keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Old Men in New Cars (Vanhat miehet uusissa autoissa)

Mitäpä sitä suotta vartoilemaan pidempää taukoa tähän väliin, vaan tuossa vähän aikaa sitten elokuvassa In China They Eat Dogs seikkailleet hassut heput saavat jatkaa kommelluksiaan kolmisen vuotta myöhemmin ilmestyneessä toisessa osassa. Edeltäjänsä tapaan Lasse Spang Olsen jatkaa ohjaksissa ja Anders Thomas Jensen vastaa käsikirjoituksesta. Upouudeksi tuttavuudeksi en tätäkään kohkausta voi kohdallani väittää, koska Haraldin (Kim Bodnia) ja kumppaneiden räväkälle rettelöinnille tuli jo jokunen hetki sitten naureskeltua. Ensikatselusta on kuitenkin jo kuusi vuotta, eli muistikuvatkin ovat hiukkasen haalistuneet, joten eiköhän tässä vaiheessa jo kertailukierroskin sovi ohjelmistoon. Ensimmäisessä elokuvassa toki annosteltiin huumoria ja toimintaa tyyppien sähellysten sekaan, mutta kohtalaisen tummin sävyin ja loppuun löydettiin pikkuisen utuisempaa kalmahuuruista kamppailua jälkinäytöksineen. No, jos pää pelaa edes jotenkin, niin jatko-osa lisäilee kierroksia vauhdin suhteen ja samaan aikaan keventää ilmapiiriä. Joku voisikin väittää, että tuimempia tuokioita vesitellään helpommin pureksittavan viihteen suuntaan, mutta minusta meno pidetään edelleen sen verran ronskina, ettei ole tarvetta tilitellä löysästä lässäytyksestä. Samoja piirteitä tietysti löytyy, eli Harald hirmustelee, kavereita tipahtelee matkan varrelle ja hävitystä sekä kauhistusta seuraa, eli juurikin sellaista kommellusta, mitä rajallisilla kyvyillä yhdistettynä kovaan yritykseen saadaan aikaan. Sekoilevaa toimintakomediaa kaipaileva ei näitä puolia paheksu, vaan saattaapa kannustaa kotisohvan puolella hulttioita huikeampiin suorituksiin!

Sanotaanpa heti alkuun, että kyseessä on tarkemmin määrittelemättömän aikapätkän verran edeltäjää varhaisemmille vuosille sijoittuva esiosa, jotta ei suurempia sekaannuksia syntyisi siitä, kun ensimmäisessä veivinsä heittäneet heput yht'äkkiä putkahtelevat takaisin kuviin. Jos aiempi elokuva käynnisteltiin aamutoimilla, niin jalanjäljissä tässäkin edetään. Arvid tosin tipahtaa kuvioista pois kokonaan, koska hänen aikansa tulee sitten myöhemmin. Haraldin (Kim Bodnia) tukka on päässyt pikkuisen venähtämään kepposia valtion ylläpitämässä kalterihotellissa sovitellessa, mutta ennen vapaampia aikoja on hyvä hiukan siistiytyäkin, eli nips ja naps lettiä lyhyemmäksi. Hetkistä myöhemmin vankilan ovet avautuvat kaverille epäilemättä mukavampaan suuntaan ja käsissä kulkee henkilökohtaisten tavaroiden mukana lahjaksi saatu ruukkukasvi, jonka kova kohtalo on räsähtää rikki katuun. Näyttääpi siis siltä, ettei tämä varhaisempi versio Haraldista oikein ole tunteiluun taipuvainen. Kyytiäkin olisi tarjolla, mutta samainen auto on niin piukassa pahempaa poikaa, ettei Harald sinne sekaan erityisen mielellään ole loikkaamassa.



Edellisessä osassa melkoisen tylynä ja uhkaavana heppuna esitelty Ratko (Slavko Labovic) ei tahdo vasta vapautuneelle edes hetken helpotusta suoda, vaan on heti muistuttelemassa saatavistaan, joita onkin Haraldin kannalta kertynyt varsin hirmuinen summa. Seitsemännumeroinen kruunukasa olisi kyseessä, eikä taida tuomiota istuneen taskusta niin pulskaa setelitukkua sentään löytyä, joten Harald ruinaa viikkoa maksuaikaa. Sopiihan se toki, mutta samalla pitää hyväksyä kovat korot tilitettäviksi. Siinäpä pikkuisen päänvaivaa pohdittavaksi, eikä taida ravintolatoiminta aivan niin tuottoisaa olla, että rapsakat kolme miljoonaa kassaan viikossa kilahtaisi. Keittiössä onkin jo tuttu porukka touhuilemassa, eli Martin (Nikolaj Lie Kaas) ja Peter (Tomas Villum Jensen) ruoanlaiton parissa ja vähän aiemmin uutena vahvistuksena sähköhommiin pestailtu epäonninen säheltäjä Vuk (Brian Patterson) tietysti myös. Pientä kinaa on menossa, mutta eipä se letkeää olustelua enempiä häiriköi. Aivan eri asia onkin ovesta tuohtuneena tupsahtava Harald, jolla olisi jäkätettävää paristakin kohdasta.

Ensinnäkin vapaampaa ilmaa nuuskuttamaan päässyt kriminaali tahtoo tietää, mikseivät pullapojat vaivautuneet kaveriaan noutamaan vankilan porteilta. Kömmähdys selitellään väärinymmärryksillä, mutta sitten pitäisi vielä perustella, että miksi ihmeessä kaverukset ovat omin luvin menneet palkkaamaan Vukin mukaan porukkaan. Harald onkin heti kättelyssä kovin nihkeä sähkömiehen suhteen ja tylysti sekä suorasanaisesti kehottelee tämän palaamaan kotimaisemiinsa. Tällaiset yllättävät muutokset eivät ole yhtään Haraldin mieleen, eikä sekään tunnu mieltä muuttavan, että Vuk sattuu olemaan Ratkon serkku. Kokkikaksikko taas yrittää ilmoitella tahtovansa jättää rötöstelyn taakse ja keskittyä ainoastaan varsinaiseen ammattiinsa. Harmi vain, ettei Harald näistäkään neuvotteluista ole lainkaan kiinnostunut, vaan diktatuuri kirmaa demokratian edelle. Herrat voivatkin siis pitää mielipiteensä ja toiveensa ihan omana tietonaan.



Suurin ongelma on, että käteistä pitäisi saada kunnon kasa ja vieläpä äärimmäisen vauhdikkaasti. Siksi Harald lähteekin enempiä jaarittelematta ja aikailematta ajalemaan pankkikaduille. Josko vaikka irtoaisi vähemmän virallista alhaisten korkojen miljoonalainaa haulikkotakauksella... Ihan niin sumeilematta hän ei ole toimintaan vaihtamassa, vaan palailee kohti kotia suunnitelmaa kehittelemään. Parkkihallissa Ratko kavereineen on jäätelöherkkuja lipomassa ja tahtovatpa ystävällisesti tarjoilla Haraldillekin tötterön. Pelkästään maistiaisia makoisia ei sentään ole tultu tuomaan, vaan Ratko tahtoo tiedustella, että miksi ihmeessä Vuk on lähetetty matkoihinsa. Samalla sopii tietysti muistutella miljoonavelasta, jota Vukin palkkaaminen saattaisi helpottaa muutaman ylimääräisen maksupäivän muodossa. Taitaapi olla niitä tarjouksia, joista ei kannata kieltäytyä, joten ravintolaansa palaava Harald tiedottelee kavereilleen Vukin palaavan hommiin. Kokit tahtoisivat merellisiä tuulahduksia lisäillä ruokalistalle, mutta vähän kaikkea kohtaan nihkeä Harald ei sushin houkutusten päälle halua ymmärtää ja komentaakin viskaamaan kalapalat pannulle.

Huonojen uutisten kiintiö ei vielä isojen velkojen myötäkään ole täyttymässä, vaan Harald saa kuulla, että Munkki (Jens Okking) on toimitettu sairaalahoitoon. Sattuupa kyseinen heppu kuulumaan siihen erittäin harvalukuiseen joukkoon, josta Harald välittää aidosti. Munkki on ilmeisesti toiminut Haraldin oppaana rötösten teille ja astunut samalla eräänlaisen isähahmon asemaan, joten nämä uutiset saavatkin Haraldin heti ottamaan seuraavaksi käväisykohteeksi sairaalan. Siellä Munkki selittelee, että loppu lähestyy, koska maksa on sanomassa sopimustaan irti, eikä uutta ole tiedossa. Elonpäivien päätös ei tainnutkaan tulla räiskähtelevissä merkeissä rikoksen poluilla, vaan on ilmeisesti tyytyminen hiljaisempaan hiipumiseen sairaspedillä. No, aivan vielä hän ei aio lusikkaansa nurkkaan viskaista, vaan esittää Haraldille pienen tai ehkä isonkin pyynnön. Munkilla on oma poika, jota ei ole vuosiin tavannut ja josta ei ole edes Haraldille kertonut. Nyt lopullisen tilinteon lähestyessä hän tahtoisi poikansa vielä kerran tavata ja jokusen sanankin vaihtaa.



Eipä kai siinä mitään sitten, mutta vaikeuksia tuottaa se, että Ludvig (Torkel Petersson) istuu parhaillaan Ruotsin puolella vankilassa, eikä tuomio ole ihan heti loppumassa. Pitäisi siis napata vapauden avaimet kätösiin muilla keinoin, jonka Harald tietysti lupaakin hoidella. Matkalle lähdetään ja kokkikaksikko tekee taustatutkimusta reissun edistyessä. Munkki ei ole tainnut aivan kaikkea mainita, sillä tuskinpa ihan parkkisakkojen perusteella Ludvig on Ruotsin tiukimmin vartioituun laitokseen lukittu elinkautista istumaan. Kolme muuriakaan eivät saa Haraldia luovuttamaan, vaan homma saa jatkua. Muiden vastalauseet jäävät tälläkin kerralla teholtaan vaisuiksi, joten suut suppuun ja pätevää vapautussuunnitelmaa aivoriihessä rakentelemaan. Ludvig saadaan sekoilevassa hengessä muurien toiselle puolelle, mutta kuten ensimmäisessäkin elokuvassa pääsi käymään, niin yksi ratkaistu pulma johtaa toiseen mittaluokaltaan suurempaan ongelmaan. Ja tuleehan tielle näiden lisäksi monenmoista muutakin sekaannusta setvittäväksi, eli voisi sanoa, ettei Haraldilla ja kumppaneilla ainakaan tappavan tylsä viikko ole menossa, ja jos henki sattuu lähtemään, niin syynä lienee aivan jokin muu kuin äärimmäinen ikävystyminen...

Kun lähtee tekemään tarkempaa vertailua vanhemman elokuvan ja tämän esiosan kanssa, niin hiukkasen jopa pääsee yllättämään, miten samankaltaisten etappien läpi tätä tarinaa tepsutellaan. Vähän järjestystä muuttelemalla ja pienillä vinksautuksilla juttu saadaan junailtua siten, ettei ensimmäisen elokuvan toisto käy enempiä häiritsemään katselun aikana. Tälläkin kerralla jokseenkin epäonninen joukkio löytää itsensä toteuttamassa vähän kyseenalaisia pyyntöjä, eli vankilapakoa, pankkiryöstelyä ja romuttelevaista takaa-ajoa kehitellään. Huumorin sävy säilyy kohtalaisen tummana edeltäjänsä tapaan, mutta minusta siitä on kuitenkin nipsaistu pieni viipale tylyintä osastoa pois. No, tässäkin mielessä edelleen tuntee samaa maailmaa ihmettelevänsä, vaikka jatko viihteellisempään menoon pyrkiikin, mikä tulee esille siinäkin, että omituiset oppitunnit ja karut moraalikäsitykset jätetään vähemmälle huomiolle. Jos niistä eroista vielä puhelisi, niin In China They Eat Dogs suuntaa etenkin viimeisillä minuuteillaan hyvinkin huuruiseen suuntaan, mutta tämä osasto on ilmeisesti tahdottu karsia jatkosta pitkälti pois. Eipä sillä, että mystisiä miekkosia niinkään jäisi kaipaamaan, mutta ihmetyttää kuitenkin, että nämä yliluonnollisen puolelle kallistuvat vivahteet noin vain saavat jäädä pois kuvioista.



Herrojen edellinen yritys hyvittää asioita omalaatuisine velanmaksuineen karkaili loppupuolella niinkin riehakkaasti kätösistä, että useammallekin tyypille päädyttiin jakelemaan kovia kohtaloita. Jos siitä pisteestä lähdettäisiin jatkamaan, niin pitäisi kuljetella kamerat tuonpuoleiseen tai kehitellä hahmojoukko pitkälti uudelleen. Esiosan tekaisu on tietysti helppo ratkaisu tähän pulmaan, etenkin jos halutaan tykätyt tyypit tempaista takaisin mukaan menoon. Samojen naamojen palautuksesta en lähtisi napisemaan, sillä nämä tutut heput pääsääntöisesti huvittavat enemmän toilailuineen kuin uudet lisäykset hahmogalleriaan. Peterssonin esittämän Ludvigin tempaukset edustavat pitkälti pilkkopimeää huumoria, joka ei minusta valitettavasti kovinkaan kaksisesti saa suupieliä virneeseen vääntymään. Vähän vastaavalla tavalla kylmäksi jättävät Ludvigin kohtaukset isänsä kanssa. Vaikea olisi kuvitella, että tekijät olisivat katsomoa liikutuksesta pyytäneet vetistelemään näitä hetkiä vilkuillessa, mutta tuskinpa pienimuotoinen kiusaantuminenkaan päätavoitteena on ollut ja perhetovit lipsahtelevatkin ontuvan outoilun puolelle. Harald ja kokkikaverukset saavat vasta matkalla tietoonsa, että Ludvig on viisinkertainen murhamies, mutta eipä sekään Haraldia saa huolestumaan tai enempiä hätkähtämään. Varmaan jonkinlaisia väärinkäsityksiä ja kaikkea... No, Ludvig pyrkii näitä mielitekojaan toteuttamaan reissun edetessä lisääkin, vaan eivätpä mitään hihkaisuja saa aikaan. Ehkä pitäisi olla vähäsen vinksahtaneempi huumorintaju, jotta näistä julmisteluista huvitusta saisi kiskottua? Uusista kasvoista pitää myös mainita Iben Hjejlen esittämä itsetuhoinen Mille, joka vahingossa tempautuu mukaan menoon ja saa Ludvigin kiinnostumaan itsestään. Väittäisin, ettei Millenkään kohdalla erityisen hyvin ole onnistuttu ja lopulta hänestäkin jää jokseenkin yhdentekevä vaikutelma.

Minusta Ludvigin tunnekylmä rankistelu on jokseenkin väkinäistä väkertämistä kaikkiaan ja mieluummin sitä seurailee vaikkapa rennomman kokkikaksikon puuhia, ja heille olisi mieluusti lisää tilaa suonut näistä seikkailuista. Tyypit ovat hyvässä vauhdissa pähkäillessään uskaliasta vapautusoperaatiota monimutkaisine malleineen ja muutenkin tämä aivotyö laittaa hymyilyttämään. Eihän siinä voi mikään mennä vikaan... Peter ainakin on erinomaisen innostunut kehitelmistään, vaikkakin hetkeä myöhemmin selviää, ettei vastahakoisen vankikarkurin nappaaminen ihan suunnitellusti suju, vaan väkisin pitää yrittää viedä, mistä koituu kolhuja yhdelle ja toisellekin. Myöhemmin Peter pääsee älyään väläyttelemään kehittelemällä keinoja pikarikastumiseen, mutta niinpä vain riemu jalkapallokatsomossa vaihtuu pettymykseen ja pitää muita vaihtoehtoja mietiskellä. Jonkinlaista tasapainoa menoon näiden heppujen hääräilyt tuovat, sillä muuten saattaisi kallistua turhankin paljon rosoiseksi rymistelyksi. Voipi olla, että sellainen rankempi rieha olisi joidenkin mieleen, mutta itse tykkäilen siitä, kun sekaan saadaan hiukan harmittomampaakin huvittelua ja höpöttelyä.



Siinä missä Peter ja Martin pyrkivät mahdollisuuksien mukaan pitämään pipoja löysemmällä, niin Bodnian esittämä Harald on edelleenkin sitä lajia, jolla kuohahtelee helposti ja kynnys väkivaltaiseen rettelöintiin on melkoisen matalalla. Mistään erityisen suurella sydämellä varustetusta tyypistä ei tässä varhaisemmassa versiossakaan ole kyse, vaan kun kilahtaa, niin sitten ovat muiden henkikullat vaarassa. Välillä hykerryttävästi ryöpsähteleekin, kun tiukkoja paikkoja setvitään kovin ottein. Ensimmäisestä osasta kaikuu hieman Haraldin ja Ludvigin kolkko kumppanuus, kun näin Arvid-veli korvautuu vähemmän virallisella velipuolella ja voimien yhdistäminen johtaa veritöihin. Joiltakin osin saapastellaan mielestäni vieläkin synkempiin sielunmaisemiin, mutta kokonaisuutena Old Men in New Cars on mielestäni pari pykälää kevyempi tapaus. Ratko kumppaneineen ilmestyy tietysti tarjoamaan omaa apuaan, mitä tulee rämistelyjen käynnistelyyn ja velkojen sovitteluun. Ensimmäisestä osasta tuttuun tyyliin suunnittelut hoidetaan hivenen puolivillaisesti ja kohkaillaan menemään kolhuja varomatta.

Sanoisinkin, että esiosan ensimmäinen kolmannes onkin edeltäjäänsä pirteämpi toimintaosaston suhteen, sillä vankilavierailun jälkeen päästään nopsasti kartuttamaan käteiskassaa pankkiryöstön merkeissä. Vankilavuodet ovat tuoneet otteisiin ruostetta, eli hälytys ulvoo poliisit paikalle, mikä taas tarkoittaa sitä, että katukuvaan saadaan värinää reippaasti räiskytellyn tulitaistelun muodossa. Pitäähän sitä pakomatkaakin pikkuisen päästä kokeilemaan kera kolarin ja toisenkin. Romutuksen suhteenkin näyttää olevan pyrkimystä päihittää ensimmäinen elokuva ja ihan viihdyttävää kolistelua saadaankin aikaan. Vähän kyllä tahdon napista turhan vauhdikkaasta leikkaustyöskentelystä tässäkin tapauksessa, mutta kyllähän sitä katujen kaaosta viheltelevine luoteineen näinkin ihmettelee. Omat silmät vain ovat hieman vialliset tällaisen tyylittelyn suhteen, joten riehasta katoaa taas pala näyttävyyttä kuvien ollessa huiskivaisempaa lajia. No, sen verran tullut näitä ohjaajan toimintavääntöjä tuijoteltua, ettei valittu toteutustapa yllättämään pääse. Lopussa pitää tietysti vielä pikkuisen isommin tykitellä, mutta vaikuttaa siltä, että tehostepajalla tulevat rajat vastaan ja kun on tottunut ihmettelemään moninkertaisilla budjeteilla puuhasteltuja teoksia, niin isommat värinät jäävät näiden lentojen kohdalla kokematta. Yrityksestä kuitenkin plussaa, sillä onhan se kivaa, että kunnianhimoa riittää kokeilla hieman haastavampiakin kaappauksia.



Vähän laiskasti olen viimeisten vuosien aikana näitä pohjoismaisia tykittelyjä hyllyyn haalinut, mutta voisihan kokoelmaa toki täydennellä. Etenkin kirjoittajana toimineen Anders Thomas Jenssenin tekeleet kiinnostaisivat. Hänen omista ohjauksistaan on tullut nähtyä Adam's Apples ja The Green Butchers. Kumpikin näistä kallistuu niinkin selvästi synkemmän komedian puolelle, ettei varmaan ihan jokaiseen makuun sovi, eivätkä tylyt teilaukset välttämättä ole ihan sitä, mitä höttöiseen elokuvailtaan tahtoo... Kuitenkin molemmat mainitut ovat minusta omassa lajissaan varsin mainioita tapauksia ja kyllähän sellaisia katselee, kun tahtoo jotakin pirullisemmin virnistelevää ja ilkeämmin ivailevaa viihdykettä kokeilla.

Old Men in New Cars sisältää toki myös näitä tummanpuhuvia purkauksia äkkilähtöineen, mutta se kuitenkin on katsojalle helpompaa sulateltavaa kuin edellisen kappaleen esimerkit. Runsaat 90 minuuttia vierähtää ihan kivasti Haraldin ja kumppanusten koitosten parissa. Vaikka esiosa onnistuukin mielestäni paremmin toimintapuolen suhteen, niin kaikkiaan jäädään kyllä edeltäjästä jälkeen hiukkasen. Pitää siitäkin mainita, että varsinainen finaalipaukuttelu kuitenkin lopahtaa liian varhain ja kun siihen saa päälle kohtalaisen kömpelöä kevennystä, niin vähäsen vaisuissa merkeissä lopetellaan. Hätäisesti kyhäiltyjen suunnitelmien muuttuminen hävityksenkauhistukseksi toki ilonpilkahduksia tuottelee, mutta vähemmän loistokkaat lisäykset hahmoporukkaan taas ihastuttavat heikommin. Vukin pieksemisetkin alkavat tuntua melkoiselta pakkopullalta ja ainakin omalla kohdalla kiintiö tuli niiden suhteen täyteen jo ensimmäisessä elokuvassa. Ihan väsähtäneeksi turhakkeeksi ei tee mieli elokuvaa summailla, sillä näin toistollakin vähintään kohtalaisesti toimii, mutta ilmankin olisi kieltämättä pärjäilty.



Old Men in New Cars (2002) (IMDB)

lauantai 25. kesäkuuta 2016

Huovisen lyhyet erikoiset: Jutta Grahnin mies

Parisen päivää sitten laitoin levyä luukkuun ja siis tämän Veikko Huovisen lyhyistä tarinoista televisiolle 1980-luvun puolivälissä tekaistun sarjan vauhtiin. Toista turinaa olisi siis aikomuksena naputella, mutta varsinaisesti toinen jakso, eli Kuorsaus jätetään tuonnemmas odottelemaan vuoroaan, sillä omasta kirjahyllystä ei tekstivastinetta sille löydy ja aikomuksena tosiaan on kirjoittelun yhteydessä molempia versioita kommentoida ja eiköhän tuokin epäilemättä kiinnostavasti unimuristelun saloihin sukeltava osa tule kesän kuluessa ruodittua. Nämä vähän verkkaisemmat maailmanmenoa uteliain silmin tutkailevat tarinatuokiot ovat muutenkin mukavaa vastapainoa, sillä kesäkuussa on tullut enemmänkin rankempaa rötöstelyä hurjine hirmutekoineen tuijoteltua. Ensimmäisessä jaksossa viskaistiin silmille lievästi hullunkurinen juttu, jossa kauppakoulusta vastavalmistunut nuori nainen lähti kauemmas pohjoiseen ottaakseen vastaan pestin oravanmetsästäjän menoja ja tuloja summailevana sihteerinä. Yhteentörmäilyä alkoi esiintymään, kun toisen osapuolen kurkku kuivui niinkin pahasti, että piti alkaa pulloja urakalla tyhjentelemään huuruisia juttuja selitellen ja sopimattomia supisten. Järjestyksessä kolmas jakso taas kurkistelee parisuhdepulmien puolelle, ja toivoa sopii, että hiukkasen hykerryttävämmin niitä setvii.

Ilmeisesti näihin ei ole mitään mittavampaa jaksosta toiseen toistuvaa alkupätkää väsäilty, vaan jälleen pikainen vaihto Huovisesta Heikki Kinnusen esittämään Huovishenkeen ja siitä tarinan pariin. Tällä kerralla se lähtee rullailemaan tavaratalon taikamaailmasta, jossa ihmeellisiä kapistuksia monenlaisia hypistelevät ja tutkailevat ystävykset Lispe Ryynänen (Kirsti Kemppainen) ja Hannele Nygård (Katriina Rinne). Ennen pitkää he toisensa käytäviltä löytävät ja päättävät istahtaa kahvikupposen ääreen kuulumisia vaihtamaan ja mukavia juttelemaan. Huovishenkikin hyllyjen välissä puikkelehtii ja ennen kuin kunnolla päästään vauhtiin, pohdiskelee hän sormea heristellen, että mitäköhän ihmettä tällaisten juttujen jauhamisella on voitettavissa jos yhtään mitään. Pitäisi ymmärtää jättää nämä tarinat aivan omaan rauhaansa, mutta niinpä vain jatketaan miekkosen muistutellessa korostetun totisena, että elämä kaikissa vivahteissaan on vakava asia!



Huovishengen hommana on myös pikaisesti esitellä pöytään istahtavat rouvat katsojalle. Iät, avioliitot ja lasten lukumäärä nopsasti parilla sanalla setvitään, ja mainitaanpa myös, että Lispestä on vahingossa tullut antibioottien orja, eikä kurjalle kierteelle vaivoineen ja lääkkeineen ole loppua nähtävissä. Samalla kerrotaan sekin, että kumpainenkin on naimisissa ikävän ja äreän miehen kanssa, mutta nämä apeammat arviot unohtuvat, kun kauempana kahvilassa vilahtaa Jutta Grahn (Marjatta Rinne), jota ystävykset yrittävät kovasti vilkutella seuraansa liittymään. Tietääpä toinen supista, että Jutta on mennyt naimisiinkin ja kohta asiasta päästään tivaamaan Jutalta itseltään. Hän kertoilee, että sukunimi on nykyään Orava ja kutsuupa kovinkin kiinnostuneen kaksikon luokseen yllätysvierailulle miestä moikkailemaan. Iltapäivävieraille nousee Jutan kotiovella epäilys mieleen, että onkohan tällainen käväisy sittenkään ajatuksista erinomaisin. Nimittäin Jutan mies vaikuttaa vähäsen oudolta ovenraosta ilmeillessään ja sanaakaan sanomatta kadotessaan. No, uteliaisuus voittaa ja johdattelee sisätiloihin lisää nuuskimaan ja kyselemään...

"Lispe Ryynänen tuijotti miestään kuin puntaroiden tämän kykyjä, tietoja ja inhimillisyyttä. Mitä suurin epävarmuus kuvastui hänen ilmeistään, hänen tarkkaillessaan miehensä sivukuvaa. Hän aivan kuin ihmetteli, että mikähän mies se tuokin on ja miksi tuli hänen elämäänsä, määräten sen kulun."

Jutta Grahnin mies julkaistiin alkujaan vuoden 1973 novellikokoelmassa Rasvamaksa, josta lainaukset on tähän tekstiin napattu, mutta sittemmin se on muidenkin Huovisen tuotantoa summailevien kansien väliin päätynyt. Seuraavana vuonna ilmestynyt jo kertaalleen julkaistuista tarinoista kasattu Vapaita suhteita myös otti tämän Jutta-jutun mukaan. Sopinee mainita siitäkin, että Vapaita suhteita sisältää kahdeksan näistä televisiosarjan kymmenestä alkuperäistarinasta, joten siinä mielessä se on hyvä kaveri sarjalle, jos tahtoo helposti sekä Huovisen että televisioporukan versioon tutustua. No, vuonna 1996 Jutta Grahnin mies piti laittaa mukaan uudelle kokoelmalle Naiset on kultia ja tietääkseni viimeisin julkaisu on isommassa vuoden 2005 koosteessa Bakulainen pahvala: 113 valittua tarinaa. Näin omien lukemisten pohjalta väittäisin, että taitaapa se kuulua kirjailijan useimmin julkaistujen juttujen joukkoon, mitä en itse ainakaan häikäisevällä laadulla onnistu selittämään. Myönnän suhtautuvani hiukkasen nihkeästi Huovisen parisuhdetarinoihin. Onhan joukossa ihan hyviä ja hymyilyttäviä, mutta parhaat palat ovat mielestäni syntyneet pääsääntöisesti muiden aiheiden alla, joissa kirjailija on paremmin kotonaan ja vahvuudet pääsevät näkyvämmin esille.



"Herra Ryynänen mietti vaimonsa ehdotusta hyvän aikaa. Hänen kasvoilleen ilmaantui katkeria juonteita. Kun ensin palvelee parhaansa mukaan naista sängyssä, niin sitten vanhana joutuu sängyn alle. Ja huudellakin pitäisi..."

Tekstimuodossa Huovisen tarina julkaistiin noin kahdeksansivuisena, eli televisioversion kynäilleet ohjaaja Pauli Virtanen ja Solja Kievari saivat hommakseen pikkuisen pulskistuttaa sitä 20-minuuttiseksi jaksoksi. Kirjan puolella Huovinen on liikkeellä säästeliäällä linjalla vuorosanojen suhteen, ja niitä onkin lisää näyteltyyn versioon kehitelty. Ylimääräiset rupattelut eivät mielestäni juurikaan alkuperäistarinan hengestä poikkea, mutta eroja sinänsä löytyy helposti. Kinnusen alkupuheeseen on lisätty pohdiskelua ja muutenkin kertojan rooli korostuu selvästi Huovishengen ilmaantuessa paikoin tiuhaankin tahtiin heittelemään välihuomioitaan. No, kun on kertojan osan valinnut... Muutenkaan en Kinnusen kasvaneesta roolista valittelisi, sillä kyllä se kaikkiaan kaivatun piristyksen puolelle kallistuu. Hahmojen esittelyt on tempaistu melko suoraan Huovisen tekstistä, mitä nyt Lispe on jokusen vuoden muunnoksessa nuorentunut.

"Mutta yksi oli varmaa. Jutta Grahn oli hyvin onnellinen. Siitä ei voinut erehtyä. Sanallakaan hän ei pahoitellut miehensä käytöstä, vaan täysin rauhallisesti hyvästeli vieraansa. 
Molemmat naiset aivan kihisivät kiukusta ja levottomuudesta. He miettivät, tahtoiko Jutta Grahn pitää heitä pilkkanaan. Jospa koko tapahtuma oli ennalta suunniteltu. Mutta he eivät uskoneet tähänkään mahdollisuuteen. Jutta oli aina ollut niin reilu." 

Eniten silmiin ja korviinkin pistää se, että kirjassa käytännössä kasvottomaksi ja pikkuisen arvoitukselliseksi jäävä Rikhard Orava (Heikki Nousiainen) tuodaan näkyvämmin ja kuuluvammin kuviin. Samaan tapaan tämä omituinen tutustuminen alkaa hepun huudellessa lievästi rivoja hävyttömyyksiään piilopaikastaan vieraiden herkkiä mieliä järkyttäen. Valitettavasti tämä ei ole kovinkaan toimivaa touhua, kun lähdetään toistamaan ja toistamaan. Vähän tympäisevästi alatyylisiä juttujaan lässyttävä Rikhard saa katsomossa aikaan...no, lähinnä tylsistymistä. Säilyyhän se pääajatus mukana, kun muiden häpeilemätön onnellisuus laittaa toisen apteekin luukulle rauhoittavia raivotautiin etsimään, etteivät erikoisten epelien tekemiset tokaisuineen niin kiehauttelisi. Joka tapauksessa alkuperäinen versio hoitaa tämänkin napakammin ja vaikkei ääneen laitakaan nauramaan, niin väittäisinpä sitä huvittavammaksikin. Näytelty näkemys edustaa lähinnä keskinkertaista televisioviihdettä, josta ei kummoistakaan hassutusta saa irti, vaan jokseenkin töksähtelevästi ja tylsämielisesti päätepisteeseen saavutaan ja niitä riemukkaampia ilonpilkahduksia saa tosissaan etsiä lopputuloksen jäädessä siitä huolimatta laihaksi.



Jutta Grahnin mies (1986) (IMDB)

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Huovisen lyhyet erikoiset: oravanmetsästäjän sihteeri

Saariston lasten merelliset seikkailut tulivat tosiaan kolmannentoista osan myötä televisiosarjan suhteen setvittyä, joten ajattelinpa aloittaa uutta sarjaurakkaa ja vaihtaa kotimaisen tuotannon pariin. Samalla saariston suloisen elämänmenon ja melkoisen kilttien kommellusten tilalle saadaan pikkuisen piruilevampaa virnistelyä, kun Veikko Huovisen kynäilyjen pohjalta on näitä tarinoilta ruutuversioiksi soviteltu. Mistään ihan eilispäivän uutuussarjasta ei tosiaan ole kyse, vaan ensiesityksensä tämä kymmenosainen paketti sai vuonna 1986, eli kolmisen vuosikymmentä sitten. Nämä lyhyet erikoiset taas ovat vieläkin varhaisempina aikoina kirjalliseen muotoon tuoteltu ja sivujen sisältämät tarinat osaltaan vievät paikoitellen kauemmaskin historiaa ihmettelemään. Hieman alle puolituntisista pätkistä irtoilee yhteensä runsaat neljä tuntia ilkikuristakin hassuttelua ja ajattelin, että tällaisina yhden palan annoksina siinä olisi ihan kivaa viihdettä kiireisempiin kesäiltoihin, joina ei välttämättä ole pitkille elokuville aikaa tai jaksamista.

Voi hyvinkin olla mahdollista, että lapsena olen joitakin pätkiä tai välähdyksiä sarjasta nähnyt jonkin taannoisen televisioesityksen kautta, mutta hivenen sitäkin epäilen, sillä kumpikaan vanhemmista ei ole oikein Huovisen huumorin ystäviä. Vaikka näin olisikin käynyt, niin mahdolliset varhaisvuosien vilkaisut ovat aikoja sitten muistista haalistuneet, ja käytännössä kyseessä onkin ensiesitys omalla kohdalla. Huovisen kirjalliseen tuotantoon olen viimeisten 15 vuoden aikana siinä määrin perehtynyt, jotta uskallan väittää, että runsas puolikas on tullut luettua ja miellyttävimpiä kirjoja useaankin kertaan. Liekö sitten syynä edelleenkin potemani pienoinen allergia kotimaista elokuva- ja televisiotuotantoa kohtaan, että melkoisen laiskasti olen filmatisointeihin perehtynyt. Blogissakin toistaiseksi ainokaisena nököttää melkein neljän vuoden takainen kirjoitus elokuvasta Havukka-ahon ajattelija, joka onkin mielestäni ihan mainio tapaus. Suunnitelmissa olisi käydä näitä enemmänkin läpi, sillä hyllyyn ostelin kivan kasan elokuva- ja televisiosovituksia, joista toivottavasti tämän vuoden puolellakin juttua saan aikaiseksi lisää.



Huovisen lyhyet erikoiset on kasailtu useammasta novellikokoelmasta valikoiden. Huovinen olikin melko ahkera näitä koosteita kynäilemään ja julkaisemaan, ja valtaosa niistä on omaan kirjahyllyyn päätynyt, eikä keräilyä ole aikomuksena ainakaan vielä lopettaa. Nykysilmin vilkuiltuna kaikki tarinat eivät kultaa ole, vaan osaa on aika terävine hampaineen päässyt pahemminkin jäytämään, mutta yleensä vähintään lievää huvittuneisuutta nämä saavat kohdallani aikaan. Sarja tosiaan on napsittu vähän sieltä ja täältä, joten ainakin ennakkoon oletan, ettei tarinoilla mitään kiinteämpiä liitoksia toisiinsa ole, ja että niitä voi huoletta katsella muussakin kuin ilmestymisjärjestyksessä. Jonkinlaisena löyhänä yhdistävänä tekijänä toimii jokaisessa jaksossa tarinat esittelevä Heikki Kinnusen hahmo. Eipä minulla muuten olisi tarvetta järjestyksestä poiketa, mutta ajattelin aina katselun yhteyteen lukaista tekstiversionkin ja pikkuisen mahdollisista eroavaisuuksista höpötellä. Huovisen suhteen kokoelma tosiaan on vajavainen, joten kaksi näistä sarjan sisältämistä tarinoista uupuu kirjahyllystäni. No, kunhan saan sinne lisäiltyä vuonna 1974 ilmestyneen kokoelman Vapaita suhteita, niin homma on tässä suhteessa hoidossa. Pohjusteluja lienee riittävästi jaariteltu tälle urakalle, eli naputtelenpa pikkuisen luku- ja katseluhetkien tunnelmista.

Kirjailija itse saadaankin ensimmäisenä kuviin hiukkasen vaitonaisena katselemaan ja joku juttelee taustalla, että maailmanmenoa pitää katsella vähän laajemmasta näkökulmasta, mikä tietysti suotavaa onkin, niin onpa pikkuisen antoisampaa ihmeteltävää tarjolla. Veikolle heitetään nopeat hyvästit, ja hänen tilalleen vaihtuu Heikki Kinnusen esittämä Huovishengeksi nimetty kertoja. Selvästi on samansuuntaista ulkomuotoa hahmoon haettu. Jostakin syystä tämä heppu on eksynyt musiikkiyhdistyksen palaveriin, josta pikaisesti ja jokseenkin mystisesti tuoliltaan katoaa katukäytävän puolelle varsinaista tarinaa käynnistelemään. Nytpä on käynyt niin, että nuori nainen Else-Maj Pontoppidan (Anne Nielsen) on saanut kauppakoulun puolella opiskelu-urakkansa päätökseen ja työelämä kovasti kiinnostaa. Pitäisi vain hyvä työpaikka jostakin löytää, ja siitä hän kaverilleen Louisellekin (Kirsti Kemppainen) mainitsee. Lehteä käteen siis ja sivut auki avointen paikkojen kohdalta.


"Else-Maj oli hieman pettynyt näkemäänsä. Vilho Hunterilla ei ollut vihreää metsästäjänhattua eikä hymykuoppia. Sen sijaan Vilholla oli päässään karvalakki, jonka toinen korvan suojus törrötti otsalla ja toinen huolettomasti niskassa. Villapaita oli kyllä miehekäs ja likipitäen siisti, mutta harmaat, repaleet pussihousut löksöttivät charmittomasti ja syltyssä olevat sukat eivät olleet urheilulliset. Hunterilla oli pihakenkinään kumisaappaista leikatut terät. Leukaa hänellä ei ollut nimeksikään."

Melko tavallisten ilmoitusten seasta silmiin pistää omalaatuinen tarjous, jossa pohjoisempana asusteleva oravanmetsästäjä kertoo kaipailevansa sihteeriä avukseen. Tämä ilmoitus hiukkasen hihityttää ja laittaa mielikuvituksenkin lentoon. Olisikohan luvassa alkukantaista voimaa, kuolemaa ja villiä luontoa...? Louise myös työnkuvalle naureskelee, mutta yhdessä puhellaan, että tyypillä ainakin on romanttinen nimi. Päätetään siis selvitellä, että onkohan koko juttu pilailua, mutta niinpä vain vastauskirje postikoppaan kopsahtelee, ja Louise kannustaa ystäväänsä tarttumaan tilaisuuteen. Intoa ainakin tuntuisi löytyvän, mutta pitkän junamatkan aikana kaikenlaiset kuvitelmat mielessä pyörähtelevät sekä samoin alkaa epäileviäkin aatoksia ilmaantumaan. Ensitapaaminen Vilho Hunterin (Esko Hukkanen) kanssa ei aivan ennakkotoiveita vastaa ja tervetuliaisateriakin on jokseenkin arkisen vaatimatonta mutusteltavaa, mutta ehkäpä ne paremmat puolet myöhemmin vuoronsa saavat...

Vilho esittelee toki mielellään tiluksiaan, eikä rakennuksista voi olla tietynlaista ränsistyneisyyttä havaitsematta. Hiukkasen apeaksi se nuoren naisen mielialat laittaa ihmetellessä, että minneköhän sitä lopulta onkaan tullut päädyttyä. Varsinaiset työt olisi tarkoitus aloitella seuraavana aamuna, ja samalla uusi päivä piristelee henkeä. Nimittäin Vilhossa on oma metka puolensa ja nahkojen lajittelu, kulujen ja tulojen kirjailu sekä muut puuhat sujuvatkin mukavissa tunnelmissa. Voisi jopa niinkin sanoa, että elämä hymyilee, eikä huolia tai murheita merkittävästi ole siedettävänä. Onhan elely kahdestaan korpimökissä sosiaalisesti rajoittunutta, mutta vapaa-aikaa löytyy paljon luonnon tarjotessa runsaasti harrastusmahdollisuuksia. Onni ei tässäkään tapauksessa ikuiseksi osoittaudu, vaan Vilhoa alkaa innostaa ajatus retkestä Kemijärvelle. Virallinen syy on tarvikkeiden täydennys ja uuden amerikkalaisen pyssyn ihmettely, mutta herra kuitenkin palailee matkoiltaan laukut täynnä kiliseviä pulloja, joiden ahkera tyhjentely saa sihteerin mietiskelemään tulevaisuuttaan.



"Elämä susiparina kylmässä erämaaparakissa vanhenevan miehen kanssa kävisi ajan oloon kärsimysten tieksi. Kersoja eli sanikoita ilmaantuisi joka ohrille uusia. Jos nyt riista vähenisi metsissä, olisi puute edessä. Ehkäpä Vilho äityisi juomaan huonoon metsäonneensa tuskastuneena. Silloin hän, Else-Maj, joutuisi suonikohjuisilla jaloillaan kävelemään kirkolle kunnantoimistoon avustusta pyytämään. Kun virkailijat kuulisivat hänen skandinaavissointisen nimensä, ympäröisi hänet oitis suomalaisseutujen mykkä kyräily. Ja kylällä jos pappi vastaan kävelisi, niin sen silmistä paistaisi äänetön, surkutteleva syytös leipäsutta kohtaan."

Alkujaan Oravanmetsästäjän sihteeri ilmestyi Huovisen tuotannon varhaisvaiheessa vuonna 1963 osana kokoelmaa Kuikka. Kyseinen opus on niitä omasta hyllystä puuttuvia nimikkeitä, mutta niinpä vain se on toista kautta luettavaksi päätynyt, sillä samainen tarina on laitettu osaksi pariin kirjaan jaettua järkälettä, eli kyseessä siis vuonna 2005 ilmestynyt lyhyitä erikoisia enemmänkin nielaiseva yhteensä miltei 800-sivuinen Bakulainen pahvala: 113 valittua tarinaa. Sieltä tässä tekstissä esiintyvät lainauksetkin on naputeltu, eikä siis sarjasta. Vaikka tarinalla ikää onkin, niin se ei ole yhtä kiinteästi aikakauteensa sidottu kuin jotkin muut Huovisen jutut, eli sitä seikkaa ei oikein voi syytellä viehättävyyden ja viihteellisyyden niukkuudesta. Tekstiversio on niinkin napakka kuin kuutisen sivua, eli on selvää, että piti pikkuisen lisää lihaa luiden ympärille kehitellä, että tarinasta saatiin venytettyä 26-minuuttinen jakso. Sovituksesta vastaavat sarjan ohjaajana toimiva Pauli Virtanen ja Vesa Karonen. Kahlailin kumpaisenkin version peräkkäin läpi, jonka pohjalta sanoisin, että pääpiirteiltään televisiosovitus on hyvinkin uskollinen alkuperäiselle tarinalle. Kinnusen esittämä avauspuhe on myös melko suoraan Huovisen tekstistä napattu, samoin Else-Majn lopputilittely. Eroavaisuudet eivät sinänsä merkittäviä mielestäni ole. Mitä nyt Hunter selostelee sotamuistojaan kattavammin, kirjanpidon saloihin syvennytään hiukan enemmän sekä riehakkaammin ja harrastepuolta väläytellään vähäsen. Jos televisioinnin suhteen olisi pidetty yhtä ytimekäs linja kuin kirjassa, niin jutut lopahtaisivat todennäköisesti lyhyeen.


"Nyt Vilho Hunter alkoi juopotella. Selvänä niin jämerä mies muuttui kovaääniseksi, makean kohteliaaksi ja vihjailevaksi. Iltaisin hän kehui sivistystään ja kuntoaan ja teki hämäriä ehdotuksia. Viimein hänen vihjeensä muuttuivat selväpiirteisen törkeiksi, ja kun hän eräänä iltana suostutteli Else-Majta, että tehdään hirven suoliin veriryynimakkarat ja eletään kolme päivää kelteisillään saunan lauteilla, löi Else-Maj häntä korvalle ja sulkeutui kamariinsa."

Mitä olen Huovisen tuotantoon uppoutunut, niin eipä Oravanmetsästäjän sihteeri kovin korkealle kohoile, vaan merkkailisinpa ennemmin melkoisen yhdentekevien sepustusten kerhoon. Siinä missä herra parhaimmillaan onnistuu vähän vinoilevalla, hersyvämmin revittelevällä ja yllätykselliselläkin huumorilla hauskuuttamaan, niin tässä pienessä tarinassa erilaisten maailmojen ja persoonien kohtaaminen törmäyksineen ei niinkään saa huvittumisesta hytkymään. Loppupuolen alkoholihuuruiset irrottelutkin ovat vähän vaisua materiaalia, kun Vilho hymy korvissa aarteitaan ennemmin sijoittelee otollisiin paikkoihin ja kätköihin kuin retkikuulumisistaan kertoilisi. Korkki narahtaa ennen pitkää ja ensin menee komeasti kulauksella alas lasillinen punaista, ja tietysti toinen perään. Juopottelu jatkuu, kun kurkkuun kirkasta kaadellaan, mutta vaikuttaa siltä, että Vilho itse on ainoa, joka onnistuu hilpeän hengen löytämään, sillä katsomossa kanssaeläminen nousuhumalan suhteen jää vaiheeseen, eikä kaveriin kohdistettu pieni pilkkakaan lyhyttä hymyä enempää ihmeitä tee. Kovin omaperäiseksikään en uskaltaisi väittää Vilhon humalaisesti tarpomaa tietä äänekkäästä itsekehusta liioitellun huuruisiin tarinoihin itkuineen ja tilityksineen.

Jotenkin sitä tahtoisi Else-Majn kannalle kallistua, ettei älämölöivä äijä elämöinteineen mikään viehättävä viihdepakkaus ole, vaan rasittava sössöttäjä ennemmin. Tarkoituskin lienee Vilhoa tähän suuntaan tuuppia, mutta kaipa nämä rohkaisuryyppyjen innoittamat kuviot olisi kenties saanut kiinnostavamminkin ja ennen kaikkea viihdyttävämmin koluttua. Kyllähän tätä kohellusta nolosteluineen katselee ilman suurempaa tuskastumista, mutta samalla sopii huomauttaa, ettei mistään televisioviihteen merkkiteoksesta ole kyse. Hankkimaltani VLMedian levyjulkaisulta löytyy koko kymmenosainen sarja, ja toivonpa tosiaan, että jatkossa päästään oivaltavaisemmin maailman vinkeyksiä pureskelemaan. Joukosta löytyy sellaisia tarinoita, jotka aiempien lukemisten perusteella voivat hyvinkin naurattaa pähkäilyillään ja pöhköilyillään. Oravanmetsästäjän sihteeri jää valitettavasti siinä mielessä kohtalaisen laimeaksi. Kyllähän sen Huovisen jutuksi tunnistaa ja kumpuilevista metsämaisemistakin pienoista silmäniloa irtoaa, mutta sitä terävää huumoria saisi olla runsaamminkin.



Oravanmetsästäjän sihteeri (1986) (IMDB)