Steve Irwin oli tullut jossakin määrin tutuksi ennen elokuvan näkemistä, sillä hänen useamman kauden jatkuneesta sarjastaan The Crocodile Hunter olen joitakin osia nähnyt. Vaikka luontosarjoista yleisesti ottaen pidänkin, niin Steven tyyli ei ole omaa sydäntä lähinnä. Siksi ei ole ollut mielenkiintoa alkaa tätä sarjaa enempiä seurailemaan. Elokuva on pitkälti samassa hengessä tehtyä eläinten pelastamista ja siihen ympärille on sitten kyhäilty varsin höttöinen agenttiseikkailu.
Reippaasti tämän sinisen planeetan yläpuolelta aloitellaan. Amerikkalaisten satelliitille ilmenee teknisiä ongelmia, eikä mene kovinkaan pitkää aikaa ennen kuin kyseinen härpäke posahtaa pois. Satelliitin keräämät tiedot on kuitenkin tallennettu enemmänkin höykytystä kestävään kapseliin, joka tekee tulisen syöksyn kohti Australiaa. Siellä sen nappaa leukojensa väliin nälkäinen krokotiili, joka kuvittelee saavansa hyvinkin grillatun ja maukkaan välipalan.
Jäljityslaite lähettää edelleen signaalia toiselle puolelle maailmaa. CIA päättää toimia nopeasti, ettei arkaluonteinen ja vaarallinenkin tieto pääse vääriin käsiin. Niinpä pari agenttia saa pikaisen komennuksen keskellä yötä siirtyä muihin maisemiin. Kaksikon paikallisella avustajalla on sitten oma juonivyyhtinsä pyöriteltävänä, mikä sekoittaa tilannetta.
Steve Irwin ja hänen vaimonsa Terri pyörivät samalla alueella pelastustehtävien merkeissä. Paikallinen viranomainen pyytää heiltä apua, sillä ongelmallinen krokotiili kiusaa karjatilallista syöden tämän lehmiä. Muutenkin hieman omapäinen tilallinen on päättänyt ottaa kovemmat keinot käyttöön ja tehdä krokotiilista käsilaukun. Steven ja Terrin pitäisi siis ehtiä kaappaamaan kyseinen krokotiili ennen tätä. Matkalle mahtuu toki paljon muitakin apua kaipaavia eläimiä.
Tämä sekalainen ryhmä sitten sotkeentuu keskenään. Irwinit kuvittelevat, että agentit ovatkin salametsästäjiä, jotka haluavat laittaa krokotiilin rahoiksi. Toisella puolella taas mietitään, että ovatkohan Irwinit peitetarinan suojissa toimivia terroristeja, jotka ovat uhka maailman turvallisuudelle. Sekoiluahan siitä sitten seuraa, kun kaikki tahot yrittävät hoitaa omat hommansa.
Mikäli olen ymmärtänyt oikein, niin Irwinien osuutta ei juurikaan käsikirjoitettu, vaan he toistavat pitkälti sitä samaa juttua mitä sarjassakin harrastellaan. Nyt elokuvan nähneenä voisi sanoa, että eipä se muu tarinakaan hirveästi ole varmaan henkisiä ponnisteluja vaatinut. Kyseinen lattea kuvio kun on sellaista luokkaa, että vastaavan raapustelisi pääpiirteiltään kasaan muutamassa minuutissa. Tahtoo sanoa, että pikkuisen enemmän olisi voinut panostaa, jos kerran on lähdetty tekemään teatterilevitykseen suunniteltua elokuvaa. Siellä on varmaan ollut vähemmän tyytyväisiä tyyppejä studion kokouksissa, kun näitä idea-arkun jämiä on ilmaan viskottu.
Arvostan kyllä sitä, että sarjan tapaan myös elokuvaan on yritetty sisällyttää tietoa eläimiin liittyen ja sanomaa luonnonsuojelun tärkeydestä. Jotenkin vain ainakin omille silmille ja korville tämä yhdistelmä ei kovin toimivalta vaikuta. Toisaalta, jos sattuu pitämään sarjan tyylistä, niin eipä elokuvakaan varmaan ongelmia aiheuta.
Mainitsinkin jo, ettei Irwinin tyyli minuun kunnolla iske. Vähän kaoottinen kohkaaminen yhdistettynä tarkoitukselliselta vaikuttavaan vaaratilanteiden etsimiseen on vähän luotaantyöntävä sekoitus. Kyllähän kaverilla selvästi energiaa ja innostusta riittää, mutta itse en saa näistä tartuntaa. Arvostan ehkä enemmän sellaista David Attenboroughin luontoseikkailuista tuttua rauhallisempaa menoa.
Muutenkin luontodokumentit ja elokuvat, joissa esitellään pääpainotteisesti vaarallisimpia ja myrkyllisimpiä elelijöitä, menevät omilla listoille helposti sinne huoh-sarjaan. Kyllähän niillekin tilausta tuntuu olevan, sillä sen verran paljon vastaavia on markkinoilla. Omat silmät kaipaavat yleensä hieman laajempaa ja monipuolisempaa katsausta kuin tappaviin ominaisuuksiin keskittymistä. Välillä tässä sarjassa päästään jopa vastenmieliseen raakuuksilla hekumointiin, mikä ei kuitenkaan ole Irwinin elokuvan ongelma, joten eipä siitä enempää tässä yhteydessä.
Vaikuttaa kohtalaisen selvältä, että Steve itsekin tiesi, että nämä seikkailut voivat päätyä jonakin päivänä varsin surullisesti. Niinhän siinä sitten kävikin vuonna 2006, kun Steven sukellus päättyi siihen, että keihäsrausku pisti häntä sydämeen, johon Steve sitten hieman myöhemmin kuoli. Hänen menoaan sarjassa ja tässä elokuvassa katselleena käy mielessä, että lähtiköhän hän silloin tällöin näihin operaatioihinsa vähän turhan huolettomin mielin, sillä monesti kyseessä tosiaan olivat varsin vaaralliset eläimet, joilta ei välttämättä paljoakaan saa anteeksi tiukan paikan koittaessa. Stevellä on myös selkeä tavoite yrittää pehmentää vaarallisten eläinten mainetta, mutta tekee mieli kyseenalaistaa se, miten hyvin tämä tavoite voidaan saavuttaa tällaisella materiaalilla. Omat mietteet olivat monessa kohdassa lähinnä sellaisia, että onneksi Suomen myrkyllisin luikertelija ei ole kyytä vaarallisempi...
Voi myös olla, että kun on vuosia onnistuneesti kamppaillut krokotiilien ja myrkyllisten käärmeiden sekä muiden kanssa, niin jonkinlainen haavoittumattomuuden harha on päässyt muodostumaan. Lueskelin IMDB:n puolelta vähän Steven lausahduksia, ja osa niistä palautti mieleen Timothy Treadwellin (Grizzly Man), jolla alkoi homma vähitellen mennä sellaiseen suuntaan, että jonkin ikävämmän tapahtuman sattuminen olisi todennäköistäkin. Ei Steve kuitenkaan yhtä ehdottomalta vaikuta, mutta mielestäni näiden asenteessa ja innossa on jotakin samaakin.
Joka tapauksessa elokuvaa katseli vähän haikein silmin ja mielin, koska tiedossa oli, että tämä energinen koheltaja oli jo samoissa merkeissä ehtinyt maallisen matkansa päättämään. Toisaalta kun paikoin kyseistä hullunrohkeaa menoa seuraili, niin mieleen hiipi väkisinkin eräs South Park -sarjan jakso, jossa Stevelle pikkuisen naljaillaan. Siinähän osassa Cartman löytää uuden idolin tästä tyypistä, joka yrittää opettaa yleisöä vaarallisten eläinten käyttäytymisestä, kun niitä hieman suututtaa.
Steve oli ymmärrettävästi erittäin rakastettu persoona maailmanlaajuisesti. Niinpä nopeasti kuoleman jälkeen tehtiin jäähyväisdokumentti Steve Irwin: He Changed Our World, jossa esimerkiksi Russell Crowe on äänessä. Vähän myöhemmin Terri ja parin tytär ovat muistelleet Steveä dokumenteissa My Daddy the Crocodile Hunter ja In Steve's Footsteps. Terri ja tytär Bindi ovat kuoleman jälkeen tehneet esimerkiksi sellaista luontosarjaa kuin Bindi, the Jungle Girl. Näistä en valitettavasti osaa mitään sanoa, sillä kaikki ovat katsomatta.
Elokuvaversion ohjauksesta vastaavalla John Staintonilla on kohtalaisen pitkä yhteinen historia Irwinien kanssa. Noista mainituista dokumenteistakin hän on ohjaillut pari kappaletta. Vaikuttaa siltä, että hän on sittemminkin jatkanut samansuuntaisten seikkailujen parissa. Lieköhän sitten Staintonin idea erottaa muiden hahmojen kohkaaminen selkeästi Irwinien seikkailuista esittämällä nämä pätkät erilaisilla kuvasuhteilla elokuvassa.
Tiettyjä puutteita vähän paikkailee taustalla kauniisti vihertävä Australian luonto. Laajemmat maisemakuvat jäävät vähemmälle, joten samoihin maisemiin sijoittuvaa postikorttikierrosta kaipaavat voivat ottaa ennemmin katseluun vaikkapa Paul Hoganin elokuvan Charlie & Boots, joka kai on osittain tehtykin turistien houkuttelemiseksi. No, mukavia näkymiä tämä Irwinin elokuvakin tarjoilee.
Mikäli ei vielä pulssi nouse tarpeeksi elokuvan vaaratilanteissa, niin levyjulkaisu sisältää seitsemän lyhyehköä dokumenttia, joissa paneudutaan lisää tiettyjen kohtausten tekemiseen ja valmisteluun. Yhteensä näillä on mittaa reilut 20 minuuttia. Vähän kevyeksi niiden anti ainakin omalla kohdalla jää, mutta ehkäpä joku tykkää enemmän.
Mitään mestariteosta en odotellut Irwinin tyylin tietäen, mutta pakko kuitenkin mainita, että paremmin maistuvaa pelastusseikkailua kuitenkin odotin ja toivoin. Nyt saa katseltavakseen hajanaisen ja sekoilevan kokonaisuuden, jonka tarina ja huumori viestittelevät siihen suuntaan, että tekijät ovat olleet sillä mielellä liikkeellä, että katsojille nyt kelpaa oikeastaan mikä kura tahansa, joten eipä ole tarvetta hirveästi yrittää.
Irwineilla on/oli sydän paikallaan, mitä tähän pelastustoimintaan tulee, mutta kun elokuva vaikuttaa räpellykseltä, niin ei sitä tee suuremmin mieli lähteä enempiä hehkuttelemaan. Itse en saa mitään erityistä irti hengenvaaraan hakeutumisesta tässä yhteydessä, joten ei se uskomattoman myrkyllisten käärmeiden roikottelu omien raajojen lähellä ihmeempiä pulssikiihdytyksiä saa aikaan. Täysin surkea The Crocodile Hunter: Collision Course ei ole, mutta mielellään olisi hieman laadukkaamman seikkailuviihteen parissa lauantai-illan viettänyt. Henkilökohtaisesti suosin ennemmin sen varhaisemman krokotiilimiehen kommelluksia, vaikka eivät nekään mitään parhautta edusta. Velmuilevasti hymyilevä Hogan miellyttää enemmän. Siinä seurassa ne kylmät Foster's-tuopposetkin maistuvat paremmin.
Crikey!
The Crocodile Hunter: Collision Course (2002) (IMDB)
