Mr. Nice Guy

Uusi elokuvavuosi vierähteli vauhtiin kyllä jo tammikuun ihan ensimmäisten tuntien aikana, mutta aargh, eihän siitä ole vielä ennättänyt juttelemaan, koska edellisen summailut (Hyvin se lähti... ...mutta sitten lässähti, eli elokuvavuosi 2016) pääsivät pikkuisen paisumaan ja veivät vähän aiottua enemmänkin aikaa. Nyt on kuitenkin menneet muisteltu ja voin suuntailla katseen kohtalaisen hyvillä mielin kohti tulevia elokuvaseikkailuja, vaan eiväthän nekään tietenkään tule olemaan aivan täysin uusia sekä tuntemattomia tapauksia. Tapanahan on ennemmin ollut käynnistellä kausi jollakin entuudestaan toimivaksi todetulla teoksella ja vieläpä vauhdikkaalla menopalalla. Lisäksi on tuntunut tärkeältä, että uusi vuosi lähtisi liikkeelle jollakin suhteellisen hyväntuulisella sekä reippaalla hömpötyksellä, mikä onkin antanut pohjan ajankohtaan liittyvälle Jackie Chan -perinteelle, koska tosiaan jo useamman kerran peräkkäin kaveri on käynyt vuoden ensiviiletykset hoitamassa, ja vieläpä siinä määrin pätevästi, ettei ole mitään tarvetta menettelyä muutella.

Näistähän sitä temppuilua, vipellystä ja toki myös muksimista löytyy. Yleensä Jackien ja muiden kunnianhimo ajaa vielä kekseliään rämäpäisesti kurkottelemaan korkeuksiin vaarallisestikin, mikä silloin tällöin johtaa koviin kolhuihin. Omaan katsomoon nämä pyrkimykset ovat iloa ja innokkuutta luoneet jo pitkälti yli parin vuosikymmenen verran, mistä iso kiitos Jackielle ja kavereille, jotka vieläkin jaksavat heilua ja huitoa, vaikka huimimmat hypyt taitavatkin olla jo takana. Uusintakatselut ovat kuitenkin osoittaneet, etteivät ainakaan tyyppien paremmat elokuvat mitenkään heppoisesti ole kulumassa katseluista puhki, vaan touhu toilailuineen säilyy nautittavana elokuvaviihteenä toistojen jälkeenkin. Näissähän en itse ainakaan osaa tarinaa niin korkealle arvottaa, että paljoakaan hohdosta pois putoaisi, kun se on tutuksi tullut. Lähinnä riemua pitää yllä toimintajaksojen rullailu ja tietysti osittain myös kaverusten hivenen tyhmäileväkin puuhastelu, jossa roiskitaan usein siihen malliin, että hauskuus on ennemmin sähelteleväistä hakuammuntaa. Periaatteessa henki säilyy samantapaisena, eli huumorinkin suhteen kaikenlaista selvästi mielellään kokeillaan, mutta sanoisin, että potkupuoli stuntteineen viilaillaan yleensä paljon tarkemmin ja laatukriteeritkin ovat moninkertaisesti tiukemmat tappelujen kohdalla. Näinpä usein tuntuukin siltä, että räikeääkin tasoeroa olisi havaittavissa, mutta toisaalta kömpelömpi komedia tuo sitä persoonallista lisää ja saa jutun näyttämään sympaattiselta.

Tässähän tulee blogiin jo neljäs uuden elokuvavuoden avaus Chan-vetoisesti ja kaikissa on mielestäni sitä vauhtia ja vaihtelevuuttakin mukavasti ollut. Tarkoituksella on jätetty se herran kurttuotsaisin osasto rauhaan, mutta toisaalta, eiväthän nämä ihan kilteimpiä kommelluksiakaan ole olleet, koska usein niiden harmittomimpien hömpötysten kohdalla puhtia potkuistakin tuntuu uupuvan ja muutenkin laiskuutta sekä löysyyttä eksyy mukaan helpommin niihin. Viime vuosi starttaili toimintakomedialla The Twin Dragons, jossa Jackie pääsi tuplaroolissa koheltamaan. Räjähdyksiä, runtelua ja näihin liittyviä lieveilmiöitä riittikin, mutta onhan sille ihan perustellut syyt, ettei sinänsä meneväinen sekaantuvien henkilöllisyyksien setviminen suurempaa suosiota tunnu nauttivan. Sanoisinkin, että Rumble in the Bronx tammikuussa 2015 olikin huomattavasti tuimempi ja tiukempi lähtölaukaus. Huumoria oli vähemmän, mutta toisaalta toiminta suunnilleen läpi linjan napakampaa sekä näyttävämpääkin, eikä ole vaikea uskoa, että elokuvalla oli merkittävä osuutensa Jackien hiljakseltaan 1990-luvun jälkipuoliskolla edistyneessä länsimarkkinoiden valloituksessa. Jos siitä vielä kertaillaan vuosi taaksepäin 2014 alkuun, niin Jackie porhalteli ympäri maailmaa pelottomana aarteenmetsästäjänä. Armour of God monipuolisine matseineen ja korkealentoisine stuntteineen kiskoikin miehestä paljon irti kankaalle ja valitettavasti myös melkeinpä hengen siinä samalla, sillä erään loikan seurauksena oli vakavampi ja vaarallinen kallovamma. Onneksi Chan siitäkin toipui ja melko pikaisestikin palasi saattelemaan seikkailunsa loppuun.

Melkoisen monet näistä elokuvista ovatkin tarkoitettuja alkavan kiinalaisen vuoden juhlistamiseen, koska usein julkaisu ajoitetaan juuri tämän ajankohdan yhteyteen tai kynnykselle, mikä käytännössä tarkoittaa  omasta kalenterista katsottuna joko tammikuun loppua tai helmikuun alkua. Esimerkiksi alkavana vuonna 1997 kiinalaisessa kalenterissa aatto oli 6.2. ja Mr. Nice Guy ilmestyi elokuvateattereihin noin viikkoa ennen eli 31.1. tehden käsittääkseni ihan kiitettävää tulosta kassoilla, kuten Jackien ja kumppaneiden moni muukin vimmainen viuhdonta sitä ennen. Kohtahan tuostakin tulee jo pyöreät pari vuosikymmentä täyteen, eli niin se aika vain viilettää menemään, mutta ihan pelkästään siitä syystä Mr. Nice Guy ei itselle juhlisteluelokuvaksi valikoitunut. Perusteina ennemmin olivat muistikuvat siitä, ettei huumori ihan sieltä pöllöimmästä päästä ollut ja tiivis tahti toiminnan suhteen, eli siinäpä ne tärkeimmät. Päälle vielä voisi lisätä, että edellisestä katselusta oli kohtalaisen pitkä pätkä ja ajatus kertailusta oli mielessä muutamastikin käväissyt. Kaipa sitä voisi vähitellen itse elokuvaakin kurkkia, eikä vain vuosien vaihtumisista ja muista menneistä mutista, vaikka onhan siinä oma viehätyksensä...

Aina ei Jackietakaan lähtökohtaisesti monitaitoisen ja yleisesti ylivertaisen sankarin kenkiin sovitella, vaan tässä hänet esitellään tunnettuna televisiokokkina, eikä ilmeisesti hahmon nimeä ole tahdottu liikaa mietiskellä, kun on päädytty siihen, että Jackie on Jackie ja sillä hyvä. Tuotantoporukka on vaihtanut Hongkongin kotoisammat kadut Australiaan, sillä Jackie ja Baggio (Barry Otto) ovat Melbournessa arvostettuja alansa mestareita. Kamerat rullailevat ja taltioivat kokkikaksikon touhuja, kun jakson teemana olisi yhdistää idän ja lännen herkkuja vastustamattomaksi makuelämykseksi. Jackien otteet eivät erityisen hienovaraisilta näytä hänen työstäessään kovin kourin taikinamötkälettä, mutta niinpä vain kopuloinnin, kieputtelun ja viipaloinnin jälkeen nauhoja alkaa muodostumaan.

Eteneminen on kuitenkin sen verran rapsakkaa, ettei ole millään aikaa seurailla, mitä maukasta mutusteltavaa lopulta syntyykään, koska täytyyhän ne tarinan tylyt tyypit ja pienemmätkin pahikset tehdä tutuiksi. Siinä missä Jackie ja Baggio rennosti ja hymyillen omia juttujaan hoitavat, niin Richard Nortonin esittämä Giancarlo vaikuttaa hyvinkin häikäilemättömältä hepulta ensivilkaisun perusteella, eikä hänen "vierastaloonsa" erityisen mielellään tahtoisi poiketa käväisemään, koska sieltä ilmeisesti vain harva poistuu. Giancarlollahan tuntuu konnuuksia riittävän, koska seuraavaksi olisi viritteillä vähin valoin varustetussa teollisuushallissa toisenlainen tapaaminen, eikä niinkään mukavissa merkeissä, koska on päässyt tapahtumaan lipsahdus. Miekkonen taitaa olla merkittäväkin huumekauppias, ja on monessakin mielessä irvokasta ja hermoille käyvää, että katujengi on ensinnäkin uskaltanut varastaa häneltä miljoonien edestä kokaiinia ja on vieläpä niinkin röyhkeää sakkia, että tahtoo myydä saaliin takaisin!

No, kaikesta huolimatta Giancarlo joukkoineen menee sovittuun tapaamiseen Demonien kanssa, mutta melko nopeasti yläkerrassa alkaa kiehua, kun vastapuolen pomo ilmoittelee, ettei todellakaan olla halvennettuun hintaan ryöstösaaliista luopumassa. Giancarlo ei välttämättä ole niitä kavereita, joita kannattaa huvikseen ärsytellä ja melko nopeasti aseet kaivellaankin esiin, eikä kynnys niiden käyttöönkään mitenkään mahdottomaksi muodostu, vaan pari hetkosta myöhemmin on jo reipas rieha ja taisto vauhdissa. Asetelmaa sotkee sekin, että paikalta paljastuu kahden hengen uutisryhmä, joka on päätynyt salakuvaamaan kohtaamista. Reportterien kannalta hiukan huonompi homma tämä kömmähdys ja luotiahan siinä perään paukutellaan, mutta Diana (Gabrielle Fitzpatrick) nauhoineen livahtaa karkuteille, tosin parikin kourallista Giancarlon kätyreitä jäljillään.

Tarpeelliseksi ei ainakaan ole katsottu mitään monimutkaista tapahtumien sarjaa siinä mielessä, että saataisiin koko kuvioon käytännössä ulkopuolinen Jackie mukaan menoon sankaroimaan, vaan tämä kauppakasseineen kirjaimellisesti törmää kadulla pakenevaan Dianaan ja huomaa, että toinen tarvitsee apua. Yrittäessään pitää hyökkääjät loitolla, toiset tietysti laskevat asiat yhteen siten, että samaa porukkaa varmaan ovat, eikä enää auta, vaikka miten vakuuttelisi, ettei tiedä ryhmittymien keskinäisistä kärhämöinneistä tai videokuvaamisista yhtään mitään. Siinä vaiheessa, kun vauhkoontunut gangsterilauma kirmaa perässä pyssyt kädessä tahtoen ampua ensin ja kysellä myöhemmin, on tosiaan parasta unohtaa ne kattavammat sanalliset selvittelyt ja hipsaista ripakasti vaikkapa kotia kohti. Tosin sekään ei aina keinoista tepsivin ole, kun porukkaa on paljon perässä ja näiltä vielä motivaatiotakin löytyy.

Sekaannuksen, toisen ja kolmannenkin jälkeen näyttää siltä, että Jackie ja Diana ovat ainakin hetkellisesti päässeet pakoon ja turvaan, jolloin kaksikko katsoo parhaaksi vaihtoehdoksi jatkaa teilleen. Dianan pitäisi äkkiä saada valmisteltua tulenarka nauha illan erikoislähetystä varten ja samalla paljastaa Giancarlon häikäilemätön rikollisryhmittymä. Jackiella taas olisi luvassa vähän leppoisampaa ajanvietettä ystävien kanssa, mutta kuten todettua, tietyt tahot eivät välttämättä ole niin halukkaita hänelle sellaisia suomaan. Takaa-ajon ja huimapäisen viiletyksen keskellä on vieläpä niinkin päässyt käymään, että Dianan paljastava videokasetti on vaihtunut Jackien tuoreimpaan kokkausnauhaan, eli siinä olisi vähemmän shokeeraavaa paljastusta rikosuutisia janoaville katsojille, kun tulisikin tilalle näppärää pastataiteilua pistoolipaukuttelun sijaan.

Diana huomaakin, että on päässyt näin käymään, mutta vaihtokauppaan ryhtymistä vaikeuttavat nämä kovaotteiset, mutta eivät erityisen välkyt välikädet. Jackien etsiminen erheen korjaamiseksi siis jatkukoon ja toisaalla tämä itse suhtautuu melko rennosti päivän tapahtumiin. Auto on luodeilla reikiä täyteen räiskitty ja melkeinpä siinä henkikin meni, mutta hei, ehtiihän noista joutavista myöhemminkin murehtimaan ja turisemaan, eli eiköhän aleta popsimaan iltapalaa. Lisäksi kaverilla olisi muutakin ohjelmaa tiedossa, koska pitäisi piakkoin noutaa Miki (Miki Lee) lentokentältä, sillä neito on saapumassa vieraaksi hänen luokseen ja uusi hyväntekeväisyyskokkailukin pitäisi saada nauhalle. Valitettavasti vastapuolikaan ei aivan niin hitaalla käy, että noin vain pääsisi keljuista ketkuista eroon, vaan jahti jatkuu. Toisaalta voinee todeta, ettei Jackie ole niitä tyyppejä, jotka vain voivottelisivat kovaa kohtaloaan ja ottaisivat murjomisen vastaan. Ennemin saattaakin käydä niin, että kun meno menee kovaksi ja asioita viedään päätepisteitä kohti, niin joku muu huudahtaakin lopulta, että voi-voi sentään!

Ennen kuin lähden kunnolla kehumaan ja ylistelemään elokuvaa ripeästä tahdista ja toimintapainotteisuudesta, on luultavasti hyvä huomioida pari seikkaa kestoihin ja leikkauksiin liittyen. Nimittäin on niin, että kuten tyypillistä Jackien (ja toki muidenkin) elokuville noihin aikoihin, niin kotiyleisön katseltavaksi päätyi selvästi mittavampi versio, kun taas kansainvälisille markkinoille tehtiin karsitummat leikkaukset, joista nipsittiin usein sellaista huumoria, joka katsottiin lähinnä paikallisiin katsojiin uppoavaksi tai muuten touhua turhaan kuormittavaksi hidasteeksi. Niinpä tässä tapauksessa näppinsä mukaan laittoi levittäjänä toiminut New Line Cinema ja Aasiassa nähty yli 90-minuuttinen versio kutistui noin kymmenellä. Pikkuisen poikkeuksellisesti poistot ja muuntelut koskettavat suurelta osin myös toimintaa, eli kyse ei ole pelkästä tahdin tiivistämisestä, vaan selkeästi Mr. Nice Guy tahdottiin siivota kepeämmäksi ja väkivallan suhteen kiltimmäksi. Käsittääkseni tämä Yhdysvaltojen teattereissa ja tietysti myös videomarkkinoilla kiertänyt lyhyt leikkaus on se, mikä myös Suomessa on levyllä julkaistu, koska oman kiekon kesto on vajaat 85 (84:36) minuuttia. Kolmas levyllekin laitettu tapaus on Japanissa julkaistu, mitä pidetään kattavimpana, koska siinä on mukana vielä pari minuuttia enemmän tavaraa kuin mitä Hongkongin teattereissa näytettiin. Ymmärtääkseni elokuvasta liikkuu muitakin leikkauksia, mutta ne ovat sitten kai jo harvinaisempia.

Minua kyllä kovasti kiinnostaisi katsoa ja toki hankkiakin se potkupitoisuudelta pikkuisen laimennettu, mutta yleisesti tylyttelevämpi näkemys ja jos jokin levittäjä vaikkapa kumpaisenkin samalle Blu-raylle laittaisi, niin kelpaisi hyvinkin. IMDB:n puolelta vaihtoehtoisten versioiden osiosta löytyy tarkempaa listaa, millaisia muutoksia New Line Cinema elokuvaan teki, ja kysehän ei siis ole pelkistä poistoista, vaan joitakin vuorosanoja on ilmeisesti äänitetty uudelleen ja lisäksi musiikkejakin muuteltu. Minusta elokuva toimii kyllä hyvin lyhyemmässäkin muodossa, eikä ole pelkoa siitä, että olisi liikoja pätkitty pois, jotta putoaisi kyydistä juonen suhteen. Paikoin eteneminen kyllä on tietyllä tavalla töksähtelevää, ja senkin takia olisi kiva päästä pidempään vertailemaan, vaikkakin vauhti samalla hiukan hyytyisi.

IMDB:n listan perusteella kuitenkin voi vähän mieltää, mikä on muuttunut ja sitä voisinkin tässä käydä läpi lyhyesti. Eli jo alussa on päädytty vaihtamaan järjestystä, koska Amerikassa on katsottu kokkiohjelma-aloitus sopivammaksi kuin käynnistys gangsteritouhuilla. Kyseinen kääntötemppu taitaa kuitenkin olla niitä vähäisimpiä jippoja, joilla elokuvan sävyä lähdettiin letkeämpään suuntaan viilailemaan. Ainakin IMDB:n tarjoaman listan perusteella on kohtauksista silpaistu pois melkoisesti tylympää ja ennen kaikkea ilkeämpää väkivaltaa. Ohjaajana toiminutta Sammo Hungia onkin monesti kritisoitu siitä, että naishahmoihin kohdistetaan tarpeettoman sadistisia otteita ja juuri tuota osastoa on lähdetty leikkailemaan. En lähtisi väittämään, että New Line Cinemankaan versio helläkätisesti kohtelisi heitä, mutta listan perusteella on päädytty tekemään runsaamminkin paikkojen putsailua, kuten seuraava lyhennelty tiivistys saattaa osoittaa:

"Diana tries to fight her way free, but winds up getting smashed to the floor and kneed in the back."

"Lakisha and Diana both get kicked in the stomach by them"

"A brief shot of Miki being kicked in the stomach before she gets hauled off by one of the Demons near the bridge."

"When Giancarlo finds Miki and the Demon gang leader, he slugs her to the floor and demands to know where his cocaine is."

"Brief shots of Miki getting slapped by Giancarlo and thrown around by Giancarlo's thugs."

"In the next bed, a severely-beaten Diana murmurs to Romeo: "Remember, this is my exclusive."

"Giancarlo responds by slapping Miki repeatedly."

Tokihan listalta löytyy myös muutama muu nipsaistu rankempi ja häijympi väkivaltapurkaus, mutta näyttää siltä, että Jackien tappelut on pitkälti jätetty rauhaan ja keskitytty trimmailemaan näitä lyhyempiä iskuja pois. Sinänsä kyllä ymmärtää, että elokuva olisi hiukan vaikea markkinoida harmittomana toimintakomediana, jos seassa on toistuvaa sivullisten kaltoinkohtelua ja muuta kyseenalaista julmistelua. Vaikka elokuva ei täysin olisikaan muotoaan näiden korjailujen kautta muuttanut, niin kyllähän noilla selkeä vaikutus henkeen on. Keskusteluvetoisempiin kohtauksiin liittyen taas voisi mainita, että Jackien ja Mikin juttuja on jonkin verran karsittu, ja minusta New Line Cineman versiossa Miki onkin lopulta melko valjusti koko touhussa mukana ja esimerkiksi tähän liittyy aiemmin mainitsemani sörkkimisestä syntyvät töksäyttelyt. Muutenkaan rooli ei lopulta ruutuajassa mitattuna erityisen suuri ole ja kun vielä poistetaan pikkuisen sitä, tätä ja tuotakin, niin voipi jäädä yhdentekevä vaikutelma. Itsehän siis kovin tykkään tästä lyhennellystä versiosta, eli ei ole tarvetta paasaillen lähteä manaamaan levittäjää mihinkään alimpaan ja tulisimpaan pätsiin. Selvää kuitenkin lienee, että heidän käsittelemänsä versio poikkeaa paljon siitä näkemyksestä, minkä Sammo on aikoinaan käsistään päästänyt.

Osittain näistä uudelleenjärjestelyistä johtuen Mr. Nice Guy on melkoista kyytiä, kun hyvinkin nopeasti päästään potkuasioiden pariin, eikä mitään pitkiä helpotuksia ole luvassa väleissäkään. Sen verran tietysti seisahdutaan välillä juttelemaan, ettei kyseessä sentään mikään yhtäjaksoinen ultimaattinen toimintakohtaus ole, mutta taukohetket tosiaan ovat sen verran lyhykäisiä, että jos vauhdikasta viihdettä Jackien lennokkaalla tyylillä toteutettuna tahtoo, niin ainakin tämä leikkaus niitä toiveita täyttelee. Kestohan on vain 85 minuuttia ja siitäkin voi vielä melkein kymmenminuuttisen vähennellä, koska varsinainen tarina päättyy jo 76 minuutin kohdilla, jossa pyöräytetään käyntiin tutut hupailuotot, kivuliaat kopsaukset ja tietysti lopputekstit. Noita mokia ja muita olisi kyllä ihan mieluusti kauemminkin katsellut, koska taustoissa näytti sattuvan ja tapahtuvan sekä olisi muutenkin ollut ihan mukavaa tarkkailla Jackien ja Sammon yhteistyötä.

Ajatusta voisi myös jatkaa siihen suuntaan, että jokin taho voisi ottaa asiakseen julkaista Mark Savagen kulisseissa kuvaaman dokumentin The Making of Jackie Chan's 'Mr. Nice Guy' vaikkapa jonkin tulevan levyn bonuksena jo siitäkin syystä, että elokuva on toistaiseksi Sammon viimeisin ohjaus, jossa Jackie on tähtenä. Syynä ei niinkään ole, että Mr. Nice Guy olisi välit rikki laittanut, vaan että Sammo pitkälti vetäytyi pois kameran takaa tässä ominaisuudessa, mutta lopulta teki ohjaushommiinkin paluun viime vuonna melkein kahden vuosikymmenen tauon jälkeen. Mitä välien tulehtumiseen tulee, niin asia meni ennemmin niin, että lapsuudesta saakka toisensa tunteneet ja sittemmin lukuisia kertoja yhteistyötä tehneet Jackie ja Sammo olivat 1980-luvun loppupuolella ajautuneet tilanteeseen, etteivät enää keskustelleet tai pitäneet yhteyttä. Kuvioon kuului vielä kolmas lapsuudenystävä ja arvostettu yhteistyökumppani Biao Yuen. Nämä kolme lohikäärmeveljestä olivat tosiaan tunteneet toisensa vuosikymmeniä ja 1980-luvulla kolmikko teki etenkin Hongkongin elokuvateattereissa erittäin koviin tuloksiin yltäneitä toimintakomedioita, joista varsinkin Jackielle alkoi muodostumaan maailmanlaajuistakin mainetta.

Jackie on pikkuisen availlut asioita esimerkiksi omassa elämäkerrassaan I Am Jackie Chan - My Life in Action. Hänen näkemyksensä mukaan Sammossa oli ollut jo varhaisemmin nähtävissä merkkejä, ettei tämä pystynyt pelkästään iloisesti suhtautumaan siihen, että Jackiesta oli tullut nopeasti porukan suurin tähti. Sammo kuitenkin oli kouluvuosista saakka ollut ryhmän isoveli ja Jackie toteaakin jo tuolloin tienneensä, ettei onnellinen yhteistyö voisi loputtomiin jatkua näissä olosuhteissa. Kaverukset kuitenkin täydensivät toisiaan loistavasti toimintakohtauksissa ja menestyskin auttoi pitämään porukan kasassa, mutta olipa niitäkin yhteistöitä, jotka eivät ihan yhtä juhlaa olleet. Jackie nostaa esimerkiksi hänen ja Sammon yhteisen synkemmän sekä draamapainotteisemman rikosjutun Heart of a Dragon, joka ei vastaava kassamenestys ollut, mikä laittoi heidät riitelemään ja sai pohtimaan, että taitaa olla tauon paikka yhteistöiden suhteen.

Vuonna 1988 ilmestynyt Dragons Forever sitten lopulta katkaisi porukan välit pitkäksi aikaa ja elokuvan erinomaisesta menestyksestä huolimatta erimielisyydet olivat vain liian suuria. Yhteydenpito katkesi käytännössä vuosiksi ja entiset lohikäärmeveljekset keskittyivät lähinnä omiin juttuihinsa. Mitään elämän loppuun saakka jatkuvaa pitkävihaa ei kuitenkaan syntynyt, koska muutamaa vuotta myöhemmin Jackie suostui tekemään lyhyen näyttäytymisen Biaon ohjauksessa A Kid from Tibet. Sammokin palaili kuvioihin ja teki toimintakohtauksia Jackien vuoden 1995 elokuvaan Thunderbolt ja sitten tietysti tuli pari vuotta myöhemmin tämä Mr. Nice Guy. Aivan entiseen loistoonsa ei kaverusten yhteistyö siitä enää toipunut, mutta kyse lienee myös ikääntymisestä ja Hongkongin elokuvateollisuuden muutoksistakin, eikä pelkästään keskinäisestä ystävyydestä. Robin-B-Hood oli suunniteltu eräänlaiseksi myöhäiseksi paluuelokuvaksi, jossa koko kolmikko olisi jälleen isommissa osissa yhdessä samassa elokuvassa, mutta Sammo joutui jättämään sen väliin vedoten aikataulupulmiinsa. Vaikka niitä yhteisiä huippuhetkiä ei enää 1980-luvun jälkeen ole samaan tapaan tullutkaan, niin ainakin tämä katsoja osaa olla iloinen, että tyypit vielä pystyivät vuosien jälkeen paikkailemaan asioita ja jatkamaan paremmassa hengessä sekä valkokankaalla että todellisen elämän puolellakin.

Herroilla siis on kinansa ja kiistansa jo varhaisemminkin olleet, mutta ne eivät ole yhteistyötä rampauttaneet, josta toiminee osoituksena reilu nippu teoksia, jotka pystyy hyvällä mielellä laskemaan Hongkong-toiminnan huippuhetkien ja kestävien klassikkojen kerhoon. Todisteleepa Mr. Nice Guy, että välirikon jälkeenkin yhteinen sävel löytyi, eikä lopputulosta voi millään väsähtäneeksi väittää, vaan ollen kovinkin kaukana mistään hiipuneesta hutkimisesta, koska toimintapuoli napsautetaan ryminällä käyntiin, kun kellossa on vasta nelisen minuuttia. Tavallaan jo tämä ensimmäinen pistoolitulitteluna alkava välienselvittely kadulle purkautuessaan viestii, että energiaa kyllä riittää, koska sujuvasti siitä väsäillään kasaan noin kymmenminuuttinen nautittava vauhtimakupala. Jos vertailee siihen, mitä myöhemmissä vaiheissa vyörytellään, niin käytännössä maltillisesta alkupalasta on kyse, mutta väittäisinpä, ettei läheskään jokainen toimintarutistus sellaiseenkaan ole kykeneväinen. Eipä siinä todellakaan jumituta pyssyillä osoittelemaan, vaan kunhan Jackie törmää torveloihin, niin pääseepä heppu heti esittelemään, että jalat edelleen notkeasti nousevat ja järkikin leikkaa laatikoiden lennellessä ja kolhujen kertyessä. Ensimmäinen nujakoinnin hyökyaalto vyörytellään näyttävästi loppuunsa ilmavien loikkien kautta komeaan hääkakkuun lässähtäen. Juurikin kovin kutkuttelevaa fyysistä ja monipuolista menoa, joka laittaa lisää himoitsemaan ja sitähän tavaraa toimitetaan, eikä tarvitse kauaa vartoilla!

Pieniä sekä suurempia kärhämiä ja kahakkoja saadaankin kiitettävään tahtiin matkan varrella aikaan ja yhtenä vahvuutena pidän tosiaan miltei jatkuvaa vaihtelua. Tosiasia kuitenkin on, että suuresta osasta näistä liikkeistä ja tempuista on jo Jackien aiemmissa elokuvissa vähintään muunnelmia nähty, mutta eihän se tarkoita, että tylsästä toistosta olisi kyse, vaan kyhäilty kokonaisuus hymyilyttää ja laittaa miltei hihkumaan. Milloin mitellään kahden kesken, seuraavana hetkenä otetaan ostoskeskuksen vaihtoehtoiset kulkureitit vauhdikkaasti käyttöön ja näytetään, että keskikaupungin hevoskyytiajelustakin voi tehdä vähemmän romanttisen version. Käytännössä puoliväliin viiletetään riemastuttavalla innolla, eikä kovista koetuksista huolimatta olla vielä hiljentelemässä tai hyytymässä. Näyttää ennemmin siltä, ettei Jackie-paralle millään tahdota hetken rauhaa suoda, vaan jos ei muuta, niin keljujen kelmien kuskaama hakkausvaunu tuosta vain tylysti nappaa sankarin matkaansa. Siinäpä sitä painellaan keskellä ruuhkaa auton hytkyessä ja nytkyessä varsin epäilyttävään tyyliin, mutta Jackie pääsee näyttämään, ettei todellakaan aio avuttoman uhrin asemaan alistua, vaan jos kerran pakettiauton perässä pieksäjäiset tahdotaan hoitaa, niin turha on lähteä kesken leikin enää itkemään, kun naamataulu ottaa vastaan, mitä tuli tilattua. Samassa yhteydessä ohjaaja Hung pääsee heittämään hupaisan kameokäväisyn epäonnekkaana pyöräilijänä. Kovasti polkijaa mietityttää, mikä ihmeen myllerrys autossa on menossa ja nenähän siinä lopulta sattuu, mutta saapa hänkin tilaisuutensa tilien tasaukseen.

Onneksi ei niinkään pääse käymään, että jokin alkupuolen hutkintahippasista jäisi mahtavimpana huippuhetkenä mieleen, vaan mielestäni parhaat potkijaiset kengitään keskeneräisellä rakennustyömaalla, mikä kaikkine tasoineen, materiaaleineen, työkaluineen ja sekalaisine tarvikkeineen onkin mitä mainioin myllerryspaikka. Jackien ideariihi saakin mukavasti huvittavaa kamppailua ympäristöstä irti. Ensin vähän verkkaisemmin ja hölmön hassuttelevaisesti sekoillaan ovien takana piiloleikkien parissa, mutta siitä vähitellen kierrokset kohoilevat ja korkeammissa kerroksissa onkin paria hetkeä myöhemmin kunnollinen kuritus käynnissä. Lienee perusteltua väittää, että onhan Jackie huimempiin temppuihin ja kovempiin tappeluihin yltynyt useita kertoja urallaan, mutta eihän siinä voi olla nauttimatta, kun kaveri painelee menemään ja joukkio loihtii aikaan vähintään pikkunäppärän fyysisen mukiloinnin sarjassa kohtalaisen ilotulituksen. Ilahduttavaa onkin, ettei näihin vieläkään ole tullut kyllästyttyä, enkä osaa näitä ihan sillä tavalla väkivaltaviihteeksi mieltää, että suurimpana tavoitteena olisi saada kamppailukumppani mahdollisimman ilkeästi telottua. Sanoisinkin, että urheilullisuus ja mielikuvituksellinen sekä tietysti uhkarohkea temppuilu ajaa edelle ja hyvät värinät tarttuvat katsomon puolellakin. Huimasti hääräillään vinhasti viuhuvien sirkkelien ja muiden terien parissa, ja ainakin lopputekstien mokakelan perusteella voinee olettaa, etteivät isommat vahingotkaan niin kauas jääneet. Joukkomätkintä jo itsessään olisi riemukkaan vauhdikasta, mutta pienet jippolisät vaikkapa betonimyllykepposen ja hyppyyttävän hytkyttimen muodossa vain piristävät kokonaisuutta entisestään.

Niinpä ainakin omalla listalla työmaan toisenlaiset touhut ovatkin elokuvan parasta antia, mikä on siltä kannalta harmi, että varsinaisesta viimeisestä yhteenotosta ei ole kyse. Vähäistä latistumista aiheuttaakin, ettei Jackie pääse kunnolla mittelemään Nortonin kanssa, vaan ensimmäisellä yrityksellä hän on selvästi rampautettu ja toinen taas hoidetaan huomattavasti järeämmällä kalustolla loppuun. Sinänsä näyttävää romutusta saakin seurattavaksi, kun autoa ja taloa ajetaan lättänäksi ja pieniksi pirstaleiksi, mutta kenties Chan-elokuvalta toivoo enemmän päätähtensä fyysisiin kykyihin nojaavia viimeisiä kahinoita. Pari temppua maansiirtokalustoon siirryttäessä tietysti nähdään, mutta muuten se loppua latistelee, kun porhalletaan murisevalla menijällä ympäriinsä tonttia hävitystä aiheutellen. Ilmeisesti paikalliset eivät jälkeen jätetystä tuhosta tykkäilleet, koska IMDB:n triviaosasto tiedottelee, että elokuvantekijöiltä jäi loppusiivous tekemättä ja kuvauspaikka sen verran ruokottomaan kuntoon, ettei heillä enää ollut asiaa kameroiden kanssa samoille seuduille Australiaan. Jos jäi ympäristö paikoin vähän räävittömään kuntoon, niin ihan ehjänä ei päätähtikään koitoksestaan selvinnyt. Kivuliaita kotvasia on jokunen nähtävissä lopputekstien yhteydessä, kun esimerkiksi päähän kopsahtaa pari kertaa suunnittelemattomasti. Lisäksi Jackie elämäkertansa ruhjelistalle on merkkaillut tämän elokuvan saldoksi murtuneen nenän ja että selkää tuli satutettua pahemminkin jonkin hypyn yhteydessä.

No, onneksi se peukku jälleen nousee tuttuun tapaan pystyyn ennen kuin musta ruutu lopputeksteineen Jackien ja muut hahmot haukkaa, eikä mies kaikessa viiletyksessä ja höykytyksessä tainnut sentään ihan täysin rikki mennä. Kyllähän elokuvaa ihan hyväksi muistelin, mutta silti se pääsi pienoisen positiivisen yllätyksen järjestämään, mikä osaltaan kannustelee 1990-luvun jälkipuoliskon muitakin tekeleitä Chanilta kertailemaan. Aiemmin mainittu kilpa-autoilua ja kenkimistä yhdistelevä Thunderbolt kyllä löytyy levyhyllystäkin, mutta sitä en osaa yhtä meneväiseksi muistella. 1996 ilmestynyt First Strike taas alkoi kiinnostaa kovasti, koska edellinen katselu taitaa päiväytyä kohtalaisen kauas jonnekin henkilökohtaisen VHS-aikakauden loppupuolelle. Siinä ainakin taisi vauhtia riittää Jackien reissaillessa ympäri maailmaa täpärästä tilanteesta toiseen. Sama homma on käytännössä elokuvan Who Am I? kohdalla, josta myös jo silloin runsas vuosikymmen sitten kovin tykkäilin, mutta en ole levykokoelmaan päivitellyt johtuen versiohankaluuksista lyhennyksineen. Nuo kaksi kuitenkin pitää vihdoin ja viimein jossakin muodossa ostella uusittaviksi. Sammolta taas vastaavalta aikakaudelta kiinnostaisi Yhdysvaltojen puolella parin kauden ajan tuotettu sarja Martial Law. Kyllähän sitä tuli ilmestymisen aikana seurailtua jossakin määrin, mutta muistelisin, että lopulta sain katseltua vain alle puolet kaikkiaan 44 jaksosta.

Toisin sanoen kertailulista aina vain pulskistuu, mutta mikäpä siinä niin kauan kun Jackien ja kavereiden keppostelut jaksavat ilahduttaa ja innostaa. Saattaa tulla aika, jolloin tyyppien heilumisista hohto häviää ja tilalle tulee tympiintyminen, mutta onneksi sellainen mielenmuutos ei ainakaan toistaiseksi ole päälle käynyt. Tauko tosin saattaa silloin tällöin tehdä hyvää, kuten Mr. Nice Guy osoittelee, sillä hyvinkin helposti toiminta ja toilailu vie mennessään, eikä lukuisista aiemmista katseluista huolimatta tarvitse tylsistymistä kiroilla. Oikeastaan tahti pääsi jopa yllättämään, koska muistelin, että kokkitouhuja ja sivuhassutteluja olisi ollut enemmän, mutta hyvä näin.  Niin, onhan Jackiella kieltämättä kasa kovempia elokuvia, mutta kyllä ainakin tällä yrityksellä Mr. Nice Guy menee edelle kuin viime vuoden käynnistänyt The Twin Dragons. Rumble in the Bronx kuitenkin pitää paikkansa edellä, vaikka ei tämä pari vuotta uudempi teos paljoa jälkeen jää. Lisäksi näillä on siinäkin mielessä yhteisiä piirteitä, että huumoria on tosiaan karsittu ja toiminta ei kummassakaan ihan kilteintä hupailua ole plus tietysti päälle noin yleisenä kivana lisänä mitä mainioin viihdyttävyys. Summauksena siispä siis, että irtoaahan tästäkin hyvät piristyspotkut alkavalle elokuvavuodelle!

Mr. Nice Guy (1997) (IMDB)

Battle Creek Brawl / The Big Brawl (Lohikäärme taistelee)

Pitäähän potkuviihteestäkin välillä hiukkasen höpötellä tännekin, ettei toimintaosasto pääse täysin olemattomaksi blogin sivuilta kuivahtamaan. Siinä samalla Jackie Chan saa tehdä useamman kuukauden tauon jälkeen paluun, vaikka tämä taistelutapaus ei miekkosen taitoja loppujen lopuksi erityisen onnistuneesti esittele. Muutenkin on tänne tullut kirjoiteltua Jackien vähän vaisumman vastaanoton saaneista elokuvista ja siihen joukkoon tämä ensimmäinen yritys vallata länsimarkkinoita myös tipahtaa. Liekö sitten niin, että on tullut niitä merkkiteoksia kertailtua tarpeeksi, vaiko onko kyseessä jokin alitajuinen pyrkimys säästellä parhaimmisto tuleviin tarinatuokioihin, mutta näillä mennään joka tapauksessa. Chan oli 1970-luvun lopussa joutunut hankaliin riitoihin Hongkongissa, mikä käsittääkseni innoitti häntä taustajoukkoineen kokeilemaan onneaan kotikentän ulkopuolella. Sopimusasioista oltiin tuolloin ilmeisesti montaakin mieltä, eikä Jackie vielä silloin ollut vaikutusvaltaisen megatähden asemassa, johon myöhemmin 1980-luvulla kohosi, joten ei voinut vielä ihan suoraan sanella muille, miten hommat hoidetaan. No, kuten hän on usein todennut, niin eipä ensimmäinen retki Yhdysvaltoihin toivottua tulosta tuottanut tai muutenkaan mielekäs reissu ollut, vaan kohtalaisen pettyneeseen sävyyn hän on siitä puhellut. Jos katsojat suhtautuivat Jackien läntiseen tappelukimaraan jokseenkin valjusti, niin tähti itse taisi olla moninkertaisesti tyytymättömämpi lopulliseen versioon, ja eräässä elämäkerrassaan kuittaakin, että palasi Amerikasta kotikaupunkiin nälkäisenä ja vihaisena nuorena miehenä. Ajattelin liittää Jackien mietteitä enemmänkin mukaan, mutta ehkä olisi hyvä naputella hiukan ensin itse elokuvasta...

Lyhyen alkutekstipätkän aikana Jackie saa tilaisuuden tyylitellä jokusen hidastetun potkun, mutta varsinaisen tarinan käynnistyessä tappelukehään astelevat aivan muut heput. Tai paremminkin, he ovat jo siellä, koska näyttää siltä, että toinen kaveri on jo kohtalaisen selkäsaunan saanut kärsittäväkseen ja on enää viimeistelyä vailla valmista tavaraa kotiin kannettavaksi. Hänen voittomahdollisuutensa lähenevätkin olematonta, kun Billy Kiss (H.B. Haggerty) höykyttää ja riepottelee vastustajaansa miten sattuu huvittamaan. Rankan ryöpytyksen osakseen saanut tappelukaveri onkin iskunsa antanut, mutta kookas Kiss päättää tämän vielä kaapata kovempiotteiseen ja epäilemättä murskaavaan syleilyyn. Miltei henkihieveriin murjottu tyyppi saa vielä koitoksen päälle pusun Kissiltä. Voipuneen kannalta onneksi varsinaisesta kuolemansuudelmasta ei ole kyse, mutta voipi päätellä kuitenkin, että tovi ja toinenkin paikkojen paranteluun vaaditaan. Ottelun jälkeen Kissin manageri selittää uteliaalle lehdistölle viimeistelyn olevan eräänlainen hyväntahtoinen ele rakkaudesta mielijohteen pohjalta. No, katsomon puolella ei ainakaan osaisi tällaisia halisteluja osakseen toivoa, sillä eipä niistä hellyyttä heijastu, vaan ennemmin touhu vaikuttaa vähemmän miellyttävältä kohtaamiselta karhun kanssa.

Kyselytuokion jatkuessa nousee esille halipuheiden perään kiusallinen tosiasia, että Kiss onnistui aiemman vastustajansa Atlantassa kurittamaan hengiltä, mihin manageri kuittaa tämän poloisen olleen yksinkertaisesti liian hauras heppu. Uusia koitoksia on kuitenkin lähenevässä tulevaisuudessa luvassa, sillä Teksasissa järjestetään Battle Creek Brawl -nimellä kulkevat nyrkkiturnajaiset. Hävinneen ottelijan valmennusporras tietysti tahtoo niihin kehiin pikkuisen kyvykkäämmän kaverin, koska rahaa pitäisi kohtalaisesti liikkua. Niinpä pikkunilkin auraa kantava David (Ron Max) saa tehtäväkseen tällaisen tyypin etsiä ryhmää edustamaan. Olisikohan enteestä kyse, koska siinä vaiheessa loikataan Jerryn (Jackie Chan) aamujumppaa seurailemaan...? Mistään tavallisesta venyttelystä ei ole kyse, vaan tämä kaveri heiluu, huojuu ja voimailee useamman metrin korkeudessa rakennustyömaalla. Kovin ketterästi kiipustellaan ja voipi olla, että mukana on ripaus ja toinenkin halua näyttää, koska tyttöystävä Nancy (Kristine DeBell) seurailee rämäpäistä urheilua alhaalta. Chicagossa näitä temppuja pompitaan, mutta maratonverryttelyksi ei auta venäyttää, koska kiire painaa päälle ja asioita olisi hoidettavana.

Pariskunta on menossa Jerryn veljeä tapaamaan isän omistaman ravintolan kautta, mutta vähän ikävämpi porukka on löytänyt nopeammin tiensä Kwanin perheravintolaan. David kätyreineen siis harrastelee ilkeämpää liiketoimintaa ja nyt on Jerryn isälle tullut aika maksella vähemmän virallisia laskuja. Ylimääräistä rahaa ei valitettavasti ole antaa, ja niinpä David vihjaisee, että seuraavan tuloksettoman käväisyn seurauksena lihakirves irrottelee sormet kädestä. Toistaiseksi isä säilyy ehjänä, mitä nyt joutuu kovistelua kestämään. Kiristäjien tehdessä lähtöä Jerry ennättää paikalle, eikä ole lainkaan tällaista touhua hyväksymässä, vaan puhisten pinkaisee perään. Kärsivällisyys on varsin rajallinen joukolla yhtä kiusaavia kohtaan, ja niinpä Jerry moikkailee korstoa survomalla tomaattia kasvoihin. Muut yrittävät vedota, että Jerry lopettaisi nahistelun, mutta turha toivo, sillä tappeluhaluja löytyy. Pitää kuitenkin esittää, että vähän vahingossa kaatuillen ja huitoen gangsterit teloisi, eli hyvinkin hassuttelevasti Jackie pääsee leikittelemään pahisporukalla. Näistä hepuista ei lopulta ole kyvykkäälle nuorelle miehelle juuri minkäänlaista vastusta, vaan Jerry puolihuolimattomasti hutkien näyttää, että ilkimysten olisi oman terveytensä takia parasta paeta paikalta.

Kalenterissa siis riittää suunnittelematonta ja suunniteltua vipellystä Jerrylle, ja näyttää siltä, että illallakin saa jalat laittaa hyvään vauhtiin, koska luvassa olisi rullaluistelukisaa, jonka palkintorahat kyllä kelpaisivat, sillä automaksujakin on edelleen jäljellä. Isä vetoaa Nancyyn, että tämä voisi yrittää edes vähän viilentää pojan tappeluintoa ja muutenkin hän on Jerryyn hiukan pettynyt nähdessään tämän touhut siinä valossa, että elämä menee hukkaan joutavuuksien ja rähinöintien parissa. Veli on sentään lukenut itsensä lääkäriksi, kun taas Jerry kunnostautuu lähinnä hankaluuksien etsimisessä, missä onkin kieltämättä etevä kaveri. Tällaisten pyyntöjen ja höpöttelyjen perusteella Jerry ei todellakaan ole suunnitelmiaan muuttamassa, vaan lähtee Herbert-setänsä (Mako) luo askelkuvioita treenailemaan. Muutakin harjoitusta on luvassa ja pikkuisen kireän pipon omaava Herbert innostuukin veljenpoikaansa palloilla viskomaan ja kun toinen näyttää, että hyppy kantaa ja kroppa venyy, niin onkin keppikurimuksen vuoro. Hetken hutkimisen jälkeen mustelmia lienee kasassa riittävä määrä ja päivän opetuskin annettu. Setäkään ei täysin tyytyväinen Jerryn toimintaan ole, sillä vaikka ilmeistä potentiaalia on, niin kaveri ei tunnu ottavan harjoittelua riittävän vakavasti.

Vakavuuden puutteesta toisaalla taas ei kärsitä yhtään, koska nöyryytetty David tilittelee perheen pääpomolle, että tahtoisi tappaa Jerryn. Aivan niin radikaaliin kostotoimenpiteeseen ei lupaa suoda ja ihmetteleepä johtoheppu, että miten ihmeessä yksi tyyppi tuosta vain onnistui pieksemään kokeneet kovistelijat. Jerry saa henkensä siis pitää, mutta taitaapa hänen varalleen olla jonkinlainen suunnitelma hautumassa. Jerry itse ei tiedä yhtään, että on niinkin suurta katkeruutta, mutta myös kiinnostunutta ihailua onnistunut pelleilevällä tappelullaan nostattamaan, ja valmistautuukin kilpailuun. Kyseessä on eräänlainen viestiluistelu, jossa kolmihenkiset joukkueet vääntävät toisiaan vastaan. Kappas kummaa, kun Davidin johtamat kiristäjätkin ovat tiensä löytäneet yleisöön, ja herra itse lahjoo kanssakilpailijoita telomaan Jerrya. Kyseessä ei muutenkaan ole mikään pelkkä nopeuskisa, vaan radalle on viritelty esteitä sekä ansoja. Kilpailijat saavat toki toisiaan mielensä mukaan kopuloida ja murtuvien luiden mahdollisuus otetaan ilolla vastaan sekä selostamossa että yleisössä. Kovemmat otteet saavat katsojat villiintymään ja mylvintä vain kasvaa. Arvatenkin Jerry ensimmäisenä maaliviivan ylittää, mutta joukkueen kaikille jäsenille ei voitokkaan kisan jälkihumussa ole luvassa shampanjaa ja vaahtokarkkeja, vaan erästä onnetonta odottelee pari terävää puukkoa...

Seuraavana päivänä melkein hautauskuntoon pistelty toveri löydetään kadulta pahasti viilleltynä. Omiensa joukossa otteissaan julma David ei näillä tempauksillaan kummoistakaan kunnioitusta kerää, vaan hieman halveksuen isompi pomo Dominici (José Ferrer) toteaa, että tarpeettoman kovat keinot edustavat vain turhaa riskiä, ja samalla tekee selväksi, että veitsiä vilautteleva David voisi painua pois silmistä ja mahdollisimman nopeasti. Dominici on edelleen kiinnostunut Jerryn tappelutaidoista ja juonii, että voisi tälle järjestää yllätyksellisen koe-esiintymisen, niin nähdään, onko tyypissä todellista ainesta pärjätä kovassa turnauksessa. Jerry toki saadaan paikalle houkuteltua ja taitoja testailtua, minkä jälkeen on aika nytkäyttää suunnitelmaa eteenpäin. Kun kerran kiristyspiireissä ammattimaisesti operoidaan, niin on varsin luonteva ratkaisu kaapata lähipiiristä panttivanki ja tiedotella Jerrylle tilanteesta. Ehdot tehdään selväksi, eli kunhan Jerry suostuu osallistumaan, niin henkilövahingoilta vältytään ja onhan potkutouhussa mukana tietysti rikastumismahdollisuuskin. Koitos odottelee kolmen viikon päässä, eli pitäisi käynnistellä tiukat treenirutiinit, mutta eihän se ikinä tietenkään niin yksinkertaista ole kuin alkuun voisi veikkailla...

Onhan näitä vastaavia turpajuhlia kehitelty ennen ja jälkeen, ja niitä on tässäkin katsomossa kohtalaisesti silmäilty viihdyttävyyden vaihdellessa. Battle Creek Brawl on minusta lähinnä keskitasoinen tekele siinä joukossa, eikä Chan-elokuvana kaikkiaan erityisen ihmeellinen tai innostava, vaan menettelevä pikku pieksäjäinen. Tiedä sitten, miksi Jackie tosiaan tällaiseen taistoon päädyttiin tuuppaamaan aikoinaan, sillä hänen kykynsä perusmuksimisessa jäävät pitkälti esittelemättä yleisölle muutamaa väläystä lukuun ottamatta. Näistä karkeloista heikkolahjaisempikin toimintatähti varmaan melko puhtain paperein itsensä saisi selviteltyä. Minulle ainakin yhtenä todennäköisenä innoittajana tulee mieleen Clint Eastwoodin pari vuotta vanhempi Every Which Way But Loose, jossa myös tappelukehistä palkkiorahoja etsitään kovien nyrkkien viuhuessa. Orankiavusteinen pöhköily käsittääkseni kerrytti mukavasti lipputulojakin, joten siinäkin mielessä saattoi houkutella lähtemään samoille poluille. Huumorissa on samantapaista vivahdetta havaittavissa, kun kaikenlaisia hupsuja hahmoja yritetään kehitellä, mutta väittäisinpä, että Clint ja kumppanit saavat rennomman virneen aikaiseksi ja siinä huomaa viihtyvänsä paremmin muidenkin sekoilujen parissa kuin vain varsinaisten ottelujen kohdalla. Jackiesta yritetään toki tehdä ehkä hänelle hieman tavallista velmumpaa veijaria, mutta aivan luontevalta vedolta se ei oikein missään vaiheessa tunnu. Battle Creek Brawl nojaa tappelujensa osaltakin huomattavasti enemmän vaikkapa tuosta Eastwoodin rähistelystä tuttuun vähemmän lennokkaaseen mätkintään kuin kyseisen aikakauden Chan-elokuvien suuntaan.

Omat silmät väittävät, että eniten Chan-vivahdetta on havaittavissa mainitussa testitaistossa, joka osuvasti käydäänkin ulkoteatterin lavalla. Harmi vain, että näytös on käytännössä ohi parissa minuutissa, eikä mitään erityisen huikeaa ehditä esittämään. Wun veljekset virittelevät napakan keppitaiston käyntiin, johon Jerry vastaa nappaamalla rekvisiittana käytetyn puisen penkin omaksi aseistuksekseen. Vastaava istuin viuhui Jackien käsissä toki Hongkongin puolellakin samalla aikakaudella, mutta lähes poikkeuksetta näyttävämmin sekä kekseliäämmin. Mielestäni elokuvasta olisi hyvinkin löytynyt paikka ainakin toiselle ketteryyttä ja nopeita käsiä vaativalle kärhämälle, koska omalla kohdalla ei ihmeellisiä väristelyjä pääse syntymään Jerryn piestessä pääkiristäjän kömpelöitä kätyreitä. Tästä kelvannee esimerkiksi Jerryn ja Herbertin öinen yllätysvierailu, ja vaikka määrällinen ylivoima on vastustajan puolella, niin nujakointinäytös kuitenkin vaikuttaa lähinnä yksipuoliselta nyrkkeilysäkkien murjomiselta. Muutamalla liikkeellä nämä tyypit ovat unten mailla, eikä Jackien tarvitse läheskään parasta puristusta itsestään repiä. Onhan sekin toki toimintaa, mutta mutta...

Onneksi Battle Creek Brawl kehittelee muutakin vauhtiviihdettä kuin vain toistaitoisten gangsterien telomista. Jo ensimmäisellä kolmanneksella hurjasteluhetkien tahti asetellaan sellaiseksi, ettei pitkiä suvantoja tarvitse toimintatuokioiden välillä tuijotella tai muutenkaan tylsistelyssä kärvistellä. Vaikka kehätappelut jäävätkin alkuriehan jälkeen ensimmäisellä puoliskolla vähemmistöön, niin sepä ei estä käynnistelemästä monenmoista muksauttelua. Vaihteluksi sitten tosiaan rullaluisteluareenan kylmää kyytiä kovalla paineella kera muiden kommellusten. Eihän tällainen sekamelskainen reuhaaminen mitään Jackien erityisalaa ole, vaan hyvin voisi paasailla siitä, ettei tällaisia kohkauksia edes voisi harkita asettavansa samalle viivalle Chanin hurjapäisimpien stunttien tai tarkasti suunniteltujen potkunäytösten kanssa. Yritänpä kerrankin katsoa niitä positiivisia puolia ja niinpä näkisin, että nämä sotkuisemmat menopalatkin ovat ihan kohtalaisesti viihdyttävää viiletystä ja pitävät uuvauttavan pitkästyttävyyden osaltaan loitolla. Chan on esimerkiksi 2000-luvulla tehnyt paljon tympivämpää touhua sisältäviä toimintakomedioita Yhdysvaltojen puolella. Esimerkiksi aiemmin kommentoimani The spy Next Door on melkoisen kehno, ellei jopa kuonasarjaa, eikä minusta ole mitään syytä laittaa tätä paikoin keskinkertaista vanhempaa tappeluturnausta sen kanssa samaan laatusarjaan, vaan puutteistaankin huolimatta henki pysyy huomattavasti reippaampana ja kyllähän kieltämättä osittain pöhköstä irrottelusta iloakin löytyy.

Hupsuilevampi värinä tulee esille myös Teksasin puolelle vaihdettaessa, kun tappelijoiden asusteita ja persoonallisuuksia ihmettelee. Siinä ei mielikuvitusta ole ainakaan stereotypioiden suhteen tahdottu rajoittaa, vaan ennemmin vaikuttaa siltä, että kieli poskessa annettu palaa kunnolla. Kirjavan joukon paraatikävelyssä näitä voi tutkailla alkuun ja samalla havaita, että suurin osa muista osallistujista on Jackieta huomattavasti tanakammassa kunnossa. Alkukarsintana saa toimia vapaamuotoisempi joukkorähistely, joka kuohahtaa käyntiin hyvissä ajoin ennen virallista aloitusta. Sinänsä leppoisaa läpsintää enimmäkseen esitellään, mutta voihan siinä sivussa ajankulukseen vaikka niskankin napsauttaa, jos siltä tuntuu. Hieman outoa sävyä tästä syntyykin, kun osa pyrkii vastustajansa lopullisesti telomaan, mutta seuraavana hetkenä vaihdetaan kirjaimellisesti pelletouhun pariin. Selvää kuitenkin on, ettei liian vakavasti haluta koitoksia ottaa ja siinä hengessä varsinaiset kaksinkamppailutkin pitkälti käydään.

Hieman yli 90-minuuttisen elokuvan viimeinen kolmannes keskittyy pitkälti näihin kaksintaisteluihin, eikä loppupuolella enää toimintaan pidempiä taukoja nähdä tarpeellisina, vaan suunnilleen matsista toiseen kiirehditään runnomaan kohti suurta finaalia. Rähinää on tultu katselemaan, joten sitä sitten tarjoillaan, kuten oikein onkin. Raamikas Billy ei ilmeisesti kilpailijoista vikkeläliikkeisimpiin lukeudu, mutta iskunkestävyys taas onkin huippuluokkaa puutteita paikkaillen. Näissä karkeloissa nähdään perinteisempää mätkintää, mutta toki mukaan kummallisuuksiakin mahtuu, ja voipa tappelutoveria esimerkiksi vähän haukkaistakin, jos sattuu huvittamaan. Jackie panostee enimmäkseen vauhdikkaiden iskusarjojen vyörytykseen, eikä ensimmäinen vastustaja taida edes tajuta, että mikä ihmeen potkukone häntä armotta pieksee ja murjoo. Huvitellen ja ketterästi Jackie hitaampaa tyyppiä höykyttää, ja tämän onnettoman osaksi jää ottaa otsallaan iskut ja kenkimiset vastaan, kunnes hiipuva tajunta laittaa pelin poikki. Mukana tosin on luupäisempiäkin tyyppejä, joiden varalle joutuu kehittelemään luovempia ratkaisuja kuin vain polvea päähän.

Mitä nyt Chanin elokuvia muistelee ja etenkin niitä 1970- ja 1980-luvun timanttisimpia toimintapätkiä, niin siinä mielessä Battle Creek Brawl ei kummoisiakaan huippuhetkiä onnistu kerryttämään, eikä näitä taistoja osaa minään hirmuisen hutkinnan herkkuina makustella. Osittain johtunee tosiaan siitä, että Chan tungetaan hänen tyyliinsä hiukan heikosti sopiviin otteluihin, jotka antavat vain rajatun mahdollisuuden irrotella kunnolla ja samalla Jackien omille toimintakohtauksille tyypillinen vauhdikas huumorikin pitkälti karsiutuu pois. Onhan irvistelevämmässä väännössäkin toki viihteensä ja viehätyksensä, eli tervanjuontia mielekkäämpää puuhaa näidenkin ihmettely ehdottomasti on. Varsinainen lopputaistelu kuitenkin on pienoinen pettymys, sillä monen muun turnauselokuvan tapaan pitää vielä jatkokiristelyjä setviä ottelunkin aikana, mikä ainakin minusta vie parasta tehoa varsinaiselta vetonaulalta. Onneksi Jackie saa tilaisuuden heittää lyhyesti rankaisuvaihteelle ennen lopputekstejä ja laittaa Billyn niskaan reippaan potkuvyörytyksen. Tiukempia koitoksia on tullut tuijoteltua enemmänkin, mutta Battle Creek Brawl siitä huolimatta toimintanälkää kohtalaisesti tyydyttää.

Niin, ja tietysti pitää mainita, että asiaan kuuluu myös treenijakso tai parikin. Vetäjänä toimii Jerryn setä, joka tuntuu olevan sitä mieltä, että hikeä sopisi nostatella kovan harjoittelun merkeissä ja jättää kuhertelut sekä muut lemmenleikit vähemmälle. Puolivälin kohdilla saadaankin rankemmat koitokset vauhtiin ja Herbert kehittelee Jerrylle monikätisen harjoitusvastustajan, joka ei tunnu jättävän yölläkään sankariamme rauhaan. Muutenkin harjoittelutuokioissa on havaittavissa sadistisempaa virettä, mikä ei sinänsä harvinaista ole. Voisi jopa väittää, että Jackie päästetään melkoisen vähällä tässä mielessä, jos kaivelee muistista niitä rääkkäyksiä, joita hänen kärsittäväkseen kehiteltiin vaikkapa pari vuotta vanhemmassa erinomaisessa kungfu-komediassa Drunken Master. Niihin piinoihin vertaillessa juoksentelu matolla kera takapuolta pistelevien piikkien on lämmittelyä. Mitään erityisen omaperäistä harjoituskuvioissakaan ei saada aikaan, jos pitää mielessä Jackien jipporikkaammat teokset, mutta yleisesti kuitenkin viihdyttävää vääntöä ja kinaa nämäkin minuutit enimmäkseen ovat.

Jackien ura oli kääntynyt 1970-luvulla mukavaan nosteeseen parin komediallisemman kamppailuelokuvien merkkiteoksen myötä, joten ihan ymmärrettävästi odotuksia oli ensimmäisen amerikkalaisen kokeilunkin suhteen paljon. Lippuluukuilla menestys jäi kuitenkin vaisuksi, eivätkä toimintakohtaukset tosiaan vastanneet oikein Chanin vaatimuksia. Ei kuitenkaan sovi antaa sellaista kuvaa, että kaikki 1970-luvun jälkipuoliskon elokuvat kotimaassa olisivat yhtä menestystarinaa olleet, vaan kyllä sielläkin huteja kertyi. Aivan kaikkia Jackien Hongkong-elokuvia tuolta kaudelta en ole onnistunut näkemään, mutta kehutuimmat kyllä ja siihen päälle jokusen keskinkertaisemman. Siltä pohjalta uskaltaa väittää, että vaikka Jackie pääsi potkukohtauksissa paremmin kykyjään esittelemään, niin monesti elokuvat yleisesti menivät vähän pitkästyttävien kuvioiden pariin tai turhankin tyhmän huvittelun puolelle. Tappeluissakaan ei aina parasta vauhtia saatu päälle, vaikka klassikkojakin (Drunken Master ja Snake in the Eagle's Shadow) syntyi, joiden rinnalla Battle Creek Crawl selkeästi kalpenee. Jackien kunnianhimo ja halu näyttää oli tuolloin voimakkaassa kasvussa, joten keskinkertaisten tappelujen ahtaissa rajoissa riuhtominen tuntui varmasti selvältä askeleelta taaksepäin, mutta ei elokuvaa minusta silti tarvitse miksikään jäätäväksi mahalaskuksi luokitella isompaa kuvaa tarkastellessa.

Tekstin alussa mainitsinkin, että voisin vähän Jackien omia mietteitä napata mukaan, joten tässä välissä kaivellaan kirjahyllyn kätköistä jälleen hyppysiin se miekkosen elämäkerta I Am Jackie Chan, jossa hän useammallakin sivulla avaa tähän ensimmäiseen Amerikan kuvausreissuunsa liittyneitä toiveita ja pettymyksiä. Kirjassa tietysti tulee esille lähinnä Jackien näkemys tapahtumista, ja oletan, että mainittuihin kotimaan sopimusriitoihin löytynee toisenlainenkin näkökulma, mutta näillä mennään kuitenkin. Kirjaa lueskelemalla jää mieleen päällimmäisenä, että varsinainen elokuvanteko vieraassa maassa oli Chanille murheista pienin, sillä olemattomalla kielitaidolla yksinäisyys kävi ahdistavaksi ja arkisten asioiden hoitaminenkin hankalaksi. Lisäksi kaveri oli ennen kuvauksia pakkolomailemassa kotikaupungin ongelmien seurauksena, mikä myös kiristeli hermoja. Jackielle tosiaan oli kertynyt 1970-luvun lopulla nippu hankaliksi käyviä pulmia ja kirjassakin niitä pyöritellään. Ensinnäkin ennen muille maille lähtöä piti saada viimeisteltyä The Young Master, jonka Chan ohjasi itse. Toiseksi Jackien aiempia elokuvia ohjannut Lo Wei piti kiinni näkemyksestään, että Chan oli rikkonut sopimusta, ja vaati tältä kymmentä miljoonaa paikallista dollaria korvauksena. Golden Harvestin Raymond Chow kuitenkin otti asiakseen hoitaa näitä kiistoja kuntoon. Pahimmaksi ongelmaksi nostetaan riidat rikollisjärjestöjen kanssa, joihin välittäjäksi ilmoittautui Jackien vanha kaveri Jimmy Wang Yu, jolle oli kertynyt kenties kyseenalaisempaakin menneisyyttä järjestäytyneen rikollisuuden suuntaan, mikä toki oli tässä asiassa eduksi. Näissä tunnelmissa manageri Willie Chan siis lähetteli suojattinsa maailmanvalloitusta yrittämään.

"I was bored out of my wits, and I hated being bored more than anything. It almost made me want to go back and face the Triads. At least I'd see some action."

Muutamaa päivää myöhemmin kaksikko olikin jo lentokoneessa, mutta tie ei vienyt suoraan Pohjois-Amerikkaan, vaan ensin Taiwaniin, josta matka jatkui Etelä-Amerikkaan. Hyviä uutisiakin saatiin kotipuolesta, koska teattereihin ehtinyt The Young Master kilisytteli kassoja mukavasti, ja Chan alkoi olla kärsimätön, sillä tahtoi takaisin elokuvahommiin. Tuotantoyhtiö Golden Harvest ei kuitenkaan halunnut hätäillä, vaan katsottiin parhaaksi, että riidat setvitään ennen uutta projektia, eikä käsikirjoituskaan ollut vielä viimeistelty, joten senkin takia kiirehdintää välteltiin. Jackielle nämä rantalomailut näyttivät kuitenkin karkumatkalta ja kirjassa mainitaan, että hän jo ehti pohtia, että tuleeko maanpaosta pysyvä olotila. Tylsyys oli päällimmäisenä mielessä, ja sitä jos mitä hän vihasi yli kaiken. Tuskailu ei kuitenkaan loputtomiin jatkunut, vaan viimein tuli tietoa, että voidaan jatkaa suunnitelmien mukaan. Tuotantoyhtiön puolesta tuumailtiin, että olisi parasta, jos Chan matkaisi Yhdysvaltoihin yksin, joten niinpä tiet Willien kanssa väliaikaisesti erkanivat. Tätä päätöstä perusteltiin sillä, että Jackien pitäisi oppia sopeutumaan ja kokeneemman matkaajan pysyminen vierellä hidastaisi hommaa. Kirjan perusteella Jackie oli tässä vaiheessa kohtalaisen epätoivoinen kertaillessaan, ettei ollut ikinä vieraillut Yhdysvalloissa, ei tuntenut ketään siellä, ei osannut lainkaan englantia, joten edes aamiaisen tilaaminen ei onnistuisi!

Ennen kuin Willie palaili Hongkongiin, kertoi hän, etteivät neuvottelut Jimmyn ja hämärätyyppien välillä menneet aluksi ihan putkeen, koska poliisi oli päätynyt paikalle keskeyttämään tilaisuuden. Homma saatiin kuitenkin myöhemmin hoidettua. Lisäksi Golden Harvest onnistui ostamaan Jackien vapaaksi Lo Wein otteesta. Näin Wei sai pitää oikeudet Jackien kanssa tekemiinsä vanhempiin elokuviin rahallisen korvauksen lisäksi ja vastineeksi lupasi antaa tähden seikkailla teilleen ilman uusia vaatimuksia tai hankaluuksia. Tummimmat pilvet siis saatiin siivoiltua pois, mutta tästä operaatiosta Jackielle kertyi pari palvelusta maksettavaksi Jimmylle. Myöhemmin hän päätyikin vierailemaan kahdessa tämän elokuvassa, eli kyseessä ovat teokset Fantasy Mission Force ja Island of Fire. Jackie sanoo suoraan kummankin elokuvan olleen kamalia, mutta koki kovin tärkeäksi kuitata velat pois päiväjärjestyksestä. Nämä tosin tehtiin vuosia myöhemmin. Aiemmat hankaluudet alkoivat siis olla mennyttä elämää ja uusia huolia jo ilmestyi horisonttiin, vaikka kuvauksiin oli vielä matkaa.

"Willie, please, if you're my friend, tell me how to order lunch!"

Los Angelesin kansainvälinen lentokenttä oli eräänlainen järkytys Hongkongin vilinään tottuneellekin ja kielitaidottomuus vielä korosti ulkopuolisuuden tunnetta. Jo lentokentällä pieni toivottomuus omillaan pärjäämisen suhteen alkoi hiipiä mieleen, mutta tuotantoyhtiö järjesti tähdelleen osa-aikaisen avustajan, joka avasi Chanille vähän, missä vaiheessa mentiin elokuvaprojektin suhteen. Tyypin nimi oli David Chan, vaikkakaan ei mitään sukua, ja hän tiedotteli, että käsikirjoitus oli valmistumassa ja ohjaajaksi oli palkattu Robert Clouse, jonka ansiolistalta löytyi Bruce Leen kanssa tehty toimintamenestys Enter the Dragon. Jackie hivenen huolestui siitä, että taas häntä oltiin tunkemassa Brucen saappaisiin. Alkuun piti kuitenkin opetella viettämään edes puoli-itsenäistä elämää uudessa maassa. Jackie sai vähän apua perinteisen aamiaisen tilaamiseen, mutta hän toteaa kirjassa, että tarjoilijan jatkokysymykset menivät täysin ohi nälänkin kadotessa tuskaillessa ja jo ensimmäisestä päivästä näytti tulevan kamalan pitkä. Samoin viestien lukeminen oli täysin toivotonta ja Jackie turvautuikin soittelemaan Willielle, joka painotti, että pikimmiten pitäisi aloittaa kieliopinnot, ja tuotantoyhtiö olikin valinnut sopivan opettajan. Suurimman osan vapaa-ajastaan Chan kertoo viettäneensä televisiota toljotellen ja toteaa, että Yhdysvalloissa television puolella oli paremmat tuotantoarvot kuin elokuvissa kotimaassa. Hän lisääkin, että oppi luultavasti television kautta eniten uutta tällä vierailullaan.

"The contest, Andre assured me, would give me a chance to display my skills, just as Han's contest gave Bruce Lee a chance to shine in Enter the Dragon."

Myöhemmin Jackie tapasi Golden Harvestin Amerikan toimiston johtoportaasta Andre Morganin, joka hehkutti, miten Chan pääsisi tulevassa tappeluelokuvassa loistamaan. Neljän miljoonan dollarin budjetti ainakin vaikutti tavattoman suurelta Chanille tuohon aikaan ja Morgan lupaili suurta menestystä kera kunnollisen markkinoinnin, joka tekisi Jackiesta tähden lännessä, jopa suuremman kuin Leesta. Sitä ennen piti kuitenkin pyrkiä parantamaan kielitaitoa, eikä aikaa aivan ruhtinaallisesti ollut, sillä kuvausten käynnistyminen oli suunniteltu parin viikon päähän. Melko napakka aikataulu täysin vieraan kielen omaksumiseen, eikä asiaa lainkaan auttanut, että Chan oli viimeksi kulutellut koulupenkkiä 12-vuotiaana. Seuraavan viikon päivät kuluivat ahkeran opiskelun parissa ja illat televisiota tuijotellen. Jackie muistelee tämän jakson olleen kaikkiaan surkeaa aikaa. Viikon oppimaraton ei huomattavaa parannusta tuonut ja edelleen yksinäisyys vaivasi. No, ruoan tilaaminen lähti kuitenkin sujumaan. Lisäksi hän sai kehotuksen opetella hieman rullaluistelua, koska kyseiselle taidolle tulisi käyttöä elokuvassa, ja Jackie mainitsee, ettei tuolloin ollut kovinkaan kaksinen luistelija. Fyysisten juttujen opettelu sujui kuitenkin huomattavasti kätevämmin, ja rullaluistelu aurinkoisilla kaduilla avasi silmiä toisenlaiseen kulttuuriin. Erityisesti vapaamielinen ja vähäinen pukeutuminen pisti silmään melkoisena erona kotikaupunkiin vertaillessa.

"As crazy as the situation was, it was almost perfect. Both of our families were from Shandong in China. Both of us were strangers in Los Angeles, trying to learn English. And we were living just minutes apart - me in Westwood, she in Santa Monica."

Jokusen tunnin harjoittelun jälkeen touhu alkoi sujua, mutta Jackie oli kirjaimellisesti törmätä naiseen, joka oli yllättäen Kiinasta tullut lomailemaan. Sattuipa hän olemaan siihen aikaan yksi Kiinan suosituimmista ja rakastetuimmista laulajista, eli Teresa Teng. Kumpikin oli alkuihmetysten jälkeen kovin iloinen tavatessaan toisensa näinkin kaukana kotoa sattumalta. Lisäksi molemmat tuntuivat ihailevan toistensa tekemisiä, joten juttu lähti luistamaan. Kaksikko alkoi opiskella yhdessä iltaisin, mistä päästiin illallisiin ja tanssahteluihinkin. Jutut pyörivät unelmien ja toiveiden ympärillä, vaikka myös kuuluisuuden kiroista keskusteltiin. Jackie opetti Teresalle rullaluistelua, joka taas vastavuoroisesti antoi lauluharjoituksia, sillä Jackie oli tunnustanut laulamisen olevan eräänlainen salainen rakkaus. Viikko viuhahti tuosta vain, ja Jackien piti lähteä kohti Teksasia, sillä kuvaukset järjestettiin San Antoniossa. Teresa taas palaili Taiwaniin levytyspuuhiin, mutta kylläkin pyysi Jackieta vierailemaan luonaan Taiwanissa , kunhan elokuva olisi valmis. Ilmeisesti jonkinlaista ihastusta oli ilmassa, mutta Chan ei pystynyt tuolloin tunteistaan kertomaan, vaan jäähyväisten koittaessa töksäytti jotakin kieliharjoituksista, jota tietysti mielessään kiroili. Molemmat lähtivät teilleen suukon kautta, mutta parin taival ei siihen jäänyt, vaan myöhemmin he alkoivat tapailla ja seurustella, mutta ehkäpä ei siitä sen enempää tässä yhteydessä...

"I'd dated other girls since Oh Chang, but no one seriously. Teresa with her sweetness and generosity of spirit, was the first woman I'd met who made me feel the kind of joy I felt when I was with my very first love. 

And I'd never even had the nerve to try to kiss her!"

Jackiella ilmeisesti oli kuvitelmia, että elokuvanteko Yhdysvaltojen puolella olisi hohdokkaampaa, mutta tämä kiiltokuvakäsitys haalistui nopsaan ja kielitaidon ollessa edelleen heikko, päivät muodostuivat melko pitkästyttäviksi. Siinäkin suhteessa edistystä oli tapahtunut, mutta kunnollisiin keskusteluihin ei ollut eväitä ja samalla ikävä painoi Teresan lähdettyä. Pelkkää piinaa kuvaukset eivät olleet ja Jackie toteaakin, että työskentely oli mukavampaa kuin aiemmin Lo Wein kanssa, mutta vuorosanojen opetteleminen ja lausuminen oli kovan työn takana. Hän tuumiikin, että kaikki tunne kyllä näistä sanoista katosi vieraiden tavujen taakse.

"Bruce's martial arts were tightly controlled, a compact whirlwind of energy that could be captured in a single master shot. But my style was wilder, more open, and acrobatic. As my films became more sophisticated, I found myself running through fight sequences in two, three, and four separate takes, shot from different angles, to get every facet of the intricate choreography on screen."

Toimintakohtausten suhteen erilaiset näkökulmat kyllä törmäilivät, sillä Jackie oli jo tuolloin tottunut siihen, että ohjaisi omat temppunsa, vaikka joku toinen virallisesti olisikin toimintakoreografin paikalla. Toistaiseksi hän oli saanut nauttia vapaudesta luoda omat "tappelutanssinsa", joista olisi löydettävissä Chanille tyypillisiä vivahteita. Kuvioon kuului myös tapahtumapaikkojen innoittamina tehdyt pienet lisäykset, mutta sepä ei ollut amerikkalainen tapa tehdä toimintaelokuvia. Clouse oli valmistellut ennakkoon tarkan käsikirjoituksen ja kuvakäsikirjoituksen, joissa oli jo päätetty kameroiden paikat ja miten kohtaukset taltioitaisiin. Brucen kanssa Clousen tarkka suunnitelmallisuus oli tuottanut hyvää tulosta, mutta Jackie ei siitä suuntauksesta tykkäillyt. Hän kertookin turhautuneensa, kun edes pieni vauhtilisäys ei mennyt läpi ja päätyikin erään otoksen lopuksi huudahtamaan ohjaajalle:

"No one will pay money to see Jackie Chan walk!"

Vielä tuolloin Jackie oli tottunut nopeisiin kuvauksiin, joten tämä tapaus tuntui pieneltä ikuisuudelta. Sittemmin hän on toki alkanut ottaa enemmän aikaa elokuviensa tekemiseen ja viimeistelemiseen, ja kaikkineen helposti kuluu vuosikin yhden projektin parissa. 1970-luvun lopussa tahti oli kuitenkin hektisempi, sillä kuvaukset saattoivat olla purkissa alle kuukaudessa, joten viikkokausien jumittelu San Antoniossa samojen kohtausten parissa koetteli kärsivällisyyttä. Tuolloinkin Teresa toki pyöri mielessä, mikä ei ainakaan saanut aikaa liitämään nopeammin. Lisäksi Chan sai aikaan huolta siitä, että joutui leikkauttamaan tavaramerkkinä toimivan tukkapehkonsa lyhyempään 1930-luvun malliin. Jälkikäteen tämä murehtiminen näytti vähän hassulta toki, mutta aikoinaan parturointi tuntui katastrofilta. Kuvausten jälkeen Jackie oli jo innokkaana lentämässä takaisin kotiin, mutta sai jokseenkin viime hetkellä tietää, että vierailu tulisi venähtämään aluksi aiotusta. Tuotantoyhtiö oli jo kaavaillut toisen elokuvan perään, mikä sai miehen miltei räjähtämään, sillä Chan jo kovasti odotti Teresan tapaamista. Tuottajat selittivät asian siten, että joka tapauksessa pitäisi tehdä haastatteluja ja muuta mainostoimintaa, joten yhtä hyvin voisi hyödyntää vierailun ja kuvata toisen elokuvan putkeen. Kyseessä siis oli seuraavana vuonna lopulta ilmestynyt hurjastelu The Cannonball Run.

"I'd survived a childhood under my master's stick. I'd jumped off buildings for a living. I'd even faced down triad gangsters. 

Why should I be scared of American reporters?"

Mainitun kaahailun yhteydessä tulikin pikkuisen naputeltua Jackien tuntoja siitäkin ja summataan nyt vaikka niin, ettei ensimmäinen vierailu Yhdysvaltoihin merkittävästi sen myötä mukavammaksi muuttunut, vaan sekä elokuva että lehdistökierros olivat vähemmän Jackien mieleen. Tarkemmin niistä touhuista on tosiaan luettavissa tuossa vanhemmassa tekstissä. Varhainen yritys länsimarkkinoiden valtaamiseksi ei siis erityisen onnistuneeksi kirjautunut, vaan Jackien varsinainen läpimurto tapahtui yli kymmenen vuotta myöhemmin vuoden 1995 elokuvalla Rumble in the Bronx ja kolme vuotta sen jälkeen ilmestynyt Rush Hour sinetöi elokuvatähteyden Yhdysvalloissa ja toki monessa muussakin maailmankolkassa. Minulle oli aikoinaan hieman yllättävää lueskella, miten hankalassa tilanteessa ja vähin avuin Jackie tuupattiin meren taakse menestystä etsimään. Ei ainakaan voi väittää, että olisi joka pikkuseikassa ollut avustajia elämää helpottamassa. Ehkei mies sentään ollut nälkään kuolemassa, mutta monessakin mielessä nihkeä reissukokemus selittää, miksi kaveri palaili kotikentälleen hiukkasen hurjistuneena, eikä ihan hetkeen ollut haikailemassa uuden maailmanvaltausyrityksen perään.

Myönnän kyllä, ettei kumpikaan näistä Chanin ensimmäisen tutkimusmatkan tuloksena syntyneistä elokuvista omilla listoilla kovin korkealle kohoile, mutta pysyvätpähän samalla poissa kuonaisimmasta kurasta. The Cannonball Run ei ole varsinaisesti mikään Chan-elokuva, sillä tappeluille on niukasti tilaa ja Jackie itse jokseenkin väärässä vauhtipalassa, kun keskitytään kisailuun ja panostetaan yleiseen sekoiluun. No, ihan hyväntuulista höttöviihdettä sekin edustaa. Tappeluhömpötyksenä Battle Creek Brawl ihan mukavissa merkeissä minuutteja miinustelee, vaikka ei siitä sen suuremmaksi merkkiteokseksi olekaan. Olisihan koitoksesta varmaan kovemman ja tiukemmankin saanut tekaistua, mutta kelpaa näinkin. Yleisesti ottaen mätke ei hirmuisen hurjaksi ylly tai muutenkaan Chanin osalta näyttävimpää akrobatiaa esittele, joten kaverin huipputemppuja etsiville aivan muut elokuvat lienevät paremmin mieleen. Battle Creek Brawl kuitenkin onnistuu monesti tyhmistelyillään hymyilyttämään ja toimintaa tosiaan riittää, eikä tarvitse paljoa kelloa vilkuilla koitosten välissä. Elokuvasta väitetään olevan olemassa pidennetty versiokin, joka on minulle valitettavasti täysin vieras ja olen nähnyt vain tämän Suomessakin julkaistun noin 92 minuuttia rullailevan version. Chanin alemmassa keskisarjassa laadullisesti liikutaan mielestäni, enkä sinänsä pidä elokuvaa erityisen oleellisena katseltavana ja jos hyllystä pitäisi kaivella vaikkapa 20 kovaa Jackien tähdittämää toimintarutistusta jollekin ensitutustumiseksi, niin eipä Battle Creek Brawl mukaan mahtuisi. Sillä on kuitenkin epäilemättä isompikin merkitys Chanin uran kehittymisessä ja oletettavasti toimi hänelle aikoinaan eräänlaisena varoituksenakin, että Amerikan puolella asiat toimivat toisin, eikä luovia vapauksia noin vain luovuteta edes Aasian suurimpiin lukeutuvalle tähdelle. Vaikka ei olisi historiallisesta puolesta kiinnostunut, niin eiköhän elokuvalle silti paikka tietyissä kotikatsomoissa löydy vaikkapa olutpitoisten iltamien ilona. Sillä mielellä tämän pariin lienee ihan hyvä ajatus pujahtaa.

Battle Creek Brawl (1980) (IMDB)