Small Time Crooks (Keksejä ja konnia)

Tuossa taannoin haikailin hyvää ja tietysti myös hykerryttävääkin höpöttelyä, mutta tähän nälkään katseltu Café ei toiveisiin kummoisestikaan vastaillut, vaan lähinnä latteaan lätinään melkoisen unohdettava elokuva lopulta kallisteli. Nyt kun tuli jälleen asiapitoisempi dokumentti-iltama vietettyä, niin voi jälleen vaihtaa hömppäviihteen puolelle ja edelleen mieli tekee pirteästi puhelevaa komediaa, ja tämän lajin Woody Allen toki taitaa, joten nappaanpa pitkästä aikaa nämä koukerot hallitsevalta luottomieheltä kenties vähemmän tunnetun hassutten tähän väliin. Mistään herran kuolemattomasta klassikosta ei siis ole kyse, vaan mennään pari pykälää löysemmän B-korin tarjontaa tutkimaan. Runsas vuosikymmen sitten ei Allen sanailuvoittoisella huumorillaan vielä henkilökohtaisesti innostanut yhtä paljon kuin nykyään, ja tuolloin Small Time Crooks tuli vilkuiltua televisioesityksenä jokseenkin puolivaloisesti ja kuitattua kohtalaisen kivaksi keskisarjalaiseksi, jos oikein muistelen. Odotuksissa ei ole, että uusinta huiman hypyn laatuasteikolla saisi aikaan, mutta luulenpa, että hiukkasen toiseen tahtiin tolloileva ryöstely kera keksibisneksen kykenee näinä päivinä hymyilyttämään.

Juuri nämä hölmöyden puolelle lipsahtelevat rötöstelyt kannustivat tätä sähellystä seurailemaan, mutta onhan se selvää, että mukaan mahtuu myös suhdevääntöä ja yleistä vänkäystä milloin mistäkin. Ray (Woody Allen) löydetään kuljeskelemasta kaupungilta, eikä aivo-osasto taida ihan joutokäynnillä hurista, vaan selvästi jotakin raksuttelua tapahtuu ja arvokuljetus kiinnostaa kaveria kovin. Ehkei tämä heppu kuitenkaan aivan niin suoran toiminnan miehiä ole, että tuosta vain ylimääräistä käteistä kävisi kaappaamaan, vaan Ray lähinnä ostelee suklaata kotiinviemiseksi. Kunhan hän pääsee kotioven toiselle puolelle, niin innostusta ei oikein voi hillitä, sillä Ray varsin tohkeissaan turisee aivoituksiaan kumppanilleen Frenchylle (Tracey Ullman). Pikarikastumissuunnitelma siis kiikarissa kimaltelee mahdottoman houkuttelevana ja nyt pitäisi saada toinenkin näkemään vastustamaton tilaisuus, vaikkakin se sitten tarkoittaisi lipsahtamista suoranaisiin laittomuuksiin.

Rayn harmiksi Frenchy ei kuulemastaan lähde lainkaan hihkumaan ja vielä hankalammaksi menee, koska yhteiset säästöt pitäisi törsäillä valmisteluihin, eikä sekään riittäisi. Ray ei ihan ensimmäistä kertaa ole rikosten polulle astelemassa, mikä lienee yksi syy Frenchyn nihkeään suhtautumiseen, ja tämä muistutteleekin odottaneensa miestään pari vuotta edelliseltä vankilareissulta. Korkeat muurit kaltereineen eivät siltikään ole Rayn päätä kääntämässä, vaan suunnitelman avaaminen jatkuu. Tarvittaisiin siis yhteensä 18000 dollaria, mikä käytännössä tarkoittaa, että vanhojen tuttujen pitäisi myös osallistua touhuihin. Denny (Michael Rapaport) ja Tommy (Tony Darrow) ovat ehkä Rayn silmissä kyvykkäitä luottomiehiä, mutta Frenchy ei yhtään piilottele omaa käsitystään kyseisestä kaksikosta, eli hän pitää näitä tyyppejä suoranaisina idiootteina. Ray vielä yrittää ottaa kovemmat uhkaukset käyttöön, eikä sekään oikein tepsi, mutta alakuloisempi puhelu unelmien romuttamisesta löytää herkemmän paikan Frenchyn sisältä ja hän suostuukin lopulta Rayn ideat kuulemaan kunnolla.

"The Brain. That's what the guys used to call me, right?"

"But, Ray! That was sarcastic!"

Suoraa rynnäkköä kohti pankin kultakasoja ei ole tarkoituksena toteuttaa, sillä sellainen ei Rayn vahvuuksiin lukeudu, joten pitäisi yrittää pikkuisen ovelampaa kikkaa. Kuvaan tuleekin mukaan pankin naapurissa oleva entinen pitseria, joka olisi vuokrattavana ja josta voisi kaivella vaikkapa tunnelin pankin holviin aarteiden kimppuun. Epäilykset olisi aikomuksena estää käynnistämällä liiketoimintaa liiketilaan, eli aidommat kulissit pystyyn, mikä selittää sitäkin, että operaatio vaatii kohtalaisesti alkukassaa. Koko aivotyö on mennä ensimetreillä hukkaan, koska näyttääpi siltä, että joku jo ehti vuokraamaan samaisen kohteen, mutta eipä Ray lannistu, vaan lähtee selvittelemään, kuka oikein tahtoo kukkakaupan juuri samaan osoitteeseen perustaa. Salanimen takaa löytyy vanha tuttu Benny (Jon Lovitz), jolla on yhteistä vankilahistoriaa Rayn kanssa. Bennyllä pyörii mielessä vakuutuspetos, mutta Ray kannustaa häntä liittymään ennemmin ryöstöporukkaan, mistä mahdollisuus aukenisi kohti miljoonien dollarien tuloja.

Porukka pulskistuukin yhdellä yllätysjäsenellä, mutta vielä pitäisi riittää rahakasaa jaettavaksi, kunhan kaikki saadaan sujumaan. Raylla toki on vankka luotto omiin taitoihin ja erityisesti siihen, että yläkerrassa hurisevat vähintään pienoisen rikollisneron hoksottimet, mutta osa kavereista suhtautuu hivenen naureskellen näihin näkemyksiin. Yrittämään sitä silti pitää lähteä, eli rautakaupan kautta poraa, puutavaraa ja muuta tarpeellista tarviketta ostoskärryyn, eikä tietenkään sovi unohtaa jytkypatukoita, koska näissä puuhissa saattaa olla tilausta kovemmillekin paukuille. Jonkinlaista näkemystä ryöstöjen suunnitteluvaiheeseen ilmeisesti löytyy, mutta kun tulee käytännön toteutuksen vuoro, niin rähmäkäpälöintiä on luvassa, eikä sähellys ihan alkukangerteluilla ole selitettävissä, koska sama sekoilu tuntuu vain jatkuvan.

Rayn ja kumppanien törttöillessä kellarikerroksessa, alkaa Frenchyn pyörittämään leipomoon ilmaantua vähitellen ihan toisenlaista vilskettä, koska keksiresepti on niinkin maukas, että asiakaskunta näyttää paisuvan varsin mukavasti. Eteen tuleekin tilanne, että kysynnän tyydyttämiseksi pitää palkata apuvoimaa myymälään ja sitä kautta joukkoon liikkuu hiukkasen höperöltä vaikuttava May (Elaine May). Menestyksestä voidaan jo puhua, kun herkkuja haikailevien asiakkaiden jonot vain kasvavat ja mediahuomiotakin alkaa kertyä, mikä taas ei niinkään innosta hämärähommissa väkertävää joukkiota. Vahingossa huippusuosioon noussut leipomotoiminta yhdistettynä miltei kohtalokkaaseen erehdykseen kaivuutouhuissa johtaa jyrkkään muutokseen suunnassa ja käytännössä tuuppaa koko joukon ihan muiden puuhien pariin. Siinä samalla yhden jos toisenkin elämä joutuu myllerrykseen ja mullistukset voivat tuoda tullessaan epätoivottujakin käänteitä...

Vaikka suunnitelmia löytyykin, niin otteen saadessaan sattuma vie ja välillä niitä keljumpiakin oppitunteja elämästä lätkäyttelee, kun sinänsä rehtien rikollisten liepeille alkaa ilmaantua ties mitä luihuja omaa palaansa kavaltamaan. Muitakin yllättäviä huolia ilmenee, koska rahapaljoudesta huolimatta alunperin tavoiteltu huolettoman vapaa, rento sekä onnellinen elämä iloineen ei automaattisesti seuraakaan, kun uusi menestyksekäs arki tarjoaakin kiirettä, velvollisuuksia ja ahdistusta. Seurapiirielämä menettää etenkin Rayn kohdalla nopeasti viehätyksensä ja haaveet letkeiden päivien suhteen pysyttelevät niin kovin kaukaisina, eikä kimalteleva kulta suostu mielenrauhaan vaihtumaan. Allenille tyypillisesti näitä huolia, murheita ja kohtalon kolhuja ei vakavasti synkistellen käydä kääntelemään, vaan ote on totutun leikkisä, mutta tuttua kyynisyyttä kylläkin löytyy roppakaupalla. Suunnilleen siis sellaista sutkauttelevaista säheltelyä kuin odottaa sopiikin, eikä tätä soppaa ihan täysveriseksi rikoskomediaksi tee mieli tyypitellä, koska mukana on ripaus romantiikkaa sekä ropsaus yleismaailmallisempaa tilittelyä.

Elokuvan ensimmäinen kolmannes on mielestäni ainakin pikkuinen poikkeus perinteiseen hyvinkin sanailuvetoiseen Allen-menoon, koska kaveruksille muutama fyysisempi kömmähdyskin pääsee sattumaan. Tunneliurakan puolella nimittäin jälki vastaa ammattitaitoa, mikä tarkoittaa vedenpaisumusta kellarikerrokseen porausurakan käynnistyessä. Sekoileva kerho on näissä jutuissa muutenkin elementissään ja tuntuu siltä, että se Rayn säkenöivä äly on joko rajusti liioiteltua tai sitten hohtaa aivan muiden puuhien puolella. No, joka tapauksessa nämä pöllöilyt ovat mukavan viihdyttävää katseltavaa. Onhan noita toistaitoisten kelmien kyseenalaisia touhuiluja toki tullut ennenkin nähtyä, mutta kyllähän tässä siitä huolimatta mielenkiinto pysyy yllä. Kasaan saadaan sympaattinen ja hauska porukka reppanamaisia rötöstelijöitä ja onkin hiukkasen harmi, että tietyt tyypit häivytetään taka-alalle, kunhan päästään ensimmäisen puolituntisen tuolle puolen.

"What would you say if I told you that you were married to a very brilliant man?"

"I'd say I'd have to be a bigamist."

No, siinä missä toisia tuupitaan kuvista pois, niin uusia tyyppejä tulee tilalle ja yksi näkyvimmistä on Hugh Grantin esittämä lipevä luihu. Erityisesti Frenchy kaipaa sielulleen sivistystä ja David tuntuu juurikin oikealta kaverilta hengenravintoa annostelemaan. Iso elämänmuutos on edessä, eikä siihen välttämättä ihan yhteisymmärryksessä olla loikkaamassa, mutta joka tapauksessa pikakurssituksessa museot, teatteri ja kirjallisuus tehdään tutuiksi. Yksi ahmii uusia elämyksiä, toinen tuskailee ja kolmannella mieltä kiusivat helpot suuret setelit. Pariskunta on ajautamassa erilleen ja tylyhköäkin kyytiä on luvassa, mutta sanoisin, ettei paasaustahti miksikään armottomaksi hurjistu, eikä piikkejäkään ole ihan huipputerään viilailtu. Jos vitsitulvaa määrällisesti mittailisi, niin kuivat kaudet pienoisesta vakavoitumisestakin huolimatta jäävät lyhyiksi ja tyypilliseen tapaan Allen itse ei malta pitkään pitää suutaan supussa, vaan asiaa riittää ja ihan hyvä niin. Tiukimmat verbaaliset tykittelyt kuitenkin uupuvat, mutta vähintään kohtalaisella keskitasolla liikuskellaan ja ainakin itse olen Allenilta väsähtäneempääkin turinaa kuullut.

Ne huumorin huipuille nousevat teokset olivat muutenkin Allenilla vähissä 1990-luvun lopulla ja uuden vuosituhannen alussa, eikä Small Time Crooks tuon hiukkasen vaisumman jakson selkeänä helmenä edukseen erotu. Taannoin tuli suhtauduttua herran näiden vuosien töihin vähän nihkeämmin, mutta sittemmin tämä laimeampaa arvostusta nauttiva luomiskausi on alkanut näyttäytymään myönteisemmässä valossa ja etenkin näitä vähintään kelvollisia ja hupaisan hölmöjä elokuvia sinne ainakin jokunen mahtuu, joten voinee vähintään ihan hyvistä välipalaviihdykkeistä jutella niiden osalta. Tasossa toki on vaihtelua ja omasta mielestä esimerkiksi muutaman vuoden verran uudempi Anything Else on hivenen heikompi esitys. Samalla tuli mieleen, että oma Allen-kokoelma kaipailisi ajantasaistamista, koska viimeisin hankinta taitaa olla vuoden 2013 Blue Jasmine, jonka jälkeen on ainakin kolme elokuvaohjausta ehtinyt ilmestymään. No, eiköhän näissä tule viimeistään houkuttelevien tarjousten kohdalla kunnostauduttua, etenkin, kun olen näkemistäni Allenin viimeisen kymmenen vuoden sisällä ilmestyneistä hassutuksista suunnilleen poikkeuksetta pitänyt. Eivätkä ne hieman sitä aiemmatkaan komediat tosiaan puhditonta pöhköilyä noin pääsääntöisesti edusta. Small Time Crooks minusta hyvinkin sujuvasti ensimmäisen kolmanneksen rullailee, mutta toinen puolikas jo hiukan hiipuu, mikä pudottaa kokonaisuuden sinne keskisarjaan. Lumoavia kuvia tai muitakaan ikimuistoisia ihanuuksia ei tämä hömpötys silmille visko, mutta kaikkiaan kuitenkin hymyilyttävää höpöttelyä ja kohtalaisen kummallisen kaveriporukan muutkin keppostelut ihan kivasti mieltä piristelevät.

Small Time Crooks (2000) (IMDB)

The Rewrite

Helmikuulle on syystä sattuneesta tällainen erikoispäivä merkkailtu, jolloin olisi oletettavasti ihan huomaavaista ystäviä kenties jollakin kauniilla eleellä muistaa, vaikkakin sopisi tietysti vastaavia tempauksia muulloinkin harrastella. Olen muutamana menneenä vuotena pyrkinyt jostakin teemaan sopivasta elokuvasta tämän päivän kohdalla puhelemaan, vaikka ehkei ole mikään maailman tuikitärkein seikka löytää juuri ystävänpäivälle räätälöityä ruutuviihdettä. Joka tapauksessa 2014 oli heppavetoista ystävystymistä ja vaikeuksien voittamista elokuvassa Flicka 2: Friends Forever, joka ei valitettavasti onnistunut edeltäjänsä tapaan herkistämään, mutta kyllä se silti tarkoituksensa täytti ja vähintään pienoisesti mieltä ilahdutti. Sitä seuraavan vuoden Smitty myös hyvin sopi ystävänpäiväohjelmistoon, kun vaikeaa vaihetta elävä nuori poika sai apua ongelmiinsa nelijalkaiselta ja hyvinkin söpöltä kaverilta, vaikka vastahakoisuutta ilmenikin. Teemat siis loksahtelivat paikoilleen, mutta laatutaso taas jätti toivomisen varaa paljonkin. Viime vuonna näihin aikoihin vuoronsa saivat Nalle Puhin ja suloisten kaverusten kerhon koitokset koosteessa Winnie the Pooh: Un-Valentine's Day / A Valentine for You, jossa noin 50 minuuttiin mahdutettiin pari pidempää satutuokiota ja yksi lyhykäisempi nipsaus. Näistä rakentuva kokonaisuus ei mitään Puolen hehtaarin metsän parhaita tarinoita edusta ja tuolloin odotukset olivatkin korkeammalla. Puhistelun ystäville luulisin paketin kuitenkin tarjoilevan ihan kivoja hetkiä, vaikka suurin sydämellisyys jääkin uupumaan.

Olisihan tällekin vuodelle hyllystä luultavasti löytynyt osuvampikin valinta, koska esimerkiksi lapset ja eläinystäväiset -osastolla olisi vielä paljonkin läpikäytävää ja kaipa noita muitakin kaverijuttuja nököttelee vuoroaan vartoilemassa, mutta teki mieli pitkästä aikaa vilkaista jotakin Hugh Grantin höpötteleväistä höpsöttelyä ja tuumailin, että eiköhän jokin vähintään peruslämpöinen romanttinen komediakin näitä ystävyysasioita edistelisi. Ensin mietin jonkin Grant-kestosuosikin uusimista, mutta ennen kiekon syöttämistä kieputtimelle mieleen muistui, että joulukuussa tuli tosiaan hankittua hyllyyn toistaiseksi näkemätön teos ja vieläpä herran tuotannon tuoreemmalta laidalta. Vähäisten ennakkotietojeni perusteella osa ja aihe yleisestikin tuntui kaverille sopivalta, eli eipä kai ole tähdellisiä syitä makuutella levyä pidempään pölyjä keräilemässä. Toiveita kohottelee sekin, että Grantin ja ohjaaja Marc Lawrencen aiempi musiikkimaailmaan sijoittuva yhteistyö Music and Lyrics ihan hyvin viihdytteli, joten luultavasti kaksikko elokuva-aiheestakin jokusen hykerryttävän hetkosen kykenee kehittelemään. Toisaalta Lawrence ja Grant ovat onnistuneet huomattavasti heikompaakin jälkeä taikomaan, sillä vajaa vuosi sitten vilkaistu Did You Hear About the Morgans? oli mielestäni melkoisen keskinkertainen ja monin paikoin väsähtänyt, eikä tarvinnut ainakaan pelätä, että nauru-uupumus iskisi. No, ehkä The Rewrite jälleen palailee pirteämmille poluille, ja ainakin toivottavasti tuo tökerökin tunarointi on helppo voittaa, mutta senhän näkee kohta...

Tulikin jo tuossa mainittua Lawrencen ja Grantin seitsemän vuotta varhaisempi yhteistyö Music and Lyrics, joka tulee elokuvien ja erityisesti käsikirjoittamisen maailmaan sijoitetun uudemman yrityksen alusta mieleen. Nimittäin Grantin esittämä Keith Michaels näyttää kiertävän tapaamisesta toiseen tavoitteenaan saada uudelle elokuvaidealleen tuotantoporukka ja rahoitus, mutta vähän tervaiselta tarpomiselta nämä kohtaamiset vaikuttavat. Mielessä muhinut kyhäelmä on Keithin mukaan kovemmankin hauskuutuspotentiaalin sisältävä hulvattomuus, vaan onkin asia erikseen saada muut vakuutettua samasta, eivätkä nämä kaupittelukierrokset lainkaan putkeen mene, kun selittelevistä selvittelyistä huolimatta komedian ja herkkyyden yhdistävä loistokas tarina...no, ei vain loista. Menneisyydestä menestystä kyllä löytyy, sillä Keithin ansiolistalle on merkitty Oscar-palkinto parhaasta käsikirjoituksesta 15 vuotta aiemmin, mutta sittemmin onkin jo taikatempun toistaminen tökkinyt enemmänkin.

Siinä määrin niitä torjuntoja ja vastoinkäymisiä on kestettäväksi koitunut, että aivan muutkin hommat miekkosta jo alkavat kiinnostamaan. Epäonnistumisten putken jälkeen Keith illalla rupatteleekin puhelimessa agenttinsa kanssa tulevaisuuden suunnitelmista ja tällä tosiaan olisi ehdottaa täysin toisenlaista työrupeamaa, eli Binghamtonin yliopisto New Yorkin osavaltiossa etsii pikaisesti opettajaa käsikirjoituskurssille. Agentti yrittää esittää homman hyvänä mahdollisuutena tauolle nykymenolle, joka ei ole paljoakaan iloa tai tuloa viime aikoina tuotellut ja kenties tällainen paussi ja samalla irtiotto Los Angelesista aloittaisi uuden luovan kauden. Tilille se ainakin tekisi hyvää, mutta kaikista paremmista puolista huolimatta Keith ei ole lainkaan innostunut, vaan ennemmin valittelee, miten näkee opettajat yleisesti eräänlaisina surkimuksina ilman aitoa osaamista.

No, arkitodellisuus kuitenkin kolkuttelee karusti ja muistuttelee elämän olennaisuuksista, ja sähköjen mennessä poikki sitä saattaa uusin silmin omaa vaatimuslistaansa ihmetellä. Onkin tullut aika tutkiskella Googlen kautta, miltä mahdollinen määränpää vaikuttaa ja välimatkaa ainakin löytyy, sillä aurinkoiselta länsirannikolta pitäisi porhaltaa noin 4400 kilometriä itää kohti ja vieläpä yhteen Yhdysvaltojen sateisimpaan kolkkaan. Lisäksi Binghamton ei mikään varsinainen tapahtumakeskus ole, vaan ennemmin rauhallinen ja pienehkö yliopistokaupunki, josta New Yorkiin kertyy kuljettavaa sellaiset 300 kilometriä. Mikään näistä ei erityisemmin viehätä tai ilahduta Keithia, vaan ensivaikutelma perille päästessä meneekin reippaasti lannistumisen sekä ankeuden puolelle. Kalifornian kaukainen aurinko on vain yksi pieni pulma muiden joukossa, koska sään ja etäisyyksien lisäksi sopetumista muutenkin riittää roppakaupalla.

Ennen kuin Michaels lähtee etsimään asuntoaan ja työpistettään päättää hän hiukan haukata evästä ja kenties siinä samalla pähkäillä, että mihin ihmeeseen on tullut lupauduttua. Pitkään ei rauhallinen tuokio pohdiskeluineen saa jatkua, sillä naapuripöydässä istuskelee Karen (Bella Heathcote) kahden ystävänsä kanssa ja pian onkin jo selvillä, että ystävykset opiskelevat yliopistolla ja Karen on tulossa piakkoin alkavalle Keithin kurssille. Sattuupa Karen kovin tykkäämään Keithin taannoisesta menestyselokuvasta, eikä tämä tuttavuus jää ravintolarupattelun asteelle, koska aamulla yhdessä herätään ja taitaapa Keith ainakin hetkellisesti tuumailla, että ehkä opetushommissa ne hyvät hetkensäkin ovat...

Töihin pitäisi lampsia ja kunhan kaveri pääsee perille, niin luvassa olisi pikainen esittelykierros laitoksen johtajalta. Hal Lerner (J.K. Simmons) antaakin napakin opastuksen ja ohjeistuksen tuleviin toimiin, eikä näköpiirissä mitään rentoa laskettelua uusiin saappaisiin ole, vaan heti pitäisi ryhtyä tositoimiin. Kurssille on nimittäin hakenut noin 70 opiskelijaa, joista jokainen on toimittanut oman käsikirjoituksensa arvioitavaksi. Tämä komea kopallinen pitäisi pikaisesti lukaista läpi ja sieltä seuloa soveltuvimmat ja kyvykkäimmät osallistujien joukkoon. Aikataulun mukaan ensimmäiset tunnit pitäisi hoitaa reilun vuorokauden kuluttua, eli siinäpä sitä aherrettavaa alkuun. Muutenkin pahasta motivaatiovajeesta kärsivä Michaels päättelee urakan toivottomaksi ja lähtee mieluummin työhuoneesta ulos haukkaamaan happea ja tutustumaan paikkoihin.

Pihan puolella työtaakka ei ainakaan ole keventymässä, koska nopsaan seuraan lyöttäytyy Holly Carpenter (Marisa Tomei), joka myös tahtoisi saada mahdollisuuden päästä kurssille näinkin myöhäisessä vaiheessa ja ojentaa oman käsikirjoituksensa Keithin jo valmiiksi paisuneen pinon päälle. Miekkosen motivaatio alkaa olla olemattomissa lukemissa ja hän katsoo, että lusmuilun tie on tässä vaiheessa huomattavasti houkuttelevampi ja helpompi vaihtoehto. Opiskelijoiden hengentuotokset jätetään tylysti lukematta ja tilalle lätkäistään huomattavasti kevyempi valintaprosessi, mikä käytännössä tarkoittaa, että Michaels kuvahakujen perusteella valikoi vaaditun määrän, minkä seurauksena lopullisessa kurssiporukassa nuoret naiset painottuvat voimakkaasti. Kun ei kiinnosta, niin ei sitten kiinnosta ja sama linja jatkuu ensimmäisen kokoontumisen aikanakin. Uusi opettaja päättää kieroilla itselleen kuukauden verran lötköttelylomaa antaen opiskelijoille kotitehtäväksi kokonaisen käsikirjoituksen. No, selväähän on, ettei tällainen pilipalitouhu kovin pitkään voi jatkua, vaan piakkoin Keith joutuu huomaamaan, että pitäisi pöhköilyjä selitellä ja sitten katsotaan, jääkö ura opettajana lopulta parin päivän mittaiseksi vai löytyisiköhän sisältä puhtia ja ryhtiä...?

Suunnilleen pätevää perusmenoa saa ihmeteltäväkseen ja kyllähän touhu runsaat sata minuuttia kohtalaisen viihdyttävänä pysyy, vaikka sekaan parikin vitsien suhteen hiljaisempaa suvantoa sujautellaan, eikä muutenkaan ole pakonomaista tarvetta painaa kaasua pohjaan, mitä tulee yleiseen etenemiseen. Vastapainona ovat sitten pirteämmät vaiheet tukalampine tilanteineen ja sekaannuksineen. Missään tapauksessa The Rewrite ei mielestäni mitään mestarillista lajissaan tarjoile, vaan edustaa ennemmin sitä varman päälle pelattua sarjaa. Teos tuntuu lähinnä laskelmoidun Grantin tyylistä tykkäilevien varaan, koska suurin osa huvituksista yritetään irrotella hänen näppäristä sanailuistaan ja satunnaiset sekoilut sekä muiden toikkaroinnit jätetään vähemmälle huomiolle. Kyllähän kaverilta edelleen hymyilyttäviä heittoja tulee tasaiseen tahtiin ja muutenkin rupattelu luistaa, mutta mitä miehen suoritukseen tulee, niin kaipa lopulta tämän päädyn kirjailemaan roolitöiden keskikastiin.

Onhan Hugh aina ollut juttujaan jossakin määrin ilmeilyillä korosteleva heppu, mutta viime vuosien aikana tämä ilveily on jo käynyt hiukan häiritsemäänkin. Onkin alkanut vaikuttaa siltä, että yritystä on sillä osastolla hiukan liikaa ja kasvoja vähän väkinäisesti yritetään väännellä outoihin irvistyksiin. Etenkin tuossa tekstin alkupuolella mainitussa tökkivämmässä kohkailussa Did You Hear About the Morgans? nämä naama-akrobatiat pistivät silmiin selvästi, eikä erityisen myönteisessä mielessä ja kyllähän Grant tässä uudemmassakin ilmeilee turhankin runsaasti. Hermot toki helposti hassuttelun kestävät, mutta vähemmänkin olisi riittänyt, koska usein tämä näyttää ennemmin kummalliselta kuin hauskalta. Eihän minustakaan tarvitse jatkuvasti naama peruslukemilla kohtauksesta toiseen toikkaroida, mutta noin tehokeinona venyttely ja vääntely käy nopeasti kulahtamaan, etenkin, kun ei Grant loppujen lopuksi siinä lajissa mikään mestari ole.

Jos kuminaamaisuudesta ei erityisesti tee mieli kiitellä, niin verbaalinen suorittaminen hoituu pariakin pykälää paremmin, vaikka sopiikin pitää mielessä, että onhan Grantilla varhaisemmissa jutuissaan ollut terävämpääkin tarinaa puheltavanaan. Michaelsin saappaihin loikatessaan Hugh pääsee ainakin alkuun möläyttelemään vähän mitä sattuu, kun kaveri tosiaan toisenlaisista ympyröistä tempaistaan jokseenkin vastentahtoisesti opettamaan. Edelliset vaisummat vuodet omassa kuplassa ovat vielä vieneet hepun huumorintajua hivenen katkeroituneen ja kyynisen heittelyn sekä piikittelyn suuntaan. Elokuvan alkupuolella Keith saakin muilta vastineeksi lähinnä hiljaista tuijotusta tai kohteliasta hymyä juttujensa perään, ja kyllä hän itsekin tokaisee, että taisi vielä vuosina menneinä osata vitsailla. Hyvänä esimerkkinä toimikoon vaikkapa iltakokoontuminen tulevien työtoverien kanssa, jossa Keith päätyy paasaamaan harkitsematonta ja hölmöäkin Austen-kritiikkiä kera kömpelön irvailun kollegalle, joka on omistautunut enemmänkin Austenin teosten tutkimiselle. Elämäntyön halventaminen ja väheksyvä töksäyttely alkaakin haiskahtaa sodanjulistukselta ja siihen päälle Michaels vielä jäkättelee feminismin rasittavasta tuputtamisesta ja täpäköiden tyttöjen tympivyydestä. Hyvin siis menee, mutta menköön, eikä tukea tovereilta tule tai ole itselläkään ymmärrystä lopettaa lörpöttelyä, sillä pitäähän se kuoppa loppuunsa saakka kaivaa.

Mukana tietysti on elokuvamaailmaan liittyvää vitsailua myös ja osa näistä toimii ihan hyvin, mutta onhan joukossa löysempääkin tavaraa, mikä ei ihan maaliinsa löydä ja melko monet näistä näppäryyksistä unohtuvatkin pikaisesti. Tätä puolta yhdistellään useimmilta osin ihan sujuvasti Michaelsin opetusuran nihkeään alkuun, eikä tyypistä ihan mitään mukavinta miekkosta tahdota heti lähteä kuorimaan esille, vaan piilottelemattoman ylenkatsovalla asenteellaan pestiään ja työtovereitaan oppilaitoksen uusin vahvistus kohtelee. Keith ei anna sen häiritä, että oma tietämys on kohtalaisen suppeaa ja kapea-alaista, mikä tarkoittaa, että ennen pitkää edessä on parikin oppituntia nöyryydestä ja muiden huomioimisesta, mikä saattaa karistella isoimmat ylimielisyydet pois. Grant kieltämättä sopii tyypiksi, joka on muutaman opettavaisen näpäytyksen tarpeessa ja hänen venkoiluaan on kivaa katsella. Mitään myötähäpeän hurmiota ei sinänsä etsiskellä, mutta sillekin puolelle maltillisesti kurkkaillaan vaikkapa kohtalaisen tervaisten ensimmäisten luentojen kohdalla, kun pohjatyöt ovat täysin tekemättä ja varsin nopsasti selviää, ettei läsnäolijalistan läpikäymisellä voi montaakaan minuuttia lopulta voittaa.  Hätäiset valheet ja juksailut ovat tietysti laiskan kaverin varasuunnitelma B, vaan sekin polku porhaltelee kohti pienimuotoista katastrofia ja sanomista tulee taas.

Vitseistä en siis välttämättä vinkuisi suurempaan ääneen, mutta romantiikan pienoisista puutteista tekisi mieli tilitellä, koska ainakin itse olettelin, että sitä osastoa olisi tunteikkaammin tarjolla. Kovinkaan kummoista kihelmöintiä ei valitettavasti pääse kokemaan, koska tapailut Karenin kanssa käydään läpi yleensä melko nopesti ja Hollyyn Keith on vasta tutustumassa, joten sekin jää pahasti vaiheeseen. Holly onkin enemmän eräänlainen innoittaja, joka tuuppii Keithia pois polulta, joka on tekemässä hänestä tympivän sekä piittaamattoman tyypin. Toisaalta esimerkiksi se Music and Lyrics oli edelleen siinä määrin eloisana muistikuvissa, että tuli tuumittua senkin liikkuneen vähän vaisummalla linjalla romanttisen hutun suhteen ja setvineen enemmän päähenkilön kamppailua tämän yrittäessä saada elämäänsä jälleen paremmille raiteille. Oikeastaan The Rewrite melko pitkälti toistaa tämän kuvion, mitä nyt vaihtaa vanhan hittikappaleensa varassa roikkuvan tyypin tilalle vieläkin 15 vuoden takaiseen tähtihetkeensä haikaillen katselevan Michaelsin. Silloin tällöin olenkin maininnut, että on ihan kiva, jos romanttisissa komedioissa keskitytään muuhunkin kuin tavallisen kaavan läpikäymiseen, joissa ihastumista seuraa vihastus, minkä jälkeen viimeinen kolmannes käytetään lämmön löytämiseen. Siinä mielessä tällaiset toisia puolia painottelevat tapaukset ovat mukavaa vaihtelua, mutta jos sitä hehkua ei edes alkuunsa löydetä, niin kenties tarjonta romantiikkaosastolla on turhankin niukkaa. Tulikuumia rakkausroihuja hakevien kannattaneekin kurkkia muita teoksia, sillä The Rewrite voipi jättää viileän vaikutelman.

Elokuva onkin ennemmin pikkukiva sanailupainotteisella huumorilla varustettu tarina sisäisen kipinän sytyttelystä uudelleen liekkiin ja vakuutteleepa siinä samalla, että laiminlyönneistä sekä rikkomuksista huolimatta torveloiville tumpeloillekin saatetaan niitä toisia tilaisuuksia tarjoilla, vaikka lepyttelylahjukset olisivatkin vähän niin ja näin. Virheitä myönnetäänkin lopulta ja omia puutteita paikkaillaan, jolloin jututkin alkavat vähitellen kohtaamaan. Sinänsä ei siis kovin kiemuraisia kyhäelmiä juoniosaston puolella esiin putkahtele, eikä päätä hirmuisesti tarvitse rasitella, vaan helppoa hömppäähän The Rewrite pohjimmiltaan on. Sivuhahmotkin on ilmeisesti tahdottu pitää hiukan hillitysti elämänmakuisina ja räikeimmin revittelevät tyypit pysyvät kuvista poissa. Parhaiten mieleen jäävät Keithin työtovereista J.K. Simmonsin esittämä paikan pomo ja sitten Allison Janney professorina, jonka kanssa uusi tulokas on ajautumassa sotapolulle Austen-irvailujen takia. Muutenkaan elokuvassa ei isompia ylilyöntejä tai meuhkaavaisia tempauksia huumorihetkien suhteen harrastella, mutta sitä puolta Grant-komedioissa yleensäkin on niukemmin, enkä usko monenkaan möykkärevittelyä näiltä ensisijaisesti etsivän. Kun nämä kaikki ammattitaitoisesti yhdistellään, niin lopputuloksena on riittävästi vaihtelua ja vivahteita sisältävä koitos, jonka parissa en ainakaan itse tylsistynyt. Samalla sopii kuitenkin todeta, ettei The Rewrite lähelläkään mitään lajinsa kekseliäintä huippuhupiakaan ole ja jos tahtoo ystävänpäivän tunnelmia nostatella elokuva-avusteisesti, niin siihen tarkoitukseen se on myös vähäsen vaisu teos.

The Rewrite (2014) (IMDB)

Trivianurkkaus 20: Mickey Blue Eyes

Tuijottelin vaihteeksi tiukan nipun kovempia rötöstelyrypistyksiä, joissa pyssyt paukuttelivat tylyjä tuomioita suurten setelisaaliiden kiiluessa silmissä ja sivullistenkin saadessa osansa hirmutöistä. Rupeaman jälkeen heräili nälkää kepeämmälle katsaukselle aiheeseen, joten siitä mieleen putkahti ajatus uusia taas kerran tämä Hugh Grant -hupsutus, kun kaverille tulee eteen yllättävä ja vähemmän mielekäs alanvaihto taidehuutokauppiaasta ammattirikolliseksi. Eihän se edelleenkään Grantin komedioiden joukossa mestarillisinta laitaa edusta, mutta onpa kiva välipala, joka minusta useammankin kertailun kestää. Tosiaan viimeksi runsaat pari vuotta sitten Mickey Blue Eyes oli turinatuokion aiheena, ja tässä vaiheessa ajattelin napsauttaa lisukevalikosta ohjaaja Kelly Makinin mietteitään höpöttelemään. Kommenttiraita ei mitään inforyöpytyksen hillitöntä tykitystä ole, mutta siitä huolimatta ajattelin jonkinlaisen triviatekstin siitä raapaista kasaan. Vähän tyngäksi saattaa jäädä, vaan voipa tästä typistelystä silti jollekin elokuvasta kiinnostuneelle jotakin kertyä...

Juttujensa perusteella Makin ei ollut ensimmäinen mies listalla, kun etsittiin oikeaa heppua ohjaksiin, sillä saadessaan käsikirjoituksen, oli Grant jo kuukauden ajan etsinyt sopivaa ohjaajaa projektille. Makinin ilmestyessä mukaan vaihtoehtojen joukkoon suosittelijana oli toiminut Mike Myers ja ilmeisesti myönteisenä työnäytteenä toimi Makinin kolme vuotta aiemmin ilmestynyt edellinen elokuvaohjaus Kids in the Hall: Brain Candy. Grant tykkäili kyseisen komedian huumorista ja tapaamista seuranneissa keskusteluissa ilmeni, että kaksikko tahtoi viedä projektia samaan suuntaan. Huomauttaisin, ettei Grantia ole listattu virallisesti tuottajien joukkoon, mutta hänen perustamansa yhtiö Simian Films on kuitenkin elokuvan takana. Grantin tuolloinen kumppani Elizabeth Hurley merkittiin yhdeksi kolmesta tuottajasta. Makinin tarinoiden perusteella myös Grant oli vahvasti mukana tuotantotouhuissa ja osallistui myös käsikirjoituksen uudistamiseen muokkauksineen.

Alkuperäisessä tarinassa Grantin esittämän Mickeyn oli tarkoitus olla kireä asianajaja, mutta tyypin ammatti vaihtui ilmeisesti jo varhaisessa vaiheessa. Grant itse perehtyi pikkuisen taidehuutokauppiaiden toimintaan, mutta Makinin mukaan oli kuitenkin kiinnostuneempi siitä mafiaosuudesta. Muutenkin ohjaajan jutuista saa sellaisen käsityksen, että monia muitakin hämärämiesten maailma kiehtoi ja välillä hän löysi itsensä hiukkasen erikoisista tilaisuuksista ja kyseenalaisesta seurasta. Samaista väkeä päätyi myös kameran eteen, ja esimerkiksi lopun hääkohtauksen runsaan parin sadan statistin joukossa osalla oli taustaa järjestäytyneen rikollisuuden puolella. Vihjaiseepa Makin kohtauksessa vilahtavan isompien rikollisperheiden vaikutusvaltaisempaa osastoakin. Liekö sitten legendaa, mutta ohjaaja kertoo, että jonkinlaista yleistä elämää helpottavaa apuakin olisi tältä taholta tarjottu, mutta hän päätti jättää väliin.

Eipä kuitenkaan tule erityisen yksityiskohtaisesti ilmi, että miten tiiviisti yhteistyötä tällaisten tyyppien kanssa tehtiin tai miten innokkaasti Grant lähti taustatyötään suorittamaan siihen suuntaan. Makin kuitenkin yleisesti mainitsee, että Grant suosii huolellista valmistautumista tehden ahkerasti hommia ennakkoon. Monenlaisia hykerryttäviä sutkautuksia Grantilta syntyi liukuhihnalta. Myöhemmin ohjaaja juttelee, että välillä oli hankalaa valita Grantin kehittelemistä erinomaisista taulujen vähemmän virallisista nimistä parhaita elokuvassa kuuluteltaviksi. Sähelteleväisen aloittelevan gangsterin rooli antoi Grantille myös tilaisuuden koheltaa fyysisempään tyyliin. Sellainenkin huomio tulee esille, että Grant oli kuvauksissa jossakin määrin jännittynyt, ja ohjaaja arvelee tämän johtuneen suuremmasta roolista ja vastuusta tuotantopuolen suhteen.

No, huolet ja murheet eivät taas tuntuneet Frankia esittävää James Caania painavan, vaan tämä oli kameroiden ulottumattomissakin yhtä rento kuin hahmonsakin ja yritti osaltaan keventää yleistä ilmapiiriä. Makin mainitseekin, että esiintyessään Caan vaikuttaa rennolta ja spontaanilta, jopa siinä määrin, että mielessä käy, onkohan kaverilla rooli hiukan hakusessa, mutta myöhemmin otoksia silmäillessä työskentelyn vivahteikkuus tulee paremmin esille. Laulelemaankin miekkonen laitettiin, vaikkakin lopullisessa versiossa kohtausta päädyttiin pätkimään kohtalaisesti. Värikkään ja monipuolisen uran tehnyt Caan käytti aikaansa kertoilemalla Grantille vähän hurjistelevia juttujaan, joissa kenties oli mukana ripaus liioitteluakin. Käsikirjoituksen varhaisessa versiossa Frankin osuus korostui selvästi elokuvan lähestyessä loppuaan, mutta Makin taas tahtoi, ettei Jeanne Tripplehornin esittämää Ginaa unohdettaisi taustalle, vaan tämä napattiin mukaan valeammuntoihin ja samalla tietysti saatiin FBI-tyypit myös tuotua takaisin kuvioihin.

Ginan osaan etsittiin kohtalaisen pitkään sopivaa näyttelijätärtä, ja aluksi keskityttiin taustaltaan osittain italialaisiin, mutta tämä lähestymistapa ei oikein tuottanut tulosta, koska saatavilla olleet henkilöt eivät tuntuneet oikeilta valinnoilta rooliin. Sivuhuomiona Makin heittää, että Tripplehorn oli aikoinaan pestattu viisi vuotta vanhempaan Grantin tähdittämään elokuvaan Four Weddings and a Funeral, mutta lähipiiriin sattunut sairastuminen laittoi hänet vetäytymään tästä teoksesta. IMDB tietää tarkentaa kyseisen elokuvan triviaosastolla, että kyse oli vakavammasta asiasta, sillä Tripplehornin äiti kuoli äkillisesti, ja lopulta Carrien osaan tuli korvaamaan Andie MacDowell.

Pienempien osien täyttäminen oli kommenttiraidan perusteella mielekästä puuhaa ja monta kyvykästä näyttelijää New York -vivahteineen saatiinkin mukaan menoon. Ginan veljeä Ritchieta esittävä Paul Lazar pyrki aluksi toisen FBI-agentin osaan, mutta hänestä paljastui potentiaalia pikkuisen erilaiseen tyyppiin. Näistä agenteista ei tahdottu liian hupsuja heppuja muovata ja tasapainon hakeminen otti oman aikansa. Samantapaista virittelyä vaati osa fyysisemmistä hassutteluista, kun mietittiin, millainen kohellus onkaan suotavaa. Näitä Makin pohtii Caanin konttaillessa lattioita pitkin. Loppupuolen hääkohtaus taas tarjoili kivan tilaisuuden keräillä kasaan yhteisiin hetkiin elokuvan edetessä esitellyt vähäisemmät hahmot ja Mickeyn pomoa näyttelevä James Fox tuntuu erityisesti ohjaajaa omilla höpöttelyillään huvittavan.

Hieman räjähdysherkkä ja kajahtanutkin varsin väkivaltaisilla aiheilla revittelevä taiteilija toi yllättävällä lopullaan tekijöiden eteen pulman pähkäiltäväksi. Makin jutteleekin, että alkuperäisessä käsikirjoituksessa meno vakavoitui selvästi Johnnyn vahinkokuoleman jälkeen elokuvan toisella puoliskolla, mikä ei näin komediaa työstäville tuntunut erityisen mielekkäältä käänteeltä. Makin katsoikin, että traagisesta tapahtumasta huolimatta pitäisi jatkaa huumorin ujuttelua sekaan sekoiluun, ja hän lähtikin käymään käsikirjoitusta Grantin kanssa läpi sillä mielellä, että minne saataisiin vitsejä lisää. Johnnyn kohtaloa harhaluodin uhrina kirjoiteltiinkin useaan kertaan uuteen muotoon ja haettiin sopivaa sävyä. Myös alkujaan kirjoitettua päätöstä lähdettiin viilailemaan, sillä ensimmäisissä versioissa aikomuksena oli lähettää pariskunta ilmeisesti Frankin kanssa Englantiin pakoon järjestäytynyttä rikollisuutta uusien henkilöllisyyksien turvin. Tämä siirto kuitenkin katsottiin jokseenkin turhaksi koukeroksi ja päädyttiin nipsaisemaan juttu poikki ilman sen suurempia jälkiselvittelyjä. Mitä huumoriin yleisemmin tulee, niin Makin kertoo yrittäneensä vältellä mahdollisimman pitkälle mafiaelokuvien parodiointia ja pyrittiin siihen, että elokuva huvittaisi yleisöä ihan omilla ansioillaan. Esimerkiksi Grantin tapailemat tokaisut elokuvan toisella puoliskolla laittoivat hiukan epäilemään, sillä samantapaisia lausahduksia selviteltiin pari vuotta vanhemmassa rikoselokuvassa Donnie Brasco.

Muutenkin kuin vitsien suhteen yritettiin pitää rakoa tunnettuihin mafiaelokuviin, kuten vaikkapa The Godfather ja Goodfellas. Etenkin näistä ensimmäinen omat kiusauksensa toi vaikkapa musiikin vivahteiden suhteen, mutta siihen suuntaan ei lähdetty suuremmin tyylittelemään sävelten tai kuvienkaan kautta. Elokuvan värimaailma ja tyyli pyrittiin pitämään varsin yksinkertaisena. Mickeyn vaatetusta aseteltiin sinertäviin sävyihin, kun Gina taas punertavammissa väreissä viihtyi. Hämäräheppujen kansoittamaa mafiamaailmaa taas maltillisesti maalailtiin visuaalisesti houkuttelevampaan ja rikkaampaan suuntaan kuin vaikkapa Mickeyn normaalit ympyrät. Juttujen perusteella tekninen toteutus ei muutenkaan mitään hirvittäviä haasteita tai koettelemuksia tekijöiden kestettäväksi viskonut. Makin kertookin, että New Yorkin sää oli kaikkiaan melkoisen suopea kuvausporukkaa kohtaan ja paljon ikävämpääkin ilmaa olisi voinut olla niihin aikoihin. Muutenkin tämän turinatuokion aikana valitteluosasto jää selkeään vähemmistöön, eikä ohjaajalla tunnu paljoakaan purnailtavaa olevan. Loppupuolella hän mainitsee, ettei Central Park mikään helpoin kuvauspaikka ollut lupien ja järjestelyjen kannalta, kun piti helikopteriotoksiakin kehitellä. Varhaisemmassa vaiheessa puhellaan, että näistä ja muista ilmakuvista vastasi velipoika David Makin.

Hieman sellainen so-so kommenttiraita kaikkiaan tämä rupattelurupeama oli ja ihan mielellään olisin seikkaperäisemminkin sattumuksista ja muunnoksista selittelyjä kuunnellut. Kenties sitten seuraavaan triviailtamaan onnistun valikoimaan pikkuisen pirteämmän tietotulvan, vaikka eipä tämä Makinin jälkikatsaus mikään kuiva kurjuus kuultavaksi ollut.