Susikoira Roi

Monenlaista koirakaveria on blogin sivuilla käynyt juoksentelemassa sekä haukahtelemassa erinäisissä elokuvissa. Viimeksihän nelijalkaisia saapui ihan avaruudesta asti, kun vuoroon pääsi Good Boy!, mutta nyt aikomuksena on laittaa parikin astetta maanläheisemmät tarinat pyörähtelemään. Luulenpa, että koiruuksien kirjavaan joukkoon kotoisampi Roikin kelpaa.

Kyseessähän ei ole elokuva ensinkään, vaan neliosainen televisiosarja, jonka ilmestymisvuodestakin on kohta ehtinyt vierähtämään jo kolme vuosikymmentä. Tuskinpa vuodet ovat pölyillään katselukelvottomaksi sarjaa pilailleet. Ennemmin sopii epäillä, että ehkä osutaan jonkinlaiseen nostalgiahermoon. Sellaisessa käsityksessä olenkin, että tämä sarja monen 1970- ja 1980-luvulla syntyneen lapsuussuosikkeihin lukeutuu. Onhan Roi minullekin tuttu nimi varhaisvuosilta, mutta käytännössähän nämä seikkailut uusina katsellaan, sillä muistot ovat kovin aukkoisia, eikä edes ole täyttä varmuutta, tuliko aikoinaan kaikki jaksot vahdattua. Nyt olisi tarkoituksena urakoida kaikki jaksot peräkkäin, mutta eihän se mikään suurempi maraton ole, vaan parituntinen iltama.

Ensimmäinen osa on nimeltään Takaa-ajetut, joka ei ainakaan alkuminuuteillaan ole toiminnan tuiskeeseen singahtamassa. Tomi (Paavo Westerberg) on kovin rauhalliselta vaikuttavaa kesäpäiväänsä viettämässä rantalaiturilla. Pikkukivet hiljalleen katoavat pinnan alle, eli kesäloma ei sillä sattuman hetkellä aivan kovimmilla kierroksilla ole käynnissä. Olisihan Tomilla hommaakin, sillä isä on antanut tehtäväksi maalailla puutarhakalusteita. Juttu vain sattuu olemaan niin, että lämpömittarin kiipustaessa hellelukemiin, kertoo perustuslaki maalauspuuhien lykkääntyvän keskipäivän siestan tieltä. Naapurissa asuva pieni Satu (Heini Koskinen) ei kuitenkaan ole tällaisesta säädöksestä tietoinen, vaan on ottanut asiakseen vähän pensseliä heilutella. Kohta varpaat punertavat ja tulee kiire pesulle.

Sadun isoäiti (Soli Labbart) ei aina pysy vikkeläjalkaisen valvottavansa perässä, varsinkin kun pitää omia töitäkin samalla yrittää hoitaa. Hetkeä myöhemmin Satu onkin jo hyvää vauhtia matkalla kauppaan. Tietä pitkin kilisevät tyhjät pullot pitäisi saada täyteen vaihdeltua. Tomi ehtii taas väliin ja kauhistunut isoäitikin virvoitusjuomajanoisen tytön perään rientää. Lupaileepa myöhemmin Tomille pienen palkkion järjestää. Mitä tulee Tomin tehtävälistaan, niin reilusti sinne on askareita merkkailtu ja hieman opiskeluakin. Taitaakin olla niin, että Tomin pitäisi kesän aikana saada englantia paremmin päähän, että opiskelu edistyisi edes jotenkin suunnitelmien mukaan. Aurinkoinen ja kuuma päivä sinne mieleen ujuttelee aivan muunlaisia ajatuksia ja siinä taistossa oppikirjalla on kovin pienet mahdollisuudet pärjäillä.

Jospa sitä lähtisi vaikkapa vähän virkistymään pulahtelun merkeissä. Kelju-Hiltunen (Pehr-Olof Sirén) pihapuuhansa keskeyttää läksyttääkseen uimaretkeläistä. Syytteleepä siinä Tomia armottomasta ajanhaaskaamisesta. Voisi sitä jotakin hyödyllistäkin hommailla, eikä vain päiviään rannalla huvitellen törsätä. Naapuruston äreältä papparaiselta Hiltunen vaikuttaa haukkuen toista vetelehtimiseen sekä pahantekoon taipuvaiseksi, mutta Tomi päättää jättää jäkättäjän yksinään purkamaan tuntojaan. Hiljaisemman metsätien kautta pitäisi rantaa kohti talsia, mutta uudehkot renkaanjäljet saavat pojan mietteliääksi. Hetkeä myöhemmin takaa pyyhältävä Osku (Liisa Lehtimaja) tiedottelee, ettei siihen suuntaan kannattaisi mennä. Voipi olla, että kehnosti käypi, jos sinne ihmettelemään sulloo...

Mikä suunnaton kamaluus polun päässä sitten mahdollisesti odottelee? Oskun tietojen mukaan Äksyn (Sami Wacklin) johtama poikajengi sinne hetkeä aiemmin paineli. Pulma muodostuu siitä, että tämä porukka ei ole lainkaan hyvissä väleissä seudulle viime talvena muuttaneen Tomin kanssa. Voi olla, että nyrkit alkavat heilua ja sitten onkin yksi montaa vastaan. Uteliaisuus vetää kuitenkin varovaisesti vakoilemaan, että mitäköhän siellä on menossa. Tomi ei selvästikään mikään näkymätön hiippailija ole, vaan varsin nopeasti hänet havaitaan. Tällä kerralla Äksy ja kumppanit ovat keksineet "parempaa" tekemistä kuin Tomin mukiloimisen, joten tälle lupaillaan tilapäinen koskemattomuus.

Toinen uskaltautuukin piilostaan tarkemmin katselemaan, että mitä siellä oikein on menossa. Koko porukka on kerääntynyt viskomaan kivillä koiraa, joka vieläpä on puuhun ketjutettu. Yrittävätpä siinä yllytellä toisiaan lähestymään koiraa, jota on kivillä kiukutettu. Ei tulekaan yhtään yllätyksenä, että koira vähän liian lähelle uskaltautuvaa Äksyä näykkää. Siitä saadaankin lisää virtaa riehumiseen ja vannotaan, että varmasti kivitetään kuoliaaksi. Tomi alivoimaisena ja jokseenkin typertyneenä tätä järjettömyyden riemuvoittoa sivusta seurailee. Ennen kuin lopullinen kivitys pääsee vauhtiin, niin eräs poika muistelee, että Järvisen setä (Paavo Piskonen) omistaa haulikon ja sattuupa vielä vihaamaan kulkukoiria. Eiköhän sitä lähdetä porukalla Järviselle huikkaamaan, että tulepa hauva ampumaan.

Innoissaan ryhmä-tyhmä lähteekin pyörillään painelemaan ja samalla Tomi tietää ajan käyvän vähiin. Olisi pakko tehdä jotakin, mutta ennen sitä kehottelee Oskua poistumaan paikalta, ettei kävisi pahasti. Pakko se on uskaltaa koiraa ketjustaan vapauttelemaan. Kohta jo alkaakin kuulua kauempaa innokasta ääntelyä. Taitaapa jokin suurempikin koirainho Järvistä ajaa, sillä huohottaen hölkkää paikalle aseen kanssa. Koiraa ei löydy ja porukka päättelee, että varmasti Tomin kanssa karkumatkalla on. Joukossa tyhmyys tiivistyy, joten takaa-ajoa tietysti käynnistellään. Sen verran holtittomalta näyttää aseen kanssa heiluminen, että vahinkolaukauksetkin mahdollisia lienevät. Tomille ja uudelle kaverille haastetta riittää, koska jahtaajia on enemmänkin ja vieläpä hajautuvatkin. Siinä kiireen keskellä hän nimeää koiran Roiksi. Pitäisi vain saada alkuun Roi kotiin suojaan, niin siitä eteenpäin olisikin paljon helpompaa...

Koko sarjan tapahtumia en lähde yhtä tarkasti selostamaan ja edellä onkin vain ensimmäiseen jaksoon mahtuvat käänteet. Samansuuntaista menoa lopuissakin tarjoillaan ja suuri osa merkittävämmistä hahmoista avausjaksossa esitellään. Toisessa jaksossa takaa-ajo edelleen jatkuu, eikä se yhteiselo siitä eteenpäinkään mitään helppoa ole, koska kaikenlaista estettä ja hankaluutta tielle tupsahtelemaan pääsee. Lurjuksia näillä seuduilla tuntuu riittävän ja kun yhdestä porukasta pääsee ainakin hetkellisesti eroon, niin uusi elämää hankaloittava heppu ilmestyy korvaamaan. Siksipä en tätä sarjaa osaa erityisen nautinnollisena seurattavana pitää.

Kyseessä ei sinänsä ole mikään erityisen toiminnallinen seikkailu, mutta nopeasti muodostuu tunne, että on pakko pitää jonkinlaista uhkaa lähes jatkuvasti päällä. Tätä sitten vähän töksähtelevän draaman ja osittain hiukkasen häiritseviinkin epäuskottavuuksiinkin sukeltelevan jännityksen kautta katsojalle välitetään. Väittäisinpä, että ilman yliajoyrityksiä, ammuskeluja ja epäiltyjä hukkumisiakin olisi pärjäilty. Tavallaan kyllä ymmärtää, että jos ensimmäisestä jaksosta lähtien kiinnostavuus on pitkälti naulailtu jännitteisiin ja samalla polulla halutaan jatkaa, niin pitäähän niitä panoksia jatkuvasti kohotella lopun lähestyessä.

Ensimmäisessä osassa käynnistyvä jahti näyttää jo alkujaankin täysin hölmöjen hommalta, eikä sitä oikein voi pitää poikien kolttosteluna, kun porukassa juoksentelee haulikkohemmo järkeä vailla. Samaisen ryhmän pisteet eivät ainakaan yhtään nouse, kun isolla joukolla ja aseella varustautuneena painellaan yhtä pientä poikaa uhkailemaan. Vieläpä tämän kotipihalle ja sitten omin luvin kaupan päälle paikatkin pengotaan. Pitkittynyt takaa-ajo on jo omissa silmissä päässyt tuossa vaiheessa jännityksensä hukkaamaan ja sen tilalle on hiipinyt rasittavuus. Vähän näiden sattumusten jälkeen Tomin äiti alkaa saada uhkaavampaan suuntaan meneviä puhelinsoittoja ja yöllinen vieraskin yrittää omin luvin taloon tunkea. Salaperäinen hiiviskelijä ei ole mihinkään häipymässä, vaan pääseepä näyttämään, ettei hänelle ole mikään ongelma ammuskella vaikkapa lapsia. Kyseisen tyypin useammalle jaksolle venähtävä piinailu alkaa vaikuttaa väkinäiseltä ja suuri suunnitelma sen takana vähemmän uskottavalta.

Tietysti Tomi saadaan erittäinkin sankarilliseen valoon, kun ensin taipumatta uutta ystäväänsä uhittelevalta porukalta suojelee. Myöhemmin taas hän alkaa yksin selvittelemään, kuka soittelee jatkuvasti. Sietokykyä testaillaan, kun kadullakaan ei enää uskalla liikkua kaikenlaisten kaaharien vaaniessa. Marssiipa rohkea poika yksinään "vihollisleiriinkin" tiedustelemaan, että mitä mahtaa olla menossa. Välillä on pelko hiipimässä kimppuun, mutta eipä se lannistamaan pääse. Lopulta vielä päästään suurempiakin sankaritekoja suorittamaan, mikä sinänsä on ihailtavaa, kun toisesta tiukan paikan tullen paljastuu rohkea ja hyväsydäminen kaveri. Toteutuksen ollessa tällainen, niin eipä se innostunut ihailu kuitenkaan koko kestoa kanna, vaan periaatteessa saman kuvion toistaminen vaaroja lisäten alkaa uuvuttamaan.

Kyllähän niitä virheitäkin myönnellään ja todetaan, että taisipa järki ottaa lomahetken siinä vaiheessa, kun pyssy kädessä paineltiin paikasta toiseen. Ainakin vähän se sydäntä lämmittelee, kun saadaan niitä vihollisuuksiakin hieman soviteltua. Mitään erityisen pidettäviä tyyppejä ei omiin silmiin ole siitä huolimatta kuoriutumassa, vaan sama hakkaamisilla uhitteleva linja kai edelleen jatkuu. Mahdolliset kohteet vaan sattuvat muuttumaan. Jos muistelee omaa lapsuutta 1980-luvulla, niin olihan silloinkin kärhämiä, mutta ei mitään jatkuvaa pieksemisten julistelua kuitenkaan. Voisi sen turpakäräjöintihalukkuudenkin kirjailla uuvuttavaksi piirteeksi.

Kukkahattu pysyy vielä hetkisen verran tiukasti päässä, sillä pitää hiukkasen ihmetellä kielenkäyttöä. Ajat olivat erilaiset ilmestymisaikaan, mutta jos tätä lapsille suunnattuna sarjana katselee, niin kiroilu vähän voi korviin särähtää. Siinä pikkuinen Satukin suoraan kertoo mielipiteensä ikävästä naapurista. Tomi taas kehaisee naapuriaan "nastaksi ämmäksi", mikä aiheuttaa huvittunuttakin ihmettelyä. Vielä jos viskaisee mukaan vaikkapa kaikenlaiset päähänampumisuhittelut, niin ehkei kyseessä ihan pienimmille sopiva sarja ole, vaikka takakanteen onkin kolmonen merkkailtu ikäsuositukseksi.

Täällä on tullut kehuttua länsinaapurissa vaikkapa Astrid Lindgrenin tekstien pohjalta tehtyjä elokuvia. Niissä saadaan pidettyä kiinnostusta yllä monesti ilman mitään potentiaalisia murhamiehiä tai tasaiseen tahtiin ilmeneviä ilkeilyjä. Susikoira Roi taas ei oikein missään vaiheessa tavoita noista mainituista elokuvista tuttua lämminhenkistä tunnelmointia. Sisältäähän sekin suvantonsa, muttei niissäkään suurempia sydämellisyyksiä saada aikaan. Useinhan näissä ei ehditä edes kunnolla vauhtiin, kun pitää taas laittaa kiusaamisvaihdetta päälle. Esimerkiksi vaikkapa Tomin ja Roin leppoisa lehtikierros. Koirakaveri näppärästi käy katollakin postia toimittamassa, mutta eihän sitä montaa minuuttia auta "löysäillä". Jos ei muuta keksitä, niin voihan jokin naapureista ihan ilkeyttään usutella oman koiransa Roin kimppuun. Vähän myöhemmin sitten yliajoyritystä. Tuleekin sellainen tunne, ettei vahingossakaan haluta katsojan pääsevän hyvästä hengestä nauttimaan.



Pojan ja koiran ystävyyskin rakennellaan pitkälti vaarasta toiseen säntäilemällä, eikä tässä katsomossa siitä erityisen suloisia tuntemuksia irtoile. Kotipihassakaan ei täysin turvassa saa olla. Jos ei epämääräisiä hiippareita pyöri, niin sitten muistutellaan, että oikea omistaja voi löytyä ja vaatia koiransa takaisin. Tietysti sekin mukaan heitetään, että vaikka ei löytyisikään, niin vanhemmat eivät välttämättä ole innostuneita pitämään uutta lemmikkiä. Tai vaikka olisivatkin, niin joku ulkopuolinen voikin olla toista mieltä. Vaaraa ja draamaa siis riittää. Ehkei aivan kohtauksesta toiseen, mutta ainakin minusta näitä elementtejä annostellaan turhankin reippaasti muiden juttujen kustannuksella. Varmaan osa yleisöistä tykkää enemmän tällaisestakin, mutta itse en osaa niin innostua. Jos pitäisi vaikkapa valita, että katseleeko Tomin ja Roin seikkailut uudelleen vaiko esimerkiksi Eemelin kolttosia, niin minulle paljon mieluisempi vaihtoehto olisi jälkimmäisen metkuiluja ihmetellä.

Maisemakuvilla Susikoira Roi ei varsinaisesti juhli, mutta kesäisillä kuvillaan hyvää mieltä enemmän tuottelee kuin muulla sisällöllään. Tuhansien vihreiden lehtien kaunistamat koivut ja sireenit kukkineen muistuttelevat, ettei enää niin kovin kauaa tarvitse odotella sitä ihanuutta. Olen melko toiveikas sen suhteen, että seuraavana vuonna ilmestynyt jatkosarja Susikoira Roi - Seikkailu saaristossa olisi kuviltaan vieläkin viehättävämpi. Tai ainakin tähän asti olen kovastikin tykkäillyt saarimaisemiin sijoitetuista perhe-elokuvista, mistä vaikkapa saariston lasten seikkailut toimivat todisteena. Tomin ja Roin toinen seikkailu löytyy samoista kansista ensimmäisen kanssa, mutta ajattelinpa sitä kuitenkin säästellä hetkisen verran. Jos vaikka onkin niin, että samansuuntaisella menolla jatketaan, niin ei ainakaan heti tulisi kyllästyminen kimppuun...

Kumpaisenkin sarjan ohjauksesta vastaava Raimo O. Niemi on elokuvien puolellakin samantapaisia tarinoita kertoillut. Elokuvissa Poika ja ilves sekä Suden arvoitus on havaittavissa yhteneväisyyksiä Tomin ja Roin seikkailuun. Kummassakin elokuvassa nuoret lapset rohkeina asettuvat vaaroillekin alttiiksi noustessaan puolustamaan villieläimiä. Ensimmäisessä uhattuna on ilves ja jälkimmäisessä taas kovin sinnikkäästi tahdottaisiin pari sudenpentua tappaa. Molemmat elokuvista ovat mielestäni sujuvampaa katseltavaa kuin tämä Niemen vanhempi sarja. Mainitut vielä tarjoilevat pohjoisen kauniita maisemia runsaasti. Erityisesti Suden arvoitus kovastikin silmiä miellyttää.

Valitettavasti pääsi käymään niin, ettei Susikoira Roi mitään erityisen ihastuttavaa elämystä tuottanut. Voi olla, ettei se silloin aikoinaankaan suosikkeihin kuulunut, sillä paljoakaan en menosta muistanut. Mistään kultaisten lapsuusmuistojen tärvelemisestä ei siis ole kyse. Läpikotaisin kehnokaan tämä sarja ei ole, vaikka tilittelyistä ja paasauksesta voisi sellaisenkin kuvan saada. Kaikki jaksot jaksaa melko helposti peräkkäinkin vilkaista, mutta paljon ennen loppua tulee mieleen, että olisihan tämä vähemmässäkin ajassa valmiiksi saatu. Toiston ja venytyksen makua on vähän liikaa. Uhittelua ja vaaraa heitellään myös silmille hiukkasen enemmän kuin mitä toivoisi. Osittain siitä syystä lämpimämmät tuntemukset jäävät kovin vähäisiksi. Samalla voisi huomautella, ettei hahmokokoelmasta montaakaan tyyppiä löydy, joista kunnolla välittäisi. Takkeja toki käännellään, mutta sekin jättää viileän vaikutelman. Tomin ja Roin tarina on lähinnä menettelevää televisioviihdettä ja voin myöntää, että toiveet asettuivat vähän korkeammalle. Jospa se saaristoseikkailu niihin onnistuisi vastailemaan...?

Susikoira Roi (1987) (IMDB)

The Book of Pooh: Stories from the Heart (Nalle Puhin sydämellisiä tarinoita)

Erilaisia Puhisteluja on kohta kymmenisen kappaletta täällä käsitelty ja nyt taitaa olla sopiva paikka testailla, päätyykö soittimeen ensimmäistä kertaa sellainen, joka enemmänkin tökkii. Nämä vähän varautuneet ennakkoluulot johtuvat pitkälti valitusta toteutustavasta. Kansihan mainostelee, että Puh on näissä seikkailuissa halittavampana kuin koskaan ennen ja sinänsä se varmaan paikkansa pitääkin, koska pienet ystäväiset temmeltävät tässä versiossa pehmoleluina. Samalla tulee tulkittua, että tämä kooste saattaapi olla niitä selvästi nuoremmalle yleisölle suuntailtuja tapauksia. No, liian synkeää ennakkotuomiota ei kannata huudella, vaan annetaanpa pehmo-Puhillekin mahdollisuutensa.

Vuosina 2001-2003 Disney tuotti televisiosarjaa The Book of Pooh ja tämä kuudesta tarinasta koostettu elokuva on eräänlainen oheisviritelmä sille. Elokuvan Wikipedia-artikkeli väittää, että sisältö olisi napattu sarjasta, mutta jos lukaisee vaikkapa täältä jaksojen kuvauksia, niin eivät elokuvaversiossa käytetyt jutut joukosta löydy. Lisäksi englanninkielinen kansi mainostelee kokonaan uutta täyspitkää seikkailua. Uskaltaisin siis väittää, että vaikka olisi sarjaa seuraillut, niin uutta sisältöä elokuvasta löytyy. Minulta on sarja näkemättä, enkä ainakaan ihan heti ala sitä jäljittelemään.

Aivan irrallisiksi ei elokuvan episodeja ole jätetty, vaan arkisen kevyesti ne toisiinsa liitellään ystävyyttä painotellen. Risto Reippaan uskolliset ystävät pompsahtavat iloisen laulelun päätteeksi satukirjan sivuilta odottelemaan toisen paluuta koulusta. Ristoa ei näy missään, mikä ihmetystä aiheuttelee. Tiedetään, että Risto kirjoittelee tekemisiään päiväkirjaan, joten jospa se löytyisi, niin ehkä saataisiin selville, mitä kaveri puuhastelee. Puh tosin on saattanut napata vähän nurinkurisella tavalla kiinni ajatuksesta, miten päiväkirja toimii. No, se ei mitään estä, vaan etsinnät alkakoon. Samalla Riston juuri siivoiltu huone mellastetaan kovin sotkuiseksi. Huomio kiinnittyy vähitellen pöydällä olevaan satukirjaan, johon Risto on merkkaillut suosikkitarinoitaan. Näyttää siltä, että jokaiselle pienelle ystävälle löytyy sopivasti omansa. Onkin hyvä hetki lukutuokiolle ja kertoja jostakin avuksi ilmaantuu.

Puh saa ensimmäisenä vuoron, kun selaillaan esille tarina Over the Hill (Seikkailu). Halittava nallemme on jälleen kerran Pöllön luona kuuntelemassa tarinointia, mikä saa seikkailuhalut heräilemään. Ongelma vain on, että mistäpä seikkailu seikkailtavaksi? Pöllö opastelee, että jokaisen kukkulan takaa voi sellainen löytyä ja Puh tämän vinkin ottaa kovin kirjaimellisesti tähyillen horisonttiin. Ystävät eivät tällä kerralla ole innokkaita mukaan lähtemään. Nasu tuumailee, että kovin kaukainen kukkula kyseessä, Kanilla taas puutarha-aherrus vauhdissa ja Tiikeri tärkeysjärjestelee pomppuharjoitukset edelle. Puh lupaa kertoa kaiken ja lähtee laulellen matkaan. Taustoista päätellen mielikuvitus ainakin liitelee kahleitta, sillä vuorta ja viidakkoa siellä vilahtelee. Eihän se mikään ihme ole, jos vähän poluista sekaantuu ja vahingossa palailee takaisin. Siitä päästäänkin puhmaisesti pöhköilemään ja ehkäpä ystävät vähän ihmettelevät, että onkohan seikkailurasitus hieman päässyt päätä pehmentämään.

Seuraavassa tarinassa päähenkilönä saa toimia Nasu, eli Tigger's Replacement (Varatiikeri) vauhtiin. Iloisen kesäkävelijän Tiikeri tuttuun tapaansa yllättelee. Hyviä huomenia toivotteleva pomppu on toisen mielestä tervehdyksistä parhaimpia. Selitteleepä hän Nasulle, että taas olisi se aika vuodesta, milloin pitäisi viidakkovaistoja teroitella. Erämaan kutsuessa pikkumetsän pitäisi pärjätä päivä ilman Tiikeriä. Nasu ihmettelee, että kukahan sitten pomppii ja loikkii ja saa Tiikerinkin asiaa tuumailemaan. Sehän ei tietenkään käy, joten yksi vaihtoehto olisi tehdä Nasusta varatiikeri. Pikaisesti käynnistelläänkin koulutusohjelmaa. Jousitossuista saa korkeutta pomppuihin, kieliopetukseen panostetaan, pomppuyllätys käydään läpi ja lopuksi on tehtävänä omaksua tiikerimäinen henkinen asento. Alkuperäinen vekkuli lähtee vaistojaan huoltamaan ja varatiikeri omille teilleen. Miten korvike hommansa hoitaa, jää nähtäväksi...

Kolmantena katsellaan, mitä pikkulintu Kessiellä on mielessä tarinassa Kessie Wises Up (Kessie oppii uutta). Lentomatkoillaan toinen liitelee ja kovasti auttamisenhalu polttelee rinnassa. Pitäisi vain löytää jostakin apua kaipaileva. Puh on vähän sitä mieltä, että pärjää yksin paremmin hunajapuuhissa ja Kanikin toteaa puutarhurointia tuntemattoman apulaisen tekevän helposti haittaa. Pulma taitaa olla, että ennen avun tarjoamista olisi hyvä osata auttaa. Jos tietomääräänsä tahtoo kerryttää, niin tässä metsässä kannattaa tietysti Pöllön luona vierailla. Pöllö yrittää opastaa nuorta innokasta oppilastaan rauhassa tarkkailemaan ympäristöä ja sitä kautta asioita ymmärtämään. Prosessi vaikuttaa liian hitaalta sekä tuloksettomalta, ja Kessie tahtoo tietää kaikesta kaiken. Heti ja nyt! Toinen ei kuitenkaan tahdo lähteä viisauden pikateille kyselijää viemään, vaan vähän kerrallaan. Päästäänhän sitä opitun soveltelua käytännössäkin kokeilemaan.

Greenhorn with a Green Thumb (Viherpeukalot) johdattelee katselijan arvatenkin Kanin puutarhaa ihmettelemään. Kevätkylvöt ovat menossa ja Tiikeri tahtoo toisen yllätellä. Siinäpä retiisit lentelevät minne sattuu ja Kani kärventelee päreitään. Saapahan se Tiikerinkin vähän vallattomia loikkiaan pohtimaan. Jotenkin voisi tekosia hyvitellä. Kessie neuvoo raidakasta kaveriaan paneutumaan puutarhurointiin, niin voisi Kania välillä auttaakin. Vähän epäluuloisesti Kani suhtautuu tarjoukseen, koska jotakin juonittelua epäilee. No, pienen pohdinnan päätteeksi ottaa Tiikerin puutarhakurssille oppilaaksi. Liikuttuupa siinä määrin toisen halusta oppia omaa rakasta harrastusta, että antaa Tiikerin käyttöön parhaat välineet ja paikat. Hiukkasen levottomalle Tiikerille pitkän kasvukauden vaatima kärsivällisyys tuottaa alkuun ongelmia, mutta syntyyhän tulostakin. Ehkä vähän liiankin hyvää sellaista...

Seuraavassa tarinassa Night of the Waking Tigger (Tiikerin virkeä yö) pomppuisa kaverimme onkin saanut mahtiajatuksen päähänsä, eli nukkumiseen tärvätyissä tunneissa menee epäilemättä paljonkin kiinnostavia asioita silmien ohi. Siispä siis hui-hai pötköttelyille ja loimottavan kuun alle seikkailuja etsimään. Yksin tällainen toki tylsää on ja Kani varmaan jotakin mielenkiintoista yöaikana puuhailee. Lienee selvää, että keskiyön vierailijaa ei erityisen innokkaasti oteta vastaan, mutta tämä tahtoo vaatimalla vaatien jäädä tarkkailemaan torkkumista. Siitähän ei yhtään mitään tule, joten vieritelläänpä vahinkoa Nasun suuntaan. Pikkuinen possu on suloisesti unistelemassa ja kamalaan pelkoon heräilee jonkun takoessa ovea. Lieköhän jokin kohtelias, mutta kuitenkin verenhimoinen peto yövierailulla...? Vieläkään ei ongelma ratkaisuaan löydä, mutta keksisiköhän Puh sellaisen?

Viimeisimpänä, muttei tietenkään vähäisimpänä saa Ihaa vuoronsa. Melkein pääsi unohtumaan, mutta löytyyhän sieltä sellainenkin juttu kuin Eeyore's Tailiversary (Ihaan häntäjuhla). Kertojakin on pikkuisen pihalla sen suhteen millaisia juhlia nyt ollaan viettämässä. Ihaan syntymäpäiviä?  Ehei, vaan hännänvuosipäivää, tavallaan siis syntymäpäivä hännälle. Kani tietenkin suunnittelee ja järjestelee tulevia juhlallisuuksia. Kaikille tehtävää löytyy ja tärkeää on, että tilaisuuden yllätyksellisyys saataisiin juhlakalulta salattua. Ihaa taas on kovin apeana hännälleen jutustelemassa, ettei kukaan muistanut. Aasi kaipailee vähän aktiivisempaa juttukaveria ja lähtee ystäviään etsimään. Hieman oudosti tuntuvat käyttäytyvän, mutta saavat yllätyksensä säilymään. Sitten onkin yhteislaulujen aika.

Jokainen näistä kuudesta tarinasta on kestoltaan kymmenen minuutin luokkaa. Välikommellusten kanssa saadaan kokonaisuudelle mittaa runsaat 70 minuuttia. Vaikka tarinat sinänsä uusia ovatkin, niin varsin tuttuja pulmia pähkäillään. Siihen on toki tottunut, että ystävyyttä ja välittämistä näissä tarinoissa tuodaan esille toistoa karttelematta. Välillä käy mielessä, että jotakin hyvin samantapaista on aiemminkin tullut nähtyä tai ainakin melkein. Kyllähän Puh-elokuvissa usein niistä tutuista teemoista huolimatta selvästi yritetään uudenlaistakin koukeroa mukaan heittää. Näiden pikkutarinoiden kohdalla tekisi mieli väittää, että panostus on ollut keskimääräistä vähäisempää. No, jutut ovat sen verran lyhyitä, ettei kauheasti ehdi kyllästymään.

Nopeasti syntyy vaikutelmaa, että arkisten "oppituntien" tuottaminen on ollut se päätavoite ja ne tarinat toissijaisia. Jokaisesta onkin poimittavissa yksi tai useampikin neuvo. Yleensä tarinoiden päätyttyä vielä yhdessä kertojan kanssa näitä kertaillaan. Puhille selviää, ettei niitä suuria seikkailuja tarvitse välttämättä kaukaisilta poluilta lähteä etsimään. Varatiikerillä muistutellaan, ettei toisen ainutlaatuisuutta niin vain voikaan korvata. Innokas Kessie Pöllön kärsivällisellä opastuksella ymmärtää, ettei kaikkea tarvitse tai voikaan yht'äkkiä oppia. Puutarhuroinnin parissa Kania ystävyydestä muistutellaan ja ehkä Tiikeri siinä sivussa saa hiukkasen lisää kärsivällisyyttä levottomaan arkeensa. Riittävä lepokin oman puolustuspuheensa saa ja lopulta Ihaalle muistutellaan, että kyllä ne kaverit sittenkin välittävät. IMDB:n kuvauksessa todetaankin, että tämä elokuva ja kai samalla sarjakin olisi suunnattu esikouluikäisille. Jos tällainen vähän rautalankaisempi elämän oppituntien tarjoaminen närästelee, niin voinee kokeilla jotakin muuta.

Puh-elokuviin yleensä useampikin laulu sopii ja niitähän toki löytyy nytkin. Määrällisesti ei valiteltavaa olekaan, sillä vähintään yksi kappale jokaisesta tarinasta korville soi. Pääsääntöisesti nämä ovat ikävästi jokseenkin unohdettavia. Tuntuu, että on hätäisesti huiskittu jotakin, eikä lopputulos musiikkihetkosissaan tempaa mukaansa. Kovasti halutaan positiivisia tuntemuksia luoda, mutta vähän väkinäiseltä laulelut vaikuttavat. Esimerkiksi voisi heittää vaikkapa loppupuolelta löytyvän juhlavan häntälaulelun. Paljon hypitään, heilutaan ja onnentoivotuksia toitotellaan toistellen, mutta...ääh... Voi olla, että nämä paikoin kovinkin yksinkertaiset hoilotukset toimivat kohdeyleisössä paremmin. Omat korvat ovat tykkäilleet paljon enemmän kaikkien aiemmin nähtyjen Puh-elokuvien lauluista. Tämän nukketeatterin kohdalla ei oikein voi puhua rasittavista rallatuksista, sillä sellaisilla on taipumusta jäädä päähän pyörimään. Noin vuorokaudessa nämä lurittelut ovat kuitenkin pitkälti haalistuneet jonnekin.

Myönteisiä yllätyksiä mietiskellessä voisi mainita sen, että vaihto piirroshahmoista pehmoleluihin ei lopulta kovinkaan paljoa häirinnyt. Kirjaimellisia alkukangisteluja esiintyy, sillä esimerkiksi ensimmäisen kappaleen yhteydessä kiinnittää huomiota vähän tönkköön liikehdintään, mutta vähitellen tähän kuitenkin tottuu. Taustat ovat usein varsin karua katseltavaa, varsinkin jos on niistä piirrettyjen pehmeistä linjoista viehättynyt. "Maisemia" ei oikein mitenkään pysty kehumaan, vaan halvalta räpellykseltä vaikuttaa, vaikka miten pyörittelisi. Joka tapauksessa pehmoeläimet eivät juurikaan haittaa. Piirrosversiot ovat enemmän omaan mieleen, mutta käyhän tämä vaihtelusta. Mainittakoon myös, että Ristoa ja tämän äitiä esittävät eläväisemmät näyttelijät. Kummankin kasvot tosin rajaillaan pitkälti kuvista pois. Huomautetaanpa samalla, että Kengu ja Ruu on kokonaan jätetty porukasta pois.

Pienemmille katsojille suuntaaminen näkyy myös lisukevalikoimassa. Löytyy kaikenlaista ajankulupeliä: pisteiden yhdistelyä, värityskirjaa ja palapeliä. Lisäksi tarjotaan lyhyet esittelyt kuudelle hahmolle. Kiinnostavin kuitenkin on kymmenminuuttinen dokumentti When Pooh Was Very Young, etenkin ensimmäisen puoliskonsa osalta. Siinä vähän turhankin kiiruhtaen käydään läpi, miten maailman rakastettavin karhu sai alkunsa. Tämä edellyttää aikahyppyä noin 90 vuotta taaksepäin. Tuolloin kirjailija A.A. Milnen poika Christopher Robin näkee Lontoon eläintarhassa Winnieksi nimetyn karhun ja on tästä tapaamisesta ilmeisesti sen verran innostunut, että vaihtaa oman pehmonallensa nimen Edwardista Winnieksi. Nämä tapahtumat taas innoittavat isääkin ja ensimmäinen varsinainen Puh-tarina valmistuu vuoden 1925 lopulla. Edward-nalle oli toki ehtinyt jo vuonna 1924 näyttäytymään Milnen kokoelmassa When We Were Very Young. Esiasteesta voidaan vähintään puhua varmaankin. No, Puhista ja tämän ystävistä kertovia tarinoita alkaa kertyä enemmänkin ja vuonna 1926 ilmestyy kirjallinen näitä juttuja, eli Winnie-the-Pooh. Runsaat kolme vuosikymmentä myöhemmin eräs Walt Disney lueskelee samaisia tarinoita tyttärelleen ja päätyy tuottamaan kolme lyhyttä piirroselokuvaa. Siitä lähtevät liikkeelle Puhin menestyksekkäät seikkailut valkokankailla sekä pienemmissä ruuduissa.

Mielellään olisi katsellut aiheesta tosiaan perusteellisemmankin katsauksen, sillä pintaraapaisuksi tämä jää viisiminuuttisena. Dokumentista toinen puolikas käytetäänkin tuolloin uuden sarjan esittelyyn. Innostipa kuitenkin kaivelemaan iltalukemistoon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Samalla tuli mieleen, että kirjahyllyn Puh-osastolle voisi lisäyksiä tehdä, eli tarkkasilmäisesti kirpparikierrokselle jossakin vaiheessa. Viitisen Puh-kirjaa minulta toistaiseksi löytyy, mutta neljä niistä ei kuitenkaan ole varsinaisia sellaisia: Nalle Puh ja filosofit (John Tyerman Williams), Nalle Puh ja ongelmanratkaisun taito (Roger E. Allen, Stephen D. Allen), Nalle Puhin keittokirja (Katie Stewart) ja Puhstradamuksen ennustukset (John Tyerman Williams). Kyllähän näistäkin löytyy poimintoja Milnen teoksista ja mukavasti sovelletaan puhmaista henkeä ja pohdiskelua milloin mihinkin. Se ainokainen Milnen kokonaisia tarinoita sisältävä opuskin sattuu olemaan kokoelma Nalle Puhin suosituimmat kertomukset. Vähän alle kymmenen mittavampaa tarinaa siitä löytyy ja muutama lyhyempi juttu. Milnen kanssa yhteistyötä tehneen Ernest H. Shepardin kuvituksella kaunistettuna. Voisi noita alkuperäisiä Milnen teoksia jostakin katsella...

Puh-kirjastoa toivoisin siis kartuttavani, mutta The Book of Pooh ei vastaavaa innostusta herättele, vaan voi olla, että kyseinen sarja jää hankkimatta. Luultavasti panostelen ennemmin animaatiosarjan The New Adventures of Winnie the Pooh keräilyyn. Sitähän tulikin jo aiemmin vilkaistua. Piirrosjälki ei parhautta siinäkään ole ja lisäksi samansävyistä rautalankaisempaa opettavaisuutta siinä on havaittavissa. Jotakin pitää kuitenkin keksiä, kun saa elokuvat katseltua ja Puh-pula käy kimppuun... Eihän tämä pehmoleluelokuvakaan lainkaan niin kehno ollut kuin pelkäsin, mutta mitään erityisen ihastuttavaa elämystäkään ei pääse syntymään. Lähinnä vähän valjuissa tunnelmissa saa summailla, ettei varmaan ihan minun juttuni tämä. Yleensähän Puhin ja kaverusten seikkailuista löytyy hyvää herttaisuutta, mutta tässä en onnistunut valitettavasti sellaista havaitsemaan. Tiedä sitten, johtuuko vähän karkeasta sekä kömpelöstä toteutuksesta vaiko keskinkertaisemmista tarinoista heikkoine lauluineen. Sen suuremmin ei tee mieli elokuvaa haukkua, mutta ainakaan varttuneemmille Puhin ystäville en lähtisi suosittelemaankaan.

The Book of Pooh: Stories from the Heart (2001) (IMDB)