Donald's Dog Laundry (Akun koirapesula) / Billposters (Hessu mainosmiehenä) / Mr. Duck Steps Out (Hra Ankka juhlii)

Ankkailua olisi tarkoitus jatkaa, että jospa vaikka saisi tämän ensimmäisen tuplakokoelman kahlailtua kuluvan vuoden puolella loppuun saakka. Kuukausi pian on jo vaihtumassa ja se saattaapi merkitä katseluvalikoiman voimakasta painottumista jouluelokuvien suuntaan. Hyllyihin nimittäin on jo hyvissä ajoin tullut täydenneltyä kymmenisen teosta sitä lajia, eli ehkei Akun touhuille siinä vaiheessa ole niinkään aikaa tai mielenkiintoa. Eihän näitä tosiaan enää mahdottomasti jäljellä ole, mutta toisaalta tulee mieleen, että blogin sisältö on näiden lyhytelokuvien myötä päässyt yksipuolistumaan vähän liikaakin. Siinä saattaa siis olla lupausta seuraavalle vuodelle, että monenkirjavuus palautuisi vallitsemaan. Onhan Akun omia juttuja tullut laiminlyötyä kirjoituksissa tähän vuoteen saakka, joten siinä mielessä tällainen rapsakampi annos paikkailee aiempien aikojen niukempaa linjaa. Tiedä sitten, onkohan kovin järjellistä puuhaa lähteä aivan kaikkia Akun lyhytelokuvia tänne tunkemaan, mutta ihan vielä ei ole aikomuksena hänelle hyvästejä heitellä. Jälleen olisi kuviin tulossa vierailevia tähtiä, mutta kenties ei aivan niin kovakouraisia kavereita kuin viime kerralla, jolloin Pekka kävi parissakin koitoksessa Akua höykyttelemässä. Officer Duck ja The Riveter olivatkin mielestäni päteviä sekä kekseliäitä vääntöjä, ja molemmat hoitivat viihdepuolenkin hienosti. Kolmikon avannut The Autograph Hound nimikirjoitusmetsästyksineen oli myös mielenkiintoinen käväisy kulisseissa, mutta ei aivan yhtä onnistunutta irrottelua kuitenkaan. Nyt olisi tarkoitus vaihtaa harrasteita ja hommia taas, eli Akun ja kumppaneiden idealamput jatkavat välähtelyään.

Donald's Dog Laundry (Akun koirapesula)

Silloin tällöin Aku ottaa asiakseen askarrella hyödyllisiä kapistuksia tai vinkeitä vekottimia ja tällä kerralla on tilailtu välineet ja ohjeet koirapesurin pystyttämiseen. Vaikea sanoa, mihin lajiin kyseinen kyhäelmä lopulta kuuluu, mutta ainakin Aku itse on hankkeesta innostunut, eikä nikkaroinnin näppäryydessä ainakaan näyttäisi huomautettavaa olevan. Nykyaikainen koirakylpylä onkin hyvää vauhtia valmistumassa, mutta arveluja aiheuttaa, uskaltaisikohan sinne vääntimien ja kääntimien joukkoon oikean hauvan sujauttaa puhdistumaan. Tarvitaan tietenkin testikoiruli, mikä on lähistöllä päiväuniaan kuorsailevan Pluton kannalta hiukkasen huonompi juttu. Toinen rauhallisesti unistelee, eikä ole lainkaan tietoinen suunnitellusta roolistaan. Aku naputtelee viimeiset osaset paikoilleen, minkä jälkeen pitäisi kokeilla, että mitenkäs turkki pyörityksessä puhdistuu, mutta Plutoa ei erityisesti houkuta loikata ammeeseen, mikä taas tarkoittaa juonikkaampien sekä kovempienkin keinojen kokeilua. Sinnikkyyttä ei tästätään yrityksestä puutu, mutta mutta...

Varsinainen pesuvekotin tavallaan unohtuu taustalle, kun Aku ja Pluto alkavat keskenään vääntää ja hassuttelu meneekin paikoin siihen suuntaan, että hauva haukkaa ison osuuden kahdeksanminuuttisen lyhytelokuvan ruutuajasta. Akun ottaessa houkutukset käyttöön, saa koirakaveri ihmeteltäväkseen hyvinkin venyväisen vinkuluun, josta varsinainen kiusankappale kehkeytyy. Pian jo tuskaillaankin kamala kapistus kurkussa ja suuta venyttämässä, mikä taas tuo Akun ryöpsähteleväisen vahingonilon pintaan, vaikka suunnitelma sinänsä tökkiikin. Kyllähän minulle tällainen keppostelu iltaviihteeksi kelpaa, eikä siitä tarvitse itkua lähteä vääntämään, vaikka ei juuri pikkukivaa jekkuilua korkeammalle päästäisikään. Kummankin tunteita kuumentavasta kumiluusta tai sinänsä ärhäkkäästä kissanukesta ei kuitenkaan kiskoilla mitään klassikkokohkausta irti ja onhan näissä akuiluissa tullut huomattavasti hykerryttävämpiä kujeiden ketjutuksia todistettua, eli lähinnä keskitason edustajaksi mieltäisin tämän puuhastelun.

Donald's Dog Laundry (1940) (IMDB)

Billposters (Hessu mainosmiehenä)

Kunhan testiluonteinen kylpytuokio on saatu jotenkin pois alta, niin Pluto saa poistua kuvista rauhoittumaan ja lepäilemään. On uusien koitosten aika, eikä Akun tässäkään seikkailussa tarvitse yksin selvitä, vaan Hessu ehtii mukaan auttelemaan. Kaksikko on vihelteleväisellä tuulella käpsyttelemässä kohti työmaataan ja tehtävänä olisi liimailla mainosjulisteita tuulimyllyyn sekä sen läheisyyteen. Voisihan sitä tuumailla, että sinänsä yksinkertaisesta ja helpostakin hommasta olisi kyse, mutta kun sitä tekemään on valikoitunut parikin tohelointiin ja torvelointiin taipuvaista tyyppiä, joista toisella on olemattoman mitätön kyky kestää vastoinkäymisiä, niin hanke onkin jo huomattavasti hankalampi. Sitähän se sitten onkin, eli erilaisten vaikeuksien kanssa kamppailua, eikä urakasta tahdo tulla valmista, vaan hermoja koetellaan ja niitä fyysisempiä kolhujakin kertyy.

Työjako menee jälleen karkeasti siten, että Hessu hölmöilee lähinnä yksinään ja Aku ärhentelee kolmannen osapuolen kanssa. Ilman tarkempaa tutkailua sekuntien jakaantumisesta sanoisin, että kaksikko tasailee hiukan runsaan seitsenminuuttisen melko hyvin puoliksi, mutta ainakin itse tykkäilen Hessun osuudesta enemmän. Temppuileva tuulimylly laittaa kaverin hyvinkin hämilleen ja noin vain liisteröi liimaajan itsensä. Hilpeän ja hyväntahtoisen Hessunkin kärsivällisyys alkaa olla rajojaan löytämässä, kun asiat eivät millään ota onnistuakseen. Mainosten lätkiminen ei Akun alueella sen helpompaa työtä ole, vaan kaveria ilmestyy kiusailemaan vuohi, jolle kaikki kelpaa kaluttavaksi. Napostellaan julisteet ja muutakin purtavaa kaivattaisiin, mikä oletetusti nostattelee kiukun purkautumispisteen yli. Noin vain tylysti Aku hutkii ja pieksee kotieläimen, mutta tokihan takaisinmaksun aikakin koittaa. Joka tapauksessa tämä höykytys lienee sitä sarjaa, mikä ei välttämättä nykyään enää valmiiseen elokuvaan päätyisi yleisön ihmeteltäväksi. Hessukin joutuu näiden kärhämien sijaiskärsijäksi ja koko kohelluksen huipentuessa omituisen ikiliikkujan keksimiseen, ollaankin edelliseen verrattuna pykälää paremman piirrosviihteen parissa.

Billposters (1940) (IMDB)

Mr. Duck Steps Out (Hra Ankka juhlii)

Kuvissa ovat käväisseet jo Pluto ja Hessu, eikä kolmaskaan Akun soolosähläilyksi mene, vaan vieraita onkin moninkertainen määrä, sillä mukana hääräilevät Tupu, Hupu ja Lupu sekä Iines pääsee tekemään tavallaan ensiesiintymisensä näissä lyhytelokuvissa. Tietysti muistissa on edelleen lokakuussa katseltu kolmisen vuotta aiemmin ilmestynyt Don Donald, jossa Aku yritti hurmailla Donna-nimistä ankkaneitoa, jolla on iinesmäisiä piirteitäkin. Tätä uudempaa tanssahtelevaista kahdeksanminuuttista tuokioista kuitenkin pidetään yleisesti Iineksen (Daisy) valkokangasdebyyttinä, joten sillä linjalla mennään. Akullahan on samantapaista ajatusta kuin tuossa toisessa mainitussa pätkässä, eli jonkinlaista romanttista värinää olisi tarkoituksena saada aikaan. Siinä missä tuliset temperamentit kohtasivat Donnan kanssa ja ihastuminen menikin ilkkumiseksi sekä nyrkkejäkin nosteltiin pystyyn, niin tässä illanvietossa onkin muunlaisia esteitä, tarkemmin määriteltynä kolmisen kappaletta kujeiluun taipuvaisia veljenpoikia.

Aikoinaan ensikatselulla Mr. Duck Steps Out jätti jälkeensä muistaakseni vähän pitkästyttävänkin ja tyhjänpäiväisen vaikutelman, mitä nykysilmin hieman ihmettelen, koska kyllähän ankkojen tanssahtelu varsin vinhaksi villiintyy, eikä mielikuvitustakaan ole liiemmin rajoiteltu. Rauhallisemmin tietysti aloitellaan, kun Aku hyväntuulisena laittaa itseään illastuskuntoon, mutta niinpä vain pojat tahtovat sujahtaa mukaan matkaan, mikä ei Akua enää hirmuisemmin innostakaan, vaan mokomat muksut joutavat kaappiin. Selväähän se, ettei neuvokas kolmikko noin vähällä suostu jäämään huvitteluista paitsi, ja niinpä Akun kilkutellessa Iineksen ovikelloa, astelevatkin viikarit jo sisäpuolelta vastaan. Pienistä takaiskuista huolimatta Aku ja Iines pääsevät keskenään musiikin vietäviksi. Kummastakin paljastuu taidokas tanssija ja samalla Aku saa tilaisuuden väläytellä rennompia luonteenpiirteitään, eikä touhu ole lainkaan sellaista ärsyyntynyttä ärhentelyä kuin mitä aavikolla Donnan kanssa. Tanssi taas yltyy vallan mukaansatempaavaksi vauhtituokioksi. Musiikki pauhaa vetävästi, liikkeet ovat sujuvia ja painovoimakin hetkellisesti helpottaa otettaan vipeltäjistä, mikä tekee kieputuksesta entistä hurjempaa ja uhkaa kokonaan hallinnasta riistäytyä. Kun vielä mukaan viskaillaan poikakolmikon kepposet, Akun omituiset sekä kummalliset vatsavaivat ja reippaasti sekä rytmikkäästi toteutettu poksahtelevainen nytkähtely, niin saattaapa se kotisohvan puolellakin laittaa hytkymään.

Mr. Duck Steps Out (1940) (IMDB)

Kolmikon viimeisessä teoksessa Akun äänenä parhaiten tunnettu Clarence Nash pääsee tekemään kaikkien viiden ankan roolit, ja itse olen ainakin sillä kannalla, että oli ihan hyvä, kun Iinestä esittämään valikoitui myöhemmin muita näyttelijöitä, sillä ainakaan omiin korviin Nashin tulkinta ei tässä osassa erityisen hyvältä kuulosta. Nashin omalaatuinen elämöinti Akun osassakin alkoi hiipua määrällisesti 1960-luvun edetessä, eikä 1970- ja 1980-luvulla enää montaa roolityötä kertynyt ansiolistalle. Pitää tosin muistaa, että reilusti yli 70-vuotiaana Nashia kuultiin vielä Disneyn jouluisessa lyhytelokuvassa Mickey's Christmas Carol, joka ilmestyi loppuvuodesta 1983. Alle puolitoista vuotta myöhemmin Nash kuoli 80-vuotiaana, mutta tuohon mennessä hän oli ehtinyt tekemään noin puoleen vuosisataan venähtäneen menestyksekkään uran elokuva- sekä ruutuviihteen maailmassa. Toiselta levyltä löytyykin noin viisiminuuttinen pikkudokumentti The Man Behind the Duck, jossa Leonard Maltin varsin tiivistetysti käy läpi miehen taustoja sekä urakehitystä viihdeteollisuudessa. Tosiaan kyseessä ei mikään kattava henkilökuva ole, mutta ajattelin tässäkin mainita muutamia kiinnostavia seikkoja, joista Maltin jutustelee.

Clarence Nash syntyi Watongassa Oklahomassa 7.12.1904 maatilalla varttuen, mikä ilmeisesti innosti ja mahdollistikin erilaisten eläinten ääntelyn taidokkaan matkimisen jo nuorella iällä. Siitä oli kuitenkin vielä kohtalaisesti matkaa Disneylle äänitähdeksi, mutta jo nuorukaisena Nash yritti elättää itsensä viihdemaailmassa lopettaen lukion kesken ja lähtiessään kiertelemään maata, mutta tämä toiminta ei tuottanut vakaata elantoa. Niinpä avioituessaan vuonna 1930 Margaret Seamansin kanssa, lupasi Clarence hankkia vakituisempaa toimeentuloa, ja pari muutti Los Angelesiin, jossa oli tuolloin mahdollisuuksia radiouran suhteen. Suuren laman aikoihin Nash työskenteli 29-vuotiaana Adohr Milk Companyssa pienen maitoauton kuskina ja samalla sivutoimisesti imitoi lintujen sekä muiden eläinten ääniä. Maltininkin mainitsema oikeassa paikassa oikeaan aikaan oleminen alkoi kuitenkin lähestyä, koska kerrotaan, että Walt Disney kuuli Nashin esittävän radiossa kappaleen Mary Had a Little Lamb, mikä ei aivan suoraan studion ovia avannut, mutta poiki kuitenkin koe-esiintymisen, jota ilmeisesti oli järjestämässä Disneyllä työskennellyt Wilfred Jackson.

Walt piti paljon Nashin äänestä ja palkkasi tämän yhtiöönsä vuonna 1933, mistä sai alkunsa 50-vuotiseksi venähtänyt ura. Tokihan Nash teki Disneylle paljon muitakin äänitöitä. Esimerkkeinä mainitaan vähäpätöisemmistä ääntelyistä sammakko elokuvassa Bambi ja erilaisia koirarooleja elokuvassa 101 Dalmatians. Ihan itsenään hänet taas nähdään vuoden 1941 teoksessa The Reluctant Dragon, jossa kurkitaan kulissien taakse Disneyn taikamaailmaan. Nashia kehutaan myös hyväksi laulajaksi, mikä oli yksi etu Akunkin osassa, mihin liittyen mainitaan vuoden 1944 klassikko The Three Caballeros. Walt ja Nash työskentelivät läheisemminkin yhdessä, koska Walt teki tuolloin Mikille äänirooleja ja Akukin usein samoissa seikkailuissa esiintyi. Akun lyhytelokuvat alkoivat vähenemään 1950-luvulla, mutta samana vuosikymmenenä Nash oli usein vieraana televisiosarjassa The Mickey Mouse Club, jossa esiintyi Aku-nuken kanssa vatsastapuhujana. Ennen Nashin kuolemaa Aku ehti tosiaan täyttämään 50 vuotta ja saikin merkkitapauksen johdosta räpylänjälkensä sementtiin Grauman's Chinese Theatren edustalle. Maltin mainitsee, ettei Nash itse saanut vastaavia muistomerkkejä, muttei miekkonen sellaisten perään erityisesti ollutkaan, vaan oli ennemmin ylpeä siitä, että hänet tunnettiin loppuun saakka äksyn ankan äänenä ja mielellään kantoikin annettua Ducky-lempinimeä.

Nash ei siis enää kolmeen vuosikymmeneen ole Akun osassa vaikuttanut ja samalla ankka itsekin on hiukkasen hiipunut elokuvakankailta, mutta onneksi näitä vanhoja juttuja mielellään kertailee, ja niitähän riittää, jos vain ryhtyy kokoelmaa täydentämään. Ehkei tällä kerralla aivan yhtä laadukasta hupailunippua synny kuin viimeksi, mutta vähintään kelvollista touhuilua ja tunarointia kuitenkin. Viimeksi mukana ei ollut yhtään Carl Barksin kirjoittamaa tarinaa ja näistäkin vain Mr. Duck Steps Out häneltä on lähtöisin, mutta Barksin kynäilyjäkin on luvassa lisää katselujen jatkuessa. Kaikki nämä kolme ovat tosiaan vuodelta 1940 ja laimeimman vaikutuksen minuun tekee Donald's Dog Laundry. Eihän sekään mielestäni haukkuja ansaitse, mutta hytkyvistä ja nytkyvistä härveleistä huolimatta jää vähän jumittelemaan toisluokkaisten kepposten pariin. Billposters onkin jo sujuvampaa sekoilua ja vaikka siinäkin tavallaan yhden asian ympärillä hyöritäänkin, niin ei tule samanlaista tunnetta paikoillaan polkemisesta, vaan henkenä on reippaampi tuumasta toimeen sen suuremmin vitkuttelematta, mikä tuotteleekin saaliiksi hyvää hölmöilyä. Mr. Duck Steps Out saa näistä reippaimman revittelyn pystin, sillä sehän keräilee ja kiihdyttelee kierroksia kiitettävästi. Nähdään hurjaa hurmaamista ja siinä määrin energistä ilottelua, että pakkohan sitä on ihastella ja tunnustusta antaa.

The Autograph Hound / Officer Duck (Aku poliisina) / The Riveter (Aku niittaajana)

Poikkeama Lapin liepeille seurailemaan ilvesseikkailun taustoja jää ainakin tässä välissä lyhykäiseksi, koska taas olisi tarkoituksena tutkailla äksyilevän ankkailun ihmeellisyyksiä. No, tulihan näistä pieni tauko pidettyä, jotta piristävä vaikutus ei pääsisi liikakulutuksen seurauksena laimenemaan, mutta tässä sitä taas mennään kohti kiukkuilevia kohkailuja. Muistin virkistämiseksi mainittakoon, että edellinen kolmikko vei Akun kera Pluton rantalomailemaan, mutta eihän siitä mitään rentoa pötköttelyä tullut. Jokseenkin samaan suuntaan kehittyi Akun sekä kolmen poikaviikarin yritys opetella purjehduksen saloja, vaan niinpä vain sekin harrastelu saatiin käänneltyä hurjaksi jahdiksi ja kärhämöinniksi terävähampaisen vesipedon kanssa. Nämä merelliset pikkuiset pätkät ovatkin ihan hyvää sekä huvittavaa vääntöä, mutta samaan nippuun päätynyttä Akun ja pingviinin mittelöä en osaa yhtä laadukkaaksi mieltää, vaan palaset eivät vain kliksahtele kohdilleen ja naurut jäävät suunnilleen olemattomiin. Kyllähän silloin tällöin seassa hiukkasen kuivemmankin tuokioisen sietää, mutta ainahan sitä toivoo niitä reippaampia rettelöintejä. Kokeilenpa, että kumpaa tavaraa olisi tarjolla tällä kerralla...

The Autograph Hound

Akullahan on vuosien mittaan ollut varsin virkeä ja monipuolinen harrastusten ja ammattien kirjo, mihin omanlaistaan väriä tuo tämä noin kahdeksanminuuttinen koitos, joka esittelee hänet erittäin sinnikkäästi nimikirjoituksia metsästävänä elokuvaintoilijana. Tällainen toiminta ja tähtien häiriköinti on studion alueella tuomittu vallan epätoivotuksi ajanvietoksi, mutta eivät kieltokyltit Akua paljoakaan kiinnosta, vaan vihkoon on niitä nimiä saatava. Hiukkasen mielikuvitusta onnistuminen tosin vaatii, sillä jos noin vain yrittää livahtaa porteista sisään, niin hetkistä myöhemmin voikin joutua viskaistuksi tylysti pihalle. No, Akullahan välähtelee, varsinkin kun kyse on tällaisesta jokseenkin joutavasta jahtauksesta, minkä joku voisi kiusanteoksikin tulkita. Vihkonen kätösissään hän keinonsa keksii, mutta pelkkä sisäänpääsy ei vielä takaa tyydyttävää nimisaalista, vaan Aku joutuu huomaamaan, että elokuvatähtien seurakin voi mielenrauhaa kovastikin koetella. Puhumattakaan perässä puuskuttavasta vartijasta, joka ei todellakaan ole luovuttamassa kesken leikin.

Jälleen on levyjulkaisuun katsottu aiheelliseksi laittaa Leonard Maltin muistuttelemaan, että nykypäivänä jotkut asiat ja vitsit saattavat näyttää hieman toisenlaisilta kuin ilmestymisen aikaan vuonna 1939. Parilla sanalla selvennetään stereotyyppien käyttöä, mutta samalla Maltin mainitsee nimeltä parikin henkilöä, jotka on mukaan menoon animoitu. Jos taas tahtoo täydellisemmän listan kuvissa vilahtavista 1930-luvun elokuvamaailman kuuluisuuksista, niin IMDB auttaa siinä tarjoillen triviapuolellaan seuraavan listauksen näyttelijöistä esiintymisjärjestyksessä:

"Greta Garbo, Mickey Rooney, Sonja Henie, The Ritz Brothers, Shirley Temple, Clark Gable, Charlie McCarthy, Stepin Fetchit, Roland Young, Joe E. Brown, Martha Raye, Hugh Herbert, Irvin S. Cobb, Edward Arnold, Katharine Hepburn, Eddie Cantor, Slim Summerville, Lionel Barrymore, Bette Davis, Groucho Marx, Harpo Marx, Mischa Auer, Joan Crawford, and Charles Boyer."

Voin ainakin itse tunnustaa, että melkoisen moni meni ilman apuja ohi, etenkin loppukimarassa, jossa tyyppejä tunkee kuviin vinhalla vauhdilla. Selvää on, ettei ajallisesti varsin rajallinen animaatio pysty tällaiselle joukolle erityisen merkittäviä hetkiä antamaan, vaan suuri osa vain vilahtaa pikaisesti. Garbon kyydillähän Aku itsensä keplottelee studion alueelle, mutta ensimmäinen vuorovaikutteisempi ja mittavampi kohtaaminen mittelöineen käydään Mickey Rooneyn kanssa. Jos Akulla monesti olisi korjailtavaa käytöstavoissa, niin samaa voisi sanoa Rooneylle, koska hän kovin tahtoo pilkata toista ja ivailussa on ilkeääkin sävyä. Rooneyn kelju keppostelu kuitenkin on minusta tämän lyhytelokuvan kekseliäintä ja muistettavintakin antia. Elokuvastuodion ihmeellisyydet avautuvat Akulle salaisuuksineen toki lisääkin ja taitavat laittaa pään pikkuisen pyörälle, koska pian ollaankin jo rahtaamassa jäämötikkää hehkuvan auringon alla. Mukaan mahtuu tietenkin muitakin kohtaamisia, eikä toikkarointi tylsäksi todellakaan käy, vaan helposti näille päähänpistoille peukkua näyttää. Akuhan oli vielä 1939 käytännössä melkoisen "nuori" elokutähti itse, joten siinä mielessä kuuluisuuksien kohtaaminen Shirley Templen kanssa on sopivan mukava hetki ja vähän vaihtelua alituiselle räyhäämiselle.

The Autograph Hound (1939) (IMDB)

Officer Duck (Aku poliisina)

Kun tuli taas mainittua Akun lukuisat urapolut hetki sitten, niin Officer Duck vahvistelee tätä näkemystä osaltaan. Vielä edellisessä vipellyksessä vartijaheppu vainosi, mutta nyt lainvalvojan virkamerkki löytyykin omasta rintamuksesta. Aivan reippaimpana konstaapelina Aku ei ensivaikutelmaa tee, vaan lötköilee ja kuorsailee virka-autossaan, kunnes radion kautta käsky käy tositoimiin ja päivätorkut pitää unohtaa. Tikku-Tom on päätynyt etsittävien listalle ja tällainen heppu pitäisi toimittaa kuultavaksi. Aku tietysti nimen perusteella olettaa, ettei vastus ainakaan vallan hirmuinen tulisi olemaan, mutta käsitys saattaa muuttua, kun oven toiselta puolelta paljastuukin kova korsto, joka ei ole tutisemassa tinatähtien edessä. Eipä Akullakaan tosin jänistysvaihde mene päälle, vaan varsin tiukasti toista toljotellaan ja silmäillään. Tässä talossa virkavalta saa tylyn vastaanoton, mutta Aku ei kuitenkaan lannistu, vaan osoittaapa ennemmin, että keinoja on lukemattomia, eikä hän ole kavalia temppujakaan välttämässä, jotta saisi raudat loksautettua ranteisiin...

Tässäkin tapauksessa on katsottu tarpeelliseksi alkuun Maltinin suulla vähäsen varoitella holtittomista otteista aseiden suhteen, ja hän muistuttelee, ettei tietenkään kannata Akusta ja kumppaneista oppia ottaen lähteä revolvereilla räiskyttelemään. Aivan tuntematonta suuruutta Akun kanssa rettelöimään ei ole laitettu, vaikka Tikku-Tom (Tiny Tim) saattaa jokseenkin vieraalta kuulostaakin, koska kyseessä on lukuisilla nimillä vaihtuvina vuosikymmeninä esiintynyt Musta Pekka. 1920-luvulla samainen kaveri ilmestyi animaatioiden maailmaan lähinnä Mikkiä piinailemaan nimellä Jopi Jalkapuoli (Peg-Leg Pete), mutta tekevä ja ahkera tyyppi tietysti omaa voimavaroja muidenkin kiusailuun, eli Akullekin osansa tästä ihanuudesta suotakoon. Wikipedia tarjoilee ensimmäisen nimen hylkäämiselle selitykseksi, etteivät tekijät enää tahtoneet kuvata pahismaista heppua invalidina 1940-luvulla, koska samaan aikaan suuren sodan rampauttamia veteraaneja alkoi palata kotimaahan. Hahmolla toki oli näitä vähemmän tunnettuja nimiäkin, mutta käsittääkseni kauimmin hänet on nähty Musta Pekkana (Black Pete), josta tosin sittemmin on pyritty tipauttamaan ensimmäinen sana pois ja pitäytymään pelkässä Pekassa. No, ainakin vielä tässä vuoden 1939 viimeisessä akuilussa Tikku-Tomina räyhätessään ei tämä menijä vielä ole päässyt hirmuisesti leppymään, vaan antaa virkavallalle vallan tylyn vastaanoton, eikä kovin pitkään tarvitse jahkailla, jotta näppeihin kaivellaan vähän rankempaakin tykkiä. Kumpainenkin kamppailija on ilmeisesti varsin vakuuttunut, että väkivalta on oiva ja mainio keino kiistojen ratkaisuun, eli luotia lentää ja päähän muksitaan milloin milläkin. Sellaista puhtoisen kivaa piirrosviihdykettä pikkuisen päälle seitsemän minuuttia katsomon kilteille pilteille. Tokihan itse myös reipasta rähistelyä osaan arvostaa, eli mielellään näiden parissa aikaa viettää ja Officer Duck onkin terhakas tapaus toljoteltavaksi.

Officer Duck (1939) (IMDB)

The Riveter (Aku niittaajana)

Kohti korkeita kattorakenteita vie tämä kolmas koitos, eikä erityisen suunnitellusti, sillä Aku vähän vahingossa päätyy pilvenpiirtäjän rakennushommiin. Samaiselta työmaalta eräs niittaaja viskaistaan varsin kovin ottein lopputilistä nauttimaan ja Akuhan tarttuu tietysti tilaisuuteen, kun tilalle kaivataan osaavaa ja ahkeraa työmiestä. Sitähän voi hieman epäillä, että onkohan pulttien tykittely satojen metrien korkeudessa ihan tämän ankan parasta osaamista, mutta uhmakkaasti Aku tahtoo lähteä kykyjään koettelemaan. Varsin karskin ja otteiltaan rajun työmaapomon saappaissa astelee edellisessäkin koitoksessa pahistellut Pekka, eikä hän ole juuri kiltimmäksi muuttunut, vaikka vuodeksi vaihtuu 1940. Komentelu on kovaa, mutta niin on uusi niittaajakin halukas urakkaan ryhtymään. Innokkuus kuitenkin tipahtaa pohjalukemiin, kun hissi kuljettelee Akun huikaiseviin korkeuksiin, jossa tasapainoilu palkkien päällä vailla turvavarusteita kuulostaa täysin hullulta hommalta ja siinä pitäisi vielä saada jotakin aikaankin. Ei, ei ja ei, vaan tällaista lamaannusta ei johtoporras ole lainkaan halukas katselemaan ja kuuntelemaan, sillä samassa Pekka pompsahtaa paikalle tarjoamaan motivaatiokeskustelun, eivätkä valitut sanat ole erityisen kauniita...

Pekka siis toistamiseen peräkkäin pääsee Akua höykyttelemään, mutta mainitaanpa vielä sekin, että onhan tämä kaksikko jo aiemminkin kohdannut, sillä Aku tosiaan viihtyi ennen soolotähteyttään Mikin sekä Hessun porukoissa, joita Pekka varhaisemmin piinaili. Minulle nuo yhteenotot ovat kuitenkin vieraampaa kohellusta, eli siinä mielessä on ihan mukavaa, että Pekka siirrettiin myös Akun omiin elokuviin ärhentelemään, koska hän kuitenkin on vähintään pätevä vastus tuittuilevalle ankalle. Näiden kiukkuisten kaverien kohtaamisia on lisääkin luvassa, kunhan katselu-urakka etenee, koska esimerkiksi levyllä tulee piakkoin vastaan kumppanusten tohelointia metsätyömaalla teoksessa Timber. Lokakuun puolella höpöttelin hiukan Akun ja Pekan kohtaamisista armeijan leivissä, joista nuorempana kovin tykkäilin ja mielenkiinnolla odottelen toivottavasti tulevia uusintoja. Vaikka osa näistä saattaakin olla pirteydessään ja kekseliäisyydessään ehkä hivenen toisella tasolla kuin rakentelu pulttitöineen, niin eipä siitäkään tee mieli alkaa marisemaan. Akun uusi ura ei kehuttavasti suju ja sekös katsomoon kelpaa. Vauhti saadaan kiihdyteltyä kiitettävän nopesti ja hulluttelu jatkuukin siitä lähes taukoamatta ytimekkääseen loppuun saakka. The Riveter on hyvinkin viihdyttävää hupailua omassa lajissaan ja tässä vaiheessa tämä monipuolisesti melskaava seitsenminuuttinen sekoilu on oman listan kärkipäässä toistaiseksi kommentoitujen akuilujen joukossa.

The Riveter (1940) (IMDB)

Akun huikeiden sekä ilmavien hetkien myötä vaihtui The Chronological Donald -kokoelmassa toinen levy soittimeen, ja siihenkin on Leonard Maltin tehnyt runsaan minuutin intron, johon on Aku-asiaa ahdettu. Maltin jutteleekin, että Aku nousi verrattain nopeasti Disneyn suosituimpien hahmojen joukkoon, eikä mennyt montaakaan vuotta, kun hermoherkkä ankka olikin jo haastamassa studion aiempaa suosikkia, eli Mikki Hiirtä. Arvellaankin, että 1930-luvun lopussa ja 1940-luvun alussa Aku oli jo pyyhkäissyt ohi ja näitä hänen tähdittämiään lyhytelokuvia tehtiin hirmuisella vuositahdilla. Samalla Maltin muistuttelee, että Akun menestyksen takana oli useampia tekijöitä, eikä kaikkea kunniaa voi yhden henkilön niskaan kipata. Hän kuitenkin nimeää Dick Lundyn, joka oli animaattorina mukana niissä Akun ihan ensimmäisissä elokuvaseikkailuissa. Ilmeisesti Lundy ideoi Akun tavaramerkiksi muodostuneet sekä helposti tunnistettavat raivonpuuskat eleineen. Introssa ehditään sivuta myös sitä, että Disney alkoi 1940-luvulla tunkea Akua näyteltyjen elokuvienkin pyörteisiin, mutta ehkäpä niistä joskus toiste, jos vaikka jokin sattuisi soittimeen eksymään, niin olisi luontevampaa jauhaa eri maailmojen kohtaamisista ja niihin liittyvistä kolhuista...

Mitä näitä kolmen lyhytelokuvan valikoimia on nyt seitsemisen kappaletta tullut tuijoteltua, niin sanoisinpa, että tämä rypäs pitää yllä parhaan keskimääräisen tason. Lisäksi laittaisin poliisiketkuilun vauvaharhautuksineen ja ärhäkkäine purkauksineen kohti kärkikerhoa. Siitä vielä kiitelee ohi kovaonninen rakentelu, jossa Akun jytkytellessä menemään, saavat työkaveritkin siinä sivussa osansa kovista kopsauksista ja kaupanpäälliseksi ankkasankari toheloidessaan puolivahingossa pahoinpitelee pomonsakin hykerryttävästi. Aivan samaan tapaan nimikirjoitusten perässä kirmailu ei onnistu hymyjä herättelemään, mutta kyllähän kivasti kiehumispistettä haetaan lavasteissa sekä taukohuoneissakin. Samalla sopii huomioida sekin, että tarina noin muuten on mukavaa vaihtelua näihin tavallisempiin toilailuihin verrattaessa ja ihan tervetullut poikkeama peruskaavasta. Löytyyhän sieltäkin toki Akulle yrmyilevä vastustaja, mutta lähinnä elokuvamaailman kohtaamiset ja koukerot tässä tekeleessä varsinaisena vetonaulana toimivat. Voisihan sitä niinkin sanailla, että Akun kohdatessa kolme körilästä, on menossa mukana paljon sitä samaa vanhaa mittelöintiä ja mekastusta, mutta ainakin omasta mielestäni jutut rullailevat erinomaisen sujuvasti ja kikkojen sekä kepposten kirjasesta on kaiveltu useampiakin tempauksia kotisohvan nököttäjää ilahduttamaan. Selväähän se, että mustelmia kertyy arvatenkin kaikille osapuolille ja Maltin kovemmista karkeloista käväisee varoittelemassa, mutta eipä toistaiseksi ole tullut vielä vastaan tuntemusta, että näistä paikoin pikkuisen epäkorrekteista hassutteluista pitäisi lähteä tosissaan mieltänsä pahoittamaan. Tästä on hyvä jatkaa kohti kenties kovempiakin kärhämiä!

Trivianurkkaus 21: Poika ja ilves

Ajattelin tällaisen pienen hömppätietoiskun tähän väliin sujauttaa, ettei kirjoittelu vallan akuiluksi pääse kääntymään. Jostakin syystä muistelin, että Suden arvoitus olisi saanut tekijöiltä levylle lisukkeeksi kommenttiraidan, mutta eihän noin valitettavasti ollutkaan, joten kaivelin Raimo Niemen vähän vanhemman teoksen taustamateriaaleineen silmäiltäväksi. Susiseikkailun myönnän olevan enemmän omaan mieleen ja sanoisin kuvastoltaankin antoisammaksi ihmeteltäväksi, mutta sehän ei tarkoita, etteikö ilveksen kanssa kirmailu kertailukierrosta ansaitsisi. Poika ja ilves tuli katseltua ja kaipa vähän varovaisesti kehuttuakin runsaat neljä vuotta sitten, eli ei se aivan kirkkaana muistissa säkenöi. Bonusosastolta löytyy lyhyttä dokumenttia, tekstimuotoista asiaa sekä tekijöiden kommenttiraitakin. Muistaakseni noita pätkiä katselinkin edellisen kerran yhteydessä, mutta jos niistä tähän triviakoosteeseen soveltuvaa materiaalia löytyy, niin nappaan talteen. Liikkeelle ajattelin lähteä kommenttiraidan kautta ja täydennykset sitten muista extroista, joten elokuva pyörimään ja juttutuokio vauhtiin.

Elokuvan ajan näkemyksistään ja mielipiteistään puhelevat pääosan Tomina hoitava Konsta Hietanen ja ohjaaja Raimo Niemi, eli eipä höpöttelyrinkiä ole aivan mahdottomaksi paisuteltu. Kyllähän kaksikollakin asiaa tuntuu alusta loppuun asti riittävän ja näin omasta näkökulmasta on ainakin mielenkiintoista silloin tällöin kurkistella ja kuunnella, miten esimerkiksi tällaisten luontoseikkailujen työstäminen kotimaassa sujuu, vaikkakaan tämä teos ei ehkä ihan nykypäivän menetelmiä vastaisikaan. Heti alkuun Niemi tahtoo tehdä selväksi, että upeissa näkymissä päästiin projektia toteuttamaan ja ainakin hänelle homma oli hyvinkin nautinnollista. Helikopterilla taltioidut ilmakuvat olivat hänelle ensimmäiset lajiaan, ja niitähän alkutekstien aikana runsaasti nähdään. Niemi valottelee toteutustapaa sen verran, että kuvaaja Kari Sohlberg sidottiin tiukasti riippumaan helikopterin ulkopuolelle ja tällä tavalla Ranuan sekä Posion hienoja maisemia filmille taltioitiin.

Keskusteluissa elokuvan edetessä käydään läpi aikatauluakin nopsasti sekä yleisluontoisesti, eli varsinaiset kuvauspuuhat käynnistyivät syksyllä 1997. Kuvauspäiviä kertyi kaikkiaan 60 kappaletta ja niistä 35 kului vuoden 1997 puolella elokuusta syyskuun loppuun. Välissä pidettiin noin puolen vuoden tauko ja sitten jatkettiin, kun maaliskuussa touhu käynnistyi uudelleen ja käytettiin 25 päivää. Näin pitkä väliaika tosin toi tullessaan omat pulmansa, sillä esimerkiksi päätähti oli kovassa kasvuiässä ja venähti melkoisesti kameroiden lepäillessä. Muutenkin ulkomuoto muuttui siinä määrin syyskauteen verrattuna, että kasvojakin jouduttiin vähän meikkauksen taikatemppujen avulla pyöristelemään lapsenomaisemmiksi. Kuvauspäivien määrää selittää sekin seikka, että puhekohtauksien osalta elokuva kuvattiin käytännössä kahteen kertaan, koska ensin näyttelijät tekivät työnsä suomeksi ja heti perään pyrittiin kuvaamaan sama otos englanniksi juteltuna. Esimerkiksi talvikauden kuvissa piti usein näkyä koskemattomia hankia, eli vieraskielistä versiota varten täytyi suunnata kamerat hivenen toiseen suuntaan tai etsiä uusi paikka. Niemi kovin kehuukin, että Sohlberg oli mestari tässä työssä ja jäljistä puhtaat lumet löytyivät yleensä ongelmitta. Vaikka näyttelijät tosiaan joutuivat opettelemaan ja esittämään vuorosanansa englanniksi, niin silti kansainvälinen versio on jälkiäänitetty, eikä varsinaisten näyttelijöiden ääniä siinä kuulla. Niemi matkustikin kuvausten jälkeen kolmeksi viikoksi Torontoon, jossa kanadalaiset ääninäyttelijät puhelivat lopulliset vuorosanat englanninkieliselle raidalle

Hietanen päätyi mukaan juttujen perusteella varsin kitkattomasti ja mutkattomasti, sillä hän tapasi Niemen ja kirjoittajana toimineen Ville Suhosen Yleisradion kahvilassa, mistä seurasi kutsu koekuvauksiin. Niemi mainitsee, että oli jo aiemmin tahtonut tehdä tällaisen testin Hietasen kanssa, ja kun sellainen järjestyi, niin ei tarvinnut paljoa arpoa, vaan Tomin osa tuli helpolla jaettua, ja Hietanen valittiin käytännössä heti. Läheskään aina ohjaajan mukaan kuvio ei näin sujuva ole, vaan enemmänkin nuorisoelokuvista kokemusta kerryttänyt Niemi selittää, että välillä pitää elokuvan roolituksia varten koekuvata esimerkiksi 800 nuorta näyttelijää. Tuolloin ensimmäistä elokuvarooliaan esittänyt Hietanen kertoo, että Tomin isää näytellyt Antti Virmavirta auttoi paljon ja teki neuvoillaan työtä tutuksi. Mitä tulee osan vaativuuteen, niin Hietanen itse ei nähnyt englanniksi puhuttuja otoksia erityisen hankalina ja surumielisemmät hetket tuntuivat kuvauksissa onnistuvan helpommin ja luontevammin kuin riemukkaat.

Useampaan otteeseen Konsta kehuu Jouko-enoa esittävää Risto Tuorilaa, jonka kanssa kahdenkeskisiä kohtauksia oli mukava toteuttaa siitä huolimatta, että niissä piti välillä kameroiden edessä huutaa, ja tämä vaadittu raivoaminen nuorta näyttelijää huolestuttikin jossakin määrin etukäteen. Vapaa-ajan tekemisiä tuotantoyhtiön puolelta haluttiin hiukkasen rajoittaa, eli laskettelu kiellettiin kuvausten ajalta ja ilman käsiä pyöräilyäkin katsottiin vähemmän suopein silmin, jotta onnettomuusriskit vähenisivät. Toisaalta kuvausten puitteissa Hietanenkin pääsi kiipeilemään ja hyppimään, kun taas osa moottorikelkkakohtauksista hoidettiin sijaisnäyttelijöiden avulla. Hietanen kertoo myös, että alkujaan Tomille oli kirjoitettu enemmän kohtauksia koululla, mutta Niemen mukaan näitä nipsittiin, koska haluttiin keskittyä pääjuoneen.

Karvaisemman tähden kanssa olikin sitten jo pikkuisen pulmallisempaa toimia, minkä Niemi myöntää suoraan ja kommenttiraidan lopulla kertoilee, että esimerkiksi koirien kanssa työskentely oli paljon helpompaa, kun aikoinaan kuvattiin sarjoja Susikoira Roi ja Susikoira Roi - seikkailu saaristossa. Syyskauden kuvauksissa Väinö-ilves oli pitkälti Leeviä esittämässä, ja vaikka Väinö olikin varttunut ihmisten keskuudessa ja jossakin mielessä oli kesy sekä tykkäsi ihmisistä, niin siitä huolimatta kyseessä oli villieläin, jonka mielenliikkeitä oli hankala ennakoida tai hallita. Näin ollen kohtauksissa piti olla varuillaan ja yleisestikin kuvattiin Väinön ehdoilla kärsivällisesti, koska Niemi katsoo, että pakottaminen olisi ollut väärin. Niinpä ohjaus tapahtui ennemmin leikkien johdattelemina komentelemisen sijaan ja katsetta käänneltiin esimerkiksi erilaisten herkkujen avulla. Filmiä kyllä kului paljon, koska yhtä otosta jouduttiin välillä työstämään kaksi tai kolmekin tuntia Väinön mielenkiinnon loppuessa yleensä viimeistään 30 minuutin jälkeen, mikä taas lisäsi taukoilutarvetta. Tiettyihin hankalampiin hetkiin Väinöä korvaamaan puuhasteltiin mekaaninen ilves, sillä Väinöä ei haluttu nukuttaa elokuvan takia. Niinpä herääminen toteutettiin vähemmän elollisen esineen avulla. Väinö oli kyllä viettänyt suuren osan elämästään eläinpuistossa, mutta siitä huolimatta oli tottunut suurempiin tiloihin, eikä juuri pienistä häkeistä pitänyt, vaan hermostui selvästi. Näitä pätkiä taltioitiinkin hyvin lyhyissä rupeamissa ja kun oli mahdollista, niin käytettiin täytettyjä ilveksiä, ettei Väinöä tarvinnut turhaan pitää kiusaantumassa kalterien takana.

Ilmeisesti katsottiin, että Leevi kaipasi hieman enemmän hurjaa puolta kuin mitä Väinöllä luontaisesti oli annettavanaan, joten ääntelyyn lisättiin paikoin kissan ja puumankin muristeluja. Silloin tällöin Väinön villimpi puoli taas arvelutti enemmän, esimerkiksi silloin, kun Leevin piti metsästyskohtauksessa jahdata kania. Tekijät pikkuisen pelkäsivät, että Väinö saattaisi onnistua vahingoittamaan pupua, mutta ilveksellä ei ilmeisesti ollut mielenkiintoa käydä pienen kimppuun, vaan temmeltämistä kuvaillaan uteliaan leikkisäksi. Kommenttiraidalla kerrotaankin, että näihin hetkiin liittyen jätettiin paljon kepeämpää kuvaa käyttämättä. Lisäksi Tomilla ja Leevillä oli yhteinen valmennuskohtaus jahtiin liittyen, mikä karsittiin myös pois. Sekä Niemi että Hietanen pääsivät tutustumaan Väinöön ennen kameroiden käynnistymistä Ranuan eläinpuistossa, joka oli myöhemmin merkittävä kuvauspaikka. Niemi tapasi Väinön ensimmäistä kertaa puiston johtajan työhuoneessa ja ensivaikutelma kissapedosta oli melkoisen kesy, vaikka tämä kynsineen pääsi vähän säikäyttämäänkin. Konsta vieraili myös ennen kuvauksia moikkailemassa Väinöä päästen sen aitaukseen ja myöhemmin hän sai ulkoiluttaa ilvestä talutushihnassa puiston alueella.

Väinön lisäksi myös pari muuta ilvestä pääsi Leevin osassa loistamaan, koska Ruotsin puolelta tilattiin kaksi sijaisesiintyjää, joiden päähomma oli suorittaa vuoden 1998 puolella tehdyt talvikuvaukset. Väinön katsottiin olevan siinä vaiheessa jo turhan vanha ja villiintynyt elokuvaurakointiin, joten hommat jätettiin hiukan nuoremmille vipeltäjille, jotka Isana ja Bellana tunnettiin. Niemen mukaan näiden kanssa oli pikkuisen helpompaa työskennellä, eikä tarvinnut maastossa nähdä niin paljoa vaivaa, sillä kaksikko karkaillessaankin palasi porukkaan oma-alotteisesti. Muutenkin kuvissa eläinmaailman kirjoa nähdään, ja jo alkuvaiheessa pieniä päänvaivoja esiintyi porojen karkaillessa ensimmäisenä kuvauspäivänä. Yksi näistä mietittävistä asioista oli Tomin hanhiparvi, joka tarinoiden mukaan kovin mielellään Hietasta seuraili vapaa-aikana, mutta kameroiden käynnistyessä kohtauksen toteuttaminen kävikin hankalaksi lintujen tepsutellessa omille teilleen, eli piti useampaan kertaan kokeilla. Samaiset lintuystävät myös kasvoivat varsin vauhdikkaasti, minkä takia hankittiin useampi iältään eroava hanhipesue. Selvähän se, että lukuisten eläinten kanssa työskennellessä kärsivällisyyttä vaadittiin, ja tästä ominaisuudesta Niemi vuolaasti kiittelee Sohlbergia.

Kuten elokuvaa katsellessakin voi nähdä, niin suuri osa on kuvattu ulkotiloissa ja kuvauspaikoilla lavasteiden sijaan. Niemi kyllä kertoilee, että studiotakin toki tarvittiin, ja sellainen rakenneltiin Ranuan urheiluhalliin, eli käytännössä kuvaukset tehtiin Suomen pohjoisosissa kokonaan. Kaikkia sisätilojakaan ei lähdetty lavastamaan, vaan esimerkiksi Jouko-enon taloksi löydettiin sopiva mökkerö lähistöltä. Ongelma vain oli, että kyseisessä rakennuksessa oli vain yksi asuinkerros, joten ullakolla sijaitseva Tomin huone lavastettiin ja kaikki siellä nähtävät kohtaukset tehtiin studiolla. Myös unijakson luola oli tällainen lavastettu osuus. Eteläisen Lapin lähistöllä siis viihdyttiin pitkälti ja suurin osa hommista hoitui Ranualla ja siitä itään Posiolla. Jälkimmäisestä yksittäisinä paikkoina merkityksessään korostuvat Korouoman jylhä kallioinen luonnonsuojelualue sekä Auttijoki kanjoneineen. Ranuallakin paljon kuvattiin, mutta elokuvan tarkoitukseen sopivat komeat maisemat etsittiin pitkälti näistä mainituista Posion kohteista. Erityisesti kuvaaja Sohlberg piti Korouomaa hyvinkin monipuolisena ja antoisana työskentely-ympäristönä.

Koko kuvausporukka majoittui Ranualla, mikä tarkoitti, että Posion seuduille kertyi ainakin ajassa mitattuna merkittävästikin matkaa. Pelkkään siirtymiseen kului helposti tunti ja siihen päälle vielä välillä isommatkin valmistelut, niin kuvioksi muodostui aikaisten aamujen ja pitkien päivien jatkumo. Lisäksi talvikauden kohtauksissa touhu meni melkoiseksi lumessa rämpimiseksi rinteissä, mutta Niemi on silti sitä mieltä, että Korouoman talvisissa maisemissa työskentely oli kovin palkitsevaa uurastuksesta huolimatta. Yölliset talvikuvaukset taas kävivät jäätävän viileiksi, mikä koetteli kalustoakin. Säät eivät juttujen perusteella kuitenkaan ylivoimaisesti kiusanneet, mitä nyt syyskaudella satanut ensilumi alkoi vähän hidastaa ja hankaloittaa hanketta. Mitään erityisen lämpöistä ei muutenkaan ollut, mikä piti ottaa huomioon paikoin. Esimerkiksi melontakohtauksessa oli pinnan alla kolme sukeltajaa, joiden yhtenä hommana oli työntää lauttaa, mutta myös samalla varmistaa, ettei näyttelijän mahdollinen molskahtaminen hyytävään veteen pääsisi venähtämään pitkäksi. Paikallisten asukkaiden suhtautuminen elokuvantekoon oli Niemen kommenttien perusteella pääosin myönteistä, ja heitä nähdäänkin avustajina joukkokohtauksissa. Aivan juttutuokion lopussa ohjaaja vielä ilmaisee tyytyväisyytensä, miten oli mielekästä ja palkitsevaa tehdä elokuvaa pohjoisen upeissa maisemissa ja vieläpä loistavan ryhmän kanssa.

Levyn lisukeanti ei onneksi kommenttiraitaan lopahda, sillä valikkojen takaa löytyy täydentävää tietoa tekstimuodossa ja yhteensä noin 15 minuuttia kuvaa kulisseista haastatteluineen. Näissä selvitetään, että ilmestyessään Poika ja ilves oli poikkeuksellinen menestys katsojamäärissä ja samalla levisi laajalti ympäri maailmaa. 18.12.1998 ensi-iltansa Suomessa saanut elokuva pysyikin kotimaan teattereissa 65 viikkoa ja tuon putken aikana keräili noin 390000 katsojaa. Syksyllä 1999 kauppoihin tupsahtanut videojulkaisu teki myös hyvää tulosta, koska 85000 kappaletta päätyi kotikatsomoihin, mikä teki siitä vuoden myydyimmän videon. Aivan noin vain ei menestys käsiin tipahtanut, vaan Ville Suhonen aloitti tarinan hahmottelemisen jo vuonna 1993 ja ennen kuvausten käynnistymistä tuottaja Hannu Tuomainen käytti melkein vuoden vaaditun rahoituksen löytämiseen. Vaivaa piti nähdä, jotta saatiin rahoittajat vakuutettua ja kerättyä kotimaiselle elokuvalle tuolloin poikkeuksellinen 13 miljoonan markan rahoitus. Siinä piti kysellä muualta Euroopastakin, että koko potti järjestyi, ja lopulta yli puolet tulikin Suomen ulkopuolelta ja elokuvasta samalla suomalais-tanskalais-luxemburgilainen yhteistuotanto. Kaikkiaan tekemiseen osallistui yli 300 henkilöä.

Kommenttiraidallakin mainitaan, että elokuvaa tosiaan kuvattiin kahtena versiona ja tämä kaksikielisyys putkahti suunnitelmiin jo varhaisessa vaiheessa, koska ymmärrettiin, että tarina pysyisi toimivana myös Suomen ulkopuolella ja kotimaan markkinat lopulta ovat kovin rajalliset. Englanniksi puhuttu versio Tommy and the Wildcat auttoikin rahoituksen löytymisessä ja levityskanavien avautumisessa, ja oikeudet myytiin yli 30 maahan ensimmäisen vuoden aikana. Vastaavaa tuplaversiota ei Suomessa oltu tekijöiden mukaan ennen ainakaan tässä laajuudessa kokeiltu. Siksikin kirjoitusporukkaan otettiin mukaan Martin Daniel työstämään englanniksi puhuttuja kohtauksia ja käsikirjoitusta muutenkin. Talvikaudella nämä tuplaturinat helposti johtivat kuvauspaikan vaihtumiseen, koska piti löytää jäljettömät lumihanget molempien versioiden otoksiin. Ohjaaja Niemen mukaan vuoden 1998 talvi taas sattui olemaan seuduilla poikkeuksellisen runsasluminen, mistä seurasi hidastuksia ja hankaluuksia. Kun taipaleelle oli kertynyt vaikka metristä puoleentoista hankea, niin kameroiden käynnistyminen saattoi olla tuntien työn takana. No, kaikki ympäröivä talvinen pohjoisen kauneus ilmeisesti piti motivaatiota yllä.

Elokuvan taustalla höpötellessään Niemi ja Hietanen ainakin omien korvien mukaan jättävät kertomatta, miten Leevin osassa esiintyneelle Väinö-ilvekselle lopulta kävi, mutta nämä muut lisämateriaalit sitäkin valottelevat. Väinön kerrotaan syntyneen Ranuan eläinpuistossa toukokuussa 1996, mutta joutuneen emonsa hyljeksimäksi, joten puistossa työskennellyt Elina Torvinen otti ilveksen hoiviinsa. Torvinen toimikin Väinön kouluttajana elokuvaa varten ja harjoitteli tämän kanssa temppuja etukäteen. Eläimen keskittymiskyky näihin touhuihin riitti tosiaan lähinnä puoleksi tunniksi kerrallaan ja sitten piti kehitellä muuta ajanvietettä, eli toiminnan täytyi olla tehokasta. Maaliskuisten talvikohtausten koittaessa Väinö oli jo eläkepäivillä elokuvamaailmasta, mutta ne eivät valitettavasti pitkään saaneet jatkua, koska yllättävä onnettomuus lopetti noin kaksivuotiaan Väinön elämän toukokuussa 1998, jolloin tämä kiipeillessään menetti otteensa ja putosi kiveä päin. Suhonen taas taustoittaa ilveksen valintaa perustellen, ettei Suomesta niin montaa vaikuttavaa nisäkästä löydy, joten ilves oli sinänsä luonteva ratkaisu. Lapsen ystävystyminen esimerkiksi suden tai karhun kanssa oli vaikeammin nähtävissä. Konsta ainakin ystävystyi vastanäyttelijänsä kanssa ja vietti kymmenen viikon aikana tämän kanssa paljon aikaa, ja tutustuminen tapahtui tosiaan jo ennen kuvausten alkua. Niemi taas muistuttelee lopuksi, että villieläimen kanssa työskennellessä piti olla varuillaan ja käyttökelvotonta materiaalia kyllä kertyi runsaasti. Erityisesti levyltä löytyvä viisiminuuttinen pätkä Ilves elokuvatähtenä antaakin hieman käsitystä ilvesten vallattomasta vipellyksestä ja tekijöiden yrityksistä ohjailla näitä toivottuihin suuntiin.

Vielä ennen loppulätinöitä ajattelin klikkailla itseni kirjoittaja Suhosen vanhalle sivustolle, jonne hän on keräillyt kohtalaisesti elokuvan tekemiseen ja taustoihin liittyvää tietoa. Suhosen näkemykset jäävät minusta varsin vähiin levyn extroissa, joten on mielestäni ihan perusteltua ottaa lopuksi mukaan hänen ajatuksiaan hiukan laajemminkin. Toki pitää huomauttaa, että samalta sivustolta löytyy myös muiden tekijöiden mietteitä ja paikoin sisältö on päällekkäistä sen kanssa, mitä olen jo tähän tekstiin koostanut. Yhtä perusajatustaan elokuvan takana Suhonen kuvailee näin:

"Lapset ja nuoret, itse asiassa suurin osa aikuisistakin, haluavat nähdä ja kokea elokuvissa toiveitaan ja unelmiaan, jotain elämää suurempaa. Kun ryhdyin Matti Haapasen kanssa kirjoittamaan elokuvan tarinaa, kirjoitin aluksi lauseen: Poika ja ilves on elokuva nuoruudesta, ystävyydestä, luonnosta ja selviytymisestä. Uskon, että kaikki ovat joskus nuorena eläneet samanlaisia tuntemuksia kuin Tomi elokuvassamme. Kaikkia nuoria johdattavat unelmat joiden edestä täytyy taistella."

Hän kertoo myös, että oli tarvetta kertoa vetoava ja seikkailuhenkinenkin tarina, joka pystyisi vaikuttamaan koko perheeseen ja lisää kipinää antoi Suhosen samoihin aikoihin tekemä dokumentti, jossa tutkailtiin luontosuhdetta kaupungissa varttuneiden lastenkin osalta. Tomi haluttiin pitää tapahtumia eteenpäin työntävänä voimana, joka ei vain toimi aikuisten ehdoilla, vaan pyrkii omin keinoin tekemään, kuten oikeaksi katsoo ja tähän toimintaan yritettiin saada katsojat elämään mukana. Leeviäkään ei Suhosen mielestä ollut syytä lähteä liikoja inhimillistämään tai ylisöpöyttämään, vaan se yritettiin esittää sellaisena kuin ilves aidosti luonnossa elää. Käsikirjoitusta muokkailtiin kolmisen vuotta ja sitä hienosäädettiin vielä kuvausten ollessa tauolla vuoden 1997 lopussa ja 1998 alussa, mutta pitkästä prosessista ja muutoksista huolimatta perusajatuksista saatiin hyvin pidettyä kiinni. Kirjoittaja summailee myös, miten tarinaan tavallaan yhdistyy elementtejä Yhdysvaltojen puolella tehtailluista seikkailuista, mutta henki haluttiin kuitenkin pitää Suomeen sopivana:

"Vähitellen Poika ja ilves elokuvassa alkoivat yhdistyä skandinaavinen nuortenelokuva, jossa pienistä asioista kasvaa rehellisesti suuria, ja toisaalta amerikkalainen perheseikkailu, jossa lapsi yleensä asetetaan taistelemaan koko maailmaa (eli aikuisten maailmaa) vastaan. Helppohintaista amerikkalaista kepeyttä ja fantasioimista halusin kuitenkin välttää. Elokuva sijoittuisi Suomeen ja kertoisi suomalaisista ihmisistä. Tuntui siltä, että näiden ihmisten arjen täytyi olla vahvasti läsnä: sitä voimakkaammin elokuva vaikuttaisi. Se tulisi kertomaan suurista asioista, ystävyydestä ja luottamuksesta. Elämästä ja kuolemasta."

Tuottaja Hannu Tuomainen vuorostaan selittää, että ilves valikoitui tarinaan, koska vastaavissa länsimaisissa elokuvissa ei vielä oltu tätä eläintä esitelty ja lisäksi siinä yhdistyivät tietyt kotikissan piirteet suurpetoon. Tietysti ilves oli myös erittäin luonteva valinta Suomen pohjoisosiin sijoittuvaan seikkailuun. Sopivia esiintyjiä lähdettiin kartoittamaan hyvissä ajoin ja otettiin yhteyttä Suomen kaikkiin eläinpuistoihin, ja keväällä 1996 Ranualta vastattiin, sillä sinne oli syntynyt emon hylkäämä pentu. Yhteydenotto johti sopimukseen, että jo aikaisemmin vastaavaa kasvatustoimintaa tehnyt Elina Torvinen alkaisi valmistella Väinöä elokuvaan. Torvinen taas ohjeisti tuotantoa, että kuvaukset pitäisi järjestää niin, että ne käynnistyisivät Väinön täytettyä yhden vuoden ja homman olisi hyvä olla valmista ilveksen osalta ennen kaksivuotissyntymäpäivää. Tämän suunnitelman mukaan aikataulua sitten järjesteltiin. Samoin varailveksiä alettiin etsimään varhaisessa vaiheessa ja sopivat löytyivät Ruotsin puolelta eräästä eläinpuistosta, eli vuoden 1997 kesällä syntyneet kaksoset Isa ja Bella. Yhtäläisyyksiä Väinöön löytyi, koska niidenkin emo oli hylännyt pentunsa ja Elisabet Jonsson ottanut asiakseen pienokaisten kasvattamisen. Jonsson pestattiinkin mukaan tuotantoon hoitamaan kaksoset kuvauksiin sopiviksi.

Tekstissä toistetaan, ettei ilvesten kanssa työskentely mitään mutkatonta ollut, eikä näitä voinut juuri komennella, vaan yritettiin leikkisin keinoin tehdä touhu mielekkääksi. Väinöä totutettiin kuvauksissa pyöriviin ihmisiin ja yleiseen meteliin. Ilveskohtausten väkimäärä kylläkin tahdottiin pitää mahdollisimman pienenä, ettei aikaa hukkautuisi siihen, kun Väinö kävi nuuhkimassa kunkin erikseen. Ilveksille pyrittiin kehittelemään paljon virikkeellisiä leikkejä ja ajanvietettä sekä huomiota riitti ihmisepeleiltä. Mainitaankin, että oli vaikeaa saada ilvekset näyttämään vaarallisilta kameran edessä, eikä tällaisia aitoja reaktioita tahdottukaan lähteä tavoittelemaan.
 

Suhosen sivulta on annettu oma osio Väinön tarkemmalle tarinalle, jonka on kirjoittanut Torvinen ja se ansaitsee mielestäni myös huomiota. Torvinen tarkentaa Väinön syntymäpäiväksi 22.5.1996 ja että samalle äidille syntyi silloin toinenkin pentu, joka kylläkin oli jo menehtynyt siinä vaiheessa kun puiston väki löysi Väinön kinoksesta. Väinöä kuvaillaan kiltiksi ja helpoksikin ilvesvauvaksi, jota kasvatettiin aluksi kotihoidossa. Loppukesällä se alkoi viettämään aikaa puistossakin, jonne se siirrettiin saman vuoden syyskuun lopussa pysyvästi. Noina aikoina tuli tietoon suunniteltu projekti Poika ja ilves, johon Väinöä alettiinkin valmentaa totuttamalla ilvestä enenevissä määrin ihmisiin ja kuvauksiin sekä vaadittujen kykyjen opettamisella.

"Kuvausten jälkeen Väinö vietti syksyn lepäillen ja vieraillen aina välillä toimistossa, missä sen mielipuuhaa oli nukkua arkistohyllyjen päällä. Asiakkaamme pelästyivät joskus pahanpäiväisesti luultuaan hyllyllä loikoilevaa otusta ensin täytetyksi."

Torvinen kertoo, että noin kuuden viikon syyskuvaukset vuonna 1997 sujuivat Väinöltä pääsääntöisesti hyvin, vaikka ilves joutuikin pitämään parin viikon sairasloman nielaistuaan jotakin sopimatonta. Kun siirryttiin 1998 kevätkuvauksiin, niin Väinön hommana oli lähinnä osallistua mainostilaisuuksiin Isan ja Bellan hoitaessa roolityön velvoitteet. Kun kuvaukset saatiin loppuun, pääsivät kaikki kolme jatkamaan elämiään samaan aitaukseen. Väinö tosin suhtautui ensin arastelevasti vieraisiin lajitovereihinsa, vaikka olivat jo aiemmin naapuruksia puiston tiloissa olleetkin. Vähitellen Väinön ja kahden nuoremman ilvesneidon yhteiselo muuttui sopuisammaksi, eikä Väinökään enää uusia tulokkaita pelännyt. Tässä kolmikon isossa aitauksessa oli vaihtelevaa maastoa kivineen, kallioineen ja puineen, joissa ilvekset pystyivät toteuttamaan kiipeilytarpeitaan sekä loikkimaan.

Ilvekset olivat ilmeisesti tottuneet hyppimään lumien pehmentämille kiville, mikä Torvisen mukaan johti Väinön ensimmäiseen onnettomuuteen. Kevät oli jo toukokuussa edennyt sulattaen lumet, mutta Väinö oli jatkanut hyppelyä talviseen tapaan lyöden nenänsä kiveen ja saaden itselleen melkoisen verenvuodon. Hurjasta näystä huolimatta Väinö toipui iskusta vauhdikkaasti ja olikin jo seuraavana päivänä kuvauskunnossa lehtijuttua varten. Noin kaksi viikkoa myöhemmin ei enää ollut onnea matkassa, vaan seuraukset olivat synkemmät. Väinö oli jälleen kiipeilypuuhissa ja kivunnut vauhdilla aitaverkkoa ylös, jolloin käpälät olivat livenneet ja Väinö pudonnut huonossa asennossa alas. Sinänsä 2,5 metrin pudotus ei ilmeisesti ollut matkana ratkaiseva, mutta epäonneksi juuri alapuolella oli muodoltaan terävä kivi, jonka tuottama isku aiheutti rankan sisäisen verenvuodon, johon Väinö menehtyi oletetusti runsaassa parissa tunnissa. Torvisen mukaan Väinöllä olikin paljon huonoa onnea pudotessaan, koska kiven lähistöllä oli monessa suunnassa tasaista maata, jolle tipahtaminen ei luultavasti olisi paljoakaan haitannut. Aamulla 25.5.1998 Väinö löydettiin elottomana kyseisen kiven päältä, eikä ulkoisia vammoja ollut nähtävissä, vaan ilves näytti ennemmin nukkuvalta. Kuolinsyy varmistettiin Oulussa, josta Väinön jäänteet palautettiin puistoon haudattavaksi.

"Lasten ohjaamisessa ei ole kysymys koulutuksen saaneesta, työssään jo kokemusta saaneesta ammattinäyttelijästä, vaan amatööristä, joka joutuu työstämään ja tulkitsemaan kameran edessä samat ajatukset, tunteet ja toiminnan kuin korkeastikoulutettu kollegansa."

Sivustolla ohjaaja Niemi esittää myös näkemyksiään liittyen erityisesti Konstan valitsemiseen. Kommenttiraidan puolella tapahtumien kulku kuvailtiin melko ytimekkäästi ja vauhdikkaasti hoidetuksi, mutta ilmeisesti siihenkin pieniä sivukoukeroita liittyi. Hannu Tuomainen ensimmäisenä esitti Konsta Hietasen mahdollisena valintana Niemelle, joka ei ollut aiemmin tavannut Konstaa, vaikka tiesi kyllä tästä ja oli koekuvaustakin miettinyt. Tapaaminen järjestyi ja jätti jälkeensä hyvän tunteen, mutta siitä huolimatta Niemi teki koekuvauksia muillekin pojille roolia varten. Konstan koekuvaus toisella tapaamisella kuitenkin sinetöi päätöksen ja Niemi summailee, että vaadittujen ominaisuuksien lisäksi Hietanen oli kaikin puolin mukava kaveri. Valinta osoittautui kuvausten alettua oikeaksi Konstan pärjätessä hyvin ja kehittyessä vauhdilla. Yhteiselo sujui sekä työpäivien aikana että vapaa-ajan puolellakin kitkatta ja Niemi kertoo koko porukan tulleen Konstan kanssa hyvin toimeen.

"Bullcranen (kameranosturi) raahaaminen Korouoman korkeimmalle kohdalle, Purnuvaaran huipulle, oli jättimäinen urakka parinkymmenen ihmisen iskujoukolta. Siihen heiltä kului kokonainen päivä. Ja kun kamerat ja näyttelijät saapuivat paikalle, oli aurinko hyvää vauhtia menossa pilveen. Viime hetkellä kamera saatiin käyntiin, kraana nousi korkeuksiin ja viimeiset auringonsäteet tarttuivat filmille. Kuva oli muutamassa minuutissa tehty. Ja kalusto roudattiin samantien takaisin."

Kirjoittajana ja toisena ohjaajanakin työskennellyt Suhonen oli mukana soveltuvien kuvauspaikkojen etsimisessä ja päättämisessä. Hän kertoo, että Ranua oli vahvasti mukana suunnitelmissa, mutta sen maastot ja maisemat ovat tasaisia sekä soita esiintyy runsaasti, kun taas käsikirjoitus vaati jylhiä erämaanäkymiä. Suhonen kävi toisen kirjoittajan, eli Matti Haapasen kanssa tutustumassa Ranuaan sekä sen lähistöllä sijaitsevaan Posioon, josta löytyikin paremmin mielikuviin sopivia alueita. Korouoma kanjoneineen ja kallioineen vaikuttikin lupaavalta paikalta. Ennen kuvausten käynnistymistä Suhonen vieraili kuvaaja Kari Sohlbergin ja lavastajana toimineen Pertti Hilkamon kanssa Koroumassa kartoittamassa kuvauspaikat tarkemmin. Maisemat olivatkin upeat, mutta huolena oli paikan etäisyys ja vieläpä se, ettei isoja tai oikeastaan pienempiäkään teitä kulkenut tekijöiden kannalta kovinkaan kätevästi lähistöllä. Kuljetusten järjestäminen osoittautuikin haasteeksi, eikä syksylläkään oikein pystynyt mönkijöillä kaikkia siirtoja hoitamaan, sillä edessä oli soita, jyrkänteitä sekä kivikkoja. Talvella liikkuminen helpottui tavallaan lumen sadettua, sillä se avasi mahdollisuuden käyttää moottorikelkkoja, joiden selässä pääsi melkein minne tahansa. Mitään erityisen mielekästä puuhaa tämä matkanteko ei aina viimoissa ja tuiskuissa ollut töyssyjen keskellä, eikä aina ihan helppoakaan. Ilmojen lämmetessä painavimmat kelkat alkoivat kuormineen upota ajoväyliin, mikä johti pienempiin kertakuljetuksiin, eli aikahukka siirtymiin lisääntyi ja kilometrejä kertyi runsaasti. Suhonen kirjoittaa myös, että kuvien vaatimat jäljettömät hanget nostivat ensimmäisen otoksen merkitystä, sillä epäonnistuminen saattoi tarkoittaa kuvauspaikan vaihtoa. Ihmiset saatiinkin hallittua melko hyvin, mutta ilvesten kanssa tällaisten vahinkojen välttäminen olikin jo paljon vaikeampaa.

Toisessa osiossa Tuomainen selittää kiinnostavasti hankkeen etenemisestä, joka jo Suhosen toimittaman ensimmäisen noin sivun mittaisen juonikuvauksen perusteella osattiin tulkita suureksi tuotannoksi. Kun ensimmäinen mittavampi luonnos tarinasta valmistui, vahvistui samalla ajatus, ettei kotimaasta löydy riittävää rahoitusta sellaisen toteutukseen ja piti päättää, että lähdetäänkö karsimaan, vai etsitäänkö varoja muualta. Päätettiin lähteä toteuttamaan projektia ennemmin isolla panostuksella. Käsikirjoitusta viilailtiin huolella ja kuluikin melkein vuosi ennen kuin varsinainen ensimmäinen yksityiskohtainen versio syntyi. Samalla oli jo lähdetty etsimään ja löydettykin ilvestähti Väinö. Väinön koulutus käynnistyi, kuvauspaikkoja sovittiin ja varailveksiä suunniteltiin ennen kuin rahoituksesta ei ollut paljoa varmaa tietoa. Alustava laskelma vihjaili, että summa menee yli 10 miljoonan markan ja tuossa vaiheessa kehittelyyn oli jo sijoitettu tuntuvia rahamääriä. Suomen elokuvasäätiöstä järjestyi ymmärrystä ja tukea tällaiselle pidemmälle hankkeelle ja päätettiin valmistella kokonaisuus mahdollisimman myyväksi ennen esittelyjä potentiaalisille sijoittajille muualla maailmassa. Siinä vaiheessa olikin näytettävissä koekuvaa ilveksen kanssa ja näkymiä merkittävistä kuvauspaikoita. Lopulta sopivat rahoittajat löytyivät ja budjetiksi tarkentui 13 miljoonaa markkaa, josta yli puolet Suomen ulkopuolelta. Tällä saatiin varmistettua riittävä kuvauspäivien määrä, ammattitaitoisia tekijöitä sekä kotimaasta että Tanskasta ja laadukkaat työkalut.

Tuomaisen mukaan kuvattua filmiä sitten kertyikin, jopa 56 kilometrin verran. Ilveksen arvaamattomuuden takia tiettyjä kohtauksia kuvattiin aina kahdella kameralla, sillä toisen samanlaisen uusintaoton todennäköisyys oli olematon. Merkittävä osuus lopullisessa hinnassa oli myös päätöksellä toteuttaa elokuva kahdella kielellä. Tarina tuntui soveltuvan kansainvälisille markkinoille ja tarjoavan sinne Suomelle tyypillisiä vivahteita ja kun rahoituskin tuli useammasta maasta, niin tällainen suunta kotimaan rajojen ulkopuolelle myymisestä tuntui jo alussa luontevalta. Siksi Martin Daniel palkattiin mukaan kirjoitusporukkaan melko varhaisessa vaiheessa. Rahoittajat eivät sinänsä vaatineet englanniksi puhuttua versiota, mutta suomenkielisen elokuvan menestymismahdollisuudet eivät vaikuttaneet erityisen lupaavilta. Jos homma toimisi englanninkielisenä, niin tilanne taas olisikin aivan toisenlainen. Silti ajatus huolestutti, koska vallitsevana näkemyksenä oli, ettei tällainen tuplakuvaus todennäköisesti toimisi ja kansainväliseksi tarkoitettu versio ei välttämättä toisi edes niitä ylimääräisiä kulujakaan takaisin. Siinäpä oli hieman haastetta päätösten tekemiseen, mutta sille tielle kuitenkin lähdettiin ja vieläpä sillä mielellä, että tämä toinenkin versio toteutetaan suurella huolellisuudella, eikä vain sivutyönä.

Kuvausvaiheessa Kati Laasonen toimi eräänlaisena kielenopettajana näyttelijöille ja kävi näiden kanssa puhekohtauksia ennakkoon läpi, jotta vieraaseen kieleen vaihtaminen onnistuisi kameran edessä rennosti sekä luontevasti. Alkuun menetelmä vaikutti vieraalta, mutta muuttui rutiiniksi kuvausten edetessä. Yleensä homma meni niin, että kohtaus kuvattiin suomeksi ja sen jälkeen englanniksi. Hietanen oli tuolloin 13-vuotias, eli kaikkien sanojen merkitys ei ollut päivänselvää, mutta Tuomaisen mukaan Konsta suoriutui haasteestaan silti loistavasti ja saattoi jopa innostaa aikuisiakin. Kuvausten paikoittaisen tuplaantumisen lisäksi sama homma käytännössä toistui leikkaushuoneen puolella, kun englanniksi kuvatut kohtaukset työstettiin. Nämä kaksi elokuvaversiota eivät ole täysin identtiset kuten olettaa voi, vaan kestoissa on pientä eroa ja samoin näyttelijöiden työskentelyssä.

"Erityismaininnan ansaitsee näyttelijöistä Tomia esittävä Michael Caloz. Poika hoitaa osansa loistavasti: jos ei tiedä englantilaisen äänen ja kuvassa näkyvän kasvon olevan eri henkilö, ei sitä voisi edes aavistaa. Ja hauskaa kyllä: Michael on Kanadan Konsta Hietanen: maansa tunnetuin lapsitähti, kokenut ja pidetty esiintyjä joka on itse asiassa jo siirtynyt työskentelemään Hollywoodiin. Michael kävi vain heittämässä hauskan keikan entisessä kotimaassaan."

Tuomainen jatkaa, että leikkausvaiheen jälkeen Niemi lähti Kanadaan, jossa elokuvan kansainvälinen versio äänitettiin. Kanadaa puolsi se, että siellä käytössä ollut englanti katsottiin hyvässä mielessä yleismaailmalliseksi, jossa on amerikkalaista sävyä, mutta pohjoista luonnetta samalla, joka tietysti sopi tähän tarinaan. Tavallaanhan tarina olisi voinut hyvinkin tapahtua Kanadassakin pienin muutoksin. Kanadan kohdalla hyviä puolia olivat myös ammattitaitoisuus, helppous ja taloudellisuus. Sopivia ääninäyttelijöitä etsittiin ennakkoon raakaleikkauksen perusteella ja Niemi sai saavuttuaan keskittyä kolmen viikon ajan kohtausten toteuttamiseen. Palikat viilaili paikoilleen äänisuunnittelija Kristian Eidness Andersen, joka taas työskenteli siten, että viimeisteli ensin englanniksi puhutun, josta siirtyi työstämään suomenkielistä versiota. Tarkemmin puhuttaessa Tommy and the Wildcat ei ole sinänsä dubattu versio, koska kohtaukset esitettiin kameran edessäkin englanniksi ja uudelleen äänitetyt vuorosanat sopivat suiden liikkeisiin. Tällaisen menetelmän käyttäminen oli huomattavasti kalliimpaa työtuntien ja materiaalikulujen lisääntyessä erityisesti kuvausvaiheessa, mutta Tuomainen on sitä mieltä, että jopa tuottajan näkökulmasta tämä oli kannattava ja järkevä tapa. Molempiin versioihin suhtauduttiin vakavasti ja lopputuloksena levittäjillä oli valita kahdesta hyvästä elokuvasta mieleisensä.

Tomin ja Leevin tarina ei loppunut ja rajoittunut elokuvaan, vaan Suhonen oli jo varhain suunnitellut siirtävänsä seikkailun myös kirjaksi. Käsikirjoittaminen ja toisena ohjaajana toimiminen olivat kuitenkin laittaneet kyseenalaistamaan homman mielekkyyttä, mutta kun elokuvaurakka alkoi olla lopuillaan, löytyi jo aikaa kirjalliselle työlle. Helppoa sekään ei ollut, sillä Suhonen ei halunnut siirtää täysin samaa juttua sivuille, vaan sisällytti mukaan varhaisempia kuvioita aiemmista käsikirjoitusversioista sekä myös kuvattuja kohtauksia, jotka oli kuitenkin tipautettu valmiista elokuvasta pois. Toisaalta elokuvassa nähtyjä hetkiä jäi kirjasta pois ja tietynlaista syvyyttäkin kertyi lisää, mitä elokuvan puolella kestokin oli rajoittamassa. Lopettelen Suhosen sivuston kahlailun tämän tekstin osalta tähän ja totean, että jos Poika ja ilves herättelee mielenkiintoa ja kysymyksiä, niin sinne kannattaa kurkata, koska tähän on napattu vain joitakin minua kiinnostavia näkemyksiä sekä yksityiskohtia. Lisäksi sanoisin, että kun useat tekijät hankkeestaan kertovat, niin asiat saattavat painottua pikkuisen eri tavoilla ja saada poikkeavia vivahteita. Tai ainakin itse olen sellaisia havaitsevinani esimerkiksi kommenttiraidan joidenkin juttujen ja Suhosen sivustolla esitettyjen muistelmien välillä.

Käsitellyltä kommenttiraidaltakin löytyy toki paljonkin lisää tarinaa kuin mitä omaan koosteeseen naputtelin, mutta kuten tavallista, niin eipä tarkoitus näiden triviajuttujen puitteissa ole kaikkea mahdollista sisällyttää sekaan, vaan ensisijaisesti omaa mieltä kutkuttelevat kertomukset päätyvät mukaan. Omaan hyllyynkin olen hankkinut Suhosen kirjan Poika ja ilves, joka siis ilmestyi vuonna 1999, eli hiukan elokuvan jälkeen. Valitettavasti se on edelleen lukematta ja yhtenä ideana olikin lukaista se elokuvan kertailun yhteydessä ja pienimuotoista vertailua tehdä, mutta tällä kerralla ei oikein irronnut innostusta urakkaan. Voi olla, että joskus tulevaisuudessa, mutta toisaalta Poika ja ilves ei omalla kohdalla ole niin merkittävä tai haltioittava tarina, että sitä pitäisi välttämättä lähteä kolmatta kertaa vatvomaan täällä, joten saapi nähdä... Mainittakoon myös, että Suhonen kirjoitti vielä jatkoakin Tomin ja Leevin seikkailuille kirjassa Paluu erämaahan, mutta siitä en osaa sen enempää sanoa. No, tähän koosteeseen taisi tulla tavallista enemmän toistoa, mutta kun tarjolla oli melkoisen kätevästi eri tyyppien näkemyksiä samoihin tapahtumiin ja haasteisiin, niin katsoin, että niitä on ihan hyvä sisällyttää. Toivottavasti sieltä lukijoillekin jotakin kiintoisaa paljastuu ja suosittelen toki kyseisen elokuvan ja tarinan ystäviä tutustumaan tekstin taustamateriaaleihin syvemminkin. Triviasarja luultavasti jatkuu, kunhan sopiva into iskee päälle, mutta vielä ei osaa yhtään sanoa, mitä tekelettä seuraavaksi ruoditaan...