The Curse of the Jade Scorpion (Jadeskorpionin kirous)

Jamaikan auringon alle ei Wide Sargasso Sea valitettavasti aivan sellaista suloista lempeä roihautellut kuin toiveissa oli, joten jääköön Sargassomeren katkeruuteen kallistunut tuhoisa romanssi taakse ja kurssia kohti hilpeämpiä elokuvahetkosia...ainakin toivottavasti! Vuoden 2001 The Curse of the Jade Scorpion ei suinkaan mikään uusi tuttavuus ole ja aiempien vilkaisujen perusteella sanoisin myös, että henkilökohtaisella Allen-asteikolla se tipahtaa selkeästi sinne häntäpäähän, ellei jopa ihan viimeistä paikkaa pitämään. Samalla sopii myös huomauttaa, etten ole Woodylta yhtään sysisurkeaa ohjausta nähnyt, eikä tämäkään jokseenkin löysähkö rötöshassuttelu sellaiseksi ole kirjautunut. Edellinen Allen-iltama tarjoilikin kieroilevia konnia ja kummallista keksibisnestä, joten ajattelin jatkaa vielä toistaiseksi hämärähommien parissa. Samoinhan miekkonen itse taisi 2000-luvun alussa tuumailla, koska Small Time Crooks ilmestyi vuonna 2000 ja seuraavana vuorossa tosiaan oli jalokivien näpistelyä ja salaperäistä hypnoosihommaa herkullisten leivosten tilalla.

Tuttuun tyyliin turiseva kaveri löydetään tällä kerralla kuviin vakuutusyhtiön palveluksesta ja hänen hommanaan on tutkia arvokkaiden sekä tietysti kalliiseen hintaan vakuutettujen kohteiden katoamisia. CW Briggs (Woody Allen) tuntuukin olevan työssään varsin etevä ja luontaista vainua kataluuksien paljastamiseen löytyy, mikä taas kerran tuo kiitosta ja ylistystä. Menestyksestään ja arvostuksesta huolimatta hän ei onnensa kukkuloilla tunnu oleilevan, vaan tuttujen työkaverien joukkoon on pestattu uusi lisäys, joka sattuu enemmänkin närästelemään, eikä Briggsilla ilmeisesti ole suurempaa tarvetta piilotella inhoaan. Siinä missä hänen päätoimenaan on epäilyttävien tapausten tutkinta, niin Bettyn (Helen Hunt) työnkuvaan taas kuuluu yhtiön toiminnan yleinen tehostaminen, eikä Briggs näitä muutoksen tuulahduksia lainkaan mieluusti ole ottamassa vastaan, vaan tapoihinsa jämähtänyt kaveri kiukkuilee mappien siirtelystä ja uhittelee muksauttavansa, ellei meno muutu ja perinteitä palautella.

Muutenkin Betty tuntuu sukupuolensakin takia ylivoimaisen vaikealta palalta Briggsin sulateltavaksi, vaan eipä kaveri suurista luuloistaan huolimatta ole siinä asemassa, että voisi epämiellyttävän työtoverin kadulle kenkiä. Siispä siis kinastelua ja kärvistelyä seuraa, mutta onneksi katsojan iloksi ainakin osa jutuista tuo sitä hymyäkin huulille, kun rauhallinen yhteiselo ei vain ole vaihtoehto ja pitää jatkuvasti uhitella sekä nokitella. Hienotunteisuutta uupuu, mutta Briggs ei kuitenkaan ole yrityksestä huolimatta saanut samaa myrkyllistä mielialaa levitettyä koko porukan päihin, vaan etenkin paikan pomo Chris Magruder (Dan Aykroyd) on tyytyväinen Bettyn otteisiin. Paha veri ei aivan yksipuolistakaan ole, sillä Betty kuuluu harvalukuiseen joukkoon, jossa Briggsin erityistaidoille ei arvoa anneta, vaan hän ennemmin ihmettelee tyypin suosiota.

Hetkiseksi olisi kuitenkin hyvä kiistat ja kärhämät laittaa tauolle, koska olisi yhteistä iltaohjelmaa tiedossa, eikä työtoverin juhlissa oikein sopisi sotimisia jatkaa. Yhteen pöytään päästäänkin ja jonkinlaiset käytöstavatkin pystytään säilyttämään. Ravintolassa illan erikoisnumerona onkin hypnoosihepun temppuja ja esityksestä vastaava Voltan (David Ogden Stiers) pyytelee yleisöstä vapaaehtoisia avustajia lavalle. Briggs ja Betty pääsevätkin hypnoosin pyörteisiin, kun silmien edessä heilahteleva jadeskorpioni vie tahdonvoimaiset mielet muualle ja tuo tilalle täydellisen tottelevaisuuden syvemmässä transsissa. Tietäähän sen, millaista tilittelyä tulee, kun eripuraiselta työparilta kysellään tuntemuksia toisesta, mutta seuraavana hetkenä Voltan jo näyttää, miten paljon pystyy tahtoon vaikuttamaan, kun suunnilleen sormia napsauttamalla vihamielisyydet kaikkoavat ja ärhäkäs vääntöpari onkin toisiinsa täysin hullaantunut.

"You know, there's a word for people who think everyone is conspiring against them."

"I know, perceptive."

Esitys loppuu aikanaan ja joukkio juhlivainen tallustelee kohti kotiaan, mutta Briggs ei ainakaan heti pötköttelemään pääse, kun puhelin piristelee, eikä toisessa päässä tahdota mitään hyviä öitä toivotella, vaan hämärähommia olisi tiedossa. Tämä taitaa olla niitä tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä, koska koodisanan lausuessaan Voltan palauttaa Briggsin transsitilaan. Enää ei huihai-hassuttelut kiinnosta, vaan jadeskorpioni komentaa yöllisiin kataluuksiin kähvellyksineen. Täydellisessä tottelevaisuuden tilassa ei paljoa vastaan sanota ja pimeiden tuntien raadantaan on lähdettävä. Aamulla heräillessään Briggs ei tietenkään muista kyseenalaisista reissuistaan mitään, ja joutuupa vielä itse tuoretta varkautta tutkimaan. Valitettavasti Voltan ei yhteen korusaaliiseen ole tyytymässä, joten ennen pitkää skorpionin käsky käy uudelleen. Taidokkaita varkauksia ilmaantuu poliisin lisäksi selvittelemään pari yksityisetsivää ja vähitellen Briggsin tilanne alkaa käydä tukalaksi. Tyyppi ei edes tiedä olevansa onneton välikäsi ryöstöjen sarjassa ja onhan se kieltämättä kuumottelevaa, kun kertyvien todisteiden myötä voipi vuosikymmenten tuomiokin alkaa tulla ajankohtaiseksi pulmaksi...

Edellisestä vilkaisusta ehti kulua mitä lie pyöristettynä miltei vuosikymmen, mutta sanoisin silti, että käänteet sekalaisine vääntöineen hiukkasen liiankin hyvin vielä muistissa olivat. Tässäkin tapauksessa avauspuolikas kulkee ihan kohtuullisen kivasti ja sujuvasti, vaikka kaukana silloinkin liikutaan Allenin tuotannon paremmasta päästä. Kyllästyminen kuitenkin hiipii kiusimaan, ja vaikka kestoa ei elokuvalla olekaan kuin 98 minuuttia, niin siinäkin tuntuu olevan ainakin reilu kymmenminuuttinen liikaa. Sinänsä The Curse of the Jade Scorpion painottelee enemmän niitä näpistyksiä kuin viimeksi ihmetelty Small Time Crooks, eli sisällöltään se on lähempänä varsinaista rikoskomediaa, jos sillä sattuisi olemaan merkitystä. Jälleen mukana on tietysti muutakin sivupolkua setvittäväksi ja valitettavasti pitää todeta, että jokseenkin hajanainen kokonaisuus näistä kasaillaan. Allenille tietynlainen rönsyily on toki tyypillistä, etenkin jutustelujen suhteen, mutta melkoisen monta kertaa hän on niistä huomattavasti napakamman ja piukemman paketin väsäillyt.

Pari vähän haahuilevaista koruryöstöä ei vielä kovin kummoista rikosviihdykettä takaa ja siihen sotkettu hypnoosiosuuskin jää hiukkasen heppoiseksi mausteeksi. Näiden kautta ei kyetä loihtimaan mitään isompaa huvitusta esitteleviä kohtauksia ja vaikka muutama hymy kähvellyksiä katsellessa sattuisikin syntymään, niin yleisvaikutelma on löysemmän ja lievästi tympäisevänkin puuhastelun suuntaan. Jokunen minuutti suodaan hämyiselle toimistoromantiikalle ja suhdekriiseille, mutta samoja seikkoja on setvitty huomattavasti herkullisemmin lukuisissa Allenin ohjauksissa ja väittäisinkin, että melko vähiin ne kunnolliset osumat jäävät ja valtaosa jutuista liikkuu semihupaisien höpöttelyjen osastolla. Aikakausi kyllä on kameroiden eteen lavastettu nätisti, eli Allen kääntelee kalenteria ihan onnistuneesti vuoteen 1940, eikä paheitakaan ole piiloon siistitty, vaan ennemmin korostetun tarmokkaasti laseja kallistellaan ja savua hengitellään. Vähän vetämätön sisältöpuoli kuitenkin verottelee visuaalista voimaakin ja esimerkiksi kymmenisen vuotta uudempi ohjaus Midnight in Paris kaappaa katsojan aivan toisella tavalla menneiden vuosikymmenten vietäväksi ja niiden ihmeitä ihastelemaan.

"Hide in the bedroom."

"Can I sit down in there or will I catch something?"

"Germs can't live in your blood - it's too cold."

Hyvän pohjan kinastelevalle pääkaksikolle luo asetelma, jossa Huntin esittämä uusi työntekijä aiheuttaa kokeneelle konkarille hirmuista henkistä ahdistusta ja piinaa. Kiukkuilua siis seuraa, vaan kipinöinti jää hyvästä yrityksestä huolimatta vähän vaisuksi. Oman vivahteensa mukanaan tuo Charlize Theronin esittämä varakkaan perheen tytär Laura Kensington, joka kuumottelevasti yrittää laittaa Briggsin pään pyörälle, mutta joutuupa neito toteamaan, että hypnoosin mahti menee suorasukaisista viettelyistäkin ohi. Tiedä sitten, onko kyse osittain kemioiden kohtaamattomuudesta vaiko pikkuisen löysemmästä tahdista, mutta sinänsä runsas vitsitarjonta onnistuu vain paikoin kirvoittelemaan naurahduksia. Mistään ankeasta hutiloivien heittojen koosteesta ei kuitenkaan onneksi ole kyse, sillä kyllähän perusvire huvittavan puolella enimmäkseen pysyy ja siinä määrin viihdyttävää sähellystä syntyy, etteivät minuutit tuskallisesti käy matelemaan.

"It's a match made in heaven...by a retarded angel."

Woody on pitkälti tuttu teräväkielinen itsensä ja kenties pykälää tavanomaista kovempi suustaan, sillä Briggs uhittelee ties millä läiminnöillä ja kovisteluilla, mutta Allenin fyysinen olemus tekee näistä ärhentelyistä tarkoituksellisen surkuhupaisaa pelottelua. Hyviä heittoja tietysti löytyy, sillä kyllä Allen tämän lajin taitaa, eikä mistään täydellisestä mahalaskusta tarvitse puhella. Harmi vain, että joutavampaa jauhantaa löytyy myös runsaasti ja samalla suuri osa sivuhahmoista jää melko unohdettaviksi tyypeiksi. IMDB:n triviaosastolta löytyy maininta, jonka mukaan Allen pitäisi elokuvaa huonoimpanaan, koska ei olisi katsonut itseään sopivaksi Briggsin osaan. Siellä kerrotaan myös, että roolia oltaisiin tarjottu Tom Hanksille ja Jack Nicholsonille, joiden kieltäydyttyä Allen päätti hoitaa homman itse. No, ainakin Nicholson olisikin saattanut olla hyvinkin kotonaan Briggsin kengissä tyypilliseen tapaansa vinoillen ja virnuillen, mutta ehkei hänestä silti olisi aivan Allenin veroiseksi hektiseksi höpöttäjäksi.

No, levyjulkaisulta löytyvässä haastattelussa Allen ei mielipidettään elokuvan laadusta ainakaan noin ehdottomasti ilmaise, vaan ennemmin juttelee, ettei yleensäkään ole omiin osiinsa hitsautunut kiinni. Allen kertookin olevansa usein halukas antamaan oman roolinsa pois, jos joku kyvykäs kaveri ilmaisee mielenkiintoa projektiin. Usein Allenin mukaan kolmoisroolissa toimiminen ohjaajana, kirjoittajana sekä tähtenä yksinkertaistaa sekä helpottaa elämää, koska sekaannukset vähentyvät huomattavasti. Elokuvien tekeminen ei hänellä ainakaan kyseisen haastattelun aikoihin ollut ihan ylimpänä elämän tärkeysjärjestyksessä, vaan perhe ja tietyt elelyn ilot menivät edelle. Tällainen suhtautuminen tekee helpoksi antaa näyttelijöille vapauksia materiaalin suhteen ja onpa Allenilla taipumusta muutenkin laiskaan kuvaustyyliin. Hän ei jaksa aina olla kovin tarkka, että otot menisivät täysin nappiin, vaan pieniä virheitä voi jäädä kuviin, eikä niitä muutenkaan loputtomasti hienosäädetä. Muista näyttelijöistä Allen juttelee pikaisesti, ja Hunt tuntui luontevalta valinnalta nopeaälyisen ja sujuvasanaisen Bettyn rooliin. Theron taas saa ylistystä, koska ohjaajan mielestä näyttelijätär on upea ilmestys ja samaan aikaan loistava esiintyjä. Aykroydin rooli taas tavallaan kysyi hieman ylimielisyyttä ja koppavuutta, mutta tyypin tuli olla myös jossakin määrin pidettävä sekä hauska ja tämä toki Danilta onnistui.

Myös muut päästetään lisukkeiden puolella ääneen ja Hunt selittää, ettei homma vaatinut isompaa valmistautumista. Aikakauden elokuvia hän toki kertaili, mutta ilmeisesti kattavammat taustatyöt jäivät väliin. Hunt myös vahvistelee, että Allen antoi kokeilla omia ajatuksia, mutta tiettyjen osuuksien kohdalla hän oli tarkempi ja piti kiinni kirjoitetusta. Käsikirjoitukseen raapusteltujen sanojen suhteen salamyhkäisyyttäkin oli ilmoilla, koska vain osa näyttelijöistä pääsi tutustumaan tarinaan kokonaisuudessaan. Hunt sai käsikirjoituksen luettavakseen, mutta esimerkiksi Aykroyd vain omaan rooliinsa liittyviä kohtia. Aykroyd puhelee, että luultavasti tällainen tietämättömämpi lähestymistapa vaikutti esiintymiseen selvästi, mutta silti oli innoissaan tarttumassa tilaisuuteen, koska hän henkilökohtaisesti on Allenin suuri ihailija. Hypnoosista ohjaajalla ei ollut omakohtaisia kokemuksia, vaan hän piti aihetta lähinnä hauskana ja useita ihmisiä kiehtovana. Allen myös selvittää, että jutusteluiltaan nopsat ja napakat 1900-luvun alkupuoliskon komediat olivat hänelle nuoruudessa mielekästä katseltavaa. Niinpä hän tahtoi itsekin tehdä tähän aikakauteen sijoittuvan huvittelun, josta nokkelan nälvimisen lisäksi rakkauttakin löytyy. IMDB:n tietojen perusteella The Curse of the Jade Scorpion oli ilmestyessään Allenin kallein elokuva 26 miljoonan dollarin budjetillaan ja sille myös järjestettiin laajempi avausviikonloppu kuin ohjaajan aiemmille töille. Tulos kuitenkin taisi jäädä pettymykseksi ainakin taloudellisessa mielessä, enkä itse vaisumpaa menestystä suurempana mysteerinä näe. Kolmannen katselun jälkeen uskaltaneekin jo todeta, ettei hypnotisoitu hölmöily kertailuilla piristy ja kaipa tämän keskitasoisen komedian osalta uusinnat on nyt suoritettu.

The Curse of the Jade Scorpion (2001) (IMDB)

Wide Sargasso Sea (Kaukainen Sargassomeri)

Kyllähän edellisessäkin elokuvarupeamassa kaskiaukean kuumat ja tukalatkin tunnelmat kiitettävästi välittyivät ruudun toisellekin puolelle, mutta vieläpä ei ole viilennyksen aika. Toiveissa tosin olisi, että ne lämpöisemmät hetket löytyisivät vaikkapa sielujen sopukoista ja eteläisen auringon kaunistamista maisemista kuin jättimäisistä liekkimeristä. Romanttista hömppää kera kauniiden maisemien olen lähinnä hakenut, kun Wide Sargasso Sea on aikoinaan ostoskoriin päätynyt, mutta odotuksia ei silti tee mieli näidenkään puolien osalta taivaisiin kohotella, koska kyseessä kuitenkin on BBC:n televisiotuotanto, mikä käytännössä laittanee tiukemmat rajat sekä puitteiden että sisällonkin suhteen kuin mitä suuremmille valkokankaille tähdätyillä teoksilla on painolastinaan. Eipä sillä, että se automaattisesti elokuvasta heikon tekisi, mutta vähän varauksia kuitenkin kohottelee.

Silmiä ei ainakaan ihan heti lähdetä värikkään aurinkoisilla kuvilla ilahduttelemaan, sillä ruudun täyttävät huomattavasti synkemmillä sävyillä värjäillyt otokset. Ilmapiiri ei juuri sen hilpeämpi ole, kun Antoinette Cosway (Rebecca Hall) joutuu kuuntelemaan melkoisen ankeassa huoneessaan, miten maailma on nuorelle naiselle pimeä sekä kylmäkin paikka ja vain seinien sisältä turvaa saa. Näitä sanoja seuraavat haahuilut kolkolta vaikuttavassa kartanossa eivät juuri sen suurempaa pirteyttä tavoita, mutta jossakin muistinurkkauksissa vielä välkehtii pätkiä paremmista päivistä ja ennen kaikkea onnellisemmista ajoista. Siinä sivussa pääsee kehittymään kohtalainen katastrofi, mikä ei tunnu Antoinettea lainkaan liikuttavan. Elokuva kuitenkin päätyy päästämään katsojan nopsasti näiden tummien ja murheellisten tuokioisten piinasta, kun lähdetään katselemaan, miten tähän lohduttomaan pisteeseen on päädytty.

Alkutekstien aikana näkymät vaihdellaan huomattavasti ihastuttavampiin, vaikkakaan eihän sekään pahaa enteileviä ensimmäisiä minuutteja nollaile, kun jo osaa varautua siihen, ettei lopussa ilo ja onni ylimmillään välttämättä ole. No, kuvat kirkastuvat joka tapauksessa ja pitkän matkan valtavien merten läpi taivaltanut Edward Rochester (Rafe Spall) on uupuneena päässyt päämääräänsä, eli Jamaikalle. Lepo kaveria tuntuukin kovin kiinnostavan, mutta kyse taitaa olla vähän muustakin kuin vain matkaväsystä, koska viikko hujahtaa tuosta vain kuumeisesta sairaudesta toipuessa. Ikävän alun jälkeen Edward pääsee pikkuhiljaa tutustumaan saareen ja uusia tuttavuuksia luomaan. Esittelijänä toimii Antoinetten velipuoli Richard Mason (Alex Robertson) ja samassa tunnelmiltaan jokseenkin kireässä tapaamisessa istuu myös näiden Cora-täti (Victoria Hamilton). Vaikka kaikki eivät siltä istumalta parhaiksi ystäviksi alkaisikaan, niin ainakin Edward ja Antoinette tulevat hyvin juttuun keskenään ja saattaapi ilmassa olla vähän muutakin kuin pelkkää kaveruutta.

Antoinette kertookin koko ikänsä saarella asuneena miettineensä paljon, millaista Englannissa oikein mahtaakaan olla ja kirjeiden perusteella elämä siellä vaikuttaisi unelmalta. Toisaalta lämmin Jamaika herättelee Edwardissa vastaavia tuntemuksia. Edwardia tosin taitaa kotimaassa ahdistaa vähän muutkin seikat kuin vain viluinen ja sateinen ilmasto, koska ilmeisesti hän ei ole oikein onneaan löytänyt siellä. Vanhempi veli on paremmassa asemassa perheessä ja isä ei ilmeisesti suuremmin huomiota kuopukselle suo, joten tämä onkin vastahakoisesti häipynyt pois jaloista omaa tietään kulkemaan. Voihan sitä valoisaa tulevaisuutta toki Jamaikallakin yrittää itselleen etsiä veljensä varjosta, eipä siinä mitään. Edward ei ole ainoa, jolle perhevälit ovat hankala paikka, sillä Antoinettelta tuntuu löytyvän synkempiä salaisuuksia, eivätkä kipeät kohdat kovin kaukana pinnan alla taida olla, vaikka nuori nainen jaksaakin melkeinpä jatkuvasti nauraa ja hymyillä. Aikoinaan Antoinetten isällä on ollut saarella plantaasi ja orjia, eikä näitä päiviä vielä ole historian hämäriin survottu, vaan pahaa verta ja katkeruutta edelleen esiintyy, eikä edes erityisen piilevänä.

Kumpikin kuitenkin tahtoisi katsoa kohti aurinkoisempia päiviä ja syystä tai toisesta Richard tuntuu kovin innokkaasti ajavan kaksikkoa avioliittoon. Melkoisen pikaisesti asiat etenevätkin, mikä saattaa niitä tummiakin pilviä tuoda, koska Edwardia jäytää ajatus velvollisuuden sanelemasta ratkaisusta, koska näin hän ei enää olisi harmiksi ja häpeäksi isälleen. Samaan aikaan Cora kylvää epäilyksen siemeniä Antoinetten mieleen varoituksillaan, eli liittoa ei olla solmimassa onnellisimpien tähtien alla. Urkkivainen ilmapiiri tuntuu Edwardia ahdistavan, eikä arki lainkaan helpotu, kun salaperäinen vieras varoittelee häntä Coswayn suvun pimeisä puolista ja surullisesta menneisyydestä, joka voi vielä toistua. Kummalliset väitteet jäävät väkisin mieltä piinaamaan ja myllertävien tunteiden lisäksi kuumuuskin alkaa käydä päätä sekoittamaan, eli siinäpä sitä mennään jo hyvää vauhtia tummaa tulevaisuutta kohti, eikä siltä pimeydeltä taida mikään kirkas sinitaivas enää pelastaa...

Voin myöntää ennakkoon toivoneeni, että niitä ilonpäiviä olisi hiukkasen runsaammin annosteltu, ja kyllähän siinä pieni pettymys kimppuun käy, kun onni lähtee rakoilemaan ja vanhat katkeruudet pääsevät pintaan oikeastaan jo ennen kuin on kunnolla ehtinyt kyytiin. Jälkimmäisellä puoliskolla inhottavat sävyt pääsevät voitolle ja uusia riitoja saadaan aikaiseksi, jolloin yhteiselo kovin kolkoksi käy. Riipaisevampien romanssien ystäville Wide Sargasso Sea saattaakin tietyin varauksin olla suositeltava tekele tutustuttavaksi, mutta itsellä värähtelyt jäävät vähiin, kun kostoa sekä vihaa lietsotaan ja katkeruuden lieskat saavat polttoainetta lisääntyvästä juopottelusta. Miksikään kauniiksi rakkaustarinaksi ei siis teee mieli luonnehtia, vaan tämä tie vie turmioon ja kauheuksia kohti. Onnellisten loppujen ystävällekin saalis on melkoisen laiha ja voinee väittää, ettei sydänparka ainakaan herkistelyistä pääse ylikuormittumaan, vaan tarjolla olisi tylytteleväisempää päätöstä.

Onhan ensimmäisellä puoliskolla iloisempaakin otetta nähtävissä, kun toisiinsa tutustuva tuleva pari ihmettelee hassuja unelmia ja saadaanpa sekaan muutama mukava muistelointikin. Valitettavasti ainakin jälkikäteen lyhyet jutustelut yökukista tai muista ihanuuksista eivät ole päällimmäisenä mielessä, vaikka tuskinpa on tarkoituskaan. Luulisin, että ainakin omalla kohdalla synkempi puolisko olisi päässyt syvemmältä koskettamaan, jos siihen hyvään höttöön olisi hiukkasen paremmin panostettu, sillä vähän puolivaloiselta huiskimiselta monin paikoin ihastumisosuus vaikuttaa. Ennen suuria suruja ja synkkyyksiä välkehtivät silloin tällöin kynttilöiden kauniit valot ja kovin kivasti toiveita haaveineen huomiselle sekä sitä seuraavillekin päiville makustellaan. Minusta näissä tuokioisissa olisi pikkuisen enemmänkin ollut potentiaalia, eikä hätäilystä ole kuin haitaksi, sillä palaset jäävät loksahtamatta paikoilleen ja jutusta vieraantuu jo ennen kuin raastavimpiin riitoihin yleensä päästään.

Orastavia tunnelmapaloja olisi siis voinut vähän venytelläkin, koska uintireissut ja hekumalliset yöt jäävät läpi elokuvan tynkämittaan. Esimerkiksi Antoinetten hehkuttama maailman ihanin paikka ei ylistettyä taikaansa pääse kameroiden kautta katsomoon toistamaan. Kumpuilevammalla seudulla sijaitseva mökki on hänelle toiminut pakopaikkana hellejaksojen aikana, mutta samalla tarjonnut turvallisen leposijan sielulle murheiden kertyessä. Lempipaikkaa kohti ratsastellaan lupaavasti vehreiden metsien halki ja sinänsä kauniisti rupatellaan, mutta toteutus jää pahasti puolimatkaan, eikä näistä tuokioista pääse sen suuremmin haltioitumaan ja toisluokkaisesta tunnelmoinnistakin puheleminen tuntuu lievältä liioittelulta. Osaltaan viehätystä vievät omiin silmiin kamalan ahtaat kuvat, joita vielä turhan sekavalla leikkaamisella sotketaan ja samaan aikaan elokuvallinen hehku hiipuu varsin mielikuvituksettoman kuva-asettelunkin takia. Kuuman ja kiihkeän romanssin roihauttelu jää petihetkien osalta myös hiukkasen vaisuksi. Olettaisin, että televisiotuotannonkin takia paljaan pinnan suhteen on pitänyt pikkuisen arastella, eikä ole lähdetty aivan estoitta vilauttelemaan. Sopii kuitenkin mainita, ettei näitä sentään niin kainostelevaisella linjalla ole kuvattu, että kaikki pitäisi piiloon peitellä. No, enpä mitään hillitöntä rietastelua odottanutkaan ja näissäkin hetkosissa enemmän vaivailee, ettei vain tunnu yhteys kliksahtelevan kohdilleen.

Samasta tarinasta on tehty ilmeisesti varhaisempikin versiointi, eli vuoden 1993 samanniminen Wide Sargasso Sea, ja ainakin kyseisen teoksen ikärajan perusteella voisi veikkailla rohkeampaa otetta. Aiheeseen liittyen vuonna 1991 on tehty draamadokumentti Sargasso: A Caribbean Love Story, joka käsittääkseni myös sivuaa tätä tarinaa, mutta samalla sisällyttää lyhyeen kestoonsa dramatisointia kirjailija Jean Rhysin elämästä. Ehkäpä vuoden 1993 versio saattaisi esitellä viehättävää maisemakuvastoakin anteliaammin, sillä uudemman tulkinnan suhteen sanoisin, ettei nättejä näkymiä ainakaan sarjatulella tykitellä. Jamaikalla ilmeisesti on käyty kuvaamassa, mutta meri tuskinpa kuvissa käväisee ja muutenkin visuaalisten ilojen puoli on paikka huomioiden kohtalaisen niukkaa ja näivettynyttä. Tekstin yhteydessä olevat kuvakaauppaukset saattavat johtaa hieman harhaan monipuolisuuden suhteen. Usein nämäkin otokset kärsivät mainitusta ahtaudesta ja lisäksi monesti ovat vieläpä varsin nopeita välähdyksiä. Kenties jälleen niitä pienemmän budjetin rajoitteita, mutta kyllähän kohtalaisesti kauniimpaa kuvitusta tarinalle toivoin.

Voipi olla, että jos mainittu varhaisempi Wide Sargasso Sea sattuisi kätevästi hyppysiin, niin saattaisinpa katsellakin, miten se nämä kiemurat hoitaa. Toisaalta kuitenkin nämä sydämiä ja sieluja rankemmin höykyttelevät romanssit eivät lopulta ole niinkään ihan sitä, mitä itse tältä lajityypiltä haikailen. Kyllähän noitakin katselee, mutta kuten tässäkin tapauksessa, niin vaikutus helposti jää toivottua vaisummaksi. Kyllähän kovin kyynelöidään, kun kaikki näyttää tuhoon tuomitulta, mutta samaiset tunnetilat jäävät katsomon puolella kokematta. Kenties ne jäätävämmät tuulahdukset päästetään liian varhain puhkumaan ilot ja hymyt pois, jolloin jäljelle jää lähinnä turhautunut turtuneisuus. Samaan aikaan sitten tökkii vielä pari muutakin seikkaa, niin auttamatta jämähdetään menettelevään keskinkertaisuuteen ja se Sargassomeri tuntuu muutenkin kuin vain fyysiseltä etäisyydeltään kovin kaukaiselta. Joka tapauksessa suloinen höttöannos kannattaa suosiolla hakea muualta, joten hipsaisen tästä jatkamaan etsintöjä.

Wide Sargasso Sea (2006) (IMDB)

Sienapoltto / Kaskinauris

Jokseenkin toistaitoisten ja reppanamaisten rötöstelijöiden toilailut olivat jokunen päivä sitten juttujen kohteena, kun summailin tuntemuksia Woody Allenin hupsusta ja hyvällä tavalla hölmöstä elokuvasta Small Time Crooks. Kepeämpien huvitusten jälkeen voisi tulla maaliskuun toinen tupla kotimaan historiallista kansanperinnettä vaikkapa tähän väliin. Viikko sitten se kuukauden ensimmäinen annos toi kotikatsomon ruudulle katsauksen Kallankarien kalastajayhteisön elämänmenoon 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla ja sisämään puolella ihmeteltiin kirkastussunnuntaihin liittyviä pelejä, leikkejä, tansseja sekä sekalaisia voimankoetuksia. Aihepiiri vaihtuu kohti taannoista ruoantuotantoa, koska metsiä viljelymaiksi muokkaavien liekkien loimuja ja kaipa vähän jälkiseuraamuksiakin olisi asialistalla, eli katsellaanpa, miten tuli tuo maaperään uutta voimaa kasvattaa kansalle jokapäiväistä leipää jäydettäväksi. Ensin astellaan kaskiaukean pätsiä kohti ja sen jälkeen päästään raskaan raadannan hedelmistä, vaiko sittenkin nauriista nauttimaan...

Sienapoltto

"Naiset, vanhukset ja varttuneemmat lapset katkaisivat kesän alussa kaskenkaatajan edeltä vesat, pensaat ja isompien puiden alaoksat vesureilla (kassara, kärkkö) niin korkealta kuin kukin ylettyi. Kaskialue näyttikin ennen kaatamista ”englantilaiselta puistolta, eritoten jos sattumalta jotkut kapeat polut sitä puhkoivat”. Koivunoksat jätettiin paikalleen tai osasta tehtiin tarpeen mukaan saunavastoja tai lampaille rehuksi kerppuja. Kaadetuista puista otettiin talteen myös pahkat ja luonnonväärät puut, jotka soveltuivat tarvekaluiksi. Varsinainen kasken kaato seurasi aikaisintaan juhannukselta tai vasta syyskesällä, joka tapauksessa vasta sitten, kun puussa oli jo täysikokoinen lehti, joka lisäsi myöhemmin suoritetun polton yhteydessä muodostuneen ravitsevan tuhkan määrää ja antoi myös maksimaalisen kuumuuden. Ylimalkaan soveliainta kaatoaikaa olivat rahvaan mielestä vanhan kuun viimeiset ja uuden kuun ensimmäiset päivät. Kaadettu puusto sai kuivua maassa vähintään pari kuukautta, toisinaan seuraavaan vuoteen asti, jolloin voitiin tehdä runkojen karsinta ja latvominen. Runkojen oksijoina menettelivät kirvesmiesten ohella myös vesureilla varustetut naiset ja lapset.

Kaski kaadettiin kirveellä. Kaatajina toimivat kirvesvarteen pystyvät täysikasvuiset miehet. Keskiajalla karjalais-savolaisen kaskikauden yhteiskunnassa ´kirvesmies´ merkitsikin kaskenviljelyyn pystyvää miestä, talonpoikaa. Talon varallisuus laskettiin sen mukaan, kuinka monella kirveellä se kaatoi kaskimetsää. Samalla kaskialueella saattoi työskennellä koko sukukunta eli osakkaina olivat usean talon miehet. Kaskeaminen suosi suurperhejärjestelmää työvaltaisena viljelymuotona. Kasken vaatima miestyöpäivämäärä oli peltoon nähden noin kahdeksan kertainen. Yhtiökaskien sato jaettiin raivaukseen osallistuneiden talojen kesken kirveiden eli kirvesosuuksien mukaan."

Kaato ja karsinta

Taaspa olisi siis tarkoituksena tutkia, miten tuli muuttaa puuainesta tuhkaksi ja sitä kautta lisää maan ravinteikkuutta luoden toiveita hyvistä sadoista. Yläpuolelle linkitetyltä sivustolta löytyykin paljon seikkaperäisempää ja mielenkiintoista tietoa aiheeseen liittyen, mutta eiköhän tällä alkujaan vuonna 1938 tehdyllä runsaat 13 minuuttia rullailevalla dokumentillakin ole myös jotakin antoisaa esiteltävää kaskipuuhista. Asiantuntijana toimi tuolloin Ahti Rytkönen ja kuvauksesta vastasi Eino Mäkinen, mutta kertojaääntä ei näille otoksille taltioitu, joten mykällä linjalla edetään. Sanottakoon heti alkuun, ettei Sienapoltto lähde koko kaskiurakkaa käymään vaiheittain läpi, mihin on ihan järkeenkäypiä syitä olemassa. Nimittäin Rytkönen ja Mäkinen olivat toteuttaneet jo vuotta varhaisemmin samasta aiheesta kertovan kattavamman ja mielestäni varsin mainion dokumentin Kaskisavun mailta, jota tuli runsas kuukausi sitten kehuttua. Siinä käydäänkin varsin ansiokkaasti perusteita ja toiminnan tavoitteita läpi, eli siinä mielessä sopii oikein hyvin katselujärjestyksessä tätä pikkuisen uudempaa tekelettä edelle, mutta samoja perustietoja pystyy toki lukaisemaan vaikka tuolta mainitulta Helsingin yliopiston sivustolta.

"siena, sienat, seuna, seunat = kaskenpoltossa käytetyt, viiden kirvesvarren pituiset pölkyt, jotka poltettiin - pölkyt järjestettiin sienarinnoiksi telojen päälle, ja tätä systeemiä siirretliin palavana, käyttäen viertovankua"

Pieni kaskisanasto

Kaskisavun mailta on tosiaan selkeästi kattavampi, mutta Sienapoltto lisäilee siihen kivasti täydentävää tietoa. Ehkä aiheen alalajista puhuminen olisi hivenen virheellistä, mutta yltä löytyvään selitykseen viitaten jutustellaan vaikkapa lisäyksistä reunoille. Alkuteksteissä pohjustellaan, että mainittu laajempi kokonaisuus oli kuvattu Karttulan ja Varpaisjärven seuduilla vuoden 1937 kesällä ja seuraavan vuoden puolella tekijät jatkoivat urakkaa Varpaisjärvellä. Tuolloin kuitenkin oli pääajatuksena taltioida, miten toimitaan jo kertaalleen kasketulla alueella, jonne ei vielä ole ehtinyt kasvamaan järeämpää metsikköä. Sepä vaatii hieman enemmän valmisteluja, koska edeltävänä talvena pitää kaadella muualta puustoa, lähinnä vieläpä kookkaita havupuita. Näitä nimitetään tässä yhteydessä seunapuiksi ja kaadetut järeät tukkipuut katkotaan noin viiden kirvesvarren pituisiksi pölkyiksi, jotka ajetaan lumiseen aikaan varsinaiselle kaskialueelle. Siellä ne pinoissaan kuivuvat kevään aikana ja palavat keskikesän kohdilla mainiosti.

Kertojan puuttuminen verottelee tästäkin teoksesta mielestäni elokuvallista sujuvuutta, koska toteutus on käytännössä sellainen, että alkuun melko mittavan johdantotekstin kautta lätkäytetään asiasisältö tiivistetysti luettavaksi ja sitten lähdetään esittelemään, miltä toiminta käytännössä näyttää. Katselukelvottomuutta se ei tietenkään tarkoita, vaan tuttu selkeä ote työvaiheisiin on tallella, mutta yksityiskohtaisemmat seikat ja taustatiedot jäävät väistämättä vähäisemmiksi tällä tyylillä. Kuvissa kuitenkin kirves kuusta puraisee ja homma heilautetaan liikkeelle vauhdikkaalla pystykarsinnalla, minkä jälkeen saakin hartiavoimia hyödynnellen hutkia entistä rajummin, kun pitää vääntää puujättiläiset maata kohti pötköttämään. Varsinainen karsiminen näyttää kahden tekijän toimesta sujuvan melko näppärästi ja sen jälkeen laitetaankin kuusitukki pölkyiksi ja vielä vähän kuorta pois pinnasta kuivumisen nopeuttamiseksi. Kirvestämisen jälkeen reki ja hevoskyyti kuljettelevat valmiit pätkät hankien halki tuleville palomaille, jossa ne pienissä pinoissa kuumottelevaa kevätaurinkoa odottelevat.

Dokumentilla on tosiaan pituutta niinkin rajatusti, ettei ihan hirmuisesti ole varaa jahkailla sitä aurinkoa odotellessa, vaan ykskaks lumet ovat menneen talven juttuja ja röykkiöt lieskojaan kaipailevat. Kaskialuetta pitää toki muutenkin valmistella, kuten mainitussa varhaisemmassa dokumentissa esitellään, mutta varsin vauhdikkaasti saadaan tuohta tassuun ja lähdetään tuikkaamaan tulta tukkien alle. Kuvista jälleen välittyy kuuman ja muutenkin olosuhteiltaan rankan urakan fyysinen puoli. Liekkien läheisyydessä hellelämmöistä hipsaistaan hetkessä ohi ja siihen tulee kaupanpäällisenä vieläpä hengittelyä entisestään tukaloittava savuverho, joka tiedottelee kauemmaskin, että jotakin muutakin käryää kuin vain nuotio nokipannukahvin alla. Kaiken rehkimisen palkkiona on mustasta tuhkasta uutta ravintoa saava viljelyalusta. Se tosin vaatii vielä paljon vääntöä ja työtä ennen kuin muokkaukset kylvöineen on tehty ja voidaan vartoilla toivottavasti pulskaa satoa. Niitä seikkoja ei tässä pätkässä lähdetä enää availemaan, mutta kenties seuraava tuokioinen siitä kasken sadonkorjuusta jotakin kertoo...

Sienapoltto (1938) (IMDB)

Sienapoltto (1938) (Elonet)

Kaskinauris / Kaskinauriin korjuu

"Juurikasveista yleisin oli nauris. Sitä kasvatettiin yleisesti 1800-luvun puoliväliin asti kaskissa, myöhemmin pelloissa. Vanhin lajike oli muodoltaan pitkulainen ja teräväkärkinen. Huolimatta erinomaisesta kestävyydestään tämä lajike joutui väistymään muodoltaan litteämmän ja maultaan makeamman lajikkeen tieltä 1800-luvun puoliväliin mennessä. Kaskinauriin juuria voitiin käyttää sekä ihmisten ravinnoksi että eläinten rehuksi, jonka lisäksi naateista saatiin maakuopassa hauduttamalla säilörehua, pantiota."

"Naurista kylvettiin töpehtien sylkemällä, jolloin siemen sai alkukosteuden ja levisi hyvin harvakseltaan maahan."

Kylvö

Liekö sitten Rytkönen ja Mäkinen Kansantieteellinen Filmi Oyn kaskeamispuuhiin erikoistunein parivaljakko, mutta joka tapauksessa kaverukset tämän nauriin sadonkorjuuseen liittyvän dokumentinkin takaa löytyvät. Ilmestymisvuodeksi on kirjattu 1939 ja pituutta löytyy suunnilleen kahdeksan minuuttia. Edelliseen verrattuna yhtenä merkittävänä erona on, että Kaarlo Marjanen saa suunvuoron, eikä meno ole enää yhtä mykkää. Samalla hiukkasen tunnelmointiin ja sanoilla leikittelyyn taipuvainen kerronta värittää yleistä ilmapiiriä edellisen asiapitoiseen tekstivyörytykseen nähden. Tietysti mukana myös kiehtovaa sanallista ja kuvallista tietoa on, sillä eihän kevennetty rupattelu automaattisesti infotarjontaa nollaile ja hyvä niin. Tosin äänestä huolimatta tässäkin tapauksessa on päätetty tuikata alkuun tiedotetta tekstimuodossa, mutta sen jälkeen luotetaan lähinnä kuvien ja äänen yhdistelmään.

Palavien pätsien ja hehkuvien hiillosten kääntelyt ja vääntelyt ovat tämän dokumentin alkaessa jo taakse jäänyttä uurastusta, koska loikataan nopsasti nyhtämään ravitsevia juurikasveja kasketusta metsäpohjasta ja varsin mahtava nauris maasta näytekappaleeksi tempaistaankin. Dokumentin mukaan nauris on vanhin suomalainen viljelykasvi ja ennen perunan saapumista sekä kansansuosiota se oli myös tärkein juurikasvi. Kerrotaanpa myös, että rukiin tavoin nauris viihtyy tulen korventamalla maalla ja tuhkalla ravittu kasvupohja antaa runsaan sekä maukkaan sadon. Syys- ja talvikäyttöön tarkoitetun nauriin kylvöpuuhilla ei ole kiirettä, vaan siemenet voidaan ripotella kesäkuun lopulla Pietarin päivän lähistöllä, joten kasken valmisteluun ja polttamiseen on hyvin aikaa käytettävissä kehnoina sekä kosteinakin kesinä. Sadonkorjuuhetki taas ajoittuu syyskuun loppupuolelle, jolloin sato nyhdetään maasta. Perinteisesti varastointi taas hoidettiin kaivamalla viljelyalueen lähistöllä olevaan rinteeseen maakuoppa.

Aivan näin nopsasti ei kuitenkaan ole tilapäisten maakellarien vuoro, vaan kaskialueella nauriskasat kasvavat korjuuväen tuhtoessa ja kyllähän siinä nälkäkin saattaa vatsassa vierailla tunti toisen perään huhkiessa. Päivän päättymiseen saakka ei tarvitse kärvistellä, vaan voidaanpa tuoreesta sadosta käydä korjuun yhteydessä nauttimaan. Nimittäin yksinkertainen kiviuuni naurispaistikkaiden valmistamiseen kasaillaan näppärästi ja sinne voidaan laittaa nauriit kypsentymään. Avonuotion päälle taas viritellään naateilla peitelty kattila kiehumaan, niin tarjolla on sitten keitetty vaihtoehto myös. Kertoja tiedottelee, että jälkimmäiseen tarkoitukseen haudikkaiksi sopivat parhaiten pienet ja kuoriltaan ohuet nauriit. Muutenkin koko sato korjataan ja ihmisravinnoksi turhankin pienet voidaan valmistaa vaikkapa lehmille popsittaviksi.

Ennen varastoimista nauriista listitään nopeasti nahistuvat naatit pois, mutta näillekin on käyttöä, koska niitä voidaan kuivata kotieläinten rehuksi. Kaskialueelle pystytetäänkin puukepeistä kuivausteline, mutta mainitaan myös, etteivät naatit kuivattuinakaan erityisen pitkään käyttökelpoisina pysy. Näytetäänpä myös pikaisesti, miten se nauriiden talviasunto valmistuu, kun työmaan lähistölle kuoppaa kaivellaan. Sepä ei välttämättä ihan kevyt urakka olekaan, koska suuri sato vaatii kohtalaiset varastotilat ja maa puolestaan on kivistä, kovaa ja juurakkoista, eli siinä on kädet ja kaipa sisukin koetuksella, kun lähdetään nauriskuoppaa työstämään. Projekti on muutenkin työläs, koska reunalle tehdään tukevammista rungoista kehikko, jonka päälle kattopuiksi asetellaan puolitettuja puupötköjä. Nämä saavat niskaansa vielä kerroksen sammalta, multaa ja lopuksi havuja. Homma on syytä tehdä huolella, jotta monia suita läpi talven ruokkiva arvokas sato säilyisi ankarissakin pakkasissa. Ennen lopettelua pitää vielä pikkuisen rakennella, eli kyhäillään kasaan havumaja väsyneiden yösijaksi. Edelleen sanoisin, että Mäkisen ja Rytkösen Kaskisavun mailta on kattavampi ja kiinnostavampi dokumentti kaskeamiseen liittyen, mutta edellisen tuokioisen tapaan Kaskinauris on mielestäni täydentävine tietoineen suositeltavaa katseltavaa kumpaisenkin kaveriksi. Itse ainakin tykkäilen myös kovin Mäkisen kuvista ja usein sinänsä arkista aherrusta esitteleviin otoksiin saadaan kauneuttakin. Muutenkin elokuvallinen ote on hyvä, sillä lyhyet minuuttimäärät hyödynnetään tehokkaasti, mutta kuviin ja kerrontaan on selkeästi panostettu. Työjäljen ihastelu innostaakin osaltaan jatkamaan näiden teosten parissa ja samalla herättelee kiinnostusta tekijöiden muita tuoreempia tuotantoja kohtaan.

Kaskiviljely

Nauris

Kaskinauris (1939) (IMDB)

Kaskinauris (1939) (Elonet)

Näiden pätkien perään katselin vielä Isien työt IV -kokoelman lisukevalikoimasta löytyvän Eino Mäkisen noin viisiminuuttisen haastattelun vuodelta 1985, joka on taltioitu pari vuotta ennen Mäkisen kuolemaa. Ansioitunut kuvaaja oli tuolloin jo sairas ja mainitaankin, että hän oli myös sokeutunut, mutta muisti toimi kuitenkin. Mäkinen aloittelee kertailemalla alkutaipaleen materiaalisia rajoitteita ihan konkreettisesti käytettävistä filmimetreistä rupatellen. Taustatiedoksi tekstitellään, miten vuoden 1935 aikana saatiin aikaiseksi puolisen tusinaa väljästi kansantieteellistä dokumenttia. Nämä harjoituselokuvat saivat huomiota asiantuntijapiireissäkin ja toiminta nähtiin siinä määrin merkityksellisenä, että lähdettiin saattamaan kuvauspuuhia vakaammalle pohjalle. Niinpä vuoden 1936 kevätkaudella perustettiin Kansantieteellinen Filmi Oy, jonka tekemisistä tuli turistua helmikuun lopulla. Mukana perustamassa olivat Kustaa Vilkuna, Ahti Rytkönen, Sakari Pälsi, Martti Haavio, Esko Aaltonen ja Mäkinen. Mäkistä lukuun ottamatta muut olivat tunnettuja kansantieteilijöitä. Siitäkin syystä asiantuntijapiireissä projekteihin suhtauduttiin suopeasti, koska expertit olivat aina elokuvantekijöiden kanssa tiiviissä yhteistyössä. Mainitaan, että Vilkunalla oli merkittävä rooli aiheiden valikoimisessa ja niiden valmistelussa.

Porukan yhteisenä päämääränä oli tallettaa vanhaa ja katoavaakin kulttuuria ja Mäkinen muistelee, että Haaparuuhen synty oli yhtiön ensimmäinen valmistunut teos, joka yllättävästi on kokonaisuudessaan säilynyt ajanhampaan kulutukselta. Hän tosin mainitsee myös, että ihan alkuperäiseen versioon on sittemmin lisätty pikkuisen kuvaa soutuosuuksista. Ensimmäisiä julkisia näytöksiä elokuvateattereissa kuvaaja muistelee myös lämmöllä, mutta lyhyt haastattelu kuitenkin käytännössä pysäytellään siihen. Loppusanoista vastailee Mäkisen kanssa samoihin aikoihin vaikuttanut toinen arvostettu elokuvaaja, ohjaaja ja yleensäkin alan monitoimimies Erik Blomberg, joka kovin tuntuu Mäkisen otetta arvostavan. Kumpaisenkin herran töitä on tarkoituksena tulevaisuudessa ihastalla ja ihmetellä, mutta kenties taas jotakin muuta väliin ja perinnekulttuuriin pariin takaisin, kunhan siltä tuntuu. Nämä levyn bonuspätkän jutustelut on siis napattu YLEn tuottamasta ja Lauri Tykkyläisen työstämästä televisio-ohjelmasta Suomalaisen lyhytelokuvan vuosikymmeniä, joka julkaistiin vuonna 1986.