Katsastus (The Wedding Waltz)

Haiden mailla tai paremminkin vesillä tuli vietettyä jokunen jännäkin tuokio tuossa viimeksi vilkuillessa elokuvaa 47 Meters Down, joka päätyi upottamaan pääkaksikon varsin epätoivoiseen tilanteeseen, eivätkä ne terävähampaiset ja kuolettavasti haukkailevat haikalat ainoiksi hankaluuksiksi jääneet. Epätoivoa, ahdistusta ja pienoista alakulon sävyttämää menoa olisi jälleen luvassa, mutta eipä sentään ihan yhtä hengenvaarallisissa merkeissä kuin tuossa mainitussa pieleen menneessä sukellusreissussa, vaan Matti Ijäs muun porukan kanssa tuo ruudulle toilailemaan kolme kaverusta, joilla on edessään vähän keskimääräistä myöhäisempi sekä kivuliaskin askel hivenen hurjastakin ja ilmeisesti huolettomammasta nuoruudesta kohti aikuiselon vastuita ja velvoitteita. Ehkei tämä pelätty siirtymä sentään silkkaa synkkyyttä ole, vaan kyllähän tummia sävyjä kohti kallistuva huumori kumppanusten koitoksia värittää ja niiden koukeroista tässä olisi aikomuksena hiukan höpötellä.

Eteläisiltä meriltä käännelläänkin katsetta kohti kotoisempaa pohjoista elämänmenoa, ja tosiaan vaikka hengenvaaralliset vesipedot tipautetaankin tässä välissä pois kuvista, niin kyllähän sitä ahdistusta saadaan ilmankin aikaan ja mieltä riipii sekä hermoja raateelee seikka jos toinenkin. Aivan heti ei sitä kirvestä kaivoon viskaista, vaan Viltteri (Vesa Vierikko) ja Mallu (Kaija Pakarinen) ovat hartaina alttarin edessä vannomassa toisilleen ikuista rakkautta. Juhlavat vihkimistunnelmat häipyvät kuitenkin ripeästi, sillä kirkosta pihan puolelle siirryttäessä tuntuukin jo tavallaan arki alkavan ja jutut ovat heti karkeampaa lajia. Kauniin seremonian aikana toiset ahertavat morsiusmobiilin kimpussa asennellen kiireellä viimeisiä koristeita kiinni ja tekstiä pintaan.

Hetkistä myöhemmin autosaattue köröttelee kirkolta jatkojuhlia kohti ja siinä samalla selviää, että kenties kulkupeli olisi kaivannut vähän muutakin laittoa kuin vain pintakiiltoa, sillä autovanhus puhistelee höyryt pihalle, eikä tuore morsian malta pettymystään piilotella. Viltterin hermot takkuillessa sekä tuskaillessa kiristyvät ja kasvavaa kiukkua lähdetään purkamaan takapenkillä istuskelevaan pappiin (Taneli Mäkelä), eikä siinä sanoja suotta säästellä, vaan näkemykset päästellään ilmoille ilman ennakkosensuuria. Ehkeipä tanssahtelujen alkaessa ilmapiiri mikään maailman iloisin ole, mutta kärhämistä ja katkerista kiukkuiluista huolimatta juhlaväki viihtyy kuitenkin. Viltteriä ei paljoakaan tunnu vieraiden seurassa pyöriminen kiinnostavan, vaikka tavallaan illan juhlittuihin sankareihin lukeutuukin, ja hän tuhtookin ärtyneenä kesken matkan temppuilleen autonsa parissa.

Myös Mallu joutuu vähän vastentahtoisesti laittamaan illalle aikaisen lopun, sillä hän alkaa olla viimeisimmillään raskaana ja kaipaa vuodelepoa. Morsian on kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että illan isännän sopisi harrastella jotakin ihan muuta kuin remonttihommia ja sananvälittäjänä saa toimia Mallun veli Junnu (Markku Maalismaa), joka on samalla Viltterin parhaita kavereita. Pajan puolella uurastavaa Viltteriä eivät vieraat tai vauvat muistutuksista huolimatta edelleenkään innosta ja mies miettiikin ihan muita juttuja, sillä hän on työskennellessään kehitellyt ajatuksen ajaa reistaileva menopeli Ruotsin puolelle Haaparantaan katsastukseen säästösyistä.

Viltterin lähipiiriin lukeutuva Öövini (Sulevi Peltola) taas tahtoisi ottaa iloa illasta irti ja kaverilla onkin ehdotuksia mielessä parille nuorelle naisvieraalle, mutta juttu ei ihan toivotulla tavalla etene, sillä tarjotut juomat kyllä kelpaavat, mutta seura ei niinkään. Samoihin aikoihin Viltterikin malttaa lopettaa korjaustouhut hetkeksi ja käväisee pihalla lähinnä nostamassa kierroksiaan, koska muiden joukossa tanssiva pappi vieläkin tuntuu käyvän helposti hermoille. Torjutuksi tultuaan Öövini läpsyttelee autotallin puolelle Viltterin ja Junnun luo, ja mieliala on edellisten tapahtumien ansiosta keikahtanut synkeähköön suuntaan, jolloin paha olo lähtee purkautumaan kavereihin terävän kielen kautta. Jo valmiiksi kiihtynyt Viltteri taas ei aio toisen myrkyllisiä jorinoita ja piikittelyjä kuunnella pitkään, vaan melkoisen kovakouraisesti laittaa Öövinin ilkkumisille ja katkerille kuittailuille tylyn lopun. Lisäksi Viltteri alkaa ääneen syytellä, että ehkäpä kaveri onkin hänen tulevan lapsensa isä ja siinäpä on Öövini kirjaimellisesti ahtaassa ja pahassa paikassa.

Ilta hurjistuukin siinä määrin, että voisihan se tähän tapaan vailla malttia raivotessa huipentua surmatyöhönkin, mutta juhlat onnistutaan lopettelemaan ilman hengenheittoja, ja kunhan Viltteri saa pahimmat pirunsa hetkiseksi hillittyä, niin kolmikko päättää lähteä myöhäisillan ajelulle keskustaa kohti. Rauhoittuminen on tosiaan vain väliaikainen vaihe, ja vielä tuntuu olevan kohtalaisesti katkeruutta hampaankolossa. Murjotuksi joutunut Öövini onnistuu kiusanteollaan haastamaan sen verran riitaa, että klassinen nakkikioskitappelu siitä syntyy, mikä lopulta paisuu pikkuisen isommaksikin joukkorähinäksi, ja kovaa käsittelyä on luvassa yhdelle sekä toisellekin, kun mailat heiluvat huolettomasti ja kasvot veristyvät. Huuruisen ja hurjan yön jälkeen Viltteri soittelee vaimolle ja rähjäinen porukka saa pikkuhiljaa siirreltyä itsensä sairaalaan vastasyntynyttä poikavauvaa katsomaan. Jokseenkin kolkon vierailun jälkeen pitäisi sinne Ruotsiin lähteä autoa katsastamaan, mutta Öövini on siinä määrin ahdistuneen ärtynyt, että kävelee muihin suuntiin Viltterin ja Junnun porhaltaessa rajaa kohti. Lienee helppoa arvailla, ettei tästä reissusta mitään suurta säästöä saada aikaiseksi, vaan ehkäpä ennemmin lisää ärhentelyä sekä kummallisiakin harharetkiä...

Maaliskuun alkupuolelle tuli tosiaan soviteltua Ijäksen kenties pikkuisen omituisempi ja enemmän kärsimystarinan piirteitä sisällään pitävä kolmisen vuotta vanhempi Painija ja siihen verrattuna Katsastus ilkikurisen sekä tummasti tuikahtelevan huumorinsa ansiosta on näistä kahdesta selkeästi kepeämpi katseltava. Tokihan Katsastus hahmoineen oman taakkansa saa raahattavakseen, mutta aivan niin massiivisesta kivireestä ei sentään ole kyse kuin millaiseksi painijaparan epätoivoisellakin uhmakkuudella tuhtomat koettelemukset kasvoivat. Mielestäni tässä kolmen kaveruksen elämänmuutoksessa liikutaankin lähempänä helmikuussa kommentoitua ja samasta kokoelmasta löytyvää vuoden 1984 televisioelokuvaa Viimeinen keikka, jossa neljä nuoruudenystävää kokoontuivat vuosikausia myöhemmin kaverin hautajaisissa, mutta vaikka yhteinen sävel tavallaan löytyikin, niin silti jokin vaikutti olevan lopullisesti tyyppien väliltä kateissa. Voisi ehkä kuvitella, että joskus vuosia myöhemmin Viltteri, Öövini ja Junnu olisivat vieraantuneet vastaavaan tilanteeseen.

Muistaakseni tuli noita mainittujakin katsellessa tuumailtua, ettei Ijäs ainakaan ole halunnut hahmoistaan mitään ihan helppoja tapauksia muovailla, ja taas voisin väittää, että Viltteri ja muu kovapäinen kolmikko ovat hivenen hankalia heppuja monessakin mielessä, eikä välttämättä ihan ensisilmäyksellä tyyppeihin suuresti tykästy. Viltteri itse vaikuttaa paineen alla vähän vainoharhaiselta ja epätasapainoiselta kaverilta, joka saattaa tuosta vain käydä väkivaltaiseksi. Jos vihanpuuska valtaa kunnolla yläkerran, niin eivät ystävätkään ole nyrkeiltä turvassa ja vieraampia kanssaihmisiä voikin jo täysin surutta mätkiä menemään. Öövinin pahantuulisuudet purkautuvat puolestaan enemmän verbaalisesti ja tuntuu siltä, että paha kieli on paikoin hyvinkin herkästi karkailemassa toisia tarkoituksella loukkaamaan. Hänelle erityisesti ikääntyminen tuntuu olevan melkoisen arka paikka, kun vuodet viuhuvat armotonta vauhtiaan eivätkä suostu seisahtumaan. Vaikka miten yrittäisi pitää kiinni nuoren hurjan elämäntavasta, niin näiden päivien parhaimmisto alkaa olla peruuttamattomasti takana, eikä Öövini kykene tätä harmitustaan muilta kätkemään. Junnu on kolmikon hiljaisin sekä rauhallisin miekkonen ja joutuu silloin tällöin toimimaan sovittelevana voimana sekä välillä järjen äänenäkin, kun toisilla alkaa mennä liian lujaa tai raivokohtaukset uhkaavat kuohahdella puolimielisiä tekoja kohti.

Katsastus pyrkii melko napakalla 56 minuutin kestollaan ottamaan silmäyksen siitä, millaisessa myllerryksessä kolmen kaveruksen elämä keski-iän kynnyksellä on, ja mielestäni varsin lyhyt kesto huomioiden näistä pulmista yhdistellään mielenkiintoinen kokonaisuus, jossa pelkkä arkielon manailu ei valtaa liikaa tilaa, vaan mukaan mahtuu jokunen kummallisempikin kohtaaminen. Sävyäkään ei asetella täystotisuuden tasolle, mutta eipä kolmikon tuskailu mitään ihan kepeintäkään kotimaista komediaa mielestäni edusta. Kaverusten jutuissa onkin monesti mukana katkeraa värähtelyä ja esimerkiksi matkan loppuvaiheilla Viltterin tilittelyt ja pohdiskelut menevät jo hivenen surkuhupaisaankiin suuntaan hänen yrittäessään asetella palasia paikoilleen ahdistuksen ja väsyn vaivaillessa ajatuksia. Näissä hetkosissa Vierikon ilmeet iskevät sanoja kovemmin ja katsomoonkin välittyy hukassa olevan hepun hajanaiset aatokset pienoisella lohduttomuudella koristeltuna.

Henkilökohtaisesti elokuvan huumori ei välttämättä täysin kohdilleen osu, mutta kyllähän kolmikon koitoksista silti huvitustakin irtoilee, vaikka hillittömät ja herkulliset naurunryöpsähdykset jäisivätkin vähemmälle. Katsastuskustannuksissa säästö lienee lähinnä sivuseikka ja tekosyy päästä hetkiseksi irralleen arjen ahdistuksista, mutta kyllähän reissun edetessäkin tuntuu siltä, että siirtymävaihe aikuisuutta kohti on etenkin Viltterille ja Öövinille kivulias haaste. Tätä hankalaa palaa pureskellessaan ja märehtiessään kolmikko ei yhdessä liikuskellessaan mikään mukavin joukkio ole, ja voisikin pohtia, etteivät tyypit läheskään aina tuo toistensa parhaita puolia esille, mutta eipä tarinasta silti mielestäni muodostu mitään vastenmielistä tai tympäisevää valitusvirttä elämän epäoikeudenmukaisuuksia vastaan. Ennemmin liikuskellaan inhimillisissä tuntemuksissa ja olotiloissa, kun pelko kaverin katoamisesta perhe-elämään voimistuu ja samaan aikaan huoleton sekä hurja nuoruus alkaa olla katoava haave, josta ei silti millään tahtoisi päästää irti. Näistä muutoksen tuomista huolista ja murheista saadaankin aikaiseksi sujuva draamakomedia, jonka teemat tuntuvat paikoin tuskallisenkin tutuilta. Mielestäni Katsastus ajoittain lohduttomistakin aatoksistaan ja katkerista sanailuistaan huolimatta päästää hahmonsa ja samalla kai katsojankin vähemmillä kolhuilla kuin tuo mainittu Painija, jossa maailma murjoo poloisia paljon kovemmin kourin, joten senkin takia Viltterin ja kaverien kommellukset tuntuvat ainakin astetta kevyemmältä elokuvaviihteeltä.

Katsastus (1988) (IMDB)

47 Meters Down

Nyt kun tuli taas hetkellisesti herkisteltyä hiljaisen ja haikeansuloisen tarinan parissa, niin voisi olla otollinen aika palailla pinnan alle haiden vetiseen ja silloin tällöin veriseenkin valtakuntaan. Mitään mahdottoman pitkää taukoa en malttanut vesipetojen suhteen tässä vaiheessa pitää, koska runsas viikko sitten tuli lajityyppiin lukeutuvaa tekelettä tutkailtua. Vuoden verran varhaisempi The Shallows laittoi Blake Livelyn esittämän Nancyn hankalaan ja tappavaankin tilanteeseen, kun tämä vahingossa seilaili lainelautansa kanssa valkohain apajille, eikä siitä mitään erityisen iloista kohtaamista päässyt muodostumaan, vaan hengenvaarallinen sekä fyysistä kuntoa että kovaa tahtoa kysyvä armoton selviytymisvääntö. 2017 ilmestynyt 47 Meters Down hakee vaaranpaikkansa pikkuisen toista reittiä, koska kaiken järjen mukaan kyseessä on sinänsä vapaaehtoinen sukellus syvyyksiin haita hakemaan, mutta suunnitelmat menevätkin varsin ikävällä tavalla pieleen.

Ensimmäiset otokset vähän vihjaisevat synkkien vesien vaaroista, mutta mitään sen hurjempaa silmäiltävää ei ole alkuminuuteille kaavailtu, vaan vauhdikkaasti vaihdellaan silkan huvittelun puolelle. Sisarukset Lisa (Mandy Moore) ja Kate (Claire Holt) ovat ottaneet tauon arjesta ja lähteneet kahdestaan Meksikon auringon alle lämpöisistä ja leppoisista päivistä nautiskelemaan. Uima-altaalta kaksikko löytyykin ja ihan hyvin aika näyttää kuluvan, vaikka vähän onkin ilmassa sellaista mielialaa, että ainakin toinen siskoksista tahtoisi vähän muutakin virikettä kuin vain lomakohteella lojumista yleisen lötköilyn merkeissä.

Siskoksista vanhempi Lisa ei miellyttävistä puitteista huolimatta pysty täysillä lomastaan riemuitsemaan, sillä hän on lähtenyt matkaan tilanteessa, jossa parisuhde on tullut tiensä päähän. Kyse on vielä niinkin tuoreesta erosta, että alkuperäisenä ajatuksena on ollut lähteä kumppanin kera matkaan, mutta Stuart onkin vähän ennen jättänyt Lisan, joka yöaikaan tuskaileekin asiaa ja tuumii Katelle olleensa ehkä liian tylsä ja väritön persoona miehelleen. Kate haluaa tietysti piristää siskoaan ja miettii, että jos ei kerran uni tule, niin samapa kai se lähteä kaupungille tunnelmia musiikin ja tanssin muodossa kohottelemaan. Piristely-yritys tuntuukin tepsivän ja lomailuun löytyy iloisempaa otetta, sillä virvokkeita kulautellen ja tanssilattialla pyörien seuraan ilmestyy pari nuorta miestä, joiden kanssa tunnit vierähtävät tuosta vain ja uusi aamu alkaa jo lähestyä.

Tuoreiden tuttavuuksien kautta saadaan vinkkiä lomaohjelmiston laajentamiseksi, eikä ehdotettu ajanviete ole mitään perinteisintä päiväretkeilyä, vaan kaverukset tuntevat paikallisen kapteenin (Matthew Modine), joka järjestää turisteille haisukelluksia. Sukellusta ennenkin harrastellut Kate innostuu heti kovasti tilaisuudesta päästä ihmettelemään merten suurpetoja ihan lähietäisyydeltä, mutta Lisa vaatiikin vakuuttelua enemmän, sillä häntä tämä melkein ainutkertainen mahdollisuus ei samalla tavalla houkuta, vaan huoli puskee pintaan. Kyllähän Lisakin ymmärtää, että olisihan tämä reissu ihan erilaista touhuilua allaspötköttelyyn nähden, mutta hänellä ei ole vastaavaa sukelluskokemusta kuin sisarellaan, mikä tietysti vaivaa mieltä. Muut puhuvat Lisaa parhaansa mukaan muuttamaan mieltään kertoen, että häkin sisäpuolella on täysin turvallista, eikä siellä seisoskellessa tarvitse tietää tai osata paljoakaan sukeltelusta.

Riehakkaan ja aamuyölle venähtävän juhlaillan päätteeksi Lisa lupautuu mukaan, mutta kunhan uusi päivä koittaa ja ajatuksenjuoksu on yölliseen toimintaan nähden selkeämpää, niin samat epäilykset harrastelun turvallisuudesta tekevät paluun. Eteenpäin kohti venekyytiä kuitenkin kävellään, mutta varsinaiseen meripaattiin siirryttäessä sotkuinen ympäristö ja natiseva häkkiviritelmä jälleen kyseenalaistavat huvittelun järkevyyden. Hermostuneisuutta on hyvinkin hankala hillitä, kun toisella selvästi on enemmänkin pelkoja ja murheita tulevan sukelluksen suhteen. Muu porukka ei kuitenkaan selkeästi halua enää tässä vaiheessa hyväksyä kieltävää vastausta, joten eteenpäin porhalletaan, ja kunhan lupaavalta vaikuttava paikka keskeltä merta löytyy, niin aletaan viskoa syöttejä yli laidan ja kyllähän veri vedessä vetää petoja perässään varsin vauhdikkaasti.

Tosipaikka alkaakin lähestyä, sillä välipalat kelpaavat ja pian pinnalla liikehtii parikin evää, eli pitäisi alkaa kiskoa kamppeita ylle. Siskosten uudet tuttavuudet ovat ensin jonossa, sillä pienehköön häkkiin mahtuu vain pari henkilöä kerralla, eli vielä ehtii hetkisen hengähtämään. Lisa ei pysty rentoutumaan ja kokemattomuus koko sukelluspuuhan suhteen paistaa läpi ja kapteenikin tämän huomaa, mutta siitä huolimatta on valmis lähettämään toisen heikoista taidoista ja epäröinneistä huolimatta hairetkelle pinnan alle. Melkeinpä jännityksestä jäykkänä Lisa kankein askelin etenee häkkiä ja suurten petojen reviiriä kohti, mutta kunhan päästään veden ympäröimäksi ja kaloja katselemaan, niin hermostuneisuus helpottaa ja häkin tuoma turvallisuus auttelee lievää hymyäkin kasvoille.

Alkuinnostusta onkin havaittavissa ja yläpuolelta heitellään lisää syöttejä, etteivät vetonaulat heti uiskentelisi muille apajille. Kovin pitkään kyyti ei jatku hallittuun ja leppoisaan tapaan, vaan vaijeri alkaa luistaa, minkä seurauksena hetkistä myöhemmin häkki luisuu vastustamattomasti synkkiin syvyyksiin ja kurjuuden kruunuksi katolle kopsahtaa koko vinssiviritelmä. Lähemmäs 50 metrin syvyydessä haiden ympäröimänä vitsit ovat vähissä, koska happi on rajallista kuluen näissä lukemissa nopsasti ja yhteys yläkertaan pätkii pahasti. Siinäpä sitä olisi monta pulmaa pohdittavana, sillä syvyyden takia uhkarohkea ja nopea nousu ei tule kyseeseen ja hiljaisempi eteneminen on petojen takia hengenvaarallista, mutta haasteista huolimatta pitäisi jotenkin keksiä ja löytää turvallinen tie pintaa kohti...

Onneksi tämäkään teos ei kamalalla kiireellä ole paahtamassa piinaavaa pohjakosketusta kohti, vaan jokunen kohtaus voidaan viettää rauhallisemmin ja löysäillä jännityksen luomisen suhteen. Tummat vedet kuuluvat tietysti näissä hieman julmistelevissa seikkailuissa asiaan ja jossakin pohjan lähistöllä avauskuvissa harhaillaan pahaenteisen hiljaisuuden vallitessa. Siinä missä The Shallows liitti alkuun vähintään vakavan varoituksen tulevasta turmasta, niin väittäisin, että haihäkkitarinan tekijöillä on selkeästi ollut aikomusta availla oma tarinansa pikkuisen virnistelevämmällä naamalla, sillä painostavuutta tunnelmaan tuova musiikki johtaa nopsasti vähän hassuttelevaisempaan punavärillä maalailuun. The Shallows saikin minulta kehuja siitä, ettei lähtenyt päähenkilöään hirmuisella hopulla kuolettavaan kitaan sullomaan ja terävissä hampaissa riepottelemaan, ja samat sanat pätevät mielestäni myös tämän pikkuisen uudemman elokuvan kohdalla.

Eihän sisarusten elämäntarinaa lähdetä katsojalle kertailemaan tai tuntemuksia läpikotaisin tilittelemään, mutta ennen ikäviä onnettomuuksia ja tylyjä tilanteita ehtii sentään kohtalaisesti mukana roikkumaan ja juttuja kuulemaan. Noin neljännes elokuvan alusta rauhoitetaankin raaistelujen ulkopuolelle, mikä ei mielestäni ole liian pitkä pätkä kärsittäväksi, vaikka verenhimo olisikin kohtalaiseksi kohonnut. Toisaalta, enpä muutenkaan varmaan lähtisi tätä suosittelemaan, jos joku haikailisi haivetoista hurmejuhlaa, sillä lopulta suuri osa jännityksestä rakennellaan vahvemmin kuolemanpelon varaan kuin irtoraajoilla shokeeraamisen pohjalle. 47 Meters Down on saanut kotoiseksi ikärajaksi 16 vuoden pyörylän, mutta Yhdysvaltojen puolella meni läpi PG13-suosituksella, mikä osaltaan kertonee, ettei kuvasto kovin rankistelevaista lopulta ole.

Sanoisin myös, että jos toiveissa on jatkuvaa haihöykytystä vilkuilla, niin saattaapi tulla pettymys, koska eipä näitä pelättyjä petoja tässäkään elokuvassa ainakaan ylikäytetä. Jos The Shallows napattaisiin vertailukohdaksi, niin suunnilleen samoilla linjoilla liikutaan varmaan näiden pahamaineisten petojen kokonaisruutuajan suhteen. Mielestäni 47 Meters Down kuitenkin esittelee vetonaulansa nopeammin koko komeudessaan kuin mainittu vertailukohde, koska jo laskeutumisvaiheen yhteydessä nämä meren majesteettiset mötkäleet kiertävät hiljaisen uhkaavasti häkkiä, eikä katsojalle jää lainkaan epäselväksi, millaisia kitoja pimeän veden piilosta myöhemmin syöksähtelee. Näyttää muutenkin siltä, että 47 Meters Down pyrkii pitämään hait läpi elokuvan aidonoloisina, mutta tietysti hurjina ja vaarallisina. The Shallows taas mielestäni loppupuolellaan alkoi viedä Nancyn tappavaa vastusta ulkomuodoltaan jonnekin painajaisten hirviön suuntaan, eikä vastaavaa muutosta pääse sukellustarinassa tapahtumaan. Varsinaiset vaaratilanteet haiden kanssa ovat pääsääntöisesti nopeasti ohi, eikä tässä todellakaan lähdetä pureskeluja täydellä tarkkuudella ruudulle roiskimaan, mutta jokunen melkoisen makoisa säikäytysyllätys kyllä kehitellään.

Suhteellisen vähäverisestä linjasta huolimatta mielestäni 47 Meters Down onnistuu hyvin jännityksen kehittelyssä ja se on samalla mainio esimerkki panosten kohottelusta loppusuoralla, sillä otetta lähdetään selvästi tiukentamaan viimeisellä neljänneksellä ja vähän ennen lopputekstejä asenne taistossa on armoton sekä tuikea. Elokuva ei silti ole mikään täyttä tuntia tauotta jatkuvan hyökkäyksen vyörytys katsojan sietokykyä kohti, sillä tukalien tilanteiden väliin suodaan muutama pieni kepeämpi kotvanen. Puristuksen ei kuitenkaan anneta täysin hellittää mielestäni missään vaiheessa, koska etenkin Lisan kautta ahdistusta kohotellaan ylös jo varhaisessa vaiheessa ja paikottaisista toivonpilkahduksista huolimatta uhka on miltei koko ajan taustalla läsnä.

Blogissa on näitä samaan lajiin mielestäni sopivia haielokuvia tullut kommentoitua pari muutakin kuin vain The Shallows, eli Open Water ja The Reef. Näihin verrattuna 47 Meters Down tarjoilee poikkeavan koukeron siinä mielessä, että auttajat välineineen ja mahdollisuus pelastukseen ovat käytännössä jatkuvasti kellumassa yläpuolella, mutta silti miltei mahdottoman kaukana. Periaatteessa on olemassa vaihtoehto sinnitellä ja odotella apujoukkoja, mutta eihän se välttämättä vielä kovin kuumottelevaa jännitysviihdettä olisi ja niinpä katsojaa piinaillaan useammallakin ahdistavalla koettelemuksella. Verta vuotaa haihoukuttimeksi jo ensimmäisen rysäyksen yhteydessä, mikä painelee paniikkinappulaa pohjaan, eikä selviytymiskamppailu myöhemminkään ole helpolla voiton puolelle kallistumassa. Radioyhteys ei kanna aivan niin syvälle, eli uhkarohkeuttakin vaaditaan vaihtoehtojen ja hapen käydessä vähiin. Yläpuolelta kuuluvat äänet nostattelevat toivon lisäksi huolta ja noin muutenkin tukalia tilanteita kehitellään vähintään riittävästi. Haitkin käyvät pikkuisen kokeilemassa kalterien kestävyyttä ja toisaalta taas tappava sukeltajantauti torppailee innokkuutta kokeilla onneaan nopeassa nousussa. Ennakko-odotuksiin nähden 47 Meters Down onnistuikin jännitysosastolla toivottua paremmin ja etenkin viimeisten minuuttien hurja kurimus pääsi positiivisesti yllättämään.

Visuaaliselta tarjonnaltaan 47 Meters Down ei ole aivan yhtä antoisa kuin maisemiensa puolestakin hehkuttelemani The Shallows, mutta toisaalta laskisin lopulta sen plussaksi, että vaijerin annettua periksi pysytään pitkälti pohjassa, eikä poiketa pintaan katsomaan veneporukan touhuja, sillä mielestäni tämä pitää osaltaan tehokkaasti piinaa ja ahdistusta yllä. Onneksi alkupuolella riittää sitä kaunista rantamaisemaa ja laajempaa merikuvaakin ihasteltavaksi. Vaikka heti ei veneeseen hypähdetäkään, niin merellinen ympäristö tunkee kuviin miellyttävän ripeästi. Eihän 47 Meters Down ensisijaisesti näkymiensä takia mieleen jää, mutta ainakin muutama upea välähdys saadaan teoksen sekaan ikuistettua. Myös laskeutuminen kalojen valtakuntaan on kauniisti toteutettu ollen ihan tunnelmallinenkin siirtymä kohti pimeämpien kohtausten jatkumoa. Ennakkoon vähän murehdin, että mahtaakohan 47 Meters Down olla kuvastoltaan silkkaa tankeissa taltioitua hämärää säikäyttelyä, mutta onneksi on maltettu kameroita käännellä kirkkaampiinkin kohteisiin. Luulisin, ettei tässä ole tarkoituskaan ollut häikäistä katsojaa selkeillä ja näyttävillä vedenalaisilla jaksoilla, vaan painotella ympäröivää pimeyttä vaaroineen ja hämärää sekä karua pohjaa. Jos siis haluaa herkullisen visuaalisen vilkaisun laineiden alla lepäävään merkilliseen maailmaan, niin ehkeipä tämä teos siinä suhteessa lopulta kovin paljoa ihmeteltävää silmille suo.

Ilmeisesti täysin todenmukaisesti ei lähdetty näitä syvyyksien olosuhteita tarinassa toistamaan, sillä IMDB:n triviapuolella mainitaan, että asiantuntijoiden mukaan siskosten happi riittäisi kyseisessä metrilukemassa vain viitisentoista minuuttia. Itse en pidä tällaisia todellisuuden venyttämisiä niin merkittävinä seikkoina, että niistä tahtoisin lähteä jäkättelemään. Kevyttä taustaselvittelyä tehdessä jäin käsitykseen, että elokuva tosiaan kuvattiin suurelta osin tankeissa ja veden sekaan pilkottiin parsakaalia hienoksi silpuksi, mikä alkoi ajan myötä näyttelijöitä ällöttää. Saman triviaosaston perusteella 47 Meters Down kuvattiin pitkälti jo vuoden 2015 syyspuolella ja loput seuraavan vuoden alussa. Alkujaan julkaisu oli suunniteltu elokuulle 2016 internetin elokuvapalveluissa ja levyllä nimellä In the Deep. Ilmeisesti toinen jakeluyhtiö näki tarinassa teatteripotentiaalia ja osti oikeudet sekä kasvatti markkinointibudjettia merkittävästi, mikä lykkäsi julkaisupäivää pitkälle vuoden 2017 kesään. Samalla nimi vaihdettiin takaisin muotoon 47 Meters Down, joka oli toiminut työnimenä teokselle, mutta ihan ilman kömmähdyksiä lykkäyksestä ei selvitty ja niinpä jotkut kaupat ehtivät myymään pienen erän DVD-levyjä väärällä nimellä elokuussa 2016 ennen kuin saivat tiedon uudesta levityssuunnitelmasta.

Näkemäni perusteella pidän erinomaisena juttuna sitä, että 47 Meters Down sai lopulta vähän yllättäenkin teatterilevityksen, sillä pystyn helposti kuvittelemaan, miten kotisohvallakin tuntuvat kivuliaat ja hermoja raastavat hetkoset ovat teatterissa vyöryneet päälle paljon painostavammin. Melkoisen pienellä runsaan viiden miljoonan dollarin budjetilla ja ilman isompien studioiden tukea tehty elokuva keräsikin teatterikierroksellaan päälle 60 miljoonaa dollaria ja se oli ilmestymisvuotensa tuottoisimpia pientuotantoja. Siihen nähden ei olekaan mikään ihme, että jatkoa on jo kiikarissa ja samaa porukkaa kameran takana, eli Johannes Roberts jatkaisi ohjaajana sekä kirjoittajana ja Ernest Riera toisena kirjoittajana. Wikipedia valottelee, että jatko-osa siirtelisi tapahtumia Brasilian rannikolle, jossa useamman hengen porukka lähtisi tutkimaan vedenalaisia raunioita ja luolia vähemmän mukavin seurauksin. Jokseenkin mielikuvituksettomasti nimetty 48 Meters Down ilmestyy näillä näkymin kesällä 2019 ja kyllähän ensimmäinen niinkin mallikasta selviytymistä ja jännitystä ruudulle loihti, että jatkoa ihan positiivisin mielin vartoilen. Kenties odotellessa IMDB:n puolella kehnommat pisteet kerännyt Open Water 3: Cage Dive kelpaa välipalaksi...?

Näitä tulevia kuolettavia kohtaamisia odotellessa voisi tietysti vaihteeksi vilkuilla jotakin hiukkasen leppoisampaa merellistä elokuvaviihdettä, koska sitäkin osastoa katselujonoon on kertynyt. Voinee myös väittää, ettei 47 Meters Down ihan loppuun kulahda kertakatselulla, ja luulisinkin, että uusintahalut heräilevät viimeistään jatko-osan ollessa ajankohtaisempi. No, nyt kun on katsomon puolella painajaisesta selvitty ja pikkuhiljaa palauduttukin, niin voi vielä perään huikata, että aikamoisen inhottavaan ja ahdistavaan paikkaan elokuva pääkaksikon tosiaan tipauttaa. Rauhallisempaa lomailujaksoa seurailee vajaan tunnin verran tehokasta piinailua pimeydessä, mikä lopulta hurjistuu melkoisen tylyyn ja häijyyn höykytykseen, sillä paljon pahempaa on luvassa ennen kuin lopputekstit armahtavat ja päästävät hermolevolle. Siskoksia ei todallakaan tahdota päästä helpolla hampaiden otteesta pelastuksesta haaveilemaan ja ne onnenpotkutkin siellä synkässä syvyydessä ovat melkoisen harvinaisia sattumuksia. Kun kerran jännitystä haetaan ja pyritään kohottelemaan karvat kauhusta, niin melkeinpä kaikki mainitut seikat kallistuvat kokonaisuudessa plussapuolelle. Onhan elokuvassa toki niitä tökkivämpiäkin tuokioita, mutta ehkäpä ne häiritsevät enemmän mahdollisella uusinnalla ja siksipä 47 Meters Down on ainakin kertakatseluun mainio tapaus lajin ystäville.

47 Meters Down (2017) (IMDB)