sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Hamsterit 3/3

"Iloinen puheensorina ja toiveikas talvimieli täyttää huvilan keittiön. Hyvä on maa, joka kasvattaa ravintoaineita, ja hyviä ovat taitavat, ahkerat ihmiset! Näin ajattelee Rurik, näin miettii onnellinen Hamsteri. Toiset kasvattavat lampaita, toiset taas kaatavat puita. Joku työskentelee tehtaassa, joku taas tekee virastotyötä. Hallintoviranomaiset hallitsevat ja opetustoimikin hoidetaan. Iloluonteiset tai surumieliset taiteilijat viihdyttävät kansaa, ja parturi leikkaa niskatukan. Näin tulee kaikki tehdyksi ja suuri tyytyväisyys asuu kaikkialla. Kelpaapa silloin mukuttaa lammaspaistia ja verhota ruumis turkisliiveillä."

Tässä olisi taas oiva paikka paasailla, miten kesäkiireet vievät kirotusti kiinnostuksen muihin puuhiin, eikä ehdi ja jaksa samalla tahdilla vahtailla ruutuviihteen kiemuroita, mutta kaipa tämän valitusvirren voisi jättää vaikkapa lyhykäiseksi versioksi. Elokuvia on kesäkuun puolelle runsaat kymmenen kappaletta kertynyt toistaiseksi, mutta painotus on ollut niissä siihen suuntaan, ettei niinkään ole aihetta tänne tempaista. Televisiosarjojen suhteen aikaa on vienyt esimerkiksi Heartbeat alkukausien jaksoillaan, mutta sainpa myös aikaiseksi lukaista Veikko Huovisen vuonna 1957 ilmestyneen teoksen viimeisen kolmanneksen ja siinä yhteydessä tietysti myös minisarjavastineen päättävän kolmannen jakson. Näistäpä voisi pikkuisen puhella ennen kuin vallan muistikuvista lähtevät hiipumaan ja haalistumaan. Edellisiä osia ei liene syytä tässä välissä lähteä mittavammin kertailemaan, mutta jospa hiukkasen kuitenkin niitä pääpiirteitä palauttelisin mieleen. Ensimmäisessä osassa perheineen maaseudun rauhaan muuttanut Rurik (Aapo Vilhunen) ystävystyi omalaatuisen naapurinsa Hamsterin (Pentti Siimes) kanssa, ja tämä vallaton vekkuli alkoi houkutella sekä viekoitella Rurikia hamstrauksen ja talvivarastoinnin pauloihin, mikä tuottelikin tulosta yhteisymmärryksen löytyessä ja tavoitteiden tarkentuessa.

"Hyvä! Tästä se lähtee. Näin alkaa toiminta. Pääasia, ettei mietiskele myöhäissyksyllä synkkiä asioita. Ei hisahdustakaan paenneista muuttolinnuista, jotka petturimaisesti hylkäävät meidät. Ei sanaakaan autioista lehtimetsistä ja kesästä, joka taas lupasi ja kidutti ja senkin vähän otti pois. Päin talvea vain!"

Toisessa jaksossa siirryttiin suurista suunnitelmista tekoja kohti, eli kaksikko päättäväisesti lähti lähialueen tuottajilta kyselemään tavaraa tarpeellista ja pitihän ne ostohousut jalassa isompiin kauppoihinkin poiketa. No, kumpikin oli jakson loppuhetkillä varsin tyytyväinen ahkeran kauppailun tuloksiin, kun maukkaita säilykkeitä ja jokseenkin salaa osteltuja kimaltelevia pulloja ärjyine nektareineen hymyssä suin myhäillen ihastelivat. Kellari alkaa siis täyttyä, eivätkä notkuvat hyllyt enää pelkkiä haikailuja ole, mutta vielä viimeisiä palasia pitäisi paikoilleen asetella, sillä olennaisia lisäyksiä uupuu. Kaikkiaan näistä asetelmista on hyvä lähteä toivottelemaan pohjoisia eläjiä kurittelevaa talvea ankarine pakkasineen tervetulleeksi, ja kaipa siihen suuntaan tämä viimeinen 42-minuuttinen sohvalötköttelijän vie...



"Pitkä on odottavan aika syksyllä. Viimein kun jo perin pohjin tuskastuu, leikkaakin taivasta hanhien kiila ja joutsenpari kaartaa yli jäiden kohti tuonpuoleista järvenrantaa. Jos siis Rurik odottaakin kiihkeästi Jallua ja maanviljelijää, vaikkakin mielestään toivottoman pitkän ajan, niin tuleehan lopulta enteitä uskoa vahvistamaan."

"Parasta on sittenkin, että raitis puhuri ajaa sadepilvet tiehensä. Pakkanen puree kolmena päivänä sangen terävillä hampailla. Ja sitten pullistuu itäisellä taivaalla muhkea pilvenkylki. Kun päälle ehtii, niin pöläyttää ilman lunta täyteen. Yhdessä yössä sataa kymmensenttisen lunta, eikä hevillä lopetakaan. Metsien lumipuku on niin hohtava, että silmiä häikäisee. Valkeat metsäkanat juoksevat vilkkaina pajukoissa. Metso istuu pitkän iltapäivän mäenrinteen petäjässä ja puraisee kaikessa rauhassa neulasen silloin tällöin."

Kuten Huovinen tuossa yläpuolella kirjansa sivuille sanoja taiteilee, niin sarjankin puolella tehdään selväksi, ettei se kauan odoteltu jäätävämpi vuodenaika koetuksineen ihan noin vain saavu varastoja testailemaan, vaan syksyn jälkipuolisko voipi olla häilyväistä ja oikullistakin aikaa, mikä taas koettelee hermoja ja kärsivällisyyttä. Tokihan voi tunnelmoida vaikkapa Robinson Crusoen kovia koettelemuksia kertaillen tai Hamsterin tapaan artikkeleita arktisen retkikunnan oikeaoppisesta varustelusta kirjoitellen. Hänen puolestaan hiukkasen huolestuttaa, että siinä missä Rurikin perheen kellari suorastaan pursuaa herkkua jos toistakin, niin Hamsterilla ruokatilanne on niinkin heikko, että pitää kuivaa korppua jäytää, eikä kattavista talvivarastoista voi kuin haaveilla ja toteuttaa näitä mielitekoja Rurikin lompakon kautta. Hiukan apeissa aatoksissa tuleekin puheltua pari sanaa yksinäisyydestä, mutta onneksi on sentään Minni-hiiri synkkenevinä iltoina seuraa pitämässä.



"Eipä uskoisi, miten sää kellahtaa aivan nurinpäin. Eilen jo näytti siltä, että kunnon talvihan tästä tulee. Pakkanen napsahteli äkeästi puissa, talitiainen nokki rasvaa lintulaudalla ja Naku menetti hieman nahkaa kielestään, kun meni nuolemaan saunan ovenripaa. Taivaskin kerkesi olla kylmänkuulakka tuolla ylhäällä, missä koivumetsä värjötti huurrepuvussaan. Reenjalaskin naukui kuin piukea sopraanolaulajatar, joka on saanut vuoden verran hienoa opetusta vanhalta, kalliilta laulunopettajattarelta ja sen jälkeen valinnut ohjelmaansa maailman apeimmat ja kuivimmat laulut, niin että joka sellaista sattuu kuulemaan joko radiosta tai raollaan olevasta konserttisalin ovesta, ei toivu koskaan ennalleen, vaan laihtuu kilon päivässä ja pääsee viimein pois tästä kitisevästä elämästä. Ja natisevin nivelin liihottelee onneton kuulijavainaa taivaaseen, jossa rintatautinen enkeli vie hänet koleaan kylpyhuoneeseen ja pesun jälkeen antaa hänelle liian suuret flanellialushousut, sukkanauhat, esivaatteen ja virsikirjan."

Säiden ja niiden seuraamusten lisäksi myös muuta pulmailtavaa ja päänvaivaa tietenkin ilmenee, mutta siellä seassa on toki myös niitä mielialoja kohottelevia ilonpilkahduksiakin, joiden joukkoon lasketaan mittavat tavaratoimitukset, kun edellisen jakson tilauksia täytellään. Siinäpä sitä suut hymyssä oivia talvivaatteita sovitellaan, mutta hetkenä toisena Rurik saakin jo sanojaan harkita, sillä Tellu (Kirsti Kemppainen) osoittaa hirmuistumisen merkkejä saadessaan tietoonsa salailtuja sikahankintoja, eikä onnistuneita kauppoja seuraava maiskutteleva mässäily raakalaismaisine tapoineen sekään mitään kaunista katseltavaa tai kuulosteltavaa ole, vaan saattaapi jopa iljettämään käydä. No, joka tapauksessa toimitusten myötä aletaan olla valmiita ottamaan vastaan niitä kovempiakin pakkasia ja pimeä sekä pitkä talvi. Oikeinpa sitä hekumoiden jo ennakkoon herkutellaan, miten päästään nautiskelemaan lukemattomista herkuista hyytävien viimojen vinkuessa seinien ulkopuolella. Erityisesti miesväki tahtoo näillä ajatuksilla tunnelmoida, ja kaverukset näkevätkin itsensä mäyrinä pesissään maan alla rupattelemassa ja kulauttelemassa lämmikettä lumimyrskyjen vallitessa ja piiskatessa pohjoista luontoa. Huovinen parhaansa mukaan yrittää pienellä pilkkeellä näitä nautintoja lukijalle välitellä ja usein riveille löytyykin sopivasti huumoria kera lämminhenkisen yhdessäolon:

"-Ja jahka pakkanen alkaa kimakammin paukkua, pidetään perunakuopassa lintukekkerit. Luulenpa, ettei ole niinkään mahdotonta, ettemmekö silloin nauttisi moniaita kortteleita paloviinaa.
-Hjoo! sanoo Rurik -Istutaan siellä iltaa. Ollaan kuin karhut talvipesässä. Luppakorvalle annetaan luut.
-Kuule, istutaankin oikein tanakasti! innostuu Hamsteri. -Minä levitän lattialle olkia. Viedään sinne termospullossa kahvia. Talvitamineethan meillä onkin sellaiset, ettei juuri vilu pääse sen paremmin ylä- kuin alaruumiiseenkaan.
-Hy-hyvä ajatus! kähisee Rurik Tulisielu. -Otetaan sinne sillit ja kurkut ja hummerit. Minä poika vedän päälleni tikkurin, turkisliivit ja nahkapuseron. Sanopa, tuleeko flunssa niin vain?
-Virukset ja bakteerit pakenevat sekavana laumana kilometrin päähän! vakuuttaa Hamsteri. -Tarkemmin ajateltuani olen kallistumassa siihen, että menemmekin maan alle talven raivokkaimman lumimyrskyn aikana. Annetaan lumen peittää meidät alleen. Aukaistaan tuuletustorvi, niin saadaan kuunnella tuulen kohinaa ja möyryämistä. Mutta me, kaksi mäyrää, pakinoimme siellä muina miehinä välittämättä tuon taivaallista avaruuden ilmavirtauksista. Myrskylyhty tuikuttaa, ja me muistelemme menneitä ja tuumailemme sitä ja tätä. eikö vain?"



Siksipä siis ei ole mikään isompi yllätys, että Rurik malttamattomana niitä tuiskuja tuimia haikailee ja ensimmäinen pakkasaamu otetaan sekä kirjassa että sarjassa innolla vastaan. Kolmekin astetta miinusta voi siinä mielentilassa olla jo mitä parhain syy tempaista talvikamppeet päälle. Kyllähän kirjassakin Rurikin malttamattomuudelle hiukkasen naureskellaan, mutta ruutuversiossa tahdotaan antaa vielä vähäsen surkuhupaisampi kuva näistä touhuista, kun nähdään, miten perhe talviharrastelee ja lumileikittelee, vaikka hanget ja kinokset siinä vaiheessa ovat suunnilleen nollan senttimetrin tuntumassa. Unistelujen puolella toki saadaan koettavaksi kylmiä puhureita ja lumipukuisissa maisemissa vaeltelee lukemattomissa määrin pohjoista porokansaa. No, todellisuus taas tuuppaa siedettäväksi vettä ja loskaa, mikä vetää mieltä väkisinkin matalaksi. Hetkellistä ilonaihetta löytyy touhukkaasta kenkärasvan keittelystä onnistumisineen, mutta jatkuva sadekausi alkaa lopulta viedä toivoa valkoisen talven tulosta. Näidenkin tuntemusten osalta kirja vie omasta mielestäni voiton, vaikka sarjakin edelleen ihan hupaisaa silmäiltävää on.

"-Niin kauan kuin meillä on toiveikas talvimieli, olemme yksinvaltiaita kehässämme. Kun toista erää on kulunut neljännesminuutti, niin mitä tekee kehätuomari? Hän laskee kymmeneen ja nostaa ylös suuren nyrkkisi. Siinä kellettää pakkanen, siinä lojuu napapiirin nokimusta yö, vesisade, pimeys, mielensynkkyys; kaikki nuo vanhat, inhottavat kaalikorvat samana hervottomana myttynä."

Arkisia, mutta samalla omituisiakin ovat elon ilot, surut, huolet ja huvit tässäkin Huovisen varhaisteoksessa, eikä liiallinen vakavuus oikein missään vaiheessa käy tunnelmia ankeuttamaan, vaikka samalla sopii sanoa, että huumorikin ajoittain jokseenkin laiskasti kukkii. Enimmäkseen kuitenkin viihdyttävyys on ihan kelvollisella tasolla ja turhapa siitäkään on napisemaan lähteä, että hymyt tai hyväntuuliset hymähdykset täysin uupuisivat. Ilmapiirin myrkyttämisen tai aatosten suruistamisen sijaan kirjailijalla selvästi on jälleen ollut niitä sinisiä ajatuksia jahdattavana, ja väittäisin, että ainakin muutamaan otteeseen näistä lipevistä ja kovin helposti karkaavista mietteistä onnistutaan nappaamaan kiinni. Ehkeivät jutut sellaisia ole, että niistä tahtoisi mietelauseita seiniä koristamaan nappailla, mutta melkoisen mukavalla tavalla monesti niitä ihmiselon vaikeuksia voittoineen pyöritellään, ja siitäkin kiittelisin, että nämä aiheet sovitellaan sujuvasti ja luontevasti päähahmojen juttutuokioihin, mikä tekee sivujen selailusta varsin joutuisaa harrastetta.



"-Mies käy siekailematta käsiksi työhön, kertoo Hamsteri. -Ravistaa enimmät vedet vaatteistaan ja katselee samalla vaanien ympärilleen. Kylmä hymy vilahtaa kasvoilla, kun näkee kivenheiton päässä mursuja. Muutamia juoksuaskeleita, jo lentää harppuuna, ja kohta on neljä mursua hengetönnä. Miehemme saa mursunlihaa, ja nahkoista hän tekee majan. Mursunluusta tekee onkia ja tarvekaluja. Ottaa merestä kampelaa ja lohta. Peurannahkoista tekee turkit ja nahkasukat. Merivedestä keittää suolan, jäästä sulattaa juomaveden. Vesilintujen munista paistelee makeat omeletit ja pistelee suihinsa moskat peuran rapamahasta, ettei tulisi keripukki. Pahuksen hyvä kirja, kuudetta sataa sivua ja neljätoista kuvaa. Lue se niin pääset tunnelmaan!"

Minään varsinaisena tuikeana selviytymiskamppailuna en lähtisi tätä tarinaa kellekään kaupittelemaan, koska pääsääntöisesti sävy on hyvinkin leppoisa hassutteluineen ja kovimpien kurimusten tunnelmia jokseenkin naureskellen tavoitellaan. Kirja tosin ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1957, eli rankat sota-ajat ja jälleenrakennuksen niukat vuodet eivät silloin kovin kaukana vielä olleet, joten voisi olettaa, että kuutisen vuosikymmentä sitten lueskeltuna Hamsterit hamstrauksineen saattoi näyttäytyä ehkäpä pisteliäämpänä hassutteluna. Ajan viuhuessa niistä lumoavista säilykepurkeistakin on hiukkasen hohtoa karissut pois ja samalla sopii sanoa, ettei hengeltään kepeä perustarpeiden pähkäily ja puntarointi välttämättä täyttä terävyyttään pysty pitämään, sillä hahmot haasteineen näyttäytyvät kenties turhankin höpsöinä nykysilmin tutkittuina. Onneksi ajan hammas ei kulutuksestaan huolimatta ole kyennyt kaikkea hupia haukkaamaan ja jäytämään pois. Heppujen touhuilusta sitä innokkuutta välittyy, vaikka välillä meneekin pikkuisen pöhköilyn puolelle, mutta sellaiset satunnaissekoilut on helppo antaa anteeksi.

"Yhtä kaikki; koko napaseutu on kuin äänetön uhkaus. Jäävuorten solissa ja armottomien vuonojen pohjukoissa käy sihinä kuin oluttehtaan mäskisammioissa. Näkymättömät voimat järjestelevät lunta valmiusasemiin. Sillä lunta on kaikki tuo merenpintaa hipovien pilvien käsittämätön paljous. Auta armias, kunhan tuulenhenki alkaa kuljettaa näitä varastoja johonkin ilmansuuntaan!"

"Joutavaa epätietoisuutta! Skandinavian ihminen tietää lumen kulkusuunnat. Mihinkäs muualle maailman lumet tippuisivat, jolleivät skandinaavin pelloille, maanteille ja kuistien lattioille. Pohjoismaiden asukkaat tuumivat katkerina, että nämä Pohjoismaat ovat kuin mikäkin lumenkaatopaikka. Toisten lumia saa lakaista yhtenä luutana ja aurata teitä karvalakki märkänä. Kun yhdet lumet saa pois tulee jo toiset, ja lopulta kevät tekee turhaksi koko lumityön."

Pitäähän niitä taistoja nääntymistä ja hurjia petoja vastaan sekä jäätäviä pakkasaikoja paikka paikoin pyöritellä ja murehtia, että turvallinen kotoilu vankan mökin seinien suojassa valtavien ruokavarastojen keskellä entistäkin makeammalta maistuisi. Kelpaapa sitä köllötellä lämpöisessä pesässä nautiskellen kuulostellen ulkona jylläävien voimien ankaruutta. Kyllähän Huovinen tuntuu helposti vauhtiin pääsevän, kun lähtee pohjoisten maiden luonnon hurjistumisia sanoiksi asettelemaan. Etenkin kirjan puolella jostakin Norjan vuonojen salakätköistään karjuva pakkasherra mahtavine kätyreineen tuntuu olevan voimissaan, kun taas sarjaversiossa samainen osuus on selkeästi töksähtelevämmällä tavalla typistellen soviteltu. Kyseinen jakso herrojen omituisen näytelmän kera onkin koko sarjassa niitä selkeimmin silmiin pistäviä kohtauksia, eikä niinkään myönteisessä mielessä.



"Mutta lämpimissä majoissaan hamsterit viettävät rauhallista elämää. He tulevat nyt hyvin toimeen ja odottavat kevättä, joka herättää taas kaikenlaisia toiveita kuten kaikki keväät. Mutta sinne on vielä aikaa, joten tärkeintä on toiveikas talvimieli, joka edellyttää vankkoja elintarvikevarastoja ja villavaatteita, kuten Hamsteri sanoo."

Jos sitä jäkätteleväisempää palautetta tahtoisi lähteä jakelemaan, niin minusta yksi selkeimmistä paikoista on kummankin version puolella lopussa. Huovinen päättelee alkuperäistarinansa niinkin töksähtäen, että lukija saattaa epäillä, että omasta kirjasta on jäänyt uupumaan useampikin sivu. Tuleehan se tyyppien tavoite tavallaan saavutettua, mutta näin pikaisesta paketoinnista jää kohtalaisen laimea jälkimaku ja tuntuu lähinnä siltä, että tuli kiire pistää juttu poikki, eikä ollut kiinnostusta antaa hahmoille kummoisiakaan hyvästejä. Onkin siis hyvinkin ymmärrettävää, ettei television puolella lähdetty tätä lopettelua suoraan toistamaan, vaan päätettiin kokeilla jotakin hieman enemmän merkitystä ja tunnetta sisältävää viimeistelyä. Itse en senkään puolesta lähtisi hihkumaan, koska jotenkin hapanta ja alakuloista viimeistä kohtausta ruudulle viritellään. Unelmien ja haaveiden hyvästely jokseenkin murheellisissa merkeissä tuntuu omasta mielestäni menevän niinkin paljon tarinan yleistä henkeä vastaan, ettei päättelyä tee mieli sen suuremmin kehua. Hiljaisen katkeran kalkin ripottelu ennemmin sitä etsiskeltyä toiveikasta talvimieltä jäytää, ja vaikka kyseessä ei mikään ankeuden täyslaidallinen katsomoa kohti olekaan, niin olisihan niihin viimeisiin kuviin voinut vähäsen lämpöisempää hehkua ja iloista elelyä loihtia.


Onneksi noin yleisesti Hamsteri, Rurik ja kumppanit eivät tuntejaan tuhlaile lohduttomuudessa velloen, vaan muistutellaan, ettei myöhäissyksyllä sovi synkkyyksiä mietiskellä ja muutenkin menosta tuntuu helposti löytyvän se hilpeämpi puolensa. Väittäisin, että kirjan sivuilta on runsaammissa määrin löydettävissä tätä tavaraa, sillä sarjasta on kokonaan nipsaistu muutama leikkisämpi makupala pois. Esimerkiksi Rurikin, Hamsterin ja Tellun herkistävä musiikkipitoinen iltama laittaa haaveet hassusti siivilleen ja pohdiskelut pääsevät liitelemään vapaammin, eikä juttu jämähdä pelkästä tavarapaljoudesta unelmoimiseksi. Hetkenä toisena hunajainen viini viekoittelee ja taikoo hymyjä muuten mustaan joulukuuhun. Eräs näkyvimmistä ja samalla valitettavimmista poistoista on Luppakorva-hauvelin sydänsuruisen ja riuduttavankin romanssin ohittaminen. Olisihan se toki ollut hiukkasen hankalaa laittaa ruudulle, mutta joka tapauksessa rakkaushuolien setviminen koiramaisella vivahteella on kirjan viimeisen kolmanneksen parhaita kohtia. Huovinen toisaalta väläyttelee ilakoinnin hetkilläkin sitä itselleen tyypillistä piruilua, joka paikoin pilkahtelee melko räikeästikin pintaan. Asioiden ytimessä tavallaan ollaankin, kun lähdetään hetkiseksi pähkäilemään suomalaista kansanluonnetta, joka usein tuntuu onneensa vaativan vaikeuksien vyöryn voitettavaksi. Hieman liioitellusti, mutta kaikkiaan hupaisasti häilytään tuhon enteiden mailla, kun mietiskellään, mitä kaikkea sisukkaan kansan kestettäväksi ja päihitettäväksi onkaan viskaistu. Tästä kulmasta käydään pikkuisen piikikkääseen tapaan puntaroimaan suomalaisen ilon olemusta:

"Mutta kovin usein suomalaiseen iloon liittyy jotain synkkää - mitä tuo lieneekään - jotakin julmaa, ikään kuin nauru voitetulle vastustajalle, lumelle, nälälle, pakkaselle ja synkkyydelle. Ikään kuin ihmettelevä, tuskastunut hörähdys, että tuokin kurja suonnurkkaus muka kasvatti vehnää ja tuokin laiha vasikka eli yli talven ilman heiniä. Että tuokin kärrytie vei perille, vaikka hevonen rypi mahaansa myöten ja akseli katkesi. Vielä nytkin elää tuo painajainen, elämänehtojen jo ratkaisevasti parannuttua. Ei siitä niin vain irti pääse. Muisto entisistä, sylintäyteisistä vastustajista on sitkeästi elossa. Kuolevatko milloinkaan sellaiset olennot kuin halla, nälkä, pedot ja vainolaiset? Jos joskus unohtuvatkin, niin onpa jäljellä vielä talvi ja älyttömän paksut hanget. Kevättäkin saa odottaa tuskastumiseen saakka, ja mikä on tuo kesä: sääskiä, tulvia, metsäpaloja ja tappavia salamoita ainaisista ukkospilvistä. Helle kuivaa nurmet ja raesade pieksää viljapellot päin maata. Maito happanee ja lautatarhat palavat, niin että Pohjanlahti on savua täynnä.
Voitaneen siis arvata millainen ilo siitä syntyy.
Anna suomalaiselle sitruuna, ja selvän hän siitä tekee. Repii kuoret irti, syö irvistellen ja nauraa hyvillään: "Sainpas sinusta voiton, senkin pirullinen ja hapan hedelmä." Kun saa viinapullon tyhjäksi, niin särkee riemuissaan sen iltamatalon nurkkaan ja hamuilee puukkoa saapasvarrestaan.
Mutta oikein on Luoja tehnyt, kun johdatti suomalaiset tänne Suomeen, sillä tuskin täällä muut kansat yhtä hyvin viihtyisivätkään."



Huovisen tyylistä ja sanailusta tykkäileville sekä kirja että sarja ovat minusta suositeltavaa selailtavaa ja seurailtavaa, eikä niiden läpikäynti näinkin lähekkäin mielenkiintoa nolliin latistele, vaan mukavasti aika kuluu. Kaikkiaan kuitenkin kirja monipuolisemman tuokioisen onnistuu kaverusten koitoksista kasailemaan, koska pikkuisen päälle parituntinen sarja karsii niitä hyviäkin vivahteita, eikä visuaalisilla kikoillaan oikein onnistu poistoja paikkailemaan. Tuskinpa toistuva päivittely vaikkapa päälle hyökyvistä ja kirpsakat pakkaspäivät pois pyyhkivistä räntärintamista jaksaa kaikkia hymyilyttää, ja jos tällainen verkkaisesti etenevä sekä toistellen turiseva ja hyväntuulisesti hymistelevä tarina ei omalta jutulta tunnu, niin luultavasti pitkästyneisyys käy paljon pahemmin kimppuun kuin talven töitä tekevät näkymättömät hyytävät voimat. No, jos taas ajatus tunnelmoinnista loimuavan takan läheisyydessä lämpimän peiton alla maukkaista herkuista nautiskellen hykerryttää, niin siinä tapauksessa Hamsterit lienee ihan hyvää huvitusta.

"Mutta oravat nukkuvat naavapesissään herttaiset hännät pörhöllään. Milloin päähän pälkähtää, pistäytyvät käpyvarastoillaan. Metsähiiret makailevat selällään, toinen takajalka heitettynä toisen polven päälle ja pureskelevat puolukoita lounaaksi ja päivälliseksi. Niiden päällä on paksu hanki, mutta sitä hauskempaa on lepäillä lahokannossa ja käydä salatunnelia pitkin marjakasalla. Varpuspöllö, joka pitää säätä ontossa puussa, on kerännyt ortensa täyteen riistaa. Milloin parhaaksi näkee, sieppaa urpiaisen tai hömötiaisen ruokakomeronsa hyllyltä, syö sen makeisiin suihinsa ja ehtoopuolella katselee viisaasti ulos oviaukosta. Myös Minni-hiiri Hamsterin kirjahyllyssä voi hyvin. Se on oppinut lukemaan. Robinson Crusoen koululaispainos on puolivälissä menossa. Kahina käy, kun se kääntelee kirjanlehtiä; puoli sivua tunnissa, mikä onkin sopiva annos pienelle hiirelle. Laivakissa ja englantilaiset mitat pelottavat sitä, mutta muuten se pitää kirjaa varsin mielenkiintoisena."

Ehkäpä pitäisi olla ulkona se raivoava lumimyrsky, että oikein pääsisi tunnelmaan käsiksi, mutta kyllähän touhu näin kesän kuumotellessakin toimii. Hiljaisesta etenemisestään huolimatta tarina ei onneksi ihan yksioikoista varastointikimaraa ole, vaan sekaan sopii runsaasti hyvää höttöäkin. Olipa se sitten pötköttelyä ja rentoa joutenoloa tai tohkeissaan suunniteltua äijien iltaa syyskauden saaliista nautiskellen, niin helpostihan se mieltä piristelee, eikä epätasaisuuden töyssyt tai hutiloivammat huulenheitot mitään mittavampia vaikerointihaluja synnyttele. Askartelulla ja puuhastelulla käydään kamppailuun apeita aatoksia vastaan ja siinä sivussa päästään jälleen huovismaiseen tapaan ihmetellen kummastelemaan, miten erilaisia haaveita ja toiveita ihmiseläjien mielten syövereistä löytyykään. Näitä sitten sovitellaan paikoin mukavan omintakeisesti yhteen ja taustalle saadaan vähintään ripaus lumoavaa luontoa ja jokunen koskettavampi häilyväisen hauras miete maailman monenkirjavasta kauneudesta. Näinpä siis sanoisin, että etenkin kirjana Hamsterit osuu monesti kohdilleen ja värähtelee mukavasti mielessä, eikä se sarjaversiokaan hirmuisen hurjasti jälkeen jää...



Hamsterit (1982) (IMDB)

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Hamsterit 2/3

"-Palatakseni vielä hiukkasen turkisliiveihin, niin sanon, että se on talvivaatetuksen rautaisannos, panssari keuhkoja ja kurkkua uhkaavia vaaroja vastaan. Kävellessä kädet heiluvat, jalat ponnistelevat ja saavat siten lämpönsä, mutta aina on vilu hiipimässä selkään ja rintaan. Ei ole kuitenkaan nähty pakkasia, jotka mahtaisivat mitään turkisliiveille!"

Kuten Hamsteri (Pentti Siimes) tuossa yläpuolella höpöttelee kiihkoisastikin turkisliivien tarpeellisuuden puolesta, niin selväähän se, ettei vielä tämän vuonna 1982 Veikko Huovisen 25 vuotta vanhemman kirjan pohjalta ruuduille päätyneen televisiosarjan ensimmäisessä osassa varastoja valmiiksi saatu. Lähinnä voinee asiaa käännellä siten, että kaksikko pääsi lähinnä hyvään alkuun, mutta varsinainen hamstraus jäikin sitten toiseen jaksoon toteutettavaksi. Hamsteri kylläkin onnistui kaupunkiarkeaan vuodeksi maaseudun rauhaan pakoon lähteneen Rurikin (Aapo Vilhunen) viekoittelemaan notkuvien hyllyjen lumoihin ja haaveilemaan tulevasta hurjasta pakkaskurimuksesta, joka kattavien varastojen turvaamana suorastaan nautiskellaan läpi ja toiveikkaan talvimielen vallitessa suunnataan katse jo pohjoisen eläjän armahtavaan kevätaurinkoon. Voinee siis sanoa, että herralla ovat mainospuheet hallussa ja toisen osan hommana olisi tarttua tuumasta toimeen, eli lähteä niitä suunnitelmia toteuttamaan. Nähtäväksi jää, riistäytyykö touhu täysin käsistä, kun tyhjät hyllyt kannetaan täyteen tarpeelliseksi laskelmoitua tavaraa...

"Keskipäivän aurinko täplittää valolla polun ja kangasvarvikon. Jokin männynrunko ruskottaa kuin vaski tuolla ylhäällä harjun laella. Tuuli on lämmin ja puhdas. Vielä kesä viipyy hetkisen, vielä aurinko lataa voimaansa vehreään sydänmaahan. Enimmät kesän linnuista tirskuvat vielä lehvistössä. Kiireinen on yhäkin muurahaisen askel. Ja tuolla mättäiden takana teeriemo ajelee poikasiaan pois Hamsterin ja Rurikin jaloista."



Töitähän se kellarien ja aittojen täyttäminen vaatii, eikä silkalla tunnelmoinnilla tai levottomilla säilykeunisteluilla pitkälle pötkitä, ja alkava syksy varmistelee, että ainakin ripaus ripeyttä tarvittaisiin myös. Avainkysymyksissä arpominen ja jatkuva jahkailu voisi hyvinkin johtaa kesken kovimpien pakkasten hiipuviin talvivarastoihin, ja siinäpä sitä oltaisiin julman luonnon armoilla vailla eväitä. Rurik voikin kiitellä onneaan, että hänelle on siunaantunut oiva apuri, jolta tietotaitoa löytyy roppakaupalla hamstraukseen. Ostoslistoja on pähkäilty kauan ja hartaasti, mutta alkaapa paketti vähitellen olla kasassa, eli pitäisi ottaa jalat alle ja taskuun riittävästi käteistä hyvien kauppojen takaamiseksi. Hamsterilla sattuukin jo olemaan mielessään muutama hyvä kontakti ja muutenkin mies vaikuttaa pureutuneen täysin asian ytimeen muun maailman hiipuessa taustalle mieltä häiriköimästä, koska pitää tosissaan paneutua vuoden ankarimpien kuukausien selättämiseen. Esimerkiksi se koko kylmän kauden kattava riittävä lämmityskin vaatii kovaa aivotyötä pähkäilyineen sekä laskelmineen, kuten Huovinen kirjan puolella halkopinojen tarpeellista määrää pohtii:

"-Polttopuumäärä kytkeytyy talven ankaruuteen, sanoo Hamsteri. -Mutta jos ennusmerkit eivät petä, on odotettavissa tuikea talvi. Voihan olla, ettei pakkanen kuukausimääriin juuri pistäydy lauhemmalla puolella kolmeakymmentä tai sanotaan nyt kolmeakymmentäviittä astetta. Kylmyys hiipii permantolaudoituksen alle, se menee seiniin, nurkkiin, en tiedä minne. Naulojen päät ovat kuurassa ja lauantaimakkara jäätyy ruokakomerossa. Rurik, en puhu vielä koivuhaloista, vaan hongista. Arvioni häilähtelee tuossa kymmenen, viidentoista metrin seutuvilla."

"-Niin, ainainen tuli palaa yleensä keskuslämmityskattiloiden alla neljän armottomimman talvikuukauden aikana, sanoo Hamsteri. -Kerkeästi nakkelee Rurik halkoja tulipesään, juoksee kuulostelemaan yläkertaan, että onko täällä lämmintä, ja palaa sitten kellariin lisäämään roihua. No, mitä kummaa, jos helmikuun puolessa välissä havaitseekin kauhukseen, että viimeiset halkomurenet on kopisteltu kattilan alle! En voi ilman säälin tunnetta kuvitella sitä. Vältä murhenäytelmä, hyvä Rurik, ja hanki kuusikymmentä metriä helisevää koivupuuta! En muuten sanoisi, mutta lapset, lastesi tähden!"



Pääpiirteisesti tutkittuna marssijärjestys varastoinnin järjestelyssä on sekä kirjan että sarjan puolella sama, eli ensin hoidetaan perusruokapuolta kuntoon kasvisten sekä lihan muodossa, jonka jälkeen lähdetään tekemään kauppoja mittatilaustyönä tehtävistä lämpöisistä talvivaatteista ja pitäähän niistä polttopuistakin tietenkin ajoissa sopia. Aivan noin vain sopuisasti Hamsterin mahtavaa listaa ei lähdetä täyttämään, vaan vääntö Tellun (Kirsti Kemppainen) kanssa on hyvää vauhtia kiihtymässä kimpaantumista kohti, koska näkemykset tarvikemäärien suhteen ovat melkoisen kaukana toisistaan ja Hamsterin ehdottamat kilot vaikuttavat taloutta pyörittävän Tellun mielestä kohtalaisen käsittämättömiltä. Kiistelyistä huolimatta ostohaluinen parivaljakko pääsee lopulta reissuunsa elintarvikehankintojaan tekemään, mutta kun Tellu jää mielipiteineen kotimökkiin, niin Hamsterille näyttäisi olevan hyvinkin helppo homma höpötellen vakuuttaa Rurikia varustautumaan kunnolla kurimukseen. Niinpä hyvät kaupat vain paisuvat ja mukaan saattaa ujuttautua aivan suunnittelemattomiakin hankintoja perustarvikkeiden ulkopuolelta. Toisaalta, kyllähän vaikkapa mukavalle ja maailmankaikkeuden saloja hartaasti mietiskelevälle hauvalle aina paikkansa pirtissä on...

"-Se on viisas ja mietiskelee kaikenlaisia asioita aikansa kuluksi. Opettakaa sille aakkoset, niin jouluna se jo lukee sujuvasti ainakin poikien kirjoja! Antakaa sille shakkilauta eteen ja jo neljännellä siirrolla huomaatte olevanne häviöllä. Näettehän sen otsan?
Sekä Hamsteri että Rurik näkevät selvästi, että tuo koira on paljon mietiskellyt asioita."


Tosiaan tämä keskimmäinen kolmannes tarinasta tuo sekä kirjassa että sarjaversiossa suunnittelun ja haaveilun tilalle touhukkaampaa tekemistä, vaan enpä itse osaa sitä minään automaattisena parannuksena pitää, vaikka toimeliaisuus selvästi lisääntyykin. Samalla sarjan hahmoporukka kasvaa huomattavastikin, koska useammassa paikassa käydään tarvikkeista neuvottelemassa ja kauppoja sopimassa, mutta eipä heistä oikein yksikään mikään ikimuistoinen persoonallisuus ole, ja parhaat höpöttelyt käydään edelleen mielestäni Hamsterin ja Rurikin välillä. No, sen verran voinee joustaa, että erakkomaisempaa elelyä syvemmällä puiden suojassa viettävä metsästäjä vaikuttaa omanlaiseltaan vipeltäjältä, joka ei ainakaan turinoissaan ole vähätteleväisyyteen taipuvainen, vaan jutut paisuvat melkoisiksi sankaroinneiksi. Etenkin kirjan puolella miekkonen pääsee väläyttelemään vilkasta mielikuvitustaan runsaammin kahdeksaan metriin venähtäneine lumikinoksineen, kun taas elävien kuvien osastolla kyseistä vierailua onkin typistettu. Tulipa katsellessa myös mieleen, että näitä puheita olisi voitu lähteä jossakin määrin kenties kuvittamaankin, vaikka voihan olla, ettei villeimpiin ja huuruisimpiin juttuihin tekijöiden rahkeet olisi lopulta riittäneet. Esimerkiksi voisi hyvinkin kaivella kaverin kertoman hurjan ja hurmeisen karhukoitoksen:

"Muistanpa kerran nuoruudessani, kun olin tuolla pohjoisessa, silloin minulla oli hieman onneakin. Eräänä aamuna ajelin hevosella tunturin alla ja pian huomasin, miten kinoksesta nousi sakea hengityshuuru. Ahaa, karhunpesä, tuumailin minä! Mutta kivääri oli jäänyt taloon. No, yhtäkaikki, olihan minulla puukko, enkä tuossa liioin siekaillut, vaan sukelsin pää edellä karhunpesään. Kolme lujaa puukoniskua, ja siinä vuodatti hurmettaan kolme komeaa mesikämmentä. Kuinka lienenkään siinä taistelun tuoksinnassa iskenyt pesän seinään, mutta joka tapauksessa se murtui. En ole ennen kummempaa nähnyt, sillä seinän takana oli toinen karhunpesä. Kas vain, tuumailin, ja loikkasin sisään. Summamutikassa jakelin iskuja puukollani ja sain vielä kolme karhua. Näistä suurin painoi kolmesataa kiloa. No, minä nostelin karhut rekeen ja ajelin pois poikkeensa kotiin tunturin alta. Ajattelin että sattuuhan näitä, kun kerran on sattuakseen."



Sarjassa tosiaan harvakseltaan harrastellaan näihin mielikuvituksen tuotoksiin kurkistelua, mutta sanoisin, ettei niissä hetkosissa pääsääntöisesti ole suurempaa syytä hehkutuksille. Hauskimmat huvitukset ja muut hymyilytykset löytyvätkin siis höpöttelyistä, eikä niinkään niistä lyhyistä ja lennokkaista kuvitelmista, joissa toki oma pieni viihteensä toki on. Kaveruksilla tietenkin on paljon patikoitavaa ja hurja hankintaurakka hommana, mutta kiireistä huolimatta Hamsterin sanainen arkku kyllä säännöllisesti aarteitaan sekä lukijoille että katsojille suo, ja hän pääsee osoittamaan asiantuntemustaan monenkin seikan suhteen. Siinä on Rurik hämmästyneen kunnioituksen hartaassa tilassa, kun reissukaveri kertoo parhaiden polttopuiden salat, innostaa koko perheen syksyiseen marjapuuhasteluun säilöntöineen ja vieläpä tietää kertoa kattavat taustatiedot mitä mahtavimpien pullonhenkien viehätyksistä ja voimista kirpeän kylminä pakkaspäivinä. Unohtamatta tietenkään oikeaoppisen hauvaruokinnan perusteita ja syntyjä syviä niistä näistä ja vähän noistakin, eli tietoa ja tarinaa kyllä tarjoillaan kitsastelematta, mikä osaltaan takaa, ettei hymy vallan hirmuisen pitkiksi pätkiksi pääse katsomossakaan hyytymään...ja siinä samalla ystävyyskin vähitellen syvenee molemminpuoleisen arvostuksen kasvaessa.

"-Rurik, koirasi saa kalsiumia, magnesiumia ja vitamiineja riittävästi. Sen silmät loistavat ilosta, kun kapistelet tätä herkkua koiran kuppiin vanhalla lusikalla tai puutikulla. Olet Luppakorvan epäjumala ensimmäisen purkin loputtua! Toisen purkin puolivälissä Luppakorva tekee sinusta uskottunsa ja kertoo surullisesta ensirakkaudestaan. Mikään ei voi enää horjuttaa keskinäistä luottamustanne. Kuljette käsi kädessä kohti elämän iltaruskoa, sinä ja Luppakorva!
-Me uskomme toisillemme kaikki huolemme, kuiskaa Rurik liikuttuneena. -Ja kun talvimyrskyt käyvät majamme yli, tuntee Luppakorvakin elämänsä turvatuksi.
-Kaunista on elämä, sanoo Hamsteri. -Suurta on toiveikas talvimieli. Neiti, nyt haluaisimme hedelmäsäilykkeitä."



Päähahmoissakin alkaa olla selkeää muutosta havaittavissa, kun haahuillen aikaansa hukaillut Rurik on löytänyt uuden harrastuksen, johon intohimoisesti suhtautuu ja heittäytyy kiiltävien purkkien pauloihin. Siinähän sitä on tekevälle ja toimeliaalle tyypille hommaa, kun pitää kellarin hyllyt täyttää ja luoda tilannetta seuraamaan tarkka kirjanpitojärjestelmä. Jossakin taustalla orasteleva täydellisyyden tavoittelu jo kärkkyy tilaisuuttaan, ja niinpä harrastelusta on huvitus häipymässä ja välitkin vähän kiristyvät, kun hetken verran näyttää siltä, ettei varastoja sovi verotella ennen talvea ja yksi hillopurkki lasten herkuteltavaksi vaikuttaa ihan liikaa pyydetyltä. No, onneksi järki silloin tällöin näitä taistoja vie ja Rurik pääsee taas Hamsterin kanssa ostoskeskuksen lukemattomien hyllyjen väliin himohamstrailua huumaisissa puuskissa toteuttamaan, koska aivan kaikkea hyvää ei voi lähialueen tuottajilta tilailla. Pelkkään paikallistarjontaan turvautumalla jäisivät eksoottiset hedelmätölkit ja toiveikasta talvimieltä nostattelevat väkevät kulauteltavat muiden nautittaviksi. Kysymys viinoista onkin siinä määrin arka, että jää ihan viimeisten ratkottavien joukkoon, ja onhan siinä Rurikin rohkeus pettää pahemman kerran kaupan portilla. Onneksi Hamsteri kuitenkin pelastaa tilanteen kyselemällä, mitä sitten, jos talvella joku onneton eksyy kuoleman kieliin paleltuneena ovelle pyytämään lämmikettä kurkkuunsa. Eihän näitä mahdollisia poloisia voi tietenkään auttamatta jättää, joten hyvin mielin hieman kosteita salakauppoja hierotaan ja kellariin kanniskellaan mahtava rykelmä pulloja, joita tunnelmallisessa lyhtyvalossa myhäillen ihastellaan.

"Hamsteri auttaa Rurikia kantamaan tarvikkeita kellariin. Kahdelle pitkälle hyllylle kertyykin mainio rivistö. Liikuttuneina he ihailevat työnsä tuloksia. Ei tarvita nyt sanoja. Katse vain työtoverin silmiin, ja he ymmärtävät. Suuren hetken tunnelma ympäröi heidät kuin auringon punaama utu. Sen voi tuntea, sitä voi melkein käsin kosketella. Kellarissa on kotoisaa. Lantut ja porkkanat tuoksuvat. Niistä saa lanttu- ja porkkanalaatikkoa! Perunat ovat tallessa laarin sisällä. Marjapurkit ovat kuin vitamiiniakkuja. Ja miten kauniisti loistavatkaan nuo uudet säilykepurkit!"

"On jo sinänsä suuri ilo tuntea omistavansa toistakymmentä pullonhenkeä. Katsohan, iskemällä lopullisesti korkki tällaiseen pulloon sinne on suljettu kokonaisen seutukunnan persoonallinen luonnonlämpö: maaperän muodot, kasvustojen rehevyys, tuulten lento ja auringon lempeys. Joka tipassa on historiaa ja kansatiedettä. On kansannousuja ja kukoistusaikoja. Noihin päilyviin pintoihin kuvastuvat linnat, holvit, vehreät rinteet ja turpeen katkera savu."



Ehkä niitä viimeisiä viilauksia vaille saadaan varastot toisen jakson päätteeksi kuntoon ja onhan niiden eteen niin runsaasti aivotyötä ja aherrusta nähty, että kaverusten sopii toki istahtaa tunnelmoimaan työnsä tuloksia. Kolmas osa sitten näyttää, miten kovaan testiin tuikea ja ankara talvi kellarit ja kaapit herkkuineen lopulta laittaa. Liekö luvassa hyistä värjöttelyä ja vatsaa kurisuttelevaa nälkäkurimusta, vai voiko Rurik perheineen leppoisasti loikoillen nautiskella läpi kylmimpienkin pakkaspäivien runsaiden ruokavarastojen ja polttopuupinojen turvaamina? Epäilen, ettei tarvitse mistään säälimättömästä selviytymiskamppailusta naputella, eli eiköhän sieltä vähän kepeämpää koitosta ole luvassa... Sopii silti muistutella siitäkin, ettei Hamsterit etenkään kirjana ole mitään pelkkää hupiveikkojen höttöistä hassuttelua. Sivuilta löytyy toisenlaisia mielialoja tavoittelevia pätkiä tunnelmoitavaksi, ja näitä osuuksia on ollut hankalaa sovitella mukaan sarjaan, mistä johtuen edelleen miellän Huovisen kirjan antoisammaksi elämykseksi. Mukavaa makusteltavaa onkin jälleen alkuperäisteoksen kappaleista reilusti runsaammin löydettävissä ja paikoin hupaisamman höpöttelyn lomaan on livautettu pidempääkin pätkää haikeaa kauneutta herkisteltäväksi, mihin on mielestäni oiva paikka päätellä turinat tältä kerralta:

"Syksy! Voi sinua, syksy! Jonakin päivänä riemastutat meitä värikkäällä kauneudellasi, ja seuraavana iltana jo teet mielen apeaksi ja peität kaiken hämäräviitallasi. Taistelet aikasi kesän kanssa, leikittelet, annat sille vähän toivoa, kunnes viimein tempaat sen kolkkoon syliisi ja viet sen mennessäsi yli järvien ja sateen piiskaamien hakamaiden, yli kellahtavien lehtimetsien yhä kauemmas tuonne, jossa vuolasta sadetta jo seuraavat lumikuurot ja pilvien matala lento.
Eikö voidakin puhua iloisesta syksystä ja sen vastapainona tuhruisesta lokakuusta. Sillä iloinen ja villi on tuo aika syyskuun alusta ohi kuukauden puolivälin. Taivaan selkeydessä ei ole toivomisen varaa ensimmäisinä pakkasaamuina. Kaikkinaiset reippaat äänet täyttävät ilman: puimakoneet jyskävät, lapset huutavat koulujen pihoilla, meijeri kaiuttaa oman tahdikkaan laulunsa kauas yli tyynien vesien ja tuolla saaren varjossa vie tukkilaiva viimeistä lauttaa. Koivut ja kukkuloiden haapapuut räiskyvät, suorastaan leimuavat taivaan sinessä ja miten komea onkaan lehtikuusen keltainen soihtu iltapäivän auringossa. Iltataivaan ruskot hämmästyttävät, ja vesi on kirkkaampaa kuin milloinkaan. Kurkia suurissa parvissa kylien ja kaupunkien yllä, nuoria kurkia, leveitä siipiä, ylhäistä matkantekoa kohti lempeämpiä seutuja.
Kunnes sitten tulevat hautovat sateet järvien salmista itätuulen tuomina. Kohta lehdet riisutaan, pian kaikki koreus repäistään pois. Viheltävä pyy nousee leppään, vilkuilee usvaan ja häilähtää kiireisin siivin puun alle. Hopeakuplat karhunsammalissa kiiltävät veden alta. Vanha vene kivikkorannalla, vettynyt ajopuu ja lahonnut verkonaina hiekkasärkällä... Tuulee. Pakastaa. Sataa. Harsuja, läpinäkyviä koivunlatvoja vaaran laella, takana harmaa pilvitaivas. Sorsat kaukana järvellä, lähtöpuuhissa nekin.
Ylitse suuren suon kiitää yksinäinen metsälintu, loittonee ja kaartaa tuonne kauas, jonne maat laskeutuvat ja jossa pilviverhon alla, taivaanrannalla nähdään painuvan päivän riutuva keltajuova. Ehkäpä siellä, oudon maiseman länsirinteellä on unohdettu niitty, leppiä, luhistunut lato ja metsään sammuva polku. Sinnekö pakeni syksyn kaunis lintu vai lammen rannalle vaaran katveeseen? Sielläkö kuuntelet ensi lumet, varvun alla, pää siiven suojassa?"