perjantai 28. heinäkuuta 2017

Treasure Buddies (Pentujengi aarrejahdissa)

Heinäkuun kesäisiin päiviin tuli tuossa ainakin hetkiseksi muutosta viileämpään suuntaan ja ulkotiloissa huomasi paikoin jopa hytisevänsä, mikä taas lisäili houkutusta seikkailla elokuvien maailmaan ja kenties näistä naputtelemaankin. Jos viimeksi kuului kinastelevan koitoksen kirvoittamaa kiroilua retkeilyreissulla Pulkkinen: Don't Push the River pöllöilevän patikkaporukan säheltäessä, niin nytpä taitaa korviin kantautua pikkuisen sympaattisempaa vuhistelua, kun tuttu pentuviisikko pitäisi päästää aarteenmetsästyksen kiehtovaan ja toiminnalliseen touhuiluun. Edellisessä eräkoitoksessa sitä keskinäistä kinastelua ja rähistelyä riittikin, mutta suloinen hauvaporukka haukahtelee ystävällisempään sävyyn, jos aiemmin vilkaistujen kolmen osan perusteella pystyy jotakin ennakoimaan. No, luultavasti siellä pikkuisen pilkkaa harrastellaan ja muutama ivaileva vitsi murjaistaan, mutta melkoisen kevyttä ja kilttiä hömpötystä lähinnä tämä katselija koiraseikkailulta odottelee ja toivoo.

Itsehän tutustuin näihin vähän vallattomiin vipeltäjiin vajaa vuosi sitten, kun viime syyskuun loppupuolella seitsemään osaan venähtäneen elokuvasarjan ensimmäisestä osasta pikkuisen puhelin. No, sinänsä ihan kiva kertakatseltava Air Buddies ei mitään lähtemätöntä lumousta langetellut, eikä ainakaan vielä ole tarvinnut mahdollisia kertailuja päässä pyöritellä, mutta eipä se mitään allergiaakaan aiheutellut. Vaikka kyseessä onkin tavallaan oma elokuvasarjansa, niin olettaisin, että se yhdistyy varsin vahvasti vuonna 1997 elokuvalla Air Bud käynnistyneeseen koirasaagaan, mutta ehkäpä tämän tekstin puitteissa pentuporukan vanhempien metkut ja matkat jätetään rauhaan. Edellisen lokakuun puolella talvisten näkymien saapumista jouduttelin lähtemällä loputtomien lumikenttien seikkailuja sekä kisailuja kokemaan samaisessa seurassa, ja olihan Snow Buddies pennuillekin ensimmäinen kaukomatka tutun ja turvallisen kotikaupungin ulkopuolelle sekä tietysti elokuvasarjassa järjestyksessä toinen teos. Ehkäpä maisemavaihdoksesta tai muuten pirteämmästä menosta johtuen tykkäilinkin jatkosta selvästi ensimmäistä enemmän, vaikka eihän sekään mikään hauvahömpötysten merkkiteos mielestäni ollut.



Kolmattakaan koitosta en malttanut hirmuisen pitkää aikaa vartoilla, koska joulumaahan osittain sijoittuva seikkailu oli tietenkin luontevaa vilkaista näiden juttujen ollessa ajankohtaisia. Santa Buddies yhdisteli pentujengin puuhia samojen tekijöiden myöhemmin kuvaamiin Santa Paws -elokuviin (The Search for Santa Paws ja Santa Paws 2: The Santa Pups). Joulukoirailut jäivät kuitenkin ainakin toistaiseksi näihin kolmeen, enkä näkisi, että sitä samaa luuta olisi pakottavaa tarvetta enää lähteä lisää jäytämään, vaan eiköhän ne legendat ja huolet jouluhengen tärvelemisestä jo tullut käsiteltyä noissa riittävän kattavasti. Joka tapauksessa myönnän näistäkin kohtalaisesti tykkäilleeni, vaikka jokaisesta osasta halutessaan saisikin varmaan aikaiseksi melkoisen puute- ja mäkätyslistan, mutta eivät nämä joulukauden hauvailut onneksi sellaisia ankeuspurkauksia näppäimistöltä kirvoitelleet, vaan aika kului mukavissa merkeissä ja kaipa sitä lämminhenkisyyttäkin pari ripausta saatiin sekaan.

Joulumaiden taikamaiset ihmeellisyydet sekä Alaskan hyytävät lumimyräkät olisi nyt kuitenkin tarkoituksena vaihdella aivan toisenlaisiin maisemiin ja siitä jo ensimmäiset kuvat antavatkin esimakua, sillä hiekkadyynejä levittäytyy kilometrikaupalla silmien eteen, eikä vilu ole huolista suurimpia, kun taivaalla möllöttelevä kultainen aurinko ennemmin tahtoo porotella olosuhteet paahteen puolelle. Jostakin hiekkamassojen keskeltä löytyy linnakemainen pieni asutuskeskittymä, jossa torielämä ainakin vaikuttaa vilkkaalta vilinältä, ja touhuileepa siellä muiden seassa veijarimainen apina. Nimeltään tämä kujeileva kaveri on Babi ja hetkosta myöhemmin hän pääsee kertoilemaan sukulaispojalleen Babulle huikeita taruja ajoilta menneiltä, ja tokihan toinen niitä mieluusti kuuntelee, ja kaipa nämä jutut katsomon puolellakin pikkuisen kiinnostavat.



Selvästi erilaiset kimaltavan kultaiset aarteet vetävät Babia puoleensa ja nuorempi oppipoika taas kovin tahtoisi kuulla erinomaisista seikkailuista, jollainen taitaa tarinavarastosta löytyäkin. Nimittäin Babi on onnistunut vähän enemmänkin kuin vain sivusta seurailemaan sellaista, sillä aikoinaan hän on päässyt kuuluisaa pentujengiä auttelemaan pulasta...vai mitenköhän asia mahtoi ollakaan? Jotta päästäisiin tarinan varsinaisille juurille, niin pitäisi pinkaista vuosituhansia taaksepäin legendojen lähteille, mutta Babi kelailee kalenteria vain sellaiset neljä vuosikymmentä taaksepäin, jolloin tunnettu seikkailija ja aarteenetsijä Thomas Howard oli hauva-apurinsa Diggerin kanssa arvoesineen jäljillä. Tähtäimessä oli himoittu Kleokatin kätkö ja vainukin alkoi jo olla varsin vahva, mutta kävipä kuitenkin niin, että vuodet vierivät ja siinä samalla suunnitelmat muuttuivat ennen lopullista läpimurtoa.

Thomas (Richard Riehle) vähitellen ikääntyi ja päätyi asustelemaan Fernfieldiin, jonne hän perusti museon ja sukukin jatkui, koska kuviin löydetään Thomasin lapsenlapsi Pete (Mason Cook). Myös Diggerille aikoinaan jälkikasvua ilmestyi, sillä sattuupa olemaan niin, että hän oli pentujengin isoisä. Tässä koitoksessa ei kuitenkaan ole päätarkoituksena setviä sukupuiden suuria saloja tai muutenkaan perhesuhteita perinpohjaisesti penkoa, joten tekijöillä on tarvetta laittaa pikaisesti seuraavaa aarrejahtia käyntiin, eli pitää saada uusi sysäys, joka palauttaisi kipinän Kleokatin mysteerin suhteen ja sellainen toki saadaan. Vaikka Thomas olisikin jo luopunut tästä haudatun aarteen haaveesta, niin joillakin polte sen löytämiseksi kuumottelee voimakkaammin, ja niinpä päivänä eräänä Philip Wellington (Edward Herrmann) astelee museon toimistoon ehdotuksensa kanssa.



Philip on itse löytänyt parhaana johtolankana toimivan esineen puolikkaan ja toinen puolisko on ollut vuosikymmeniä Thomasin hallussa. Nämä yhdistämällä ja Thomasin asiantuntemuksen avulla mahdollisuudet päämäärän saavuttamiseen tietenkin moninkertaistuisivat, ja taitaapa tämä Thomasiakin kiehtoa. Tarjouksena on yhteinen matka Egyptiin ja myös Pete on erittäin tervetullut reissukaveriksi aarreseikkailua kokemaan, mutta pentujengi pitäisi kuitenkin jättää kotiin, koska Philipin lemmikkikisu Ubasti taitaa olla vähän koiraherkkä tapaus. No, Kleokatin legenda tavallaan liittyy hyvinkin kiinteästi kissojen ja koirien ikiaikaiseen kinasteluun ja asemaan ihmisten maailmassa, sillä etsinnän kohteena olevalla korulla pystyisi muuttamaan näitäkin järjestyksiä. Ubastilla saattaakin olla kiero suunnitelma käyttää näitä taikavoimia hyväkseen ja työntää koirakunta lopulliseen epäsuosioon.

Tulevien hylkiöiden asema ei tietenkään nuoria sekä urheita hauveleita niinkään innosta ja tarkoittaapa se samalla, että pentujen pitää vaivihkaa livahtaa mukaan matkaan estämään näitä pahuuden puuhasteluja ja auttelemaan ystäviään. Tälläkin kerralla kilometrit taitetaan lentokoneen lastiruumassa ja paljonkin turistiluokkaa räjähdysherkemmässä tilassa pötkötellen dynamiittipötkylöiden päällä. Posahdusvaara ei ole ainoa edessä odotteleva haaste, sillä armoton aurinko epäilemättä laittaa paksuturkkiset kaverukset koetukselle ja voinee olettaa, että vastassa on hurjan hikoiluttavia hetkiä, jolloin Alaskassa hytistyt pakkaset ovat viilentävä muisto vain. Ennen pitkää tiet risteävät Babin kanssa, kun tulee vähän erimielisyyttä siitä, missä kohdin vedellään rajoja lainojen ja näpistysten välille. Kaipa siinä samalla jonkinasteista kaveruuttakin ollaan alulle laittamassa ja hetkistä myöhemmin joukkoon liittyy nuori kameli Cammy, joka on vastentahtoisesti äidistään erotettu. Näin saadaan perusviisikkoa kasvatettua seitsemään seikkailijaan ja pitäisi vähitellen kirmata kunnolla aarteiden perään ja tietysti auttamaan Peteä ja Thomasia ennen kuin on liian myöhäistä...



Kovinkaan kummoisia kykyjä ennustamiseen ei vaadita, että pystyy tämän koitoksen kiemuroita hyvissä ajoin arvailemaan. Onhan se jo aiemmin nähdyistä osista tullut ilmi, että ohjaaja-kirjoittaja Robert Vince ei ihan hirmuisesti ole uuden ja ihmeellisen perään, vaan melkoisen tuttuun ja turvalliseen menoon näissä seikkailuissa luottaa. Osittain varmaan on kyse siitä, että nuorimmillekin lapsikatsojille tahdotaan tarjoilla selkeää menoa, joka etenee vauhdikkaasti jännät paikat sekä hassut huvitukset esitellen. Olisikin hiukkasen hölmöä lähteä vaatimaan historiallisissa yksityiskohdissa jumittelevaa tai monimutkaisia juonikyhäelmiä kasailevaa tarinaa, mutta eipä myöskään tee mieli päästää kynäilystä vastaavia kirjoittajia ihan noin vain, sillä jälleen on pikkuisen laiskuutta ja laimeutta havaittavissa käänteiden sekä kommellusten suhteen.

Varsinaisena tarkoituksena ei ole aloitella valitusvyörytystä kliseiden kimpuista, mutta enpä yhtään ihmettelisi, jos joku kokisi katsellessa tympäisevän tuokion tai toisenkin, kun sävelet ovat hieman turhankin selkeät, hahmot hitusen stereotyyppisiä ja Egyptin mystisemmät vivahteet vaikuttavat enemmän halpatoritavaralta kuin harvinaisuuksilta. Oikeastaan jo nuoremman Thomasin ja Diggerin alkukohtaus temppelin uumenissa viestittelee, ettei muilta lainailua ole lähdetty karttelemaan, sillä seinät seikkailijoiden niskaan romahduttava avaus saattaa tuoda mieleen elokuvamaailman erään tunnetumman aarrejahtaajan koitokset. No, Treasure Buddies on kuitenkin kohtalaisesti nuoremmalle ylöisölle suunnattu, joten vauhdin ja vaaran asteita ei tietenkään kohotella samalle tasolle, eli piinaavin jännitys ja ankarien ansojen karut jälkiseuraamukset pitkälti nipsitään pois kuvista. Oikeastaan erään onnettoman kätyrin kohtalokas harha-askel pääsi jopa yllättämään muuten kiltin menon keskellä, vaikkakin toki turmion hetket jätetään kuvien ulkopuolelle.



Jos klikkailee itsensä IMDB:n puolelle, niin tällä hetkellä elokuvan keräilemä pistekeskiarvo on sellaiset 4,7/10, mikä tarkoittanee monen summailevan nämä menot ja melskeet melkoiseksi surkeudeksi. Itse en kuitenkaan näe aihetta lähteä lyttäämään pentujen aarrepuuhasteluja kamalaksi kuonaksi, joka olisi syytä haudata jonnekin Saharan hiekkoihin ikiajoiksi, vaan ennemmin se on sellaista odotuksia vastaavaa kohtalaisen kivaa perheviihdykettä. Ehkeivät ne kaverusten vitsinmurjaisut niin hulvattoman hauskaa hupia edelleenkään ole tai yleensäkään kunnolla sovi hauvojen suihin, mutta eipä toisaalta käy rasittamaankaan ja mieleen kyllä muistuu moniakin muita koko perheen koitoksia, jotka ovat käyneet hermoille huomattavasti rankemmin. Voihan lempeämpi suhtautuminen johtua etenevän kesän jokseenkin laiskasta katselutahdista, jolloin keskinkertaisemmatkin viritelmät saattavat näyttää pikkuisen paremmilta, mutta eihän se sinänsä haittaa, koska harmittomaksi kesähuviksi Treasure Buddies tulikin napattua. Lisäksi luulisin, että sekin auttaa paljon, ettei tässä elokuvasarjassa mielestäni liiallisesti kallistuta äänekkään älämölöhuumorin puoleen. Omalla kohdalla meno muuttuu usein melko nopsasti vastenmieliseksi, jos tuntuu siltä, että joku on keksinut huutamisen ja jatkuvan remuamisen olevan itsessään hauskaa. Onneksi Buddies-elokuvat eivät niinkään siihen raastavaan riekkumiseen panosta ja moninkertaisesti mieluummin omat korvat ottavat vastaan niitä vähän vaisumpiakin vitsejä kuin väsähtäneen väkinäistä älyttömyyttä.

Muutakin potentiaalista valitettavaa tietysti olisi, mutta eivät nämäkään puutteet ja kauneusvirheet hirmuisia paasaushaluja nostattele. Lisäksi elokuvasarjan aiemmat osat ovat tavallaan totuttaneet silmät vähän muovisiin ja tönkköihin tehosteisiin ja halpaan visuaaliseen ilmeeseen yleensäkin. No, kun nyt kuitenkin seikkaillaan höpöttelevien hauvojen muutenkin satumaisessa maailmassa muinaisten aikojen myyttien perässä, niin ehkei todellisuutta orjallisesti toistava ulkokuori ole huolista suurimpia. Kuitenkin se vähäsen viehätystä vauhtihurjastelusta vie, kun tehosteissa taso ei kovin korkealle nouse. Tästä toimikoon hyvänä esimerkkinä loppupuolelta löytyvät jahtijaksot kissa-armeijan kera, koska tämän porukan herääminen henkiin on vähän niin ja näin. Vähemmän liikettä sisällään pitävissä kohtauksissa ote pitää paremmin, eikä ole isompaa tarvetta lähteä yksittäisistä kuvista motkottelemaan. Oikeastaan sanoisin mieluummin, että nääntymyksen partaalla olevien poloisten rankka aavikkovaellus sisältää ihan nättiäkin näkymää noin karumman kauneuden kulmasta tutkittuna. Enpä siis menisi miksikään mahalaskuksi tuomitsemaan elokuvaa tälläkään osa-alueelta. Mielestäni silti Snow Buddies lumisine maisemineen ja Santa Buddies joulumaailmoineen ovat ainakin hitusen isompi ilo silmille, mutta aavikkoreissun näen kuitenkin mukavana vaihteluna joukkoon.



Ennalta-arvattavasta etenemisestä ja vähän kulahtaneista koitoksista huolimatta taival halki auringon käristämän aavikon ja perillä odotteleva ansoitettu temppeli tarjoavat lajissaan keskisarjan kilttiä seikkailuhömppää. Jälleen on mukava huomata, että hauvaporukka saa runsaasti ruutuaikaa, eikä heitä tuupata sivuun ja keskitytä seurailemaan ihmisystäväisten jaarituksia. Luulisin, että pienemmät katselijat vieläpä saavat persoonallisten pentujen kepeistä metkuista ja huulenheitosta enemmän iloa irti, ja onhan näiden seurailu hiukkasen iäkkäämmällekin sohvanököttelijälle ihan kelvollista vaihtelua, vaikka koiruleiden kuittailu pikkuisen puhditonta olisikin. Harmitonta on hauvojen höpöttely, eikä jutustelua ole lähdetty oikeastaan edes vihjailevilla kaksimielisyyksillä hivuttamaan roisimpaan suuntaan.

Treasure Buddies onkin noin kokonaisuutena selvästi tahdottukin pitää myös nuorelle yleisölle sopivana, sillä satunnaiset luurangot ja käärmeiden kohtaamiset toteutetaan melko lyhyinä välähdyksinä, ja näiden kotvasten pelottavuutta ei todellakaan ole lähdetty maksimoimaan. Varsinaisesta väkivallasta ei oikein voi puhua, vaikka jahtia harrastellaan ja pienimuotoista kamppailuakin saadaan aikaan, joten siinäkin mielessä melko puhtoista seikkailuviihdettä elokuva edustaa. Onneksi pitkälle polulle mahtuu kuitenkin vaihtelevasti haasteita seikkailijoiden voitettaviksi, mikä ehkäisee tylsistymistä. Välillä pitää nousta taivaille tuulahdusten avulla kilometrejä taittamaan, tuokiona toisena armoton hiekkamyräkkä räyhää päin kuonoja ja siihen vielä pyramidin pulmat päälle tiukkoine testeineen. Kaikkiaan siis ihan kohtalainen koitos, vaikka välillä mystiikka ja eksotiikka vaikuttaakin pahasti irralliselta ja ideaköyhältäkin. Nyt olisi siis katseltuna ja kommentoituna ne elokuvasarjan neljä osaa, joita ennakkoon pidin kiinnostavimpina. Voipi siis olla, että tämä reissu Egyptiin saa jäädä omakohtaisen Buddies-urakoinnin päätepisteeksi, mutta enpä mene varmaksi julistamaan. Nimittäin onhan tässä jo pariin otteeseen tullut kaupassa hyppysissä hypistelyä joukkion kolmisen vuotta vanhempaa avaruusseikkailua. Nähtäväksi jää, viekö Space Buddies minutkin pentujen matkassa irti kotiplaneetan painovoiman otteesta avaruuden ihmeellisyyksiä vilkuilemaan, vai oliko tämä nyt tässä...?



Treasure Buddies (2012) (IMDB)

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Pulkkinen: Don't Push the River

Jaahas, kovien eräkoitosten edessä sitä ollaan ties monennenko uusinnan kera, kun sekalainen joukkio on lähdössä etsimään kadonnutta ryhmähenkeä korpitaipaleilta. Lopputulos taitaapi olla pikkuisen jotakin muuta kuin rentoa retkeilyä ja leppoisaa oleilua iltanuotiolla hyvässä yhteisymmärryksessä ja ystävällisessä ilmapiirissä tunnelmoiden. Itselläkin on sen verran kiireinen ja jokseenkin pyörremyrskyinen kesä meneillään ja päivät viuhuvat tuosta vain teilleen, että pakkohan sitä on turvautua toistaiseksi reissujen suhteen tällaiseen kotisohvan kautta koettuun vaihtoehtoon, mutta onhan sekin kai jotakin...ainakin parempi kuin sata jänistä. Toiveissa kyllä on päästä vielä ennen syyskylmiä itsekin vaikkapa pohjoisen poluille ihan omin jaloin käpsyttelemään, mutta nyt kuitenkin teki mieli taas kerran erään illan lopuksi heittäytyä eripuraisten ja kiivaidenkin kumppanusten matkaan sekalaisia koettelemuksia ihmettelemään. Niitähän mukaan mahtuu varsin kiitettävästi, eli eipä muuta kuin autokyydillä luontoelämyksiä ja joukkuehengen nostatusta kohti!

...Tosin sinänsä selkeät tavoitteet eivät aivan tuosta vain ole toteutumassa, koska mukana matkassa on kaikenlaista koheltajaa ja merkillisten taitojen mestaria, mutta eipä taipumuksesta sekamelskaiseen sekoiluun tee mieli katsomon puolella motkotella. Selviytymisseikkailun äänekkäin ja touhukkain tyyppi on tietenkin tuttu kaveri vuosituhannen vaihteessa kolmeen kauteen venäytetystä kotimaisesta komediasarjasta Pulkkinen. Kopiovastaavana (Jari Salmi) hänet edelleen ensisijaisesti tunnetaan, eikä se varsinainen nimi tässä yhteydessä taida niitä seikkoja merkityksellisimpiä ollakaan. Kaikkiaan pienellä porukalla ollaan liikkeellä, koska samaan autoon ovat sulloutuneet työkaveri Kirsti (Mari Rantasila), yrityksessä jonkinlaista (pakko)työkokeilua vastentahtoisesti suorittava Mikko (Juha Jokela) ja joukkiota asiantuntevasti erämaan saloihin johdatteleva Jyrki (Antti Virmavirta). Saadaanhan sitä tietysti vähemmälläkin väkimäärällä kepposta ja kokemusta aikaiseksi, eikä katsomossa yhtään ihmetytä, miksei tämä yhteinen retki ole isommin osallistujia vetänyt puoleensa.



Onneksi sentään tämä kiistainen ja kinasteleva, mutta ainakin toiselta puoliskoltaan sisukas sissiryhmä on päättänyt porhaltaa haasteita vastaan. Eri asia tietysti on, syntyykö seurauksena sopua ja iloa, vai erkanevatko tiet katkerissa tunnelmissa lopullisesti. Ainakin alkumetrit antaumuksella seikkaillaan erimielisyyksien syövereissä ja onhan sitä tuskien taivalta horisontissakin, mutta kaipa myönteisille yllätyksillekin pieniä paikkoja pitkän polun varrelle mahtuu...? Vaikka porukkaa on vetämässä ammattilainen, niin eipä tyyppien toilailua voi minään malliesimerkkinä pitää onnistuneen eräretken järjestämisestä, vaan liikutaan ennemmin sekoilevien sattumusten sarjassa, joilla toki on oma hykerryttävä viihdearvonsa. Etenkin Salmen esittämä kopiovastaava on alkutahdeista lähtien hurjassa vauhdissa, ja siinä saattaa toisilla päästä pienoinen parahdus, kun noin puolituntisen huristelumatkan päässä leirikeskuksesta lomailun auto-osuus löytää, tai kuvaavammin törmää ennenaikaiseen loppuunsa.

Poloisten reissukumppaneiden kannalta tämä vastoinkäyminen on vasta alkusoittoa, sillä tyypin kikkakirjasesta löytyy roppakaupalla kyseenalaisia niksejä ja kaikenlaista harhaista tietoutta selviytymisen saloista. Taitojen riittämättömyys ei tietenkään haittaa yhtään mitään kaverin kohkatessa milloin mitäkin muiden terveydestä tuon taivaallisia piittaamatta. Erinomaisen itsekkäästä ihmisepelistä onkin kyse ja kyllähän muiden hymyt ovat hyytyväisiä, kun tyyppi touhuilee auton pusikkoon, kanootit karkuteille, patikkatoverin jalkaa pakettiin, karttaa sytykkeeksi ja mitä nyt sattuu mieleen juolahtamaan. Hurjia hirviä tien tukkeena, mutkia matkassa yksi jos toinenkin plus päälle kiroilua ja kyyneliä, eli näistäkö paloista tunnelmallinen eräelämys koostellaan kasaan? Voipi olla, että moni haikailee hiukkasen rauhallisemman luontoseikkailun perään, mutta väittäisin, ettei ainakaan Salmen suunsoitosta tai muista puuhista tykkäilevä katsoja ainakaan tylsistymään ehdi, ja tämä runsas puolituntinen onkin reipasta remuamista sekä kohtalaisesti uusintaakin kestävää hupailua.



Sanottakoon silti, että ovathan useammat kertailut vähäsen viehätystä nakertaneet, mutta siitä huolimatta Pulkkinen: Don't Push the River on mielestäni oiva pikkuinen hupihetki. Joukkuehengen tiukka testi vastarannan kiiskeineen laittaa edelleen helposti hymyilemään, eivätkä pari hiljaisempaa suvantovaihdetta pääse onneksi liikoja jumittelemaan tai viihdyttävyyttä vaisuuteen vaihtamaan. Kaikenlaista pulmaa pitää tietysti selvitellä, kun monenmoista menijää mukaan mahtuu. Joidenkin suurimpana huolena on päästä ehjänä tai yleensä hengissä perille, kun taas toinen kuumeisesti kirjaa ylös uskomattomia ylityötuntejaan, joita kukaan ei ole hyväksymässä ja tietyn hepun mielenliikkeiden kartoittaminen jäänee maailman mysteerien joukkoon. Rauhallinen ja rakentava keskustelukin on etenkin elokuvan alkupuolella pelkkää toiveunta, sillä tyypeillä on taipumuksena tarjoilla ennemmin pilkallista naljailua ja siinä sivussa kiihdytellä itsensä korkeille kierroksille, mistä onkin hyvä jatkaa eteenpäin...ja saattaapa sitä muitakin kiusauksia tulla tielle, kun aurinko painuu teilleen seuraavaa aamua odottelemaan.

Voinee siis väittää, että taipaleelle mahtuu mukavampiakin hetkosia kuin vain kokemuksia kivusta ja kurjuudesta. Toisaalta koettelemukset kasautuvat niinkin tiuhaan tahtiin, että reissua vetävä Jyrkikin jo mietiskelee, onkohan touhussa järjen hiventäkään, kun eipä se hengenlähtökään täysin poissuljettu vaihtoehto tässä porukassa ole. Jokin sisäinen kipinä kuitenkin kenkii kauemmas polkuja pitkin, eikä esimerkiksi pienoinen puunkaato-onnettomuus ole tarpomiselle loppuseisahdusta laittamassa, vaan kipulääkityksen voimalla kyllä kestetään kolhut ja käsittämättömät kommellukset. Jos kehot ovat koetuksella, niin kyllähän henkistä kestävyyttäkin riittävästi testaillaan, koska eräs eräsankari ei tosiaan ole ihmisenä ihan helpoimmasta päästä, mitä tulee nautinnollisen yhteiselon järjestelyyn muutenkin hankalissa olosuhteissa. No, hermojen riekaleita voinee yrittää lääkitä vaikkapa pontikkapannusta lirautetuilla tuimilla tujauksilla tai muuten vain höyryjä päästelemällä mielipiteitä tuuletellen.



Mahtuuhan mukaan piristykseksi vielä omituinen ja omalaatuinen sankaripuhekin, joka lähinnä taitaa kummastuttaa kuulijoita, mutta joka tapauksessa näistä touhuiluista ja torveloinneista summautuu kepeä sekä hauska seikkailuhenkinen koitos. Mitään lumoavien luontokuvien palkintoa tälle lyhyelle televisioerikoiselle ei tietenkään tarvitse lähteä ojentelemaan tai muutenkaan väittää tunturitunnelmoinnin täysveriseksi korvikkeeksi, mutta siitä huolimatta pääsääntöisesti kaunista katseltavaa silmille tarjoillaan. Etenkin sisätiloja ja monesti varsin karusti lavastettuja sellaisia painottavaan varsinaiseen televisiosarjaan vertaillessa tämä luontoretki ulkoiluineen on kivaa vaihtelua. Kirjavien niittyjen tai vehreiden metsien esittely ei tietenkään ole tässä yhteydessä mikään päätavoite, mutta enpä lähtisi pienimuotoisesta taustojen kaunistelusta yhtään ulisemaan. Vaikka tyyppien touhuilut sinänsä eivät omakohtaisesti koettuina olisikaan mitään hilpeintä herkkua, niin jotenkin kokonaisuus siltikin kohottelee telttailukuumetta, mihin varmaan osasyyllisinä ovat lämpöisissäkin väreissä vilahtelevat näkymät.


Katselukerroissa mitattuna Pulkkinen: Don't Push the River taitaa olla kyseiseen sarjaan liittyvistä jutuista omalla kohdalla suosituin tapaus, mutta myönnän kyllä, että parin ensimmäisen kauden jaksoja tulee vieläkin pienissä annoksissa kertailtua, ja nekin edelleen naurattavat mukavasti. Kolmaskin kausi löytyy kokoelmasta, vaan sepä ei samalla tavalla kertailuun innosta, koska jo aikoinaan vaikutti siltä, että jaksomäärää lisättiin samaan aikaan hyvien ideoiden hiipuessa, mikä ei ollut lainkaan loistokas yhdistelmä. Siinä sivussa vielä sukellettiin aiempaa voimakkaammin ja ennen kaikkea tympäisevämmin alatyylisen huumorin väsähtäneeseen sössöttelyyn, mikä taas laittoi pohtimaan, tahtovatko Salmi, Virmavirta ja kumppanit vain kiusata katsojaparkaa. Tulipa tässä taannoin testailtua, että olisikohan nihkeä suhtautuminen näihin kolmannen kauden koitoksiin vähäsen laantunut vuosien kuluessa, mutta aika väsyneeltä vouhutukselta vaikutti edelleen ja pirteämmät pilkahdukset jäivät vähemmistöön. Don't Push the River löytyy juuri tämän viimeisen kauden bonuksista ja ainakin omasta mielestäni se onkin paljon reippaampaa sekä huvittavampaa puuhastelua kuin levyjen varsinainen jankkaava jaksotarjonta. Onkin helppoa veikkailla, että tämä hymyilyttävän epäonninen ja kovien kurimusten värittämä reissu vetää jatkossakin puoleensa. Voisihan sitä muutenkin yrittää etsiä kokoelmaan kotimaista tuotantoa näiden kohellusta ja kommelluksia tarjoilevien retkijuttujen joukkoon, koska onhan tällainen tyhmäily monenkirjavine sattumuksineen melkoisen mainiota kesäkatseltavaa.



Pulkkinen: Don't Push the River (2000) (IMDB)

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Hiukan höpöttelyä Huovisesta

Laiska katselukausi saattaa kirvoitella hiukan varsinaisen aiheen viereen eksyviä jaaritteluja, ja sellaisten äärelle ollaan eksymässä juuri nyt. Nimittäin naputellessani Hamsterit-sarjan viimeisestä osasta kommentteja, lähti juttu rönsyilemään kohti Huovisen tekstien filmatisointeja noin yleisesti ja hetkisessä sanakasa alkoi hillittömästi paisua. Lopulta luovutin ja päätin nipsaista sekä muokkailla nämä sekalaisemmat filmografian läpikäynnit ihan omaksi jutukseen, johon sopii sisällyttää lyhyet summaukset jo nähdyistä sekä tietysti suunnitelmia tulevista tutkailuista plus päälle pikkuisen toiveitakin. Itsehän ilolla ottaisin vastaan muutaman uudenkin Huovisen töiden pohjalta tekaistun elokuvan, mutta näyttää kuitenkin siltä, että 1990-luvun puolivälin jälkeen näiden Huovis-sovitusten kuvaaminen on selkeästi hiipunut, eikä 2000-luvulla ole ilmestynyt enää kuin pari elokuvaa. No, toivoahan silti sopii ja uskon, ettei Huovisen kirjojen kääntäminen eläviin kuviin ihan näihin lukemiin lopullisesti jämähdä. Mutta katsellaanpa ja pähkäilläänpä tässä välissä kuitenkin niitä jo valmistuneita elokuvia, sarjoja ja vähän sekalaisempiakin pikkupätkiä.

Oikeastaan voidaan tavallaan aloittaa Huovis-filmatisoinnit heti sieltä lopusta, mikä toisaalta vie myös kirjojen ruutusovitusten alkuun. Nimittäin toistaiseksi asioiden tila on sillä tavalla, että Huovisen kenties tunnetuin sekä luetuin teos Havukka-ahon ajattelija oli aikoinaan vuonna 1971 ensimmäinen kirjailijalta televisiosarjaksi käsikirjoitettu tarina, mutta se on samalla tällä hetkellä myös viimeisin versioitu kirja, koska vuoden 2009 elokuvaversion jälkeen ei ole Huovisen tuotantoa väännelty elokuviksi tai sarjoiksikaan. Toivonpa tosiaan, ettei tilanne aivan tällaiseksi jää, vaan joku taitava tekijä saisi innostuksen lähteä taiteilemaan sopivan sutjakalla otteella sivuja eläviksi kuviksi, mutta odotellessa voi toki pureutua näihin jo ilmestyneisiin, sillä vähintään pari kourallista löytyy kahlailtavaa. IMDB listailee kaikkiaan 13 tekelettä, jotka on Huovisen kirjoitusten pohjalta väsäilty, mutta osa näistä on ehkäpä enemmän lyhytelokuvien joukkoon kuuluvaa tavaraa, eikä kaikkia noin vain pysty omaan kokoelmaan yleensäkään ostelemaan, sillä toistaiseksi levyjulkaisuja on saatavilla lähinnä tunnetuimmista ja suosituimmista sovituksista.



Blogin puolella näiden urakoinnin aloittelin tosiaan sieltä uudemmasta päästä mielestäni varsin mainiolla elokuvalla Havukka-ahon ajattelija. Katselutahtia ei voi mitenkään hirmuisen kireäksi kehaista, koska kommentoinnista on kohta aikaa sellaiset viitisen vuotta ja sittemmin olen saanut aikaiseksi naputella hajatelmat vain parista sarjasta, mutta kaipa sitä hitaamminkin perille ehtii, jos vain sinnikkyyttä löytyy... Jos muistikuvat yhtään paikkaansa pitävät, niin Kari Väänäsen ohjaamassa elokuvaversiossa pystyttiin kivasti yhdistelemään Huovisen leppoisampaa huumoria yleisen elämänmenon ihmettelyyn sekä sinne sekaan saatiin myös hiukkasen kiivaampaakin kuohuntaa, eikä hirmuisesti arkailtu päästää mielikuvitusta vapaammin kohti avaruuksia liihottelemaan. Luontoa ja sen kauneutta korosteleva sekä muutenkin pätevä kuvauspuoli vielä lisäsi elokuvaelämyksen viehätystä niinkin paljon, että silloin tällöin onkin tehnyt mieli laittaa kiekko kertailuun...

...mutta ehkäpä ennen uusimman version uusintaa, on syytä silmäillä sinne 1970-luvun alkupuolelle ja katsella samaisesta opuksesta väännetty televisiosarja, joka tietysti kulkee myös nimellä Havukka-ahon ajattelija. Kyseinen käsittääkseni 11-osaiseksi paisuteltu kokonaisuus löytyy omasta levykokoelmasta, mutta vielä ei ole ilmaantunut osuvalta tuntuvaa hetkeä, vaan eiköhän sellainen piakkoin näköpiiriin ilmaannu. Samalla sopii tietysti napata alkujaan jo vuonna 1952 ilmestynyt kirjakin hyllystä ja tutkia, miten tarkasti lähdemateriaalia on aikoinaan televisioruuduille siirrelty. Jos vain puhtia ja kiinnostusta riittää, niin olisihan siinä myös luonteva paikka uusia tuo kehumani 2000-luvun elokuvaversio ja kenties pikkuisen eroavaisuuksista puhella. Huovisen oletettavasti tunnetuin hahmo pääsi myöhemmin seikkailemaan lisääkin kirjojen maailmassa, eli eipä se sinänsä ihme ole, että vuoden 1961 jatko-osa Konstan Pylkkerö käsikirjoitettiin kuusiosaiseksi sarjaksi runsaat kolme vuosikymmentä kirjan ilmestymisen jälkeen, eli tarkemmin sanottuna vuonna 1994. Siitä myös olen onnistunut hankkimaan levyjulkaisun kokoelmaan ja kirjakin hyllyssä uusintaansa odottelee, eli eipä ole esteitä sellaisten puutosten osalta. Kumpikin näistä kohtalaisesti kiinnostaa, ja etenkin tekee mieli nähdä, millaista velmuilua Heikki Kinnunen ja Matti Pellonpää saavat kaveruksina aikaan tuossa jälkimmäisessä sarjassa.



Jos niistä henkilökohtaisesti kiehtovimmista teoksista puhellaan, niin jo mainittujen lisäksi heittäisin sekaan kolme elokuvaa, joista pari on jo kokoelmaan tiensä löytänyt samoin kuin Huovisen alkuperäisteokset, joten ehkäpä näistäkin jonkinlaiset vertailevat höpöttelyt saan sepitettyä, kunhan aika ja innostus sattuvat suotuisissa merkeissä toisiinsa törmäämään. Lampaansyöjät päätyi valkokankaille melkoisen nopsasti, sillä Huovisen kirja ilmestyi 1970 ja samainen seikkailuhenkinen reissutarina pyöri teattereissa jo vuoden 1972 lopulla, ja jos olen oikein ymmärtänyt, niin veti kiitettävästi katsojia erikoista elelyä ja puuhastelua ihmettelemään. Vaikka lämpaiden nappailu ei itseä niinkään innosta, niin siinä sivussa syntyvä oheistoiminta ainakin kirjan puolella on saanut hyvinkin hymyjä nousemaan ja odotukset ovat melkoisen korkealla senkin suhteen, että Heikki Kinnusen ja Leo Lastumäen kommellukset turinointeineen vastaavia tuntemuksia tuottelisivat.

Toinen näistä kiinnostavista elokuvista on Koirankynnen leikkaaja vuodelta 2004, joka on jo vähintään pari kertaa ollut menossa soittimen kieputukseen, vaan on viime hetkillä korvautunut muilla menopaloilla, ja syitä sekä selittelyjä tähän arkailuun ja säästelyyn löytyy toki. Ensinnäkin Huovisen vuoden 1980 alkuperäisteos on mielestäni, jos ei nyt sentään synkkäsävyinen, niin vähintään murheellisia vivahteita sisältävä tarina, eikä hän mielestäni niissä hommissa ihan parhaimmillaan ole. Toisena tekijänä mainittakoon, etten ole ohjauksesta vastaavan Markku Pölösen teoksista suuremmin innostunut, mutta veikkailenpa, että näkemykset ovat jo saattaneet vinksahtaa, sillä Pölösen elokuvien vierastaminen on niitä nuoruuden nihkeiden katselujen pohjalta jämähtäneitä tunkkaisia asenteita, joita voisi varmaan pikkuhiljaa yrittää tuuletella. Siihen Koirankynnen leikkaaja toki tilaisuuden tarjoilee, ja voittihan elokuva ilmestyessään melkoisen rivin Jussi-palkintoja, eli siinä mielessä arvostetustakin sovituksesta on kyse.

Näiden kahden väliin mahtuu Lapin kultaryntäyksestä kertova Kolme miestä vuodelta 1984, ja sen tarina on minulle vieras, koska elokuva ei varsinaisesti perustu mihinkään Huovisen kirjaan, vaan hän luonnosteli tarinaa suoraan elokuvaksi, josta ohjaaja Virke Lehtinen ja Solja Kievari vielä muokkasivat käsikirjoitusta. Elonet kyllä kiitettävästi tiedottelee, millaisesta teoksesta on kyse, eli ilmeisesti tavoitteena on ollut lähteä kuvaamaan totuudenmukaisesti kullanhuuhdontaan liittyvää työtä ja tekemistä sekä panostaa myös maisemiin ja kuvauspaikkojen aitouteen. Luultavasti huumoria ja hassuttelua hakeva katsoja ei tästä kullanhimoisesta seikkailusta hirmuisesti saa irti, mutta itse tykkäisin elokuvan jo Lapin näkymienkin takia vilkaista. Elonetin sivustolle lainatuissa arvioissa kritisoidaan juuri tuota tarkkaa kuvausta tekemisten suhteen ja kansantieteellistä otetta yleisestikin, mutta itsehän olen viime aikoina viettänyt ihan mielenkiintoisia tuokioita lyhyiden kansanperinnedokumenttien parissa, joten siinäkin mielessä Kolme miestä kyllä kelpaisi hyllyyn. Harmi vain, ettei sitä taida oikein mistään olla kätevästi saatavilla kokoelmaan hankittavaksi, mutta toivonpa, että jokin taho sen levylle laittaisi.



Elokuvien joukkoon tässä yhteydessä kelvatkoon Marjatta Koivulehdon ohjaama sekä osittain käsikirjoittama runsaan tunnin mittainen dokumentti Latvoilta jokisuulle vuodelta 1988. Jälleen informaatio elokuvaan liittyen on IMDB:n puolella niukkaa, ellei jopa miltei olematonta, vaan jälleen Elonet tiedottelee tarkemmin. Siispä siis Huovinen ei varsinaisesti tässä teoksessa ollut mikään varsinainen voima tarinan takana, vaan enemmän dokumentti on ohjaajansa teos, sillä Koivulehto oli ollut uittotyöstä ja sen muutoksista kiinnostunut jo pitkään ja kerännyt aiheeseen liittyvää materiaalia. Huovinen taas kirjoitti dokumenttiin selostustekstin, joka myöhemmin sovitettiin Koivulehdon ja Huovisen yhteiseen elokuvaprojektin pohjalta syntyneeseen valokuvavoittoiseen vuoden 1993 kirjaan Viimeinen uitto. Aiheensa puolestakin Latvoilta jokisuulle kyllä kiehtoo ja Elonetin sivustolta löytyvät kehut entisestään katseluhaluja kohottelevat. Kokoelmasta löytyy kuitenkin aukko sekä elokuvan että kirjan suhteen ja valitettavasti dokumentin saatavuus taitaa olla jokseenkin nihkeä. Ehkäpä se vaikkapa jossakin vaiheessa tulee YLEn kautta tutkittavaksi tai epätodennäköisesti jopa omaksi julkaisukseen, mutta kirjaa kuitenkin käytettynä liikkuu, eli siinäpä olisi yksi kiva lisäys Huovis-osastolle.

Yleisesti ottaen näitä elokuvasovituksia on Huovisen teoksista väännetty harvakseltaan, mutta siihen sivuun on tekaistu pidempiä sekä lyhyempiä televisiosarjoja. Itsehän sain juuri jokunen tovi sitten katseltua ja kommentoitua vuoden 1982 kolmiosaisen ja kaikkiaan pikkuisen päälle parituntisen minisarjan. Hamsterit hamstrailuineen kyllä vähintään kivasti huvitteli, vaikka tulikin kirjoitellessa useampaan otteeseen todettua, että siinä samaan tahtiin kertailtu kirja kyllä oli parempi ja antoisampi paketti. Erityisesti verkkaisempien huumoripalojen ja hiukkasen haikeidenkin luontokuvausten suhteen Huovisen alkuperäisteos vuodelta 1957 vei mielestäni voiton helposti, mutta tekihän televisiosovitustakin mieli kehuskella paikoin. Ihan tarinoista tavallisin ei tämäkään irtiotto maaseudun rauhaan ole, vaan leppoisa joutenolo vaihtuu vähän pakkomielteiseenkin talvivarastojen kartuttamiseen. Maalle perheineen muuttava miekkonen saa uudelta naapuriltaan kipinän kantaa kellarinsa niin täyteen herkkua ja haukattavaa monenmoista, että niiden turvin voisi tunnelmoida vaikkapa hurjimpienkin talvikurimusten läpi. Ainakin omasta mielestäni hyvää menoa ja höpöttelyä riittää jokaiseen jaksoon, kun jokseenkin omalaatuisesti suunnitellaan tarpeellisten tarvikkeiden hankintoja ja samaan aikaan luonto näyttää, ettei niinkään ole ihmisen oikkuja tai toiveita aina noin vain tottelemassa...



Kolmisen vuotta myöhemmin ilmestynyt kymmenosainen Huovisen lyhyet erikoiset onkin mielestäni jo sekä laadultaan että sisällöltään sekalaisempi kokoelma. Kaikkiaan kestoa sarjalle kertyy lähemmäs neljä tuntia, enkä voi väittää, että kaikki jaksot isompia ylistyksiä ansaitsisivat, vaan joukkoon on päässyt mukaan melkoisen heikkoa ja keskinkertaistakin televisioviihdykettä. Pitää tosin mainita, että osa näistä lähdemateriaaleiksi haalituista Huovisen lyhyttarinoista edustaa ainakin omalla listalla kirjailijan tylsempää ja vähemmän oivaltavaa tuotantoa. Hiukkasen tuli ihmeteltyä, että Huovisen lukuisten lyhytjuttujen joukosta oli niitä melkoisen tympäiseviäkin tapauksia poimittu televisioon siirreltäviksi, mutta toivottavasti joku niistäkin tykkäilee.

Se sopii kuitenkin sanoa, että kyllähän näistä varsin kirjava kasa kummallisiakin tarinoita kertyy, kun ruudulla vilahtelee omintakeisia heppuja, joilla erikoisia oikkuja ja pyrkimyksiä onpi haaveenaan. Joillakin on palava polte lähteä kätkemään viinoja pitkin pohjoista, toisilla taas tarve vetäytyä syrjään pahan pettymyksen tuottaneesta yhteiskunnasta, eikä lainkaan kuivin suin, kuten sarjan viimeinen jakso Kahden juopon joulu osoittaa. Myös kotimaan poliittinen kenttä pitää lytätä siinä sivussa omaa etua tavoitellen, kun taas tovina toisena kuorsauspulmat kiusaavat ja vievät yöllisen hermoromahduksen reunamaille. Sarjan puolivälissä junalla yritetään tuoda rauhaa sotahimoiseen maailmaan, vaan näitäkään kauniita pyrkimyksiä ei sovi täysin jättää ilman irvailua, ja kun tuohon vielä heittää päälle muut kummalliset kommellukset, niin sinänsä vaihteleva jaksopaketti on kasassa. Harmi vain, että vähintään kolmannes kokonaisuudesta jättää hykerryttävämmät hetkoset vähemmälle ja poikkeaa puuduttavuuksien puolelle.



Omasta kokoelmasta löytyisi myös kolmiosainen vuoden 1990 minisarja Lentsu, joka on jäänyt vuoroaan vartoilemaan, eikä sen niskaan ole mitään suurimpia ennakko-odotuksia viskaistu. Kirjana Lentsu: kertomus suomalaisten räkätaudista ilmestyi 1978 ja itse olen sen muistaakseni kertaalleen lukaissut, eikä se silloin ainakaan sen suurempaa vaikutusta tehnyt, mutta luulenpa kuitenkin, että kertailun kestää, eikä sitä tiedä, jospa vaikka sarjan yhteydessä lueskeltuna tulisi pienoinen positiivinen yllätys. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, ettei niljakas nuhastelu ja voimat vievä flunssailu kirjailijaa ihan terävimpään huvitteluun tai vinoiluun saanut villiintymään, mutta on vähintään mielenkiintoista nähdä, miten näitä arkisia harmeja sekä kiusallisia vitsauksia pystytään televisioruudun puolella katsojan iloksi vääntelemään...

IMDB listailee 1980-luvun lopulta ja 1990-luvun alusta Huovisen filmografiaan vielä kolmisen kappaletta aiheiltaan sekalaisempia teoksia ja siihen päälle Elonet tahtoo tarjoilla vielä toiset kolme tarinaa, joissa Huovinen on ollut mukana kirjoittamassa ja/tai ohjaamassa. Vuoden 1984 metsän luontaisesta uudistumisesta ja toki muutenkin puista kertovasta kirjasta Puukansan tarina olen paljon pitänyt, mutta jostakin syystä se suosikkien joukkoon kuulumisestaan huolimatta kirjahyllystä uupuu. Joka tapauksessa sen asiasisältöä hyödyntäen on tuotettu myös alle 20-minuuttinen lyhytdokumentti Puukansan tarina vuonna 1987, mikä tietysti katsellaan, jos vastaan tulee. Lyhyempien sekalaisten joukkoon menee myös televisiosarjassa Mollen löytötavaraa vuonna 1990 esitetty 16-minuuttinen jakso Soittelijapoika. Samanniminen tarina oli alkujaan lähtöisin Huovisen vuoden 1986 novellikokoelmalta Matikanopettaja. Kyseinen keppostelu ja puhelimen pirisyttely ei ole mieleen minään huippujuttuna jäänyt, joten kiinnostus televisiotulkinnan suuntaankin on melkoisen maltillinen. Sitten tarjottaisiin vielä purtavaksi Saatana kun yskittää eli Suuri paneelikeskustelu vuodelta 1993, joka käsittääkseni esitettiin alkujaan näytelmänä ja myöhemmin televisioitiin. Elonet listaa näytelmälle kestoa 85 minuuttia, mutta varsinaiset tiedot sisällön suhteen ovat niukkoja. Kaipa senkin katselisin tilaisuuden tullen, mutta omaan kokoelmaan en osaa niinkään kaipailla tätä väittelyä.



Elonet laittaa Huovisen filmografiaan mukaan peräkkäisinä vuosina 1986 ja 1987 ilmestyneet teokset Leipätyö ja Kivinen tie. Näistäkään ei paljoa kerrota, ja hiukan mietityttää, onkohan kyse jostakin ihan toisesta Huovisesta niiden kohdalla, mutta tulevatpahan listatuiksi mukaan. Vielä viimeisimpänä joukkoon pääsee vuoden 1982 novellikokoelmalta Ympäristöministeri napsaistu ja seuraavana vuonna televisioitu nimikkotarina. Sen kyllä vilkaisisin ihan mielelläni siitäkin syystä, että tekijöinä taustalla on ollut paljon samoja tyyppejä kuin noissa muissa 1980- ja 1990-luvun sarjoissa, eli Pauli Virtanen ohjaajana, Panu Rajala käsikirjoittajana ja näyttelemässä vaikkapa Heikki Kinnunen ja Aapo Vilhunen. Tuskinpa tuosta erillistä julkaisua lienee luvassa, mutta kenties jonkin mittavamman teoksen kylkiäiseksi hyvinkin sopisi. Ainakin muistelen tykkäilleeni Huovisen alkuperäistarinasta ja luulisin, että mainittu porukka siitä ihan kelvollisen hupailun on saanut aikaan ruutuviihteeksi.

Siinäpä sitä tuli pienimuotoista yhteenvetoa katselluista Huovis-filmatisoinneista, kokoelmassa vilkaisua vartoilevista ja hiukkasen niistäkin, joita on nihkeämmin saatavilla. Voisihan hänen kirjoistaan lukumietteitä toki erikseenkin näppäillä, kun noita opuksia silloin tällöin tulee selailtua, mutta luultavasti sopii aiheeseen paremmin pysyttäytyä niissä liikkuviin kuviin sovitelluissa tarinoissa ainakin toistaiseksi. Sekin sanottakoon, että jos jollakulla sattuu olemaan tietoa noista vähän hämärämmistä listalle päätyneistä sovituksista tai niiden mahdollisista julkaisuista, niin sellaista tietysti arvostaisin, koska tosiaan melkoisen niukasti tietyistä jutuista infoa tuntuu löytyvän. Joka tapauksessa luettavaa ja katseltavaa siis riittää jatkossakin näissä merkeissä ja toivottavasti jollakin taitavalla alan ammattilaisella innostuksen kipinä polttelisi filmaamaan lisääkin näitä letkeää huumoria hersyileviä tulkintoja Huovisen teoksista tai vaikkapa kääräisemään pätevän dokumentin kirjailijan elämästä ja töistä katsojien iloksi. Omalta toivelistalta ainakin löytyy muutama herran kirja, jotka ihan mielellään elokuvina tai sarjoina näkisin. Niitä haikaillessa voi toki noita mainittuja vilkuilla ja aikomuksena on vielä tämän vuoden puolelle jokin kokoelmasta jo löytyvä mahduttaa, mutta luultavasti yksipuolisuuden ehkäisemiseksi on parasta pitää pieni tauko näistä horinoista ja tutkia vaihteeksi muita elokuvamaailman ihmeellisyyksiä.