tiistai 1. toukokuuta 2018

Duck Pimples (Kauhujen yö) / The Eyes Have It (Hypnoosin vallassa)

Toukokuuta availeviksi alkupaloiksi voisin ahmaista pari Akun pirteää ja mahdollisesti päätöntäkin lyhytseikkailua, eli samoissa merkeissä jatkuu kuin missä huhtikuu blogin puolella loppunsa löysi. Kymmenisen päivää sitten seurailtiin ankkasankarin arkea ja vapaata, eikä kumpikaan näistä pätkistä ihan kuopatonta kulkua tuntunut suovan tarinaparissa The Clock Watcher ja Cured Duck, sillä tavalliseen tapaan vaikeuksia löytyi sen suuremmin etsiskelemättä, mikä kieltämättä Akulta sujuu ja jonkinlaiseksi erityislahjakkuudeksi laskettakoon. Ensin mainitussa koettelemuksessa liukuhihnatyö lahjapaketoinnin parissa ei oikein innostanut ja sanomista seurasi, kun taas jälkimmäisessä niinkin pieni askare kuin ikkunan availu paljasti karulla sekä riemastuttavan tuhoisalla tavalla Akun ongelmat vihanhallintaan liittyen ja niitä sitten yritettiin selvitellä kummallisen kapistuksen avulla.


Duck Pimples (Kauhujen yö)


Kuten nimikin vähän vihjailee, niin tämä seitsenminuuttinen pätkä ei niinkään seuraile Akun uurastusta jokapäiväisen leivän eteen, vaan kauhu kiinnostaa ja puitteet asetellaan alkukuvista lähtien hermoja raasteleviksi ja selkäpiitä karmiviksi, kun Aku yksin viettää aikaa mökkerössään melkoisen myräkän riehuessa seinien toisella puolella. Mikäpä siinä puolittain pötkötellä pehmoisella löhöilytuolilla ja etsiä radiosta huvitusta myrskyiseen iltaan. Rauhoittavaa iltasatua ei niinkään ole kuunnelmavalikoimassa tarjolla, vaan kaiuttimista alkaa kuulua jännitysviihteen puolelle kallistuvaa tarinaa.

Jo ensimmäiset synkeät sekä salamoivat kuvat viittailevat noin vuotta varhaisempaan kauhusävyillä leikittelevään lyhytelokuvaan Donald Duck and the Gorilla ja Akun hytiseminen kuvitteellisen gorillan sylissä vahvistelee yhteyttä entisestään. Näyttääkin siltä, että jokseenkin samansuuntaisia värähtelyjä etsiskellään, kun hetkistä myöhemmin on jo pakko laittaa kuunnelma tauolle jännityksen piinaillessa liikaa ja samoihin aikoihin ovelle ilmestyy kolkuttelemaan pahaenteisen oloinen tyyppi, joka tahtoisi kaupata kauhukirjallisuutta. Vähän outoon aikaan on myyntimiekkonen matkalla, mutta kaipa se tavallaan teemaan sopii ja Aku tuntuu olevan otollinen uhri, sillä hermoherkkyydestä huolimatta häneltä löytyy nälkää rosoisemman kirjallisuuden tarjoilemille tylyillekin tarinoille.



Duck Pimples ei lopulta sittenkään lähde jahtaamaan kauhutunnelmia ja riehuvia hirviöitä, vaan kunhan Aku löytää kiinnostavan kirjan, niin rötöstelyn maailma kaappaa kiinnostuksen ja sivut suorastaan nappaavat lukijan mukaan menoon. Siinähän sitä olisi setvittävää, kun toinen toistaan kierommat kelmit hyppivät sivuilta silmille ja pää alkaa olla pyörällä, koska kirjailija itsekin päättää puuttua luomustensa touhuihin. Kaikenlaista tosiaan tahdotaan tuupata mukaan melko pieneen minuuttimäärään ja vaikka lopputulos kieltämättä onkin vauhdikas, värikäs ja vaihtelevainen, niin on siinä samalla vähintään ripaus sekasotkumaisuutta ja paketti hajoilee pikkuisen. Mielikuvitus huitelee tässä tekeleessä kyllä kiitettävän vilkkaasti ja paikoin ylikierroksilla, minkä ansiosta Duck Pimples on vähintään kiehtova erikoisuus akuilujen joukossa. Osa kahjoiluista ei valitettavasti vain ole aivan niin hilpeitä kuin tekijät ovat oletettavasti toivoneet ja jotkut kummallisuudet näyttäytyvät hiukkasen heikosti toimivina irtovitseinä, eikä rikoskirjallisuuden kommelluksilla hupailu toimi täysillä, vaikka yritystä löytyy.

Duck Pimples (1945) (IMDB)


The Eyes Have It (Hypnoosin vallassa)


Toisessa tarinassa ei tarvitse jäytää kynsiä tyngiksi, sillä jännitystä korkealle kohotteleva kirjallisuus vaihtuu hypnoosivillitykseen. Jälleen on tavaraa postimyynnistä tilailtu ja paketista paljastuu hypnoosin saloihin johdattelevan opuksen lisäksi lasit laittamaan kohteiden päitä sekaisin. Akun ensimmäiseksi testiepeliksi tahtomattaan valikoituu taas kerran Pluto-parka, joka kovin mukavasti tuntuu torkkuvan luu-unien vietävänä. Valitettavasti Aku ei toisen torkkuiluista välitä, vaan tahtoo testailla uusia kapistuksiaan ja tokihan siinä sivussa sopii koirakaveria vähän nöyryyttää, eli ensin viaton uhri joutuu opettelemaan hiirielon saloja juustoa mussuttaen ja kohti turvallista koloa kipitellen. Akulla kuitenkin on mielessä lisääkin kepposia hauvan kestettäväksi.

Ehkei tämäkään seitsenminuuttinen ainakaan aiheeltaan lukeudu akuilujen tavallisimpien taaperrusten kerhoon, mutta toistuvaan kuvioon nojaileminen toki on tuttua touhua. Kunhan ivailevasti räkättelevä Aku kyllästyy Pluton hiiripuuhiin, niin seuraavana listalla on kilpikonnan verkkaisen ja rauhallisen askelluksen opettelu, jota seuraa pieni pätkä kanaeloa. Näistäkään ei Pluto kolhuitta selviä, sillä kukko ei lainkaan suopeasti suhtaudu kanalan uuteen ja jokseenkin kummalliseen tulokkaaseen ja niinpä kanamaisesti käyttäytyvä koira saakin nokasta. No, sattuupa Akullekin kohtalokas lipsahdus, kun menee tekemään säyseästä Plutosta hurjasti ärjyvän sekä karjuvan leijonapedon, jolloin hymy hyytyy ja osat vaihtuvat toisen muristellessa kunnolla. Pelleily ja pilkka loppuukin kuin seinään armottoman jahdin alkaessa, mikä tarkoittaa myös, että vauhtiakin riittää kaksikon pinkoessa milloin minnekin. Reippaasta tahdista ja hypnoosiharrastelun erikoisuudesta huolimatta The Eyes Have It jää lopulta mielestäni keskitason ankkahassutteluksi, mutta on ihan mukavaa saada Pluto pitkästä aikaa Akun kanssa pöhköilemään.

The Eyes Have It (1945) (IMDB)


sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

The Clock Watcher (Aku pakkaamossa) / Cured Duck

Parin tarinan Peppi-putki pätkäistään tässä välissä poikki vähän toisenlaisia touhuja harrastelevan ankkaystäväisen toimesta, eikä siinä mitään, koska eipä noita jaksoja ollut tarkoituskaan ihan niin reippaalla tahdilla ahmaista, vaan säästellä osa lähemmäs kesäisiä aikoja. Sarjan toisessa jaksossa Pepillä oli ohjelmassa aarrejahtia ja kahvittelua, mutta veikkailen, että Akulla taas aika kuluu rajumpien leikkien parissa ja varmaan pitäisi taas töitäkin tehdä...tai ainakin olla tekevinään. Edellisen kerran ärhäkkä herra Ankka käväisi kotikatsomon ruudulla hiukan runsas kuukausi sitten parissa lyhytelokuvassa. Tuolloin hän sulatteli ja muovaili jätemuovista näppärän lentokapistuksen, jossa tosin oli yksi kohtalokas heikkous ja toisessa tarinassa naapurissa myöhäisillan musisointeja toitotellut Pekka kävi muiden hermoille kilometrien korkeuteenkin saakka, joten Aku saikin yllättävää apua sekä lisäpotkua loputtoman kiukkunsa purkamiseen.


The Clock Watcher (Aku pakkaamossa)


Pikkuisen laiskasti tämä oma akuilu-urakkakin laahustaa eteenpäin, mutta ihan vielä ei mikään iso ikävä ehtinyt käydä kimppuun ja luultavasti ainakin tämä kokoelma tulee vilkaistua kokonaisuudessaan ennen kuin vuosi ehtii viimeisille viikoille. Edellisen lyhytelokuvaparin yhteydessä kirjoittelinkin, että Akun elokuvavuosi 1944 tuli niiden jälkeen enimmiltä osin käsiteltyä ja uuden kaksikon kautta vuosi vaihtuukin, sillä seitsenminuuttinen The Clock Watcher on vuoden 1945 tammikuussa alkujaan ilmestynyt. Kyseessä onkin mainio ja puuhakas avaus, josta myös väittäisin, että Akun armeijaseikkailujen ohella on yksi niistä pätkistä, joita olen lapsuusvuosina eniten vahtaillut. Jos en aivan väärin muista, niin The Clock Watcher oli tuolloin osana jotakin Disneyn joulukoostetta ja näitä nauhoja kuluttelemalla pyöri niinkin monta kertaa, että melkeinpä kaikki teoksen kommellukset ovat kirkkaina tallentuneet mieleen.

Kaupungin suuri kello kuuluttelee, että aamukahdeksaksi töihin kiiruhtavien pitäisi liikkua ripeästi ja näinpä eräs ankkakin siellä liikenteen seassa kiitää uhkarohkeasti suorinta reittiä etsien, mutta vaikka miten vinhana viivana viuhtoo menemään, niin rivakasta räpylöinnistä huolimatta hiukan myöhässä hän lopulta on ja näinpä työpäivä käynnistellään magneettiavusteisella pienellä petkutuksella. Aamua availlaan ja motivaatiota nostatellaan yrityken työlaululla, mutta Akua tämä raatamista ja puurtamista ylistävä hoilailu ei lainkaan innosta ja se kohotteleekin työhalujen sijaan ärsytystä. Ennen kuin kiukku kunnolla nousee, niin linjastoa pitkin vyöryykin hirmuinen röykkiö lahjatavaraa käsiteltäväksi.



Akun hommana nimittäin on laittaa erilaisia esineitä nätteihin lahjapaketteihin, mutta selvästi kyseessä ei ole mikään toiveammatti, vaan jo ensihetkistä lähtien näyttää siltä, että tympeää ja vähän vastenmielistäkin aherrusta näiden näpertely hänelle on. Katsomon puolella ilahduttaa Akun nyrpeä suhtautuminen puuduttavaan pakkailuhommaansa ja hänellä onkin vähän vinksahtanut lähestymistapa urakkaansa, eivätkä otteetkaan ihan pehmoisimmasta päästä. Tavaraa käsitellessä ei paljoa särkyvyydestä murehdita ja näyttää riittävän, kunhan kamppeet saa jotenkin pakettiin, vaikka ne tulisivatkin tärvellyiksi prosessoinnissa käyttökelvottomiksi. Ilmeisesti tavaratalon muilla osastoilla tehokkuus vallitsee, mutta Akua ei hirmuisesti kiinnosta kurotella tuottavuuden huippulukemia kohti, ja niinpä taukoilu muine oheistouhuineen onkin mielekkäämpää toimintaa.

Tutut kiukunpuuskat nousevat pintaan, kunhan linjalta tupsahtaa vaikein pala purtavaksi, mikä tässä tapauksessa on vieteriukko, joka ei tahdo lainkaan viihtyä kopassaan. No, ehkei tämä pompsahteleva kiusankappale ole mikään Akun vihollisista ikimuistoisin, mutta kyllähän siinä päästään ihan kivasti vääntämään ja lopulta kiehahtelee kunnolla. Ehkäpä muistikuvat tahtoivat vihjailla, että hiukkasen reippaampaa menoa tämä pätkä olisi jälkipuoliskollaan potkinut vauhtiin, mutta onhan The Clock Watcher mielestäni näinkin mainiota ja viihdyttävää seurattavaa rähinöineen. Luultavasti eniten tässä kyllä hymyilyttää Akun kierroksia kuumentava kapina sielutonta suorittamista vastaan, mikä lopulta viimeistellään perinteisen räjähtävällä tyylillä.

The Clock Watcher (1945) (IMDB)



Cured Duck


Kaipa pakkauslinjastolla tuli kuitenkin pikkuisen taaloja taskuun tienattua ja Akulla olisi vaihteeksi ajatuksena vaihtaa vapaalle ja viettää laatuaikaa Iineksen kanssa. Polleasti sikaria tuprutellen ja savusydämiä puhkuen hän tepastelee kohti Iineksen kotia, mutta jälleen voipi väittää, että ilo ja odotukset onnellisesta päivästä saattavat pyyhkiytyä tuosta vain pois. Niinkin yksinkertainen urakka kuin ikkunan avaaminen osoittautuu lähes ylivoimaiseksi koettelemukseksi ja tuloksena on tulipunaiseksi hurjistunut sekä äärimmilleen hiiltynyt Aku, joka ei olekaan enää missään mielessä mukavaa seuraa. Niinpä Iines passittelee rettelöivän ja riehuvan tuholaisen teilleen, eikä ilmeisesti tarvitse ihan heti näyttää naamaa kaiken käsittämättömän sekoilun jälkeen.


Vihanhallintaongelma alkaakin karkailla varsin hersyvästi käsistä ja kenties on aika tehdä asialle jotakin, eikä vain riehua mieltä vailla milloin minkäkin vastoinkäymisen seurauksena. Ratkaisu pulmaan löytyy tässäkin tapauksessa postimyynnin kautta ja piakkoin ovelle kiikutellaan kookas vekotin, jonka tarkoitus on ärsykkeillä ja kolhuilla karaista potilas sietämään kaikenlaisia keljujakin kokemuksia. Kunhan koppa saadaan auki, niin loukkauskone tirvaisee heti päin näköä ja meno jatkuu kivuliaana käsittelynä. Itsehillinnän alkeiden hallinta vaikuttaakin alkuun mahdottomalta suoritukselta ja näyttää ennemmin siltä, ettei mekaaninen kapistus tule jäämään erityisen pitkäikäiseksi laitteeksi, mutta niinpä vain kehitystä tapahtuu, vaikkakin kopsausten, muksausten ja muiden tuskaisten taistojen kautta...

Akun ja vihanhallintavempeleen vääntö on kieltämättä vähintään keskitasoa hymyilyttävämpää nahistelua, mutta kyllä tämän seitsenminuuttisen ehdoton huippukohta mielestäni on alkupuolen älyvapaa raivoaminen. Tekstin alussa mainittu Trombone Trouble soi Akulle jumalaiset voimavarat katkeruuksien kuittaamiseen ja naapurin kurittamiseen, mutta mielestäni tässä kiehahtaminen sujuu silti reippaammin. Raivoankalla päreet kärähtävät kunnolla ja tuhovimma yltyy loistavaksi hävityksen hirmumyrskyksi, eikä siinä ole maltilla enää mitään sanottavaa. Vailla mitään estoja Aku mätkii ikkunat mäsäksi, tuhoaa irtaimiston ja käytännössä varsin ripeästi laittaa Iineksen kodin remonttikuntoon. Cured Duck ei välttämättä kokonaisuutena parhaiden akuilujen joukkoon kuulu, mutta mainion sekopäisen romutuskimaransa ansiosta se kyllä jää riemukkaana ja reippaana remuamisena mieleen.

Cured Duck (1945) (IMDB)


tiistai 17. huhtikuuta 2018

Pippi Långstrump: Pippi är sakletare och går på kalas (Peppi Pitkätossu: Peppi toimii nuuskijana ja menee kahvikutsuille)

Jospa sen suurempia taukoja väliin venyttelemättä kirjoittelisin pikkuisen Pepin seikkailujen seuraavasta osasesta, koska ensimmäinen jakso muuttopuuhineen ja tutustumineen nostatteli kivasti hymyä sekä hyvää mieltä, ja tuskinpa tällä leppoisen löysällä tahdilla mitään kyllästymistä ihan heti on luvassa. Väliin on mahtunut vaihteluksi elokuvaviihteen puolella huomattavasti raskaampaa ja raadollisempaa menoa, sillä esimerkiksi Oliver Stonen Savages laittoi tyypit selvittelemään kinojaan jokseenkin väkivaltaiseen ja armottomaan tyyliin. Siitä maailmasta ollaan onneksi kovin kaukana näissä Astrid Lindgrenin tarinoissa, ja Peppi ystävineen selvittelee asiat sekä erimielisyydet merkittävästi kiltimpien keinojen kautta...vaikka välillä pitäisikin poliisia tai paria pikkuisen nostella, kun tahtovat noin vain varoittamatta tulla nappaamaan.

Ihan yhtä huimia voimannäyttöjä ei ole tarvetta ainakaan toisen osan alkuminuuteille tempaista, mutta tekemistä toki riittää ja vaikka Herra Tossavainen vähän viluisena (plus suloisena!) on sateelta suojattuna, niin Peppi (Inger Nilsson) touhuilee tarmokkaasti pihan puolella. Kenties jonkun silmiin pyykkien ripustelu keskellä sadepäivää ei mitään ajankohtaisinta askaretta ole ja samalla voisi hukata hetkosen hakemalla perimmäistä ajatusta kukkien kastelussa, kun samaan aikaan taivas ripottelee vettä millimetrikaupalla maata kohti. Aidan taakse ilmestyvät Tommi (Pär Sundberg) ja Annika (Maria Persson) näitä kummallisia harrasteita ääneen ihmettelevät, mutta Peppi huikkaa takaisin, että hänpä on päättänyt pitää pyykki- ja kastelupäivän, eikä näitä suunnitelmia jokin satunnainen sade sen suuremmin muuttele minnekään.



Aiemmin aamulla Annikalla on ollut jokseenkin uninen enne, että edessä olisi hauska päivä ja äitikin kehottelee sisaruksia kutsumaan Pepin kylään, sillä perhe on muutenkin järjestämässä kahvittelut tutuilleen. Tietysti tämä pyyntö kaverille välitetään ennen kuin koulu jälleen kutsuu ja taitavatpa sisarukset toivoa, että Peppikin malttaisi vielä joskus opiskelunsa aloittaa, vaikka hän toistaiseksi tällaiset touhut lähinnä ajanhukaksi arvioikin. Yleensä rohkea ja rempseä Peppi menee myöhemmin hieman hämilleen ja jopa huolestuu kutsusta, koska ei ole lainkaan varmaa, miten oma käyttäytyminen sopii muiden odotuksiin. No, näitä kahvittelukoukeroita voi toki harjoitella eläinystäväisten kanssa ennakkoon, mutta onkin asia erikseen, onko näistä näytöksistä hyötyä tosipaikan tullen.

Kokonaan ei sovi kaunista ja kesäistä päivää haaskailla pöytätapojen treenailuun tai murehtimiseen, sillä kunhan kaverit pääsevät koulusta vapaita viettämään ja aurinko edelleen taivaalla kovin kutsuu vauhdikkaisiin leikkeihin, niin lähdetään happea haukkailemaan. Peppi tahtookin opastaa ystäviään eteviksi aarteenetsijiksi, eli silmät auki, korvat tarkoiksi ja nenä kohti maata, niin voipi löytää lähistöltäkin ties mitä arvokasta, ja vaikka kalleimmat ja kimaltavimmat kultakimpaleet jäisivätkin kätköihinsä, niin silti saattaa näppeihin takertua vähintään kiehtovia esineitä. Peppi tietysti toisia hiukan rotanraadoilla pelottelee, mutta iljettävimmät löydöt kuitenkin jäävät tekemättä ja mukavissa puuhissa minuutit viuhuvat jälleen melkoista pikakiitoa ja pian onkin aika iltamien, mikä saattaa maailman vahvinta tyttöä jännittää odotettua enemmän ja laittaa levottomat perhoset vatsaan...



Ensimmäisen jakson ollessa melko hyvin toistaiseksi muistissa, niin uskallan väittää, ettei näissä kahdessa mitään räikeitä laatueroja ole nähtävissä tai että meno lähtisi sarjan varhaisessa vaiheessa selkeästi lässähtelemään, joten toiset 27 minuuttia vietetään myös mukavissa merkeissä. Ehkä olisi hiukkasen harhaanjohtavaa huudella, että vauhti olisi alusta loppuun hirmuista tai jakso muutenkaan mikään piukkaan pakattu kepposkokoelma. Ennemmin kiireettömyydestä kovasti kiittelisin, sillä hyvällä tavalla löysää tuntuu löytyvän ja maltetaan edelleen antaa kohtausten hakea rauhassa huippunsa. Se silti sanottakoon, että onhan näissä Pepin puuhissa melkein jatkuvasti jotakin pientä kujetta menossa, eikä tässä mitään tylsää laahailua olla taiteilemassa tai jumittelemassa jossakin pysähtyneisyyden tilassa.


Mielestäni kahvikutsuosuus kohelluksineen ja pienoisine töppäyksineen ei ole jakson parasta antia ja melkeinpä olisin mieluummin vilkuillut kaveruksilta vaikkapa mittavampaa aarrejahtia, mutta eipä tässä toisaalta mikään merkittävä aihe ulinalle ole, joten jäkättely loppukoon tähän paikkaan. Ennemmin kirjoitellessa mietiskelee ja muistelee niitä kehuttavampia kotvasia ja voisin todeta, että melko yksinkertaisista lähtökohdista saadaan loihdittua riemukasta ja urheilullistakin tekemistä, mistä mainiona esimerkkinä toimii Huvikummun siivouspäivä. Ehkäpä tätä operaatiota ei ole aivan alusta loppuun saakka harkittu, mutta intoa riittää, eikä tekijöilläkään tunnu olleen mitään polttavaa tarvetta leikata seuraavaan koitokseen, vaan harjaluistimilla taiteilevan Pepin annetaan rauhassa kiepsautella lattiaa puhtaaksi omalaatuiseen tapaansa osoittaen, ettei arkisista askareista ole mikään pakko tehdä pakollista ja piinaavaa puurtamista.

Katastrofikutsut eivät tosiaan omalla kohdalla kohoa jakson huipentumaksi, mutta muuten mukavaa mietiskeltävää kyllä jää pureskeltavaksi, ja esimerkiksi aarrejahdissa on helppo elää mukana ja muistella omia kiipusteluja milloin missäkin. Parin jakson jälkeen on varmaan hyvä ottaa hetken verran taukoa ja höpötellä jostakin muusta vaikka seuraavaksi, mutta Peppi kyllä palailee viimeistään toukokuun puolella katseluhetkiä ilahduttamaan. Juuri tässä mielessä sarja tuntuu alkujaksojen perusteella onnistuvan mainiosti, sillä ystävien kokemat hauskat hetket vaikuttavat siirtyvän vaivatta ruudun toisellekin puolelle ja hymyt ovat hyvinkin tarttuvaisia. Yleisestikin ilo tuntuu olevan aidonoloisesti ja vahvasti läsnä lukuisissa hetkissä, eikä sitä tarvitse väkisin vääntää tai tykitellä irtovitsiä tiukalla tahdilla kohti katsojaa. Luultavasti kaikki eivät tästä tyylistä tykkää ja uskon kyllä, että monen silmille meno voi näyttäytyä vähäsen tylsänäkin, mutta Lindgrenin maailmassa viihtyvät tuskin tapahtumaköyhyydestä valittelevat. Mukana toki on pikkuisen vakavampaakin kiemuraa, mutta ainakin itselle se leikkisämpi puoli paistelee vahvimmin läpi, mikä kirjautuu toki plussien puolelle ja välillä päästään ihastuttavankin hupsuilun pariin esimerkiksi tarjoamalla voikukkavälipalaa unistelijalle. Kuvissa leppoisien yhteisten hetkien taustalla hehkuva alkukesän vehreys myös viehättelee silmiä, eikä ole vaikea veikkailla, että vastaavia pienempiä ja isompia iloja myöhempienkin jaksojen parissa pääsee kokemaan.

Pippi är sakletare och går på kalas (1969) (IMDB)


torstai 12. huhtikuuta 2018

Pippi Långstrump: Pippi flyttar in i Villa Villekulla (Peppi Pitkätossu: Peppi muuttaa Huvikumpuun)

Jaa-a, parisen vuotta sitten oli keväisenä katseluprojektina vilkaista Astrid Lindgrenin kynäilemä 13-osainen televisiosarja Saltkråkanin saaren sympaattisen väen touhuiluista ja nyt olisi vähän vastaavanlaisena Lindgren-urakkana myös 13 jaksoon venähtänyt sarja Pippi Långstrump vuodelta 1969. Vi på Saltkråkan oli Olle Hellbomin ohjauksia, kuten sarjaa seuranneet ja nopeaan tahtiin tehdyt neljä elokuvaakin, ja kun näistä viimeinen oli ilmestynyt, niin seuraavana Hellbomin listalla olikin yksi Lindgrenin suosituimmista ja rakastetuimmista hahmoista. Ihan pikainen projekti tämäkään ei Hellbomille ollut, vaan kohtalaisen mittaisen sarjan jälkeen kuvattiin vielä kaksi elokuvaa, joista kumpikin ehti ilmestymään seuraavana vuonna, eli 1970.

Kyseisen elokuvakaksikon olen ehtinyt hyllyyn hankkimaan jo aikoja sitten ennen sarjaboxin ostamista, mutta olen niitä säästellyt jaksojen jälkeen katseltaviksi, ja aikomuksena olisikin tutkia nämä sitten myöhemmin kesällä tai syksyllä riippuen siitä, miten vauhdikkaasti sarjaversion 13 osaa tulee tutkittua. Mitään hirmuista hoppua ei ole tarkoituksena sarjan suhteen pitää tai maratoniltamia harrastellen hotkaista kaikkea kerralla, vaan verkkaisemmin katseluinnon mukaan boxia pureskella ja mitä luultavimmin jakso kerrallaan tänne tunnelmia tilitellä. Etukäteen voisin mainita, että vaikka Peppi on minullekin lapsuudesta sekä kirjojen että elävien kuvien kautta jossakin määrin tuttu hahmo ja herättää varsin lämpöisiä mielikuvia, niin ei hän silti omalla kohdalla kohoa Lindgrenin ikimuostoisimpiin ja ihastuttavimpiin seikkailijoihin, mutta voihan tietysti olla, että tulee aika korjailla käsityksiä myönteisempään suuntaan...



Luulisin, että tässä vaiheessa elämää esimerkiksi Saariston lapset, Vaahteramäen Eemeli ja Melukylän lapset ainakin porhaltavat kevyesti ohi ja kuten aiemmista kirjoituksista on saattanut tulla ilmi, niin ovat nämä filmatisoinnit onnistuneet ihastuttamaan tosiaan näin "kypsällä" aikuisiälläkin. Siinä mielessä vähän mietityttää, että miten Peppi pärjää nykysilmin katsottuna, koska ei ole vastaavalla tavalla lapsuudesta kumpuavaa nostalgialisää pelissä pyörimässä ja siinä missä nuo mainitut seikkailut ovat tuoneet ruudulle kesäistä hehkua ja saariston kaunista merinäkymää lumoavissa kuvissa, niin Peppi ei käsittääkseni televisiosarjan osalta upeilla maisemilla vastaavalla tavalla juhli. No, kaikesta huolimatta suloisia tuokioisia kuitenkin kaipailen ja haikailen sekä kepeitä iloisia leikkihetkiä, joten katsellaanpa, mitä paketilla olisi näiden suhteen tarjottavanaan!

Kauaa ei maailman vahvin tyttö kuvien ulkopuolella piileskele, vaan tunnussävelensä saattelemana ratsastelee mahtavan valkean ja täplikkään heppaystäväisensä selässä ruudulle, vaikkakin tahti on kovin rauhallinen, mutta mikäpä siinä vailla kiireitä leppoisasti edetä. Aivan kaikki ikätoverit eivät pysty ihan yhtä rennosti alkavaan päivään porhaltamaan kuin Peppi (Inger Nilsson), sillä Tommilla (Pär Sundberg) ja Annikalla (Maria Persson) kello tuntuu tikittelevän vinhempaa vauhtia ja koulunpenkit jossakin pikkukaupungin keskustassa kutsuvat. Sentään niin tulipalokiire oppia onkimaan ei ole, etteikö lyhyesti saataisi tyyppejä tutuksi, ja näin katsojalle tapaamisen yhteydessä tiedotellaankin, että Tommi on ehtinyt yhdeksän vuoden ikään ja pikkusisko on vuotta nuorempi.



Hiukkasen naurahtaen sisarukset ihmettelevätkin, että miten aina voi aikataulu mennä koulumatkan suhteen näin tiukille, vaikkei määränpää mitenkään mahdottoman kaukana kaksikon kodista sijaitse. Ehkäpä syynsä on silläkin, että sisaruksilla on taipumusta tehdä pikkuisia pysähdyksiä koulupolkunsa varrella. Makeiskaupan ikkuna kovin houkuttaa Tommia herkkujen maailmaan makustelemaan, mutta rahattomana siinä lasin takana on vähän onneton olo toljotellessa. Myös naapurustossa sijaitsevan värikkään sekä kummallisen Huvikummuksi kutsutun talon kohdalla pysähdytään pohtimaan, että miten harmillista onkaan, jos omaperäinen asumus pysyy jatkossakin tyhjillään. Leikkitoverit ovat muutenkin vähissä, sillä naapurustossa ei taida juurikaan lapsiperheitä asustella, joten olisihan se kivaa, jos vaikkapa jostakin yllätysystävä kuvioihin tipahtaisi. Eivät osaa sisarukset arvatakaan, miten paljon mukavampaan suuntaan asiat saattavat yhden koulupäivän aikana kääntyä, vaiko kenties vääntyä ihan vinksin vonksin...?

Vähän vaikea sanoa, onko tätä sarjan ensimmäistä jaksoa tullut kaukaisessa lapsuudessa nähtyä, sillä oikein mikään kohtaus ei täysin tuttuna paistanut sieltä seasta läpi. Kuten kirjoituksen alkupuolella selittelin, niin näitä Pepin puuhia on tullut tutkittua selvästi vähemmän kuin joitakin muita Lindgrenin juttuja, mutta ehkei näistä nauttimiseen mitään valtavaa nostalgialisäkasaa välttämättä vaadita, koska väittäisin, että avausjakson 27 minuuttia hujahtavat sujuvasti ja vieläpä hyvinkin mukavissa tunnelmissa. Kiireettömyyttäkään en lähde kiroilemaan, vaan yleensä arvostan tällaista verkkaisempaa otetta ja sarjan aloituksessa on ihan perusteltuakin pikkuisen viipyillä esitellen päähahmoja ja Huvikummun mielenkiintoisia paikkoja maltillisempaan tapaan.



Kyllähän sitä kerrottavaa ja kommellettavaa jää varmaan ihan riittävästi tuleviin jaksoihinkin ja pienemmistä sekä suuremmista seikkailijoista uusia piirteitä putkahtelee pintaan, kunhan päästään kunnolla yhdessä touhuilemaan. Ensimmäinen jakso kuitenkin tuo ydinjoukkoa kepeällä ja huvittelevalla tavalla ystävyyden ensiaskelille ja vaikkei Pippi Långstrump sellaista maisemaloistoa tai selkeän söpösteleväistä menoa tarjoilisikaan kuin tekstin alkupuolella mainitut tarinat, niin kyllähän näistäkin kepposista ja koitoksista lämpöisiä tuntemuksia helposti syntyy. Päähuomio kiinnittyy Peppiin, Tommiin ja Annikaan sinänsä oikeutetusti, mutta myös Pepin rakkaat eläinystävät saavat omat esittelynsä ja vähintään pari herttaisempaa hetkostakin. Herra Tossavainen etenkin sulostuttaa levottomilla loikillaan, eikä Pikku-Ukkona tunnettu heppanenkaan kuvien ulkopuolelle unohtumaan pääse.

Myös kaupungin väkeä vähän valikoidusti tuodaan valokeilaan ja Pepille pienoisia hankaluuksiakin aiheuttamaan. Nimittäin lastentarhaopettaja on sitä mieltä, ettei nuoren tytön sovi asua yksikseen ja pian ovatkin poliisit Peppiä noutamassa. Kahnauksista huolimatta meno pysyy leikkisänä, eikä tässä mielestäni mitään verivihollisuuksia sentään synnytellä tai ilkeämielisiä pahisteluja pahemmin harrastella. Poliisiparat saavatkin katoilla kiipustellessaan todeta, että maailman vahvin tyttö taitaa olla vähän liian hankala tapaus napattavaksi, ja kyllähän tämä vallattomuuden ja rohkeuden yhdistelmä katsomon puolella mieltä piristelee. Ensivierailu Huvikummun sisätiloihin hoidetaan myös huolella ja paikan sympaattinen sekasorto ja yleinen värikäs vinksahtaneisuus tarjoilevat kivaa katseltavaa. Onkin ihan mukavaa tunnustaa, että avausjakso viihdytti selvästi odotuksia enemmän, ja vaikkei tämä vielä varmaan mikään sarjan mutkikkain ja metkukkain koitos ollut, niin kyllähän kolmikolla tuntui heti juttu luistavan loistavasti. Leikkien sekä hiukan hölmöjenkin touhujen kautta herätelty iloinen ilmapiiri on ehdottomasti sarjan vahvuuksia ja vastaavaa lämpöistä hassuttelua tilataan toki lisää!

Pippi Långstrump: Pippi flyttar in i Villa Villekulla (1969) (IMDB)