maanantai 14. tammikuuta 2019

Open Water 2: Adrift / Deadly Sea

Alkuvuosi on tuonut ruudulle jo kohtalaisesti elokuvamaailman tarjoilemaa eläimellistä menoa ja sitä on myös blogiin siirtynyt, ja hivenen erikoinen jatkumo tästä on muodostumassa. Hauvojen haamuseikkailusta siirryttiin haaleaan heppailuun, josta lähti polku viemään hurjan tappajakarhun jäljille, eli onhan tässä jo ehtinyt monenlaista nelijalkaista kuvissa kuljeskelemaan. Seuraavaksi voisi hakea merellistä viileyttä sekä toki laineiden aurinkoakin, koska aikomuksena olisi pulahtaa pinnan alle vedenalaista maailmaa tutkimaan. Luvassa ei ole mikään ihan mukavin tai iloisin loma aavalla ulapalla, vaan edellisen tekeleen tavoin pitäisi muutama tiukempi tilannekin tulla vastaan, ja kenties vedessä vaanivat hirmuiset hait saavat haukkausvuoronsa...?


Käynnistely ei ihan lupaavimmissa merkeissä lähde liikkeelle, koska itse en kuulu sihisevän, suhisevan, tärisevän, tutisevan tai muuten vain väkinäisen sekavan kotivideokuvan isoimpiin ihailijoihin. Tarkoituksena toki on vahvistaa vaikutelmaa, että kyseessä olisi tositapahtumiin pohjaava tarina ja kenties luoda löyhää yhteyttä ensimmäiseen osaan. Lomavideon jälkeen nimittäin väitetään, että elokuva olisi napannut ideansa jostakin aidosta sattumuksesta, mutta onneksi hylkää samalla hötkyilevän huojuvan kotivideokuvauksensa sinne ensimmäiselle rannalle. Alkupätkä kuitenkin ajaa asiansa esitellen kourallisen verran nuoria aikuisia jossakin 20-30 ikävuoden välimaastossa rantalomalla hauskaa yhteistä aikaa viettäen.

Iloista oleilua ja kohellusta ei kuitenkaan kovin pitkäksi venytetä ja hahmotkin jäävät tämän nopsan esittelyn jälkeen vielä jokseenkin vieraiksi. Seuraavaksi jo loikataankin viitisen vuotta eteenpäin, mutta aurinkoisilla seuduilla edelleen viihdytään, kun kamerat käännetään Meksikon rantamaisemiin. Ensimmäisenä näistä vanhoista ystävyksistä löydetään kuviin Amy (Susan May Pratt) ja James (Richard Speight Jr.). Pariskunta onkin autollaan kiitämässä kohti venesatamaa vauvan torkkuillessa takana ja juttujen perusteella porukka on näiden välivuosien aikana ajautunut erilleen, eikä kovin paljoa ole pidetty yhteyttä. Ihan määränpäähän saakka ei tarvitse jälleennäkemistä odotella, sillä melko pian auton rinnalle päristelee moottoripyörä kyydissään Zach (Niklaus Lange) ja Lauren (Ali Hillis), joilla luonnollisesti on sama suunta.



Nelikko vaihtaa parkkipaikalla pikaisesti kuulumisia ja sitten kiinnosteleekin jo oikean huvipurren löytyminen, eikä laitureita tarvitse kovin pitkään tallustella tai haahuilla, vaan Godspeed-niminen paatti tähystetään nopsasti näköpiiriin. Amya tosin hermostuttaa paljonkin kannelle kävely, sillä hänellä on lapsuuteen saakka juontavaa pelkoa vettä kohtaan, eikä tähän liittyvä traumaattinen kokemus selvästikään ole hellittämässä otettaan. Kaikki kuitenkin ennen pitkää astuvat veneeseen, ja vielä pitäisi jostakin etsiä kulkupelin omistaja, vaan eipä sekään miksikään mahdottomaksi mysteeriksi osoittaudu, sillä ystäväviisikon täydentävä Dan (Eric Dane) paikannetaan makuuhuoneen puolelta. Hänellä onkin siellä lähtövalmistelujen sijaan menossa vähän kuumottavampaa puuhaa, jossa toisena osapuolena on muille toistaiseksi vieras ja Danin parisen viikkoa tuntenut Michelle (Cameron Richardson).

Aavaa merta kohti olisi siis lähdössä kuusi aikuista ja vauva tunnelmien ollessa iloiseen suuntaan, sillä vuosikausien tauon jälkeen Dan on tahtonut pyytää porukan kasaan juhlimaan yhdessä Zachin 30-vuotissyntymäpäiviä. Kannella jutustelee ja tanssahtelee janoista väkeä, mutta onneksi kuiviin kurkkuihin on varauduttu etukäteen ja merkkipäivään kuuluva kakkutarjoilukin onnistuu. Aurinko paistelee mukavasti, ei isompia huolia näköpiirissä, vanhojen kavereiden kanssa riittää puhuttavaa ja ajanvietto sujuu muutenkin hyväntuulisesti. Kunhan kannella on riittävän pitkään vähissä vaatteissa käristytty kuumotuksessa, niin tuleehan se lopulta mieleen, että uimaan pitäisi päästä, kun lämpöinen meri kutsuvan sinertävänä kaikkialla ympärillä viilennystään olisi tarjoamassa.



Melko nopeasti kuusikosta neljä onkin jo polskimassa lähempänä laineita, mutta Amyn pelot ovat äitiyden myötä vahvistuneet entisestään, eikä hänellä ole mitään halua liittyä uimahirmujen joukkoon edes pelastusliivit päällään. Hyvä, että jotenkin pystyy kannella rentoutumaan, mutta kaikki eivät tällaista kieltäytymistä niele, joten Dan "reiluna" heppuna kaappaa Amyn syliinsä ja vie tämän väkisin veteen. Amyn kauhistuttavat kokemukset lapsuudesta palaavat mieleen, eikä hän näytä kykenevän käsittelemään tätä pakkohypyn tuomaa järkytystä, mistä muut ihan aiheellisesti huolestuvat. Amyn hermostunut tila ei valitettavasti ole murheista ainoa, sillä Danin tyhmä ja tyly temppu saa nimittäin aikaan toisenkin ongelman, joka myöhemmin kostautuu rankasti. Veneessä on kyydissä enää vauva, laidat ovat kohtalaisen korkealla ja kaiken hauskanpidon sekä keppostelun keskellä kukaan ei ole muistanut laskea portaita veteen. Hups...!

Kaipa sitä kaikenlaisia kommelluksia vesillä sattuu ja tapahtuu, eli ehkäpä tällainenkin kohellusten summa jossakin määrin mahdollinen on, mutta alkutekstien väittämä tosipohjaisuus on käsittääkseni aika kyseenalainen juttu. Varmaan jokin löyhästi mukailtava tapaturma voisi olla reaalimaailman puolelta löydettävissä, mutta eipä ole vielä osunut silmiin, että mikä mahtaisi tarkalleen olla se onneton venereissu, joka elokuvassa on väitetysti siirretty ruudulle? Levyltä löytyvän noin 20-minuuttisen tekodokumentin katsominen ei ainakaan valaise asiaa paljoakaan, vaan tosipohjaisuus vaikuttaisi olevan lähinnä yksi markkinointikikka muiden joukossa. Samaa voisi varmaan sanoa siitäkin, että kyseessä muka on jonkinlainen jatko-osa kolmisen vuotta varhaisemmalle elokuvalle Open WaterWikipedian mukaan jatkon käsikirjoitus oli valmiina ennen kuin alkuperäinen oli edes teattereissa ja sen menestyksen innoittamana tämä täysin edeltäjän tapahtumista erillinen elokuva pääsi tuotantoon ja sai ainakin joissakin maissa tällaisen nimen.



Onhan näiden elokuvien tarinoilla sinänsä yhteistä, että veden varaan joudutaan, mutta tekijät, tyypit ja koetut vaikeudet sekä vaarat ovatkin jo oma juttunsa, mikä toki on hyväkin homma, mutta tuo dollarien toivossa tehty nimikikkailu taas tympivää touhua. Jos lukee vaikka IMDB:n puolelta juttuja, niin melko moni tuntuu tästäkin selviytymisväännöstä tykkäilevän, ja kyllähän minultakin pari pientä plussaa irtoaa siitä, ettei tämä kuusikon koettelemus ihan perinteisin versio veden vaaroista ole. Onhan siinä samankaltaisuuksiakin, jos muistelee vaikkapa aiemmin kommentoituja kaukaisten merten pienimuotoisia kauhukokemuksia Open WaterThe ReefThe Shallows ja 47 Meters Down. Harmi vain, että kaikki mainitut enemmän haivaaraa painottelevat teokset kiusaavat katsojaa jännityksellään huomattavasti tehokkaammin ja ovat yleisestikin sujuvampia, näyttävämpiä ja viihdyttävämpiä tapauksia.

Open Water 2: Adrift jättää tosiaan haiden haukkauspaikat melko vähiin ja muutenkin ympäristön tuottamien ulkoisten vaarojen uhka ei samalla tavalla korostu kuin noissa vertailukappaleissa, vaan vaaroja muodostuu hahmojen omista peloista, itsekkyydestä ja yhteistyökyvyttömyydestä. Tavoitteesta ei tee mieli napista, mutta jos lähdetään näinkin vahvasti kaivelemaan painajaisia ja paisuttelemaan pulmia päiden sisältä, niin katsojan pitäisi varmaan välittää ja kiinnostua kaveruksista keskimääräistä enemmän, mikä ainakin minulle on tämän teoksen kohdalla hyvinkin hankalaa. Vaikka ei lähtisikään vaatimaan tarinaa tilille alkutekstien lupailemasta todenperäisyydestä, niin elokuva tuntuu ihan omassa maailmassaankin epäuskottavalta. Kyseessä kuitenkin on runsas kourallinen jo vuosikausia aikuiselämää, maailmaa ja sen monenlaisia haasteita nähneitä tyyppejä, jotka ovat keskenään tottuneet reissuissa pärjäämään, niin näinkin nopea romahtaminen sinänsä rauhallisen tilanteen keskellä on yksinkertaisesti valtava pala nielaistavaksi, ja kun menee kakisteluksi, niin eipä jännäilystäkään oikein mitään tule...



Aivan ensisekunneilla porukan pakka ei tietenkään täysin hajoa käsiin, vaan osa yrittää rauhoitella mieliä, kun taas toiset pähkäilevät ratkaisuja kannelle kiipustamiseen. Jämähdysvaihe rukouksineen ei niinkään ruoki jännitystä, mutta eipä toisaalta onnistu tuomaan hahmoja sen läheisemmiksi. Vähitellen aurinko alkaa etsimään laskuaan ja muutenkin pidentyvä uimapulahdus väkisinkin viluttaa palelun ollessa ensimmäisiä yhteisiä fyysisiä koettelemuksia. Tietysti on toivoa, että josko havaittaisiin veneitä lähistöllä tai muuten vain keksittäisiin näppärä ratkaisu. Harmi vain, ettei tähtilippukaan tässä tarinassa suostu helppoa pelastusta tuomaan, vaikka siitäkin yritetään kaikin voimin kiskoa. No, hyödyllisiä tarvikkeitakin kuitenkin löytyy, sillä käsien ulottuvilla on kangasta, veitsiä ja sukellustarvikkeita, joiden avulla joku oman elämänsä MacGyver olisi varmaan parissa minuutissa paistattelemassa kannella, mutta sellaista ei tähän uimaryhmään ole eksynyt.

Yritysten epäonnistuessa ja erehdysten lisääntyessä kasvaa myös katkeruus sekä epätoivo, josta seuraava pitkittyvä piina tuottelee äänekkäämpää valitusta, eripuraa ja syyttelyä. Pelko siitä, mitä mahtaa piillä pinnan alla, on myös yksi huolta ja turvattomuutta lisäävä palikka, eikä tarvita kuin yksi harkitsematon haihuuto, niin ollaan taas pikkuisen lähempänä paniikkia. Rakentavat yhteistyön hetket käyvät harvinaisemmiksi ja vuosikausien ystävyys on kovalla koetuksella jo paljon ennen kuin aurinko ehtii kadota maisemista. Kauhukuvat paisuvat päiden sisällä joillakin toisia enemmän, eikä mene pitkää aikaa, kun omaa etua voidaan alkaa härskistikin hakemaan ja näinpä puolivälin kohdilla asiat onnistutaan tyrimään jo siinä määrin surkeaan tilaan, ettei kaikille toivo pelastuksesta ole enää kovinkaan kummoinen pilkahdus, vaan verta vedessä punertelee, apu on lohduttoman kaukana ja kolkko kuolo kolkuttelee.



Joku voi varmaan ihmetellä, että mikäs tässä sitten vikana ja uskonkin elokuvan imaisevan vähintään kohtalaisesti mukaansa, jos vain saa hahmoista edes vähän välittävämmän otteen. Sellaisessa tilanteessa olisi paljonkin helpompi tempautua koettelemuksen vietäväksi ja antaa päälle vyöryvän paniikin hiipiä ruudun toisella puolellakin ihon alle, mutta itsellä piinaavan pelon sijaan mieleen hyökyi valitettavan toisenlaisia tunnelmia ja hölmistyneenkin epäuskoista suhtautumista täysin käsistä lähtevään sekoiluun sekä sähellykseen. Räpeltäminen, kiukkuilu, tappelu ja muut ihmismielen pimeämmältä puolelta pintaan puskevat tekoset tuntuvat tässä yhteydessä lähinnä vieraannuttavan tehokkaammin kuin rankkuudellaan ravistelevan. Jokin toinen tarina epäilemättä vääntäisi tämän itkusta, huudosta ja syyttelystä nopeasti suoraviivaiseen sekä vakaviakin vammoja tuottelevaan väkivaltaan yltyvän tilanteen katsojallekin tiukan tuikeaksi ryöpytykseksi, mutta Open Water 2: Adrift ei valitettavasti kummoisestikaan onnistu rääkkäämään tylyilyllään tai jännityksellään. Voi toki olla katsojankin eläytymiskyvyssä pikkuisen vikaa, kun ei fyysinen väsymys ja henkinen kuormitus sen raskaammin käy tuntoja koettelemaan.

Siitä ei vielä kovin pitkää aikaa, kun viimeksi tuli katseltua erehtyväisten ja vähemmän täydellisten hahmojen kamppailua vaativassa ja armottomassakin selviytymisseikkailussa. Kyseinen karhukurimus Into the Grizzly Maze hoitaa homman siinä määrin tehokkaammin, että kolahdukset ja kuolettavat kohtaamiset tuntuvat myös katsomossa. Veden varassa tuskailevan kuusikon kasvava piittaamattomuus ja kiihtyvä torvelointi taas lähinnä rasittaa, ja vaikka ei tyhmäily laittaisi tyypeille mitään maailman pahuuksia toivomaan, niin välinpitämättömyys kuitenkin lisääntyy lopun lähestyessä, eikä kiinnostusta enää kaapata takaisin, vaikka kuinka myrsky nousisi ylle tai käytäisiin rohkeasti lamaannuttaviakin pelkoja päin. Jälkikäteen voi tuumailla sitäkin, että ehkä alkupuolen juhlavampien hetkien olisi voinut antaa jatkua pikkuisen kauemmin, koska kenties tyypeistä olisi irronnut pidettävämpiä puolia, eikä suunta olisi aivan niin nopeasti kääntynyt kohti pohjaa, joka lopulta väistämättä tuntuu kutsuvan...?



Onhan Open Water 2: Adrift aiemminkin tullut katseltua, eikä kertailu pitkän tauon jälkeen pisteitä tunnu nostavan, vaikka alussa vaikutti hetken siltä, että ehkä muistikuvat olisivat vähäsen väärässä viihdyttävyyden osalta ainakin. Maltalla kesällä 2005 kuvattu elokuva näyttää alkukuvissaan niin mukavan aurinkoiselta rantoineen sekä venesatamineen, että senkään takia ei mielestäni olisi ollut niin kiire veneillä menemään ja pulahtaa mereen kiukkuilemaan, mutta ymmärrän kyllä, että liian löysää käynnistelyä halutaan vältellä kauhua tai jännitystä tavoittelevan elokuvan kohdalla. Open Water -elokuvasarja kasvoi vajaat pari vuotta sitten kolmiosaiseksi, kun huhtikuussa 2017 ilmestyi Open Water 3: Cage Dive. Senkin pääsin jo kertaalleen katsomaan, mutta eipä tuolloin oikein ehtinyt mitään kommenttia kirjoittelemaan ja näkemys jäi naputtelematta. Ainakin yhden katselun perusteella väittäisin sitä tämän "trilogian" heikoimmaksi, koska kyseisessä kyhäelmässä ei tunnu toimivan oikein mikään ja jo nyt suuri osa tekeleestä on autuaasti unohtunut, eikä syy välttämättä ole pelkästään kehnossa muistissa. Muista aiheeseen liittyvistä elokuvista höpötellessä näyttää myös siltä, että epäonnisen veneilyn ohjaillut Hans Horn on työstämässä tarinaa, jossa ystäväjoukko joutuu veden varaan ja kohtaamaan valtameren vaarat. Kuulostaa jotenkin tutulta ja aiempien näyttöjen perusteella joskus mahdollisesti ilmestyvä Going Down ei kiinnostuslistan kärkipaikoilla ole.

Kyllähän Open Water 2: Adrift parikin katselua kestää, jos tykkää merellisiä maisemia tiirailla ja on lähtökohtaisesti kaikenlaisista selviytymiskoitoksista kiinnostunut, mutta ei lopputuloksessa hirmuisesti hehkutettavaa ole. Asenne sinällään on kohdillaan, kun ei yritetä katsojaa tai hahmoja helpolla päästää, ja kieltämättä hupeneva joukko saa niskaansa reilun ropsauksen lohduttomuutta, myrskykin ilmaantuu ylle, eikä kohtalolla ole tässä tarinassa montaakaan kivaa korttia jaossa. Toteutuksen ja hahmojen töksähteleminen valitettavasti vesittelee tylyhköä tunnelmaa pahasti ja huiskii kauhun rippeet menemään. Vakuuttavampi keskinäinen jännite draamoineen on myös varmaan jätetty sinne veneeseen tai vaihtoehtoisesti upotettu heti uinnin alkaessa turhana painolastina pohjaan. Näistä seuraa se, etteivät keljut käänteet ja onnettomuudet tunnu juuri miltään ja elokuva näyttäytyy joutavana tekeleenä. Kunnollisesta kauhusta jäädään kamalan kauas ja rasittavahko räpeltäminen taas varmistelee, ettei elokuva ole mitään mainion maukasta viihdettäkään. Onhan se toki kannatettava ajatus laittaa hahmoja kohtaamaan pelkojaan vaihteeksi ilman mitään mahdottomia ulkopuolisia hirviöitä ja meripetoja...mutta ei näin!

Open Water 2: Adrift (2006)


 

torstai 10. tammikuuta 2019

Into the Grizzly Maze

Pari edellistä kommentoitua teosta ovat esitelleet eläinelokuvien hempeämpää puolta ja ainakin toisen osalta jonkinlaista pyrkimystä haikeaan toipumistarinaankin oli havaittavissa. Pentujengin viides kummittelevainen koitos, eli Spooky Buddies oli odotetun höpsöä haamumömppää ja elokuva muutenkin pirteämpi ja viihdyttävämpi kuin ennakkopelot ennustelivat. Race to Win ei taas osaltaan kyennyt kyhäilemään tai kehittelemään toivottua herkkyyttä ja herttaisuutta, joten kirjoittelu menikin pitkälti hengen sekä tunteen uupumisesta ulisemiseksi. Tässäpä sitä mietin, että joskohan vaikka Alaskan synkistä metsistä kenties astetta reipashenkisempää menoa mahtaisi elokuvaretkeilijä löytää...?

Jotta ei tämä talvinen iltaviihteily menisi siis aivan täysimittaiseksi pehmoiluksi, niin nyt luonto pääsee väläyttämään julmempaa puoltaan ja sitä ei todellakaan tehdä hellin tassuin, vaan kovat käpälät kera terävien kynsien kohoavat uhreja kohti ja hillitsemättömäksi pillastunut verenhimo maalailee syrjäseutuja punavärein. Mitään mukavaa tai kilttiä iltasatutuokiota ei siis ole luvassa, eikä sellaista toki toivotakaan tällaisen teoksen yhteydessä, vaan karmaisevaa karhukauhua tilaukseen laitetaan ja lisäkiitos kumarretaan, jos siihen sivuun saadaan karua sekä karkeaa selviytymismenoa, josta ei olla liikoja lähdetty raakaa raadollisuutta siistimään syrjään tai muutenkaan rosoja sekä hurmeisia hetkiä poistelemaan.



Alkutekstien käynnistyessä kameran alla lepäävä metsä ei näytä miltään kauniiden satujen ihanalta ja taianomaiselta puistikolta, sillä eloisammat värit on näistä näkymistä varasteltu jonnekin ja alueen yllä leijaileva usva tuo lisänsä muutenkin kelmeään ja kalmaiseen ilmapiiriin, jota toki tällaisessa armottomammassa nalletarinassa kaivataankin. Kalpeus ei sentään täysin vallitsevana maailmoja maalaile, vaan bussissa torkkuilevan Rowanin (James Marsden) lapsuuteen vievissä unissa nämä samaiset metsät näyttävät paljon vihreämmiltä ja puiden pinnoilla kasvavat paksut jäkäläkerrokset kertovat, ettei tässä ihan vilkkaimman ihmisasutuksen ytimessä olla.

Unessa nähdään veljekset Rowan ja Beckett nuorina poikina yhteisellä metsäretkellä ja tämä nopsa nipsaus menneisyydestä esittelee myös muuta kuin viehättävää vihreyttä, sillä kaksikko kohtaa suuren karhun kenties hieman liiankin läheltä, mutta eipä sentään mikään tappava tapaaminen ole kyseessä, ja vanhempi veljistä kantaa kivääriä mukanaan ilmeisesti näistäkin syistä. Vuosikausia taaksepäin kurkistavan välähdyksen perusteella voinee olettaa, ettei Rowanin ja Beckettin lapsuudessa ihminen ollut käynyt vielä aivan yhtä rajuin hampain seudun puustoa puraisemaan ja maata muokkaamaan. Bussin kiidellessä entistä kotikaupunkia kohti vihjaistaan, että tilanne on niistä päivistä muuttunut, sillä taustalla on nähtävissä laajamittaisia metsätöitä ja valtavia vanhoja puita menee matalaksi sen suuremmin surematta.



Rowanin bussi saapuu perille kotimaisemiin, mutta juttujen perusteella ei ole aikomuksena jäädä pysyvämmin paikkakunnalle oleilemaan ja muutenkin vierailu vaikuttaa salamyhkäiseltä käväisyltä. Kolmisen päivää olisi hänellä suunnitelmana kuluttaa ja nekin pitkälti metsän siimeksessä, jonne pitäisikin yölevon jälkeen kipaista, sillä harmaakarhusokkeloksi kutsutulla alueella olisi hieman selviteltävää. Rowanin vierailu liittyy karhusokkelossa harjoitettuun salametsästykseen, ja siellä on jälleen eräs kolmikko karhujen perässä pahoin aikein ja säännöistä piittaamatta. Emokarhut pentuineen saalistetaan säälittä, jos vain tähtäimen eteen erehtyvät, sillä rahaa on tiedossa reilusti, eikä paikallinen poliisi laittomuuksiin ole kovin innokkaasti puuttumassa.

Silmitön surmaaminen alkaa kuitenkin salametsästäjien oppaana toimivaa Johnnya (Adam Beach) siinä määrin puistattaa, että hän tahtoisi lopettaa tämän reissun sovittua aiemmin. Metsästäjät ovat kuitenkin aivan toisella kannalla, eikä heillä ole mitään mielenkiintoa lähteä sovittelevammin asioista neuvottelemaan, vaan lyijyllä nämäkin erimielisyydet pyritään kerralla kuittaamaan. Johnnylla riittää osumasta huolimatta voimia laittaa vastaan tylyille tappajille, ja sanotaan vaikkapa niin, ettei tämä metsästysmatka pääty kenenkään kannalta erityisen miellyttävissä merkeissä, sillä luvassa on luotia, puukkoa ja karhunkämmentä. Johnny kuitenkin onnistuu pahasti haavoittuneena jatkamaan matkaansa, mutta selviytyminen takaisin autolle asti on hyvin kyseenalaista, kun verta valuu valtoimenaan ja perässä on hurjaksi hirmustunut karhu.



Kaupungin puolella Rowanin pikainen paluu ei suju aivan suunnitelmien mukaan, sillä baari-illan jatkot johtavat väärinkäsitykseen, mistä päästään nostelemaan nyrkkejä parkkipaikan puolelle ja onkin jo aika soitella poliiseja paikalle. Siinäpä sitä pääsee samalla veljeä moikkaamaan, koska Beckett (Thomas Jane) on päätynyt lainvalvojien joukkoon turvaamaan yleistä rauhaa ja järjestystä. Poliisien pomona hääräilee sheriffi Sully (Scott Glenn), mutta porukka vaikuttaa pieneltä ja tiiviiltä, eikä kukaan ole vaatimassa, että Rowan pitäisi kiidättää putkaan rauhoittumaan. Rähistelevä jälleennäkeminen vaikuttaa kuitenkin olevan pettymys Beckettille, varsinkin kun Rowan on viettänyt viimeiset seitsemän vuotta poissa maisemista. Siinä missä isoveli on päätynyt lampsimaan laillisempia polkuja, on Rowan istunut useamman vuoden vankilassa taposta, eli luultavasti vaaditaan muutamakin perusteellinen juttutuokio ennen kuin on saatu välejä kuntoon ja asiat selviteltyä.

Beckett päättää tarjota veljelleen yöpaikan ja selittää puolisonsa Michellen (Piper Perabo) olevan metsässä kuvausreissulla. Rowan utelee, että miten luonnonsuojeluun taipuvainen Michelle ja Beckett ovat näkemyksiään järjestelleet yhteensopiviksi, ja Beckett kertookin laittaneensa metsästyskiväärin kaappiin pysyvästi. Karhuja hän ei enää metsästä, vaan on mukana projektissa, jossa pyritään pannoittamaan ja tarkkailemaan metsän mahtavien petojen liikkeitä. Rowan taas selittää vierailuaan siten, että on tullut veljesten isän muistoksi tekemään muutaman päivän metsäretken, mutta oikeasti on saanut pyynnön lähteä selvittelemään kaverinsa Johnnyn liikkeitä, joita ei katso tarpeelliseksi tiedotella Beckettille.



Rowanin kadotessa seuraavana päivänä kohti polkuja on uudella aamulla vähän ikävämpääkin paljastettavaa, kun lähialueelta löydetään parin salametsurin pahasti raadellut jäänteet. Paikallisen poliisin lisäksi surmapaikalle saapuu eräoppaana ja metsästäjänä itsensä elättävä Douglass (Billy Bob Thornton), jolla saattaa olla vanhoja kaunoja karhujen kanssa ja halua saatella niitä loppuun. Yhdessä päätetään, että Beckettin pitäisi lähteä hakemaan Michellea ja veljeään takaisin ennen kuin on myöhäistä. Hän ei kuitenkaan kaipaa veritöistään tunnettua Douglassia apumieheksi, mutta Rowanin entinen kumppani Kaley (Michaela McManus) pääsee mukaan. Douglass varoittelee, ettei kyseessä ole ihan tavallinen karhu, vaan poikkeuksellisen älykäs peto, joka tulisi jatkamaan tappojaan, joten Beckettin pitäisi ehkä miettiä uudelleen kielteistä kantaansa metsästykseen ja ottaa kenties vähän järeämpääkin kalustoa mukaan tainnutuskiväärin lisäksi. Sinnepä siis karhusokkeloon marssitaan kuka minkäkin pyrkimyksen vetämänä ja saattaapa taustalla olla menossa hivenen hämärämpääkin kuviota...

Into the Grizzly Maze kyllä taluttelee seikkailijansa sekä katsojan mukavan tummiin tunnelmiin ja kiperiin tilanteisiin, joista livahtaminen ei noin vain sujukaan. Melko pitkälle yöhön odottelin, että levy lähti pyörimään, mikä mielestäni onkin oiva hetki tällaiselle synkkien metsien saloja selvittelevälle satuhetkelle, eikä elokuva kunnolla vauhtiin päästyään enää kovin pitkiä hengähdystaukoja suo, sillä koko karmaiseva kokemus on tiivistetty alle 90 minuuttiin. Jo varhaisvaiheilla tehdään melko selväksi, ettei näistä tyypeistä yksikään missään erityisessä suojeluksessa ole, eikä porukkaa aiota helpolla päästää elelyään jatkamaan, vaan hurjaa höykytystä on luvassa ja joidenkin kohdalla kovakäpäläinen riepotus sekä raatelu repii armotta irti tuskalliset viimeiset hengenvedot.



Muitakin mutkia matkaan saadaan, sillä veljesten erimielisyydet ovat jakamassa joukkoa kahteen ja lisäksi ovela karhu pyrkii ajamaan kulkijoita aina vain syvemmälle sokkeloon ja osaa oikeina hetkinä ahdistaa ahtaisiin paikkoihin, jolloin hädän hetkellä virheiden vaara kasvaa. Näistä lipsahduksista seuraakin kivuliaita kohtaamisia risujen, kivien ja kämmenten kanssa, mikä saa ajoittain kivasti kiemurtelua katsomossakin aikaan. Yöstä näyttää muodostuvan kovasti koetteleva kurimus, eli naarmuitta selviytyminen taitaa olla täysin turha toivo ja sankaruutta sekä uhrautumista hyökkäysten jatkuessa kaivataan. Into the Grizzly Maze ei kuitenkaan ole mikään pikkutarkka vaarallisten polkujen selviytymiskertomus, vaan loppua kohti karhukamppailut korostuvat selkeästi, mutta sehän on lähinnä plussaa, koska tällaista hurjistelua nimikin lupailee ja lyhyt kesto osaltaan pakottaa keskittymään olennaisempaan taistoon.


Vaikka kaiken muristelun ja ärhentelyn keskellä ei mitään maailman vivahteikkainta hahmojoukkoa saadakaan luotua, niin siitä kuitenkin kiittelisin, että Into the Grizzly Maze mukavasti tyyppejään hämmentää, eikä läheskään kaikkien kohdalla lähde tekemään mitään erityisen selkeää jakoa hyviin heppuihin ja hirviöihin, vaan näitä kyseenalaistenkin asioiden parissa operoivia sekä elantoaan ansaitsevia löytyy useampikin. Billy Bob Thorntonin esittämä Douglass on hyvä esimerkki, sillä häntä on varsin vaikeaa lähteä puhtaasti kummallekaan puolelle mieltämään, ja sitäkin kautta hän on yksi tarinan kiehtovimmista tyypeistä. Toisaalta hänellä on huoli karhusokkelon kutistumisesta ja yleisesti suunnasta, mihin villiä luontoa ollaan ajamassa, mutta eipä silti mitään erityisen lämpöisiä tuntemuksia karhuja kohtaan. Menneisyyden kovat koettelemukset ja kohtaamiset ovat sen verran kipeää tehneet, että on tullut aikoinaan lähdettyä melkoiselle kostoretkelle karhukansaa vastaan ja nykyiset jututkin ovat kohtalaisen kyynistä kuultavaa. Pienen lisänsä jännitteeseen tuo Douglassin historia veljesten kanssa, eikä yksinäisyydessä viihtyvä heppu muutenkaan ole mielestäni mikään erämaiden karskin miehen tylsämielinen perusilmestys.


Huoli luonnosta tulee toki muidenkin jutuissa vahvasti esille ja harkitsemattomia tekosia muutamaan otteeseen konkreettisemmin sivutaan ja seurauksistakin ehditään jokunen sananen vaihtamaan. Suojelupyrkimykset eivät sovi kaikkien tahojen etuihin, mutta näitä ei kuitenkaan lähdetä pitkien kaavojen kautta avaamaan, vaan Into the Grizzly Maze korostelee ensisijaisesti selviytymistä sekä jännitystä, mikä onkin toimiva linja. Ennen kuin tiivistahtinen jahti on vauhdissa, niin ehditään alkupuolella esittelemään joitakin mahdollisia syitä sille, miksi metsän mahtava suurpeto saattaisi lähteä kovalle kostoretkelle Luontoäidin puolesta. Rowanin saapuessa takaisin kotiseudulleen nähdään siinä sivussa, miten sahat jauhavat kyltymättömällä nälällä alueen puujättiläisiä ja samalla karhukansan koskematon metsäalue kutistuu jatkuvasti tehden eloa kirjaimellisesti ahtaaksi.

Valtavat metsäkoneet jättävät muutenkin jälkiään maaperään ja luontoon, josta Douglasskin elokuvan ensimmäisellä puoliskolla tilittelee, eli miten moni oleellinen asia luonnon normaaliin kiertokulkuun verrattuna on vinksahtanut viimeisten vuosikymmenten aikana. Sivuseuraukset eivät kuitenkaan salakaatajia paina ja moottorisahat muristelevat yön pimeydessäkin kielletyillä alueilla. Jos karhusokkelon reunamaita ollaan sahaamassa matalaksi, niin sokkelon sydämessä taas salametsästäjät tekevät tylyjä teurastustöitään surmaten silmittömästi valikoitujen elinten sekä tassujen tähden, mikä elokuvassakin esitetään vastuuttomana riistona sekä haaskauksena.



Samalla tehdään selväksi, että kyllähän ne brutaalit verityöt vallan mainiosti myös ihmisepeleiltä sujuvat ja raatelevan karhun jälkien yksipuolinen kauhistelu olisikin pikkuisen tekopyhää touhua, eikä Into the Grizzly Maze lähde karhusta sinänsä mitään mielipuolista painajaispetoa luomaan, vaan mielestäni menossa on vahvasti nähtävissä jo vuosikymmeniä vastaavissa kauhuelokuvissa käytetty luonto kostaa -teema. Teos ei kuitenkaan ole mikään vaahtosuisin paasaus vihreiden arvojen puolesta, mutta ainakin omasta mielestäni se näitäkin näkökulmia muutamaan otteeseen tuo selkeästi ilmi, eikä yritäkään esittää, että karhu olisi tarinan ainoa hävitystä aiheuttava suurpeto, ja että jos lähdetään pohtimaan kykyä kylvää kuolemaa ja tuhoa isommalla mittakaavalla, niin siinä ei karhujen kostoretkellä ole minkäänlaisia mahdollisuuksia saada vertailukelpoista saldoa aikaiseksi.

Vaikka karvainen kauhistus ei siis silkkaa puhdasta pahuuttaan kävisikään hyökkäykseen, niin eipä tekijöiden tavoitteena ole silti ollut lähteä esittelemään tätä minään suloisena nallena, joka tasaa tilejä luontoa pahimmin hyväksikäyttävien hyypiöiden kanssa, vaan kun verenhimo ottaa vallan, niin ilmestys on varsin hurja, eikä siinä paljoa enää erotella kenenkään mahdollisia menneisyyden syntejä. Tässäkin suhteessa Into the Grizzly Maze ensisijaisesti jännitystä korostelee ja pyrkii luomaan pedostaan mahdollisimman pelottavan, jotta saataisiin uhkaavaa muristelua metsään ja hurmeista hyytävyyttä kuviin.



Aina tämä ei ole noin vain näppärästi selvästikään sujunut, ja onkin helppo uskoa, ettei käytännössä puolikesyn ja koulutetun karhun muuntaminen vakuuttavan armottomaksi raatelijaksi ole mikään hommista helpoin. Muutenkaan ei varmaan olisi mikään fiksuin tai turvallisin idea lähteä aidonoloisesti luomaan ja tuomaan tällaista touhua liian lähelle näyttelijöitä. Tietokoneiden taikaa onkin nähtävästi käytetty apuna, mikä ei niinkään silmiin suuremmin satu. Enemmän haittailee se, että etenkin muutenkin pimeitä jahtikohtia on päädytty sotkemaan melkoiseksi myllerrykseksi. Tavallaan kyllä ymmärtää ja hyväksyy, että kamerakikkailulla ja leikkauspöydän ratkaisuilla on pyritty saamaan kohtaamisia ja takaa-ajoja näyttämään siltä, että verenhimoinen vaanija tosiaan on vain muutaman askeleen päässä surma mielessään, mutta näitä sekavimpia hetkosia en lähtisi miksikään täyden kympin suorituksiksi kirjaamaan, sillä jännityspuoli ajoittain pikkuisen kärsii. Yleisesti ottaen karhu on kuitenkin hurja näky ja mahtavat verikitaiset karjahtelut tuottelevat tietynlaisia värähtelyjä.


Elokuvaa vilkuillessa muistui mieleen, ettei näitä karhuvetoisia tarinoita loppujen lopuksi ole kovin montaa tullut nähtyä, ja jos ei Nalle Puhin suloisia seikkailuja tai Kodan touhuja lasketa joukkoon, niin karhutarinoita on blogiin toistaiseksi kertynyt vasta kourallinen. Onhan tästä uudemmasta kauhistelusta löydettävissä yhteyksiä muihin aiemmin katsottuihin ja viimeistään kasvokkain karjuminen tuo mieleen Jean-Jacques Annaudin eläin- ja luontoelokuvien klassikon The Bear vuodelta 1988. Se tosin liikkuu läpi kestonsa huomattavasti enemmän herkkyyttä ja kauneutta painottavalla linjalla, vaikka sinänsä armottomampiakin hetkiä sisältää. Kyseinen teos kiinnostaisikin hankkia pätevämpänä ja paremmilla bonuksilla varustettuna teräväpiirtoversiona kokoelmaan, koska kotimaisesta DVD-julkaisusta uupuvat lisukkeet ja lisäksi kuvasuhdettakin on, ellei nyt täysin raadeltu, niin käpälöity kuitenkin.

Omiin suosikkeihin lukeutuu myös Lee Tamahorin vuonna 1997 valmistunut The Edge, joka tosin karhujahdin lisäksi virittelee ihmisten välillekin keljua juonittelua. Eipä sekään mikään täysiverinen mestariteos ole, mutta mielestäni erittäin viihdyttävä selviytymispainotteinen jännitysnäytelmä kera komeiden kuvien. Muutenkin tämä rankka reissu kykenee kehittelemään monipuolisemmin haasteita kulkijoiden poluille ja tässä naputellessa kieltämättä heräilee haluja uusintaan, sillä edellisestä vilkaisusta on kohta kuutisen vuotta. Toinen kertailua kaipaava karhuaiheinen juttu voisi olla Werner Herzogin kiehtova ja ajoittain käsittämättömiä piirteitäkin saava dokumentti Grizzly Man vuodelta 2005, jossa kyllä riittää sitä räyhäävämpääkin luonnonsuojelusanomaa sekä luonnon armottomuutta.



David Hacklin Into the Grizzly Maze ei mielestäni noiden mainittujen kanssa ihan samassa laatusarjassa kamppaile, mutta mainio tekele se lajissaan minusta on joka tapauksessa. Aiemmin Hackl on itselle tullut tutuksi tekemisistään Saw-kauhuelokuvasarjan parissa. Näistä vain vuoden 2008 Saw V on hänen ohjaustyönsä, mutta Hackl on kuitenkin ollut vaikuttamassa sarjan aiemmissa osissa muissa hommissa. Hänen ohjauksistaan kiinnostaisi myös vuoden 2015 Life on the Line, vaikka IMDB:n pisteet jokseenkin kehnosta menosta vihjaisevatkin. Myrskyn keskelle joutuvasta sähkötöitä tekevästä ryhmästä kertova tarina vaikuttaa kuitenkin ihan katsottavalta, varsinkin, kun näitä arkisempia sankarointeja tykkään silloin tällöin ihmetellä, vaikka eivät mitään todenmukaisuuden huipentumia olisikaan. Vielä enemmän odotusta aiheuttaa valmisteilla oleva Daughter of the Wolf, joka ilmeisesti sijoittelee tylymmän tyylistä rikos- ja selviytymistarinaansa Kanadan ja Alaskan rajamaille, mikä kelpaa erinomaisen hyvin, ja eiköhän elokuva tule tutkittua, kunhan aikoinaan ilmestyy.

Jos vielä jokusen sanan karmaisevasta karhutarusta naputtaisin, niin kyllä sitä uskaltaa helposti suositella eläinkauhun ja selviytymisjuttujen ystäville. Kumpaakin puolta on luvassa ja ainakin omasta mielestä noissa ensin mainituissa asiaan tavallaan kuuluu sekin, että luonto herää vastarintaan tai tilejä tasaamaan. Oli sitten kyse Godzillan varhaisista tuhotöistä tai näistä lähempänä arkista maailmaa liikkuvista suurpedoista. Olisihan tarinassa ollut tilaisuuksia lähteä vetämään touhua draamavetoisempaan suuntaan, mutta tämä tiivistetty ja jännitystä painottava linja kelpaa kyllä mainiosti. Sekin sanottakoon, että kaiken raatelun ja armottomuuden keskelläkin Into the Grizzly Maze onnistuu olemaan koskettavampi kuin tuo viimeksi kommentoitu laimea heppailu Race to Win, vaikka se ei mikään keskeisin pyrkimys olisikaan. Väittäisin, että näyttelijäporukka hoitaa hommansa hyvin ja ainakin keskeisissä hahmoissa on kiehtovia vivahteitakin, joista voisi enemmänkin kuulla. Samoin monet näistä kyseenalaisiakin elinkeinoja harrastavista hepuista ovat kuitenkin siinä määrin inhimillisiä tapauksia, ettei voi noin vain kuitata tappavia käpälöintejä pahan palkaksi. Kaiken lisäksi hengeltään Into the Grizzly Maze on kyllä kiitettävänkin tiukka sekä tappava rutistus ja ehdottomasti näkemieni eläinkauhistelujen paremmalla puoliskolla.

Into the Grizzly Maze (2015)