maanantai 22. toukokuuta 2017

Assassination (Salamurhaaja)

Odotettuun tapaan kevään kuumotellessa lähtee katselu- ja kirjoittelutahtikin siinä samalla laskuun välien venähdellessä, kun päivät sekä vähitellen illatkin kuluvat ulkoilmasta nautiskellen. Syksymmällä taas varmaan elokuvaviihdykkeet vievät isomman palasen vapaa-ajasta, vaan eipä harrastelu täysin tauolle jouda lämpimien aikojen kaudellakaan. Toukokuun lempeämpien lätinöiden lisäksi pitää tietysti pikkuisen tuimempaakin tavaraa katsella, eli Charles Bronson kutsutaan kotikatsomon kevätvieraaksi jälleen kerran. Täytyy tosin todeta, ettei Assassination miestä minnekään kovimmille koston poluille ole marssittamassa, vaan tämä Bronsonin myöhäisempien aikojen vääntö sijoittuu hänen filmografiassaan toiminnallisempien teosten osalta valitettavasti varsin löysien koitosten kerhoon, eli jos kätöset täristen jännityksestä pinkeänä kaipaa rajua rähinää ja hurjaa hutkintaa, niin tämä henkivartijahöttö taitaa Bronsonin tuotannosta olla kohtalaisen kehno valinta sitä tilausta täyttämään. Itsehän päätin ottaa vähän hatarien muistikuvien varassa mielessä välkehtivän tarinan uusintaan aivan liian myöhäiseksi venähtänyttä iltaa viimeistelemään, mutta mahtaakohan Assassination väsähtäneille silmillekään edes keskinkertaista räiskyttelyilottelua toisinnollaan tarjoilla...?

Katujen lakia noudattelevia tylyjä tuomioita ei sentään aivan heti sännätä luodein jakelemaan, vaan odotteleva ilmapiiri vallitsee suurempien väkijoukkojen kerääntyessä todistamaan uuden presidentin virkaanastujaisia. Juuri sopivasti taksi tuo Jay Killianin (Bronson) paikalle ja kenties työn puolesta takaisin tositoimiin, koska hän on viettänyt kuutisen viikkoa poissa näistä kuvioista sairaslomalla. Ilmeisesti kokemusta on korkean profiilin suojeluhommista kertynyt, mutta nyt miekkoselle tiedotellaan, että presidenttiä turvaavat toiset tyypit ja Killian ryhmineen on päävastuullinen uuden mahtimiehen vaimon hengestä ja terveydestä. Jostakin syystä tämä toimenkuva ei laita Killiania riemusta hihkaisemaan ja vastaavissa nihkeissä tunnelmissa vaikuttaa olevan turvatoimien kohde Lara (Jill Ireland), joka melkoisen suorasanaisesti tekee selväksi, ettei paljoakaan Killiania arvosta ja tämä väkinäinen tuttavuus käynnistelläänkin melkein jossakin avoimen halveksunnan rajamailla.



Tähdet tai muutkaan kohtalon enteet eivät siis välttämättä aivan parhaissa asennoissa ole kaksikon kohdatessa, mutta pakko mikä pakko sietämättömyyttä on sietää tässä tapauksessa, koska Killan ei voi hommiaan valita ja Lara taas joutuu katselemaan hänelle osoitettuja suojelijoita, eli näilläpä sitä mennään, vaikka horisontissa selkeästi on jo kiukuttelua kera sekalaisen purnauksen nähtävissä. Jo ensimmäisen autokyydin yhteydessä käy selväksi, ettei Lara suostu käskytettäväksi, vaan päättääpä ottaa kulkupelikseen avoauton, mikä noin turvallisuusnäkökulmasta on vähintään pieni painajainen, ja tahtoopa hän myös uhitellen osoittaa, ettei suostu jakamaan pelkoja mahdollisista murhayrityksistä. Oman pään mukaan siis mennään, mutta jotakin on väkijoukon keskellä kehitteillä, mikä lopulta johtaa räjähdykseen. Pamahduksesta jää siinä määrin varaa tulkinnoille, että sitä voidaan onnettomuudeksi väittää ja kun mitään vakavaa ei lopulta satu, niin innokkuus jälkiselvittelyihin laskee.

No, vaikka osa porukasta tahtoisi unohtaa tämän sattumuksen, niin Killianin epäilykset ovat jo heränneet ja hämärähommien mahdollisuutta lähdetään vaivihkaa selvittelemään. Ilmeisesti hänellä on takana riitaisa avioero, mutta sepä ei vie täysin puhtia pois töiden suhteen ja kyllähän kokenut kaveri nopsaan pääsee kärryille, mikä isompi suunnitelma saattaa taustalla toteutustaan vartoilla. Pitäisi vain saada muut vakuuttuneiksi, että kieroilua on meneillään, ja omat alaiset tuntuvatkin Killianiin luottavan. Aivan eri asia on johtoportaan sekä poliittisten päättäjien päiden kääntely, koska siltä suunnalta on luvassa jahkailua, empimistä, kiistämistä ja muutakin kampittelua. Joskohan jollakin on oma etu mielessä tai muuta kieroilua kiikarissa, mutta Killian ei noin vain suostu luopumaan ajatuksistaan tai aikeistaan. Samoihin aikoihin Laraa ajetaan ahtaammalle lehdistön toimesta, koska painostaen tivaillaan vastauksia liittyen presidenttiparin yksityiselämään ja mahdollisiin railoihin rakkaudessa, eli kovin kivaa ei kellään tunnu olevan.



Liittyneekö sitten näihin, vai tuleeko muuten vain tarve tempaista lyhyt irtiotto, mutta joka tapauksessa Lara päättää sen suuremmin lupia kyselemättä livahtaa veneilypuuhien pariin merellisestä elämästä nauttimaan ja rentoutumaan. Jos Killianilta kysyttäisiin, niin tämä reissu ei hirmuisesti kannatusta keräisi, mutta Lara ei edelleenkään paljoakaan piittaa turvapäällikkönsä näkemyksistä tai tämän mieltämistä vaaranpaikoista. Sattuupa kuitenkin olemaan niin, että pitkän uran tehneen Killianin vainu on viritelty kohdilleen ja sitä vahvistelee paatin pohjaan kiinnitelty ärhäkkä pommimötkäle, joka posauttelee jahdin pirstaleiksi. Edelleen kokeillaan, joskohan menisi onnettomuusselityksellä läpi, mutta touhuun ja temppuiluun jo tympiintynyt Killian lähinnä toteaa, että äärimmäisen harvinaisia näiden veneiden yht'äkkiset paukahdukset ovat. Jos ei miekkosta vieläkään uskota, niin onhan sitä toki luvassa lisää vahvistuksia, eikä enää lainkaan niin piiloteltuja salamurhayrityksiä, vaan pahisporukoissa kaivellaan rohkeammin kivääriä käteen ja lähdetään räiskyttelemään, mutta kyllähän Killianin hyppysissäkin tuliaseet kuolettavaan tapaan luotejaan jakelevat, eli kaipa sitä täytyy lähteä kokeilemaan, kenellä taidot riittävät ja kuka taas joutuu henkikullastaan luopumaan...

Jos elokuva kuulostaa selostuksen perusteella kuivahkolta, niin sitähän se valitettavasti onkin piristävien paikkojen ollessa lyhyitä ja vieläpä varsin vähäisiä lukumäärältään. Suurimmalta osaltaan Assassination keskittyykin esittelemään melkoisen mielikuvituksettomasti ideoitua surmajuonitteluaan, jonka epämääräiset taustatyypit eivät jaksa kiinnostaa juuri lainkaan. Kun vielä toteutus on luokkaa puhditon ja laiska lössähdys, niin jo valmiiksi väsähtäneen katsojan ei tarvitse mitään mahtavaa keskiyön tuntien piristymistä pelätä, koska lyhyistä revolverileikeistä huolimatta vaikutus vastailee ennemmin jotakin Nukkumatin touhuja. Vähänkään enemmän Bronsonin tuotantoa ja etenkin 1980-luvun jälkipuoliskolta eteenpäin katsottuna hiipuvaista remuamista vilkuillut lienee tullut tutuksi sen seikan kanssa, ettei hän keskinkertaisuuksista onnistunut pitäytymään erossa. Itsekin niitä tähän sarjaan mieltämiäni tekeleitä on tullut lukuisia tutkittua ja osaa jopa useampaan kertaan, joten sinänsä tuttua juttua näiden puisevampienkin pätkien ruotiminen on.



Muutamasta tällaisesta vaisummasta kärhämöinnistä olen blogiinkin naputellut, mutta sen sanoisin, että monesti niistä Bronsonin C-kerholaisistakin on löydettävissä viihdyttävää vihoittelua tai suuta hymyyn vääntävää ylilyödyn tylyä touhua. Assassination taas valitettavasti ei omien silmien mukaan kykene juuri mitään mainittavaa millään osa-alueellaan katsojan iloksi kyhäilemään, vaan homman henkenä on joutavanpuoleinen tasapaksuus ilman huippuhetkiä tai oikeastaan edes toisluokkaisen toimintaelokuvan tokkairointeja taikomaan. Eihän runsas kuukausi sitten kommentoitu The Stone Killer sinänsä mikään tiukkojen poliisielokuvien esimerkillinen tylyttely ole, mutta sekin kyllä kohtalaisen rauhallisesta tahdistaan huolimatta pieksee nämä uudemmat salamurhailuyritykset siinä määrin selkeästi, ettei tarvitse arpomisia harrastella. Laadullisesti lähempänä liikkuu vuonna 1988 ilmestynyt Messenger of Death, joka lokakuun uusinnassa vaikutti kovin väsähtäneeltä ja kärsi sekin yleisestä toimintarutistusten puutoksesta, mutta minusta sekin on yleiseltä menoltaan hiukkasen reippaampaa kaunojen selvittelyä ja kuvapuoleltaan selkeästi komeampaa katseltavaa. Tahtoo siis sanoa, että Assassination menee omalla listalla Bronsonin kehnoimpiin kevyesti.

Tokihan näitä heikkojakin elokuvaviritelmiä ehti pitkään yhdessä valkokangaselämän ulkopuolellakin viihtyneelle pariskunnalle kertymään, koska kaikkiaan 16 elokuvassa IMDB:n mukaan Bronson ja Ireland yhdessä esiintyivät. Sinänsä on kuitenkin harmi, että tämä viimeiseksi jäänyt yhteistyö on joukon huonoimpia ellei jopa se kaikista kehnoin. Ireland pääsee jälleen virnistellen kovistelemaan puolisoaan, mutta sen suurempaa sähäkkyyttä sanailuihin ei saada ja mielestäni nämä koukerot on parin aiemmissa yhteistöissä käyty hauskemmin ja reippaammin läpi. Paras puhti ja pilkahdus onkin keskinäisestä keljuilusta ja naljailusta poissa, mutta eipä elokuvan yleistä lässähtäneisyyttä sovi kaksikon niskaan kaataa, vaan suurimmat puutteet pystyy helposti etsimään aivan toisaalta, ja kyllähän kuittailuista kuitenkin vähintään pari hymähdystä irtoaa. Ireland ei IMDB:n triviaosaston perusteella edes ollut erityisen innokas tähän hommaan, vaan alkujaan tahtoi toimia lähinnä tuottajan roolissa, mutta Bronson ja tuotantoyhtiön pomo sitten suostuttelivat kameran eteen. Assassination jäikin Irelandin toiseksi viimeiseksi valkokangasnäyttäytymiseksi ja sen jälkeen ilmestyi enää samana vuonna Caught, jossa ei tosiaan Bronsonia nähdä. Irelandin kohdalla eläkepäivät murheellisesti päättyivät kamalan ennenaikaisesti, koska hän kuoli vain kolmisen vuotta myöhemmin rintasyöpään.



Assassination oli myös ohjaajalleen Peter Huntille viimeisiä teoksia, sillä sittemmin hän toimi enää yhden televisioelokuvan ohjaajana. Myös Huntin kohdalla voinee puhua hiipumisesta, koska varhaisten Bond-elokuvien leikkaajana ja myöhemmin ohjaajanakin mainetta kerännyt kaveri oli kyllä 1980-luvun jälkipuoliskolle tultaessa menettänyt melkoisesti otettaan toimintakohtausten suhteen. Jos muistelisi vaikkapa Huntin ja Bronsonin ensimmäistä yhteistä elokuvaa vuodelta 1981, niin Death Hunt esittelee selkeästi kovempaa sekä vauhdikkaampaa menoa ja muutenkin siinä Bronson kera Lee Marvinin yrmyilee ja äijäilee osissaan paljon pirteämmin, vaikka kumpaisellakin ikää jo oli kertynyt kohtalaisesti. Huntin ja Bronsonin toinen yritys onkin aiempaan tappavaan jahtiin vertailtuna tullut rankkaa alamäkeä ja homma tuntuu olevan pahasti hukassa, ja onhan se tosiaan jokseenkin murheellista katsottavaa, kun kaksi alansa rautaista ammattilaista ei näytä kykenevän edes menetteleväisesti viihdyttelevää jännitysnäytelmää loihtimaan.

Tuskinpa lienee reilua lähteä väittämään, että melko selkeä epäonnistuminen menisi puhtaasti Huntin ja Bronsonin piikkiin, koska taitaapa tuotantoyhtiön päätöksilläkin osansa olla tässä hutiloinnissa ja sähellyksessä, sillä IMDB tietää kertoa, että pikkuisen ennen kuvausten alkua budjettia pudotettiin merkittävästi ja säästösyistä käsikirjoitusta karsittiin. On helppo uskoa, että nämä nipistykset ja säästötalkoot heijastuivat suoraan toiminnan näyttävyyteen, sillä siitähän ei oikeastaan voi edes puhua, kun hyvät ja myös ne kohtalaisetkin räiskyttelyt ja kamppailut uupuvat suunnilleen täysin. Ainakin omasta mielestäni juuri se, että toimintaelokuvaksi tarkoitettu tekele onnistuu esittelemään vain muutaman varsin unohdettavan ja lyhyen paukuttelun parhaimmillaan tusinatavaraa edustavassa laatuluokassa, on pääsyy, miksi Assassination kaikkiaan on melkoisen heikko esitys. Lisäksi jostakin syystä käsittämättömästä lähdettiin vielä laimennetulle linjalle, jolla elokuva saatiin läpi perheystävällisemmällä ikäsuosituksella. Tympäisee jo ajatuskin siitä, että Cannon Group tekaisee Bronsonin kanssa jahkailevan sekä vesitetyn PG13-puuhastelun, ja siihen suuntaan mielipide lopputuloksen suhteenkin voimakkaasti kallistuu.



Näennäisesti vauhtia ja liikettä löytyy, koska matkoja taitellaan ja jahteja viritellään veneillä, autoilla, lentokoneilla, junilla, moottoripyörillä, helikoptereilla ja maastoajoneuvoilla, mutta eipä se menopelien ahkera vaihtelu tai pisteestä toiseen vipellys itsessään vielä varsinaista vauhtiviihdettä takaa, vaan vaikuttaa lähinnä halvalta yritykseltä pitää yllä jonkinlaista toiminnallisuuden illuusiota. Jos lähtisikin räväkämpää sisältöä summailemaan, niin helposti päätyy melkoisen surkuhupaisaan loppulaskelmaan. Esimerkiksi tiivistetysti katsottuna ensimmäinen kolmannes tuo ruudulle pari räjähdystä ja paljon joutavaa jaarittelua. Sittemmin näpistellään järeämpää aseistusta ja päästään pariin otteeseen singoilla posauttelemaan ja luoteja vaihtelemaan sarjatuliasetuksilla, vaan eipä noistakaan montaakaan kehua tee mieli lausahtaa, kun jälki on mitä on. Esimerkiksi tämän yhden onnettoman "ammattilaisen" yöllinen hyökkäys on siinä määrin tolkutonta tulitusta räpellysmäisesti toteutettuna, että katsomossa lähinnä tulee todettua joopati-joo, sellaista hupia sitten... No, kuvakaappausten perusteella joku voisi tulkita, että kyllähän räjäyttelyä ja revittelyä riittää, mutta valitettavasti nämä tuokioiset edustavat vähemmistöä vajaan 90 minuutin kestossa ja kestettäväkseen saa väkinäistä vitsailua plus tyhmää, tökkivää ja turhaa turinaa, mikä tätä nurinaa taas tuottelee.

Näissä tällaisissa tekeleissä yleinen tyhmyys ei todellakaan ole mikään ylitsepääsemätön este viihdyttävyydelle, vaan hölmöilystä voi jopa plussaa keräillä, mutta tylsyyteen yhdistettynä saadaankin helposti aikaan haukotuttava ja turhauttava kokonaisuus, jollaiseksi Assassination jo alkuvaiheissaan seikkailee ja jää tympiviin touhuihinsa valitettavasti jumittelemaan. Ne paremmat toimintakohtaukset ovat miltei nollissa ja unihiekkaa viskotaan rankasti muutenkin väsyneille silmille, eikä salaliitto-osuus jaksa kiinnostaa sitten yhtään. Siinähän niitä syitä, miksei Assassination ole kummoisestikaan kotikatsomon uusintaohjelmistoon päässyt ja taitaapa tämä jäädä viimeiseksi vilkaisuksi sen osalta. Jäkätteleväistä valittelua tämä vähemmän häikäisevä väkivaltaviihde siis kirvoittelee, enkä ainakaan muista, että muidenkaan näppäimistöiltä olisi huikeampia hehkutuksia tullut vastaan. Eihän elokuva ole siinä mielessä uskomattomassa huonoudessa tarpova, että kävisi raivoa nostattelemaan, mutta toisaalta on hyvin hankalaa keksiä oikeastaan mitään myönteistä sanottavaa. Yleensä sentään niistä toisluokkaisemmistakin Bronsonin rymistelyistä niitä pirteämpiä pilkahduksia etsin ja löydän, mutta nämä surmayritykset tympäisevine selvittelyineen ja salailuineen kuitenkin singahtavat unettavan takkuilevaksi tylsäilyksi.



Assassination (1987) (IMDB)

tiistai 16. toukokuuta 2017

Enontekiön porolappalaisten parissa

Haaveiden maailmoista ja unelmien reunoilta taas totisempi todellisuus kutsuu, koska Tuhkimon toiset seikkailut vaihtuvat pohjoiseen eloon poroja paimennellessa. Toukokuun aikaisempi samalta levyltä napattu lyhytdokumentti vei kesäiseen Rymättylään, jossa perinteistä nuottakalastusta katsojille esiteltiin. Nyt ei kuvissa niinkään lämpöiset laineet kimaltele, vaikka vuoden kuumaa kautta kuitenkin vietetään tunturien maassakin. Tutut tyypit ovat taas tekijäporukassa, eli Eino Mäkinen kuvaa ja asiantuntijoina toimivat Kustaa Vilkuna sekä Heikki Roivainen. Kertojaa ei tässä tapauksessa ole, eli mykällä linjalla mennään ja sen lisäksi varsinaisesta dokumentistakin on ensimmäinen puolikas hävinnyt jäljettömiin. Kuvaukset hoidettiin valmiiksi kesällä 1939, mutta homma viimeisteltiin vasta talvisodan jälkeen 1940, jolloin elokuvasta tuli noin 15-minuuttinen versio levitykseen, mutta siinä laajuudessa se ei ole säästynyt vuosien kulutukselta. Kyllähän levyltä löytyvällä pätkälläkin sinänsä mittaa on 12 minuuttia, mutta siihen on liitetty Vilkunan kommenteista koostellut melkoisen mittavat saatesanat rullailemaan, eli varmaan kuudesta seitsemään minuuttiin varsinaista kuvamateriaalia on aika hampaineen haukannut tässä tapauksessa, mikä samalla tarkoittaa, että dokumentti itsessään on hyvinkin epätäydellinen.

Alussa verkkaisesti rullaileva tiivis kertomus kesän 1939 kuvausreissusta on kuitenkin melko mielenkiintoinen tietoisku ja heti siinä mainitaan, että tämä pidempi matka Peräpohjolaan ja Käsivarren Lappiin oli elokuvayhtiön merkittävin projekti kyseisenä vuonna. Matkan päätarkoituksena tosin oli taltioida lohenpyyntiä ja heinäkuun alussa tämä tavoite mielessä kohti pohjoista paineltiin. Kuvaukset saatiin käyntiin Kemijoella Muurolan kylän verkkopadolla, josta jatkettiin alajuoksua seuraillen Tervolaa kohti, sillä sieltä löytyvää lanapatoa pidettiin kaikkein kauneimpana patopaikkana Suomessa ja muutenkin elokuvallisena ympäristönä. Torniossa sää muuttui sateisemmaksi ja kohteeksi otettiin Karunki aikomuksena kuvailla koskella siian lippoamista. Sää oli silloinkin sumuinen, mutta jokseenkin kummallista kalastustapaa saatiin silti filmille taltioitua. Myöhemmin kuvausporukan palaillessa pohjoisemmilta seuduilta seisahduttiin Kukkolankoskelle siikajuhlien viettoa tarkkailemaan ja kuviin napattiin talteen esimerkiksi vanhanaikaisesti suoritettu saaliin jakaminen, eikä ollut huonoista ilmoistakaan kiusaa. Näistä työtuokioista ja muista paloista saatiin leikattua esityskuntoon noin 15-minuuttinen kalastusdokumentti Peräpohjolan lohen- ja siianpyynti, joka valitettavasti on sittemmin kadonnut tai tuhoutunut.



Sinänsä kuitenkin hyvä, ettei koko reissu vaivoineen ja väkerryksineen hukkaan mennyt, koska tosiaan muutakin kuvauspuuhaa kaveruksilla oli kehitteillä, ja niinpä filmausmatka jatkui pohjoisempaan Lappiin niinkin erämaisille seuduille, että tiet loppuivat kesken ja piti jatkaa veneillä kulkua määränpäätä kohti. Könkämäeno-jokea pitkin kiidettiin Kilpisjärven suuntaan, ja tämä kyyti vesiä pitkin oli Vilkunan kommenttien perusteella elämys itsessäänkin, sillä reitin tähän osaan mahtui runsaat 50 koskea tai joen muuta voimakkaampaa virtauspaikkaa, mikä tarjosi oivan tilaisuuden taltioida vanhanaikaista vesiteiden taivallusta. Loistavia kuvia saatiinkin ja erinomaisia oppaita oli veneessä mukana. Valitettavasti taitaa olla niin nykykatsojan kannalta, ettei näitäkään pätkiä ole armoton aika säästellyt ihmeteltäviksi. Kunhan päästiin rantaan, niin keskityttiin ikuistamaan jokapäiväistä lappalaista elämää, mutta ennen pitkää piti pakata kamat ja jatkaa kohti varsinaista porokylää, joka siihen aikaan oli siirtynyt ihmisineen ja eläimineen Saana-tunturin lähistölle.

"Tunturisaamelaisilla poronhoito kehittyi suurimuotoisemmaksi. Vuonna 1605 Tornion Lapissa Enontekiöllä oli lapinkylissä noin 1600 poroa ja Kemin Lapissa 434. Sata vuotta myöhemmin monella porolappalaisella saattoi olla yli 200 poroa ja Utsjoella rikkaimmilla 1000-2000.[2] Perheet jutasivat poroinensa satojakin kilometrejä Inarin talvilaitumilta Norjan rannikon kesälaitumille ja päinvastoin. Elämä porojen kanssa oli yhä tiiviimpää ja riippuvuus suurempi. Rajojen sulkeminen lopetti tämän paimentolaisuuden muodon: Norjan ja Suomen raja suljettiin 1852, ja Suomen ja Ruotsin välinen raja 1888. Tämän seurauksena tunturisaamelaisia muutti etelämmäksi uusille laidunmaille. Niinpä Sodankylän Vuotson alue sai ensimmäiset suurporonhoitoon keskittyneet suvut 1870-luvun jälkeen, ja poronhoito levisi tämän jälkeen enenevässä määrin myös suomalaisten keskuuteen. Elinkeinomuutokseen vaikutti metsäpeuran hävittäminen poronhoidon edestä. Poronhoitoa ei voitu suuremmassa mittakaavassa harrastaa, ennen kuin metsäpeura oli hävitetty, koska metsäpeurat villitsivät porotokat, koska metsäpeura ei kesyyntynyt. Vuonna 1800 Inarissa oli poroja 4000, kun 70 vuotta myöhemmin niitä oli kaksinkertainen määrä ja kasvu jatkui. Vuonna 1900 koko poronhoitoalueella poroja oli 128.534.[2] Porojen määrät kasvoivat rajusti 1880-luvulta alkaen."

Poronhoito



Kuten katsojallekin varsinaisissa säilyneissä kohtauksissa esitellään, niin nämä kylät tosiaan olivat varsin liikkuvaisia ja kevytrakenteiset asumukset pystyttiin purkamaan sekä siirtämään melkoisen näppärästi ja nopsasti. Kuvausporukka tavoitti pikkuhiljaa pohjoiseen pyrkivän porokylän heinäkuun puolivälin kohdilla ja parista tuhannesta poroyksilöstä koostuva lauma oli tekijöille ainutlaatuinen sekä vaikuttava kokemus ja rinteitä pitkin porhaltavan eläinmäärän valtavuutta yritetään kauempaa napsittujen otosten kautta katsomoonkin välitellä. Aiemmissa kansanperinnettä kuvaavissa lyhytelokuvissa on tullut selväksi, ettei päätarkoitus niinkään ole leppoisaan joutenoloon tai tunnelmakuvien taiteiluun panostaa, ja niinpä myös tässä teoksessa työntäyteinen sekä raskas elämä pilkahtelee. Tekemistä on paljon ja heinäkuun helteet sääksineen kiusaavat poroja houkutellen laumaa kohti Norjan viileämpiä korkeita tuntureita lumihuippuineen. Nähdäänhän kuvissa myös ihmisten uurastusta porovaellusten lisäksi, mikä minuuteissa mitattuna eniten liittyy majoituspaikkojen väsäilyyn, mutta pitäähän sitä syödäkin ja hauvakavereillekin murkinat tarjoilla. Taustoilla tietysti kauniit sekä jylhätkin näkymät vilahtelevat, ja niitä maisemia mieluusti katselee, vaikkei koko ajan sattuisi ja tapahtuisikaan. Tosin silti sanoisin, että kadonneesta kuvamateriaalistakin johtuen joku asiantuntija olisi voinut kenties tekaista dokumenttiin vaihtoehtoisen selostuksen ja sitä kautta kotikatsomoon vaikkapa niitä hävinneitä osuuksia paikkaavaa taustatietoa.

Valitettavasti näistä muutamista kauniista otoksista ja kiehtovista kuvista huolimatta joutuu toteamaan, ettei kyseessä mikään mahdottoman antoisa elämys ole, mutta siitä ei tee mieli alkaa hirmuisesti murisemaan, koska tosiaan alkuperäisestä teoksesta on noin puolikas hävinnyt teille tietämättömille. Siksi tuli hiukan mietittyä, että onkohan niinkään järkevää ottaa näitä epätäydellisiä dokumentteja käsittelyyn, mutta tässäkin tapauksessa ainakin näin Lappia ihastelevan silmien iloksi elokuvasta löytyy parempia pätkiä ja tosiaan kattavat alkusanat tuovat sekaan tietorikkaampaa sisältöä, mistä on ihan mukavaa seikka ja toinen blogin lyhytdokumenttien osastoon kirjailla. Vilkunan elokuvaa edeltävien kommenttienkin mukaan tekijät olivat aikoinaan saaliisensa tyytyväisiä, kun filmiä kertyi satojen metrien verran ja sen lisäksi Mäkinen napsi ahkerasti myös valokuvia, joita saatiin arkistoon noin tuhat kappaletta myöhempien aikojen ihmeteltäväksi. Ilmeisesti nämä valokuvat on saatu säilyteltyä paremmin, eikä samanlainen tuho ole niiden osaksi koitunut. Jos Enontekiön porolappalaisten parissa eräänlainen tynkäteos onkin, niin samaisen levyn viimeiseksi vilkaistavaksi jäänyt Suonikylän talvielämää tarjonnee huomattavasti perusteellisemman sekä samalla kattavamman katsauksen pohjoiseen elämänmenoon 1930-luvun viimeisinä vuosina suuria muutoksia mukanaan tuovan sodan jo odotellessa aivan kulman takana. Sepä siis olisi seuraavana tässä sarjassa ohjelmistossa, mutta välillä taas mielellään jotakin viihteellisempää hömpötystä...

Enontekiö

Kaaresuvanto



Enontekiön porolappalaisten parissa (1940) (IMDB)

Enontekiön porolappalaisten parissa (Elonet)

torstai 11. toukokuuta 2017

Cinderella II: Dreams Come True (Tuhkimo II: unelmien prinsessa)

Tuhkimon tarinasta tuli toki tuossa taannoin turistua rivi jos toinenkin, mutta eihän se siihen lopu, sillä klassikkosadulle päätettiin vääntää jatkoa runsaat puoli vuosisataa myöhemmin. Varmaan moni on sitäkin mieltä, että olisi ollut parempi sulkea kirja pysyvästi hääkellojen kilkatellessa onnellista loppua, eikä enää yrittää toistella taikaa täysin uudella porukalla paljonkin pienemmän budjetin jatko-osan puitteissa. Itsehän taisin alkuperäisestä puhellessa mainita, että samojen tyyppien seikkailuja lisääkin katselisin ja jotta taika ei aivan kokonaan ehtisi haihtumaan viikkojen venyttelyllä, niin tässäpä sitä ollaan varovaisin odotuksin ihmettelemässä, että mitä sieltä lopulta silmille suodaan. Hiukkasen se toki epäilyttää, että mahtaakohan manailuksi mennä vai onkohan sittenkin jotakin ilahduttavaa saatu aikaan...?

Ainakin on päätetty testailla pikkuisen poikkeavaa lähestymistapaa edelliseen verrattuna, koska luvassa ei niinkään ole yhtä yhtenäistä tarinaa, vaan kolmesta noin 20-minuuttisesta pätkästä välijaksoilla yhteen liitelty runsaaseen tuntiin venähtävä tarinakokoelma. Sekään ei tietenkään mikään upouusi keksintö ole ja kaipa joku voisi vähäsen laiskaksi ratkaisuksi väittää, kun kolmesta pienimuotoisemmasta koitoksesta löyhästi kyhäillään kasaan tällainen viritelmä. Homma pohjustellaan siten, että komean linnan käytävillä tutuilta vaikuttavat hiiriystäväiset vilistelevät kohti haltijakummin lupailemaa satuhetkeä harmikseen huomatakseen olevansa sen verran myöhässä, että kuulevat lähinnä loppusanat. Yhdessä siinä mietitään, että on tavallaan ikävää, kun niitä Tuhkimo-satuja on vain yksi, mutta onkohan asian pakko pysyä niin...? Voitaisiinhan niitä lisääkin kirjoitella, vaikka sieltä joukosta kuuluukin epäileväinen ääni, joka kyselee, että noinkohan vain kukaan olisi kiinnostunut hiirten ideoimasta satukirjasta. Haltijakummi ainakin on sillä kannalla, että tokihan Tuhkimo tällaisesta yrityksestä kovin tykkäilisi, eli kyllähän kokeilla kannattaa. Niinpä kirjaprojekti huiskaistaan hilpeästi taikasanojen avustamana liikkeelle. Pelkät sivut ja kannet eivät tietenkään riitä, vaan jotakin pitäisi keksiä kansien väliin, joten hiirijoukkio saa laittaa aivorattaat raksuttelemaan.



Ensimmäisen jutun aiheeksi otetaan piakkoin niitä satumaisia häitä seuranneet päivät linnassa, eikä se uusi arki hiiriporukalle ihan heti mitenkään huikean taikamaista aikaa ollut. Valtavassa palatsissa puitteet toki ovat kunnossa, mutta Tuhkimon viettäessä aikaa sulhasensa kanssa, menee hiirulaisilla ajankuluttelu takkuilevaksi tylsäilyksi. Onneksi kuherruskuukausi alkaa olla jo päättymyssä tuoreen pariskunnan matkatessa kotia kohti, ja sepä tarkoittaa linnan henkilökuntaan kuuluvalle Prudencelle uudenlaista haastetta, koska hänen hommakseen koituu valmistella hyvinkin erilaista elämää viettänyt Tuhkimo oikean käytöksen, tavat ja puvut hallitsevaksi prinsessaksi. Aikataulu on tiukka, sillä vain parin päivän päässä odottelee ensimmäinen kovempi koitos, koska Tuhkimon pitäisi pystyä järjestämään niinkin nopsasti suurehkot juhlat. Mikään isompi ihme ei olekaan, että pienoisia epäilyksiä nousee ilmoille asioiden sujumisen suhteen, eikä prinssikään näinä stressaavina päivinä pysty olemaan puolisonsa tukena, koska valtiolliset velvollisuudet vievät hänet toisaalle.

Juhla-aikataulun painaessa päälle pitäisi vielä oppia ja omaksua käytännössä aiempaan verrattuna täysin erilainen elämäntyyli ja samalla hyväksyä, ettei esimerkiksi omien aterioiden tekeminen ole prinsessan arvolle sopivaa puuhaa. Prudence ei selvästikään tahdo tehdä kurssitusta liian pehmeäksi ja niinpä Tuhkimo joutuu toteamaan, että seikka ja toinenkin on noin vain päätynyt kieltolistalle. Yritäpä siinä olla pirteä, kun jatkuvasti jankutetaan, että ei, ei, ei, ei, ei, ei ja ei vain mitenkään käy! Vaikka rutiinien jyrkän muuttumisen kanssa vielä tulisikin toimeen, niin sepä saattaa jo huomattavasti suuremmin sisältä sattua, kun kielletään tapaamasta vanhoja ystäviä sekä tuttavia. Prinsessan ei tietenkään ole soveliasta seurustella tavallisen kansan kanssa ja käytännössä pitäisi jättää koko porukka osaksi mennyttä elämää. Sydänhän siinä pikkuhiljaa särkyy, kun unelmoitu elo onkin jotakin täysin muuta ja tulevaisuudessa saattaa olla edessä kolkon yksinäisiä ja itkuisia hetkiä...



Jatko-osa tällä ensimmäisellä tarinallaan näyttää, että hetken vain juhla kestää, kun jo arki ahdistuksensa tuo kuvioihin. Vaikuttaa myös vähän siltä, että alkuperäisestä klassikosta tuttu käskytys ja komentelu on tahdottu heti toistaa hienoisesti muunneltuna tosin, mutta kuitenkin voinee väittää, ettei täysin uusin ideoin matkaan olla lähdetty. Määräilyä ja mäkätystä onkin edelleen roppakaupalla luvassa, eikä niitä noin vain pakoon pääse prinsessakaan, mutta katsomon puolella kova koulutus ei erityisemmin laita hihkumaan tai hihittelemään Tuhkimon tuskaillessa muodollisuuksiin mukautumisen mutkikkuutta ja kuninkaallisen elon yleistä hankaluutta. Rennot lepohetket ja muut leppoisat lötköttelyt antavat odottaa. Hiukkasen siinä ruudun toisella puolellakin uupuu katsellessa rankkaa pikakurssitusta ja henkistä höykytystä, mutta toisaalta onneksi on samalla tahdottu pitää kiinni jossakin määrin edeltäjää piristäneestä leikkisyydestä ja kommelluksista.

Kuningas on edelleen tuttu ärhäkkä ja komenteleva itsensä, mutta prinssin tavoin hänkin jää avaustarinassa selkeästi sivuhahmoksi jutun keskittyessä Tuhkimon ja Prudencen toistuviin törmäyksiin. Hetken verran näyttääkin pahasti siltä, että noinkohan vain Prudencesta väännetään jokin laimea kakkosluokan korvike ilkeälle äitipuolelle, mutta siinä suhteessa saa edes lievästi iloisesti yllättyä, koska tätä polkua selvästi tahdotaan lopulta vältellä. Niitä tuttuja tyyppejä tietysti kuviin tahdotaan ja löydetäänkin, mutta väittäisin, että noin piirrospuolen suhteen etenkin ihmishahmoissa on paljonkin toivomisen varaa ja ainakin ensisilmäys pariskuntaan tuottelee, jos ei aivan järkytystä sentään, niin pienen säpsähdyksen kuitenkin, koska näyttääpi siltä, että piirteet, ilmeet ja vähän kaikki muukin on tekijöiltä hukassa. No, eihän elokuva jatkuvasti samalla tavalla ikävästi silmiin pistä, mutta eipä tarvitse kehua, että seuraaja pääsisi tosissaan alkuperäistä visuaalisella säihkeellään ja kuvituksellisella kimalluksella haastamaan.



Jos ei tämä ensimmäinen kolmannes ulkokuorellaan käy häikäisemään, niin en lähtisi asettamaan sisältöpuolen koskettavuudelle ainakaan sen suurempia toiveita. Kyllähän sitä tuskailematta tuijottelee, miten Tuhkimo on hukata oman itsensä muiden odotuksiin ja sääntöihin sekä kuinka sankarittaren rohkea ja päättäväinen sydän nousee vastarintaan. Ehkä olisi syytä kokeilla jotakin uutta ja pikkuisen pölytellä vanhoja tapoja, vaikka kaikki eivät siitä suorastaan riemastuisi ja palaute olisi nihkeämpää, eli sellaista kannustelevaa otetta on havaittavissa. Omaa tietä siis etsiskelemässä ollaan, mutta koko touhusta vaikutelmaksi jää melkoisen toisluokkainen viritelmä, jota entisestään korostaa voimaantumisjakson taustalla kuultava Brooke Allisonin esittämä kappale Follow Your Heart. Jeejee, omat unelmat, jeejee seuraa sydäntäsi...ihan kiva noin ajatuksena, mutta kun on kovin puhditonta ja aito tunne uupuu, niin aikamoisen valjuksi yritykseksi kolmikon ensimmäinen lyhyt satu valitettavasti jää. Mielestäni sitä ei ole syytä survoa suohon tai muutenkaan surkeudesta paasausmaratonia naputella, mutta kun miettii, miten edeltäjä onnistuu mieltä liikuttelemaan ja arkea unelmiin mielikuvituksellisesti yhdistelemään, niin melkoisen löysää ja ideaköyhää jatkoa elely linnassa tarjoaa.


No, hiukkasen heppoisesta ja keskinkertaisesta avauksesta huolimatta kokonaisuus tahtoisi vielä pari pikkuista kertomusta esitellä ja toiseen tarinaan olisi tarkoituksena taikaakin ripotella, että jospa sitä kautta ilmenisi kaivattua huvitusta? Tuhkimo on siis löytänyt oman paikkansa linnasta ja saanut soviteltua uuden arkielämänsä mieleisekseen karsittuaan karmeimmat kankeudet ja velvollisuudet pois, mutta siinä sivussa osa vanhoista ystävistä kokee tulleensa puolittain hylätyiksi. Hiirikaverukset ovat päättäneet keräillä Tuhkimolle kimpun kauniita kukkia ja samalla puhelevat, miten prinsessa ei kenties enää osaa pikkuisimpien kaveriensa apua arvostaa tai kaivata, kun ympärillä hääräilee jatkuvasti joukko ihmisiä. Juhlaa juhlan perään kalenterissa taitaa olla ja pitäisi kevään kunniaksi vähän taas jotakin järjestellä, eli tehtävää riittää ja siinä huiskeessa erityisesti Vili tuntee itsensä laiminlyödyksi. Pari epäonnekastakin sattumaa vielä päälle plus linnan vähän hiirivastainen ilmapiiri, niin toinen jo kokeekin itsensä mitättömän pieneksi ja hyödyttömäksi vipeltäjäksi.

Kiukkua ja turhautuneisuutta pintaan kuohahteleekin, kun oma riittämättömyys mieltä kiusaa ja kovin uhmakkaana Vili toivoo kasvavansa ihmisen mittaan. Haltijakummi sattuukin sopivasti paikalle pyyntöjä kuulostelemaan ja hän vähän vihjailee, ettei se onni ja tyytyväisyys välttämättä koon mukana kasva. Toinen kuitenkin kovasti toivoo ja tahtoo, niin täytyyhän sitä sitten hiukan taikasauvaa heilutella kera valittujen loitsujen ja hetkisessä Vili venähtää täysikokoiseksi mieheksi. Ainakin alkuun huima pituuskasvu miellyttää ja maailmakin näyttää korkeuksista aivan erilaiselta. Uudessa olomuodossaan Vili kokee olevansa paljon pystyvämpi ystäväänsä auttelemaan ja yrittääkin pyrkiä kevätjuhlia valmistelevaan porukkaan. Aivan kaikki eivät muodonmuutosta ole todeksi uskomassa, koska linnan kissa ainakin tahtoo hiirijahtia jatkaa ja kenties joku toinenkin näkee muuttuneen ulkokuoren taakse sisimpään. Uusia ovia ja mahdollisuuksiakin näyttäisi avautuvan taikatempun avulla ja muutenkin tulevaisuus vaikuttaa lupaavalta, mutta noinkohan vain ilo ja onni pikaisen pituuskasvun kautta on saavutettavissa...?



Satukirjapuuhastelun keskimmäinen osuus tuuppaa Tuhkimon tosiaan pienempään rooliin ja tuo pienen suuren Vili-hiirulaisen monessakin mielessä näkyvämpään osaan. Samalla koitos on mielestäni valikoiman vauhdikkain ja toiminnallisin, mutta huomautetaanpa silti, että korkeuksien takaa-ajoista ja pillastuneesta norsusta huolimatta meno pysyy melko maltillisena kilvoitteluna, eikä kevätjuhliin mitään käsittämätöntä kaaoshurmosta lähdetä luomaan. Mielessä käy myös, että jatko-osa on luultavasti jo lähtökohtaisesti suunnattu selkeämmin nuoremmille katsojille kuin alkuperäinen klassikko, koska tärkeiden asioiden vääntely ja kääntely vaikuttaa suoraviivaisemmalta. Opettavaisuus on kyllä sinänsä suloista, kun käydään kyseenalaistamaan koon välttämättömyys suuruuden saavuttamiseen ja samalla muistutellaan, miten jokaiselle paikkansa on ja ettei se ulkoinen olemus välttämättä paljoakaan paina ystävyyden katsoessa kohti sisimpää. Eihän tätäkään siis missään nimessä halua alkaa sydämestään inhoamaan, kun lämpöisiä ajatuksia tahdotaan välitellä, mutta hivenen tönkkö ja karkeakin toteutus kiepsauttaa kokonaisuuden jokseenkin joutavalta vaikuttavaksi kertakatseluviihteeksi, mikä kenties vähän keljuna kommenttina kaikuu tällaisessa yhteydessä.


Toisellekin pätkälle väännellään onnellinen loppu, mikä laitetaan kansien väliin, mutta vielä olisi aikaa sekä sivuja jäljellä, joten hiirulaiset pohtivat, että kolmas voisi olla vaikkapa Tuhkimon häikäilemättömyyteen ja häijyilyynkin taipuvaisen sisarpuolen rakkaustarina. Anastasian romanssi tietysti tuo mahdollisuuden palautella mukaan ensimmäisen elokuvan ilkimykset kuulumisineen. Linnassa juhlakausi jatkuu tiiviinä, koska taas Tuhkimon tehtävälistalla yhdet kemut olisi keksittävänä, ja niistä äitipuoli tahtoo tyttäriään muistutella, koska kyseessä on luultavasti mitä mainioin tilaisuus löytää erinomainen aviomies. Tavoitteita asetellaan varallisuuden sekä aseman perusteella, eikä romantiikalla tässäkään niin väliä, kunhan rikas aatelismies löytyy, niin siinähän ne tärkeimmät ominaisuudet ovatkin toivotulle puolisolle. Tuhkimo osaltaan päättää kipaista torilta muutaman oleellisen jutun ostelemassa ja samaan suuntaan sukulaiskolmikkokin käpsyttelee.

Liekö sitten vallan herkullinen tuoksu, mikä Anastasian houkuttelee harhailemaan leipurin liikkeeseen, jossa sattuu kohtalokas yhteentörmäys, koska kaksikon katseet lukittautuvat niinkin ilmiselvästi, että tilanteesta hullaantuneine ilmeineen vilahduksen näkevä Tuhkimo tajuaa heti, mitä onkaan tapahtumassa. Valitettavasti äitipuolen sydän ei näille tuntemuksille sykähtele, vaan tylysti hän ihanan hetken tuhoaa ja tekee myös selväksi, ettei leipurimiekkonen ole ihan sellainen kaveri, jota kumppaniksi olisi syytä haikailla. Vaikka sisarpuolilla on menneisyydessä ollut riitaa, kinaa, kaunaa ja kaikenlaista muutakin negatiivista kitkaa, niin eihän Tuhkimo voi Anastasiaa murheellisena pulaan jättää, vaan päättää toimia romantiikan lähettiläänä. Hyvätkin suunnitelmat tosin saattavat pieleen mennä, mutta noinkohan vain ihastuminen töppäyksen tai parikin kestää...?



Noin 20 minuuttia näissäkin puuhissa saadaan kulumaan, että sellainen pikaihastus on kyseessä, eikä mistään kyyneleisiin saakka liikuttelevista hetkosista tarvitse puhella. Tuskinpa on tavoiteltukaan aivan samanlaisia tuntemuksia kuin keskiyön kellojen kilkatellessa ensimmäisessä elokuvassa, mutta mielestäni pikkuisen enemmän olisi sopinut panostaa, kun lähdetään kokeilemaan, tulisiko rakkaudelle toinen tilaisuus vaiko täystyrmäys. Huumoria ei ole unohdettu, kun hymyn hakemisen hankaluudet ja muut kummalliset pulmat tulevat tielle, vaan eipä se viihdyttävyyskään silti kehuttavaksi kohoile. Kolmas kertomuskin saa oman teemaan sovitellun kappaleensa, eikä tämä Anastasian itsetuntoa kohotteleva ja sisäistä kauneutta kaiveleva laulu It's What's Inside That Counts mitään aplodeja ansaitse, vaan tekee ennemmin mieli mutista jotakin melkoisen unohdettavasta mitäänsanomattomuudesta. Onneksi väkisinkin vähän sydäntä lämmittelee, kun ei lähdetä koston poluille vanhojen vääryyksien ajamana, vaan nähdäänkin tilaisuus parannella välejä sekä paikkailla menneisyyden repimiä kuiluja. Saa nähdä, kaiveleeko elokuvasarjan kolmas osa Cinderella III: A Twist in Time vanhat vihollisuudet ja iänikuiset katkeruuksien kierteet takaisin kuvioihin, mutta itse toivottelisin ne sinne unholaan.


Kolmeen osioon jaettu ja yhdessä hyvässä hengessä lopeteltu satuhetki on ajatuksena ihan mukava, mutta lopputulos valitettavasti kallistuu lähemmäs laimeaa kuin lumoavaa. Vaikka en alkuperäisestä klassikostakaan mahdottoman suuresti hullaantunut, niin sitä silti mieluusti elokuvataiteeksi kutsuu, kun taas tällaista tarpeetonta ja keskinkertaista jatkoa luonnehtisin lähinnä kepeäksi videoviihteeksi ilman mitään varsinaisia huippuhetkiä. Sydäntä kiusaavat ja kutittelevat vivahteet ovat läpi elokuvan vähissä, eikä näissä pätkissä tunnu olevan oikein potentiaalia käydä kunnolla koskettamaan. Ensimmäisestä toki lainaillaan ja kierrätetään ajatuksia, mutta onneksi sitä ei ihan suoraan ole lähdetty toista kertaa tekemään. Kaikkiaan on kuitenkin melko vaikeaa yrittää listailla jatkolle mitään isompia plussia tai ansioita, ja vaikka linnassa olisi loputon juhlakausi käynnissä, niin silti ensimmäisen elokuvan arkielämän pienimuotoisempi puuhastelu suloisine hahmoineen ja leikittelyineen vetää voimakkaammin puoleensa ja loihtii monipuolisemmin ihasteltavaa silmillekin.

Kieltämättä pienoisen pettymyksen Cinderella II: Dreams Come True tuottelee, mutta eihän kolmiosainen satutunti nyt sentään silkan saastan ja surkeuden parissa vierähdä. Teemat unelmineen, ihastumisineen ja sydänäänten seuraamisineen sopivat kyllä Tuhkimon maailmaan, mutta vaisuhko toteutus taas varmistelee, ettei ensimmäisen osan elämys tule toistumaan. Lähinnä siitä on jäljellä satunnaisia hentoja haituvia ja jatkon tarpeellisuutta on kohtalaisen hankala nähdä tai lähteä pätevästi perustellen sen paikkaa puolustamaan. Esimerkiksi vähemmän välttämätön ja ennemmin leikittelyä kuin suurten tunteiden tuiverrusta tarjoileva jatko-osa The Fox and the Hound 2 on mielestäni vähän samaa sarjaa noin sisällöltään, mutta puutteistaan huolimatta pikkuisen parempi kuin tämä Tuhkimon sekalainen tarinakokoelma. Samana vuonna ilmestynyt Bambi II taas oli minulle positiivinen yllätys ja edelleen omalla listalla klassikoille tehtyjen toisten osien parhaimmistoa. Eihän siinäkään maailmoja mullistella, mutta hyväntuulista temmellystä ja kaunista katseltavaa kuitenkin Bambin ja kaverien lapsuuden päivät ovat katsojalle, eikä samaa valitettavasti viitsi sanoa Tuhkimolle kynäillyistä uusista kujeista. Korvillekin anti jää keskinkertaiseksi ja lopputekstien aikana vielä korostuu kehnohko musiikkipuoli, kun turha nykyaikaistettu tulkinta alkuperäisen elokuvan laulelusta siellä taustalla raikaa. Toisaalta se samalla summaa elokuvaakin, eli kohtalaisen laihoin eväin ja toisluokkaisella toteutuksella on lähdetty klassikkosatua jatkamaan ja päivittämään, mikä laittaa miettimään, että on luotettu ensimmäisen ihastelijoiden tarttuvan Tuhkimon taikaan toistamiseen, eikä niinkään ole ollut painetta panostaa parhaaseen laatuun.



Cinderella II: Dreams Come True (2002) (IMDB)