maanantai 22. tammikuuta 2018

King of California

Hmmm...tuntuu siltä, että näin tammikuussa, kun omat menemiset ovat vähän rajoitetumpia, niin elokuvamaailman tarjoamat reissut sekä retket innostavat isomminkin. Aiemmin mainitsinkin jo, että Gold vei Matthew McConaugheyn ja kumppanit kohti vehreää sademetsää, kun kimalteleva kulta kovin kiinnosti ja veti vastustamattomasti lumoten puoleensa siinä sivussa toki niitä pikaisen vaurastumisen nurjiakin puolia väläytellen. Suurempien seikkailujen sarjaan menee muutama päivä sitten tihrusteltu Kong: Skull Island, jossa pakkomielteet ja haaveet eivät niinkään pyörineet maaperän arvokkaiden aarteiden ympärillä, vaan valtavien myrskyjen ympäröimälle eristäytyneelle sekä vaaralliselle saarelle vetivät aivan toisenlaiset kummajaiset. Voinee sanoa, että tutkimusmatkailijat saivat kenties pikkuisen enemmänkin kuin mitä tuli tilattua, sillä saaren salaisuudet eivät ihan yhteen yllätykseen lopahtaneet. Hirveyksien ja kamaluuksien lisäksi katsojan silmien eteen availtiin ainakin omasta mielestäni upea ympäristö, jonka vihreän vehreyden vallitsemat maisemat menivät paikoin muun melskeen ohi kiinnostuksen osalta.

Kyllähän tuossa merkillisessa matkassa kätkettyyn maailmaan se mätkintäkin oli erittäin mallikelpoisesti hoidettu ja suurten petojen hävitystä aiheuttava nujakointi olikin mahtavaa tuhotyötä. Nälkää näille suuremman budjetin riehumisille siis olisi ja kaipa hyllystä jokunen lisääkin löytyisi kaiveltavaksi katseluun, mutta ehkä välillä on taas rauhoittelun paikka ja samalla aikomuksena olisi laittaa blogin puolella taukoa Steel-filmatisoinneille. Changes oli mielestäni lähinnä ihan mukava vaikkakin tutunoloinen perhedraamailu, joten ei nyt ainakaan kehnouden takia ole pakottavaa tarvetta poikkaista putkea, mutta vaihtelun kannalta varmaan ihan hyvä juttu näin. Luulisin, että kyllä King of California sitä perhepulmailua myös tuo ruudulle, mutta samalla tavallaan lupailee pikkuisen poikkeavaa aarrejahtia.



Elokuva antaa alkuun lyhyen maistiaisen loikkaamalla viitisen kuukautta asioiden edelle ja samalla vihjailee, että toiminnallisempaakin touhuilua on luvassa, jos malttaa loppupuolelle asti jatkaa vahtaamista. Tapahtumat takautuvat tästä pätkästä nopeasti hetkeen, jolloin Charlie (Michael Douglas) on pääsemässä pitkään jatkuneen hoitojakson jälkeen pois psykiatrisen sairaalan tiloista ja vastassa odottelee tytär Miranda (Evan Rachel Wood). Mirandalle nämä vuodet eivät erityisen helppoja ole olleet, koska äiti oli lähtenyt kuvioista jo ennen Charlien sairastumista ja hän oli jäänyt käytännössä yksin ja joutunut varttumaan keskimääräisiä ikätovereitaan nopeammin. Ilmeisesti Miranda oli halunnut välttää sijaiskodit ja sen vuoksi opetellut pärjäämään omillaan sekä näyttäytymään ikäistään vanhempana.

Isän tapaaminen pitkän ajan jälkeen näyttää olevan onnellinenkin hetki, mutta jo automatkalla kotiin hoitojakson onnistuminen alkaa Mirandaa hivenen epäilyttää, kun toisen jutut tuntuvat vähän levottomastikin lentelevän. Haasteita on jo aiemminkin riittänyt, kun on pitänyt lopettaa koulu kesken ja keskittyä työntekoon, mutta Miranda kuitenkin on saanut paketin kasaan ja ainakin jossakin määrin nauttiikin rauhallisesta sekä yksinäisestä elämästään. Samalla kerrotaan katsojalle Charlien värikkäästä ja meneväisestäkin menneisyydestä ja saadaan kaksikon luona käymään isän vanha kaveri Pepper (Willis Burks II), jonka kanssa Charlie on aikoinaan kierrellyt paljonkin soittelemassa. Uutta kiertuetta ei kuitenkaan enää ole tarkoitus käynnistää ja muutenkin vihjaillaan, että osa vanhoista tavoista ja paheista olisi pysyvästi mennyttä elämää.



Vanhat kuviot saattavat olla osittain takana, mutta eipä Charlien aikomuksena ole jämähtää kotiin seesteisiä päiviä viettämään, vaan jonkinlainen suunnitelma muhii mielessä. Hän pyytääkin Mirandalta kyydin työhaastatteluun, mutta lähteekin lampsimaan jonnekin ihan muualle paperiensa kanssa, eikä tämä miltään päämäärättömältä haahuilulta vaikuta, vaan kiertelyssä näyttää olevan jonkinlainen vahva johtoajatus. Miranda alkaa tuskastua tähän mystiseen touhuiluun ja lisää on luvassa, koska yöllä isä yrittää itsekseen ja luvatta napata auton jatkaakseen etsintöjään. Miranda toteaa tilanteen, ettei kieltely ja estely auta ja loikkaa reissuun mukaan. Yöllistä tähtien tähystelyäkin harrastellaan, mutta varsinainen tavoite odottelee maan alla ja siihen Charlie on varautunut jo ennakkoon, eli apuvälineitäkin on matkassa. Taitaa tytär vieressä seisoskellessa kauhulla vartoilla, ettei paluu sairaalaan enää ole kovin kaukana, mutta niinpä vain Charlie kaivelee maasta vuosisatoja vanhan kolikon, jota on vaikea ainakaan silkaksi sattumaksi kuitata.

Löytö rohkaisee Charlieta avaamaan vähän teoriaansa sekä tavoitettaan Mirandalle, jonka on ymmärrettävästi edelleen vähän vaikea uskoa, mutta kuunteleepa kuitenkin. Sairaalassa on ollut paljon aikaa miettiä, lueskella ja tutkia asioita, jolloin Charlie on törmännyt 1600-luvulla samalla seudulla liikkuneen hengenmiehen päiväkirjaan. Isä Torresin retkikunta matkasi pitkin Kaliforniaa mukanaan arvoesineitä ja lisäksi merkittävä käteiskassallinen kultadubloneita, jotka ensisijaisesti kiinnostavat. Charlie uskoo, että suuri osa näistä kolikoista on kätketty reitin varrelle ja vaikka monet ovatkin tuloksetta rahakasaa hakeneet, niin he eivät ole tajunneet päiväkirjan naamioimia matematiikkaan nojaavia vihjeitä oikean paikan löytämiseksi. Miranda on selityksen jälkeenkin edelleen hyvin skeptinen näiden puheiden suhteen, mutta eipä noin vain hylkää isänsä teoriaa ja suostuu itsekin lueskelemaan Torresin merkintöjä, mistä alkaakin kaksikon vähän omituinenkin yhteinen projekti, ja jos ei muuta, niin ainakin mukavaa yhdessäoloa ja raikasta ulkoilmaa olisi luvassa...



Ehkei tässä tekstissä ole tarvetta kovin yksityiskohtaisesti käsitellä Charlien ja Mirandan aarrejahdin vaiheita, mutta se kuitenkin todettakoon, että kyllähän nämä tutkimukset katsomossakin kiehtovat kohtalaisesti. Sekin tehdään melkoisen suorasanaisesti selväksi, ettei tässä ole kyse siinä mielessä kultaunelmista, että vaurastuminen olisi se suurin vetovoimatekijä. Myös ne suuria seikkailuja värittävät taistot ja hengenvaaralliset temput ovat pienemmässä roolissa, mutta väittäisin, ettei täysin kuivahkoa linjaa ole valittu, vaan kyllähän teoria, kartoittaminen ja tutkiminen lopulta tekoihinkin johtaa, mitä toki se lyhyt alkuvälähdyskin heti vihjailee. Enpä kuitenkaan lähtisi elokuvaa ensisijaisesti toiminnallisena aarrejahtina kellekään tarjoilemaan, mutta seikkailuhenkeä ei sovi kiistää, ja paikoin se onkin hyvin voimissaan ja nappaa katsojankin mukaan vuosisatoja vanhoihin koukeroihin, joita yritetään selvitellä paljon myöhemmin.

King of California vähän alleviivaillenkin korostelee jäljitysten ja tutkimusten kautta, miten paljon maailma lopulta muuttuu suhteellisen lyhyessäkin ajassa. Ihmisen voimakas vaikutus ympäristöön tulee kuvissa konkreettisesti esille, kun päiväkirjan kautta avautuvat kuvaukset kertovat asumattomista seuduista, jotka on sittemmin rakennettu ja siinä sivussa joet ovat muuttaneet paikkojaan, kukkuloita tasoiteltu, kivi jos toinenkin käännelty, metsiä hakattu ja tietysti hävitetyn tilalle luotu myös uutta. Elokuva toki myös esittää, että väestönkasvun ja teknisen kehityksen kiihdyttämä vauhti tarkoittaa sitä, ettei todellakaan tarvitse mitään 400 vuoden jaksoa tarkkailla, jotta voisi nähdä, miten merkittävästi maailma muuttuu, vaan yksi elinikäkin on jo pitkä aika, mitä tukevat välähdykset Mirandan lapsuusvuosiin. Kontrastia siis löytyy sekä kuvien että sanojen suhteen, kun vuodet vaihtuvat ja positiivisena seikkana voisi mainita sen, ettei tästä luoda asetelmaa, jossa mennyt maailma näyttäytyisi taianomaisen täydellisenä kauniina paikkana, kun taas nykyisyys olisi kamalaa kurjuutta ja täysin vastuutonta ympäristön kaltoinkohtelua, vaan elokuva hakee paikkansa ja maisemansa jostakin sieltä väliltä.



Lapsuusvuosien muisteloista kaivellaan myös muutakin pureksittavaa katsomoon kuin vain vertailukohtaa vauhdikkaassa muutoksessa olevalle maailmalle, sillä tokihan osa elokuvan sydämestä sieltä löytyy ja kaksikon keskinäisten tekemisten osalta tunnepuoli jäisikin pahasti vajavaiseksi ilman tätä taustaa. Jälleen voisi pienet kiitokset huikata maltillisemmasta mallista, kun ei selkeästi ole tahdottu lähteä revittelemään räikeämmin. Eihän Mirandan lapsuus oikein missään mielessä mikään mutkattomin ole ollut, sillä epävarmuus tulevaisuuden suhteen ja yleinen levottomuus perheessä ovat olleet jatkuvasti läsnä, mutta ei tästä silti mitään perhepainajaista mielestäni maalailla. Näin onkin luontevampaa lähteä luomaan uutta yhteyttä isän ja tyttären välille, mikä ei tietenkään ihan kivuitta suju, kun toinen on jo tottunut elelemään yksikseen, järjestelmällisesti ja rauhallisesti, kun taas Charlie tuo tullessaan pienimuotoisen kaaoksen sekä huolet sairauden uusiutumisesta plus tietysti päälle kaikki aarreseikkailun kiepsahdukset. Väittäisin kuitenkin, että myllerrykset availlaan katsojalle melkoisen sujuvasti ja nämä pienet taistot sekä yhteisen sävelen etsiskelyt ennemmin vetävät puoleensa kuin tuuppivat mielenkiintoa toisaalle.

Draamakomediana King of California rullaileekin mukavasti ja tyydyttävästikin kohti päätepistettään, ja kun kestokin on tiivistetty alle 90 minuuttiin, niin eipä voi jankuttaa venyttelystä pitkäveteisyyden puolelle. Kansikuva mainoslauseineen saattaa tosin vihjailla, että luvassa olisi enemmän hupsua hassuttelua sekoilevine kohkauksineen ja onhan elokuvassa toki tätä höpsömpääkin osastoa, mutta selvästikään ei ole ollut aikomuksena ainoastaan harmitonta hupia kehitellä. Itselleni oli lähinnä positiivinen juttu, ettei ollut tarvetta tykittää pöhköjä tapahtumia sarjatulella tai vaihtaa täysiverisen outoilun puolelle, vaikka jossakin puolivälin kohdilla jo hiukkasen alkoi tuntua siltä, että mukaan menoon halutaan vähän väkisin erikoisempia epeleitä enemmänkin. Onneksi kuitenkin päädyttiin pitämään katse tiukemmin Charlien ja Mirandan keskinäisissä tekemisissä, ja siihen liittyen voikin mainita, että Douglas ja Wood tekevät mielestäni mainiota työtä. Tykkäsin kovin katsella Douglasia hieman rähjääntyneenä ja uutta pilkettä löytävänä heppuna ja muutenkin päähahmot olivat mielestäni varsin sympaattisia. Onkin siis helppo väittää, että kyllähän sitä sydämellisyyttäkin sekaan saadaan ja yleinen henki läpi elokuvan on pääpiirteiltään varsin positiivinen ja usein huvittavakin, vaikkei mitään heh-heh-hauskuuksia jatkuvasti harrastellakaan. Yhdessä etsiessä löydetään kieltämättä omituisiakin otuksia, kun vahva tahto kuljettelee eteenpäin haasteista huolimatta. Kohti onneaan onnistuu lopulta yksi jos toinenkin kulkemaan merkillisessä maailmassa, mutta kaipa tärkeimpinä puolina ovat kuitenkin usko unelmiin sekä se välillä kadonnut tai hiipunut yhteys, joka voimistuessaan käy katsomon puolellakin koskettamaan.

King of California (2007) (IMDB)


perjantai 19. tammikuuta 2018

Changes (Rakkauden vuorovedet)

Näitä Danielle Steelin teosten pohjalta televisioelokuvien ja minisarjojen muotoon muunneltuja tarinoita tuli hankittua vajaa kuukausi sitten niinkin muhkea kopallinen, ettei katselurupeama ihan ensimmäiseen filmatisointiin ole nuupahtamassa, vaikka eipä tässä toisaalta ole aikomuksena mitään mahtavaa ja mittavaa maratonputkeakaan vyörytellä vauhtiin. Luulisin kuitenkin, että kyllä näitä varmaan pari näinkin lähekkäin menee, koska väleihin mahtuu tosiaan hyvinkin vaihtelevaisia elokuvaseikkailuja, joista ei välttämättä paljoakaan blogissa tule höpöteltyä. Mainittakoon nyt kuitenkin, että tämänkin Steel-tuplan väliin on livahtanut useampikin vallan erilaisia maisemia availlut teos. Life toi ruudulle synkeähköä ja inhottavaakin selviytymiskamppailua avaruusasemalla, Gold kuljetteli Matthew McConaugheyn kultaunelmiensa ajamana upean vehreisiin näkymiin rikkauksiaan etsimään ja First Kill kiepsautti isän ja pojan yhteisen metsästysretken toivottua kovemmaksi koitokseksi. Kaipa tässä muutakin on ehtinyt vilkaisemaan, mutta nuo nyt toimikoon esimerkkeinä siitä, ettei tässä sentään ihan yksipuoliseen elokuvatarjontaan tarvitse kyllästyä.

Edellinen ja samalla ensimmäinen omakohtainen vierailu Steel-filmatisointien maailmaan oli jokunen päivä sitten kommentoitu Kaleidoscope, jossa kolme sisarusta joutuivat jo nuorina erille toisistaan, kun perhetragedia jakoi eri-ikäiset siskot uusiin koteihin ympäri Yhdysvaltoja. Näitä koteja järjestellyt perhetuttava kuitenkin alkoi miettiä asioita uudelleen vuosikymmeniä myöhemmin ja tahtoi yksityisetsivän avulla saattaa sisarukset aikuisiällä yhteen. Alle 90 minuuttiin tiivistettynä tämä operaatio ei hirmuisen hankalalta vaikuttanut. Muutenkin näytti lipsahtavan kiireen puolelle, kun kurottavaa oli useamman vuosikymmenen verran ja lisäksi piti saada erilaisiin ympyröihin ajautuneet sisarukset nykyhetkessä kohtaamaan. Sinänsä homma hoidettiin mielestäni selkeästi, eikä tarina tuntunut erityisen tökkivältä, mutta kiire ja karsiminen kohtalaisesti tunnepuoltakin verottelivat, eli vähän vaisu ja vajavainenkin elämys oli, mutta voinee sanoa silti, etteivät ne peloista pahimmat toteutuneet.



Viimeksi kirjoittelin, että yritän näitä Steel-elokuvia suunnilleen ilmestymisjärjestyksessä käydä läpi, mutta heti alkuun tapahtui pieni loikka, kun kokoelman ihan ensimmäinen julkaisu olikin runsaat neljä tuntia kestävä minisarja Crossings, mikä tuntui hieman liialliselta noin ensikosketuksen kannalta. Kolmantena järjestyksessä taas olisi ollut vuoden 1990 Fine Things, mutta IMDB:n ilmoittamat 150 minuuttia olivat vähän liikaa jo valmiiksi myöhäiseksi venähtäneelle illalle, joten tulipa tähän jo toinen pompsahdus kohti lyhykäisempiä hömppiä. Changes on vuoden 1991 tuotoksia, jolloin ilmestyi toki vielä pari muutakin Steel-filmatisointia, mutta puraistaanpa tämä teos ensin edestä pois. Edellisen elokuvan tapaan kirjailija itse käväisee jälleen noin puolen minuutin ajan avaamassa tarinan pääpiirteitä, minkä jälkeen päästäänkin jo ihmettelemään, millaisia muutoksia ja mukautumisia olisi luvassa.

Jarrut pohjassa ei tätäkään juttua laiteta liikkeelle, ja onkin jo tullut tutuksi tietynlainen tapa kiskaista katsoja välittömästi mukaan menoon, jossa ei erityisemmin aikailla päähahmojen esittelyissä tai tapahtumien tuuppimisessa vauhtiin. Tässä tapauksessa ensimmäiset kuvat kuljettelevat uutisstudiolle, jossa Melanie Adams (Cheryl Ladd) työstää juttua vakavasti sydänsairaasta pienestä tytöstä. Hätä on suuri, sillä edessä on vaativa leikkaus, eikä paljon varoja, minkä takia Adams onkin mukana, sillä ajatuksena on tehdä katsojiin vetoava koskettava tarina ja saada apua sitä kautta. Mahdollinen osaava asiantuntija löytyykin nopsasti, mutta tämä operoi Yhdysvaltojen länsirannikolla Kaliforniassa, eli Adamsille tulee New Yorkista jokunen lentokilometri liideltäväksi, mutta juttu kaikkineen vaikuttaa niin lupaavalta, että ihan mielellään hän matkaan lähtee.



Sairaalassa Melanie tapaa pikaisesti vaativaa leikkausta johtavan lääkärin Peter Hallamin (Michael Nouri), joka ei ainakaan erityisen riemukkaalta vaikuta, mitä tulee operaation julkiseen puoleen. Ensitapaaminen onkin lähinnä kiireinen jutustelu kesken käytäväkävelyn, eikä siitä mitään valtavan sydämellistä vaikutelmaa pääse syntymään. Ehkäpä tämän jokseenkin kolkon kohtaamisen jälkeen Melanielle tuleekin yllätyksenä, että Peter ehdottaa yhteistä lounasta, mutta lähteepä kuitenkin mieheen paremmin tutustumaan. Sairaalan ulkopuolella lääkäri vaikuttaa ainakin astetta rennommalta ja juttelee perheestään, johon hän on jäänyt kolmen lapsen yksinhuoltajaksi. Melaniella on hieman vastaava tilanne, sillä hänellä on omasta puolestaan kaksoistytöt kotona. Kunhan leikkaus on onnistuneesti ohi ja jälkiosiot juttuun tehty, niin New York kutsuu jälleen ja kaksikon yhteiset hetket jäävät lopulta lyhyiksi.

Erkaneminen ei sentään ihan lopulliseksi osoittaudu, vaan ennen pitkää Kalifornia kutsuu jälleen, kun eräs senaattori on päätynyt Peterin potilaaksi ja kyseessä on maanlaajuisesti kiinnostava uutinen. Kukapa muukaan haastatteluhommiin lähtisi kuin Melanie ja kunhan Peter kuulee asiasta, niin alkaa hän välittömästi järjestellä mahdollisia tapaamisia, eli sopinee olettaa kiinnostuksen olevan hiukkasen laajempaakin kuin vain työasioihin rajoittuvaa. Jälleen aikataulut tuntuvat kovin kiireellisiltä ja senaattorin terveyden kohentuessa lähtö alkaa lähestyä uudelleen. Peter taitaa tietää, että näitä Melanieta rannikolta toiselle kuljettelevia sattumia on luultavasti hyvin rajallinen määrä, ja jos aikoo saada jotakin pysyvämpää aikaan, niin pitää tehdä aloite. Niinpä hän ehdottaakin, että perheet viettäisivät yhdessä kesälomaviikkonsa hänen rantatalollaan.



Peterin tarjousta mietiskellessään Melanie on alkuun varsin varautunut ja monimutkaisuudesta huolissaan, mutta selvästi ehdotus houkuttaa. Ilman vastarintaa kesäsuunnitelmien muuttelu ei noin vain sujukaan, sillä kummankin lapset ovat melkoisen voimakkaasti ajatusta vastaan. Kunhan päästään saman katon alle, niin ainakin osa porukasta alkaa olla ihan innoissaankin hieman erilaisesta kesästä ja etenkin Peterin vanhin poika ja toinen Melanien tyttäristä viihtyvät hyvin yhdessä. Vaikka alkujärkytys onkin lopulta pelättyä lievempi, niin Peterin 15-vuotias tytär ei tahdo tilannetta hyväksyä, sillä äidin menehtyminen vaivaa edelleen ja isän uudet kuviot suututtavat. Aurinkoinen ajanvietto ei muutenkaan ilman niitä mustia pilviä suju, sillä loma saattaa lopahtaa lyhyeen, kun Melanie saa kauan kaipaamansa työtarjouksen, eikä Peter edes yritä piilotella pettymystään. Hänen toiveissaan on yhteinen elämä, mutta välimatkat ovat valtaisat ja kenties kilometrejä huomattavasti suurempi haaste tulee lopulta henkilökemioiden sovittelusta...?

Niitä muutoksiahan otsikko tosiaan lupailee ja sitä lajia kyllä onkin tarjolla, kun suunnilleen jokainen päähenkilöistä joutuu uuden ja mullistavankin tilanteen eteen, eikä oikein yhdelläkään ole varaa täydelliseen itsekkyyteen. Rajoja sekä joustavuutta tietenkin kohtalaisesti koetellaankin, ja voisihan ainakin paikoittaisesta kaavamaisuudesta vuorottelevine ylä- ja alamäkineen lähteä napisemaan. Ainakaan omia hermoja nämä vähän tutuilta tuntuvat uusioperheen muodostelemisen pulmat ja murheet eivät liikoja rasitelleet ja minusta näistä aineksista saadaan aikaan parempaa sekä tyydyttävämpää draamaa kuin mitä olen havainnut keskimääräisissä katselemissani Harlekiini- ja Nora Roberts -filmatisoinneissa. Ensin mainittujen tuotantojen parissa on myös tämän teoksen ohjaksista vastaava Charles Jarrott puuhastellut. Itsellekin on siis tuttu vuoden 1995 At the Midnight Hour, jossa muistaakseni on vähän samanlaistakin teemaa nähtävissä, mitä tulee menetykseen ja uuteen perheeseen, mutta kyseinen teos kallistuu kuitenkin pikkuisen enemmän jännitystä hakemaan kuin Changes. Jarrottin filmografiassa olisi toki toinenkin Harlekiini-filmatisointi, eli Treacherous Beauties, mutta sitä ei omasta kokoelmasta tähän hätään löydy tutkittavaksi ja vertailtavaksi. Sivuhuomiona mainittakoon myös, että viime vuosina kohti suurempaakin elokuvatähteyttä noussut Joseph Gordon-Levitt nähdään tässä noin kymmenvuotiaana uransa alkutaipaleella Peterin nuoremman pojan roolissa.



Vaikka antaisikin yllätyksettömyydestä sekä televisioelokuville tyypillisestä vähän latteasta toteutuksesta miinustelua, niin minusta Changes silti on näissä mainituissa kerhoissa keskitason yläpuolelle kiipustava tapaus. Siinä ei pakonomaisesti ja jatkuvalla kiireellä kehitellä jotakin puolihuolimattomasti huitaistua töksähtelevää yllätystä katsojalle, vaan elokuva osaa rauhoitella ja jäähdytelläkin vähän. Ehkeivät ne aurinkoiset rannat ja lötkötteleväiset tuokioiset mahdottoman lumoavina pääse hehkumaan, mutta pienet hiljaiset hetket ja kauniit kuvat tarjoilevat kuitenkin miellyttävää taukoa, ettei jutustelu vääntämisineen käy uuvuttavaksi jankkaukseksi. Toisaalta tekee kyllä mieli tokaista, että kun sitä kesälomaa on ja kaunista rantaa riittää, niin ehkäpä näistä näkymistä olisi voinut enemmänkin saada irti. Varmaan tässä lajityypissä maisematunnelmointi on joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta toissijaista touhua, kun vaakakuppia painaa toiselta puolelta roihahteleva romanssi pitkän, komean sekä pintapuolisesti viileän, mutta pohjimmiltaan herkän lääkärin kanssa. Tässä asetelmassa ja tärkeysjärjestyksien hakemisessa voisi tietysti nähdä myös syytä paasailulle ja piikittelylle, muttei minusta Changes mikään räikein sukupuolirooleihin kangistunut tapaus ole, vaikka lopulta lähteekin hakemaan perinteistä suuntaa. Päättelyyn liittyen sanoisinkin, että kaiken kamppailun ja sovittelun jälkeen päädytään pikkuisen turhankin turvalliseen ja samalla tylsähköön lopetteluun, mutta eipä se silti suuremmin närästele. Ehkä ärhäkämmässä olotilassa saattaisi tulla tylympää tilitystä, mutta kenties kaksikon tuskailut saivat suopeammalle tuulelle...?

Plussaksi laskettakoon sekin, ettei tarinaan tarvitse vääntää mitään pakollista pahistelua helpon jännitteen toivossa, vaan töksähtelevien pistooliuhittelujen sekä hyypiömäisten vaanijoiden sijaan luotetaan siihen, että arkisemmista yhteentörmäyksistä saadaan kehiteltyä tarpeeksi draamaa ja tunnetta. Toki Melanie kohtaa vastustusta sekä uudella työpaikalla että kotonaan, kun elelyä hankaloittavat nihkeä työpari sekä kylmäkiskoisesti käyttäytyvä kotiapulainen. Näissäkään koukeroissa ei sentään seikkailla minnekään typerryttäviin tolkuttomuuksiin ja muutenkin pääpaino pidetään perheen sisällä. Onhan mukana toki sitä kompuroivampaakin kerrontaa paljastuksineen, mutta ainakin paikoin voisi veikkailla, että kirjaa on pitänyt laittaa tiiviimpään muotoon, mikä on tuonut töyssähdyksiä sovitukseen. Kaikkiaan Changes on mielestäni eheämpi ja antaa hahmoilleen huomattavasti enemmän tilaa kuin Kaleidoscope, jossa osa merkittävämmistäkin henkilöistä jätetään hyvin vähälle huomiolle. Leppoisammasta ja nautittavammasta kyydistään huolimatta ei Changes silti katsojaa ihan helpolla halua päästää, vaan onhan tavallisen arkielämän kitkojen lisäksi niitä kovempiakin koettelemuksia moninaisine sydänsuruineen koettaviksi ennen kuin voidaan alkaa kohdistaa katsetta odotettuun onnelliseen loppuun. Vaikkei elokuva lisäisikään nenäliinakulutusta merkittävästi, niin omin silmin nähtynä Changes vastaa monessakin mielessä näille Steel-filmatisoinneille asettelemiini toiveisiin ja siitä on ihan mukavaa jatkaa eteenpäin.

Changes (1991) (IMDB)


maanantai 15. tammikuuta 2018

Kaleidoscope (Totuuden hetki / Kaleidoskooppi)

Menestys monenmoisten katseluprojektien loppuun saattamisessa on omalla kohdalla kenties ollut jokseenkin takkuilevaa, mutta sehän ei ole kummoinenkaan syy lannistua, vaan laittaa seuraavaa rupeamaa aluilleen. Uudesta urakasta vähän vihjailin viime vuoden summailun lopussa ja tarkoituksena siis olisi aukaista vuodenvaihteessa hankittu Danielle Steel -kokoelma, jonka sisuksista löytyy 21 levyä. Kyseinen koppa paketoikin käsittääkseni kaikki Pohjoismaissa levymuodossa julkaistut Steel-filmatisoinnit ja näin elokuvia sekä minisarjoja kertyy yhteensä 20 kappaletta katseltavaksi. Kaipa sitä olisi maltillisemminkin voinut näitä hankintoja harrastella, eikä yhtään näkemättä kaapata tällaista järkälettä ostoskoppaan, mutta näinpä nyt taas mennään ja hillitön hamstrailu hyllyjen pulskistamiseksi jatkukoon.

Yleensä ei niinkään kiinnosta kansia tai pakkauksia kommentoida, mutta täytyy sanoa, että tämä boksi on yksi huonoimmista paketointiratkaisuista, joita on tullut vastaan. Päälle päin se näyttää sinänsä jykevältä laatikolta, mutta sisällä onkin vastassa ikävä yllätys, kun levyt on sujauteltu ohuisiin muovitaskuihin ja pinottu päällekkäin. Näitä sitten lähdin selailemaan kohti sitä varhaisempaa päätä, koska aikomuksena olisi suunnilleen aikajärjestyksessä teoksiin perehtyä. Melkoisen tiiviillä tahdilla näitä onkin tehty, koska kannen perusteella kaikki 20 filmatisointia on julkaistu vuosivälillä 1986-1996, ja jos tuostaa poistelisi ensimmäisen, niin kaikki muut mahtuvatkin jo välille 1990-1996. Varhaisin olisi ollut vuoden 1986 Crossings, mutta runsaaseen neljään tuntiin venähtävä kolmiosainen minisarja tuntui ainakin ennakkoon hiukan turhankin tuhdilta tapaukselta noin ensitutustumisen kannalta, eli siirryinpä siitä seuraavaan, joka olisi siis 1990 ilmestynyt Kaleidoscope.



Ennen varsinaisen elokuvan aloittelua päästetään kirjailija näyttäytymään katsojille, mutta mistään pitkästä esittelystä ei ole kyse, vaan vajaassa puolessa minuutissa Steel elokuvan avainkysymyksiä käy läpi ja sitten onkin jo aika kiepsahtaa Vapaudenpatsaan sekä pilvenpiirtäjien kautta kohti katutasoa, eli New Yorkin suunnalle tarina tahtoisi aluksi asettua avautumaan. Arthur Pattersonin (Donald Moffat) toimistoon ennen pitkää päädytään ja siellä hän esittelee kutsumalleen yksityisetsivälle työtarjousta. John Chapmanin (Perry King) olisi tarkoitus etsiä ja yhdistää kolme lapsuudessaan erkaantunutta sisarusta, jotka taannoinen perhetragedia on hajottanut eri puolille Yhdysvaltoja. Arthur perustelee sen verran omaa kiinnostustaan alkaa asiaa vatvomaan näinkin myöhään elämässään, että hän oli aikoinaan järjestämässä siskoksia eri koteihin, ja tahtoisi näiden viimeinkin tapaavan toisensa aikuisiällä.

Arthur epäilee, että joukon vanhin olisi vähän aikaa aiemmin mainittu lehdessä ja sattuisi vielä asumaan sekä työskentelemään New Yorkissa, mutta hän ei voi olla täysin varma oikeasta henkilöllisyydestä. No, aivan tyhjästä ja vailla johtolankoja John ei kuitenkaan joudu hommiaan aloittamaan, eikä hän hirmuisesti halua aikaa haaskailla, mutta varoitteleepa kuitenkin Arthuria, ettei tällainen vuosikausia myöhemmin tapahtuva toisten elämään puuttuminen aina ihan hyvin pääty ja totuudessakin vaaransa piilevät, mutta kaipa Arthur on näitä miettinyt ja ilmoittelee alkaneensa katumaan menneitä ratkaisujaan ja haluaisi vielä yrittää korjata niitä. Selitys riittää ainakin toistaiseksi Chapmanille, joka ottaakin varsin nopsaan kohteekseen CBA Newsin toimitilat, eikä sisarjoukon vanhimmaksi oletetun Hilary Walkerin (Jacklyn Smith) jäljittäminen kovin ylivoimaiseksi haasteeksi osoittaudu, mutta hankalammaksi menee, kun tämä väittää, että hän ei ole Johnin etsimä henkilö.



Melkoisen selkeäsanainen tyrmäys laittaa Johnin reippaasti eteenpäin puksuttelevalle etsivähommalle hetkellisen seisauksen, mutta apulaisten kautta käsiin saatu taustaselvitys Walkerin nuoruudesta kuitenkin on niin epäilyttävä ja epämääräinen, että on parasta loikata nopsasti kohti Bostonia kiitelevään lentokoneeseen. Siellä olisi tarkoitus perehtyä Walkerin lapsuusvuosiin ja näyttää siltä, ettei Hilary ihan huolettomissa ja onnellisissa ympyröissä ole varttunut, vaan näitä vuosia ovat synkistäneet vaihtuneet kodit ja väkivalta. Palasia kasaillessaan alkaa John varmistua siitä, että kyllä Hilary on juuri hänen etsimänsä henkilö ja päättää palata esittämään utelujaan uudelleen. Toisella yrityksellä Walker myöntää asioiden tilan, mutta samalla suosittelee suhtautumaan varauksella Arthurin motiiveihin, sillä heppu ei ole lainkaan niin ymmärtämätön Hilaryn nykyisestä elämästä kuin mitä haluaa antaa ymmärtää. Nimittäin Hilary on jo aiemmin pyytänyt tältä apua sisartensa etsimiseen, mutta silloin miekkosta ei huvittanut urakkaan ryhtyä.

Siinä missä Chapman saa paljon pohdittavaa, niin Walkerille tulvahtaa muistojen kätköistä mieleen runsaasti murheellista sulateltavaa lähtien vanhempien hautajaisista, sijaiskodeista ja lopulta sisarusten jakautumisesta eri perheisiin, josta ei paljoakaan ennakkovaroituksia suotu. Hän olikin jo halunnut jättää nämä osittain painajaismaisetkin vuodet pysyvästi taakseen, mutta nyt ne tulevat väkisin vastaan ja vieläpä ulkopuolisen penkomina. Monestakin syystä johtuen Hilary ei enää ole kovin halukas tapaamaan sisariaan, etenkään Arthurin osallistuessa jälleennäkemiseen. John katsoo parhaaksi antaa Hilarylle reilusti harkinta-aikaa ja lähtee itse apulaisineen jäljittämään kahta puuttuvaa sisarusta sekä kenties olisi syytä käväistä uudelleen jututtelemassa Arthuria, että löytyykö taustalta mahdollisesti muitakin syitä, miksi hän on juuri nyt ja useita vuosia myöhemmin päättänyt tällaiseen ryhtyä...?



Vaikka Danielle Steel oli minulle sekä kirjojen että elokuvien osalta vieras tapaus, niin kyllähän ne yhteensä noin 20 aiemmin katseltua Harlekiini ja Nora Roberts -filmatisointia ainakin pikkuisen vihjailivat, että millaista menoa on luvassa, enkä nyt pääse iloisesti yllättyneenä kehumaan tai vaihtoehtoisesti sen suuremmin näkemästäni järkyttyneenäkään tilittilemään. Ainakaan hirmuisesta jumittelusta, vitkuttelusta tai jahkailusta ei tarvitse lähteä elokuvaversiota moittimaan, sillä esimerkiksi alkupohjustukset vedetään pikaversiona läpi ja pääpari kohtaa ensimmäistä kertaa jo alle kymmenessä minuutissa. Näyttääkin ennemmin siltä, että löysiä jaksoja on trimmailtu ehkä liikaakin pois ja touhu menee monesti lähes mekaanisella otteella hoidetuksi jatkuvaksi juonen puskemiseksi eteenpäin, eikä mitään erityistä tarttumapintaa tai kunnollista kiintymystä hahmoihin pääse syntymään.

Kirjaa en siis ole lukenut, mutta voinee kuitenkin olettaa, että kun sillä näyttäisi sivumittaa olevan suhteellisen runsaasti, niin löytyisi sitä lihaa enemmän, eikä vain juonirunkoa. Elokuvaversio onkin minusta monessakin mielessä torso ja yleisvaikutelmaksi katselun jälkeen jää, ettei oikeastaan paljon mihinkään pystytä sen syvemmin paneutumaan tai panostamaan. Etsivätyö on yksinkertaistettu käytännössä paikasta toiseen porhaltamiseksi, josta ei isommin innostu missään vaiheessa, kun ei sitä seuraillessa juuri onnistumisen tunteita saada syntymään. Paperipinoa käteen ja seuraavaan paikkaan onkin ennemmin Johnin homman henkenä ja kun tulee tiukemman kuulustelun paikka, niin Chapmania esittävä King on lähinnä huvittava. Tämä on kuitenkin valituksista vähäisimpiä, koska eihän elokuva siihen kaadu, mutta kun ne kahden nuoremman sisaren taustat ja tarinat joudutaan huitaisemaan hyvin nopsasti kasaan, niin aletaankin olla jo pahemmin hukassa. Jos kirjan ajatuksena on vaikkapa ollut esittää erilaisten olosuhteiden muokkaamia elämiä valintoineen, niin elokuvassa ei ole mahdollisuutta kovinkaan kaksisesti tutkailla polkujen poikkeavuutta pintaa syvemmältä. Lyhyen keston takia on toki ymmärrettävää, että kaksi siskoa tuupataan selkeästi sivuun ja yritetään tarttua olennaisesta kiinni Hilaryn kautta, mutta jos se samalla tarkoittaa koko johtoajatuksen rampauttamista, niin eihän ratkaisua ainakaan tee mieli ylistellä.



Esittelyssään Steel juttelee juuri sen kaleidoskoopin pyörähtelyistä, mutta tässä tapauksessa elokuva ainakin on sen verran rajoittunut, että näkymät jäävät pahasti vajavaisiksi. Ohjauksesta vastaava ja paljon televisiotyöstä kokemusta kerryttänyt Jud Taylor toki pystyy pitämään homman selkeänä ja napakkana, eli vaikka paljon sisältöä, taustaa ja menneisyyttäkin tuupataan noin 90 minuuttiin, niin langat eivät karkaile käsistä. Siinä mielessä jälki onkin rutiinimaisen ammattitaitoista, mutta tuskinpa itselle ohjaaja tai muutkaan tekijät tästä muistoihin jäävät ja esimerkiksi Taylorilta tulee mieleen lähinnä vuoden 1990 tulkinta Hemingwayn tunnetusta tarinasta, eli The Old Man and the Sea. Useammat takaumat hiukkasen rikkovat elokuvaa, mutta eivät sentään häiritsevästi, ja lähinnä näissäkin hoppu härnäilee, kun melkoisen heppoisesti yritetään menneetkin parsia kasaan ja siinä samalla vyöryttää nykypäivään asti tuntuvia synkempiä sävyjä. Viesti kyllä menee perille, mutta tunne puuttuu ja samaa voi sanoa noin puolivälin kohdilla tehtävistä pakollisista yrityksistä pääparin lähentämiseksi, eli romanssi jää jokseenkin vaisuksi ja kaavamaiseksi likistelyksi.

Mielestäni parhaisiin puoliin kuuluukin yleinen selkeys, eikä Kaleidoscope mene missään vaiheessa sellaiseksi kamalaksi ja sotkuisen tuskaiseksi rämpimiseksi kuin mitä mainitut Harlekiini ja Nora Roberts -elokuvat ovat pahimmillaan olleet. Loppupuolella on kyllä hiukan yritystä siihen suuntaan, kun tulee järkyttävien paljastusten aika, minkä seurauksena viimeisen kymmenminuuttisen sisälle mahtuu kohtalaisen kehnoa kuraa. Niistä paremmista puolista voisi vielä mainita sisarusten tapaamisen ja muistojen makustelun, mutta nämä pilkahdukset ovat hyvin lyhyitä välähdyksiä kokonaisuudessa. Kaleidoscope onkin kaikkiaan lähinnä keskinkertainen, mutta sinänsä helppo kertakatseltava, eikä kamalan tylsäksi ainakaan käy. Miksikään mielettömäksi pettymykseksi en elokuvaa väittäisi, vaan ennemmin odotetunlaista perushömppää, mutta kyllähän sitä toivoo silti, että jatkossa tulisi tunteikkaampaa menoa vastaan.

Kaleidoscope (1990) (IMDB)