tiistai 19. syyskuuta 2017

Space Buddies (Pentujengi avaruudessa)

Kyllä se nyt vain taitaa niin olla, että pitää loppukesän paljonkin aiottua pidempää kirjoittelutaukoa laittaa poikki vekkulimaisessa hauvaseurassa ja lähteä avaruusmatkailun vietäväksi. Ei sille mitään voi, kun kaukokaipuu vyöryy päälle, eikä painovoimakaan suostu pidättelemään. No, viimeksi samaisen joukkion aarreseikkailusta höpötellessäni alustavasti puhelinkin, että Space Buddies on pariinkin kertaan ollut hankintaharkinnassa ja sittenpä se jo ostoskoriin kopsahti kaupan hyllyltä sopuhintaan. Enpä malttanut tätä pätkää pidempään hyllyssä makuutella, koska tuumailin, että pitäähän alkusyksyn elokuvareissuihin yksi kotiplaneetan ulkopuolellekin viilettävä kohkaus mahduttaa, ja kaipa kepoinen hauvahömppäily sopii siihen tarkoitukseen. Tuskinpa siis vakavamman ja raskaamman tieteisfiktion ystäville tällä vuhistelulla on paljoakaan tarjottavanaan, mutta jos odotukset on aseteltu hattaraisempaan söpöstelylaitaan, niin kenties juttu jos toinenkin kliksahtelee kohdilleen.

Yleisestikin voinee väittää, että vaikka Buddies-porukka kotonakin rakkaiden ihmisystäväisten seurassa viihtyy, niin kyllähän koiruleilla myös seikkailunjano polttelee paikoin vahvasti, ja toistaiseksi on itse tullut kohtalaisesti viihdyttyä mukana menossa, kun on viiletetty ympäri maailmaa jäätäviltä seuduilta paahteisiin paikkoihin. Buddies-elokuvasarjan vuonna 2006 käynnistänyt Air Buddies tosin vielä piti joukon kotikontujen läheisyydessä, mutta pari vuotta myöhemmin tekaistu Snow Buddies jo tuuppasi kaverukset kohti Alaskan lumimaisemia pakkasineen. Vuoden 2009 Santa Buddies: The Legend of Santa Paws tavallaan jatkoi vielä osittain samansuuntaisissa näkymissä, mutta heitti sekaan isomman ropsauksen satumaisuutta sekä lämminhenkisyyttäkin. Ehkäpä on tosiaan seikkailupaikkojen suhteen haettu hiukkasen vastakohtaisuuttakin, koska heinäkuun lopulla katseltu ja kommentoitu Treasure Buddies tosiaan viritteli aarrejahdin Egyptin kuumotteleville aavikoille aurinkoisen varmistellessa, ettei ainakaan viluisena tarvitse värjötellä. Joka tapauksessa kolkka jos toinenkin on käyty koluamassa, joten katsellaanpa tässä välissä millaista iloa ja ihmettelyä retki tummaan ja tuntemattomaan ulottuvuuteen tuokaan tullessaan. Avaruudessa kukaan ei kuule haukkuasi...?




Tie tähtösiin ei tutulle viisikolle ihan alkuminuuteilla aukene, mutta aiemmin nähdyistä osista tutuksi tullutta kaavaa noudatellaan, koska katsojalle tarjotaan lyhyt välähdys tulevasta kohteesta. Kaukana tumman taivaan syövereissä kelluu jo jokseenkin ikääntynyt venäläinen avaruusasema, jonka ikkunasta kohtalaisen yksinäiseltä vaikuttava koira kaipailee kotiin jäänyttä perhettään puhellen unelmien olevan kuin tähtiä, mutta hänen kaukaiset haaveensa taitavat kuitenkin ennemmin liittyä paluumatkaan. Maasta taas tähystellään kaukoputken kautta ylös tähtiin, jolloin toiveet taitavat olla sinne suuntautuvia. Kuuta kohti haikeasti katsellaan ja pienen pojan unelmana olisi saada tuota melkeinpä tavoittamattomissa nököttävää kohdetta koskettaa omin kätösin. Sattuupa sopivasti, että kirkas tähdenlento singahtaa läpi taivaan pojan ja koirakaverin silmien edestä, eli mahtavatkohan ne toiveet olla toteutuvaisia?

Taitaisi olla ihan liian satumaista, jos poika välittömästi kuukyydin itselleen löytäisi, mutta kenties sekin läheltä liippailee, kun jo seuraavana päivänä ohjelmassa on koulun luokkaretki avaruusmatkailun kehittämiseen ja erityisesti sen helpottamiseen keskittyvään yritykseen. Porukalle olisi luvassa kunnollinen kierros näissä tiloissa ja pääsevätpähän ainakin näkemään oikean avaruusaluksen läheltä. Harmi vain, ettei rakkaita lemmikkejä toivotella tervetulleeksi näihin ympyröihin, mutta viekkailla nelijalkaisilla on tietysti omat metkunsa mielessä. Lasten kuullessa aamulla koulukutsun, tulee lemmikeillekin kiire ja olisi parasta laittaa vipinää tassuihin. Onhan se jo aiemmin katsotuista seikkailuista selvinnyt, että jos pentuporukka tahtoo mukaan matkaan, niin keinot keksitään ja hitaasti sulkeutuvista ovista nopsat jalat huomaamatta livahtavat uusia paikkoja etsimään...



Opettajan tietämättä retkiseurue siis kasvaa viidellä ja keskuksen pihassa hänellä onkin täysi työ yrittää pysyä kirjaimellisesti yli vyöryvän lapsilauman johdossa sekä sitä seuraavan kaaostilan hillitsemisessä. Viisi pientä salamatkustajaa pääseekin pujahtamaan avaruusteknologiaa tutkimaan noin vain näppärästi. Lapsille on luvassa alkujalkailun jälkeen napsakka esittely paikan henkilökunnasta ja samalla selviää, että joukossa on uteliaisiin nuoriin hyvinkin nihkeästi suhtautuva heppu, jolla ei ole pienintäkään intoa edes piilotella opastetun kierroksen pakkopullamaisuutta. Kovasti avaruusjutuista kiinnostunut Sam (Nolan Gould) huomaakin heti Finkelin (Kevin Weisman) ärähtelyistä, ettei tämä kaveri kenties olekaan niitä miekkosista mukavimpia. No, kunhan päästään peremmälle valvontahuoneeseen, niin alkaahan sitä ystävällisempää ilmettä ainakin muiden kasvoilta löytymään. Etenkin operaation teknisenä johtajana toimiva Pi (Bill Fagerbakke) hiljaisuudestaan huolimatta vaikuttaa melkoisen tyytyväiseltä, että avaruusmatkailu nuorempaakin väkeä kiehtoo.

Koululaisten opettavaisen luokkaretken jatkuessa toisaalla, saa vallaton pentuporukka oman tilaisuutensa päästä leikkimään mittojen mukaan avaruuspukuja tehtailevan vimpaimen kanssa, ja hetkosta myöhemmin koko viisikolla onkin jo yllään avaruuskelpoiset asusteet. Mitä nyt siinä sivussa pari huulta heitettäväksi löytyy ja hiukan hajuhaittaakin syntyy, mutta pääasia on, että aletaan olla noin varusteiden puolesta valmiita marssimaan tai paremminkin kiitämään kohti suurta seikkailua. Sisätiloissa jatketaan tutustumista tekniikan ihmeelliseen maailmaan, mutta pihan puolella hauvat askeltavat kuin mitkäkin avaruuden sankarit kohti tärkeää tehtäväänsä...mikä se sitten ikinä liekään? No, pitäähän hömppäisempiinkin avaruushassutteluihin yrittää heittää ylväämpää jaloittelua lajityypin pikkuisen vakavammalla naamalla tehtyjen teosten vastaaville hetkosille vinkkaillen, eli ehkei hidastetuista kuvista ole syytä muristelemaan lähteä. Edessä odotteleekin menopeli, jossa riittää hevosvoimia kuljetella kaverukset mittavimmalle matkalleen, ja onhan se selvää, että kun on autot, lentokoneet ja sensellaiset testailtu, niin täytyyhän sitä kerran elämässään avaruusaluksen kovempaa kyytiä päästä kokemaan...



Ehkei tarkoitus kuitenkaan ole noin vain kohti suurta ja tummaa tuntematonta syöksähtää, mutta uteliaat sekä vähemmän harkitut vilkaisut voivat taipua odottamattomiin käänteisiin, kuten tässäkin tapauksessa. Turhapa näissä elokuvissa on matkoja loputtomiin pohjustella pikkutarkkuuksia läpikäyden, vaan komento kuuluu, että käynnistäkää moottorit, ja huristelu tähtiä kohti voi alkaa. Siinäpä saavat nelijalkaisetkin kokea, että ilmakehästä irtautuminen on tällaisiin touhuihin tottumattomille melkoisen hurjaa höykytystä. Riepsotuksesta huolimatta mieliala ei käänny valittelun ja vaikeroinnin puolelle, vaan vitsejä edelleen murjautellaan, vaikka vatsaa vääntää ja päätä huimaa. Kunhan lähtöponnistuksista selvitään, niin lopulta painovoima irrottaa otteensa, mikä onkin aivan uudenlainen elämys, kun tarjolla olisi vapaata kelluntaa aluksen sisätiloissa. Tässä tapauksessa tekijöillä mielikuvitusta on heppoisen hassuttelevaisesti venytelty mukailemaan Kubrickin avaruusklassikkoa, eli sanoa sopii taas kerran, etteivät ne kekseliäisyyden välkähdykset aivan loistokkaina vain suostu välkehtimään tämän elokuvasarjan puitteissa, koska väittäisin, että kyseistä tuokiota musiikkeineen on aiemminkin väännetty uusiksi.

Onneksi hommassa on muutakin tavoitetta ja tolkkua kuin vain vääntää pikkuisen tylsämielisiäkin vitsejä tunnetumpien teosten kustannuksella, mikä taas tarkoittaa, että olisi syytä leiskauttaa muutama merkki uhkaavista vaaroista ilmoille. Konkreettisemmin asiaa tarkastellessa suurimpana pulmana on, että yksi avaruusaluksen tankeista on syystä tai toisesta jäänyt täysin tyhjäksi, josta taas seuraa, ettei aiottua ohjelmaa voida viedä suunnitellusti läpi. Tässä vaiheessa toki pentujen livahtaminen kuukyytiin on myös tietoa tuntematonta keskuksen väelle sekä tietysti hauvojen perheillekin. Näyttääpi siltä, että ainakin eräs heppu olisi hyvinkin halukas perumaan tehtävän heti ongelmien ilmaantuessa sen suuremmin vaihtoehtoja miettimättä, mutta muut eivät jaa intoa lopettaa reissua alkuunsa, eikä siihen oikeastaan ole syytäkään, sillä polttoainetta kuitenkin on niinkin paljon, että voidaan kymmenenkin tuntia mietiskellä, olisikohan jotakin vielä tehtävissä, vai onko pikainen paluu sittenkin paras ja turvallisin ratkaisu. Päivän venyessä kohti pimenevää iltaa huomataan myös, että pieniä tassuttelijoita on jossakin karkuteillä, kun taas toisaalla keksitään mahdollisuus käydä lainaamassa menovettä vanhalta venäläiseltä avaruusasemelta. Seikkailuun siis saadaan uutta koukeroa ja kenties se varsinainen määränpää lopulta kaukomatkaajia kutsuu. Yksi pieni askel koiralle...



Kai sitä pitää jättää pikkuisen pulmia ja koitoksia pimentoonkin, vaikka väittäisin, että melkoisen arvattavaan tapaan tämänkin tarinan kaari lopulta katsojan silmien eteen levitellään. Siihen on jo aiempien osien aikana ehtinyt tottumaan, joten hampaiden ylenmääräinen kiristely ja omaperäisyyden puutteesta vinkuminen tuntuisi hiukan hölmöltä hommalta. Etenkin, kun tietää, että samat tyypit pitkälti ovat tätä elokuvasarjaa tiuhaan tahtiin tuotantolinjalta kotikatsomoihin väsäilleet ja silti eräskin hiippari niitä vain kaupasta kaappeihin kantaa... IMDB:n puolella Space Buddies juhlii kirjoitushetkellä niinkin laimealla pistekeskiarvolla kuin 4,5/10, eli voinee päätellä suloisten vuhistelijoiden saaneen osakseen enemmän haukkuja kuin päänsilityksiä. Kyllähän se hieman vääntää suupieliä jokseenkin epäuskoiseenkin hymyyn, kun miettii, miten tällaista etupäässä katsomon nuoremmalle laidalle suunnattua hömppäistä hupailua lähdetään tiukemmin torumaan vaikkapa uskottavuusongelmista ja vastaavista heikkouksista. Itse mietiskelisin niin, että jos pääosissa on porukka puhuvia ja vitsailevia koiruleita, niin kenties ei välttämättä kannata ihan sitä kireintä pipoa päähän sovitella ja lähteä terävin kynsin tekelettä teurastamaan.

Space Buddies onkin selkeästi nuoremmille kohdistettua avaruusseikkailua, mutta eipä se silti ole syy antaa anteeksi ihan kaikkea laiskaa löysyyttä elokuvanteon suhteen. Myönnän kyllä, että niitä närästeleviä seikkojakin ilmenee, ja jos lähtisi tosiaan näitä tarkoituksella kaivelemaan, niin eiköhän saisi kepeästi kohtalaisen kohtuuttoman ryöpytyksen aikaiseksi. Tarinan sekä hahmojen osalta suurin osa kökköyksistä suhteellisen sujuvasti silmien ohi vilahtelee ilman sen suurempia päänsärkykohtauksia. Yleisesti kuitenkin edelleen vähän ihmetyttää löysä ote koko touhuun ja vaikutelma siitä, että keskinkertaisuus olisi jo lähtökohtaisesti ollut varsinainen maali. Pöhköimmästä päästä tyypeistä lienee venäläistä avaruusasemaa komentava Yuri (Diedrich Bader), jonka räpiköinnistä ei oikein tunnu edes sitä kolmannen asteen hölmöä huvittavuutta irtoilevan, vaan kaverin kansantanssahtelut ja muut väkinäiset viritelmät taitavat tipahtaa tympeän tyhmäilyn karsinaan. Yksinäisyyden pitkät vuodet ovat tietenkin miekkosen mieltä kurittaneet, mutta eipä niitä oikein millään tavalla laadukkaaksi elokuvaviihteeksi saada käänneltyä. Liekö sitten turtumusta typeröintiin, sillä eihän tästäkään jaksa mitään isompaa itkua aloitella.



Onhan sitä muutenkin mukana pakollista pöräyttelyhuumoria ja hiukkasen harkitsematonta vitsien viljelyä, eli jos laatuhuumori lähinnä kelpaa, niin Space Buddies lienee ihan väärä valinta iltaa ilahduttamaan, koska kekseliäämmät pirteyden pilkahdukset ovat niin ja näin. Minään odottamattomana järkytyksenä tämä ei pentusarjan veteraanikatsojalle pääse tulemaan ja samaa voisi sanoa erikoistehosteosastosta, joka ei avaruusseikkailua visuaalisesti loisteliaiden efekti-ilotulitusten räiskyvään kerhoon kohottele. Harvemmin tämäkään hirmuisesti häiritsemään käy, ja onhan se kiva, kun on lähdetty kuitenkin yrittämään jokusta laajempaa kuvaa, kuten kauniin kotiplaneetan ihastelua kauempaa sekä toiminnallisempaa osiotakin. Mielikuvituksen suhteen taas on ollut rajoittimet päällä, koska löytyy tuttuun tapaan täpärää pakoa hajoavalta avaruusasemalta, hankaluuksia meterorimyrskyn muodossa, pelastustehtävää aluksen ulkopuolella ja kykyjä koettelevaa hengenvaarallista laskeutumista. Nämäkin aiemmin mainittujen mukailujen kera taas alleviivailevat, ettei Robert Vince kumppaneineen niin hanakasti ole ollut omaa ja erikoista luomassa, vaan hiukan nappaillaan ja kopioidaan sieltä sekä täältä ajatuksia. Vaikka ei lähtisikään vähintään kertaalleen nähtyjen koitosten toistelusta nurisemaan, niin edelleen motkottelisin, että ainakin toteutus voisi olla vähäsen puhdikkaampi.


Se sanottakoon, että tehosteiden toisluokkaisuus tarttuu jokseenkin väkisin pentuihinkin ja tällä tuntuu olevan yleinen jähmettävä vaikutus menoon. Kyllähän avaruuspuvuissa luontaisestikin tiettyä kankeutta toki on, mutta ehkäpä päälle tulee vielä ripaus ylimääräistä liimaa tassuihin. Onhan luvassa myös kuukävelyä ja vallattomampaa askellustakin, mutta yleisesti ottaen ja varsin valitettavasti omat silmät tahtovat väittää, että aiemmin nähtyihin osiin verrattuna pennut näyttävät nököttävän enemmän paikallaan. Tietysti silti voi höpötellä hupaisia, mutta mielestäni ohjaamossa istuskelu kankeissa puvuissa ei millään pysty kaivelemaan vilkkaasta porukasta mitään parhaita puolia esille. Kyllähän se vilkkaampi vipellys näiden kaverusten kohdalla on viihdyttävämpää seurattavaa, vaikkei sentään jatkuvasti sattuisi ja tapahtuisi. Satunnaiset kiepsahtelut ja kepeät irtiotot jäävätkin tympeämmän pönöttelyn varjoon, mutta silti sanoisin, että nelijalkaisten porukka pärjää ihmisesiintyjiä paremmin. Nimittäin näyttää siltä, että sekä aikuis- että lapsinäyttelijät hoitavat hommansa siinä määrin väkinäisesti ja nihkeästi, ettei pahemmin tarvitse alkaa kehuja kerryttämään tai kiitoksia viskomaan...

Plussapuolen kuivuessa korostuvat heikommat hölmöilyt entisestään, kuten se, että pakolliset pahistelut ovat jälleen kerran melkoisen pöllöilevää puuhastelua. Onneksi mauttomimmat häijyilyt ja ylilyödyt ilkeilyt vältetään keljuista sabotaaseista huolimatta, koska kyllähän lepsumpi ote sopii paremmin näiden tarinoiden höttöiseen linjaan. Space Buddies ei mielestäni mikään kamala saastakertymä ole, vaan ehkä omassa lajissaan lähempänä alempaa keskisarjaa. Tiedä sitten, onko toleranssi vuosien vieriessä kasvanut, mutta eipä niitä etäisestikään ärsyttäviä hetkiä montaakaan ole, vaan melko kivutunta katselua seikkailu enimmäkseen on, eikä lipsahda miksikään rasittavaksi avaruussekoiluksi. Mainitaanpa kuitenkin, että nyt kun Buddies-elokuvasarjaa on tullut viiden tekeleen verran koluttua, niin Space Buddies viimeiselle sijalle keskinäisessä kisailussa tipahtaa. Elokuvien ihmeellisessä universumissa avaruus on katsojaa kotisohvalta huomattavasti kutkuttelevammin kutsunut maailmankaikkeuden mysteerien pauloihin, mutta kenties niissä tähtäimet on aseteltu vähän muiden maalien suuntaan kuin kertakäyttöistä ja hattaraista hupia hakemaan. Joka tapauksessa on ihan kiva, että suloisten nuorten koirakaverusten joukkokin oman sankarisaattueensa lopulta saa ja siihen kaupanpäällisenä perinteiset juhlistelut. Herkemmän hempeilyn ja sydämellisyyden suhteen tulee kyllä selkeä ohilaukaus, mutta kaikkiaan Space Buddies menetteleväiseksi hömpötykseksi muovautuu vikoineenkin.



Space Buddies (2009) (IMDB)

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Treasure Buddies (Pentujengi aarrejahdissa)

Heinäkuun kesäisiin päiviin tuli tuossa ainakin hetkiseksi muutosta viileämpään suuntaan ja ulkotiloissa huomasi paikoin jopa hytisevänsä, mikä taas lisäili houkutusta seikkailla elokuvien maailmaan ja kenties näistä naputtelemaankin. Jos viimeksi kuului kinastelevan koitoksen kirvoittamaa kiroilua retkeilyreissulla Pulkkinen: Don't Push the River pöllöilevän patikkaporukan säheltäessä, niin nytpä taitaa korviin kantautua pikkuisen sympaattisempaa vuhistelua, kun tuttu pentuviisikko pitäisi päästää aarteenmetsästyksen kiehtovaan ja toiminnalliseen touhuiluun. Edellisessä eräkoitoksessa sitä keskinäistä kinastelua ja rähistelyä riittikin, mutta suloinen hauvaporukka haukahtelee ystävällisempään sävyyn, jos aiemmin vilkaistujen kolmen osan perusteella pystyy jotakin ennakoimaan. No, luultavasti siellä pikkuisen pilkkaa harrastellaan ja muutama ivaileva vitsi murjaistaan, mutta melkoisen kevyttä ja kilttiä hömpötystä lähinnä tämä katselija koiraseikkailulta odottelee ja toivoo.

Itsehän tutustuin näihin vähän vallattomiin vipeltäjiin vajaa vuosi sitten, kun viime syyskuun loppupuolella seitsemään osaan venähtäneen elokuvasarjan ensimmäisestä osasta pikkuisen puhelin. No, sinänsä ihan kiva kertakatseltava Air Buddies ei mitään lähtemätöntä lumousta langetellut, eikä ainakaan vielä ole tarvinnut mahdollisia kertailuja päässä pyöritellä, mutta eipä se mitään allergiaakaan aiheutellut. Vaikka kyseessä onkin tavallaan oma elokuvasarjansa, niin olettaisin, että se yhdistyy varsin vahvasti vuonna 1997 elokuvalla Air Bud käynnistyneeseen koirasaagaan, mutta ehkäpä tämän tekstin puitteissa pentuporukan vanhempien metkut ja matkat jätetään rauhaan. Edellisen lokakuun puolella talvisten näkymien saapumista jouduttelin lähtemällä loputtomien lumikenttien seikkailuja sekä kisailuja kokemaan samaisessa seurassa, ja olihan Snow Buddies pennuillekin ensimmäinen kaukomatka tutun ja turvallisen kotikaupungin ulkopuolelle sekä tietysti elokuvasarjassa järjestyksessä toinen teos. Ehkäpä maisemavaihdoksesta tai muuten pirteämmästä menosta johtuen tykkäilinkin jatkosta selvästi ensimmäistä enemmän, vaikka eihän sekään mikään hauvahömpötysten merkkiteos mielestäni ollut.



Kolmattakaan koitosta en malttanut hirmuisen pitkää aikaa vartoilla, koska joulumaahan osittain sijoittuva seikkailu oli tietenkin luontevaa vilkaista näiden juttujen ollessa ajankohtaisia. Santa Buddies yhdisteli pentujengin puuhia samojen tekijöiden myöhemmin kuvaamiin Santa Paws -elokuviin (The Search for Santa Paws ja Santa Paws 2: The Santa Pups). Joulukoirailut jäivät kuitenkin ainakin toistaiseksi näihin kolmeen, enkä näkisi, että sitä samaa luuta olisi pakottavaa tarvetta enää lähteä lisää jäytämään, vaan eiköhän ne legendat ja huolet jouluhengen tärvelemisestä jo tullut käsiteltyä noissa riittävän kattavasti. Joka tapauksessa myönnän näistäkin kohtalaisesti tykkäilleeni, vaikka jokaisesta osasta halutessaan saisikin varmaan aikaiseksi melkoisen puute- ja mäkätyslistan, mutta eivät nämä joulukauden hauvailut onneksi sellaisia ankeuspurkauksia näppäimistöltä kirvoitelleet, vaan aika kului mukavissa merkeissä ja kaipa sitä lämminhenkisyyttäkin pari ripausta saatiin sekaan.

Joulumaiden taikamaiset ihmeellisyydet sekä Alaskan hyytävät lumimyräkät olisi nyt kuitenkin tarkoituksena vaihdella aivan toisenlaisiin maisemiin ja siitä jo ensimmäiset kuvat antavatkin esimakua, sillä hiekkadyynejä levittäytyy kilometrikaupalla silmien eteen, eikä vilu ole huolista suurimpia, kun taivaalla möllöttelevä kultainen aurinko ennemmin tahtoo porotella olosuhteet paahteen puolelle. Jostakin hiekkamassojen keskeltä löytyy linnakemainen pieni asutuskeskittymä, jossa torielämä ainakin vaikuttaa vilkkaalta vilinältä, ja touhuileepa siellä muiden seassa veijarimainen apina. Nimeltään tämä kujeileva kaveri on Babi ja hetkosta myöhemmin hän pääsee kertoilemaan sukulaispojalleen Babulle huikeita taruja ajoilta menneiltä, ja tokihan toinen niitä mieluusti kuuntelee, ja kaipa nämä jutut katsomon puolellakin pikkuisen kiinnostavat.



Selvästi erilaiset kimaltavan kultaiset aarteet vetävät Babia puoleensa ja nuorempi oppipoika taas kovin tahtoisi kuulla erinomaisista seikkailuista, jollainen taitaa tarinavarastosta löytyäkin. Nimittäin Babi on onnistunut vähän enemmänkin kuin vain sivusta seurailemaan sellaista, sillä aikoinaan hän on päässyt kuuluisaa pentujengiä auttelemaan pulasta...vai mitenköhän asia mahtoi ollakaan? Jotta päästäisiin tarinan varsinaisille juurille, niin pitäisi pinkaista vuosituhansia taaksepäin legendojen lähteille, mutta Babi kelailee kalenteria vain sellaiset neljä vuosikymmentä taaksepäin, jolloin tunnettu seikkailija ja aarteenetsijä Thomas Howard oli hauva-apurinsa Diggerin kanssa arvoesineen jäljillä. Tähtäimessä oli himoittu Kleokatin kätkö ja vainukin alkoi jo olla varsin vahva, mutta kävipä kuitenkin niin, että vuodet vierivät ja siinä samalla suunnitelmat muuttuivat ennen lopullista läpimurtoa.

Thomas (Richard Riehle) vähitellen ikääntyi ja päätyi asustelemaan Fernfieldiin, jonne hän perusti museon ja sukukin jatkui, koska kuviin löydetään Thomasin lapsenlapsi Pete (Mason Cook). Myös Diggerille aikoinaan jälkikasvua ilmestyi, sillä sattuupa olemaan niin, että hän oli pentujengin isoisä. Tässä koitoksessa ei kuitenkaan ole päätarkoituksena setviä sukupuiden suuria saloja tai muutenkaan perhesuhteita perinpohjaisesti penkoa, joten tekijöillä on tarvetta laittaa pikaisesti seuraavaa aarrejahtia käyntiin, eli pitää saada uusi sysäys, joka palauttaisi kipinän Kleokatin mysteerin suhteen ja sellainen toki saadaan. Vaikka Thomas olisikin jo luopunut tästä haudatun aarteen haaveesta, niin joillakin polte sen löytämiseksi kuumottelee voimakkaammin, ja niinpä päivänä eräänä Philip Wellington (Edward Herrmann) astelee museon toimistoon ehdotuksensa kanssa.



Philip on itse löytänyt parhaana johtolankana toimivan esineen puolikkaan ja toinen puolisko on ollut vuosikymmeniä Thomasin hallussa. Nämä yhdistämällä ja Thomasin asiantuntemuksen avulla mahdollisuudet päämäärän saavuttamiseen tietenkin moninkertaistuisivat, ja taitaapa tämä Thomasiakin kiehtoa. Tarjouksena on yhteinen matka Egyptiin ja myös Pete on erittäin tervetullut reissukaveriksi aarreseikkailua kokemaan, mutta pentujengi pitäisi kuitenkin jättää kotiin, koska Philipin lemmikkikisu Ubasti taitaa olla vähän koiraherkkä tapaus. No, Kleokatin legenda tavallaan liittyy hyvinkin kiinteästi kissojen ja koirien ikiaikaiseen kinasteluun ja asemaan ihmisten maailmassa, sillä etsinnän kohteena olevalla korulla pystyisi muuttamaan näitäkin järjestyksiä. Ubastilla saattaakin olla kiero suunnitelma käyttää näitä taikavoimia hyväkseen ja työntää koirakunta lopulliseen epäsuosioon.

Tulevien hylkiöiden asema ei tietenkään nuoria sekä urheita hauveleita niinkään innosta ja tarkoittaapa se samalla, että pentujen pitää vaivihkaa livahtaa mukaan matkaan estämään näitä pahuuden puuhasteluja ja auttelemaan ystäviään. Tälläkin kerralla kilometrit taitetaan lentokoneen lastiruumassa ja paljonkin turistiluokkaa räjähdysherkemmässä tilassa pötkötellen dynamiittipötkylöiden päällä. Posahdusvaara ei ole ainoa edessä odotteleva haaste, sillä armoton aurinko epäilemättä laittaa paksuturkkiset kaverukset koetukselle ja voinee olettaa, että vastassa on hurjan hikoiluttavia hetkiä, jolloin Alaskassa hytistyt pakkaset ovat viilentävä muisto vain. Ennen pitkää tiet risteävät Babin kanssa, kun tulee vähän erimielisyyttä siitä, missä kohdin vedellään rajoja lainojen ja näpistysten välille. Kaipa siinä samalla jonkinasteista kaveruuttakin ollaan alulle laittamassa ja hetkistä myöhemmin joukkoon liittyy nuori kameli Cammy, joka on vastentahtoisesti äidistään erotettu. Näin saadaan perusviisikkoa kasvatettua seitsemään seikkailijaan ja pitäisi vähitellen kirmata kunnolla aarteiden perään ja tietysti auttamaan Peteä ja Thomasia ennen kuin on liian myöhäistä...



Kovinkaan kummoisia kykyjä ennustamiseen ei vaadita, että pystyy tämän koitoksen kiemuroita hyvissä ajoin arvailemaan. Onhan se jo aiemmin nähdyistä osista tullut ilmi, että ohjaaja-kirjoittaja Robert Vince ei ihan hirmuisesti ole uuden ja ihmeellisen perään, vaan melkoisen tuttuun ja turvalliseen menoon näissä seikkailuissa luottaa. Osittain varmaan on kyse siitä, että nuorimmillekin lapsikatsojille tahdotaan tarjoilla selkeää menoa, joka etenee vauhdikkaasti jännät paikat sekä hassut huvitukset esitellen. Olisikin hiukkasen hölmöä lähteä vaatimaan historiallisissa yksityiskohdissa jumittelevaa tai monimutkaisia juonikyhäelmiä kasailevaa tarinaa, mutta eipä myöskään tee mieli päästää kynäilystä vastaavia kirjoittajia ihan noin vain, sillä jälleen on pikkuisen laiskuutta ja laimeutta havaittavissa käänteiden sekä kommellusten suhteen.

Varsinaisena tarkoituksena ei ole aloitella valitusvyörytystä kliseiden kimpuista, mutta enpä yhtään ihmettelisi, jos joku kokisi katsellessa tympäisevän tuokion tai toisenkin, kun sävelet ovat hieman turhankin selkeät, hahmot hitusen stereotyyppisiä ja Egyptin mystisemmät vivahteet vaikuttavat enemmän halpatoritavaralta kuin harvinaisuuksilta. Oikeastaan jo nuoremman Thomasin ja Diggerin alkukohtaus temppelin uumenissa viestittelee, ettei muilta lainailua ole lähdetty karttelemaan, sillä seinät seikkailijoiden niskaan romahduttava avaus saattaa tuoda mieleen elokuvamaailman erään tunnetumman aarrejahtaajan koitokset. No, Treasure Buddies on kuitenkin kohtalaisesti nuoremmalle ylöisölle suunnattu, joten vauhdin ja vaaran asteita ei tietenkään kohotella samalle tasolle, eli piinaavin jännitys ja ankarien ansojen karut jälkiseuraamukset pitkälti nipsitään pois kuvista. Oikeastaan erään onnettoman kätyrin kohtalokas harha-askel pääsi jopa yllättämään muuten kiltin menon keskellä, vaikkakin toki turmion hetket jätetään kuvien ulkopuolelle.



Jos klikkailee itsensä IMDB:n puolelle, niin tällä hetkellä elokuvan keräilemä pistekeskiarvo on sellaiset 4,7/10, mikä tarkoittanee monen summailevan nämä menot ja melskeet melkoiseksi surkeudeksi. Itse en kuitenkaan näe aihetta lähteä lyttäämään pentujen aarrepuuhasteluja kamalaksi kuonaksi, joka olisi syytä haudata jonnekin Saharan hiekkoihin ikiajoiksi, vaan ennemmin se on sellaista odotuksia vastaavaa kohtalaisen kivaa perheviihdykettä. Ehkeivät ne kaverusten vitsinmurjaisut niin hulvattoman hauskaa hupia edelleenkään ole tai yleensäkään kunnolla sovi hauvojen suihin, mutta eipä toisaalta käy rasittamaankaan ja mieleen kyllä muistuu moniakin muita koko perheen koitoksia, jotka ovat käyneet hermoille huomattavasti rankemmin. Voihan lempeämpi suhtautuminen johtua etenevän kesän jokseenkin laiskasta katselutahdista, jolloin keskinkertaisemmatkin viritelmät saattavat näyttää pikkuisen paremmilta, mutta eihän se sinänsä haittaa, koska harmittomaksi kesähuviksi Treasure Buddies tulikin napattua. Lisäksi luulisin, että sekin auttaa paljon, ettei tässä elokuvasarjassa mielestäni liiallisesti kallistuta äänekkään älämölöhuumorin puoleen. Omalla kohdalla meno muuttuu usein melko nopsasti vastenmieliseksi, jos tuntuu siltä, että joku on keksinut huutamisen ja jatkuvan remuamisen olevan itsessään hauskaa. Onneksi Buddies-elokuvat eivät niinkään siihen raastavaan riekkumiseen panosta ja moninkertaisesti mieluummin omat korvat ottavat vastaan niitä vähän vaisumpiakin vitsejä kuin väsähtäneen väkinäistä älyttömyyttä.

Muutakin potentiaalista valitettavaa tietysti olisi, mutta eivät nämäkään puutteet ja kauneusvirheet hirmuisia paasaushaluja nostattele. Lisäksi elokuvasarjan aiemmat osat ovat tavallaan totuttaneet silmät vähän muovisiin ja tönkköihin tehosteisiin ja halpaan visuaaliseen ilmeeseen yleensäkin. No, kun nyt kuitenkin seikkaillaan höpöttelevien hauvojen muutenkin satumaisessa maailmassa muinaisten aikojen myyttien perässä, niin ehkei todellisuutta orjallisesti toistava ulkokuori ole huolista suurimpia. Kuitenkin se vähäsen viehätystä vauhtihurjastelusta vie, kun tehosteissa taso ei kovin korkealle nouse. Tästä toimikoon hyvänä esimerkkinä loppupuolelta löytyvät jahtijaksot kissa-armeijan kera, koska tämän porukan herääminen henkiin on vähän niin ja näin. Vähemmän liikettä sisällään pitävissä kohtauksissa ote pitää paremmin, eikä ole isompaa tarvetta lähteä yksittäisistä kuvista motkottelemaan. Oikeastaan sanoisin mieluummin, että nääntymyksen partaalla olevien poloisten rankka aavikkovaellus sisältää ihan nättiäkin näkymää noin karumman kauneuden kulmasta tutkittuna. Enpä siis menisi miksikään mahalaskuksi tuomitsemaan elokuvaa tälläkään osa-alueelta. Mielestäni silti Snow Buddies lumisine maisemineen ja Santa Buddies joulumaailmoineen ovat ainakin hitusen isompi ilo silmille, mutta aavikkoreissun näen kuitenkin mukavana vaihteluna joukkoon.



Ennalta-arvattavasta etenemisestä ja vähän kulahtaneista koitoksista huolimatta taival halki auringon käristämän aavikon ja perillä odotteleva ansoitettu temppeli tarjoavat lajissaan keskisarjan kilttiä seikkailuhömppää. Jälleen on mukava huomata, että hauvaporukka saa runsaasti ruutuaikaa, eikä heitä tuupata sivuun ja keskitytä seurailemaan ihmisystäväisten jaarituksia. Luulisin, että pienemmät katselijat vieläpä saavat persoonallisten pentujen kepeistä metkuista ja huulenheitosta enemmän iloa irti, ja onhan näiden seurailu hiukkasen iäkkäämmällekin sohvanököttelijälle ihan kelvollista vaihtelua, vaikka koiruleiden kuittailu pikkuisen puhditonta olisikin. Harmitonta on hauvojen höpöttely, eikä jutustelua ole lähdetty oikeastaan edes vihjailevilla kaksimielisyyksillä hivuttamaan roisimpaan suuntaan.

Treasure Buddies onkin noin kokonaisuutena selvästi tahdottukin pitää myös nuorelle yleisölle sopivana, sillä satunnaiset luurangot ja käärmeiden kohtaamiset toteutetaan melko lyhyinä välähdyksinä, ja näiden kotvasten pelottavuutta ei todellakaan ole lähdetty maksimoimaan. Varsinaisesta väkivallasta ei oikein voi puhua, vaikka jahtia harrastellaan ja pienimuotoista kamppailuakin saadaan aikaan, joten siinäkin mielessä melko puhtoista seikkailuviihdettä elokuva edustaa. Onneksi pitkälle polulle mahtuu kuitenkin vaihtelevasti haasteita seikkailijoiden voitettaviksi, mikä ehkäisee tylsistymistä. Välillä pitää nousta taivaille tuulahdusten avulla kilometrejä taittamaan, tuokiona toisena armoton hiekkamyräkkä räyhää päin kuonoja ja siihen vielä pyramidin pulmat päälle tiukkoine testeineen. Kaikkiaan siis ihan kohtalainen koitos, vaikka välillä mystiikka ja eksotiikka vaikuttaakin pahasti irralliselta ja ideaköyhältäkin. Nyt olisi siis katseltuna ja kommentoituna ne elokuvasarjan neljä osaa, joita ennakkoon pidin kiinnostavimpina. Voipi siis olla, että tämä reissu Egyptiin saa jäädä omakohtaisen Buddies-urakoinnin päätepisteeksi, mutta enpä mene varmaksi julistamaan. Nimittäin onhan tässä jo pariin otteeseen tullut kaupassa hyppysissä hypistelyä joukkion kolmisen vuotta vanhempaa avaruusseikkailua. Nähtäväksi jää, viekö Space Buddies minutkin pentujen matkassa irti kotiplaneetan painovoiman otteesta avaruuden ihmeellisyyksiä vilkuilemaan, vai oliko tämä nyt tässä...?



Treasure Buddies (2012) (IMDB)