sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Tokyo Godfathers

Vähän vahingossa tuli valittua jokseenkin jouluinen elokuva näin keskikesän katseluun, koska en paljoakaan etukäteen ollut selvitellyt, millainen teos on kyseessä. Mutta eipä kai se niin tarkkaa saa olla.

Nopeasti se aikakin vain tuntuu tässä viilettävän, sillä edellisestä animeseikkailusta näyttäisi olevan jo kovin monta kuukautta. Lienee siis sopivaa käydä viimeinkin tämän yhdeksän elokuvaa sisältävän laatikon kimppuun. Olisihan sieltä varmaan värikkäämpää ja toiminnallisempaakin tavaraa löytynyt, mutta eihän sellaistakaan aina kaipaa.



Tokyo Godfathers sijoittuu joulun ja uudenvuoden väliselle viikolle. Niinpä lieneekin sopivaa, että joulujuhlilla käynnistellään. Lasten esittämän herkemmän näytelmän jälkeen yleisö saa kuultavakseen hieman tiukkasanaisempaa juttua. Kunnon paasausta siinä hengessä, että korvia saattaa pikkuisen kuumotella.

No, vähitellen tilaisuus lähenee loppuaan ja yleisö poistuu. Lähdetään seurailemaan ilmeisesti sellaisia kulkijoita, joille elämä ei ole käsiin lätkäissyt niitä todennäköisimpiä voittokortteja. Moni viettääkin tätä ilon ja valon juhlaa ulkona viimassa ja lumisateessa vailla kunnollista kattoa pään päälle. Ruokakin on vähän niin ja näin. Sävyt ovat tilanteeseen sopien jokseenkin harmaat ja haalistuneet.

Hälinän hälvetessä päästään viimein tutustumaan paremmin elokuvan pääkolmikkoon. Parin kauemminkin kodittomina olleen miehen seuraan on liittynyt kotoaan karannut nuori nainen. Tunnelmat eivät ole erityisen hilpeät, kun tämä kolmikko viimein pääsee yhteisestä jouluateriastaan nauttimaan.



Sanoja vaihdetaan paikoin hyvinkin piikikkäällä kielellä, mikä johtaa myös otteiden kovenemiseen puolin ja toisin. Välillä näyttää siltä, että rähinä on karkaamassa enemmänkin käsistä. Ehkäpä onkin eräänlainen onni, että kolme kulkuriamme löytää roskien joukosta sinne hylätyn vauvan, mikä ainakin tilapäisesti jäähdyttää pahimmat höyrypäät.

Vaikka epäilemättä kaikenlaista kurjuutta nämä sankarit ovatkin matkojensa varrella nähneet, niin siitä huolimatta yhdellä ja toisella herää välittömästi huoli pienen puolesta. Näkemykset tosin tuntuvat poikkeavan sen suhteen, miten pitäisi toimia. Yksi haluaisi antaa asian virkavallan hoidettavaksi, toinen taas etsiä vauvan vanhemmat, kysyäkseen miksi tällaiseen kamalaan ratkaisuun piti turvautua.



Päätetään kuitenkin lähteä jäljittämään vanhempia, mikä onkin sitten pulmallisempi homma, koska resurssit ovat varsin rajalliset ja johtolangatkin vähäisiä. Jäljille kuitenkin päästään, mutta mutkiakin ilmenee. Välillä tilanteet muuttuvat vaarallisiksikin, kun sattumakeiju viskelee eteen vähän kaikenlaista haastetta. Öiset kadut eivät aina ole niitä mukavimpia paikkoja liikkua, varsinkaan vauvan kanssa. Hetkenä parina käänteet näyttävätkin johtavan varsin synkkään päätökseen, mutta ehkä siitä lopulta vielä pikkuisen kirkastuu.

Paljoakaan ei varmaan tule valehdeltua, jos väittää, ettei Tokyo Godfathers mikään eniten onnea tihkuva joulusatu ole. Sen verran niitä ikävämpiäkin sattumuksia ja murheellisia tarinoita mukaan mahtuu. Toisaalta kyseessä ei ole mikään lohduton viimeinen sukellus pimeään pohjaan, vaan niitä tällaisissa arvostettuja pilkahduksia kyllä löytyy.



"Millainen maailma onkaan?"

Maailman esitellessä pimeämpiä puoliaan löytyy kuitenkin onneksi apua ja turvaa muista. Vaikka ajatukset synkemmät olisivatkin mieltä vastustamattomasti valtaamassa, silti tuntuu löytyvän halua antaa auttava käsi tai lämmin syli kanssakulkijoillekin, mikä katsomon puolella miellyttää. Tuleekin mieleen Mika Kaurismäen tavallista tummempi jouluelokuva Kolme viisasta miestä, mikä ei lainkaan huono juttu ole, sillä onhan niitä samaan aikaan sijoittuvia kevyempiä hömppiä tarjolla huomattavasti runsaammin. Hahmotkin vähän siitä muistuttelevat, sillä heihin ei välttämättä ensisilmäyksellä suuresti ihastu, mutta minuuttien vieriessä voittavat puolelleen, että lopulta huomaa enemmänkin välittävänsä.

Kun palaillaan kertailemaan niitä menneisyyden murheellisuuksia, niin poltettujen siltojen ongelmallisuus tulee esille. On niin vaikeaa yrittää paikkailla vanhoja vuosien entisestään tulehduttamia virheitä ja sopia niiden synnyttämiä kaunoja. Kannattaisikohan silti kokeilla? Ehkä ne sillat eivät aikoinaan aivan täysin poikki kärähtäneetkään ja sovitteluille olisi edelleen sijaa? Ainakin yrittämiseen saa kolmikon jokainen jäsen tilaisuuden.



Välillä tietyt satumaisuudet pääsevät maustamaan menoa, hieman arkisessa hengessä toki. Yleensä nämä saavat äkkipysähdyksen osakseen. Eihän sitä nyt liikaa auta fantasian puolelle seikkailla tällaisessa yhteydessä. ...Vai löytyisikö niille satumaisille ihmeillekin sittenkin oma paikkansa tässäkin pienessä tarinassa?

Oikeastaan ainoa enemmän vastaan laittava juttu on se toiminnallisempi puoli. Osasta kohkaamisesta ja rankemmasta menosta jää sellainen jälkimaku, että on ollut tarve saada vauhtia ja jännitystä mukaan, vaikkakin sitten vähän löyhästi sekaan sotkien. No, joka tapauksessa kyseessä on vain pieni miinus, joka ei muuten hyvää ja koskettavaa elokuvaa vesitä. Tätä osastoa on muutenkin varsin vähän niiden noin 90 minuutin aikana.



Tokyo Godfathers kyllä innostaa ottamaan muitakin ohjaajansa Satoshi Konin elokuvia tarkasteluun. Mitä olen lueskellut parista, niin saattavat olla pikkuisen värikkäämpää ja ehkä fantastisempaakin seurailtavaa. No, Paprika tulee melko varmasti katseltua, sillä se löytyy tästä samasta kokoelmasta. Millennium Actress on ehkäpä se eniten kiinnostava. Elokuvamaailmaan sijoittuva muistelo animena toteutettuna innostaa kyllä.

Elokuvan vähitellen lähestyessä loppuaan ja aina vain lämpöisempien tunteiden käydessä päälle tuli mieleen, että voisi taas pitkästä aikaa uusia joitakin Kurosawan kovin humaaneja elokuvia, joissa usein on samansuuntaisia piirteitä ja teemoja havaittavissa. Ajatus kyllä on käynyt ennenkin mielessä, mutta usein suunnitelmat ovat muuttuneet, sillä nämä herran elokuvat ovat monesti varsin uuvuttavia, vaikkakin hyvällä tavalla. Laitetaan tähän nyt vaikkapa kolme potentiaalista ehdokasta, jotka mielessä vierailivat: DoomedRed Beard ja Heaven and Hell. Kurosawalta toki löytyy paljon muitakin loistavia elokuvia, mutta nuo noin tarinoidensa ja sanomiensa puolesta muistia eniten kiusivat tällä kerralla.


Tokyo Godfathers on viileään talviaikaan sijoittuva miellyttävän lämmin tarina. Vaikka elämä olisi potkinut kovempaakin, niin ei silti tarvitse ikitalvea sydämeensä päästää, kuten tämänkin pienen seikkailun päähenkilöt osoittavat. Kolhuista ja murheista huolimatta jaksetaan jatkaa ja muistakin välittää sekä pitää huolta. Sen verran herkistävää katseltavaa se on, että jälleen saa silmiä olla pyyhkimässä useampaankin kertaan pienten ja suurten ihmispolojen laittaessa parhaansa mukaan kurjille oloille vastaan. Ulkokuori ei välttämättä niin jouluinen ole, mutta kun se henki on saatu näinkin hyvin kohdalleen, niin kukapa sitä muovikoreilua ja halpaa kimallusta enää haikailee...



Tokyo Godfathers (2003) (IMDB)

torstai 26. kesäkuuta 2014

Go for It (Antaa heittää)

Tyrmäävien sementtikäsien seikkailut kutsuvat jälleen, eli toisin tulkittuna pöllöilyseura vetää vastustamattomasti puoleensa. Ankea, kolea ja sateinen kesä on pääsyyllisten listalla, miksi toistuvasti tulee hakeuduttua kevyempääkin kevyempien sekoilujen pariin. Otollisempien olosuhteiden vallitessa sitä tulisi tietenkin seurailtua laadultaan aivan toisenlaisia viihdykkeitä, sanoo itsepetoksen mestari...

Lienee siis kohtalaisen helposti arvattavissa, että ystävämme Spencer ja Hill sinne ruudulle jälleen kirmaavat. Kyllähän sitä taukoa jo kestikin ja eroahdistus iski kimppuun. Valikoimista tarttui hyppysiin jälleen "tuoreempaa" tuotantoa. Aikaa pitää kelailla taaksepäin runsaat kolme vuosikymmentä, niin päästään tämän tuokioisen syntyhetkille.



Jostakin kaukaisuudesta kohti kameraa rullaluistelee se tuttu kiusankappale, tällä kerralla nimenään Rosco (Terence Hill). Jalkojen alle asetetut pienet pyörät eivät oikein pärjää suuremmille maanteillä kiitäville rekkahirmuille, mutta ilonpilkahduksiakin sattuu matkalaisen tielle.

Toisaalla Doug (Bud Spencer) lopettelee pari viikkoa aiottua aiemmin vankilauraansa. Sellit alkavat olla ylikansoitettuja, joten paikan päällikkö toivottelee hyvät jatkot ja hieman lainkuuliaisempaa tulevaisuutta. Doug tästä tilaisuudesta ilahtuu ja suuntaa kohti muita maisemia. Nälkä aina vieraanamme, joten ravitsemusliikkeet houkuttelevat puoleensa.

Siellä kaksikkomme sitten saatellaankin yhteen, kun Rosco etsii pienemmistä liikkujista piittaamatonta rekkakuskia. Kuten voi odottaa, niin tälläkin kerralla Budin esittämä tyyppi joutuu tahtomattaan sotkuun sijaiskärsijäksi. Niinpä vain isonyrkin on lopeteltava ateriointi turhan varhain ja siirryttävä muksimisen pariin tunteiden ottaessa pikkuisen lämpöä.



Kaksikon matka jatkuu rattoisasti rekkakyydillä. Harmi vain, ettei kumpikaan ole menopelin oikea omistaja, joten poliisilta löytyy pari valikoitua mielipidettä tällaiseen reissailuun. Karkuunhan sitä pitää päästä, ja nopeasti mielellään. Sössötysten ja sekaannusten kautta nimetkin pääsevät vaihtumaan. Ehkä tämä "tuplaosien" esittäminen hieman enteileekin samojen tekijöiden vuotta myöhemmin seurannutta elokuvaa Double Trouble. Tähän väliin sopinee huudella, että näistä se uudempi on parempaa tyhmäilyä.

Pikaisesti omaksutut henkilöllisyydet sattuvat kuulumaan parille huippuagentille, jotka mitä luultavimmin ovat päättäneet päivänsä viimeisimmän tehtävänsä parissa. No, tavallaan hyvä, että korvaajat löytyvät näinkin nopeasti, laadussa taasen saattaa olla vähän napisemista. Jälleen suurten setelien hurmio valtaa parivaljakon mielet siinä määrin, että mitäpä niitä väärinkäsityksiä korjailemaan.



Toiveet nopeasta vaurastumisesta vievät vaarallisten hommien pariin. Jostakin syystä kukaan ei oikein osaa epäillä mitään, vaikka tyypit säheltävät miten tahtovat. Kohteena on superkonna, jonka esikuvat löytynevät vähän tunnetumman vakoilijan useammistakin seikkailuista. Saa sitten nähdä, miten Spencer ja Hill haasteistaan selviävät ja onko kaiken sekoilun palkkiona se himoittu miljoonasalkku?

Useammastakin Bond-seikkailusta on siis poimittu aineksia pienimuotoisen irvailun kohteeksi. Pahiksesta tulee mieleen etenkin Roger Mooren eräs elokuva. Q-osasto toki oman pilkkansa saa myös. Yleisvaikutelma tähän huvitteluun panostukselle jää taas sinne hätäisesti huitaistun puolelle. Mitään timanttista nerokkuutta ei kannata lähteä toivomaan. Tämä tosin lienee selviö Spencerin ja Hillin elokuviin aiemmin tutustuneille.

Mieleen ei mitään huumorikukkasten huippuja muutenkaan hirveästi päässyt taltioitumaan. Jostakin syystä edelleen viehättää kohtaus, jossa Bud hartaasti valmistaa käsipurilaista puraistavaksi. Muuten on siis vähän niin ja näin, mitä vitsitarjontaan tulee. Parempaakin on tullut haukattua...



Go for It on kolmas osa kaksikon "Miami-kaudesta", joka alkoi vuoden 1977 elokuvalla Crime Busters. Kolmisen vuotta myöhemmin ilmestyi Hillin sooloilu Super Snooper, jota en usko uusivani, sillä se muistuu lähinnä rasittavana mieleen. Tämän jakson päätti vuonna 1985 ilmestynyt Miami Supercops. Sen kyllä haluaisin uusia. Kokoelmaakin tuli ennakoivasti selailtua, mutta voikohan olla niin, etten kyseisestä elokuvasta ole levyjulkaisua hankkinut ollenkaan... Voihan ei sentään, tähän puutteeseen pitää puuttua!


Suunnilleen samalla toivomisen varaa jättävällä tasolla seikkaillaan tappelujenkin suhteen. Spencer, Hill ja Barboni ovat saaneet tosiaan aikaan paljon parempaakin viihdettä tässä mielessä. Erityisen onnistuneita hetkiä ei oikein esiinny, vaan lähinnä liikutaan siellä menettelevien pieksemisten maastossa. Jos jokin näistä pitäisi esille nostaa, niin kai se olisi Budin ja vähän vihamielisen tarjoilijanelikon kohtaaminen. Linja on kovin kiltti tässäkin. Niinpä ikäsuositukseksi valittu 11 vastannee hyvin sisältöä.

Elokuvan omat jalat ja ansiot ilmeisesti nähtiin Yhdysvalloissa sen verran horjuviksi, että oli jälleen parasta turvautua Trinityn nimellä kampanjoimiseen. Siksipä nimeksi siellä valittiin Trinity: Hits the Road. No, eipä tämä suomalainenkaan vastine mikään kovin kekseliäs ole... Future Filmin levy sisältää täyspitkän version (104:30) ja kuvasuhdekin (1.33:1) on tällä kerralla oikein, joten se kelpaa ihan hyvin.



Voinee todeta, että Spencer ja Hill ovat viilettäneet innokkaammin ja vauhdikkaammin muutamissa muissa Enzo Barbonin ohjauksissa. Käsikirjoituksesta taas vastaa Enzon poika Marco, joka on ollut mukana muissakin isänsä ja nyrkkiduon tekeleissä. Ikävämpi juttu Marcon kannalta vain, että näitä ei yleensä kovin korkealle arvosteta Spencerin ja Hillin elokuvia muistellessa.

Voisihan sitä tosiaan hersyvämpääkin viihdettä saada aikaan, kun parille säheltäjälle annetaan vapaat kädet, kasa huippulaitteistoa ja rajaton luotto. Tässä tapauksessa hyvä resepti ei kuitenkaan tuota maksimaalista elämystä, tai oikeastaan lähellekään. Kultakauden ulkopuolella ehdottomasti seikkaillaan, mutta edelleen siedettävästi.

Oloja voi kotisohvan puolella toki hienosäätää edullisemmiksi tällaiselle rupeamalle. Kun Bud siinä kylmää Budia hörpsii, niin kyllähän se katsomossakin alkaa kiusimaan ja huulenlipomista seuraa. No, Mikolle kelpaa viileä Karhukin, ja sellaisia mielihaluja toki tulikin näiden reilun sadan minuutin aikana toteuteltua. Tekosyyt ovat ainakin kunnossa. Mutta, mutta...jospa takaisin elokuvaan vielä hetkeksi. Go for It ei tosiaan ole sitä sarjaa, mistä kannattaa alkaa tutustumaan kaksikon tuotoksiin. Sitten jos ne kelvollisimmat on nähty ja nälkää riittää, niin voi hyvinkin harkita.



Go for It (1983) (IMDB)