Assassination (Salamurhaaja)

Odotettuun tapaan kevään kuumotellessa lähtee katselu- ja kirjoittelutahtikin siinä samalla laskuun välien venähdellessä, kun päivät sekä vähitellen illatkin kuluvat ulkoilmasta nautiskellen. Syksymmällä taas varmaan elokuvaviihdykkeet vievät isomman palasen vapaa-ajasta, vaan eipä harrastelu täysin tauolle jouda lämpimien aikojen kaudellakaan. Toukokuun lempeämpien lätinöiden lisäksi pitää tietysti pikkuisen tuimempaakin tavaraa katsella, eli Charles Bronson kutsutaan kotikatsomon kevätvieraaksi jälleen kerran. Täytyy tosin todeta, ettei Assassination miestä minnekään kovimmille koston poluille ole marssittamassa, vaan tämä Bronsonin myöhäisempien aikojen vääntö sijoittuu hänen filmografiassaan toiminnallisempien teosten osalta valitettavasti varsin löysien koitosten kerhoon, eli jos kätöset täristen jännityksestä pinkeänä kaipaa rajua rähinää ja hurjaa hutkintaa, niin tämä henkivartijahöttö taitaa Bronsonin tuotannosta olla kohtalaisen kehno valinta sitä tilausta täyttämään. Itsehän päätin ottaa vähän hatarien muistikuvien varassa mielessä välkehtivän tarinan uusintaan aivan liian myöhäiseksi venähtänyttä iltaa viimeistelemään, mutta mahtaakohan Assassination väsähtäneille silmillekään edes keskinkertaista räiskyttelyilottelua toisinnollaan tarjoilla...?

Katujen lakia noudattelevia tylyjä tuomioita ei sentään aivan heti sännätä luodein jakelemaan, vaan odotteleva ilmapiiri vallitsee suurempien väkijoukkojen kerääntyessä todistamaan uuden presidentin virkaanastujaisia. Juuri sopivasti taksi tuo Jay Killianin (Bronson) paikalle ja kenties työn puolesta takaisin tositoimiin, koska hän on viettänyt kuutisen viikkoa poissa näistä kuvioista sairaslomalla. Ilmeisesti kokemusta on korkean profiilin suojeluhommista kertynyt, mutta nyt miekkoselle tiedotellaan, että presidenttiä turvaavat toiset tyypit ja Killian ryhmineen on päävastuullinen uuden mahtimiehen vaimon hengestä ja terveydestä. Jostakin syystä tämä toimenkuva ei laita Killiania riemusta hihkaisemaan ja vastaavissa nihkeissä tunnelmissa vaikuttaa olevan turvatoimien kohde Lara (Jill Ireland), joka melkoisen suorasanaisesti tekee selväksi, ettei paljoakaan Killiania arvosta ja tämä väkinäinen tuttavuus käynnistelläänkin melkein jossakin avoimen halveksunnan rajamailla.

Tähdet tai muutkaan kohtalon enteet eivät siis välttämättä aivan parhaissa asennoissa ole kaksikon kohdatessa, mutta pakko mikä pakko sietämättömyyttä on sietää tässä tapauksessa, koska Killan ei voi hommiaan valita ja Lara taas joutuu katselemaan hänelle osoitettuja suojelijoita, eli näilläpä sitä mennään, vaikka horisontissa selkeästi on jo kiukuttelua kera sekalaisen purnauksen nähtävissä. Jo ensimmäisen autokyydin yhteydessä käy selväksi, ettei Lara suostu käskytettäväksi, vaan päättääpä ottaa kulkupelikseen avoauton, mikä noin turvallisuusnäkökulmasta on vähintään pieni painajainen, ja tahtoopa hän myös uhitellen osoittaa, ettei suostu jakamaan pelkoja mahdollisista murhayrityksistä. Oman pään mukaan siis mennään, mutta jotakin on väkijoukon keskellä kehitteillä, mikä lopulta johtaa räjähdykseen. Pamahduksesta jää siinä määrin varaa tulkinnoille, että sitä voidaan onnettomuudeksi väittää ja kun mitään vakavaa ei lopulta satu, niin innokkuus jälkiselvittelyihin laskee.

No, vaikka osa porukasta tahtoisi unohtaa tämän sattumuksen, niin Killianin epäilykset ovat jo heränneet ja hämärähommien mahdollisuutta lähdetään vaivihkaa selvittelemään. Ilmeisesti hänellä on takana riitaisa avioero, mutta sepä ei vie täysin puhtia pois töiden suhteen ja kyllähän kokenut kaveri nopsaan pääsee kärryille, mikä isompi suunnitelma saattaa taustalla toteutustaan vartoilla. Pitäisi vain saada muut vakuuttuneiksi, että kieroilua on meneillään, ja omat alaiset tuntuvatkin Killianiin luottavan. Aivan eri asia on johtoportaan sekä poliittisten päättäjien päiden kääntely, koska siltä suunnalta on luvassa jahkailua, empimistä, kiistämistä ja muutakin kampittelua. Joskohan jollakin on oma etu mielessä tai muuta kieroilua kiikarissa, mutta Killian ei noin vain suostu luopumaan ajatuksistaan tai aikeistaan. Samoihin aikoihin Laraa ajetaan ahtaammalle lehdistön toimesta, koska painostaen tivaillaan vastauksia liittyen presidenttiparin yksityiselämään ja mahdollisiin railoihin rakkaudessa, eli kovin kivaa ei kellään tunnu olevan.

Liittyneekö sitten näihin, vai tuleeko muuten vain tarve tempaista lyhyt irtiotto, mutta joka tapauksessa Lara päättää sen suuremmin lupia kyselemättä livahtaa veneilypuuhien pariin merellisestä elämästä nauttimaan ja rentoutumaan. Jos Killianilta kysyttäisiin, niin tämä reissu ei hirmuisesti kannatusta keräisi, mutta Lara ei edelleenkään paljoakaan piittaa turvapäällikkönsä näkemyksistä tai tämän mieltämistä vaaranpaikoista. Sattuupa kuitenkin olemaan niin, että pitkän uran tehneen Killianin vainu on viritelty kohdilleen ja sitä vahvistelee paatin pohjaan kiinnitelty ärhäkkä pommimötkäle, joka posauttelee jahdin pirstaleiksi. Edelleen kokeillaan, joskohan menisi onnettomuusselityksellä läpi, mutta touhuun ja temppuiluun jo tympiintynyt Killian lähinnä toteaa, että äärimmäisen harvinaisia näiden veneiden yht'äkkiset paukahdukset ovat. Jos ei miekkosta vieläkään uskota, niin onhan sitä toki luvassa lisää vahvistuksia, eikä enää lainkaan niin piiloteltuja salamurhayrityksiä, vaan pahisporukoissa kaivellaan rohkeammin kivääriä käteen ja lähdetään räiskyttelemään, mutta kyllähän Killianin hyppysissäkin tuliaseet kuolettavaan tapaan luotejaan jakelevat, eli kaipa sitä täytyy lähteä kokeilemaan, kenellä taidot riittävät ja kuka taas joutuu henkikullastaan luopumaan...

Jos elokuva kuulostaa selostuksen perusteella kuivahkolta, niin sitähän se valitettavasti onkin piristävien paikkojen ollessa lyhyitä ja vieläpä varsin vähäisiä lukumäärältään. Suurimmalta osaltaan Assassination keskittyykin esittelemään melkoisen mielikuvituksettomasti ideoitua surmajuonitteluaan, jonka epämääräiset taustatyypit eivät jaksa kiinnostaa juuri lainkaan. Kun vielä toteutus on luokkaa puhditon ja laiska lössähdys, niin jo valmiiksi väsähtäneen katsojan ei tarvitse mitään mahtavaa keskiyön tuntien piristymistä pelätä, koska lyhyistä revolverileikeistä huolimatta vaikutus vastailee ennemmin jotakin Nukkumatin touhuja. Vähänkään enemmän Bronsonin tuotantoa ja etenkin 1980-luvun jälkipuoliskolta eteenpäin katsottuna hiipuvaista remuamista vilkuillut lienee tullut tutuksi sen seikan kanssa, ettei hän keskinkertaisuuksista onnistunut pitäytymään erossa. Itsekin niitä tähän sarjaan mieltämiäni tekeleitä on tullut lukuisia tutkittua ja osaa jopa useampaan kertaan, joten sinänsä tuttua juttua näiden puisevampienkin pätkien ruotiminen on.

Muutamasta tällaisesta vaisummasta kärhämöinnistä olen blogiinkin naputellut, mutta sen sanoisin, että monesti niistä Bronsonin C-kerholaisistakin on löydettävissä viihdyttävää vihoittelua tai suuta hymyyn vääntävää ylilyödyn tylyä touhua. Assassination taas valitettavasti ei omien silmien mukaan kykene juuri mitään mainittavaa millään osa-alueellaan katsojan iloksi kyhäilemään, vaan homman henkenä on joutavanpuoleinen tasapaksuus ilman huippuhetkiä tai oikeastaan edes toisluokkaisen toimintaelokuvan tokkairointeja taikomaan. Eihän runsas kuukausi sitten kommentoitu The Stone Killer sinänsä mikään tiukkojen poliisielokuvien esimerkillinen tylyttely ole, mutta sekin kyllä kohtalaisen rauhallisesta tahdistaan huolimatta pieksee nämä uudemmat salamurhailuyritykset siinä määrin selkeästi, ettei tarvitse arpomisia harrastella. Laadullisesti lähempänä liikkuu vuonna 1988 ilmestynyt Messenger of Death, joka lokakuun uusinnassa vaikutti kovin väsähtäneeltä ja kärsi sekin yleisestä toimintarutistusten puutoksesta, mutta minusta sekin on yleiseltä menoltaan hiukkasen reippaampaa kaunojen selvittelyä ja kuvapuoleltaan selkeästi komeampaa katseltavaa. Tahtoo siis sanoa, että Assassination menee omalla listalla Bronsonin kehnoimpiin kevyesti.

Tokihan näitä heikkojakin elokuvaviritelmiä ehti pitkään yhdessä valkokangaselämän ulkopuolellakin viihtyneelle pariskunnalle kertymään, koska kaikkiaan 16 elokuvassa IMDB:n mukaan Bronson ja Ireland yhdessä esiintyivät. Sinänsä on kuitenkin harmi, että tämä viimeiseksi jäänyt yhteistyö on joukon huonoimpia ellei jopa se kaikista kehnoin. Ireland pääsee jälleen virnistellen kovistelemaan puolisoaan, mutta sen suurempaa sähäkkyyttä sanailuihin ei saada ja mielestäni nämä koukerot on parin aiemmissa yhteistöissä käyty hauskemmin ja reippaammin läpi. Paras puhti ja pilkahdus onkin keskinäisestä keljuilusta ja naljailusta poissa, mutta eipä elokuvan yleistä lässähtäneisyyttä sovi kaksikon niskaan kaataa, vaan suurimmat puutteet pystyy helposti etsimään aivan toisaalta, ja kyllähän kuittailuista kuitenkin vähintään pari hymähdystä irtoaa. Ireland ei IMDB:n triviaosaston perusteella edes ollut erityisen innokas tähän hommaan, vaan alkujaan tahtoi toimia lähinnä tuottajan roolissa, mutta Bronson ja tuotantoyhtiön pomo sitten suostuttelivat kameran eteen. Assassination jäikin Irelandin toiseksi viimeiseksi valkokangasnäyttäytymiseksi ja sen jälkeen ilmestyi enää samana vuonna Caught, jossa ei tosiaan Bronsonia nähdä. Irelandin kohdalla eläkepäivät murheellisesti päättyivät kamalan ennenaikaisesti, koska hän kuoli vain kolmisen vuotta myöhemmin rintasyöpään.

Assassination oli myös ohjaajalleen Peter Huntille viimeisiä teoksia, sillä sittemmin hän toimi enää yhden televisioelokuvan ohjaajana. Myös Huntin kohdalla voinee puhua hiipumisesta, koska varhaisten Bond-elokuvien leikkaajana ja myöhemmin ohjaajanakin mainetta kerännyt kaveri oli kyllä 1980-luvun jälkipuoliskolle tultaessa menettänyt melkoisesti otettaan toimintakohtausten suhteen. Jos muistelisi vaikkapa Huntin ja Bronsonin ensimmäistä yhteistä elokuvaa vuodelta 1981, niin Death Hunt esittelee selkeästi kovempaa sekä vauhdikkaampaa menoa ja muutenkin siinä Bronson kera Lee Marvinin yrmyilee ja äijäilee osissaan paljon pirteämmin, vaikka kumpaisellakin ikää jo oli kertynyt kohtalaisesti. Huntin ja Bronsonin toinen yritys onkin aiempaan tappavaan jahtiin vertailtuna tullut rankkaa alamäkeä ja homma tuntuu olevan pahasti hukassa, ja onhan se tosiaan jokseenkin murheellista katsottavaa, kun kaksi alansa rautaista ammattilaista ei näytä kykenevän edes menetteleväisesti viihdyttelevää jännitysnäytelmää loihtimaan.

Tuskinpa lienee reilua lähteä väittämään, että melko selkeä epäonnistuminen menisi puhtaasti Huntin ja Bronsonin piikkiin, koska taitaapa tuotantoyhtiön päätöksilläkin osansa olla tässä hutiloinnissa ja sähellyksessä, sillä IMDB tietää kertoa, että pikkuisen ennen kuvausten alkua budjettia pudotettiin merkittävästi ja säästösyistä käsikirjoitusta karsittiin. On helppo uskoa, että nämä nipistykset ja säästötalkoot heijastuivat suoraan toiminnan näyttävyyteen, sillä siitähän ei oikeastaan voi edes puhua, kun hyvät ja myös ne kohtalaisetkin räiskyttelyt ja kamppailut uupuvat suunnilleen täysin. Ainakin omasta mielestäni juuri se, että toimintaelokuvaksi tarkoitettu tekele onnistuu esittelemään vain muutaman varsin unohdettavan ja lyhyen paukuttelun parhaimmillaan tusinatavaraa edustavassa laatuluokassa, on pääsyy, miksi Assassination kaikkiaan on melkoisen heikko esitys. Lisäksi jostakin syystä käsittämättömästä lähdettiin vielä laimennetulle linjalle, jolla elokuva saatiin läpi perheystävällisemmällä ikäsuosituksella. Tympäisee jo ajatuskin siitä, että Cannon Group tekaisee Bronsonin kanssa jahkailevan sekä vesitetyn PG13-puuhastelun, ja siihen suuntaan mielipide lopputuloksen suhteenkin voimakkaasti kallistuu.

Näennäisesti vauhtia ja liikettä löytyy, koska matkoja taitellaan ja jahteja viritellään veneillä, autoilla, lentokoneilla, junilla, moottoripyörillä, helikoptereilla ja maastoajoneuvoilla, mutta eipä se menopelien ahkera vaihtelu tai pisteestä toiseen vipellys itsessään vielä varsinaista vauhtiviihdettä takaa, vaan vaikuttaa lähinnä halvalta yritykseltä pitää yllä jonkinlaista toiminnallisuuden illuusiota. Jos lähtisikin räväkämpää sisältöä summailemaan, niin helposti päätyy melkoisen surkuhupaisaan loppulaskelmaan. Esimerkiksi tiivistetysti katsottuna ensimmäinen kolmannes tuo ruudulle pari räjähdystä ja paljon joutavaa jaarittelua. Sittemmin näpistellään järeämpää aseistusta ja päästään pariin otteeseen singoilla posauttelemaan ja luoteja vaihtelemaan sarjatuliasetuksilla, vaan eipä noistakaan montaakaan kehua tee mieli lausahtaa, kun jälki on mitä on. Esimerkiksi tämän yhden onnettoman "ammattilaisen" yöllinen hyökkäys on siinä määrin tolkutonta tulitusta räpellysmäisesti toteutettuna, että katsomossa lähinnä tulee todettua joopati-joo, sellaista hupia sitten... No, kuvakaappausten perusteella joku voisi tulkita, että kyllähän räjäyttelyä ja revittelyä riittää, mutta valitettavasti nämä tuokioiset edustavat vähemmistöä vajaan 90 minuutin kestossa ja kestettäväkseen saa väkinäistä vitsailua plus tyhmää, tökkivää ja turhaa turinaa, mikä tätä nurinaa taas tuottelee.

Näissä tällaisissa tekeleissä yleinen tyhmyys ei todellakaan ole mikään ylitsepääsemätön este viihdyttävyydelle, vaan hölmöilystä voi jopa plussaa keräillä, mutta tylsyyteen yhdistettynä saadaankin helposti aikaan haukotuttava ja turhauttava kokonaisuus, jollaiseksi Assassination jo alkuvaiheissaan seikkailee ja jää tympiviin touhuihinsa valitettavasti jumittelemaan. Ne paremmat toimintakohtaukset ovat miltei nollissa ja unihiekkaa viskotaan rankasti muutenkin väsyneille silmille, eikä salaliitto-osuus jaksa kiinnostaa sitten yhtään. Siinähän niitä syitä, miksei Assassination ole kummoisestikaan kotikatsomon uusintaohjelmistoon päässyt ja taitaapa tämä jäädä viimeiseksi vilkaisuksi sen osalta. Jäkätteleväistä valittelua tämä vähemmän häikäisevä väkivaltaviihde siis kirvoittelee, enkä ainakaan muista, että muidenkaan näppäimistöiltä olisi huikeampia hehkutuksia tullut vastaan. Eihän elokuva ole siinä mielessä uskomattomassa huonoudessa tarpova, että kävisi raivoa nostattelemaan, mutta toisaalta on hyvin hankalaa keksiä oikeastaan mitään myönteistä sanottavaa. Yleensä sentään niistä toisluokkaisemmistakin Bronsonin rymistelyistä niitä pirteämpiä pilkahduksia etsin ja löydän, mutta nämä surmayritykset tympäisevine selvittelyineen ja salailuineen kuitenkin singahtavat unettavan takkuilevaksi tylsäilyksi.

Assassination (1987) (IMDB)

The Stone Killer (Teilaaja)

Vapauden tuulahduksiakin tavoittelevien reissujen ja kovapäisten kaahailujen jälkeen voisi vaihteeksi tempaista kotiteatterin ohjelmistoon kyynistä ja kovaotteistakin äijäilyä viileältä 1970-luvulta. Hempeät sanat ja kauniit teot eivät näissä koettelemuksissa nouse erityisen korkeaan arvoon, vaan vähän toisenlaisia toimintatapoja suositaan, eli nyrkkejä nostellaan pystyyn ja hankalammat tapaukset paukutellaan heti hengiltä. Tarkoittanee siis sitä, että Charles Bronsonia jälleen kotikäynnille kutsutaan, koska heppu erikoistui 1970- ja 1980-luvulla esittämään vähäsanaisia tylyjäkin tyyppejä, jotka eivät pehmeistä arvoista paljoakaan perusta ja lähimmäisenrakkautta varsin rajallisesti osoittavat. The Stone Killer ei kuitenkaan Bronsonin teosten joukossa mikään hurjista hirmuisin hurmejuhla tai ylistyslaulu oman käden oikeudelle ole, vaan ennemmin ilmestymisajalleen tyypillinen poliisielokuva, jossa kyyninen maailmankatsomus on valloillaan ja rikosta, jännitystä sekä toimintaa olisi katsojille tarjolla. Tämäkin tarina on toki aiemminkin vilkaistu, mutta ei aivan niin runsaissa uusinnoissa kiertänyt kuin kaverin klassikko-osasto, ja kun edellisestä kerrastakin on jo aikaa, niin käpsyttelenpä kovia katuja kohti...

Sävelet ja säännöt tehdään harvinaisen selviksi jo ensimmäisten minuuttien aikana, niin eipä tarvitse katsomossa suuremmin arvailla, millaista asennetta ja tekemistä seuraavat 90 minuuttia elokuvaviihteen muotoon kääntelevät ja vääntelevät. Eräällä kadulla käydään ryöstön jälkiselvittelyä jahteineen ja poliiseja porhaltaa paikalle niinkin runsaasti, että ryövärin karkumatkan mahdollisuudet nipistyvät jatkuvasti ja umpikujaa näyttäisi olevan edessä. Virkavalta ei kuitenkaan ole aseet räiskyen ryntäämässä tyypin perään, vaan kaipa jonkinlaista neuvotteluasetelmaa tai tilanteen rauhoittumista haetaan. No, kaikkia ei tällainen touhu kiinnosta, sillä Lou Torrey (Charles Bronson) ei juurikaan jaksa vitkutella ja seurailla tilanteen kehittymistä, vaan tuumailee, että parasta kaivella revolveri kätöseen ja muiden ohjeistuksista piittaamatta hipsaista miesjahtiin. Torrey tietysti tappavan leikin taitaa, ja jos vastapuoli on valmis liipasinsormea verryttelemään, niin eipä Torrey ala jänistämään, vaan kokenut ja kylmähermoinen poliisi kyllä omalta osaltaan pelaa loppuun saakka. Pian tulos jo roikkuukin lohduttomana kaiken kansan nähtävillä kerrostalon paloportaissa, eikä tosiaan tarvitse enää niitä neuvotteluja mietiskellä.

Tosin aivan noin vain juttua ei saada lakaistua selvitettyjen kansioon, koska kaikkien mielestä poliisien harjoittama tappava väkivalta ei ehkä ihan a-okay olekaan, joten sanomista tulee. Torreylle tehdään selväksi, että esimiesten sietokyky tällaisen revolverisankaroinnin suhteen alkaa olla pikkuhiljaa täynnä, ja selkään taputtelevat ovat vähissä, eikä kehuja oikein ole luvassa 17-vuotiaan ryöstäjän räiskäyttelystä ruumishuoneelle. Torrey itse puolustautuu puhellen, ettei kansa lainkaan tiedä, mitä tahtoo, koska säädettyjä lakeja tulisi noudattaa, eikä siinä ole oikein aikaa miettiä ikävuosia, kun aseet kädessä tehdään tilejä selväksi. No, joka tapauksessa miekkonen alkaa olla sitä mieltä itsekin, että ura New Yorkin poliisivoimissa on jo loppuunsa taputeltu ja länsirannikolta tarjottu komisarion paikka kiinnostaa kovastikin. Läheiset perhevälit eivät ainakaan tunnu miestä pidättelevän, koska tytärtään hän tapaa hyvin harvakseltaan ja entinen puoliso maalaa Lousta melkoisen synkeähkön luonnehdinnan eräänlaisena ikuisen ikävän ja kaiken kuihduttavan marraskuun ruumiillistumana, eli toisin sanoen eipä taida tulla ikävä, vaikka Lou kauemmaksi lähtisikin.

Aurinkoinen Los Angeles siis kutsuu, eikä kovia nyrkkejäkään tarvitse hyvästellä, vaan vaikuttaa jopa siltä, että osa uusista työkavereista edustaa häikäilemättömämpää linjaa vaikkapa epäiltyjen kuulustelussa. Hyvinkin hanakasti löytyy taipumusta peittelemättömään pieksemiseen keskellä kirkasta päivää, eikä mahdollinen valittelu poliisiväkivallasta kaikkia sen suuremmin huoleta. Ilmeisesti uusi arki länsirannikon poliisivoimissa lähtee rullailemaan hyvin, sillä yht'äkkiä on sujahtanut jo melkeinpä parin vuoden verran maisemien vaihdosta, ja silloin menneisyys tulee yllättävällä tavalla koputtelemaan olkapäätä. Eräästä kolkosta asunnosta löytyy nimittäin vihjeiden perusteella eräs Armitage (Eddie Firestone), jonka kanssa Torrey on jo edellisessä kaupungissa joutunut tekemisiin. Hepusta onkin laitettu liikkeelle koko maan kattava etsintäkuulutus ja kaveria kovin kaipaillaan New Yorkissa.

Saattokeikka kohti New Yorkia määräytyy Torreyn hommiksi, mutta tämä reissu ei sitten ihan putkeen menekään, koska pidätetty ammutaan kalman maille jo ennen kuin hänet saadaan kuulusteluihin saakka toimitettua. Torrey ei kuitenkaan aio noin vain hipsaista takaisin, vaan tahtoo selvitellä, millaisia kuvioita taustalta mahtaakaan löytyä, ja pääseepä siinä samalla vanhoja tuttujakin moikkaamaan. Onhan se selvää, että epäilykset heräävät, kun tällainen uskalias palkkamurha toteutetaan aivan poliisien valvonnassa ja etenkin, kun kohde on aikoinaan tehnyt vastaavia hommia hyvinkin vaikutusvaltaisille tahoille järjestäytyneen rikollisuuden maailmassa. Näistä piireistä ei välttämättä arkaluonteisten tietojen lörpöttelijöitä noin vain löydy, eli pitää kärsivällisesti lähteä pienempien tekijöiden perään ja kovin käsin kaivelemaan uusia johtolankoja esille.

Torrey ja kumppanit eivät niinkään luota lupausten voimaan, vaan ovat ensisijaisesti tarjoamassa kepillä kopsauttelua, jos yhteistyö ei sattuisi sujumaan ja hakkaamalla jälleen tulostakin tulee. Pieksevä ja uhitteleva poliisijoukko pääseekin vähitellen jäljille, vaan jokseenkin epämääräiseltä suurempi kokonaisuus kuitenkin näyttää ja sitä sotkevat vastapuolen palkkatappajat, jotka parhaansa mukaan siivoilevat heikkoja lenkkejä lopulliseen hiljaisuuteen. Armitagen vanhat tutut korkeilla paikoilla ovat käytännössä koskemattomia, eli ensin pitää käväistä kauempanakin kyselemässä. Vaikka suurten salaisuuksien selvittely takkuilisikin, niin keskiportaan pahiksia saadaan napsittua talteen tai toimitettua hautausmaan puolelle pysyvämmin. Ilman isompaa rymistystä juttu ei kuitenkaan ole ratkeamassa, vaan vaaditaan vähän rajumpaakin rykäisyä kuin vain kovistelua kuulusteluhuoneessa, sillä löytyy niitä tylyjä tyyppejä toiselta puoleltakin. Suuri yhteenotto onkin hyvää vauhtia rakenteilla, vaan miten on, mahtaako poliisi jäädä niissä räiskyttelyissä lähinnä sivuosaan, kun vuosikymmenten ajan muhineet katkeruudet ja vaietut vääryydet päätetään selvitellä kerralla kuntoon...?

Kyllähän The Stone Killer tavallaan toimittaa sitä, mitä Bronsonin ja Michael Winnerin yhteistyön hedelmää soittimeen sujautteleva katsoja tulee tilanneeksi, mutta viskaisee silmille lähinnä perusannoksen kakkoskorin tavaraa, eikä suinkaan mitään hekumallisinta herkkua jännitysviihteen huipuilta. Tokihan keskitasoisuus oli tiedossa aiemmalta katselulta, mutta sopiihan sitä silti testailla, josko mieli olisi suopeampaan suuntaan muuttunut tai toisinnolla löytyisikin niitä kiehtovampia piirteitä. Näin ei valitettavasti päässyt käymään, vaan ensinäkemänkin jäljiltä jäänyt vähäsen vaisuhko vaikutelma toistui. Mistään hermoja raastelevasta pettymyksestä en silti puhelisi, koska onhan tässä vuosien varrella tottunut Bronsonilta paljon sitä B-luokkaisempaakin puurtamista tuijottelemaan, ja harvemmin ne kertyvillä katseluilla lähtevät huimaan nousukiitoon arvoasteikossa. Niinhän se suunnilleen tämänkin tekeleen kohdalla menee, kun ei maku ole merkittävästi muuttunut tai mitään edellisellä yrityksellä piiloon jääneitä puoliakaan oikein paljastu. Kirjattakoon kuitenkin plussien puolelle, ettei The Stone Killer sentään kertakatselulla puhki kulahda, vaan kohtalaisen viihdyttävästi kyseenalaisempaa poliisitoimintaa esittelee elokuvallisin keinoin.

"What hit him?"

"A complete state of death."

Niitä mainittuja toisia tilaisuuksia vanhalle kivikasvolle mielellään suo, ja vaikka tämä laiskempi osasto tuotannosta ei niin hirmuisen kovaa uusinnoilla potkisikaan, niin usein niistäkin jotakin omituista nuhjuista viehätystä löytyy. Vaikka on helppoa lipsauttaa jutut sellaisen huutelun puolelle, että tylyjä tekoja vailla tunteita oltaisiin suorittamassa, niin sopinee myös muistutella, ettei Bronson tässäkään teoksessa sentään mikään täysin epäinhimillinen tappokone ole, vaan kuolontöiden toistuva toteuttaminen alkaa syödä ja painaa sisältä. Bronsonin luontaisesti vähäeleinen tyyli vahvistelee vaikutelmaa synkän maailman vaivaamasta miehestä, ja luulisin, että hiljaisempi tapa on herran kohdalla se uskottavampi vaihtoehto kuin lähteä vaikkapa tuntojaan avoimemmin tilittelemään. Miekkosen suu yleensä pysyykin supussa, niin silti sitä sanaistakin arkkua paikoin raotellaan, eikä Lou osaa erityisen kaunopuheinen olla ylemmilleenkään, ja kyllähän se koruton sekä kaunistelematon suorasanaisuus myös hyvin sekaan sopii.

Kova ja kumartelematon poliisi ei tietenkään pelkillä puheilla ole valmis paketti, joten otteet pitää säätää samaan sävyyn, eikä kieroja keinoja tai kiristystäkään hirmuisesti olla säikkymässä. Voisikin veikkailla, ettei elokuvan maalaama muotokuva sääntöjä omien tarkoitusperiensä mukaan venyttelevästä ja taivuttelevasta poliisista välttämättä ollut erityisen mielekäs aikakautensa lainvalvojien silmissä. Elokuvassa ei todellakaan pyritä esittämään näitä lain ja järjestyksen puolella työskenteleviä tyyppejä rehteinä, reiluina tai puhtoisina. Selkeästi hyvät heput heiluvat lähinnä muissa elokuvissa, sillä The Stone Killer sijoittuu maailmaan, jossa rajalinja kahden maailman välillä on hyvinkin häilyvä, ellei paikoin jopa olematon. Ehkei olekaan aivan perusteetonta vihjailla, että parisen vuotta varhaisemmin ilmestynyt Clint Eastwoodin tähdittämä Dirty Harry oli osaltaan innoittamassa poliisin otteiden esittämistä tähän tapaan ja niiden varsin suoraakin kyseenalaistamista. No, joka tapauksessa Dirty Harry on selkeästi eri laatuluokkaa kaikilta osiltaan noin poliisielokuvana yleisesti ja virkavallan valtuuksia sekä keinoja tarkastellessaan kohtalaisesti terävämpi tapaus.

Edelleen olenkin sillä kannalla, että The Stone Killer on kuudesta Michael Winnerin ohjaamasta Bronson-elokuvasta se heikoin, vaikkakaan ei huono. Kaikki nämä liikuskelevat tylyn väkivaltaisessa maailmassa ja kaksikon ensimmäinen yhteistyö Chato's Land onkin mielestäni kuumotteleva kurkistus käsistä karkaaviin kostopuuhiin ja kohti lohdutonta loppua vievään katkeruuteen. Saman vuoden lopulla elokuvateattereihin tupsahtanut The Mechanic on minusta selkeästi kiehtovampi ja tiukempikin silmäys palkkatappajien armottomaan maailmaan kuin The Stone Killer. Loput kolme herrojen yhteisistä elokuvaseikkailuista sitten keskittyvätkin Paul Kerseyn jakaman omavaltaisen oikeuden ihmettelyyn. Vuoden 1974 Death Wish esitteleekin vielä varsin vakavasti otettavaa toimintaa yhdistellen rikosta ja draamaa tarinaksi kovia kokeneesta kaverista, joka näkee, ettei oikeusjärjestelmä ole riittävä kansan turvallisuuden takaamiseksi tai kunnollisia tuomioita langettamaan. 1980-luvulla ei ainakaan pehmeämpään suuntaan menty, sillä Death Wish II painottelee enemmän toimintaa ja on hengeltäänkin edeltäjäänsä raaempi. Vuoden 1985 Death Wish 3 on taas varsin railakas irtautuminen ensimmäisen jossakin määrin todellisuuden liepeillä liikuskelevasta maailmasta, kun Kersey kehittyy melkoiseksi pyöveliksi ja kohti kahjoutta kohoileva reipas räiskyttely on hurlumhei-hengessä harrasteltua tappotouhua.

Kaikkiaan siis Bronson ja Winner saivat runsaassa vuosikymmenessä aikaiseksi reilun kourallisen tasoltaan vähintään kohtalaisia teoksia, mutta itse näkisin, että ainakin puolet noista on omissa lajityypeissään hyvinkin muistettavia ja merkittäviä teoksia. The Stone Killer ei tosiaan tähän puolikkaaseen valitettavasti kuulu, vaikka kyllä sekin samoja piirteitä sekä ominaisuuksia väläyttelee. Jälleen ajankohtaisiksi nousevat vanhat valitukset ja itkut, eli toimintaa voisi olla ripaus enemmänkin, eikä siitäkään surua syntyisi, jos osa väännöistä murtautuisi ulos lyhyestä sekä ytimekkäästä kohti näyttävämpää rähistelyä. Pääosin The Stone Killer viskeleekin näitä pikaisempia purkauksia, eikä niistä mitään hengästyttävää väkivaltavyörytystä pääse muodostumaan. Kuulustelut ja muut hoidetaan asiallisen kovanyrkkisesti, kuten on tullut turistua tässä, mutta jotta kärhämät kunnolla muistiin taltioituisivat, niin kaivattaisiin jokunen edukseen erottuva toimintakohtaus. Kyllähän loppuun rakennellaan pari mittavampaa räiskyttelyä ja toisen kolmanneksen päättelee vauhdikkaampi takaa-ajo, mutta lähinnä perusmenoa nämä sarjassaan ovat, eivätkä mitään loistokkaita saavutuksia. Esimerkiksi sinänsä vauhdikas kaahailu käy kirjaimellisestikin ahtaaksi, mutta onneksi paranee edetessään ja on ihan hyvä piristys siihen paikkaan. Näistä kovisteluista nautiskeleville The Stone Killer on ihan suositeltavaa vilkaistavaa, mutta eipä tekisi mieli lähteä tuputtamaan, jos ensisijaisena toiveena sattuisi olemaan tiivistahtinen ja näyttävä tykittely.

"You remember that cartoon of an old Roman Circus, where all the lions are roaring, and the page boy yells down the corridor... You've got five minutes, Christians."

Jossakin määrin syyttävä sormi tahtoo hiukan hajanaisesta kokonaisuudesta osoitella paikoin ontuvaa yritystä yhdistellä kovien katujen poliisielokuvaa ja mafiamaailmaa. Dirty Harry ja The Godfather kohtaavat voisi olla hiukkasen hutiloiva luonnehdinta, mutta siis selkeästi vuosikymmenten taakse takautuvaa kostoa väläytellään, kun järjestäytyneen rikollisuuden piirissä laitetaan luodein välejä selviksi. Periaatteessa ei minulla mitään tällaista touhuilua vastaan ole, mutta toteutus tässä tapauksessa laittaa mielenkiinnon harhailemaan toisaalle ja tulee mieleen viime syksyllä kommentoitu Bronson-elokuva Violent City, jossa vastaavat kuviot jäivät myös irrallisen tuntuisiksi. Lopputulos onkin vähän niin ja näin, kun toivottu tiukkuus jää saavuttamatta ja toimintafinaalikin on kaikkineen lievästi laimea. Varsinainen päätös kuitenkin on osuvan kyyninen, mutta ei todellakaan kuulu vuosikymmenensä lohduttomimpiin lopetteluihin. Hassua ja hauskaa vauhtihupailua ei siinä mielessä kannata odottaakaan, koska se on totista touhua, kun totaalisen tappava kuolema käy päälle. Hämäriä heppuja hääräilee liepeillä ja Bronsonilla on tuttu itsevarma tyylinsä päällä alusta lähtien, eli eipä aika käy tuskastuttavan pitkäksi ja tylyjen tyyppien tempauksista tykkäilevät varmaan osaavat näitä vääntöjä arvostaa. Itsekään en lähtisi elokuvaa väsähtäneeksi väittämään, mutta kieltämättä sitä sähäkkyyttä olisi voinut enemmänkin olla, eli lähinnä lajissaan menetteleväksi kovisteluksi The Stone Killer näin useampaankin kertaan tiirailtuna kirjautuu.

The Stone Killer (1973) (IMDB)

Messenger of Death (Tuomion enkeli)

Hassuttelevan koiranpentusöpöstelyn ja lyhyen Lapin kierroksen perään on tietysti sopiva paikka sujautella Charles Bronson -iltamaa. Kokoelmaan ei valitettavasti ole vieläkään putkahdellut kokonaan katselemattomia herran karuja koettelemuksia tai kostoreissuja, mutta yritin hyllyistä koluta vähemmille uusinnoille jääneitä teoksia, ja niiden joukosta tällainen sinänsä tyypillisiä elementtejä sisältävä Bronson-rypistys tarttui näppeihin. Homman henki on jälleen siihen suuntaan, että poliisien toimivalta ja halu tiettyjen rötösten ratkomiseen on rajallinen, vaan eipä hätää, sillä eräs herra on taas innokas hamuamaan haulikon kätöseen ja hoitamaan hommat loppuun saakka. Ikävämpi urakka taputellaan muistaakseni jälleen siinä määrin lopulliseen muotoon, että väärintekijät saavat päälleen multaa kera papin siunausten armopalojen, anteeksiantojen ja uusien mahdollisuuksien ollessa harvinaisempaa herkkua.

Edellinen katselu kuitenkin päiväytyy suunnilleen vuosikymmenen taaksepäin, jolloin levyjulkaisu tuli kokoelmaan keräiltyä. Sehän tarkoittaa, etteivät muistikuvat tässäkään tapauksessa niinkään kirkkaasti mieleen piirry, mikä on ihan hyvä juttu, koska kyseessä ei kuitenkaan ole mikään Bronsonin merkkiteos, joten saakin olla niitä harmaita kohtia uudelleen löydettäviksi. Jos sellaisia yleensä on, sillä saattaahan olla, että sekoitan elokuvan johonkin toiseen tilien tasaukseen. Ammattimiehiä toki kameran molemmin puolin hääräilee, mutta sanottakoon jo alkuun, että ilmestymisvuoden ollessa 1988, oli Bronsonin tuimin ja tiukin kausi väistämättä ohi ja jäähdyttelevämpään suuntaan tykittely kääntymässä. Sepä ei onneksi tarkoita, etteikö etenkin hänen tuotantoaan enemmän arvostavat voisi tästäkin tylyttelevällä asenteella piristetystä toimintatuokiosta ilonpilkahduksiakin löytää ja yritänpä niitä lähteä etsiskelemään.

Varsin lähellä asian ydintä pyöritään, kun alkutekstejä koristaa patsas miekkaa pitelevästä koston enkelistä ja taustalla pauhailee tuomiopäivän musiikki. Kun tähän yhteyteen läväytetään Cannon Groubin logo ja tutut nimet Golan kera Globuksen hetkistä myöhemmin seurailevat, niin suupielet hakeutuvat hymyä kohti, että eiköstä vain tästä varsin reipas ja railakas vajaa puolitoistatuntinen ole tuloillaan. Tunnelmat saadaan siis melkoisen helposti ylös, mutta aivan suoraan sotaan ei tarvitse loikata, vaan kaunista ja rauhallista alkavan kevään päivää ollaan viettämässä. Niinpä vain iloinen vilske loppuu, kun pihaan kaartaa auto, jossa istuu pari hyvin hiljaista miekkosta, joiden kasvotkin jätetään hämärän peittoon. Näitä kuvia katsellessa pahaenteisyys on voimakkaassa nousussa ja ennen kuin mitään ehtii varsinaisesti tapahtua, niin värinät jo muuttuvat siihen suuntaan, ettei todellakaan mikään ruusuinen hempeä höttö saa kauaakaan jatkua, vaan verenpunainen kurimus on käymässä päälle. Vieläpä täysin vailla sääliä ja armoa, kun lähdetään lahtaussuunnitelmaa toteuttamaan.

Miehet poistuvat vähitellen autosta ja toinen lähtee haulikko kädessään hitaasti mutta määrätietoisesti marssimaan kohti talon ulko-ovea. Sisällä vastarinta jää olemattomaksi, kun kuolo korjailee satoaan ja sanaton synkkä surmatyö saatellaan kolkosti karuun päätökseensä. Siinä menevät pienet sekä isommatkin lapset tuonpuoleiseen haulikon karjahdellessa kerta toisensa jälkeen, eikä kylmäverinen tappaja ole jättämässä yhtään asukasta eloon. Näin ensimmäinen kymmenminuuttinen asettelee elokuvan sävyn hyvinkin ilkeään suuntaan ja erityisesti lasten joukkomurhaaminen heti alkukohtauksissa viestittelee muutenkin, ettei jatkoselvittelyistäkään kovin kivaa puuhaa ole tulossa, vaan aineksia olisi tylylle kostoreissulle jos toisellekin...

Vielä ei ole aika verikostojen, sillä maisemat vaihdetaan vähän isompaan kaupunkiin, ja eräästä ravintolapöydästä löytyy Garret Smith (Bronson), joka on ruokailemassa kumppaninsa kanssa. Kahvitteluseuraksi änkeytyy parikin paikallista mahtimiestä, joista Homer Foxxilla (Laurence Luckinbill) on laajoja yhteyksiä vaikutusvaltaisiin ihmisiin, kun taas Barney Doyle (Daniel Benzali) on poliisipäällikkö, joka tahtoisi vaihtaa lainvalvonnan politiikkaan ja tarkemmin sanottuna pormestarin hommiin. Ennen niiden haaveiden toteuttamista olisi vielä runsaasti poliisityötäkin hoidettavissa. Kaupungin ulkopuolella aiemmin tapahtunut joukkomurha on niinkin vakava rikos, että siitä tiedotetaan suoraan Doylelle kesken rupattelun. Ikävät uutiset kuultuaan Doyle päättää lähteä kohti surmataloa ja pitkän uran rikostoimittajana tehnyt Garret tahtoo tietysti mukaan. Ruumisautoja tarvitaan enemmänkin ja virkavallan tehdessä töitään, ilmestyy paikalle Orville Beecham (Charles Dierkop) joka saa kuulla, että hänen koko perheensä on kuollut.

Kaikenlaista kauheutta nähnyt Garret ottaa asian myös raskaasti ja kirjoittaa artikkelinsa aiheesta, mutta juttu askarruttaa edelleen, ja etenkin tekopaikalta löydetty piirros miekkaa pitelevästä enkelistä mietityttää. Garret tahtookin kysäistä Orvillelta paristakin seikasta, mutta tämä on laitettu telkien taakse. Ei niinkään sen takia, että häntä epäiltäisiin perheensä murhaamisesta, vaan kyseessä on ennemmin suojelutoimenpide, eikä sekään auta, että Orville kieltäytyy kaikenlaisesta yhteistyöstä vääräuskoisten viranomaisten kanssa vaieten kuin muuri luottaessaan luojan hoitavan hyvityksen ja kai sen hävityksenkin. No, Garretille hän kuitenkin heittää johtolangan, mikä vie toimittajan pieneen uskonnolliseen yhteisöön nuuskimaan, sillä siellä Orvillen isä Willis Beecham (Jeff Corey) toimii saarnamiehenä. Epäileviä katseita kohdistellaan jo kadulla ulkopuoliseen, eikä vastaanotto ole erityisen lämpimäksi muokkautumassa, vaan kovaotteisesti käydään kopuloimaan vierasta. Garret ei silti vähistä hätkähdä, vaan ilmoittaa asiansa.

Kirkossa onkin juuri saarnaileva paasaus vauhdissa, kun pitää ihmismieliä pelotella tulevalla tuhontuojalla. Antikristus on jossakin valloillaan, niin ei ole aikaa rauhasta ja rakkaudesta puhella, vaan maailmanloppuista menoa ennemmin julistellaan. Siihenkään tilaisuuteen Garret ei ole erityisen tervetullut tyyppi, mutta pääseepä silti sen verran Willisin kanssa juttelemaan, että tämä kertoo uskovansa oman veljensä olevan hirmuteon takana, koska välit ovat jo pitkään olleet huonot ja taustalla ovat vielä jokseenkin äärimmäiset uskonnolliset näkemykset sieluparkojen pelastuskeinoista. Juurikaan enempää tiedonrippeitä ei Garretille tahdota tarjoilla, joten hän lähtee itse tekemään jatkoselvityksiään. Zenas-veli (John Ireland) asustelee laajan perheensä kanssa kaukana keskustasta syrjäisellä vuoristoseudulla, eikä paikallinen poliisi ole lainkaan auttavainen mitä tulee Garretin uteluihin tai kyytipyyntöihin. No, hän saa kuitenkin apua ammattikuntansa edustajalta, joka sattuu vielä olemaan sukua Zenakselle.

Pitkän ajelun jälkeen päästään miehen tiluksille, jossa on myös jokseenkin nihkeä vastaanotto kaverin kävellessä vastaan haulikko kädessään. Edistys on jälleen vähän niin ja näin, kun Zenas puolestaan osoittaa syyttävän sormen Willis-veljen suuntaan. Selvältä toki vaikuttaa, että veljesten välillä on runsaasti vanhaa vihaa, eikä se ole lainkaan laantumassa. Epäilemättä monenlaisia kavaluuksia sekä kamaluuksia nähnyt Garret ei kuitenkaan heti ole uskomassa, että näiden katkeruuksien selvittely olisi johtanut Orvillen koko perheen kylmäveriseen murhaamiseen. Osapuolet eivät kuitenkaan tahdo pitää päitään viileinä, vaan Willis joukkoineen on jo suunnittelemassa rankkaa kostoreissua veljensä luo. Ehkäpä taustalla sittenkin on jokin kolmas taho, joka tahtoo mahdollisimman väkivaltaista ja veristä yhteenottoa Beechamin suvun välille? Sitä vaihtoehtoa Garret tietysti pohtii, mutta selvittely vaatii oman aikansa, kun taas toisaalla ollaan jo verenhimoisesti hyvitystä hakemassa, eli eipä oikein olisi varaa päiviä tuhlailla vaihtoehtojen pyörittelyyn...

Juonikuvailu saattaa kuulostaa kohtalaisen kuivalta noin Bronson-elokuvaksi ja valitettavasti vähän puisevaa tavaraa elokuva monilta osin onkin. Kunhan alun brutaali näytös saadaan veriseen loppuunsa, niin sitten seuraakin toimintaa janoavan kannalta kiusallisen pitkä kuiva jakso, joka ei noin jännitysviihteenäkään kovinkaan kihelmöivää katseltavaa ole. Taustalta löytyvä kuviokin on mysteerinä sen verran heppoinen, ettei siitäkään isompia iloja irtoile, vaan olisi ilman uskonnollisia vivahteita suorastaan tympäisevää toljoteltavaa. Hyvinkin kyseenalaisin keinoin junailtuja liiketoimia on elokuvamaailmassa huomattavasti kekseliäämmin ja ennen kaikkea reippaammin hoidettu ja katsojia joissakin tapauksissa jännityksellä onnistuttu piinailemaankin, mistä ei tosiaan tässä selvittelyssä pelkoa ole. Silloin tällöin kokoustetaan, Bronson istuskelee puhelimessa ja ajelee paikasta toiseen uusien johtolankojen avustamina. Toisaalta nämä vähän tapahtumaköyhät siirtymiset kuitenkin tarjoilevat muutamat kivat vuoristonäkymät mieltä piristelemään, joten niitä ei ainakaan tekisi mieli pois pätkäistä. Muutenhan Messenger of Death on paria poikkeusta lukuun ottamatta kuviltaan vähemmän häikäisevää ihmeteltävää.

Onhan siinä pientä kärhämääkin matkalla, mutta eipä oikein sellaista touhua, jota juurikin tältä herralta toivoisi näkevänsä. Varmaan on ihan tietoisesti soviteltu ikääntyvälle toimintatähdelle tämän linjasta hyvinkin poikkeavaa rauhantuojan ja sovittelijan viittaa. Voisihan sitä katkerana kiroilla, ettei Bronson lainkaan sitä kalman viikatetta heiluttele. Alussahan vähän aprikoin, että mahtaakohan Messenger of Death muistoissa sekoittua aivan johonkin toiseen teokseen, ja siitä taitaakin olla kyse. Niin se muisti välillä kepposiaan pääsee tekemään, sillä oletin kyllä, että Bronson olisi enemmän niihin perinteisiin kuolettaviin ongelmanratkaisukeinoihinsa turvautunut kuin vaikkapa rauhanlippua keskellä juuri vauhtiinsa päässyttä tulitaistelua heiluttelemaan. Ei näin! Vaihtelua se tämäkin toki, mutta mutta... Luulenkin, että moni on aikoinaan odotellut hiukkasen räväkämpää roolia Bronsonilta jo elokuvan nimenkin (ja suomennoksen) perusteella. Ainakin kotimaisen levyjulkaisun kansi myös vihjailee hurjemman tyypin suuntaan, kun Bronson tuimailmeisenä seisoo haulikko kädessään taustallaan räjähtävä rekka ja mainoslause alla julistaa: Mitä kytät eivät osaa, hän hoitaa. Tavallaan pitääkin paikkansa, mutta katsojan kannalta lähes rutikuivalla tyylillä.

Eihän se tietenkään Bronsonin vika ole, että menosta puuttuu useampikin toimintakohtaus ja asennepuolellakin on havaittavissa hiukkasen liikaa löysää. Tietenkin Garret rikosreportterina toimiessaan välittelee niitä kuolemankin uutisia, mutta voisihan sitä silti siihen käytännön toimintaankin osallistua... Kirjataanpa sellainenkin harvinaisuus muistiin, että Bronson tarttuu aseeseen ja ampuu ensimmäisen laukauksensa vasta elokuvan toisella puoliskolla, ja vieläpä täysin elottomaan esineeseen. Bronsonin filmografiasta löytyy useampiakin teoksia, joissa luodit eivät lentele yhtään minnekään, mutta tässä on kuitenkin kyseessä Cannon Groupin toimintaviritelmä tylyn 1980-luvun lopulta, eli melkoisesti metsään mennään siinä suhteessa. Minusta ei siis ainakaan mitenkään hyvässä mielessä poikkeuksellinen seikka tämä ruudin säästely ole, ja antaapa se osaltaan kohtalaisen kuvan siitä, millaisissa merkeissä elokuva räväkän alkunsa jälkeen nytkyttelee menemään.

Tarkoituksena ei ole julistella, ettei Bronson olisi saanut yrittää elokuvissaan muuta kuin tauottomia tulitusjuhlia tai käsittämättömiksi karkailevia tappokarkeloita, mutta tästä touhusta puuttuu puhtia ihan liian paljon. Onkin selvää, ettei Garret Smithilla ole mitään asiaa niiden Bronsonin muistettavimpien hahmojen joukkoon, vaan vähän tyhjänpäiväiseltä tyypiltä näyttää Kerseyn ja kumppaneiden rinnalla. Jos muistelee vaikkapa syyskuussa kommentoitua elokuvaa Mr. Majestyk, niin eihän Bronson siinäkään mikään liukuhihnateurastaja ole, mutta hahmossa kuitenkin on enemmän särmää ja asennetta, mikä lisäilee sitä katselunautintoakin ihan kivasti, vaikka toiminnassa niitä taukoja esiintyy. Smithin puuhastelut lähinnä vedetään kuivan rutiinimaisesti, mistä ei juurikaan edes tahattomia ilonpilkahduksia tuikahtele.

Jot etukannen tiukat tuijotukset johtavat harhaan, niin väittäisin, että samaa tekee takakannen 18 vuoden ikäsuosituksesta kertova pallero. Olettaisin, että sellainen on häijyn avauksen ansiosta lätkäisty, ja kuten todettua, niin ilkeää katseltavaahan se on ja roiskahtelevaistakin. Hieman tuossa mennään kuitenkin mielestäni liioittelun puolelle, koska ei kyseessä mikään äärimmäisen järkyttävä raaistelu ole ja lisäksi suunnilleen koko loppuelokuva on melkoisen kevyttä kärhämöintiä otteiden ja graafisen sisällön suhteen. 15 vuoden leimalla varustetuissa tekeleissä näkee monesti paljon hurjempia hirmuisuuksia ja onpa niissä paikoin myös se henkikin vähintään yhtä piinallinen. Voisin myös luulla, että tuollainen päätös saattaa toimia kohtalaisen jumittelevalle ja toimintaköyhälle elokuvalle ennemmin myönteisenä mainoksena. Harmi vain sen katsojan kannalta, joka kyseisestä merkinnästä päättelee, että taitaapi olla kuumat paikat ja tiukat koitokset tiedossa...

Niistä koitoksista ja kurimuksista sen verran vielä, että määrällisesti anti on odottamattoman niukkaa, eikä laatukaan loista, koska mukana ei oikeastaan ole yhtään sellaista repäisyä, jota tekisi mieli kunnolliseksi kuolontanssiksi kehua tai muuten hyväksi hurjisteluksi huudella. Lisäksi elokuvasta puuttuu törkeän nuhjuinen ote alun jälkeen, jotta teos jäisi siinä mielessä muistiin kummittelemaan,sillä linja on lähempänä yhdentekevää ja unohdettavaa nyhjäämistä. Ensimmäinen puolisko onkin melkoisen pitkästyttävää löysäilyä, ainakin jos sitä pyssyjen paukuttelua kaipailee. 35 minuutin kohdalla hetken jo luulee, että tuleehan sieltä sentään edes takaa-ajoa vähän uneliasta menoa piristämään, mutta käytännössä sekin lopahtaa alkuunsa ollen vain lyhyt maistiainen siitä tieriehasta, jota toisella puoliskolla tarjoillaan. Toinen kokeilu onkin kieltämättä reippaampaa höykytystä rekkojen välissä, mutta sekin on mielestäni perusvääntöä, eikä sen huikeammaksi ratinkieputteluksi ylly, vaikka toki romua ja räjähtelyä saadaankin aikaan. Esimerkiksi tänä vuonna uusitut Bronson-elokuvat Cold Sweat ja Violent City tyylittelevät paljonkin ansiokkaammin ahtaiden katujen sekä kovien nopeuksien parissa. Vastaavia innostuneita tuntemuksia ei lyhyestä rekkarallista saa millään irti.

Varsinaisesti isoja räiskintänäytöksiä ei oikeastaan edes ole ja mittavin tulitaistelu löytyy puolivälin jälkeen. Sekin verikosto tuntuu tosin tyrehtyvän vähäsen varhain. Hieman siinä saa ihmetellä, että kun alussa ei verta tai henkiä säästellä, niin tämä myöhäisempi kiväärikarkelo jättää veripanokset vähälle käytölle, minkä lisäksi näyttää siltä, että tyyppejä lähinnä haavoittuu. Keskinkertaisuutta kohti sekin laukaustenvaihto kallistuu, eikä mistään varsinaisesta luotijuhlasta tee mieli hehkutella. Räiskintätovin latteaa vaikutelmaa vahvistelee entisestään se, että Bronsonin päätavoite on saada touhu loppumaan alkuunsa ja tosiaan aivan toisenlaisilla keinoilla kuin mitä häneltä on tottunut odottamaan ja toivomaan. Lyhyempiä käsikärhämiä nähdään jokunen, eikä niissäkään mitään erityistä muisteloimisen aihetta ole. Bronson itse pääsee ihan loppuminuuttien lähestyessä pariin otteeseen nahistelemaan, vaan eipä sitäkään kautta huipennusta hommailla, kun parit iskut ja potkut lyhyesti sekä mielikuvituksettomasti vaihdellaan. Edelleen on hyvä pitää mielessä, että Bronson oli tuolloin reilusti yli 60-vuotias ja selkeästi vähän toisenlaista ongelmanratkojaa tahdottiin hakea, mutta tulos jää kohtalaisen tylsäksi touhuksi. Lopettelu sinänsä on napakka, eikä jäädä joutavia jälkiselvittelyjä jauhamaan, mutta valitettavasti sitä puuduttavaa puhelua ehtii kertymään ihan riittävästi jo ennen viimeistä kuvaa, eli turha sitäkään suuremmin juhlia tai riemuita.

IMDB osaa triviapuolellaan tiedottaa, että ohjaaja J. Lee Thompson sairastui kesken kuvausten ja joutui luovuttamaan hommat varamiehelle, mitä voisi veikkailla yhdeksi merkittäväksi syyksi, ettei meno oikein missään vaiheessa kunnolla vauhtiin pääse. Toisaalta sanoisin, että suuri osa Bronsonin ja Thompsonin yhdeksästä yhteisestä elokuvasta on lähinnä kohtalaista tai keskinkertaista katseltavaa, ja etenkin uusinnoilla tökkiminen tuntuu lisääntyvän. Herrojen ensimmäinen yhteistyö St. Ives on nähty niin kauan sitten, ettei siitä tule mieleen paljoakaan kerrottavaa. Sitä seuraavana vuonna, eli 1977 ilmestynyt The White Buffalo kuului nuoruuden suuriin suosikkeihin, mutta vaikea sanoa, kihelmöisikö nykyään ihan vastaavasti. Vuoden 1980 Caboblanco on yhden katselun perusteella ihan kiva toiminnallinen rikosjuttu, mutta vielä ei ole innostanut kertailuun. Jotkut tuntuvat tykkäilevän enemmänkin synkkäsävyisestä murhaajajahdista 10 to Midnight, mutta minulle se on yksi tylsimmistä katselluista Bronsonin elokuvista. Edellisestä vilkaisusta on toki aikaa vierähtänyt, vaan kenties ei vielä ihan tarpeeksi. The Evil That Men Do sijoittuu yhteisten elokuvien paremmalle puoliskolle, mutta senkin näkemisestä on aivan liian pitkä aika. Vuoden 1986 Murphy's Law on myös uusittavien listalla ja edellisen katselun perusteella ihan peruspätevää aikakautensa poliisitoimintaa. Eipä silläkään ole mitään asiaa alansa huippujen seuraan. Death Wish 4 on sinänsä viihdyttävä rymistely, mutta ei pärjää oikein alkuunkaan edeltäneelle kolmososalle, jossa riehutaan ja mellastetaan aivan toisella tasolla. Kaksikon viimeiseksi yhteiseksi elokuvaksi jäi vuoden 1989 Kinjite: Forbidden Subjects, joka on myös Thompsonin viimeinen ohjaus yleensäkin. Sekään ei niinkään näyttävällä toiminnalla yleisöään herkuta, mutta säväyttää muuten hiukan keskinkertaisia harmahtavia tapauksia enemmän vaikkapa juuri sillä nuhjuisammalla kuvastollaan. Tarkoitus ei ole näitä herrojen yhteistöitä surkeuksiksi sanailla, vaan onhan noiden parissa useampaan kertaankin viihtynyt. Tekee vain mieli todeta, ettei taso muutenkaan mikään päätähuimaava useinkaan ollut, joten siinä mielessä ei välttämättä kannata kaikkea puisevuutta kesken kuvausten sattuneen sairastumisen syyksi laittaa.

Jos Messenger of Death kuuluu Bronsonin töiden tylsemmälle puolikkaalle, niin sijoittaisin sen myös nähtyjen Cannon Groupin tuotantojen verkkaisemmalle osastolle. Eivät yhtiön läheskään kaikki muutkaan tuotokset silkkaa parhautta tai häikäisevää toimintaräiskettä ole, mutta yleensä viihdearvot liikkuvat kuitenkin korkeammalla ja mahtuuhan mukaan lajityypin merkkiteoksiakin. Katsellessa muistuikin taas mieleen, että onkin pitänyt ottaa haltuun ja laittaa pyörimään aiheeseen liittyvät ja kohtalaisen kehutut dokumentit The Go-Go Boys: The Inside Story of Cannon Films ja Electric Boogaloo: The Wild, Untold Story of Cannon Films. Ehkäpä nuo innostaisivat etsimään vanhoja toimintahelmiä, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet aikoinaan näkemättä tai ihastelemaan niitä entuudestaan tuttuja tapauksia uudella puhdilla?

Muistelen, että aikoinaan Messenger of Death oli korkeammalla omalla arvostuslistalla, vaikka en sitä silloinkaan juuri parempana pitänyt kuin ihan hyvänä toiminta- ja jännitysviihteenä. Niin vain uusinnat tekevät tehtävänsä, ja kun niitä nautiskeltavia hyviä hetkiä on melkoisen rajatusti, niin eipä siinä viehätys Bronsoniinkaan jaksa montaa katselua kantaa ennen kuin menee tylsistymisen puolelle. Voihan myös olla, että elokuvamaku on jälleen huomaamatta muokkautunut, eivätkä 1980-luvun väkivaltarymistelyt enää jaksa samalla tavalla innostaa. Sepä taas onkin kohtalaisen huolestuttava ajatus, eli pitää varmaan läheisessä tulevaisuudessa tiirailla jokin vanha kestosuosikki ja testailla, olisiko tällaista valitettavaa nihkeytymistä päässyt pään sisällä tapahtumaan. No, luulenpa edelleen, että kyllä ne reippaammat rähistelyt vieläkin jaksavat hymyilyttää sekä huvittaa. Messenger of Death vain sattuu painottamaan ihan liikaa kähmintäpuolta, ja mielenkiinto karkailee, kun todellista lieroa kaiken takaa yritetään kaivella esiin valoon. Varjoissa viihtyvät pahiksetkin ovat lopulta siinä määrin laimeita tapauksia, ettei tyypeistä mitään kunnollista inhokkia pääse kuoriutumaan Bronsonin ruhjottavaksi. Voi vain kuvitella, miten tapahtumaköyhää vilkuiltavaa Suomessa aikoinaan julkaistu videoversio on ollut, koska IMDB:n mukaan siitä nipsittiin melkein viisi minuuttia pois. Suuri osa oletettavasti alun tylyttelyistä, niin lähtenyt sitäkin särmää pois. Myöhemmin julkaistu DVD on täysin ehjä, mutta kuten tässä on tullut taas pidemmän kaavan kautta turistua, niin siihenkin vielä kaipailee potkua piristykseksi. Alussa pohjustellaan mallikkaasti verinen polku tallusteltavaksi, vaan valitettavasti siltä harhaudutaan turhan nopeasti jaarittelemaan ja jahkailemaan. Kostavat enkelit ja muut vääryyksiin kovin kourin tarttuvat epelit olisivat voineet selkeästi ahkerammin kalmantöitään toteutella...

Messenger of Death (1988) (IMDB)