sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Bellboy Donald (Aku Ankka hotellipoikana) / Donald's Garden (Akun puutarha)

Hiukkasen hiljaisen elokuvasyksyn taival vie avaruudesta ankkailuun, sillä voihan tähän harrastelutouhuun kenties tätä kautta yrittää kaivattua räväkkyyttä löytää ja tietysti toivotusti siinä sivussa runsaasti erinäisten sotkujen seurauksena kiehahtavista raivokohtauksista ammentavaa huumoria. Viimeksi Akun varhaisista lyhytelokuvista tuli rupateltua helmikuussa, jolloin aiheina olivat kokkailut ja vapaaehtoishommat. Samaisen tekstin yhteydessä laitoin The Chronological Donald Volume 1 -lyhytelokuvakokoelman 37 teosta oman mielen ja maun mukaiseen löyhään paremmuusjärjestykseen. Viimeinkin sain hyllyyni hommailtua jatkoa, eli seuraavan osan Akun varhaiseen saagaan, joka kattaa vuodet 1942-1946. Tuolloin maailmalla raivosi suuri sota ja kyllähän se varsin viihdyttävään tapaan ankkojen arkeenkin vyöryi. Eiköhän näistä päästä jossakin vaiheessa puhelemaan, mutta sepä riippunee siitäkin, miten pitkäksi projektiksi parin levyn koluaminen ja käsittely tällä kerralla lipsahtelee. Ensimmäisessä kattauksessa meni miltei neljä kuukautta, koska en viitsinyt ihan yhteen pötköön noita ahtaa. Käsittääkseni tässä toisessa paketissa lyhytelokuvia on pikkuisen vähemmän, mutta toisaalta eipä näistäkään ole aikomuksena mitään minimaratonia viritellä vauhtiin...


Bellboy Donald (Aku Ankka hotellipoikana)


Se suuri sota tosiaan raivoaa vielä suurten merten takana maissa kaukaisissa, mutta Akun pään sisällä olematon itsehillintä käy jatkuvaa sekä loputonta epätoivoista taistoaan ulkoisia ärsykkeitä vastaan ja niistä tunnelmista hotellikoitosta käynnistellään. Ankkasankarimme nimittäin saa kuulla kunniansa varsin tylyyn tyyliin lausahdettuna ja käsiksikin kehtaa mokoma komentelija käydä marmatuksiaan tehostaakseen. Tiivistetymmin ongelmana on se tunnettu taipumus tulistumiseen ja ellei luonnevika siitä korjaudu, niin potkut uhkaavat. Kyllähän se Akunkin ainakin hetkiseksi laittaa hiljaiseksi ja jatkossa pitäisikin napata itseään niskasta sekä omaksua asiallisempi ote asiakaspalveluun. Uutta tilaisuutta ei tarvitse hirmuisen pitkään vartoilla, sillä ovella odottelee parivaljakko uusia tulijoita, mutta Akun kannalta hivenen huonompi homma on, että kyseessä on tietty Pekka poikineen.

Kärsivällisyys laitetaankin tiukkaan testiin, eikä Aku näistä koitoksista yleensä läheskään puhtain paperein ole selvinnyt ennenkään, mikä toki plussaksi katsojan näkökulmasta kirjattakoon. Hymyhän siinä vähän väkisinkin vääntyy kasvoille, kun näyttääpi siltä, ettei päästä edes pihaa peremmälle ennen kuin kärhämä onkin jo orastavassa alussa. Kohteliaisuudet ja muut tarpeettomat käytöstavat ovatkin hyvää vauhtia viskautumassa romukoppaan, kun kaverukset ottavat kovemmat keinot käyttöön. Pekka ei tuttuun tyyliinsä suopein silmin suostu seurailemaan kömpelöä kompurointia, vaan vahingotkin maksetaan vähintään samalla mitalla takaisin ja tässä touhussa Akulta lähtee vaatetuksesta puolet pois. Erityisen lupaavasti tarkkaan valvottu uusi koeaika ei siis tahdo käynnistyä ja piina on vasta aluillaan, koska selkeästikin asiakkaat tahtovat hankaliksi heittäytyä...



Nautittavan tuokioisen laadun takeena on taas lista tuttuja nimiä, eli seitsenminuuttisen hotelliriehan ohjauksesta vastaa Jack King, kun taas hykerryttäviä kiukkukohtauksia ovat ideoineet Carl Barks sekä Jack Hannah. Ehkä poikkeuksena aiemman kokoelman parissa nähtyihin Akun ja Pekan yhteisiin kovakouraisiin vääntöihin verrattuna tässä tapauksessa alkunahistelun jälkeen Pekka itse poistuu kuvioista ja poika ottaa riiviön roolin itselleen, eikä aio päästää Aku-parkaa lainkaan helpolla, vaan toinen saa kestettäväkseen melkoista höykytystä ja riepotusta. Viimeistään hissihupailun päästessä vauhtiin, kaivautuu jostakin mielen hämäristä muistikätköistä esille ajatus, että taitaapa olla tämäkin jostakin varhaisesta lapsuudesta tuttu tekele. Ehkei Akun punoittava peräpää tai pompottelu hissin sisuksissa sinänsä mitään ikimuistoista animaatiokultaa ole, mutta onpahan vain taltioitunut omalla kohdalla johonkin tomuiseen holviin. Joka tapauksessa vähintään hiljaista hekottelua nämä kommellukset edelleen aikaiseksi saavat, eikä muutenkaan montaakaan aihetta valitteluille tule mieleen, vaan vauhdikkaasti sekä hassusti porhalletaan kolhusta toiseen koko pikkupätkän ajan.

Bellboy Donald (1942) (IMDB)


Donald's Garden (Akun puutarha)


Hotellihommat karkailivat varsin mallikelpoisesti puolimielisen raivoisan sekä väkivaltaisen revittelyn puolelle, kuten odottaa sopii, mutta mitenkäs puutarhurointi tuittupäiseltä ankkaystäväiseltä mahtaakaan sujua...? Joillekin kasvien parissa verkkaiseen tahtiin harrastelu on rauhallista ja palkitsevaakin puuhaa tarjoten sekä maukasta haukattavaa että mukavaa mielenrauhaa. No, ehkeivät aivan kaikki vipeltäjät tämän pallon päällä onnistu näiden positiivisten puolien saavuttamisessa, vaan ainahan räjähdysherkkiä erityistapauksia onneksi sekaan sopii. Aluksi kuitenkin näyttää siltä, että iloa ja onnea olisi tuloillaan, kun Aku laulellen toimiaan hoitaa ja vesimelonit näyttävät kovin pulskistuvan. Muutenkin satokauden antimet ovat runsaassa ja rehevässä kasvussa, mutta aina sitä jostakin tuntuu esteeksi ilmaantuvan sekalaista kiusaa sekä harmia...

Vastoinkäymisiä ei lähdettä kauempaa tarvitse pinkaista hakemaan, sillä kaivo ja kannu heittäytyvät hankaliksi kasteluaskareiden tökkiessä merkittävästi. Hetkistä myöhemmin vesi virtailee aivan vääriin paikkoihin ja ruudun toisella puolella voi todeta taas kerran, ettei se nyt kummoistakaan yllykettä vaadi, että verenkeitin napsahtaa päälle ja sitten mennäänkin vailla tolkkua itsehillinnän hennosta otteesta irtaantuneena. Vähän laimea otteluhan siitä tulisi, jos päävastuksena toimisi kelvoton kastelukannu, joten maan alta kaivellaan esille toisen viljelysmaita ahnain silmin vahtaileva myyrä, jolla tuntuisi riittävän sekä ruoka- että tappeluhalua. Eihän sitä tee mieli hyvästä saaliista ilman mittelöä luopua. Muiden vaikeuksien kanssa painiva puutarhuri ei heti havaitse viekasta varasta, joka pääseekin huomaamatta käymään omalupaisiin sadonkorjuutöihin. Ensin kutsuu herkullinen retiisirivi, mutta ilmeisesti sipulit ovat raakana tujumpaa tavaraa puraistavaksi. Ehkäpä makeat melonit palauttaisivat suuhun miellyttävämmät maut, mutta siinä vaiheessa alkaa Akulla olla hiukan vastaansanottavaa, eli eipä voi mitään, vaan taas on taiston aika.



Mitään totaalista sotaa ja hirmuista hävitystä ei tästä asetelmasta kiihdytellä käyntiin, vaan kaipa kaverusten kärhämöinti ennemmin menee pienimuotoisemman nahistelun karsinaan. Eipä ole kerta ensimmäinen ja tuskinpa viimeinenkään, kun Akun lupaavasti alkaneet toimet menevät pahemman kerran mönkään vallattoman vipeltäjän tullessa tielle. Kertailevasta kierrätyksestä en ala miinuspisteitä mahdottomasti merkkailemaan, mutta senpä sanon, että Donald's Garden noin yleisesti on kohtalaisen vaisu ja laimeakin tapaus, eikä saa kierroksiaan kovin kuumiksi, vaan lähinnä liikutaan rutiinimaisen kertaviihdykekärttyilyn luokassa. Kyllähän ne seitsemän minuuttia näinkin ihan kivuttomasti kuluvat, mutta onhan siinä välimatkaa niihin mestarillisempiin möykkäilyihin, joissa päreet roihahtavat kerralla lopullisesti ja riehutaan malttia vailla romppeet romuksi. Akun kamppailu hillitöntä hotkijaa vastaan taas summautuu menetteleväksi matsiksi.

Donald's Garden (1942) (IMDB)


Siispä siis sellainen parivaljakko vuodelta 1942 tähän väliin napattiin rähistelemään, eikä mitään erityisen tiukkaa taistoa synny, jos näiden paremmuutta lähtee miettimään, sillä Bellboy Donald melkoisen kevyesti voiton vie. Meno on siinä napakkaa, toiminnallista, hauskaa, eikä pääse edes yleisestä siloittelusta napisemaan. Viimeiseen seikkaan liittyen tämä tarina tarjoileekin hiukan kyseenalaistakin kovistelua loppupuolellaan, sillä Akun menettäessä hermonsa jälleen kerran, alkaa olla Pekan poikaparalla itku lähellä. Rajuistakin otteista voisi hyvinkin nykymaailmassa tulla sanottavaa, mutta tällaista tuhmurointia lapsille suunnatusta animaatioviihteestä siistivä herkistely ei ilmeisesti 1940-luvulla vielä ollut voimissaan. Akun naamastakin näkyy, että yläkertaan pääsee käskyttämään ja riekkumaan varsinainen raivopiru, eikä siinä vaiheessa jarrujen painelusta enää ole suurtakaan hyötyä ja potku-uhkakin on varsin laimea pelote. Puutarhurointipuuhissa ei tosiaan valitettavasti yhtä vinhaan vyörytykseen yllytä, mutta ihan kelvollista keppostelua kuitenkin vihannesmaallakin väännetään. Loppusanoiksi voisi tässä välissä huikata, että selvästikin puolivuotinen tauko Akun vauhdikkaista vaiheista on tehnyt hyvää ja kiukkuinen kohellus maistuu jälleen varsin makoisalta!

tiistai 19. syyskuuta 2017

Space Buddies (Pentujengi avaruudessa)

Kyllä se nyt vain taitaa niin olla, että pitää loppukesän paljonkin aiottua pidempää kirjoittelutaukoa laittaa poikki vekkulimaisessa hauvaseurassa ja lähteä avaruusmatkailun vietäväksi. Ei sille mitään voi, kun kaukokaipuu vyöryy päälle, eikä painovoimakaan suostu pidättelemään. No, viimeksi samaisen joukkion aarreseikkailusta höpötellessäni alustavasti puhelinkin, että Space Buddies on pariinkin kertaan ollut hankintaharkinnassa ja sittenpä se jo ostoskoriin kopsahti kaupan hyllyltä sopuhintaan. Enpä malttanut tätä pätkää pidempään hyllyssä makuutella, koska tuumailin, että pitäähän alkusyksyn elokuvareissuihin yksi kotiplaneetan ulkopuolellekin viilettävä kohkaus mahduttaa, ja kaipa kepoinen hauvahömppäily sopii siihen tarkoitukseen. Tuskinpa siis vakavamman ja raskaamman tieteisfiktion ystäville tällä vuhistelulla on paljoakaan tarjottavanaan, mutta jos odotukset on aseteltu hattaraisempaan söpöstelylaitaan, niin kenties juttu jos toinenkin kliksahtelee kohdilleen.

Yleisestikin voinee väittää, että vaikka Buddies-porukka kotonakin rakkaiden ihmisystäväisten seurassa viihtyy, niin kyllähän koiruleilla myös seikkailunjano polttelee paikoin vahvasti, ja toistaiseksi on itse tullut kohtalaisesti viihdyttyä mukana menossa, kun on viiletetty ympäri maailmaa jäätäviltä seuduilta paahteisiin paikkoihin. Buddies-elokuvasarjan vuonna 2006 käynnistänyt Air Buddies tosin vielä piti joukon kotikontujen läheisyydessä, mutta pari vuotta myöhemmin tekaistu Snow Buddies jo tuuppasi kaverukset kohti Alaskan lumimaisemia pakkasineen. Vuoden 2009 Santa Buddies: The Legend of Santa Paws tavallaan jatkoi vielä osittain samansuuntaisissa näkymissä, mutta heitti sekaan isomman ropsauksen satumaisuutta sekä lämminhenkisyyttäkin. Ehkäpä on tosiaan seikkailupaikkojen suhteen haettu hiukkasen vastakohtaisuuttakin, koska heinäkuun lopulla katseltu ja kommentoitu Treasure Buddies tosiaan viritteli aarrejahdin Egyptin kuumotteleville aavikoille aurinkoisen varmistellessa, ettei ainakaan viluisena tarvitse värjötellä. Joka tapauksessa kolkka jos toinenkin on käyty koluamassa, joten katsellaanpa tässä välissä millaista iloa ja ihmettelyä retki tummaan ja tuntemattomaan ulottuvuuteen tuokaan tullessaan. Avaruudessa kukaan ei kuule haukkuasi...?




Tie tähtösiin ei tutulle viisikolle ihan alkuminuuteilla aukene, mutta aiemmin nähdyistä osista tutuksi tullutta kaavaa noudatellaan, koska katsojalle tarjotaan lyhyt välähdys tulevasta kohteesta. Kaukana tumman taivaan syövereissä kelluu jo jokseenkin ikääntynyt venäläinen avaruusasema, jonka ikkunasta kohtalaisen yksinäiseltä vaikuttava koira kaipailee kotiin jäänyttä perhettään puhellen unelmien olevan kuin tähtiä, mutta hänen kaukaiset haaveensa taitavat kuitenkin ennemmin liittyä paluumatkaan. Maasta taas tähystellään kaukoputken kautta ylös tähtiin, jolloin toiveet taitavat olla sinne suuntautuvia. Kuuta kohti haikeasti katsellaan ja pienen pojan unelmana olisi saada tuota melkeinpä tavoittamattomissa nököttävää kohdetta koskettaa omin kätösin. Sattuupa sopivasti, että kirkas tähdenlento singahtaa läpi taivaan pojan ja koirakaverin silmien edestä, eli mahtavatkohan ne toiveet olla toteutuvaisia?

Taitaisi olla ihan liian satumaista, jos poika välittömästi kuukyydin itselleen löytäisi, mutta kenties sekin läheltä liippailee, kun jo seuraavana päivänä ohjelmassa on koulun luokkaretki avaruusmatkailun kehittämiseen ja erityisesti sen helpottamiseen keskittyvään yritykseen. Porukalle olisi luvassa kunnollinen kierros näissä tiloissa ja pääsevätpähän ainakin näkemään oikean avaruusaluksen läheltä. Harmi vain, ettei rakkaita lemmikkejä toivotella tervetulleeksi näihin ympyröihin, mutta viekkailla nelijalkaisilla on tietysti omat metkunsa mielessä. Lasten kuullessa aamulla koulukutsun, tulee lemmikeillekin kiire ja olisi parasta laittaa vipinää tassuihin. Onhan se jo aiemmin katsotuista seikkailuista selvinnyt, että jos pentuporukka tahtoo mukaan matkaan, niin keinot keksitään ja hitaasti sulkeutuvista ovista nopsat jalat huomaamatta livahtavat uusia paikkoja etsimään...



Opettajan tietämättä retkiseurue siis kasvaa viidellä ja keskuksen pihassa hänellä onkin täysi työ yrittää pysyä kirjaimellisesti yli vyöryvän lapsilauman johdossa sekä sitä seuraavan kaaostilan hillitsemisessä. Viisi pientä salamatkustajaa pääseekin pujahtamaan avaruusteknologiaa tutkimaan noin vain näppärästi. Lapsille on luvassa alkujalkailun jälkeen napsakka esittely paikan henkilökunnasta ja samalla selviää, että joukossa on uteliaisiin nuoriin hyvinkin nihkeästi suhtautuva heppu, jolla ei ole pienintäkään intoa edes piilotella opastetun kierroksen pakkopullamaisuutta. Kovasti avaruusjutuista kiinnostunut Sam (Nolan Gould) huomaakin heti Finkelin (Kevin Weisman) ärähtelyistä, ettei tämä kaveri kenties olekaan niitä miekkosista mukavimpia. No, kunhan päästään peremmälle valvontahuoneeseen, niin alkaahan sitä ystävällisempää ilmettä ainakin muiden kasvoilta löytymään. Etenkin operaation teknisenä johtajana toimiva Pi (Bill Fagerbakke) hiljaisuudestaan huolimatta vaikuttaa melkoisen tyytyväiseltä, että avaruusmatkailu nuorempaakin väkeä kiehtoo.

Koululaisten opettavaisen luokkaretken jatkuessa toisaalla, saa vallaton pentuporukka oman tilaisuutensa päästä leikkimään mittojen mukaan avaruuspukuja tehtailevan vimpaimen kanssa, ja hetkosta myöhemmin koko viisikolla onkin jo yllään avaruuskelpoiset asusteet. Mitä nyt siinä sivussa pari huulta heitettäväksi löytyy ja hiukan hajuhaittaakin syntyy, mutta pääasia on, että aletaan olla noin varusteiden puolesta valmiita marssimaan tai paremminkin kiitämään kohti suurta seikkailua. Sisätiloissa jatketaan tutustumista tekniikan ihmeelliseen maailmaan, mutta pihan puolella hauvat askeltavat kuin mitkäkin avaruuden sankarit kohti tärkeää tehtäväänsä...mikä se sitten ikinä liekään? No, pitäähän hömppäisempiinkin avaruushassutteluihin yrittää heittää ylväämpää jaloittelua lajityypin pikkuisen vakavammalla naamalla tehtyjen teosten vastaaville hetkosille vinkkaillen, eli ehkei hidastetuista kuvista ole syytä muristelemaan lähteä. Edessä odotteleekin menopeli, jossa riittää hevosvoimia kuljetella kaverukset mittavimmalle matkalleen, ja onhan se selvää, että kun on autot, lentokoneet ja sensellaiset testailtu, niin täytyyhän sitä kerran elämässään avaruusaluksen kovempaa kyytiä päästä kokemaan...



Ehkei tarkoitus kuitenkaan ole noin vain kohti suurta ja tummaa tuntematonta syöksähtää, mutta uteliaat sekä vähemmän harkitut vilkaisut voivat taipua odottamattomiin käänteisiin, kuten tässäkin tapauksessa. Turhapa näissä elokuvissa on matkoja loputtomiin pohjustella pikkutarkkuuksia läpikäyden, vaan komento kuuluu, että käynnistäkää moottorit, ja huristelu tähtiä kohti voi alkaa. Siinäpä saavat nelijalkaisetkin kokea, että ilmakehästä irtautuminen on tällaisiin touhuihin tottumattomille melkoisen hurjaa höykytystä. Riepsotuksesta huolimatta mieliala ei käänny valittelun ja vaikeroinnin puolelle, vaan vitsejä edelleen murjautellaan, vaikka vatsaa vääntää ja päätä huimaa. Kunhan lähtöponnistuksista selvitään, niin lopulta painovoima irrottaa otteensa, mikä onkin aivan uudenlainen elämys, kun tarjolla olisi vapaata kelluntaa aluksen sisätiloissa. Tässä tapauksessa tekijöillä mielikuvitusta on heppoisen hassuttelevaisesti venytelty mukailemaan Kubrickin avaruusklassikkoa, eli sanoa sopii taas kerran, etteivät ne kekseliäisyyden välkähdykset aivan loistokkaina vain suostu välkehtimään tämän elokuvasarjan puitteissa, koska väittäisin, että kyseistä tuokiota musiikkeineen on aiemminkin väännetty uusiksi.

Onneksi hommassa on muutakin tavoitetta ja tolkkua kuin vain vääntää pikkuisen tylsämielisiäkin vitsejä tunnetumpien teosten kustannuksella, mikä taas tarkoittaa, että olisi syytä leiskauttaa muutama merkki uhkaavista vaaroista ilmoille. Konkreettisemmin asiaa tarkastellessa suurimpana pulmana on, että yksi avaruusaluksen tankeista on syystä tai toisesta jäänyt täysin tyhjäksi, josta taas seuraa, ettei aiottua ohjelmaa voida viedä suunnitellusti läpi. Tässä vaiheessa toki pentujen livahtaminen kuukyytiin on myös tietoa tuntematonta keskuksen väelle sekä tietysti hauvojen perheillekin. Näyttääpi siltä, että ainakin eräs heppu olisi hyvinkin halukas perumaan tehtävän heti ongelmien ilmaantuessa sen suuremmin vaihtoehtoja miettimättä, mutta muut eivät jaa intoa lopettaa reissua alkuunsa, eikä siihen oikeastaan ole syytäkään, sillä polttoainetta kuitenkin on niinkin paljon, että voidaan kymmenenkin tuntia mietiskellä, olisikohan jotakin vielä tehtävissä, vai onko pikainen paluu sittenkin paras ja turvallisin ratkaisu. Päivän venyessä kohti pimenevää iltaa huomataan myös, että pieniä tassuttelijoita on jossakin karkuteillä, kun taas toisaalla keksitään mahdollisuus käydä lainaamassa menovettä vanhalta venäläiseltä avaruusasemelta. Seikkailuun siis saadaan uutta koukeroa ja kenties se varsinainen määränpää lopulta kaukomatkaajia kutsuu. Yksi pieni askel koiralle...



Kai sitä pitää jättää pikkuisen pulmia ja koitoksia pimentoonkin, vaikka väittäisin, että melkoisen arvattavaan tapaan tämänkin tarinan kaari lopulta katsojan silmien eteen levitellään. Siihen on jo aiempien osien aikana ehtinyt tottumaan, joten hampaiden ylenmääräinen kiristely ja omaperäisyyden puutteesta vinkuminen tuntuisi hiukan hölmöltä hommalta. Etenkin, kun tietää, että samat tyypit pitkälti ovat tätä elokuvasarjaa tiuhaan tahtiin tuotantolinjalta kotikatsomoihin väsäilleet ja silti eräskin hiippari niitä vain kaupasta kaappeihin kantaa... IMDB:n puolella Space Buddies juhlii kirjoitushetkellä niinkin laimealla pistekeskiarvolla kuin 4,5/10, eli voinee päätellä suloisten vuhistelijoiden saaneen osakseen enemmän haukkuja kuin päänsilityksiä. Kyllähän se hieman vääntää suupieliä jokseenkin epäuskoiseenkin hymyyn, kun miettii, miten tällaista etupäässä katsomon nuoremmalle laidalle suunnattua hömppäistä hupailua lähdetään tiukemmin torumaan vaikkapa uskottavuusongelmista ja vastaavista heikkouksista. Itse mietiskelisin niin, että jos pääosissa on porukka puhuvia ja vitsailevia koiruleita, niin kenties ei välttämättä kannata ihan sitä kireintä pipoa päähän sovitella ja lähteä terävin kynsin tekelettä teurastamaan.

Space Buddies onkin selkeästi nuoremmille kohdistettua avaruusseikkailua, mutta eipä se silti ole syy antaa anteeksi ihan kaikkea laiskaa löysyyttä elokuvanteon suhteen. Myönnän kyllä, että niitä närästeleviä seikkojakin ilmenee, ja jos lähtisi tosiaan näitä tarkoituksella kaivelemaan, niin eiköhän saisi kepeästi kohtalaisen kohtuuttoman ryöpytyksen aikaiseksi. Tarinan sekä hahmojen osalta suurin osa kökköyksistä suhteellisen sujuvasti silmien ohi vilahtelee ilman sen suurempia päänsärkykohtauksia. Yleisesti kuitenkin edelleen vähän ihmetyttää löysä ote koko touhuun ja vaikutelma siitä, että keskinkertaisuus olisi jo lähtökohtaisesti ollut varsinainen maali. Pöhköimmästä päästä tyypeistä lienee venäläistä avaruusasemaa komentava Yuri (Diedrich Bader), jonka räpiköinnistä ei oikein tunnu edes sitä kolmannen asteen hölmöä huvittavuutta irtoilevan, vaan kaverin kansantanssahtelut ja muut väkinäiset viritelmät taitavat tipahtaa tympeän tyhmäilyn karsinaan. Yksinäisyyden pitkät vuodet ovat tietenkin miekkosen mieltä kurittaneet, mutta eipä niitä oikein millään tavalla laadukkaaksi elokuvaviihteeksi saada käänneltyä. Liekö sitten turtumusta typeröintiin, sillä eihän tästäkään jaksa mitään isompaa itkua aloitella.



Onhan sitä muutenkin mukana pakollista pöräyttelyhuumoria ja hiukkasen harkitsematonta vitsien viljelyä, eli jos laatuhuumori lähinnä kelpaa, niin Space Buddies lienee ihan väärä valinta iltaa ilahduttamaan, koska kekseliäämmät pirteyden pilkahdukset ovat niin ja näin. Minään odottamattomana järkytyksenä tämä ei pentusarjan veteraanikatsojalle pääse tulemaan ja samaa voisi sanoa erikoistehosteosastosta, joka ei avaruusseikkailua visuaalisesti loisteliaiden efekti-ilotulitusten räiskyvään kerhoon kohottele. Harvemmin tämäkään hirmuisesti häiritsemään käy, ja onhan se kiva, kun on lähdetty kuitenkin yrittämään jokusta laajempaa kuvaa, kuten kauniin kotiplaneetan ihastelua kauempaa sekä toiminnallisempaa osiotakin. Mielikuvituksen suhteen taas on ollut rajoittimet päällä, koska löytyy tuttuun tapaan täpärää pakoa hajoavalta avaruusasemalta, hankaluuksia meterorimyrskyn muodossa, pelastustehtävää aluksen ulkopuolella ja kykyjä koettelevaa hengenvaarallista laskeutumista. Nämäkin aiemmin mainittujen mukailujen kera taas alleviivailevat, ettei Robert Vince kumppaneineen niin hanakasti ole ollut omaa ja erikoista luomassa, vaan hiukan nappaillaan ja kopioidaan sieltä sekä täältä ajatuksia. Vaikka ei lähtisikään vähintään kertaalleen nähtyjen koitosten toistelusta nurisemaan, niin edelleen motkottelisin, että ainakin toteutus voisi olla vähäsen puhdikkaampi.


Se sanottakoon, että tehosteiden toisluokkaisuus tarttuu jokseenkin väkisin pentuihinkin ja tällä tuntuu olevan yleinen jähmettävä vaikutus menoon. Kyllähän avaruuspuvuissa luontaisestikin tiettyä kankeutta toki on, mutta ehkäpä päälle tulee vielä ripaus ylimääräistä liimaa tassuihin. Onhan luvassa myös kuukävelyä ja vallattomampaa askellustakin, mutta yleisesti ottaen ja varsin valitettavasti omat silmät tahtovat väittää, että aiemmin nähtyihin osiin verrattuna pennut näyttävät nököttävän enemmän paikallaan. Tietysti silti voi höpötellä hupaisia, mutta mielestäni ohjaamossa istuskelu kankeissa puvuissa ei millään pysty kaivelemaan vilkkaasta porukasta mitään parhaita puolia esille. Kyllähän se vilkkaampi vipellys näiden kaverusten kohdalla on viihdyttävämpää seurattavaa, vaikkei sentään jatkuvasti sattuisi ja tapahtuisi. Satunnaiset kiepsahtelut ja kepeät irtiotot jäävätkin tympeämmän pönöttelyn varjoon, mutta silti sanoisin, että nelijalkaisten porukka pärjää ihmisesiintyjiä paremmin. Nimittäin näyttää siltä, että sekä aikuis- että lapsinäyttelijät hoitavat hommansa siinä määrin väkinäisesti ja nihkeästi, ettei pahemmin tarvitse alkaa kehuja kerryttämään tai kiitoksia viskomaan...

Plussapuolen kuivuessa korostuvat heikommat hölmöilyt entisestään, kuten se, että pakolliset pahistelut ovat jälleen kerran melkoisen pöllöilevää puuhastelua. Onneksi mauttomimmat häijyilyt ja ylilyödyt ilkeilyt vältetään keljuista sabotaaseista huolimatta, koska kyllähän lepsumpi ote sopii paremmin näiden tarinoiden höttöiseen linjaan. Space Buddies ei mielestäni mikään kamala saastakertymä ole, vaan ehkä omassa lajissaan lähempänä alempaa keskisarjaa. Tiedä sitten, onko toleranssi vuosien vieriessä kasvanut, mutta eipä niitä etäisestikään ärsyttäviä hetkiä montaakaan ole, vaan melko kivutunta katselua seikkailu enimmäkseen on, eikä lipsahda miksikään rasittavaksi avaruussekoiluksi. Mainitaanpa kuitenkin, että nyt kun Buddies-elokuvasarjaa on tullut viiden tekeleen verran koluttua, niin Space Buddies viimeiselle sijalle keskinäisessä kisailussa tipahtaa. Elokuvien ihmeellisessä universumissa avaruus on katsojaa kotisohvalta huomattavasti kutkuttelevammin kutsunut maailmankaikkeuden mysteerien pauloihin, mutta kenties niissä tähtäimet on aseteltu vähän muiden maalien suuntaan kuin kertakäyttöistä ja hattaraista hupia hakemaan. Joka tapauksessa on ihan kiva, että suloisten nuorten koirakaverusten joukkokin oman sankarisaattueensa lopulta saa ja siihen kaupanpäällisenä perinteiset juhlistelut. Herkemmän hempeilyn ja sydämellisyyden suhteen tulee kyllä selkeä ohilaukaus, mutta kaikkiaan Space Buddies menetteleväiseksi hömpötykseksi muovautuu vikoineenkin.



Space Buddies (2009) (IMDB)