keskiviikko 23. tammikuuta 2019

The Rebound

Kenties tammikuun kiristyneet pakkaset ovat pikkuisen jähmettäneet näpyttelysormia, eikä kirjoittelutahti suostu pysymään aivan niin tiukkana kuin toivoisi, mutta jospa edes pikkuhiljaa elokuvahöpinät edistyisivät... Ehkei se kylmyys kuitenkaan niin rajusti ole sisätiloihin sullonut, että olisi kirjoittelun kuolettanut, vaan tuli tähän väliin pienimuotoinen sota-, kauhu- ja toimintaelokuvien rupeama, joista ei niinkään ollut aikomuksena raportoida juttuja tänne. No, toisaalta pari viimeksi kommentoitua tapausta, eli Open Water 2: Adrift ja Into the Grizzly Maze osuvat osittain samoihin luokitteluihin, mutta niissä on myös sen verran selviytymispuolta ja maisemalisää, että sopivat muun sekavan jutustelun jatkoksi.

Kaipa näistä karhukurimuksista, valtameren vaihtelevista höykytyksistä ja muista tylymmistä tekeleistä on jo toipumaan ehtinyt, mutta varmistellaanpa vaihteeksi vähän lämpöisempiä väreitä elokuvailojen laajasta valikoimasta. Blogin alkuvuosina oli enemmänkin aietta painotella monenmoisen romanttisen hömppäviihteen osuutta poimimalla näitä ihastuksista sekä hairahduksistakin kertovia komedioita runsaammin kommentoitavaksi, vaan niinpä vain ovat nämä monesti ilahduttaneet rakkaushattarat hiipuneet selvästi. Joulukuussa juttujen aiheena ollut kotimainen Kesäkaverit ainakin osittain sopii kyseiseen lajityyppiin, mutta yleisesti on ollut ihan liian hiljaista näiden osalta.



Paluu sydänparkoja kiusivan elokuvaviihteen pariin ei aivan tuoreimpien teosten kautta tapahdu, vaan pitää palailla noin vuosikymmen taaksepäin, jotta The Rebound löytyisi. Kyseinen teos valikoitui illan lopetteluun, koska siitä oli ennakkokäsityksenä, ettei olisi ihan mitään lässyintä söpöstelyä, vaan voisi tulla pikkuisen tuimempaakin tilittelyä ja sopivan lyhyt noin 90 minuutin kesto lupaili, ettei yö venähtäisi ihan hirmuisen pitkälle. Kyseessä onkin kohtalaisen piukka pakkaus, eikä tässä tapauksessa taida olla aikaa esitellä katsojalle hahmojen taustoja kovinkaan seikkaperäisesti ennen kuin onkin jo tilanne päällä ja maailma mullistumassa.


Ihan suoraan kriisin keskelle ei sentään katsojaa viskaista, mutta lähellä kuitenkin jo ollaan, kun Sandy (Catherine Zeta-Jones) toimittaa lapset oppipoluilleen ja huristelee laulellen kotia kohti. Päivän hiljainen ja rennompi aika kuluu tietokoneella koripallomanagerointipeliä naksutellen, mutta alkaapa Sandy siinä sivussa myös katselemaan koneelle tallennettuja kotivideoita Frank-pojan (Andrew Cherry) taannoisilta syntymäpäiviltä. Juhlahumun keskellä pöydälle harkitsemattomasti asetettu kamera on eräänä hetkenä kuvannut vähän muutakin kuin lasten riehakkaita leikkejä ja iloista lahjajakoa, sillä puolisolla ovat olleet aivan muut puuhat mielessä pirskeiden lomassa.

Hymy hyytyykin Sandyn kasvoilta nopsasti, eikä paljoa enää laulata ja videon jälkeen puoliso onkin jo käytännössä entinen mies. Sandy ei todellakaan tahdo jäädä paikoilleen voivottelemaan, vaan aikoo poikkaista yhteiset asumiset pettäjän kanssa suunnilleen siihen paikkaan ja ilmeisesti hipsaista mahdollisimman vauhdikkaasti aivan muihin maisemiin. Lähiöelämä saa vaihtua suurkaupungin vilskeeseen, sillä Sandy, Frank ja Sadie-tytär (Kelly Gould) ryhtyvät etsimään asuntoa New Yorkista, eli kohtalainen muutos aiempien vuosien arkeen olisi luvassa ja ehkäpä voisi uudesta alustakin puhua. Nuorilla lapsilla toki riittää tilanteessa ihmeteltävää sekä kummasteltavaa, mutta The Rebound ei tosiaan ole niitä teoksia, jotka lähtevät kaikki kysymykset selvittämään, vaan suunta on eteenpäin, ja jos ei nyt aivan kaasu pohjassa, niin kohtalaisen reippaalla tahdilla kuitenkin.



Kaupungissa asuva Aram (Justin Bartha) on myös isojen elämänmuutosten kynnyksellä, ja heppu ilmeisesti kokee olevansa melkoisen hukassa suunnan suhteen. Takana ei ole yhtä pitkää liittoa kuin Sandylla, mutta erohuolet mieltä murheellistavat ja samaan aikaan pitäisi saada paremmin otetta arjesta. Aramin vanhemmat (Joanna Gleason ja Art Garfunkel) yrittävät poikaansa auttaa, mutta tiedä sitten, ovatko heidän neuvosa juuri siihen paikkaan parhaiten sopivia... Joka tapauksessa Aramilla olisi työhaastattelu paikallisessa naisten keskuksessa, koska osa-aikatyö kaverin kahvilassa ei välttämättä aivan täysin vastaa elämälle sekä uralle asetettuja tavoitteita.

Aram onkin opiskellut sivuaineena naistutkimusta ja pääsee keskukseen hommiin, mutta jatkaa toki kahvilassakin työskentelyä. Sandy taas hakee töitä eräältä urheilukanavalta ja lyhyen haastattelurupattelun jälkeen todetaan, että hän on erittäin pätevä ja innostunut faktantarkistajan hommiin. Taustatyö uutisten takana kelpaakin mainiosti, koska erilaiset urheiluun liittyvät tilastot sekä tapahtumat ovat pitkään olleet Sandyn vapaa-ajan intohimona, ja joidenkin mielestä polte kyseiseen harrastukseen saattaa olla liiankin voimakas. Uusi ura uudessa kaupungissa olisi mukavasti aluillaan ja seuraavaksi pitäisi löytää asunto, mikä vie Sandyn Aramin työpaikalle, koska kahvilan omistajalla on samassa kiinteistössä kämppä vuokrattavana. Sattuupa kaveri vielä mainostamaan, että jos tulee tarvetta, niin Aram on kokenut ja luotettava lastenvahti.



Sandy ei jää asuntoasioissakaan empimään, vaan tarttuu tarjoukseen, joten hänen toipumisensa erosta näyttää edistyvän vinhaa vauhtia. Ystävälleen hän jutteleekin, että muutos on ollut monessa mielessä positiivinen juttu, koska aiempi elämä oli alkanut tuntumaan jatkuvasti kutistuvalta ja tukahduttavalta loukolta. Uudet kuviot ja harrastukset virkistävät aivan eri tavalla, joten ystävä uskaltautuukin ehdottamaan, että kenties toipumista voisi vielä viimeistellä vaikka väliaikaisella suhteella. Sandy lopulta uskaltautuukin treffeille, mutta sepä ei enää sujukaan aivan yhtä kitkattomasti kuin uuden kaupunkielämän alkuaskeleet. Näillä vähän omituisilla ja typerryttävillä treffeillä on kuitenkin sellainen vaikutus, että lapsenvahdiksi huikattu Aram alkaa vähitellen ystävystyä Sandyn kanssa ja välit näyttäisivät kehkeytyvän kuumempaan suuntaan...

Kyllähän The Rebound ainakin kertakatseluna on kohtalaisen viihdyttävä elokuva lajissaan, enkä usko, että se uusinnallakaan lähtisi hirmuisesti tökkimään. Romanttisten komedioiden joukossa se ei mielestäni ole mitään tylsämielisintä kopiota ja mukailua valtavirrasta, vaan painotukset ja ratkaisut ovat jopa jossakin määrin omaperäisiä. Tykkään siitäkin, ettei The Rebound lähde hirveästi paisuttelemaan jokaista mahdollista tunnekuohua, vaan lähestymistapa tuntuu olevan hillitympi ja arkisempi, mutta enpä silti väittäisi, että kiihkoilut ja kiivastumiset olisi täysin höylätty pois. Satunnaisista hurjistumisista huolimatta arvelisin, että huumaavia huipentumia ja riipaisevia riitoja hakevalle The Rebound on pitkälti liian tasaista kyytiä.



Liian kiltiksi en kuitenkaan lähtisi elokuvaa luonnehtimaan, koska pikkuisen epätyypillisesti se laitettiin Yhdysvalloissa levitykseen R-ikäsuosituksen kera, eli selkeästi suunnattiin aikuisemmille yleisöille. Olen kuitenkin siinä käsityksessä, että suurin osa lajityypin edustajista yritetään viilailla nuoremmillekin sopiviksi. Väkivaltaa ja päihteilyä löytyy, mutta melko hillitysti, eikä seksikohtauksessakaan paljoa paljasteta ja muutenkin tämä puoli jää muuhun yhdessäoloon verrattuna todella vähäiseksi. Onkin siis helppoa lähteä arvelemaan, että vähemmän kaunisteltu kielenkäyttö on pääsyynä korkeahkoon ikäsuositukseen. Antaahan tämä toki mahdollisuuden tuoda muitakin aikuisempia teemoja pikkuisen uskaliaammin esille, eikä tarvitse joka asian kohdalla olla pohtimassa, että onkohan tämä nyt sopivaa vaiko eikö.

Paikoin tulee kyllä mieleen, että ehkä joitakin juttuja olisi voinut kokeilla hieman rohkeamminkin tai pikkuisen pirullisemmalla virneellä, mutta eipä The Rebound silti mikään toivottaman lässy ole. Suhteen päättymisestä, uudesta alusta ja ikäeron aiheuttamista epävarmuuksista tulee mieleen myös runsaat viisi vuotta sitten katsottu ja kommentoitu 2005 ilmestynyt Prime, jota käsittääkseni oli lähdetty siistimään sieltä sekä täältä, että saatiin ikäsuositusta pudotettua laajemman katsojakunnan houkuttelemiseksi. Muistikuvat eivät tosin aivan terävintä laatua ole, mutta mielestäni elokuvissa on aiheiden suhteen samankaltaisia piirteitä ja tämä varhaisempi tapaus on jutuiltaan ainakin astetta kiltimpi. Pitää silti sanoa, ettei The Rebound toki mikään törkyturpailun huipentumaan pyrkivä täysin estoton rääväsuinen revittely missään tapauksessa ole, mutta paikoin tilitellään kohtalaisen reippaasti, eikä lähdetä arastelemaan kiroilevampia ilmauksiakaan. Sopivan harvakseltaan annosteltuna kiehahtelu kyllä hymyilyttää, eikä räyhäily kulahda tylsäksi heti alkuunsa.



Mikään isompi yllätys ei ole, että suurin osa elokuvan huumorista on sanallista, mutta The Rebound ei silti ole jatkuvien vitsisutkautusten väsymätön vyörytys, vaan mukana on kohtalaisesti tilannepohjaista hassutteluakin ja vivahdus myös fyysisempää kohellusta. Listan viimeiseen kohtaan liittyvistä muksauksista muistettavin esimerkki lienee Aramin toimiminen maalitauluna naisten keskuksessa. Kaunan ja vihan varastoa vastaanottavana ihmismätkintäsäkkinä toimiminen voi olla ajoittain ennemmin tukalaa kuin palkitsevaa touhua, mutta eipä näitäkään kurituksia lähdetä pitkittelemään tai toistelemaan tarpeettomasti. Puolivälin kohdilla nähtävä nyrkkeilyottelu toki sopii pitämään urheiluhenkisesti nimetynkin elokuvan harrastuspuolta mukana ja kehän tapahtumat ovat hetkisen verran karkaamassa kirjaimellisesti syliin. Toki lastenvahtihommissa on muutakin puuhaa kuin pelkkää rupattelua, mutta näistäkään ei lähdetä vääntelemään mitään hillitöntä kirmailua tai sekoilua ja kaikkiaan tosiaan fyysisempi vääntäminen on varsin vähäistä.

Mielestäni The Rebound ei oikeastaan edes tarvitse mitään irrallisia kohkauspätkiä pitääkseen menon pirteänä, vaan se etenee muutenkin ihan mukavaa tahtia ja enimmäkseen viihdyttävissä merkeissä. Ensimmäisellä puolikkaalla ei hirmuisesti jumitella tai jahkailla, vaan eteenpäin mennään monessakin mielessä ilman jatkuvaa menneitä kohti vilkuilua. Silloin tällöin yritetään hakea huumoriin hieman kiusallisempiakin vivahteita, mutta selvästikään ei ole lähdetty myötähäpeää maksimoimaan tai hahmojen piinaavampia hetkosia pitkittelemään. Zeta-Jones ja Bartha hoitavat hommansa hyvin suurelta osin, mikä onkin oleellista, sillä The Rebound ei tuo ruudulle mitään ikimuistoisesti revitteleviä sivuhahmoja kohtauksia kaappailemaan, vaan kummankin ystävät jätetään melko vahvasti taustoille. Ehkäpä kohtalaisen kurjien toipumistreffien torveloiva osapuoli on eräänlainen potentiaalinen outoiluheppu, mutta hänenkin näyttäytymisensä pidetään lopulta lyhyenä käväisynä.



Romanttisten komedioiden peruskiemuroihin toki kuuluu se, ettei sovi ihan pehmoisinta polkua onnelliseen loppuun läpsytellä, vaan viimeisellä kolmanneksella pitää se löydetty rakkaus ja lupaava tulevaisuus asettaa uhatuksi. The Rebound ei ole mikään poikkeus tässä mielessä, eikä lopputeksteihin luikahdeta ilman tunnelmien tummentamista, mutta siitä elokuva kuitenkin ansaitsee mielestäni kiitokset, ettei se tätä viimeistelevää kuviota kuluneimman kaavan kautta kierrätä muita matkien. Se ei oikeastaan heitä helpotukseksi edes sitä yksiselitteisintä onnellista loppua, vaan jättää juttuja sopivasti auki, mutta myös jälkeensä vähintään pienoista positiivista värähtelyä.

Hetken verran tuntui siltä, että viimeiseen 15-minuuttiseen kimaraan lähdetään sullomaan aivan liikaa kaikkea ja samalla pikakelataan yht'äkkiä isompikin kimpale kuukausia, mutta mukavaksi yllätykseksi tämä kuitenkin toimii elokuvan eduksi, kun pakkakin pysyy kasassa, eikä vain hajoa yhdentekeväksi säntäilyksi. Loppupuolen hoputus toki jättää paljon pimentoon ja katsojan kuvittelun varaan, mutta eipä tahdin tiivistyminen silti vieraannuta, vaan ainakin omalla kohdalla viimeiset kohtaukset tuovat hiukan yllättäenkin hahmoja läheisemmiksi. Lopetus onkin pirteällä tavalla poikkeava ja siitä tykkään läpi elokuvan, ettei aleta isommin keskinäisesti kiukkuilemaan tai kostohommiin heikkoina hetkinäkään, ja näin pääpari säilyttää omissa silmissä sympaattisuutensa koko keston verran. Sitä kautta päättely on helppo hyväksyä ja vaikka The Rebound ei hyvästien hetkellä niinkään nenäliinojeen suurkulutukseen katsojaa syöksisikään, niin onhan siinä ripaus koskettavuutta kuitenkin, eikä jätä kylmäksi tai täysin yhdentekevää jälkimakua. Kokonaisuutena The Rebound on mielestäni melko kepeä tekele, eikä elokuva pyri katsojaa liikoja riepomaan tai synkistelemään, vaan murheellisemmista tuokioista huolimatta tarina on suurimmaksi osaksi hauskaa ja viihdyttävää vilkuiltavaa.

The Rebound (2009)


maanantai 14. tammikuuta 2019

Open Water 2: Adrift / Deadly Sea

Alkuvuosi on tuonut ruudulle jo kohtalaisesti elokuvamaailman tarjoilemaa eläimellistä menoa ja sitä on myös blogiin siirtynyt, ja hivenen erikoinen jatkumo tästä on muodostumassa. Hauvojen haamuseikkailusta siirryttiin haaleaan heppailuun, josta lähti polku viemään hurjan tappajakarhun jäljille, eli onhan tässä jo ehtinyt monenlaista nelijalkaista kuvissa kuljeskelemaan. Seuraavaksi voisi hakea merellistä viileyttä sekä toki laineiden aurinkoakin, koska aikomuksena olisi pulahtaa pinnan alle vedenalaista maailmaa tutkimaan. Luvassa ei ole mikään ihan mukavin tai iloisin loma aavalla ulapalla, vaan edellisen tekeleen tavoin pitäisi muutama tiukempi tilannekin tulla vastaan, ja kenties vedessä vaanivat hirmuiset hait saavat haukkausvuoronsa...?


Käynnistely ei ihan lupaavimmissa merkeissä lähde liikkeelle, koska itse en kuulu sihisevän, suhisevan, tärisevän, tutisevan tai muuten vain väkinäisen sekavan kotivideokuvan isoimpiin ihailijoihin. Tarkoituksena toki on vahvistaa vaikutelmaa, että kyseessä olisi tositapahtumiin pohjaava tarina ja kenties luoda löyhää yhteyttä ensimmäiseen osaan. Lomavideon jälkeen nimittäin väitetään, että elokuva olisi napannut ideansa jostakin aidosta sattumuksesta, mutta onneksi hylkää samalla hötkyilevän huojuvan kotivideokuvauksensa sinne ensimmäiselle rannalle. Alkupätkä kuitenkin ajaa asiansa esitellen kourallisen verran nuoria aikuisia jossakin 20-30 ikävuoden välimaastossa rantalomalla hauskaa yhteistä aikaa viettäen.

Iloista oleilua ja kohellusta ei kuitenkaan kovin pitkäksi venytetä ja hahmotkin jäävät tämän nopsan esittelyn jälkeen vielä jokseenkin vieraiksi. Seuraavaksi jo loikataankin viitisen vuotta eteenpäin, mutta aurinkoisilla seuduilla edelleen viihdytään, kun kamerat käännetään Meksikon rantamaisemiin. Ensimmäisenä näistä vanhoista ystävyksistä löydetään kuviin Amy (Susan May Pratt) ja James (Richard Speight Jr.). Pariskunta onkin autollaan kiitämässä kohti venesatamaa vauvan torkkuillessa takana ja juttujen perusteella porukka on näiden välivuosien aikana ajautunut erilleen, eikä kovin paljoa ole pidetty yhteyttä. Ihan määränpäähän saakka ei tarvitse jälleennäkemistä odotella, sillä melko pian auton rinnalle päristelee moottoripyörä kyydissään Zach (Niklaus Lange) ja Lauren (Ali Hillis), joilla luonnollisesti on sama suunta.



Nelikko vaihtaa parkkipaikalla pikaisesti kuulumisia ja sitten kiinnosteleekin jo oikean huvipurren löytyminen, eikä laitureita tarvitse kovin pitkään tallustella tai haahuilla, vaan Godspeed-niminen paatti tähystetään nopsasti näköpiiriin. Amya tosin hermostuttaa paljonkin kannelle kävely, sillä hänellä on lapsuuteen saakka juontavaa pelkoa vettä kohtaan, eikä tähän liittyvä traumaattinen kokemus selvästikään ole hellittämässä otettaan. Kaikki kuitenkin ennen pitkää astuvat veneeseen, ja vielä pitäisi jostakin etsiä kulkupelin omistaja, vaan eipä sekään miksikään mahdottomaksi mysteeriksi osoittaudu, sillä ystäväviisikon täydentävä Dan (Eric Dane) paikannetaan makuuhuoneen puolelta. Hänellä onkin siellä lähtövalmistelujen sijaan menossa vähän kuumottavampaa puuhaa, jossa toisena osapuolena on muille toistaiseksi vieras ja Danin parisen viikkoa tuntenut Michelle (Cameron Richardson).

Aavaa merta kohti olisi siis lähdössä kuusi aikuista ja vauva tunnelmien ollessa iloiseen suuntaan, sillä vuosikausien tauon jälkeen Dan on tahtonut pyytää porukan kasaan juhlimaan yhdessä Zachin 30-vuotissyntymäpäiviä. Kannella jutustelee ja tanssahtelee janoista väkeä, mutta onneksi kuiviin kurkkuihin on varauduttu etukäteen ja merkkipäivään kuuluva kakkutarjoilukin onnistuu. Aurinko paistelee mukavasti, ei isompia huolia näköpiirissä, vanhojen kavereiden kanssa riittää puhuttavaa ja ajanvietto sujuu muutenkin hyväntuulisesti. Kunhan kannella on riittävän pitkään vähissä vaatteissa käristytty kuumotuksessa, niin tuleehan se lopulta mieleen, että uimaan pitäisi päästä, kun lämpöinen meri kutsuvan sinertävänä kaikkialla ympärillä viilennystään olisi tarjoamassa.



Melko nopeasti kuusikosta neljä onkin jo polskimassa lähempänä laineita, mutta Amyn pelot ovat äitiyden myötä vahvistuneet entisestään, eikä hänellä ole mitään halua liittyä uimahirmujen joukkoon edes pelastusliivit päällään. Hyvä, että jotenkin pystyy kannella rentoutumaan, mutta kaikki eivät tällaista kieltäytymistä niele, joten Dan "reiluna" heppuna kaappaa Amyn syliinsä ja vie tämän väkisin veteen. Amyn kauhistuttavat kokemukset lapsuudesta palaavat mieleen, eikä hän näytä kykenevän käsittelemään tätä pakkohypyn tuomaa järkytystä, mistä muut ihan aiheellisesti huolestuvat. Amyn hermostunut tila ei valitettavasti ole murheista ainoa, sillä Danin tyhmä ja tyly temppu saa nimittäin aikaan toisenkin ongelman, joka myöhemmin kostautuu rankasti. Veneessä on kyydissä enää vauva, laidat ovat kohtalaisen korkealla ja kaiken hauskanpidon sekä keppostelun keskellä kukaan ei ole muistanut laskea portaita veteen. Hups...!

Kaipa sitä kaikenlaisia kommelluksia vesillä sattuu ja tapahtuu, eli ehkäpä tällainenkin kohellusten summa jossakin määrin mahdollinen on, mutta alkutekstien väittämä tosipohjaisuus on käsittääkseni aika kyseenalainen juttu. Varmaan jokin löyhästi mukailtava tapaturma voisi olla reaalimaailman puolelta löydettävissä, mutta eipä ole vielä osunut silmiin, että mikä mahtaisi tarkalleen olla se onneton venereissu, joka elokuvassa on väitetysti siirretty ruudulle? Levyltä löytyvän noin 20-minuuttisen tekodokumentin katsominen ei ainakaan valaise asiaa paljoakaan, vaan tosipohjaisuus vaikuttaisi olevan lähinnä yksi markkinointikikka muiden joukossa. Samaa voisi varmaan sanoa siitäkin, että kyseessä muka on jonkinlainen jatko-osa kolmisen vuotta varhaisemmalle elokuvalle Open WaterWikipedian mukaan jatkon käsikirjoitus oli valmiina ennen kuin alkuperäinen oli edes teattereissa ja sen menestyksen innoittamana tämä täysin edeltäjän tapahtumista erillinen elokuva pääsi tuotantoon ja sai ainakin joissakin maissa tällaisen nimen.



Onhan näiden elokuvien tarinoilla sinänsä yhteistä, että veden varaan joudutaan, mutta tekijät, tyypit ja koetut vaikeudet sekä vaarat ovatkin jo oma juttunsa, mikä toki on hyväkin homma, mutta tuo dollarien toivossa tehty nimikikkailu taas tympivää touhua. Jos lukee vaikka IMDB:n puolelta juttuja, niin melko moni tuntuu tästäkin selviytymisväännöstä tykkäilevän, ja kyllähän minultakin pari pientä plussaa irtoaa siitä, ettei tämä kuusikon koettelemus ihan perinteisin versio veden vaaroista ole. Onhan siinä samankaltaisuuksiakin, jos muistelee vaikkapa aiemmin kommentoituja kaukaisten merten pienimuotoisia kauhukokemuksia Open WaterThe ReefThe Shallows ja 47 Meters Down. Harmi vain, että kaikki mainitut enemmän haivaaraa painottelevat teokset kiusaavat katsojaa jännityksellään huomattavasti tehokkaammin ja ovat yleisestikin sujuvampia, näyttävämpiä ja viihdyttävämpiä tapauksia.

Open Water 2: Adrift jättää tosiaan haiden haukkauspaikat melko vähiin ja muutenkin ympäristön tuottamien ulkoisten vaarojen uhka ei samalla tavalla korostu kuin noissa vertailukappaleissa, vaan vaaroja muodostuu hahmojen omista peloista, itsekkyydestä ja yhteistyökyvyttömyydestä. Tavoitteesta ei tee mieli napista, mutta jos lähdetään näinkin vahvasti kaivelemaan painajaisia ja paisuttelemaan pulmia päiden sisältä, niin katsojan pitäisi varmaan välittää ja kiinnostua kaveruksista keskimääräistä enemmän, mikä ainakin minulle on tämän teoksen kohdalla hyvinkin hankalaa. Vaikka ei lähtisikään vaatimaan tarinaa tilille alkutekstien lupailemasta todenperäisyydestä, niin elokuva tuntuu ihan omassa maailmassaankin epäuskottavalta. Kyseessä kuitenkin on runsas kourallinen jo vuosikausia aikuiselämää, maailmaa ja sen monenlaisia haasteita nähneitä tyyppejä, jotka ovat keskenään tottuneet reissuissa pärjäämään, niin näinkin nopea romahtaminen sinänsä rauhallisen tilanteen keskellä on yksinkertaisesti valtava pala nielaistavaksi, ja kun menee kakisteluksi, niin eipä jännäilystäkään oikein mitään tule...



Aivan ensisekunneilla porukan pakka ei tietenkään täysin hajoa käsiin, vaan osa yrittää rauhoitella mieliä, kun taas toiset pähkäilevät ratkaisuja kannelle kiipustamiseen. Jämähdysvaihe rukouksineen ei niinkään ruoki jännitystä, mutta eipä toisaalta onnistu tuomaan hahmoja sen läheisemmiksi. Vähitellen aurinko alkaa etsimään laskuaan ja muutenkin pidentyvä uimapulahdus väkisinkin viluttaa palelun ollessa ensimmäisiä yhteisiä fyysisiä koettelemuksia. Tietysti on toivoa, että josko havaittaisiin veneitä lähistöllä tai muuten vain keksittäisiin näppärä ratkaisu. Harmi vain, ettei tähtilippukaan tässä tarinassa suostu helppoa pelastusta tuomaan, vaikka siitäkin yritetään kaikin voimin kiskoa. No, hyödyllisiä tarvikkeitakin kuitenkin löytyy, sillä käsien ulottuvilla on kangasta, veitsiä ja sukellustarvikkeita, joiden avulla joku oman elämänsä MacGyver olisi varmaan parissa minuutissa paistattelemassa kannella, mutta sellaista ei tähän uimaryhmään ole eksynyt.

Yritysten epäonnistuessa ja erehdysten lisääntyessä kasvaa myös katkeruus sekä epätoivo, josta seuraava pitkittyvä piina tuottelee äänekkäämpää valitusta, eripuraa ja syyttelyä. Pelko siitä, mitä mahtaa piillä pinnan alla, on myös yksi huolta ja turvattomuutta lisäävä palikka, eikä tarvita kuin yksi harkitsematon haihuuto, niin ollaan taas pikkuisen lähempänä paniikkia. Rakentavat yhteistyön hetket käyvät harvinaisemmiksi ja vuosikausien ystävyys on kovalla koetuksella jo paljon ennen kuin aurinko ehtii kadota maisemista. Kauhukuvat paisuvat päiden sisällä joillakin toisia enemmän, eikä mene pitkää aikaa, kun omaa etua voidaan alkaa härskistikin hakemaan ja näinpä puolivälin kohdilla asiat onnistutaan tyrimään jo siinä määrin surkeaan tilaan, ettei kaikille toivo pelastuksesta ole enää kovinkaan kummoinen pilkahdus, vaan verta vedessä punertelee, apu on lohduttoman kaukana ja kolkko kuolo kolkuttelee.



Joku voi varmaan ihmetellä, että mikäs tässä sitten vikana ja uskonkin elokuvan imaisevan vähintään kohtalaisesti mukaansa, jos vain saa hahmoista edes vähän välittävämmän otteen. Sellaisessa tilanteessa olisi paljonkin helpompi tempautua koettelemuksen vietäväksi ja antaa päälle vyöryvän paniikin hiipiä ruudun toisella puolellakin ihon alle, mutta itsellä piinaavan pelon sijaan mieleen hyökyi valitettavan toisenlaisia tunnelmia ja hölmistyneenkin epäuskoista suhtautumista täysin käsistä lähtevään sekoiluun sekä sähellykseen. Räpeltäminen, kiukkuilu, tappelu ja muut ihmismielen pimeämmältä puolelta pintaan puskevat tekoset tuntuvat tässä yhteydessä lähinnä vieraannuttavan tehokkaammin kuin rankkuudellaan ravistelevan. Jokin toinen tarina epäilemättä vääntäisi tämän itkusta, huudosta ja syyttelystä nopeasti suoraviivaiseen sekä vakaviakin vammoja tuottelevaan väkivaltaan yltyvän tilanteen katsojallekin tiukan tuikeaksi ryöpytykseksi, mutta Open Water 2: Adrift ei valitettavasti kummoisestikaan onnistu rääkkäämään tylyilyllään tai jännityksellään. Voi toki olla katsojankin eläytymiskyvyssä pikkuisen vikaa, kun ei fyysinen väsymys ja henkinen kuormitus sen raskaammin käy tuntoja koettelemaan.

Siitä ei vielä kovin pitkää aikaa, kun viimeksi tuli katseltua erehtyväisten ja vähemmän täydellisten hahmojen kamppailua vaativassa ja armottomassakin selviytymisseikkailussa. Kyseinen karhukurimus Into the Grizzly Maze hoitaa homman siinä määrin tehokkaammin, että kolahdukset ja kuolettavat kohtaamiset tuntuvat myös katsomossa. Veden varassa tuskailevan kuusikon kasvava piittaamattomuus ja kiihtyvä torvelointi taas lähinnä rasittaa, ja vaikka ei tyhmäily laittaisi tyypeille mitään maailman pahuuksia toivomaan, niin välinpitämättömyys kuitenkin lisääntyy lopun lähestyessä, eikä kiinnostusta enää kaapata takaisin, vaikka kuinka myrsky nousisi ylle tai käytäisiin rohkeasti lamaannuttaviakin pelkoja päin. Jälkikäteen voi tuumailla sitäkin, että ehkä alkupuolen juhlavampien hetkien olisi voinut antaa jatkua pikkuisen kauemmin, koska kenties tyypeistä olisi irronnut pidettävämpiä puolia, eikä suunta olisi aivan niin nopeasti kääntynyt kohti pohjaa, joka lopulta väistämättä tuntuu kutsuvan...?



Onhan Open Water 2: Adrift aiemminkin tullut katseltua, eikä kertailu pitkän tauon jälkeen pisteitä tunnu nostavan, vaikka alussa vaikutti hetken siltä, että ehkä muistikuvat olisivat vähäsen väärässä viihdyttävyyden osalta ainakin. Maltalla kesällä 2005 kuvattu elokuva näyttää alkukuvissaan niin mukavan aurinkoiselta rantoineen sekä venesatamineen, että senkään takia ei mielestäni olisi ollut niin kiire veneillä menemään ja pulahtaa mereen kiukkuilemaan, mutta ymmärrän kyllä, että liian löysää käynnistelyä halutaan vältellä kauhua tai jännitystä tavoittelevan elokuvan kohdalla. Open Water -elokuvasarja kasvoi vajaat pari vuotta sitten kolmiosaiseksi, kun huhtikuussa 2017 ilmestyi Open Water 3: Cage Dive. Senkin pääsin jo kertaalleen katsomaan, mutta eipä tuolloin oikein ehtinyt mitään kommenttia kirjoittelemaan ja näkemys jäi naputtelematta. Ainakin yhden katselun perusteella väittäisin sitä tämän "trilogian" heikoimmaksi, koska kyseisessä kyhäelmässä ei tunnu toimivan oikein mikään ja jo nyt suuri osa tekeleestä on autuaasti unohtunut, eikä syy välttämättä ole pelkästään kehnossa muistissa. Muista aiheeseen liittyvistä elokuvista höpötellessä näyttää myös siltä, että epäonnisen veneilyn ohjaillut Hans Horn on työstämässä tarinaa, jossa ystäväjoukko joutuu veden varaan ja kohtaamaan valtameren vaarat. Kuulostaa jotenkin tutulta ja aiempien näyttöjen perusteella joskus mahdollisesti ilmestyvä Going Down ei kiinnostuslistan kärkipaikoilla ole.

Kyllähän Open Water 2: Adrift parikin katselua kestää, jos tykkää merellisiä maisemia tiirailla ja on lähtökohtaisesti kaikenlaisista selviytymiskoitoksista kiinnostunut, mutta ei lopputuloksessa hirmuisesti hehkutettavaa ole. Asenne sinällään on kohdillaan, kun ei yritetä katsojaa tai hahmoja helpolla päästää, ja kieltämättä hupeneva joukko saa niskaansa reilun ropsauksen lohduttomuutta, myrskykin ilmaantuu ylle, eikä kohtalolla ole tässä tarinassa montaakaan kivaa korttia jaossa. Toteutuksen ja hahmojen töksähteleminen valitettavasti vesittelee tylyhköä tunnelmaa pahasti ja huiskii kauhun rippeet menemään. Vakuuttavampi keskinäinen jännite draamoineen on myös varmaan jätetty sinne veneeseen tai vaihtoehtoisesti upotettu heti uinnin alkaessa turhana painolastina pohjaan. Näistä seuraa se, etteivät keljut käänteet ja onnettomuudet tunnu juuri miltään ja elokuva näyttäytyy joutavana tekeleenä. Kunnollisesta kauhusta jäädään kamalan kauas ja rasittavahko räpeltäminen taas varmistelee, ettei elokuva ole mitään mainion maukasta viihdettäkään. Onhan se toki kannatettava ajatus laittaa hahmoja kohtaamaan pelkojaan vaihteeksi ilman mitään mahdottomia ulkopuolisia hirviöitä ja meripetoja...mutta ei näin!

Open Water 2: Adrift (2006)