sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Hamsterit 1/3

Pitää kai Suomen juhlavuotta blogissa pikkuisen monipuolisemmin huomioida kuin vain vanhoja kansanperinnedokumentteja katsellen sekä niitä kommentoiden, ja näkisin, että mukaan mahtuu vallan mainiosti ripaus jos toinenkin huovismaista velmuilua. Hyllyssä tosiaan olisi useampikin Veikko Huovisen teoksen pohjalta väännetty elokuva ja televisiosarja odottelemassa, ja aikomuksena onkin niitä ajan sekä mielenkiinnon mukaan napata tutkittaviksi. Alkuun kuitenkin teki mieli tempaista vauhtia antamaan kirjailijan varhaistuotannosta jokin omalla kohdalla vähemmälle huomiolle jäänyt tapaus Huovis-vuotta käynnistelemään. Melko tarkalleen 60 vuotta sitten ilmestynyt Hamsterit oli Huoviselle järjestyksessään neljäs romaani, joka kyllä on tullut lukaistua, mutta vain kertaalleen ja pitkälle yli vuosikymmenen taakse takautuvat muistikuvat ovat senkin suhteen haalistuneet siinä määrin, että tämä omituinen ja hauskakin ylistys hamstrailun autuudelle sekä toiveikkaan talvimielen tavoittelulle tuntuu oikein osuvalta valinnalta tähän väliin.

Eihän Huovisen kirjoihin toistamiseen tarttuminen tietenkään tällaisia tekosyitä edellytä, mutta on kuitenkin kiva silloin tällöin tutkailla rinnakkain enemmän lukijan mielikuvitusta ruokkivaa alkuperäistä näkemystä ja tämän tarinan kohdalla 25 vuotta myöhemmin eläviin kuviin soviteltua juttua. Viime vuoden kesällä ja venähtäneen aikataulun myötä syksylläkin ihmettelemäni kymmenosainen televisiosarja Huovisen lyhyet erikoiset sopi luontevasti jakso kerrallaan käsiteltäväksi, sillä se oli koosteltu kasaan eri kokoelmissa aikoinaan ilmestyneistä lyhyttarinoista. Hamsterit onkin kolmiosaisena ja yhtenäisen tarinan sisältämänä minisarjana pikkuisen pulmallisempi juttu osissa kommentoitavaksi, mutta omat taipumukset tietäen lienee senkin kohdalla parempi edetä jaksojaon mukaan. Jälleen yritän kertaillessani vähäsen vertailla kirjallista teosta televisiolle käsikirjoitettuun versioon ja lainailen höpötykseni lomaan valikoituja otteita kirjan sivulta, eli annetaanpa Huovisen alkuun esitellä pikkuisen tätä omintakeista päähenkilöään:

"Mies on luonnollisesti aivan yhtä hupaisa kuin kuka tahansa samankaltainen. Leikkiä nyt tuolla tavoin hiiren kanssa! Hän on pitkähkö, kohtalaisen tukeva, ehkäpä noin neljänkymmenen ikäinen. Kasvot ovat pulleahkot, huuletkin paksuhkot. Korvalehdetkin ovat sellaiset vankanpuoleiset, miellyttävän lihavat. Hänellä on ruskeat, iloiset, rohkaisevat silmät. Suu on sellainen, ettei siitä ota selvää niin vain. Se on nimittäin hiuksenhienosti hymyn ja vakavuuden rajamailla, että kun hän näyttää hymyilevän, saattaakin hän olla tosissaan.
Hänen nimensä on Hamsteri. Kun ihmisellä on sellainen nimi, ei tarvitse pitää surua etu- ja sukunimestä.
Saatuaan perinnön hän muutti tänne peninkulman päähän kaupungista ja osti mökin, jossa on kaksi huonetta. Hän asuu mökissä jo toista vuotta. Paikkakuntalaiset puhuvat vakaumuksellisesti, ettei herra Hamsteri tee mitään, vaan laiskottelee. Melkeinpä se totta onkin, sillä mies on haaveilija, eikä lainkaan osallistu tuotannolliseen tai hallinnolliseen elämänmenoon. Hänen pientä taloaan ympäröi ihmeen kaunis puutarha. Sinne hän istuttaa puita ja pensaita, milloin ei vaeltele metsissä tai nummimailla."



Siinä missä Huovinen ottaa hiukkasen hiljaisemman alun tarinalleen käyttäen useammankin sivun verran Hamsterin (Pentti Siimes) luonteenpiirteiden ja taipumusten esittelyyn, niin ilmeisesti television puolella on päätetty lähteä toisen kaavan kautta tekemään tyyppejä tutuiksi. Mistään sinänsä räväkästä aloittelusta ei siinäkään ole kyse, mutta Hamsterin kesänaapurit tulevat mukaan menoon huomattavasti nopsemmin, eli käytännössä ihan ensimmäisissä kuvissa ja näinpä saadaan pääporukka jo alkutekstien aikana pintapuoleisesti esiteltyä ja marssitettua kameran eteen. Viisihenkinen perhe on matkalla varmaankin vesiä kohti, sillä sellaiseen kesäiseen touhuiluun varustelu viittaa. Mankka möykkää, onget ovat matkassa ja saarelle pitäisi päästä nuotiota käryttelemään mukavasta päivästä nautiskellen, vaan noinkohan se on sujuakseen...?

"Hamsteri huomaa, että miehen sisällä on jotain särkynyt, jokin levoton riuhtova voima on ollut lopulta liian ankara. Mutta niin kuin hyvässä laivassa on monia vedenpitäviä osastoja, samoin näyttää olevan tuonkin miehen laita. Niin, murtumakohdan vieressä on sentään ehyttäkin: pyrkimys, väkevä näkemys jostakin ihmeellisestä, iloisesta tapahtumasta, jonka täytyisi joskus toteutua. Siis selvästi toivoa, uskoa siihen, että edessä häämöttävässä valoläikässä on se, mitä etsitään."

Ensinnäkin sytyttelyssä melko olennaiset tulentekovälineet ovat jääneet jonnekin, vaan kyseinen puute ajoissa huomataan, mutta seuraava este nouseekin jo suuremmaksi haasteeksi kesähaaveiden tielle, koska vene vuotaa kuin mikäkin seula. Hamsteri tarkkailee etäämmältä, miten perheen Rurik-isä (Aapo Vilhunen) saa vaimoltaan Tellulta (Kirsti Kemppainen) melkoiset läksytykset, eivätkä nämä jälkilöylyt lainkaan hilpeitä tunnelmia tai tuntemuksia ole nostattelemassa. Voipi oletella, ettei kamalan kireä ilmapiiri ole ihan ainoastaan epäonnistuneen veneseikkailun seuraamuksia, vaan kyse taitaa olla laajemmasta tyytymättömyyden kasautumisesta, mikä lähteekin ryminällä purkautumaan. Reissu lopahtaakin sähällellykseen ja vettyneisiin vaatteisiin, eikä pahoittuneita mieliä olla ihan saunomalla parantamassa, sillä ennemmin näyttää ja kuulostaa siltä, ettei juuri mikään ole hyvin.

"Hän on hamsteri mieleltään ja sielultaan, hamsteri viimeistä solua ja luuydintä myöten. Hän haluaisi jonakin kesäkautena ja raikkaana syksynä kerätä ja ostaa sievoiset talvivarastot ruokaa, juomaa, vaatetta ja monenlaisia tarveaineita, saadakseen sitten nauttia lämmöstä ja turvallisuudesta talven ajan. Mutta kaikki on ollut hänelle tähän asti vain haaveilua. Hän on köyhä. Hänellä ei ole koskaan ollut mahdollisuutta toteuttaa kuvitelmiaan. Vaatimaton perintö meni tarkoin hänen mökkiinsä. Toimeentulonsa hän ansaitsee nipin napin kirjoittelemalla lehtiin pieniä kertomuksia eläimistä ja ihmisistä, joilla on talvivarastoja. Merkilliset tarinat ovat alkaneet herättää lukijoissa huomiota. Mutta Hamsterilla itsellään ei ole kellarissa mitään. Kellari on aivan tyhjä. Hän ostaa päivittäin leipää ja sokeria tai jonkin appelsiinin ja aterioi ruokalassa kuten monet muutkin."


Tellu antaakin palaa kunnolla vyörytellessään tyytymättömyyttään Rurikin toimiin ja touhuihin, sillä kolme viikkoa on saatu kulumaan minkään edistymättä ja kohta alkaa olla kesäkin menetetty, eikä olla saatu paljoakaan tehtyä. Kunhan myrskyisä melske pikkuisen leppyy ja laantuu, niin uskaltaa Hamsteri viimein livahtaa varovaisesti vieraisille tekemään lyhyesti tuttavuutta Rurikin kanssa ja perheen yleisiä tunnelmia nuuskimaan. Kenties Rurikin mieliala ei aivan korkeimmissa pilvissä juuri sillä hetkellä liihottele, mutta siinäpä saattaa olla syy, miksi hän lähtee käytännössä ventovieraalle naapurille avautumaan haaveistaan ja ahdistuksistaan. Pääajatuksena on ollut lähteä maaseudun rauhaan kaupunkia karkuun kokemaan uudenlaista elämää. Kun on viettänyt 16 vuotta virkamiehenä, niin vähitellen arki on alkanut kaatua niskaan toivon hiipuessa samalla. Välillä kuitenkin jokin onnellinen sattuma voi kehityksen kulkuun puuttua, ja niin on Rurikillekin käynyt hänen voittaessaan suurehkon summan arpajaisrahaa, mikä taas on mahdollistanut irtioton ja unelmien jahtaamisen, johon kuuluu vuosi maalla ilman huolia tai murheita.

"Hamsteri rakastaa lämpimästi kaikkia kirjoja, joissa puhutaan monenmoisista varastoista. Robinson Crusoe on ollut hänen elämänsä valovoimaisin johtotähti poikavuosista alkaen. Luettuaan kirjan sataan kertaan hän yhä vieläkin elää säteilevin haavesilmin nuo hetket, jolloin Robinson melkein kirjaimellisesti raahaa koko haaksirikkoutuneen laivan autiosaarelleen. Miten kuvaamatonta tyydytystä hän tunteekaan yhdessä Robinsonin kanssa löytäessään erinomaisia liinaisia merimiespaitoja, sokeroituja hedelmiä, musketinluoteja ja kokonaisia ruutitynnöreitä, puhumattakaan jamaikalaisista rommitynnöreistä. Suurenmoisen jännittävää hänestä on, kun hänen sankarinsa ottaa talteen purjelaivan köysistön ja enimmät lankut. Hamsteri kouristelee innoissaan sormiaan ja kotkottaa mielihyvästä, kun kunnon Robinson hakkaa piilukirveellä suurta lyijymöhkälettä ja vie sen pala palalta lautalle. Hänen poskensa punastuvat yhäkin sulasta riemusta, kun Robinson ja Perjantai korjaavat sadokseen ohraa ja riisiä kaksisataakaksikymmentä bushelia. Koska busheli on 36 litraa, tekee sato noin kahdeksantuhatta litraa."

Tieto mittavasta rahavoitosta kohottelee Hamsterin uteliaisuutta entisestään, vaan ei niinkään kateuden kannalta, vaan miekkonen jo mielessään näkee valtavat mahdollisuudet toista autellen myös omien haaveiden toteuttamiseen, ja siksipä siis hän uskaltautuukin Rurikilta kysäisemään, että millainenkohan mahtaa olla perheen talvivarastojen tilanne. Samassa yhteydessä hän jo itsensä ilmoittaa vapaaehtoiseksi asiantuntija-avuksi, joka kyllä niksit ja keinot näissä kiemuroissa tietää ja mielellään kokemattomampia opastelee vaikkapa marjaretkellä. Tarjous tuntuukin houkuttelevan Rurikia ja tässä vaiheessa Hamsteri näkee parhaimmaksi vetäytyä omaan mökkiinsä rauhassa mietiskelemään perheen kulutusta erilaisten elintarvikkeiden ja esineiden suhteen talvikauden aikana. Mielessä kihelmöi ja kuohuu, kun pitää pähkäillä ja pohtia, paljonko vaikkapa sokeria sekä säilykkeitä viisihenkinen perhe suuhunsa syö ennen kuin kesä jälleen koittaa. ...Ja entäpä jos Rurik sattuisi vieläpä suurjuomari olemaan, niin miten isoja tynnyreitä pitäisikään tilailla kellariin? Kaikenlaista ja monenmoista pitää nyt huomioida näitä määriä summaillessa, eivätkä uhkakuvatkaan mitään aiheettomia huolia ole, sillä kyllähän siihen pitää varautua, jos luonto vyörytteleekin valtavat voimansa pohjoisen päälle kuukausien ajaksi, kuten Huovinen hupaisasti kovia kurimuksia kirjassaan kuvailee:

"Kuuletteko pauketta, puut halkeilevat. Ei tuulen henkäystäkään. Heräätte aamulla ja peräännytte kauhistuen ikkunasta. Taivas on kuin tulessa. Se polttaa, polttaa kylmänä tulena! Lämpömittarin sininen spriipatsas karkaa alaspäin nopeammin kuin lattianrakoon pakeneva hiirenhäntä. Kouristelette tuskaisesti käsiänne ja rukoilette: pysähdy jo, elä enää! Mutta ei, tunti tunnilta se painuu järkähtämättömästi. Kaikki jäätyy ja tätä jatkuu viikkokaupalla. Talvi on kerännyt kaikki voimansa, sen jäinen silmä tuijottaa vihamielisesti ja valkoinen käsi nousee armoniskuun. Liikkumaton, uhkaavan rauhaisa on maisema. Kuka voisi täällä elää, miten voisi pysytellä elossa, saatikka sulana?"

"-Eikö luonto ole liian ankara Pohjolan asukkaille, tekee mieli joskus kysyä, sanoo Hamsteri tuskan vääristäessä hänen kasvojaan. -Ympärillä jäiset, mykät metsät, maa jäässä, ilma jäässä! Pieniä mökkejä viluiset savupatsaat hormien päissä horjumassa. Ei helkä laulu. Harvoin kuulee iloista naurua. Viluisia, kalpeita ja voipuneita kasvoja. Kuunnellaan jäykistyneinä pakkasen pauketta ja lumimyrskyjen ulvontaa. Huolta ja pelkoa kasvoilla: mummo katsoo ukkoon, nainen vilkaisee mieheen, pieni tyttö luo aran silmäyksen veljeensä. Sitten, kuin yhteisestä sopimuksesta katseet painuvat alas, ja alakuloinen huokaus puistattaa ihmisruumista."



Sanottakoon tähän väliin, että ainakin ensimmäisen jakson perusteella Hamsterit sarjanakin onnistuu paremmin nappaamaan mukaan juurikin näitä hymyilyttäviä hetkosia sanailun sekä yleisen velmuilun osalta kuin mainittu Huovisen lyhyet erikoiset, vaikka kyllähän siinäkin tietyissä jaksoissa saatiin melko hyvin rupattelut vauhtiin ja olennaisesta kiinni. Paljon on kuitenkin pitänyt karsia esimerkiksi juuri Hamsterin päänsisäisistä mietinnöistä, mikä sinänsä on ihan ymmärrettävää, koska sellainen pyörittely ei tietenkään mitään eläväisintä televisioviihdettä edustaisi ja onneksi edes osa höpöttelyistä ja hajatelmista on saatu ujutettua sekaan, ja lyhennettyinäkin nämä kohtalaisesti hauskuuttavat. Näistä poistoista johtuen kyllä itse kallistun melkoisen helposti kirjan kannalle, koska kuvailut runsaista ja monipuolisista varastoista myönteisine haaveiluineen sekä tunnelmoinnit erämaiden kovista oloista ja suurien saaliiden palkitsevuudesta ovat minusta tarinan parhaita puolia. Kun näitä lähdetään louhimaan pois sekä tiivistämään, niin samalla hahmoa käydään melko rankasti karsimaan, eikä ruudulla heiluva tyyppi tunnukaan lainkaan niin kiehtovalta kaverilta kuin sivuilla seikkaileva vastineensa. Kirjassa Hamsterin tarkoitusperiä ja pyrkimyksiä pohjustellaankin kattavammin, vaan eipä lainkaan pitkästyttävästi. Itse väittäisinkin, että Huovinen onkin näissä yleensä hiukkasen omituisten ukkojen mielenliikahdusten maalailuissaan parhaimmillaan ja välillä villiintyy vallan hersyvästi hehkuttelemaan.

"Mutta palatakseni vielä myöhäissyksyyn, oikeastaan alkavaan talveen, niin taivaanrannassa on jotakin uhkaavaa. Kuin kurtistettu otsa ja synkeät silmät! Talven tulo täällä päin on hirvittävä näytelmä, kauhukuvaelma ankaran luonnon käytettävissä olevista voimista. Hirvittävät myrskyt liikkuvat metsissä, kaatavat puita ja katkovat käsivarrenpaksuisia oksia sirotellen niitä mielivaltaisesti poluille ja metsävainioiden reunamille. Puut huokailevat surumielisesti. Koivujen latvat ovat harsuja, läpinäkyviä, ne ovat märkiä, kurjia haamuja pitkin alakuloisten soiden laitamia. Yhtenä aamuna tuuli jäykistyy lopullisesti pohjoiseen."

"-Ajattele, tuuli vonkuu, puunoksa lyö ikkunaan ja kinokset peittävät melkein koko talon. Mutta, sanon vakaumuksella, kellarisi ja aittasi ovat täynnä, halkopinot nousevat jylhästi takapihalla ja vahvan villapuseron pystykaulus sanalla sanoen nostaa leukasi pystyyn. Hoi, vihellät myrskyille, naurat uhmaavasti pakkaselle! Rasvapitoinen liha ja keltainen voi antaa verellesi ankaran vastustuskyvyn kylmyyttä silmällä pitäen. Marjoissa ja juurikasveissa asustavat vilkkaat, terhakat vitamiinit virkistävät sanomattomasti, eikä elinvoimallasi ole mitään ääriä. Nopsasti nousee jalka, lumilapio ei paina mitään käsissäsi, ja hirmumyrskynä luo luuta tien aitalle, saunalle, jopa portille asti, jos niin haluat. Mutta voitpa päiväkausia levätä sisälläkin pimeänä sydäntalvena, sillä ei mikään pakota sinua ulos! Voit kuten karhu hautautua kinokseen, korvissasi tuiskun mahtava laulu."

"-Tiedäthän nuo talvi-illat: keskuslämmityspatteri hohkaa lämpöä ja takassa räiskää äsken sytyttämäsi honkavalkea. Luet kirjaa, joka kuvailee mursunpyytäjien kamppailuja Frans Josefin maan koillispuolella. Vieressäsi tupakkapöydällä höyryää kuppi tulista, mustaa kahvia. Pojat lojuvat lattialla mahallaan ja katselevat omia kuvakirjojaan. Koira tappaa kirppuja takakäpälästään ja käy aina nuolemassa kättäsi. Ulkona revontulet leimuavat."



Kirjassa Rurikia viekoitellaankin varastointiin ja houkutellaan hamstraukseen vähintään pykälää pontevammin, mistä osa on lievästi muunneltuna onneksi televisioversioonkin käsikirjoiteltu, kuten esimerkkinä juuri syksyn sekä talven armottomilla riepotuksilla säikyttely, mutta toisaalta taas hekumointi riittävien ruokavarastojen tuomalla turvalla ja autuaalla ololla toimii mielekkäänä vastapainona. Vaikka itse ei mikään himohamstraaja olisikaan, niin kyllähän näitä turinoita mielessään makustelee ja näissä jutusteluissa kirja tosiaan vie voiton selkeästi, mutta onhan sarjassakin hyvää yritystä, eikä lainkaan ole haluja lähteä lyttäilemään esimerkiksi Siimeksen ja Vilhusen yhteisiä ajatuksenvaihtoja. Jos versioiden eroista näihin asioihin liittyen vielä mutista tahtoisi, niin mielestäni kirjassa lähdetään jo varhaisessa vaiheessa siihen suuntaan, että kaverusten välille on syntymässä syvempää yhteisymmärrystä tavoitteineen ja jopa ystävyyttä, mikä ei sarjan puolella aivan samaa tahtia ole kehittymässä. Toisaalta lienee kamalan varhaista lähteä jakelemaan lopullisia tuomioita ensimmäisen jakson kohdalla, eli varmaan pitää palailla myöhemmin asiaa tutkimaan. Sen kuitenkin sanon, että oikeastaan jo ensihetkistä lähtien Hamsteri vaikuttaa alkuperäisteoksessa selvästi sydämellisemmältä tyypiltä, jossa on ripaus suloisuutta ja herttaisuuttakin, mikä korostuu ensimmäisillä sivuilla hepun viettäessä aikaa hiiriystäväisensä kanssa ja lupaillessa tälle hiukkasen hassujakin syyspuuhia:

"-Niin, kunhan syksy tulee, teen sinulle pieniä kirjoja ja sanomalehtiä. Ja sitten opetan sinut lukemaan. Katsohan, syysmyrskyjen raivotessa, räntäsateisena iltana, syöt itsesi niin kylläiseksi, että häntä tärisee mielihyvästä. No, sitten menet sänkyyn ja otat sanomalehden. Tuet poskea etukäpälällä ja heität toisen jalan toisen polven päälle. Sanalla sanoen lueskelet rauhallisesti, kun sade rummuttaa ikkunaan ja ulkona on kuvaamattoman synkeää. Kuulehan, kun minä sen näen, niin minä nauran mielissäni, senkin vekkuli! Mitä arvelet tästä?"


Toinen selkeä kirjailijan vahvuus on leikitteleväisen tunnelmoiva luontokuvaus, mikä ei läheskään aina löydä paikkaansa ruudulle tai valkokankaalle sovitelluissa versioissa. Hamsterit ei Huovisen tuotannossa mikään varsinainen luonnon ihmeellisyyksien ihastelu ole, mutta sitä puoltakin kivasti tilaisuuden tullen väläytellään ja tokihan se sekaan sopii, kun kyse kuitenkin on hahmoista, joita omavarainen elely houkuttelee. Sarjassakin toki ämpärit kätösissä marssitaan marjametsälle ja Hamsterilla riittää tietoa sekä tarinaa turistavaksi. Risuleikit saadaan käyntiin ja osiltaan uuvuttavakin luontoelämys suolla seikkaillessa, eikä sen seurailu kotisohvallakaan mitään nihkeää touhua ole. Laittaahan se hykertelemään, kun Siimes pääsee vauhtiin tunnelmoidessaan lakkojen ominaisuuksista ja kaikesta siitä suuresta, mitä pienen marjan sisältä lopulta löytyykään. Kenties haavekuvat ja todellisuus eivät täysin kohtaa toisen hehkutellessa menemään, mutta kaikilla kivaa tuntuu olevan, ja hyvien höpötysten värinät välittyvät katsomoonkin. Mielestäni siis vähintään menetteleväisesti näitä on näyttelijöiden urakoitavaksi sivuilta siirrelty, mutta vähemmän häikäisevissä kuvissa ei pystytä niitä Huovisen tavoittelemia näkymiä loihtimaan ja ruutuversio näyttää väkisinkin vähäsen lattealta, jos samalla muistelee, miten kirjailija sanansa asettelee kaivellessaan suon luonnetta lukijoiden iloksi:

"Sää on kirkas ja lämmin, sellainen armas elokuun aurinkopäivä, jolloin murjotuinkin mieli saa rauhan, jopa riehahtaa iloiseksikin. Suolla on omat salaperäiset keinonsa kiehtoa vaeltajansa; se uhoaa voimakkaita tuoksuja runsaista varvuistaan. Suolla on sadat vuosikertansa kuten hyvällä viinilajilla, sen aikojentakaiset maatuvat kasvustokerrokset tuovat sanoman menneistä kesistä ja auringoista, menneistä sateista ja kukoistuskausista. Kaikki on siihen säilötty: auringonpaiste ja pilvi-illat, jolloin viklo lentää valittaen suon salmesta kohti sateista kaukaisuutta. On siinä syksykin; ensi pakkasen himmeä kuura ja sinivalkoinen teerenpeli keltaisella saravainiolla. Ja entä puronvarren koivuvesakon tuoksu, kun ukkospilvi yön myrskyttyänsä väistyy koillisen avaruuteen, ja lounaasta näkyy selkeän taivaan kuulas äärettömyys.
Kuuluu asiaan, että suo kasvattaa kaksi erikoislaatuista marjaa. Näistä karpalo, tuo kirpeä peijakas, on ottanut itseensä suon happaman mieliharmin; pistävien syyspakkasten, mutaveden ja kiitävän lumituiskun tuottaman ärtyisyyden. Mutta lakka on kesän ja auringon marja. Kun maistelee hartaasti suomuuraimen aromia, niin tulee mieleen helteisen poutapäivän kultaiset kiharat suurien rämemaiden yläpuolella ja värisevä auer tuolla suonsalmessa, jossa vedet juoksevat alaspäin toisille soille. Melkeinpä kuulee kaukaisen kurjen huudon ja aistii vanhat pitkospuut, rytmikkäät vaeltajanaskeleet, hien ja janon."



Oivaa tarinaniskentää kyllä ruudullakin päästään harrastelemaan, vaikka melko paljon maukkaita paloja onkin pitänyt karsia pois, mutta kaikkiaan itse ainakin olin tästä ensimmäisestä 45-minuuttisesta iloisestikin yllättynyt, koska sovituksesta vastaavilla tekijöillä ei selvästikään ollut mitään suurempaa painetta lähteä vääntämään verkkaista ja puhelevaista tarinaa merkittävästi toiminnallisempaan muotoon. Perusidea onkin säilynyt ihan hyvin ja samoin niitä yksityiskohtiakin pystytty säästelemään menettelevästi. Itse tykkään kovin kuunnella, miten Siimes kääntelee pimeän vuodenajan kylmän koitoksen varaston turvaamaksi rauhan onnelaksi, jossa kelpaa harrastella leppoisaa kotoilua pakkasen paukkuessa ja viluisten viimojen vallitessa ulkopuolella. Ehkei se mitään loppuunsa viilailtua käsikirjoittamisen huippua edusta, mutta ne kepeässä hengessä etsityt ja löydetytkin aatokset ihmiselon ihmeellisyydestä ja kummallisuudestakin kyllä mieltä lämmittävät. Siksi onkin hyvä homma, ettei näiden hetkosten ohi aivan täydellä kiireellä pyyhälletä, vaan annetaan aikaa ajatuksillekin ja siinä sivussa hitaalle huumorille.

"Onhan kyllä tarjolla joku rupinen omena tai nahistunut appelsiini sekatavarakaupan nurkassa. Ostat päärynän ja syljet kiviä niin että tapetit ropisevat. Syöt banaanin, ja sen pirulliset kuoret ovat ikuisesti haittanasi, tupakkapöydällä, lattialla, ompelulipastossa, en tiedä missä! Mutta säilykepurkissa tuoksuvat tropiikin ihanimmat hedelmät, siellä humisevat lauhojen merten rantapuut, sinne peltikuoren ja etikettien simpukankuoreen on talletettu sadonkorjaajien eksoottinen laulu ja muu rupattelu. Tellu, mistä otat tuoreen persikan, yhtä mukavan siloisen kuin puolimaailman naisen poski, ja mistä löydät kirsikan tai ananaksen sydäntalvella, mistä aprikoosin tai suolatut pähkinät?"

Keskimmäisessä jaksossa epäilemättä lähdetään tarkkailemaan, miten varastoja aletaan kerryttämään, sillä ensimmäisen osan lopussa Hamsteri onnistuu toisiin tartuttelemaan poltteen notkuvista hyllyistä ja hamstrauksen hartauden. Tellu ei niin helposti ole säilykkeiden viekoiteltavana, joten mainion mainosmiehen pitää vielä viimeisille minuuteille viskaista astetta villimpää tarinaa, miten nämä melkeinpä taikamaiset purkit tuovat terveisensä maailman laidoilta ja päälle tietysti monenkirjavat uhkakuvat, joihin juuri säilykkeet ovat täsmälääkettä ja pelastavat monet poloiset maailman myllerryksiltä. Juuri tällaista rupattelua olisi tuo aiemmin pariin kertaan mainitsemani jokusen vuoden uudempi sarjakin kaipaillut enemmän, sillä aika rullailee rattoisasti hiukkasen käsistä karkailevia höpötyksiä kuulostellessa ja useinpa siinä huomaa hymyilevänsä, vaikkei varsinaisesta vitsi-ilottelusta olisikaan kyse. Siispä siis innokkain mielin tässä jossakin vaiheessa lähden toisen osan vietäväksi ja tarkkailemaan, miten niihin viikkokausien pakkaskurimuksiin ja vihamielisesti päälle vyöryvään talveen lähdetään varautumaan ja valmistautumaan. Epäilemättä luvassa on mielenkiintoista asiantuntemusta, kun kaikki mahdolliset maailman metkut ja luonnon oikut kestävä talvivarasto koostellaan kasaan. Ei pidä antaa pelolle valtaa, vaan  ennakoiden tehdään tarvittavat toimenpiteet ja yritetään suunnata katse kaukana piileskelevään kevätaurinkoon, jota kohti johdattelee se toiveikas talvimieli, kuten Huovinen kauniisti tekstissään tätä olotilaa kuvailee:

"-Elämä ei ole toivotonta, kun ihmisellä on hyvät talvivarastot! Runsaat - ei silti kohtuuttomat - ruoka-ainevarastot, joihin lähinnä sisällytän lihan, kalan, erilaiset juurikasvit, säilykkeet ja marjat, sekä näiden kanssa käsi kädessä kulkevat oivalliset asusteet, luovat yhdessä pohjan kolmiyhteyden viimeiselle jäsenelle, joka on nimeltään toiveikas talvimieli. Näillä seuduin talvi asettaa erinomaiset vaatimukset sille, joka tahtoo kunnialla kestää lumen ja jään paineen ja nähdä hyvissä voimissa kevätauringon."



Hamsterit (1982) (IMDB)

maanantai 22. toukokuuta 2017

Assassination (Salamurhaaja)

Odotettuun tapaan kevään kuumotellessa lähtee katselu- ja kirjoittelutahtikin siinä samalla laskuun välien venähdellessä, kun päivät sekä vähitellen illatkin kuluvat ulkoilmasta nautiskellen. Syksymmällä taas varmaan elokuvaviihdykkeet vievät isomman palasen vapaa-ajasta, vaan eipä harrastelu täysin tauolle jouda lämpimien aikojen kaudellakaan. Toukokuun lempeämpien lätinöiden lisäksi pitää tietysti pikkuisen tuimempaakin tavaraa katsella, eli Charles Bronson kutsutaan kotikatsomon kevätvieraaksi jälleen kerran. Täytyy tosin todeta, ettei Assassination miestä minnekään kovimmille koston poluille ole marssittamassa, vaan tämä Bronsonin myöhäisempien aikojen vääntö sijoittuu hänen filmografiassaan toiminnallisempien teosten osalta valitettavasti varsin löysien koitosten kerhoon, eli jos kätöset täristen jännityksestä pinkeänä kaipaa rajua rähinää ja hurjaa hutkintaa, niin tämä henkivartijahöttö taitaa Bronsonin tuotannosta olla kohtalaisen kehno valinta sitä tilausta täyttämään. Itsehän päätin ottaa vähän hatarien muistikuvien varassa mielessä välkehtivän tarinan uusintaan aivan liian myöhäiseksi venähtänyttä iltaa viimeistelemään, mutta mahtaakohan Assassination väsähtäneille silmillekään edes keskinkertaista räiskyttelyilottelua toisinnollaan tarjoilla...?

Katujen lakia noudattelevia tylyjä tuomioita ei sentään aivan heti sännätä luodein jakelemaan, vaan odotteleva ilmapiiri vallitsee suurempien väkijoukkojen kerääntyessä todistamaan uuden presidentin virkaanastujaisia. Juuri sopivasti taksi tuo Jay Killianin (Bronson) paikalle ja kenties työn puolesta takaisin tositoimiin, koska hän on viettänyt kuutisen viikkoa poissa näistä kuvioista sairaslomalla. Ilmeisesti kokemusta on korkean profiilin suojeluhommista kertynyt, mutta nyt miekkoselle tiedotellaan, että presidenttiä turvaavat toiset tyypit ja Killian ryhmineen on päävastuullinen uuden mahtimiehen vaimon hengestä ja terveydestä. Jostakin syystä tämä toimenkuva ei laita Killiania riemusta hihkaisemaan ja vastaavissa nihkeissä tunnelmissa vaikuttaa olevan turvatoimien kohde Lara (Jill Ireland), joka melkoisen suorasanaisesti tekee selväksi, ettei paljoakaan Killiania arvosta ja tämä väkinäinen tuttavuus käynnistelläänkin melkein jossakin avoimen halveksunnan rajamailla.



Tähdet tai muutkaan kohtalon enteet eivät siis välttämättä aivan parhaissa asennoissa ole kaksikon kohdatessa, mutta pakko mikä pakko sietämättömyyttä on sietää tässä tapauksessa, koska Killan ei voi hommiaan valita ja Lara taas joutuu katselemaan hänelle osoitettuja suojelijoita, eli näilläpä sitä mennään, vaikka horisontissa selkeästi on jo kiukuttelua kera sekalaisen purnauksen nähtävissä. Jo ensimmäisen autokyydin yhteydessä käy selväksi, ettei Lara suostu käskytettäväksi, vaan päättääpä ottaa kulkupelikseen avoauton, mikä noin turvallisuusnäkökulmasta on vähintään pieni painajainen, ja tahtoopa hän myös uhitellen osoittaa, ettei suostu jakamaan pelkoja mahdollisista murhayrityksistä. Oman pään mukaan siis mennään, mutta jotakin on väkijoukon keskellä kehitteillä, mikä lopulta johtaa räjähdykseen. Pamahduksesta jää siinä määrin varaa tulkinnoille, että sitä voidaan onnettomuudeksi väittää ja kun mitään vakavaa ei lopulta satu, niin innokkuus jälkiselvittelyihin laskee.

No, vaikka osa porukasta tahtoisi unohtaa tämän sattumuksen, niin Killianin epäilykset ovat jo heränneet ja hämärähommien mahdollisuutta lähdetään vaivihkaa selvittelemään. Ilmeisesti hänellä on takana riitaisa avioero, mutta sepä ei vie täysin puhtia pois töiden suhteen ja kyllähän kokenut kaveri nopsaan pääsee kärryille, mikä isompi suunnitelma saattaa taustalla toteutustaan vartoilla. Pitäisi vain saada muut vakuuttuneiksi, että kieroilua on meneillään, ja omat alaiset tuntuvatkin Killianiin luottavan. Aivan eri asia on johtoportaan sekä poliittisten päättäjien päiden kääntely, koska siltä suunnalta on luvassa jahkailua, empimistä, kiistämistä ja muutakin kampittelua. Joskohan jollakin on oma etu mielessä tai muuta kieroilua kiikarissa, mutta Killian ei noin vain suostu luopumaan ajatuksistaan tai aikeistaan. Samoihin aikoihin Laraa ajetaan ahtaammalle lehdistön toimesta, koska painostaen tivaillaan vastauksia liittyen presidenttiparin yksityiselämään ja mahdollisiin railoihin rakkaudessa, eli kovin kivaa ei kellään tunnu olevan.



Liittyneekö sitten näihin, vai tuleeko muuten vain tarve tempaista lyhyt irtiotto, mutta joka tapauksessa Lara päättää sen suuremmin lupia kyselemättä livahtaa veneilypuuhien pariin merellisestä elämästä nauttimaan ja rentoutumaan. Jos Killianilta kysyttäisiin, niin tämä reissu ei hirmuisesti kannatusta keräisi, mutta Lara ei edelleenkään paljoakaan piittaa turvapäällikkönsä näkemyksistä tai tämän mieltämistä vaaranpaikoista. Sattuupa kuitenkin olemaan niin, että pitkän uran tehneen Killianin vainu on viritelty kohdilleen ja sitä vahvistelee paatin pohjaan kiinnitelty ärhäkkä pommimötkäle, joka posauttelee jahdin pirstaleiksi. Edelleen kokeillaan, joskohan menisi onnettomuusselityksellä läpi, mutta touhuun ja temppuiluun jo tympiintynyt Killian lähinnä toteaa, että äärimmäisen harvinaisia näiden veneiden yht'äkkiset paukahdukset ovat. Jos ei miekkosta vieläkään uskota, niin onhan sitä toki luvassa lisää vahvistuksia, eikä enää lainkaan niin piiloteltuja salamurhayrityksiä, vaan pahisporukoissa kaivellaan rohkeammin kivääriä käteen ja lähdetään räiskyttelemään, mutta kyllähän Killianin hyppysissäkin tuliaseet kuolettavaan tapaan luotejaan jakelevat, eli kaipa sitä täytyy lähteä kokeilemaan, kenellä taidot riittävät ja kuka taas joutuu henkikullastaan luopumaan...

Jos elokuva kuulostaa selostuksen perusteella kuivahkolta, niin sitähän se valitettavasti onkin piristävien paikkojen ollessa lyhyitä ja vieläpä varsin vähäisiä lukumäärältään. Suurimmalta osaltaan Assassination keskittyykin esittelemään melkoisen mielikuvituksettomasti ideoitua surmajuonitteluaan, jonka epämääräiset taustatyypit eivät jaksa kiinnostaa juuri lainkaan. Kun vielä toteutus on luokkaa puhditon ja laiska lössähdys, niin jo valmiiksi väsähtäneen katsojan ei tarvitse mitään mahtavaa keskiyön tuntien piristymistä pelätä, koska lyhyistä revolverileikeistä huolimatta vaikutus vastailee ennemmin jotakin Nukkumatin touhuja. Vähänkään enemmän Bronsonin tuotantoa ja etenkin 1980-luvun jälkipuoliskolta eteenpäin katsottuna hiipuvaista remuamista vilkuillut lienee tullut tutuksi sen seikan kanssa, ettei hän keskinkertaisuuksista onnistunut pitäytymään erossa. Itsekin niitä tähän sarjaan mieltämiäni tekeleitä on tullut lukuisia tutkittua ja osaa jopa useampaan kertaan, joten sinänsä tuttua juttua näiden puisevampienkin pätkien ruotiminen on.



Muutamasta tällaisesta vaisummasta kärhämöinnistä olen blogiinkin naputellut, mutta sen sanoisin, että monesti niistä Bronsonin C-kerholaisistakin on löydettävissä viihdyttävää vihoittelua tai suuta hymyyn vääntävää ylilyödyn tylyä touhua. Assassination taas valitettavasti ei omien silmien mukaan kykene juuri mitään mainittavaa millään osa-alueellaan katsojan iloksi kyhäilemään, vaan homman henkenä on joutavanpuoleinen tasapaksuus ilman huippuhetkiä tai oikeastaan edes toisluokkaisen toimintaelokuvan tokkairointeja taikomaan. Eihän runsas kuukausi sitten kommentoitu The Stone Killer sinänsä mikään tiukkojen poliisielokuvien esimerkillinen tylyttely ole, mutta sekin kyllä kohtalaisen rauhallisesta tahdistaan huolimatta pieksee nämä uudemmat salamurhailuyritykset siinä määrin selkeästi, ettei tarvitse arpomisia harrastella. Laadullisesti lähempänä liikkuu vuonna 1988 ilmestynyt Messenger of Death, joka lokakuun uusinnassa vaikutti kovin väsähtäneeltä ja kärsi sekin yleisestä toimintarutistusten puutoksesta, mutta minusta sekin on yleiseltä menoltaan hiukkasen reippaampaa kaunojen selvittelyä ja kuvapuoleltaan selkeästi komeampaa katseltavaa. Tahtoo siis sanoa, että Assassination menee omalla listalla Bronsonin kehnoimpiin kevyesti.

Tokihan näitä heikkojakin elokuvaviritelmiä ehti pitkään yhdessä valkokangaselämän ulkopuolellakin viihtyneelle pariskunnalle kertymään, koska kaikkiaan 16 elokuvassa IMDB:n mukaan Bronson ja Ireland yhdessä esiintyivät. Sinänsä on kuitenkin harmi, että tämä viimeiseksi jäänyt yhteistyö on joukon huonoimpia ellei jopa se kaikista kehnoin. Ireland pääsee jälleen virnistellen kovistelemaan puolisoaan, mutta sen suurempaa sähäkkyyttä sanailuihin ei saada ja mielestäni nämä koukerot on parin aiemmissa yhteistöissä käyty hauskemmin ja reippaammin läpi. Paras puhti ja pilkahdus onkin keskinäisestä keljuilusta ja naljailusta poissa, mutta eipä elokuvan yleistä lässähtäneisyyttä sovi kaksikon niskaan kaataa, vaan suurimmat puutteet pystyy helposti etsimään aivan toisaalta, ja kyllähän kuittailuista kuitenkin vähintään pari hymähdystä irtoaa. Ireland ei IMDB:n triviaosaston perusteella edes ollut erityisen innokas tähän hommaan, vaan alkujaan tahtoi toimia lähinnä tuottajan roolissa, mutta Bronson ja tuotantoyhtiön pomo sitten suostuttelivat kameran eteen. Assassination jäikin Irelandin toiseksi viimeiseksi valkokangasnäyttäytymiseksi ja sen jälkeen ilmestyi enää samana vuonna Caught, jossa ei tosiaan Bronsonia nähdä. Irelandin kohdalla eläkepäivät murheellisesti päättyivät kamalan ennenaikaisesti, koska hän kuoli vain kolmisen vuotta myöhemmin rintasyöpään.



Assassination oli myös ohjaajalleen Peter Huntille viimeisiä teoksia, sillä sittemmin hän toimi enää yhden televisioelokuvan ohjaajana. Myös Huntin kohdalla voinee puhua hiipumisesta, koska varhaisten Bond-elokuvien leikkaajana ja myöhemmin ohjaajanakin mainetta kerännyt kaveri oli kyllä 1980-luvun jälkipuoliskolle tultaessa menettänyt melkoisesti otettaan toimintakohtausten suhteen. Jos muistelisi vaikkapa Huntin ja Bronsonin ensimmäistä yhteistä elokuvaa vuodelta 1981, niin Death Hunt esittelee selkeästi kovempaa sekä vauhdikkaampaa menoa ja muutenkin siinä Bronson kera Lee Marvinin yrmyilee ja äijäilee osissaan paljon pirteämmin, vaikka kumpaisellakin ikää jo oli kertynyt kohtalaisesti. Huntin ja Bronsonin toinen yritys onkin aiempaan tappavaan jahtiin vertailtuna tullut rankkaa alamäkeä ja homma tuntuu olevan pahasti hukassa, ja onhan se tosiaan jokseenkin murheellista katsottavaa, kun kaksi alansa rautaista ammattilaista ei näytä kykenevän edes menetteleväisesti viihdyttelevää jännitysnäytelmää loihtimaan.

Tuskinpa lienee reilua lähteä väittämään, että melko selkeä epäonnistuminen menisi puhtaasti Huntin ja Bronsonin piikkiin, koska taitaapa tuotantoyhtiön päätöksilläkin osansa olla tässä hutiloinnissa ja sähellyksessä, sillä IMDB tietää kertoa, että pikkuisen ennen kuvausten alkua budjettia pudotettiin merkittävästi ja säästösyistä käsikirjoitusta karsittiin. On helppo uskoa, että nämä nipistykset ja säästötalkoot heijastuivat suoraan toiminnan näyttävyyteen, sillä siitähän ei oikeastaan voi edes puhua, kun hyvät ja myös ne kohtalaisetkin räiskyttelyt ja kamppailut uupuvat suunnilleen täysin. Ainakin omasta mielestäni juuri se, että toimintaelokuvaksi tarkoitettu tekele onnistuu esittelemään vain muutaman varsin unohdettavan ja lyhyen paukuttelun parhaimmillaan tusinatavaraa edustavassa laatuluokassa, on pääsyy, miksi Assassination kaikkiaan on melkoisen heikko esitys. Lisäksi jostakin syystä käsittämättömästä lähdettiin vielä laimennetulle linjalle, jolla elokuva saatiin läpi perheystävällisemmällä ikäsuosituksella. Tympäisee jo ajatuskin siitä, että Cannon Group tekaisee Bronsonin kanssa jahkailevan sekä vesitetyn PG13-puuhastelun, ja siihen suuntaan mielipide lopputuloksen suhteenkin voimakkaasti kallistuu.



Näennäisesti vauhtia ja liikettä löytyy, koska matkoja taitellaan ja jahteja viritellään veneillä, autoilla, lentokoneilla, junilla, moottoripyörillä, helikoptereilla ja maastoajoneuvoilla, mutta eipä se menopelien ahkera vaihtelu tai pisteestä toiseen vipellys itsessään vielä varsinaista vauhtiviihdettä takaa, vaan vaikuttaa lähinnä halvalta yritykseltä pitää yllä jonkinlaista toiminnallisuuden illuusiota. Jos lähtisikin räväkämpää sisältöä summailemaan, niin helposti päätyy melkoisen surkuhupaisaan loppulaskelmaan. Esimerkiksi tiivistetysti katsottuna ensimmäinen kolmannes tuo ruudulle pari räjähdystä ja paljon joutavaa jaarittelua. Sittemmin näpistellään järeämpää aseistusta ja päästään pariin otteeseen singoilla posauttelemaan ja luoteja vaihtelemaan sarjatuliasetuksilla, vaan eipä noistakaan montaakaan kehua tee mieli lausahtaa, kun jälki on mitä on. Esimerkiksi tämän yhden onnettoman "ammattilaisen" yöllinen hyökkäys on siinä määrin tolkutonta tulitusta räpellysmäisesti toteutettuna, että katsomossa lähinnä tulee todettua joopati-joo, sellaista hupia sitten... No, kuvakaappausten perusteella joku voisi tulkita, että kyllähän räjäyttelyä ja revittelyä riittää, mutta valitettavasti nämä tuokioiset edustavat vähemmistöä vajaan 90 minuutin kestossa ja kestettäväkseen saa väkinäistä vitsailua plus tyhmää, tökkivää ja turhaa turinaa, mikä tätä nurinaa taas tuottelee.

Näissä tällaisissa tekeleissä yleinen tyhmyys ei todellakaan ole mikään ylitsepääsemätön este viihdyttävyydelle, vaan hölmöilystä voi jopa plussaa keräillä, mutta tylsyyteen yhdistettynä saadaankin helposti aikaan haukotuttava ja turhauttava kokonaisuus, jollaiseksi Assassination jo alkuvaiheissaan seikkailee ja jää tympiviin touhuihinsa valitettavasti jumittelemaan. Ne paremmat toimintakohtaukset ovat miltei nollissa ja unihiekkaa viskotaan rankasti muutenkin väsyneille silmille, eikä salaliitto-osuus jaksa kiinnostaa sitten yhtään. Siinähän niitä syitä, miksei Assassination ole kummoisestikaan kotikatsomon uusintaohjelmistoon päässyt ja taitaapa tämä jäädä viimeiseksi vilkaisuksi sen osalta. Jäkätteleväistä valittelua tämä vähemmän häikäisevä väkivaltaviihde siis kirvoittelee, enkä ainakaan muista, että muidenkaan näppäimistöiltä olisi huikeampia hehkutuksia tullut vastaan. Eihän elokuva ole siinä mielessä uskomattomassa huonoudessa tarpova, että kävisi raivoa nostattelemaan, mutta toisaalta on hyvin hankalaa keksiä oikeastaan mitään myönteistä sanottavaa. Yleensä sentään niistä toisluokkaisemmistakin Bronsonin rymistelyistä niitä pirteämpiä pilkahduksia etsin ja löydän, mutta nämä surmayritykset tympäisevine selvittelyineen ja salailuineen kuitenkin singahtavat unettavan takkuilevaksi tylsäilyksi.



Assassination (1987) (IMDB)

tiistai 16. toukokuuta 2017

Enontekiön porolappalaisten parissa

Haaveiden maailmoista ja unelmien reunoilta taas totisempi todellisuus kutsuu, koska Tuhkimon toiset seikkailut vaihtuvat pohjoiseen eloon poroja paimennellessa. Toukokuun aikaisempi samalta levyltä napattu lyhytdokumentti vei kesäiseen Rymättylään, jossa perinteistä nuottakalastusta katsojille esiteltiin. Nyt ei kuvissa niinkään lämpöiset laineet kimaltele, vaikka vuoden kuumaa kautta kuitenkin vietetään tunturien maassakin. Tutut tyypit ovat taas tekijäporukassa, eli Eino Mäkinen kuvaa ja asiantuntijoina toimivat Kustaa Vilkuna sekä Heikki Roivainen. Kertojaa ei tässä tapauksessa ole, eli mykällä linjalla mennään ja sen lisäksi varsinaisesta dokumentistakin on ensimmäinen puolikas hävinnyt jäljettömiin. Kuvaukset hoidettiin valmiiksi kesällä 1939, mutta homma viimeisteltiin vasta talvisodan jälkeen 1940, jolloin elokuvasta tuli noin 15-minuuttinen versio levitykseen, mutta siinä laajuudessa se ei ole säästynyt vuosien kulutukselta. Kyllähän levyltä löytyvällä pätkälläkin sinänsä mittaa on 12 minuuttia, mutta siihen on liitetty Vilkunan kommenteista koostellut melkoisen mittavat saatesanat rullailemaan, eli varmaan kuudesta seitsemään minuuttiin varsinaista kuvamateriaalia on aika hampaineen haukannut tässä tapauksessa, mikä samalla tarkoittaa, että dokumentti itsessään on hyvinkin epätäydellinen.

Alussa verkkaisesti rullaileva tiivis kertomus kesän 1939 kuvausreissusta on kuitenkin melko mielenkiintoinen tietoisku ja heti siinä mainitaan, että tämä pidempi matka Peräpohjolaan ja Käsivarren Lappiin oli elokuvayhtiön merkittävin projekti kyseisenä vuonna. Matkan päätarkoituksena tosin oli taltioida lohenpyyntiä ja heinäkuun alussa tämä tavoite mielessä kohti pohjoista paineltiin. Kuvaukset saatiin käyntiin Kemijoella Muurolan kylän verkkopadolla, josta jatkettiin alajuoksua seuraillen Tervolaa kohti, sillä sieltä löytyvää lanapatoa pidettiin kaikkein kauneimpana patopaikkana Suomessa ja muutenkin elokuvallisena ympäristönä. Torniossa sää muuttui sateisemmaksi ja kohteeksi otettiin Karunki aikomuksena kuvailla koskella siian lippoamista. Sää oli silloinkin sumuinen, mutta jokseenkin kummallista kalastustapaa saatiin silti filmille taltioitua. Myöhemmin kuvausporukan palaillessa pohjoisemmilta seuduilta seisahduttiin Kukkolankoskelle siikajuhlien viettoa tarkkailemaan ja kuviin napattiin talteen esimerkiksi vanhanaikaisesti suoritettu saaliin jakaminen, eikä ollut huonoista ilmoistakaan kiusaa. Näistä työtuokioista ja muista paloista saatiin leikattua esityskuntoon noin 15-minuuttinen kalastusdokumentti Peräpohjolan lohen- ja siianpyynti, joka valitettavasti on sittemmin kadonnut tai tuhoutunut.



Sinänsä kuitenkin hyvä, ettei koko reissu vaivoineen ja väkerryksineen hukkaan mennyt, koska tosiaan muutakin kuvauspuuhaa kaveruksilla oli kehitteillä, ja niinpä filmausmatka jatkui pohjoisempaan Lappiin niinkin erämaisille seuduille, että tiet loppuivat kesken ja piti jatkaa veneillä kulkua määränpäätä kohti. Könkämäeno-jokea pitkin kiidettiin Kilpisjärven suuntaan, ja tämä kyyti vesiä pitkin oli Vilkunan kommenttien perusteella elämys itsessäänkin, sillä reitin tähän osaan mahtui runsaat 50 koskea tai joen muuta voimakkaampaa virtauspaikkaa, mikä tarjosi oivan tilaisuuden taltioida vanhanaikaista vesiteiden taivallusta. Loistavia kuvia saatiinkin ja erinomaisia oppaita oli veneessä mukana. Valitettavasti taitaa olla niin nykykatsojan kannalta, ettei näitäkään pätkiä ole armoton aika säästellyt ihmeteltäviksi. Kunhan päästiin rantaan, niin keskityttiin ikuistamaan jokapäiväistä lappalaista elämää, mutta ennen pitkää piti pakata kamat ja jatkaa kohti varsinaista porokylää, joka siihen aikaan oli siirtynyt ihmisineen ja eläimineen Saana-tunturin lähistölle.

"Tunturisaamelaisilla poronhoito kehittyi suurimuotoisemmaksi. Vuonna 1605 Tornion Lapissa Enontekiöllä oli lapinkylissä noin 1600 poroa ja Kemin Lapissa 434. Sata vuotta myöhemmin monella porolappalaisella saattoi olla yli 200 poroa ja Utsjoella rikkaimmilla 1000-2000.[2] Perheet jutasivat poroinensa satojakin kilometrejä Inarin talvilaitumilta Norjan rannikon kesälaitumille ja päinvastoin. Elämä porojen kanssa oli yhä tiiviimpää ja riippuvuus suurempi. Rajojen sulkeminen lopetti tämän paimentolaisuuden muodon: Norjan ja Suomen raja suljettiin 1852, ja Suomen ja Ruotsin välinen raja 1888. Tämän seurauksena tunturisaamelaisia muutti etelämmäksi uusille laidunmaille. Niinpä Sodankylän Vuotson alue sai ensimmäiset suurporonhoitoon keskittyneet suvut 1870-luvun jälkeen, ja poronhoito levisi tämän jälkeen enenevässä määrin myös suomalaisten keskuuteen. Elinkeinomuutokseen vaikutti metsäpeuran hävittäminen poronhoidon edestä. Poronhoitoa ei voitu suuremmassa mittakaavassa harrastaa, ennen kuin metsäpeura oli hävitetty, koska metsäpeurat villitsivät porotokat, koska metsäpeura ei kesyyntynyt. Vuonna 1800 Inarissa oli poroja 4000, kun 70 vuotta myöhemmin niitä oli kaksinkertainen määrä ja kasvu jatkui. Vuonna 1900 koko poronhoitoalueella poroja oli 128.534.[2] Porojen määrät kasvoivat rajusti 1880-luvulta alkaen."

Poronhoito



Kuten katsojallekin varsinaisissa säilyneissä kohtauksissa esitellään, niin nämä kylät tosiaan olivat varsin liikkuvaisia ja kevytrakenteiset asumukset pystyttiin purkamaan sekä siirtämään melkoisen näppärästi ja nopsasti. Kuvausporukka tavoitti pikkuhiljaa pohjoiseen pyrkivän porokylän heinäkuun puolivälin kohdilla ja parista tuhannesta poroyksilöstä koostuva lauma oli tekijöille ainutlaatuinen sekä vaikuttava kokemus ja rinteitä pitkin porhaltavan eläinmäärän valtavuutta yritetään kauempaa napsittujen otosten kautta katsomoonkin välitellä. Aiemmissa kansanperinnettä kuvaavissa lyhytelokuvissa on tullut selväksi, ettei päätarkoitus niinkään ole leppoisaan joutenoloon tai tunnelmakuvien taiteiluun panostaa, ja niinpä myös tässä teoksessa työntäyteinen sekä raskas elämä pilkahtelee. Tekemistä on paljon ja heinäkuun helteet sääksineen kiusaavat poroja houkutellen laumaa kohti Norjan viileämpiä korkeita tuntureita lumihuippuineen. Nähdäänhän kuvissa myös ihmisten uurastusta porovaellusten lisäksi, mikä minuuteissa mitattuna eniten liittyy majoituspaikkojen väsäilyyn, mutta pitäähän sitä syödäkin ja hauvakavereillekin murkinat tarjoilla. Taustoilla tietysti kauniit sekä jylhätkin näkymät vilahtelevat, ja niitä maisemia mieluusti katselee, vaikkei koko ajan sattuisi ja tapahtuisikaan. Tosin silti sanoisin, että kadonneesta kuvamateriaalistakin johtuen joku asiantuntija olisi voinut kenties tekaista dokumenttiin vaihtoehtoisen selostuksen ja sitä kautta kotikatsomoon vaikkapa niitä hävinneitä osuuksia paikkaavaa taustatietoa.

Valitettavasti näistä muutamista kauniista otoksista ja kiehtovista kuvista huolimatta joutuu toteamaan, ettei kyseessä mikään mahdottoman antoisa elämys ole, mutta siitä ei tee mieli alkaa hirmuisesti murisemaan, koska tosiaan alkuperäisestä teoksesta on noin puolikas hävinnyt teille tietämättömille. Siksi tuli hiukan mietittyä, että onkohan niinkään järkevää ottaa näitä epätäydellisiä dokumentteja käsittelyyn, mutta tässäkin tapauksessa ainakin näin Lappia ihastelevan silmien iloksi elokuvasta löytyy parempia pätkiä ja tosiaan kattavat alkusanat tuovat sekaan tietorikkaampaa sisältöä, mistä on ihan mukavaa seikka ja toinen blogin lyhytdokumenttien osastoon kirjailla. Vilkunan elokuvaa edeltävien kommenttienkin mukaan tekijät olivat aikoinaan saaliisensa tyytyväisiä, kun filmiä kertyi satojen metrien verran ja sen lisäksi Mäkinen napsi ahkerasti myös valokuvia, joita saatiin arkistoon noin tuhat kappaletta myöhempien aikojen ihmeteltäväksi. Ilmeisesti nämä valokuvat on saatu säilyteltyä paremmin, eikä samanlainen tuho ole niiden osaksi koitunut. Jos Enontekiön porolappalaisten parissa eräänlainen tynkäteos onkin, niin samaisen levyn viimeiseksi vilkaistavaksi jäänyt Suonikylän talvielämää tarjonnee huomattavasti perusteellisemman sekä samalla kattavamman katsauksen pohjoiseen elämänmenoon 1930-luvun viimeisinä vuosina suuria muutoksia mukanaan tuovan sodan jo odotellessa aivan kulman takana. Sepä siis olisi seuraavana tässä sarjassa ohjelmistossa, mutta välillä taas mielellään jotakin viihteellisempää hömpötystä...

Enontekiö

Kaaresuvanto



Enontekiön porolappalaisten parissa (1940) (IMDB)

Enontekiön porolappalaisten parissa (Elonet)