sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Whatever Works


Euroopan kierroksensa välissä Woody Allen palasi hetkeksi kotikulmillekin. Ilmeisesti käsikirjoitus oli lojunut Woodyn pöytälaatikossa vuosikymmeniä, sillä alunperin sitä piti lähteä toteuttamaan jo 1970-luvun lopulla.

Boris Yellnikoff: "Why would you want to hear my story? Do we know each other? Do we like each other? Let me tell you right off, ok... I'm not a like-able guy. Charm has never been a priority with me. And just so you know, this is not the feel good movie of the year. So if you're one of those idiots who needs to feel good, go get yourself a foot massage. "

Heti alussa tapaamme Borisin (Larry David) mieliharrastuksensa parissa, eli hän piinaa ystäviään synkillä näkemyksillään ja lähes loputtomalla tilityksellään erinäisistä asioista. Miestä ei tosiaan voi miksikään ilopilleriksi luonnehtia, ja sen hän tietää hyvin itsekin. Suurin osa muista ihmisistä saa Borisilta osakseen lähinnä halveksuntaa ja haukkumista.




No, aina kaikki ei ollut Borisin osaltakaan aivan niin synkästi. Vielä vähän aikaa sitten hänellä oli ainakin jollakin tavalla toimiva avioliitto, hyvä työ ja mukava asunto. Sitten tarkoituksettomuus iski kovalla tavalla päälle, ja nämä olosuhteet muuttuivat melkoisesti. Nykyään Boris asuu yksin rähjäisessä yksiössä. Työnä toimii shakin opettaminen nuorille lapsille, mikä ei ainakaan yhtään sankarimme hermoja säästä. Mielekkäimpänä puhteena tosiaan muiden kiusaaminen vaihtelevilla paatoksilla.

Eräänä iltana Boris törmää asuntonsa ulkopuolella Melodyyn (Evan Rachel Wood), joka on paennut etelästä kohti unelmiaan, jotka olisi tarkoitus toteuttaa New Yorkissa. Harmi vain, että rahaa ei ole yhtään, ei asuntoa, eikä ruokaa. Vastoin järkeään Boris ottaa Melodyn "hetkeksi" asumaan luokseen. Ainakin aluksi Boris lyttää Melodya samaan tapaan kuin suurinta osaa ihmiskunnasta, mutta ehkäpä pienoisia pehmenemisen merkkejäkin on havaittavissa.





Jos on edes vähän katsellut Allenin elokuvia, niin voisi veikata, ettei Boris tunnu kovin vieraalta hahmolta. Sen verran kyynisessä tilityksessä ja hahmon käytöksessä on tuttuja piirteitä. No, ehkäpä Boris on pikkuisen kiukkuisempi kuin nämä yleensä Allenin itsensä esittämät tyypit. Varmaan juuri tämä aggressiivisempi puoli hahmossa onkin yhtenä syynä siihen, ettei Allen påäätynyt tällä kerralla itse esittämään osaansa.

Eipä siis juurikaan uutta silmien eteen singahda, mitä tulee Allenin tuotantoon. Kuitenkin jälleen Woody on kirjoitellut tiiviin paketin hyvää sanailua, joka kyllä viihdyttää kiitettävästi. Samoin Borisin kärttyisyys ja varsin kielteinen suhtautuminen kanssaihmisiin vetää puoleensa. Välillä kyllä olisi tarvetta Borisin suorasukaisuudelle lausumaan hieman valittuja totuuksia...





Aivan yhtä kyynisellä, tylyllä ja ihmisvihaisella linjalla ei kuitenkaan loppuun asti jatketa, vaan katkera päähenkilö alkaa jälleen saada vähän makua niistä elämän paremmista puolistakin. Samoin alkaa käydä myös muille jokseenkin onnettomille Borisin seurassa pyöriville. Heh, kyllähän sen jo voi selvästi onnelliseksi lopuksi listata, vaikka katsojillekin silloin tällöin palautetta antava Boris yrittää vihjailla, ettei nyt aivan niinkään.

Vielä nykyäänkin suhteellisen ripeällä tahdilla uusia elokuvia tehtaileva Allen palasi siis Whatever Works -elokuvan myötä hieman toisenlaisiin tunnelmiin ja hahmoihin kuin missä suurin osa hänen 2000-luvun tuotannostaan on seikkaillut. Ainakin omasta mielestäni kyseessä on varsin onnistunut vierailu tuttujen juttujen pariin. Borisin jutut naurattavat tasaiseen tahtiin ja muutenkin elokuva rullaa varsin sujuvasti. Jälleen Allenilta hyvä komedia, jota ei ole lähdetty liialla venyttämisellä pilaamaan.




 Whatever Works (2009) (IMDB)

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Bee Movie (Mehiläisen elokuva)


Barry B. Benson (Jerry Seinfeld) on nuori mehiläinen, jolle ei vielä ole aivan auennut lajin tyypillinen elämänmeno. Vastavalmistuneena hän ajattelee, että elämä on aluillaan ja erilaisia mahdollisuuksia täynnä. Kuitenkin lähitulevaisuudessa häämöttävä arki alkaa pikkuisen kauhistuttaa, kun Barrylle selviää, että joutoaikaa ei juurikaan ole luvassa ja valitun ammatin parissa pitäisi sitten ahertaa tauotta hautaan asti.

Karun todellisuuden järkyttämä nuori sankarimme sitten päättää poiketa tutuista kaavoista, ja ottaa vähän aikalisää vanhempiensa kotona loikoillen, mikä ei juurikaan miellytä lähipiiriä, joka näkee tällaisen ajattelun jonkinlaisena uhkana miljoonia vuosia jatkuneelle mehiläismallille.



Kun omaa lomaa on sitten vähän vietetty ja katseltu asioita uusista näkökulmista, niin Barry päättää lähteä pesän ulkopuolelle seikkailemaan kovassa maineessa olevien siitepölylentäjien porukassa. Barrylle toki naureskellaan, mutta hän on vakaasti päättänyt nähdä vähän vaihtoehtoja ennen lopullisia päätöksiä.

Lento sujuu mukavasti sateeseen asti, joka ei oikein tarjoa mehiläisille optimaalisia lento-olosuhteita. Niinpä Barry eksyy ryhmästään ja päätyy hakemaan turvaa eräältä ikkunalaudalta. Hengenlähtökin käy lähellä, kun vähän hysteerisesti mehiläisiin suhtautuva Ken (Patrick Warburton) alkaa päästä vauhtiin. No, onneksi pelastaja löytyy samasta asunnosta, ja niinpä kukkakauppiaana toimiva Vanessa (Renée Zellweger) pelastaa sympaattisen pörriäisen.

Barry sitten menee vähän ihastumaan pelastajaansa, eikä oikein voi olla kiittämättä tätä sanallisesti. Siinä rikkoutuu sitten yksi tärkeimmistä mehiläisten lakipykälistä, eli ei missään tapauksessa saisi ottaa tällaista kontaktia ihmiseen. Näitä uutisia ei oteta kotipesässä lainkaan innokkaasti vastaan. Barry onnistuu toki aiheuttamaan enemmänkin sekaannusta, kun hänen seikkailunsa ihmisten maailmassa jatkuvat, ja asioiden tila alkaa paremmin selviämään.





Lukemieni haastattelujen perusteella Seinfeld oli jo pitkään halunnut tehdä mehiläisistä kertovan komedian. Ilmeisesti elokuvan ilmestymisen aikoihin asiasta nousi kuitenkin jonkinlaista vääntöä, sillä samalle studiolle oli väitetysti jo ennen käyty ehdottamassa samansuuntaista projektia. Seinfeld kuitenkin väittää, ettei hän ollut lainkaan tietoinen tällaisista suunnitelmista, eikä ole kenenkään projektia plagioinut.

Pitkään jatkuneen ja erittäin suositun sarjansa jälkeen Jerry vietti muutamia vuosia jonkinasteista hiljaiseloa, mitä tulee uusiin suurempiin projekteihin. Samoihin aikoihin hän jäi myös väliaikaiselle tauolle komediaesityksistään ja saattelikin toimivaksi todetun materiaalinsa ansaittuun lepoon Jerry Seinfeld: 'I'm Telling You for the Last Time' -esityksen myötä. Ei hän mediasta kokonaan vetäytynyt, vaan satunnaisia näyttäytymisiä tapahtui edelleen.

Ehkäpä tämä "hiljaiselo" sitten oli yhtenä syynä siihen, että Bee Movie sai aikoinaan osakseen melko suuren ja näkyvän mainoskampanjan. Varhaisissa trailereissa Jerry itse heilui mehiläiseksi pukeutuneena projektin toimivuutta tuskaillen, kunnes Steven Spielberg sitten ehdotti animaatiovaihtoehtoa.



Seinfeldin huumorin suurena ystävänä oli jo ilmestymisen aikoihin melko selvä asia, että elokuva pitää toki katsella, vaikka animaatiot eivät siihen aikaan muistaakseni hirveästi innostaneetkaan. Myös nuoremmalle yleisölle tähdätty elokuva aiheutti tiettyjä ennakkoluuloja. Onneksi ne sitten osoittautuivat enimmäkseen turhiksi.

Kyllähän tästä on helposti tunnistettavissa Seinfeldille tyypillistä huumoria. Toisella katselullakin monet heitot jaksavat edelleen huvittaa. Verbaalinen huumori on paikoitellen mukavasti kukoistavaa, vaikka ei aivan samanlaisissa teemoissa liikutakaan kuin sarjassa.

Itse en ole sellaisen huumorin suurimpia ystäviä, jossa tunnetut julkisuuden henkilöt käyvät pikaisesti vähän naureskelemassa omille julkisuuskuvilleen. Sitä tässäkin vähän harrastellaan, esimerkkeinä vaikka Ray Liotta ja Larry King. Onneksi annostelu kuitenkin toimii, eikä elokuva todellakaan tällaisiin hetkiin nojaa, vaan ne toimivat enemmän sivumausteena. Ainakin nämä mainitut onnistuvat hymyäkin nostattamaan.




Myös sivuhahmojen joukosta löytyy onnistuneita tapauksia. Aiemmin mainittu Warburton, joka Seinfeld-sarjassa tuli tutuksi David Buddyna, riehuu paikoitellen ihan kiitettävästi. Myös Chris Rockin esittämä paikkansa löytävä verenimijä on hauska tapaus, ja häntä olisi katsellut kyllä enemmänkin.


Elokuvan visuaalinen ilme toimii omalla kohdalla myös hyvin. Maailma on värikäs ja yksityiskohtainenkin. Toki tätä puolta on joidenkin toimesta arvosteltu, eli Bee Movie ei oikein pärjäisi siinä mielessä kilpailevan Pixar-studion tuotoksille. Itse en ole valitettavasti paljoakaan Pixarin tuotoksia katsellut, joten en osaa sen enempää vertailla. Mitään merkittävämpiä ongelmia ei kuitenkaan tule mieleen, vaan kyllä tätä ilokseen seurailee.



On tullut luettua myös muutakin kritiikkiä elokuvaan liittyen. Osa niistä vaikuttaa vähän hassuilta, ja saa sen vaikutelman, että pipo on vedetty kunnolla kireälle. No, onhan se toki aivan hirveää, kun mehiläiset puhuvat animaatioelokuvassa englantia. Vähemmästäkin sitä järkkyy. Myös jotkin mehiläisten työnjakoon liittyvät seikat ovat aiheuttaneet arvostelua, sillä Bee Movie esittää niitä vähemmän todenperäisesti. Itse en kuitenkaan jaksa tällaisista alkaa enemmän valittamaan tässä yhteydessä.

Näkisin kuitenkin, että tällainen positiivinen näkemys näistä hyönteisistä on tervetullut, varsinkin tällaisina aikoina, kun pölyttäjähyönteiset ovat ajautumassa ahtaalle. Elokuvassakin yritetään tuoda esille näiden suurta merkitystä ihmisen selviytymiselle sekä luonnolle yleensäkin. Mehiläiskadon syyt ovat toki moninaisia, mutta ilmeisesti ihmisen puuhasteluilla on myös tekemistä asian kanssa. Onneksi asiaan yritetään etsiä ratkaisuja ennen kuin tilanne menee kovin synkäksi.




"Britanniassa ja Ranskassa tehdyt erilliset tutkimukset todistivat, että tuhohyönteisiä vastaan yleisesti käytetyt neonikotinoidit aiheuttavat vakavia ongelmia myös tärkeille pölyttäjille.

Jo pienet annokset neonikotinoideja aiheuttivat mehiläisille suuntavaiston menetyksen, eivätkä ne enää löytäneet takaisin pesällensä. Kasvinsuojeluaineille altistuneiden kimalaisten kyky tuottaa uusia kuningattaria väheni jopa 85 prosenttia. Tämä vähentää uusien kimalaispopulaatioiden määrää."

Kasvinsuojeluaineiden haitta mehiläisille todistettiin

"Hyönteistorjunta-aineiden ohella mehiläisiä voivat tappaa myös tarttuvat taudit. Elintarviketurvallisuusvirasto Evira tutkii parhaillaan mehiläisten pesäkuolleisuutta ja mehiläistautien esiintymistä Suomessa. Alustavat laboratoriotulokset osoittavat, että tarttuvat mehiläistaudit ovat yleisiä ja laajalle levinneitä.

Myös aiemmin tutkimattomia virustauteja esiintyy. Virustutkimukset ovat vasta alussa, mutta jo nyt on todettu ainakin neljä eri viruslajia. Aiemmin virustauteja Suomen mehiläisistä on tutkittu vain ulkomaille lähetetyistä harvoista näytteistä."

Mehiläisiä voivat tappaa myös tarttuvat taudit


Bee Movie ei kuitenkaan lähde asialla enempää synkistelemään, mikä on toki ihan ymmärrettävää.

Vielä toisellakin katselulla tuli viihdyttyä ihan mukavasti elokuvan parissa. Eivät kaikki jutut nyt mitään kultaa ole, mutta saa kuitenkin naureskella mukavan usein Barryn ja kumppanien jutuille sekä kohelluksille. Levyltä löytyy myös suomenkielinen ääniraita, mutta itse olen kuunnellut kummallakin kerralla alkuperäisraidan, joten käännöksen toimivuudesta en osaa sanoa. Omasta mielestäni varsin toimiva paketti Bee Movie on, enkä siitä kauheasti valitettavaa löydä. Yhtenä syynä saattaa olla tosin se, että tähän lajityyppiin tutustuminen on edelleen vaiheessa. Saa sitten nähdä, putoaako arvostus, kun samantapaisia tulee enemmän vilkuiltua.



Bee Movie (2007) (IMDB)

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

The Wicker Man (Uhrijuhla)


Sunnuntai-illalla tuli vaihteeksi kuunneltua Paul Giovannin musiikkia elokuvasta The Wicker Man, eikä sitten oikein voinut välttää tämän jossakin vaiheessa kestosuosikiksi nousseen teoksen uusimista myöhemmin illalla.

Skotlannin länsirannikolla sijaitsevan pienemmän kaupungin poliisiasemalle tulee Summerislen saarelta nimetön kirje, jossa pyydetään virka-apua kadonneen nuoren tytön löytämiseksi. Juttua selvittelemään lähetetään komisario Howie (Edward Woodward), joka sitten pienellä vesitasolla suuntaa kohti useammassakin mielessä muusta maailmasta irrallaan olevaa saarta ja sitä kansoittavaa yhteisöä.

Lyhyen lennon jälkeen Howielle selviää oikeastaan heti saapumisen yhteydessä, että paikallinen väestö ei halua millään tehdä yhteistyötä virkavallan kanssa kadonneen lapsen löytämiseksi. Tämä sitten alkaa kiristää Howien pinnoja, kun kukaan ei halua edes ymmärtää, mistä tytöstä on kyse. Tutkimukset etenevät siis varsin kangerrellen ja vähäinenkin edistys on kiven alla.



Myös saaren yleinen meno törmää rajusti syvästi uskonnollisen Howien elämänarvojen kanssa. Paikalliset luonnonuskonnoista ammentavat tavat eivät todellakaan ole kovin yhteneviä sen kanssa, mitä Howie pitää soveliaana. Seksuaalisuutta ei ainakaan turhaan ole lähdetty peittelemään, vaan puuhailut ovat varsin avoimia, eikä puheiden tasollakaan kovin hienovaraista vihjailua harjoiteta. Howien järkytystä lisää se, että lapset "korruptoidaan" jo varsin nuorina koulun toimesta. Katsojan silmiin vaikuttaa siltä, että Howie on tilapäisesti päätynyt jonnekin henkilökohtaiseen painajaiseensa. Eikä tilanne Howien kohdalla ainakaan parempaan suuntaan ole menossa päivien rullatessa...

Woodward on jäänyt minulle vähän etäiseksi näyttelijäksi, ja tästä elokuvasta hänet lähinnä tulee muistettua. Uusintojen myötä on kyllä alkanut arvostaa hänen panostaan. Vaikka Howie onkin sellainen hahmo, että hänelle tavallaan itsekin naureskelee yhteisön pitäessä häntä pilkkanaan, niin kyllä lopulta Woodward saa ainakin omat sympatiani puolelleen. Varsinkin viimeiset minuutit raastavat sydäntä. Niissä kohtauksissa Woodwardin äänessä on voimakkaasti puoleensa vetävää herkkyyttä.




Howie: "But they are... a-are NAKED!"

Summerisle: "Naturally! It's much too dangerous to jump through fire with their clothes on!"

Saarta johtavaa Summerislea esittävä Christopher Lee nauttii selvästi osastaan. Vaikka hänen ruutuaikansa jää varsinkin elokuvan ensimmäisellä puoliskolla varsin vähäiseksi, niin mielikuviin jää vaikutelma suuremmastakin osasta. Leen piruilevia lauseita kyllä kuuntelee usein hymyillen, kun hän saa Howien tuntemaan olonsa entistä ahtaammaksi.

Willow: "Food isn't everything in life you know..."

Nuorempana poikana Britt Eklandin viekoitteleva laulu (toki Ekland on päädytty ymmärrettävistä syistä dubbaamaan) ja tanssahtelu teki lähtemätömän vaikutuksen. Toki se näin useampia vuosia myöhemminkin onnistuu kuumottamaan. Toista yötään saarella viettävä Howie joutuu ankarien kiusoitusten kohteeksi, kun seinän toisella puolella Willow yrittää houkutella miestä paheiden poluille.


Kyseinen kohtaus löytyy YouTubesta sensuroituna versiona, mutta suosittelen kyllä alkuperäiseen tutustumista.


Muutenkaan elokuvassa ei hirveästi arastella paljaan pinnan suhteen, mutta tässäkin tapauksessa heittäisin sen lajiin "hyvällä maulla toteutettua ja erittäin tarpeellista elokuvan hengen kannalta".

Elokuvan omaperäisestä tunnelmasta on kirjoitettu paljon, eikä lainkaan aiheetta. Ohjaajan versiossa saarta kohti lähdetään kuuden minuutin kohdilla, ja tämä lento onkin mielestäni kaikin puolin varsin onnistunut siirtyminen aivan toisenlaiseen maailmaan ja aikaankin. Tulee vähän mieleen Herzogin Nosferatu-uusinnan kohtaus, jossa Harker vaeltaa kohti kreivin linnaa, mikä ei todellakaan ole huono juttu.



Usein tunnutaan kuitenkin painottavan pahaenteistä ja jokseenkin häiritsevää ilmapiiriä, joka saarella vallitsee ainakin ulkopuolista "tunkeilijaa" kohtaan. Tätä en lähde itsekään kiistämään, mutta mielestäni elokuvaan on taltioitu hengeltään hyvin toisenlaisiakin hetkiä. Esimerkkinä vaikkapa paikallisessa ravitsemusliikkeessä puhkeava ylistyslaulu omistajan tyttärelle, joka mielestäni pursuaa elämäniloa. Siinä tekee mieli alkaa hoilata mukana... Vähän sama juttu Leen ja Ingrid Pittin yhteislaulun kohdalla. Muitakin esimerkkejä toki löytyisi.

Pohjoinen, mutta samalla Golfvirran vehreyttämä saari tuo oman mukavan lisänsä kuvioon. Myös luonnonuskonnoista napatut vivahteet tarjoilevat kiinnostavaa sivumakua keitokseen. Tähän liittyen mukana on Euroopassa vieläkin voimakkaasti elävää kansanperinteistä ammentavaa pukeutumista, jota esiteltiin vähän aikaa sitten Geo-lehdessäkin (1/2013). Ne kuvat poimittiin Charles Frégerin kuvakirjasta Wilder Mann, josta löytyy muutamia otoksia vaikkapa tuolta:

Fierce as folk: Charles Fréger's Wilder Mann - in pictures




Uusintojen kertyessä suhteellisen yksinkertaisen tarinan merkitys on pienentynyt entisestään, ja lähinnä tunnelmapalana tästä tulee nykyään nautiskeltua. Suomessakin levyllä julkaistu lyhyempi versio on vain vähän puutteellisempi sen suhteen.

Ei ole mitenkään yllättävää, että elokuvasta muodostui ilmestymisen aikoihin varsinainen päänvaiva julkaisijalle, ja että sitä sitten päädyttiin lyhentämään noin 15 minuutin verran. Ohjaajan versio on kyllä sittemmin julkaistu useampaankin kertaan. Esimerkiksi omasta hyllystä löytyy Optimumin kolmen levyn paketti, jossa kummatkin versiot elokuvasta, erittäin monipuoliset bonukset elokuvaan liittyen sekä vielä kolmannella levyllä musiikki.




Paul Giovannin musiikki ansaitseekin myös maininnan. Sinänsä tällainen folk-henkinen musiikki ei aivan suurimpiin suosikkeihin kuulu, mutta tässä tapauksessa laulut sopivat erinomaisesti elokuvaan ja ovatkin tärkeä osa sitä paljon hehkutettua tunnelmaa. Aina silloin tällöin kyseinen CD eksyy soittimeen illan päätteeksi saattelemaan vähän toisenlaisiin maailmoihin. Elokuvaakin katsellessa tekee usein mieli vain sulkea silmät ja uppotua kunnolla säveliin.

Jos vielä hetkeksi palaan tuohon pitkään versioon, niin suurimmat valittamisen aiheet löytyvät omalla kohdalla tekniseltä puolelta. Ainakin tässä omistamassani julkaisussa kuvanlaatu jättää kohtalaisesti toivomisen varaa monissa kohtauksissa, jotka erottuvat selvästi muusta materiaalista. Ei se katselukokemusta lopulta hirveästi verota, mutta olisi kuitenkin mukavaa, jos tästä saataisiin joskus laadultaan parempi versio.



"OH, NO! NOT THE BEES! NOT THE BEES! AAAAAHHHHH! OH, THEY'RE IN MY EYES! MY EYES! AAAAHHHHH! AAAAAGGHHH!"

Monille lienee myös tuttu Neil LaButen vuonna 2006 ilmestynyt uusintaversio. No, onhan sekin tietyllä tavalla muistettava tapaus, mutta ei kovinkaan hyvässä mielessä. Alkuperäisen viehättävä tunnelma jäi ilmeisesti sinne Summerislen saarelle. Tätä uudemman ympäristöä "rikastuttaa" lähinnä pitkäveteisyys ja rasittavuus. Tekijät tuntuvat olevan enemmän hukassa kuin epäonninen päähenkilö. Aivan oma lukunsa on sitten pääosassa sekoileva Nicolas Cage, jolle kyllä kiitos niistä uusintaversion viihdyttävistä hetkistä. Kyseessä on mielestäni yksi huonoimmista ja turhimmista uusintaversioista ikinä, enkä sitä kellekään ala suosittelemaan. Ollakseen aidosti "hyvä huono" se on monin paikoin aivan liian tylsä tapaus. Kannattaa sitten katsella vaikkapa jokin kooste näistä viihdyttävimmistä hetkistä, niin säästää siinä sieluaan merkittävästi. Vaikkapa tuosta hieman iloa iltaan:



Ohikiitävän hetken ajan harkitsin double-featurea ja tuon tuoreemman version uusimista, mutta luovuin siitä ajatuksesta melko nopeasti, sillä se olisi varmaan aiheuttanut lähinnä pahan mielen...

Vielä 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen alkuperäinen vetää edelleen tehokkaasti mukaansa, eikä ainakaan vielä ole herännyt sellaisia ajatuksia, että ehkäpä se nyt on nähty viimeisen kerran. Kyseessä on jokseenkin vaikeasti luokiteltava teos, ja ainakin itse olen ensinäkemisestä lähtien vähän vierastanut kauhuksi määrittelyä. Heh, pettymys saattaa hyvinkin olla edessä, jos lataa odotuksensa paljonkin siihen suuntaan. Vaikka yhtä selkeää lajityyppiä ei löytyisikään, niin siitä huolimatta The Wicker Man on sellainen tapaus, johon kannattaa tutustua.

Näin aurinkoista ja vehreää kevättä odotellessa kukkivien omenapuiden, vihreiden maisemien, muiden silmänilojen ja jostakin kaukaa toisesta ajasta ja maailmasta peräisin olevan menon pariin siirtyminen sadaksi minuutiksi virkistää mieltä. Eipä tule ainakaan heti mieleen toista samanlaista.





The Wicker Man (1973) (IMDB)

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Year of the Dog

Sihteerinä työskentelevän Peggy Spaden (Molly Shannon) vapaa-aika kuluu pitkälti lemmikkikoiran kanssa. Erään illan päätteeksi koira jää kuitenkin yöksi ulos, mikä ei kovin onnellisesti pääty. Rakkaan lemmikin yllättävää poismenoa seuraa tietenkin suuri suru, johon Peggy ei oikein löydä toimivaa reseptiä.

Ystävät, työkaverit sekä sukulaiset yrittävät toki piristää Peggyä vähän vaihtelevalla menestyksellä. Myös naapurissa asuva Al (John C. Reilly) haluaa viedä Peggyn syömään, vaikka on ilmeisesti muutenkin kiinnostunut. Melko nopeasti selviää, ettei tämä pari välttämättä ole aivan toisilleen tarkoitettu.




No, Peggyn elämä saa uutta sisältöä, kun eläinlääkärissä Peggyn nähnyt Newt (Peter Sarsgaard) soittaa hänelle. Mies työskentelee hylättyjä sekä kaltoinkohdeltuja eläimiä uusiin perheisiin välittävässä järjestössä. Lopetusuhan alla on kipeästi uutta kotia tarvitseva koira. Peggy ei tietenkään pysty kieltäytymään, vaikka uusi lemmikki taitaakin tulla vähän liian nopeasti sekä olla Peggyn tilanteeseen turhan haastavakin.

Peggyn matka ei kuitenkaan siihen pääty, vaan hän alkaa osallistua myös tähän eläinsuojelutoimintaan. Hyvin nopeasti ystävät ja työkaverit alkavat kyllästyä siihen, kun Peggy jatkuvasti yrittää välittää heille kotia etsiviä koiria. Toiminnasta Peggy saa sitten vähän piristystä ja tarkoitusta omaan elämäänsäkin.

Paljastuu myös, että Newt on vegaani, mikä saa Peggynkin harkitsemaan uudelleen suhtautumistaan eläimiin, ja että onko vaikkapa koiran ja sian välillä jokin merkittäväkin ero, jonka perusteella toisesta voi huolehtia loputtomasti, kun taas toisen voi lähettää teurastamoon sen suuremmin harkitsematta. Peggyltä ei kovin kauaa mene silmien avautumiseen ja uuden suunnan ottamiseen.





Lähipiiri ei ole kovin innostunut näistä uusista suuntauksista. Samalla Peggyn harkintakyky alkaa pettää useammissakin kohdissa, mikä tuo lisää vaikeuksia. Lopulta sitten elämä onkin varsin mukavassa sekasotkussa, kun kaikki alkaa kaatua päälle.

Minulle Mike White on aiemmin tullut paremmin tutuksi kirjoittajana sekä sivuosanäyttelijänä. Tässä tapauksessa hän on päätynyt myös ohjaamaan oman käsikirjoituksensa, ja toistaiseksi Year of the Dog onkin Whiten ainoa elokuvaohjaus.

Ilmeisesti elokuvan aihepiirit ovat alkaneet mietityttämään myös Whitea jossakin vaiheessa, sillä samoihin aikoihin hän itse alkoi kasvissyöjäksi:



Erilaisten eläimiin liittyvien ongelmakohtien tuominen esille onkin mielestäni elokuvan suurin ansio. Niitä toki käsitellään vähän vaihtelevalla tavalla. Vähän yli 90-minuuttiselta draamakomedialta ei varmaan kannatakaan odottaa mitään kovin pikkutarkkaa ja loppuun asti harkittua katsausta näihin aiheisiin. Melko nopeasti ja pinnallisesti näitä juttuja enimmäkseen kelataan läpi. Voisi myös mainita, että tässä ei juurikaan revitellä graafisesti eläimiin kohdistuvilla julmuuksilla. Esimerkiksi teurastamovierailu jää lopulta väliin, kun taas onnellisemmat tarinat saavat aikaa.

No, yleisesti ottaen näitä juttuja ei kuitenkaan kovin usein fiktiivisissä elokuvissa käsitellä, joten hyvä nyt näinkin. Ehkäpä elokuva kuitenkin painottaa enemmän eläinsuojelutoimintaa kuin eläinoikeustoimintaa. Ensin mainittu taitaa kuitenkin olla helpommin sulatettavissa suurimman osan kohdalla kuin jälkimmäinen. Suojelutoimintaan liittyen elokuvassa on tuota aiemmin mainittua hylättyjen lemmikkien pelastamista sekä sitten myöhemmin tutustutaan vähän vastaavalla tavalla pelastettuihin tuotantoeläimiin.





Suomessa tällainen tuotantoeläimiin liittyvä pelastustoiminta on käsittääkseni melko pienimuotoista tai lähes olematonta. Siihen tosin on syynsä. Yhtenä voisi mainita, ettei eläintuotanto Suomessa ole läheskään sellaisella tasolla kuin Yhdysvalloissa, joka tuottaa rutiininomaisesti todella ikävää jälkeä. Viimeisten vuosikymmenien aikana eri puolille Yhdysvaltoja onkin perustettu useampia tällaisia kotieläinten turvapaikkoja. Yksi vanhimmista ja parhaiten tunnetuista on nykyään Farm Sanctuary, jonka toimintaan ja asukkaisiin voi tutustua vaikkapa tuolla:

Farm Sanctuary

Eräs video kyseisen järjestön kokoelmista:


Heidän kanavaltaan löytyy mukavan positiivisia videoita enemmänkin, ja niitä onkin tullut usein katseltua antamaan taas ilonaiheita paikoitellen vähän ikävältä vaikuttavaan maailman menoon...

Eläinten oikeuksiin mennään sitten taas lähinnä kasvissyönnin kautta. Tiedä sitten, millaisena tämä näyttäytyy asiaan sen enempää perehtymättömien silmissä kyseisen elokuvan kautta. Vähän arveluttaa, sillä jo elokuvassa muut hahmot tuntuvat suhtautuvan kovin alentuvalla tavalla näihin Peggyn uusiin ajatuksiin sekä harrastuksiin. Voi varmaan olla montaakin mieltä siitä, millaista kuvaa White haluaa eläinsuojelijoista ja kasvissyöjistä antaa, ja muistaakseni elokuvaa on tästä kritisoitukin. Minua ei tuo kuitenkaan haittaa, sillä tuskin tarkoitus oli antaa mitään pätevää yleistystä. En esimerkiksi itse tunnista itseäni kovinkaan hyvin tästä esitetystä kuvauksesta, vaikka tietysti joidenkin juttujen kohdalla tiettyä samankaltaisuutta löytyykin. Sitä kuitenkin arvostan, ettei tämä ilmeisesti jää Peggyn kohdalla miksikään "hassuksi" vaiheeksi tai hetken hairahdukseksi, jolle sitten myöhemmin yhdessä naurettaisiin.


Ei minua se juurikaan haittaa, että omat arvot ja ajatukset saavat vähän arvostelua tai vitsailua osakseen. Itse asiassa se toimi kohtalaisen hyvin elokuvassa Free Jimmy, vaikka ei kyseinen teos oikein koko kestoaan jaksakaan kantaa. Year of the Dog on huumorinsa osalta kovin epätasaista tarjontaa. Miksikään puhtaaksi komediaksi sitä ei selvästikään ole edes tarkoitettu, mutta turhan paljon seikkaillaan siellä vaivaannuttavan puolella.



Ehkä sellaiseenkin painottavalle elokuvallw on sitten oma yleisönsä, mutta itse en ilmeisesti kuulu siihen. Kiusalliset tilanteet oikein säännösteltyinä toimivat yleensä hyvin, mutta tässä tapauksessa nojataan vähän turhan raskaasti sellaisen menon varaan. No, eipä Mike White mielestäni muutenkaan ole mikään komedian mestari, vaikka kohtalaisesti viihdyttäviä elokuvia onkin kynäillyt.

Oikeastaan siihen menettelevien joukkoon tämänkin heittäisin. Peggy on ainakin omasta näkökulmasta varsin sympaattinen hahmo, jolle toivoisi mahdollisimman paljon mukavia juttuja. Lisäksi aihepiirit kiinnostavat, ja sanomankin katsoisin olevan ainakin pohjimmiltaan hyvä. Hellyyttäviä eläimiäkin riittää. Jostakin syystä Whiten keitos ei kokonaisuutena onnistu toimivien jaksojen jäädessä vähän irrallisiksi, mikä on harmi, sillä eipä näitä aiheita useinkaan käsitellä.




Vaikka odotukset eivät erityisen korkealla olleet, niin vähän toiveikkaampi kuitenkin olin. Pienoinen pettymyksen maku siis jäi. Vaikka kuinka haluaisi etsiä elokuvasta hyviä juttuja, jotta voisi kehua enemmän, niin hieman hankalaa se on. Loppuvaikutelma jää väkisinkin jokseenkin kädenlämpöiseksi. Vähän samat tunnelmat jäivät lopulta aiheeltaan samankaltaisesta Bold Native -elokuvasta, joka toki karkaa vähän radikaalimmalle linjalle.

Year of the Dog on myös hankala suositeltava. Jos nämä aiheet kiinnostavat ja ovat sydäntä lähellä, niin sitten lienee antoisampaa katsella aihetta käsitteleviä dokumentteja tai lukea vaikkapa kirjoja. Huumori taas on tosiaan lajiltaan sellaista, ettei taida kovinkaan moneen komedianälkää tyydyttää...




 Year of the Dog (2007) (IMDB)