tiistai 25. helmikuuta 2014

Darling Companion

Näppeihin tarttui jälleen mahdollisesti kaunista eläinsöpöilyä ja muuta hempeilyä tarjoileva elokuva, eikä sellaisista nykyään tule useinkaan kieltäydyttyä. Tämän elokuvan kohdalla voi tosin olla ihan tyytyväinen siitä, että tuli hyödynnettyä kirjaston palveluja. Darling Companion on monilta osin sen verran heikohko esitys, että omat hyllyt kyllä tulevat ilmankin toimeen. Uusintakatseluakaan sille on kovin vaikeaa ennustella, kun elokuva tosiaan jättää paljonkin toivomisen varaa.

Ensimmäisen kuvan avautuessa odotukset lähtevät nousemaan jylhän maiseman hehkuessa. No, eipä sellaisia ole tässä vaiheessa aikaa enempiä ihastella, vaan naps ja muihin suuntiin. Joseph (Kevin Kline) on töidensä parissa klinikalla, kun taas hänen vaimonsa Beth (Diane Keaton) on hyvästelemässä parin toista tytärtä lentokentällä. Herkkänä tunneihmisenä Beth ei voi kyyneleitä välttää ja on siinä määrin poissa tolaltaan, että on parempi antaa toisen tyttären ajella kentältä kotiin.



Keskellä vilkasta moottoritietä Beth näkee lumikossa pusikossa jotakin vaatien tytärtä pysähtymään. Jalkautumisen jälkeen jostakin risukon kätköistä löytyy apua kaipaileva hauveli. Beth päättää antaa karvaiselle kaverille vähän pureskeltavaa, mutta tytär on huomattavasti varautuneempi. Viranomaisilta ei oikein irtoa apua tilanteen ratkaisemiseksi, joten kaksikko lähtee itse viemään koiraa eläinlääkäriin.

Siellä tarkastuksen jälkeen todetaan, että koira on pääasiallisesti olosuhteisiin nähden hyvässä kunnossa. Hellää huolenpitoa toki kaipailee, kun on ilmeisesti joutunut viettämään aiemmin aikaansa ankeissakin merkeissä. Beth haluaisi toimittaa koiran löytöeläinkotiin, mutta eläinlääkäri on sitä mieltä, että se on jo niin vanha, että adoptiomahdollisuudet ovat jo kiitäneet ohi. Siellä oletettavasti lopetus odottaisi viikon kuluttua. Siinä ei montaakaan vaihtoehtoa jää. Niinpä koira uudelleen kyytiin ja kotia kohti.

Töistään palaileva Joseph on vähemmän ilahtunut tästä yllätyksestä. Beth toki vakuuttelee, että kyseessä on vain tilapäisratkaisu, ja kaverille etsitään pikaisesti huolehtiva koti. Käy kuitenkin niin, että vuosi viilettää ohi ja väliaikaisjäsen onkin jo pysyvä osa perhettä. Lähdetään kohti Bethin ja Josephin vuoristoisemmissa maisemissa sijaitsevaa lomamökkiä, jossa olisi tarkoitus juhlistaa tyttären häitä.



Häät sujuvatkin hyvin, mutta jälkitilanteissa syntyy ongelmia. Joseph on ulkoiluttamassa koiraa. Kun hän keskittyy puheluun, niin Freewayksi nimetty nelijalkainen ystävä kirmaa karkuun. Beth järkyttyy ymmärrettävästi enemmänkin pelätessään, ettei Freeway tule selviämään yksinään vaarallisessakin ympäristössä. Joseph suhtautuu asiaan välinpitämättömämmin suunnitellen lähinnä paluumatkaa. Beth kuitenkin tahtoo pidentää vierailua ja jäädä etsimään koiraa. Samoin päättää tehdä osa muistakin vieraista ja ilmaantuupa etsintöihin enemmänkin vapaaehtoisia.

Lienee selvää, että jonkinlaista satua varttuneemmille tässä on lähdetty tekemään. Valitettavasti se tuntuu kirmaavan Freewayn tavoin metsien kätköihin. Toiveet edes menettelevän hömpän löytämisestä vähenevät minuuttien vieriessä. Mitä kauemmin seuraa, niin sitä enemmän alkaa vain rasittaa.



Pitkään naimisissa olleen parin yhteiselo on vuosien vieriessä asettunut rutiininomaiseksi ja arkiseksi. Etenkin Beth tuntuu olevan tyytymätön tilanteeseen. Karkausonnettomuus on samalla onnikin, sillä se lähentää näitä kahta ja samalla suhteet muihin sukulaisiin lämpenevät. Sinänsä ihan menettelevä ajatus, mutta toteutus ei enää olekaan mikään nappisuoritus.

Näyttelijäporukkaa etukäteen kannesta tiiraillessa oli sellaiset mietteet, että kyllähän tältä porukalta varmaan irtoaa ihan hyvää lämminhenkistä pienimuotoista draamaa, mutta mitä vielä. Yritystä kyllä on siihenkin suuntaan, mutta kun kaikki tuntuu kovin väkinäiseltä ja kankealta, niin ei voi mitään. Harvassa ovat ne hetket, joina Darling Companion edes hätyyttelee koskettavia tunnetiloja.



Ihmettelyä aiheutuu lisää, kun huomioi, että ohjauksesta vastaa Lawrence Kasdan, joka on myös kirjoittanut elokuvan vaimonsa Megin kanssa. Aikoinaan laadukkaita elokuvia tehtaillut Kasdan vaikuttaa tämän perusteella eksyneen jonnekin kauas varjojen maille. Ohjaustahti on hyytynyt ja lisäksi se edellinen Dreamcatcher on myös melko surkuhupaisa viritelmä. Toisaalta se kuitenkin omaa tiettyjä viihdyttäviä piirteitä, joita tästä uudemmasta ei juurikaan löydy. Joka tapauksessa näiden perusteella eipä enää tarvitse paljoakaan herran tulevilta töiltä odotella.

Alkoi siinä seuraillessa myös mietityttää, että miksi alussa tuntuu olevan suurempikin tarve kiirehtiä eteenpäin, kun ei sieltä tosiaan ole mitään kovin mahtavaa luvassa. Elokuvan edetessä vaikuttaa siltä, että ideat ovat yksinkertaisesti päässeet loppumaan. Sitten jahkaillaan milloin missäkin ja mukaan tuodaan aina vain typerämpää juttua.



Kai Darling Companion on tarkoitettu jonkinlaiseksi draamakomediaksi, mutta se huumoripuoli on kovin onneton yritys. Naurut jäävät vähiin ja tulee lähinnä paha mieli ajatellessa, että Kasdanit ovat ilmeisesti raapineet osan jutuista aivan pohjalta yrittäen pakkosyöttää niitä yleisölle. Siinä vaivaannuksen lisääntyessä lähinnä miettii, että mitäköhän mahdan tässä katsella. Kovin on Kasdanin kynä päässyt tylsymään.

Eräänlaista tunteet vastaan viileä järki -asetelmaa on myös haettu. Ilmeisesti oletuksena on, että katsoja kallistuu sinne Bethin näkökulman puolelle. Omalla kohdalla kyllä tuli nopeasti sellainen olo, että hyppäänpä ennemmin Josephin kelkkaan. Sen verran kaikenlaista hölynpölyä hyppii silmille, että tässä tapauksessa näin. Tokihan kaikenlaista voi yrittää tarjoilla, mutta kaikille ne unikarvat ja vastaavat eivät välttämättä kelpaa...



Koiraihmisillekään ei uskalla lähteä suosittelemaan, sillä se puoli tosiaan karkaa Freewayn mukana jo varhaisessa vaiheessa. Vuoristonäkymiä ja retkipolkuja viehättävine koivikkoineen voi kuitenkin hyvillä mielin vähän kehua. Jotakin ilahduttavaa sentään muuten heikon elokuvatuokion keskelle. Laajemmat maisemakuvat ovat vähemmistössä, mutta etsintäpartioiden vaeltaessa mukaan pääsee väkisinkin kauniita kuvia. Jokseenkin laihaksi lohduksi jäävät, mutta parempi sekin kuin ei mitään.

Vähän ikävä mieli tällaisten haukkumisesta tulee. Mieluumminhan hyvää tarkoittavia toipuvien sydänten kuvauksia kehuisi, mutta nyt tästä nauttiminen on tehty poikkeuksellisen hankalaksi. Darling Companion ei mikään täydellinen kurjuuksien kurjuus laadullisesti ole, mutta toisaalta paljoa hyvää sanottavaakaan ei löydy. Tavoiteltuja lämminhenkisiä hetkiä ei löydetä sitten millään ja välillä näyttelijätkin vaikuttavat yhtä vaivaantuneilta kuin katsoja. Tältä porukalta ehdottomasti paha rimanalitus. Maailmasta löytyy monia hienoja ja mieltä ilahduttavia elokuvia, joissa toipumisen tarpeessa olevat ihmiset sekä eläimet toisiaan yhdistävät ja auttavat. Darling Companion ei nyt vain satu siihen joukkoon kuulumaan.



Darling Companion (2012) (IMDB)

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Pettson och Findus - Kattonauten (Viiru ja Pesonen - postia kuninkaalle)

Olipa kerran jo hieman ikääntymään päässyt äijänkäppyrä, jolla oli taipumusta elellä erakkona pienellä maatilallaan. Päivänä eräänä tämän vähän höperönkin Pesosen tilasta ja yleisestä elämänmenosta huolestunut naapuri tuo mukanaan kissanpennun. Naapurin mielestä ei ole ihmiselle hyväksi kyyhötellä yksin mökissä päivät pitkät. Pesonen kuitenkin on varsin vastentahtoinen, mitä tulee pienen kissan huoltajaksi ryhtymiseen. No, niinpä vain toinen taloon jää. Viiru hänelle nimeksi kelpaa.

Syrjäisellä maaseudulla aika jatkaa rauhallista vaellustaan. Viirukin vähitellen kasvaa, mutta vilkkaus ei hänessä ole katoava luonnonvara, vaan tuntuu lähinnä lisääntyvän. Pesonenkin siinä joutuu myöntämään, että onpahan tällainen karvainen kaveri varsin mukavaa seuraa, ja usein vieläpä oiva apu tiukissa tilanteissa.



"Kissan ei pitäisi joutua siivoamaan koko päivää!"

Erimielisyyksiäkin kaksikon välille silloin tällöin kehittyy. No, onneksi nämä ovat yleensä ratkaistavissa sovittelulla ja neuvottelulla. Välillä tosin joudutaan turvautumaan hieman omalaatuisiin ratkaisuihin, mutta sellaisia Pesosen maailmassa muutenkin vilisee, joten mitäpä siitä. Viimeisin pulma syntyy siivousvelvollisuuksien kyseenalaistamisesta. Viirun mielestä kissanpäiviä ei kuulu siivoushommissa tuhlata. Niinpä hän Pesosen kirjoituskäden avustuksella päättää pyytää kuninkaalta neuvoa asiaan.

Paluukirjettä saadaan odotella tovi ja toinenkin, joten väliin mahtuu kaikenlaista muuta seikkailua. Eipä sitten muuta kuin telttaretkelle järvimaisemiin näin aluksi. Väkisin mukaan tunkeutuva kanaparvi vähän hankaloittaa menoa alkuun, mutta melko nopeasti Viiru ja Pesonen pääsevät rauhassa kalastelemaan. Pesosen harmiksi keksijäpajalla nikkaroitu kalastusjousipyssy osoittautuu ensitesteissä pienoiseksi pettymykseksi Viirun onnistuessa perinteisemmillä menetelmillä.



Siinä arkisten puuhien pyörteissä mielikuvitus karkailee välillä kauemmaskin vaeltelemaan. Niinpä Viirulla alkaa jälleen muodustua uudenlainen unelma. Jos kerran Laika-koira kiertää maata yksinäisessä kapselissaan, niin kyllähän urhea kissanautti voisi käydä siellä tervehtimässä. Näin omatekoisen kuuraketin väsäily voi alkaa, ja saadaanpa siitä ainakin jonkinlainen ilmalentokin aikaan.

Lisäväriä ja ylimääräistä hässäkkää tulee hieman lisää, kun paikkakunnalle jostakin rullailee sirkuskaravaani. Sieltä omille lomille karkailee Viirun kaukainen sukulainen, jota sirkustiikerin ura alkaa jo vähitellen tympimään. Myös Pesosen räväkämpi velipoika tulee pikaiselle vierailulle, josta Pesonen on vähemmän innoissaan. ...Ja saattaa olla, että se tavoiteltu kuningaskin oman lusikkansa tähän verkkaisen elelyn ja harrastelun soppaan lykkää...



Minulle näiden kahden seikkailut tulivat aikoinaan lapsuudessa tutuiksi kirjojen kautta. Viimeisten parin vuosikymmenen aikana kosketukset heihin ovat kuitenkin jääneet sen verran vähiin, että muistikuvat ovat vähintään häilyviä, enkä näistä menneisyydessä selailluista kirjoista ole tarinoiden yksityiskohtia kovinkaan hyvin tallella. Jokseenkin samanlainen tilanne siis kuin vähän aikaa sitten katseltujen Peukaloisen retkien kohdalla. Saattaa toki olla ihan hyvä, ettei kaikkea kirkkaasti muista, niin on sitten jotakin uuttakin löydettävää.

Tätä elokuvaa voisi toki syytellä siitä, että mitään kovin yhtenäistä ja menevää tarinaa se ei oikein katsojalle esittele, vaan ponnahtelee sinne ja tänne. Toisaalta mielestäni tämä edustaa juuri sitä henkeä, mikä näiden kahden touhuamisista on jäänyt mieleen. Jos tuntuu siltä, että leppoisa eleily ja oleilu vaihtelevien harrastelujen värittämänä ei niin hirveästi innosta, niin ehkä kannattaa sitten suosiolla etsiä jotakin muuta, sillä onhan niitä piirrettyjä maailmassa.


"Vanhoilla äijillä on joskus huono muisti."

Ainakin minun silmiini tämä kaksikko vaikuttaa sen verran sympaattiselta, ettei ole mitään vaikeuksia seurailla runsaan 70 minuutin verran sitä, mitä he sitten saavatkaan aikaan. Tiedä sitten onko tämä vähän sekalaiseen säätämiseen ja omituisuuksiinkin perustuva huumori kaikkien makuun, mutta itse pidän tätä kuitenkin ihan hyvänä ja huvittavana hölmöilynä. Naapurissa asusteleva Kosonen käy tasaisin välein vähän vinoilemassa parin hieman huvittaville kommelluksille, mutta joutuu usein poistumaan paikalta pilkkaansa nieleskellen. Varsin hyvässä hengessä keljuilutkin siis hoidetaan. Tähän maailmaan sopivat hyvin omia kepposiaan nurkissa tehtailevat pikkuotukset, joiden päämääristä ei oikein ota selvää. No, yritystä ja ajatusta kuitenkin tuntuu löytyvän. Ruksataan vaikka (viihdyttävän) satunnaisen kaaoksen lokeroon nämä omituisten otusten aktiviteetit.

Sen verran mukavissa merkeissä minuutit vierähtivät ohi, että voisin kyllä hankkia muitakin osia. Niitähän sitten tuntuukin löytyvän ihan kelvollisesti. Vuotta tätä osaa aiemmin ilmestyi Viiru ja Pesonen. Vuonna 2005 taas siirryttiin jouluaskareiden pariin: Viiru ja Pesonen joulupuuhissa. Muutaman vuoden odotuksen jälkeen tuli muistipulmien vuoro: Viiru ja Pesonen - muisti pätkii. Mitään polttavaa tarvetta ei ole lähteä näitä haalimaan, mutta jos vaikka jokin sattuisi kirpputorilta löytymään, niin luultavasti tulee keräiltyä kokoelmaan. Kaikki mainitut on ymmärtääkseni julkaistu Suomessakin levyllä. Ainakaan tämän osan kohdalla ei ole tekstityksiä saatavilla, mutta puhe löytyy suomeksi, ruotsiksi, norjaksi ja tanskaksi.



Mitä nyt blogin puitteissa on tullut animaatioita kommentoitua, niin eipä tällä seikkailulla ole oikein asiaa parhaiden joukkoon. Mistään ikimuistoisesta elämyksestä ei ole kyse. Harmitonta ja hyväntuulista verkkaiseen tahtiin etenevää hassuttelua kuitenkin, josta on varsin helppo nauttia. Väkivaltaa ja pelottavia tilanteita ei käytännössä ole, sillä se kummitusjaksokin on varsin kesy, joten elokuva soveltuu hyvin ihan pienillekin katseltavaksi.

Tällaiselle isommalle jokseenkin lapselliselle tyypille taas omalaatuinen Pesonen aivoituksineen on mukavaa seurattavaa. Parasta vain keskittyä nauttimaan niistä pienistä ja isommista iloista, eikä käyttää aikaansa miettimällä ja murehtimalla sitä, mitäköhän muut oikein ajattelevat. Näin harmaan talven keskellä pikainen pyrähdys kesäisen maaseudun rauhaan on myös varsin tervetullut pakohetkinen. Kaikenlaista pientä puuhaa on ajankuluksi keksitty ja kun ruudulla vilistävät hahmot ovat järjestään pidettäviä, niin mikäpä tässä seuraillessa.



Pettson och Findus - Kattonauten (2000) (IMDB)

lauantai 22. helmikuuta 2014

To Be and to Have (Nytpä tahdon olla mä)

Levotonta kohkaamista tulikin nautittua riittävä annostus hetkeksi krokotiiliseikkailun muodossa. Toki sen jälkeenkin tuli katseltua muutaman elokuvan verran vauhdikkaampaa menoa, joten tällaisten jälkeen siirtyy ihan mielellään välillä katselemaan toisenlaisia kuvia. Ranskan maaseudulla sijaitsevan pienen ala-asteen lukuvuoden seuraaminen vaikuttaa oikein hyvältä vaihtoehdolta, mitä siihen rauhoittumiseen tulee.

Tämä dokumentti ilmestyi jo vuonna 2002 ja Suomessakin levyjulkaisuna pari vuotta ensi-illan jälkeen. Niinpä vain kävi senkin kohdalla, että jonnekin "katso joskus"-listalle tuli raapusteltua nimi, eikä sittemmin ole tullut paljoakaan panostettua asiaan. No, näiltä listoilta löytyy tuhansia nimiä, joten ikuisuusprojektin hidas purkaminen lienee ymmärrettävääkin. Viimeinkin sain tämän dokumentin kokoelmaa rikastuttamaan kirpputoreja penkoessani. Yhtään ei tarvitse sitä hankintaa alkaa katumaan.



Heti ensimmäiset kuvat viestivät voimakkaasti siihen suuntaan, että tämä ei ole sopiva elokuva vilkkaampaa menoa kaipaavalle katsojalle. Talvisissa tunnelmissa aloitellaan. Lehmät ovat räntäsateessa laitumella koululuokan vielä tyhjänä odotellessa iloisia ja pieniä oppilaitaan. Tai ainakin lähes tyhjänä, sillä lattialla taapertelee omaan tahtiinsa pari kiireetöntä kilpikonnaa. Jossakin lähiseuduilla koulutaksi tekee kierrostaan keräillen lapsia kyytiin.

Ajatuksena on tutkailla tämän pienen koulun arkea yhden lukuvuoden ajan. Koska kyseinen alue on kohtalaisen harvaan asuttua, niin lapsiakin on vähän, eikä yhdelle luokalle välttämättä riitä montaakaan oppilasta. Niinpä koulussa asia on järjestetty siten, että 4-11-vuotiaat oppilaat on jaettu kolmeen ryhmään: ihan pieniin, pieniin ja isoihin. Kaikkia opettaa samassa tilassa yksi opettaja, jolle kertyy muitakin velvollisuuksia.



Tässä koulussa opettajana toimii vielä vähän aikaa Georges Lopez. Hän on ikääntynyt jo siinä määrin, että eläkeikä alkaa kolkutella. Vielä olisi alle pari vuotta jäljellä kellossa ennen kuin pitkä ura alkaa olla paketointia vaille valmis. Lopezin vastuulle kertyy muitakin koulun arkeen liittyviä velvollisuuksia. Työnkuva vaikuttaakin olevan varsin vaihteleva, ja ero esimerkiksi yhtä ainetta työkseen opettavaan virkaveljeen lienee varsin selkeä.

Kolmen eri ryhmän samanaikainen opettaminen yhdessä luokkahuoneessa on jo itsessään melkoinen temppu, mutta sitten pitää välillä ottaa toisenlaistakin roolia, kun koulussa ei tosiaan paljoakaan henkilökuntaa ole. Tiukkojakin paikkoja ilmenee, joista esimerkeiksi voisi nostaa keskustelun, jossa selvitellään toistuvan tappeluparin välejä ja ulkotiloissa kuvatun tuokion, jossa käsitellään yhden vanhemman oppilaan isän ilmeisen vakavaa sairastumista.



Sen verran kiitettävästi ainakin tämän dokumentin perusteella Lopez vaihtelevista ja pulmallisistakin haasteista selviää, ettei tarvitse enempiä ihmetellä sitä, että hän ilmeisesti elokuvan myötä sai paljon kehuja ja muuta myönteistä julkisuutta eräänlaisena ihannekasvattajana. Ymmärrystä ja kärsivällisyyttä tuntuu löytyvän lähes aina vähintään riittävästi. Toisaalta välillä pitää osata vaatia enemmän, ja olla tiukempi. Lempeällä tavalla kuitenkin.

Kertomansa ja ilmeidensä perusteella Lopez suhtautuu kohtalaisen haikeasti lähitulevaisuudessa odotteleviin eläkepäiviin. Varsinkin dokumentin loppupuolella nähtävät ilmeet kertovat tästä. Siinä lasten lähtiessä lomalle, alkaa Lopezilla valmistautuminen viimeiseen palvelusvuoteen. Ilmeisesti hän ei ainakaan heti ole ripustamassa hanskoja kokonaan ja lopullisesti naulaan, vaan kertoo lapsille, että voi myöhemminkin tarvittaessa toimia näiden tukena, jos jää samoihin maisemiin asustelemaan.



Vähän tahraa Lopezin kilpeen tuli sitten elokuvan jälkimainingeissa, kun hän päätti lähteä vetämään elokuvan tuottajan oikeuteen. Ilmeisesti Lopezin näkemys oli sellainen, että tuottajat johtivat pikkuisen harhaan, ja elokuvan keräämä taloudellinen menestys sekä näkyvyys olikin huomattavasti arvioitua ja luvattua suurempaa. Oikeus ei kuitenkaan nähnyt asiaa samalla tavalla, eikä Lopez saanut vaatimiaan korvauksia. Tästä väännöstä voi lukea vaikka Wikipedian puolelta:

To Be and to Have

Yhtenä perusteluna Lopez käytti myös sitä, että odotettua suurempi näkyvyys oli tuonut mukanaan myös kielteisiä seurauksia. Yllättävä tähteys olisi hänen mukaansa alkanut joitakin enemmänkin ahdistamaan. Tätä puolta tuli kyllä kieltämättä itsekin mietittyä dokumenttia katsellessa. Joukossa on muutama sellainen kohtaus, kuten ne pari hetki sitten mainittua, että väistämättä käy mielessä, että ollaankohan pikkuisen liian lähellä nuoria päähenkilöitä.



Dokumentin jälkeen katsellusta ohjaaja Nicolas Philibertin haastattelusta tulee selville, että miettimistä nämä pulmat aiheuttivat silläkin suunnalla. Omien sanojensa mukaan Philibert yritti jättää sellaiset kohtaukset pois elokuvasta, joissa lapset ilmeiden tai eleiden kautta osottaisivat tunnelman olevan heille epämukava. Tämän takia tiettyjä lapsia kuvattiinkin selkeästi muita vähemmän. Yhdeksi esimerkiksi nousee loppupuolella oleva keskustelu Lopezin ja Nathalien välillä. Vielä leikkausvaiheessa Philibert kertoo harkinneensa sitä, tulisiko tämä jättää pois elokuvasta.

Samasta haastattelusta voisi poimia taustatiedoiksi pari kohtaa. Philibert on sitä mieltä, ettei elokuvan tarvitse sisältää suuria tapahtumia tai seikkailuja, vaan sen voi ihan hyvin tehdä pienten juttujen varaan. Dokumenttiaan varten hän vieraili noin sadassa koulussa ennen valintaa. Vaatimukset olivat jokseenkin löyhiä. Sen hän kuitenkin mainitsee, että halusi pitää lasten määrän pienenä, jotta katsoja pystyy tunnistamaan jokaisen.



Kyllähän tällekin matkalle pikkuisen draamaakin mahtuu, mutta suurin osa ajasta on varsin leppoisaa ja ongelmatontakin menoa. Jos näyttää siltä, että tapahtumia kertyy enemmänkin, niin sitten on hyvä hetki jäähdytellä pitkien maisemakuvien parissa. Varsinkin kesää lähestyttäessä näitä alkaa esiintymään enemmän ruudulla. Samoin kesän lähestyessä myös luokkatilat voidaan siirtää osittain ulkoilmaan, mikä lisää viihtyisyyttä myös katsomossa.

Väkiluvultaan pienen haja-asutusalueen yhteisöllisyys tulee myös esille esimerkiksi keväisellä luokkaretkellä. Muutenkin tunnelmat dokumentin läpi pysyvät varsin korkealla. Pieniä iloja kuvissa riittää kyllä. Oli sitten kyse mäenlaskun riemusta, kokkailusta, onnistuneesta oppimisesta tai jostakin satunnaisesta kömmähdyksestä. Yleisilme jää vahvasti positiivisen puolelle, ja kyllä siinä katsomon puolellakin usein tyytyväinen hymy kohoaa kohti korvia.



To Be and to Have jättääkin jälkeensä mukavan olotilan. Se on eräänlainen kohauttavan ja sensaatiohakuisen dokumentin vastakohta. Ei ole tarvetta paisutella tai sen suuremmin elämöidä ja revitellä. Kotoisasta ja viihtyisästä ympäristöstä sekä miellyttävistä ihmisistä irtoaa niin paljon lämminhenkisyyttä, ettei ole tarvettakaan lähteä seikkailemaan kyseenalaisille reiteille. Voin kyllä myöntää, että tämä pieni kyläkoulu nostattelee omalla kohdalla osaltaan positiivisia muistoja sekä tuntemuksia jostakin vuosikymmenten takaa. Joka tapauksessa To Be and to Have on humaani ja lämpöinen pieni elokuvatuokioinen, jota kiireettömille rauhallisten tunnelmien sekä kauniiden kuvien metsästäjille uskaltaa suositella hyvinkin.



To Be and to Have (2002) (IMDB)