lauantai 29. marraskuuta 2014

Fire Down Below (Tappava salaisuus)

Voin vakuuttaa, että aikomuksena oli katsella jotakin herttaista illan päätteeksi, mutta erehdyinpä pitkästä aikaa Pentti Linkolan opuksia selailemaan. Sitten alkoikin radikaalimpi ympäristönsuojelu kuumottelemaan. Siitä kun lasketaan 1+1, niin jollakin oudolla summailulla saadaan lopputulokseksi, että Steven Seagalilla saattaisi olla hommia hoideltavana.

Fire Down Below sopii siinäkin mielessä uusittavaksi tähän väliin, kun kolmisen viikkoa sitten tuli kertailtua Seagalin ainokainen ohjaus On Deadly Ground. Siinäpä herra pakkaa paukkuvat kamppeet matkaan ja lähtee riemumielin posauttelemaan arktista öljyteollisuutta taivaan tuuliin. Aivan yhtä räväkällä linjalla tässä uudemmassa elokuvassa ei liikuta, vaan kolmessa vuodessa saatiin hieman kierroksia alas. Jos muisti pelaa edes kohtalaisesti, niin luvassa on silti melko huvittavaa menoa. Katsellaanpas...



Kentuckyn osavaltiossa sijaitsevasta pienestä kaivoskaupungista kuuluu kummia. Joku on lähetellyt nimettömän vihjeen laittomasta vaarallisten kemikaalien hävittämisestä. Aiemmin asiaa tutkimaan lähtenyt EPA:n agentti on löytynyt eräästä joesta autoineen hukkuneena. Hän sattui olemaan työkaverinsa Jack Taggartin (Steven Seagal) hyvä ystävä muutenkin. Niinpä homma periytyy Jackille.

Pienkoneella vakavailmeinen Jack matkaileekin selvittelemään näitä hyvinkin epäilyttäviä asioita. Myös pari muuta agenttia on joutunut hengestään luopumaan samaisten hämäryyksien parissa toimiessaan. Pomo tahtoo todistajan, joka on halukas kertomaan asiansa oikeuden edessä. Sellaista siis etsimään, mutta homma ei mikään helpoin ole. Jack tosin vihjailee, ettei ole ikinä epäonnistunut missään.



Paikallinen pastori toimii yhteyshenkilönä ja Jackin peitetarinaksi on sorvailtu eräänlaisena maksuttomana sekatyömiehenä toimiminen. Hyväntahtoinen puuseppä siis tahtoo tarjota nikkarointiapua kylän asukkaille. Tarkoituksena tietenkin on päästä ulkopuolisia kohtaan epäluuloisia kyläläisiä lähemmäs ja ehkä sitä kautta saada hyödyllistä tietoa. Luottamuspulan lisäksi suunnitelmaa vaikeuttavat pelko sekä raha, joita yhteisöä kourissaan pitelevä vanhempi Orin Hanner (Kris Kristofferson) jakelee. Välikätenä saa toimia nuorempi Orin Hanner (Brad Hunt).

"Well I was just out taking a Sunday stroll...but I guess maybe it's not Sunday."

Kirkolla majapaikkaansa pitävä Jack alkaakin uteluineen herättää nopeasti epätoivottuakin huomiota, kun aikaa kuitenkin on rajallisesti käytössä. Jotta alkupuolellekin pikkuisen toimintaa saataisiin, niin sattuupa hän tallailemaan hieman kyseenalaisille viljelmille. Deliverance esille nousee, mutta aivan sellaiseen raaisteluun ei innostuta. Jack päättää antaa lyhyen sekä kivuliaan oppitunnin, mitä tulee toisten sunnuntaikävelyjen häiriköintiin.



Jotakin pitäisi tehdä, kun iltahämärissä karmivat kuolonkuljetukset liikkuvat sekä teillä että ilmassa kohti läheisiä kukkuloita. Jackille halutaan tehdä pelin henki selväksi, joten vähän lisäansioita nauttiva poliisisetä käy muistuttelemassa asioiden tilasta. Kun ei kovaan kalloon mene perille, niin yöllisenä yllätyksenä yht'äkkiä nurkassa sihistelee kiukkuinen käärmelahja. No, samainen rätisijä löytyykin seuraavana päivänä keppostelijoiden autosta, kun Jack tahtoo hienovaraisesti vihjaista, että hänpä ei aivan pienistä säikyttelyistä ole karkuun kipittelemässä.

"If your daddy knew exactly how stupid you were, he'd trade you in for a pet monkey."

Vähitellen vanhemman Hannerinkin on pakko myöntää, että Taggart on enemmänkin kuin vain pieni kiusankappale, niinpä maksettu poliisipartio saa lähteä etuja turvaamaan. Kun se ei oikein toimi, eikä rahalahjuskaan kiinnosta, niin pitää ottaa kovat otteet käyttöön. Lieskat leimuavat, asukkaita pelotellaan sekä pahoinpidellään ja joutuupa Jackin kanssa aikaansa viettänyt Sarahkin (Marg Helgenberger) varsin vaaralliselle alueelle. Siinä saa vauhdikkaasti yllättävän sairaalareissun, jos menee Taggartille toisten asioita höpöttelemään, jos siis yleensä hengissä selviää... Kaikesta huolimatta Jack ei edelleenkään ole niitä miehiä, jotka selkänsä kääntäisivät ja helpompaa elämää kohti seikkailisivat. Päinvastoin, hän kiukustuu entistä enemmän ja tahtoo tarjota kiusantekijöille kirjaimellisesti omia myrkkyjään.



Ymmärrän kyllä hyvin, että monille Seagalin elokuvista pitävälle Fire Down Below on ilmestyessään ollut kovakin pettymys. Varmaan itsekin siihen aikoinaan melko nihkeästi suhtauduin, mutta sittemmin olen alkanut pitämään enemmän. Onhan se selkeästi draamavetoisempi kuin yksikään Seagalin aiemmista teoksista. Fire Down Below ei todellakaan tulisi ensimmäisenä mieleen, jos pitäisi suositella tiukkaa toimintaa kyseiseltä herralta.

Jos ei lasketa sitä kovin lyhyttä läpsimistä hamppuviljelmillä, niin elokuvan ensimmäinen toimintakohtaus tulee vasta hivenen ennen kuin puoli tuntia ehtii täyteen. Pakkohan se on myöntää, ettei tappelutahti mitään ripeintä mahdollista ole. Steven löytää puutavaralle toisenlaista hyötykäyttöä ja napakasti sekä nopsasti nuijii uhittelijat unten maille. Siinähän ei ehdi varmaan paria minuuttiakaan vierähtämään, kun paikallinen kovisteluporukka kaduilta itseään nolona keräilee.



"How do you wanna do this? Do you wanna play this game all the way? I'll have 300 agents come up here in this hick town and crawl up every orifice you got... When it's over you can go to your favorite proctologist and get a nice soothing ointment for the hole that hurts the most!"

Jatkossakin luotetaan suoraviivaiseen tylytykseen, josta hyvänä esimerkkinä se vähemmän ystävällisessä hengessä tapahtuva kohtaaminen poliisipartion kanssa. Sheriffi on päättänyt, että nyt lyödään nyrkkiä pöytään ja näytetään ulkopuoliselle, että kuka täällä määrää. Jack avoimesti halveksii poliisipomoa, pieksee kätyrit hujauksessa ja uhittelee perään tuovansa paikan niin täyteen liittovaltion agentteja, ettei mikään kolo jää kaivelematta.



"I think you really deserve to suffer."

Taggartin tinkimätön asenne onkin tämän elokuvan kohdalla se, mikä saa hymyä nousemaan. Noin näyttävyydessä nujakoinnit eivät mitään huippua ole, mutta Taggartin luonteeseen ne sopivat erinomaisesti. Sitäpä se loppupuolen kahakointi kaivoksen uumenissakin korostelee. Toiset eivät ymmärrä lopettaa, vaikka hampaatonta hymyä jo irvistellään, eikä Taggartiltakaan luovutusmielialaa löydy. Henki on ennemmin se, että katsotaan sitten loppuun asti ja ihmetellään, miltä ne myrkyt omissa niskakarvoissa tuntuvat.

Näyttävyydestä puhuttaessa elokuvan parhaaksi toiminnalliseksi jaksoksi nostaisin takaa-ajon, jossa Jack pienellä kotterollaan pyyhältää pakoon pahoissa aikeissa lähituntumalle tunkevaa rekkaa. Eihän se mitään kaahaustaiteen parhautta ole, mutta oikein mukava vauhtituokio hienolla loppuromutuksella kuorrutettuna.



"Son, you couldn't take out a cheeseburger from a drive-through."

Pahisosasto ei valitettavasti ole aivan yhtä kuumotteleva kuin Seagalin edellisessä ympäristöelokuvassa. No, Kristofferson yrittää parhaansa mukaan olla varsin tyly tyyppi, joka ei voisi välittää vähempää paikallisesta ympäristöstä ja ihmisistä. Oma poikakin saa kuunnella haukkua haukkujen perään. Varsin hieno mies siis kyseessä. Eipä kuitenkaan yllä aivan samanlaiseen ilkeilyyn kuin Michael Caine kätyreineen toisessa mainitussa.

Toiset luontoa turmelevat, minkä ehtivät, mutta Taggart välittää suurella sydämellä ja on valmis laittamaan henkensä peliin. Pahantekijät pitää telkien taakse toimittaa, mielellään kovasti kopuloituina. Löytyyhän se hapsutakkikin Stevenin harteille ainakin väliaikaisesti...



"You're violating my constitutional rights." 
"I will show you a new meaning to the word "violation"."

Sitä en yhtään epäile, etteikö Seagal ympäristöasioista oikeasti välittäisi, mutta ei voi mitään, sillä tällä tavoin toimintaelokuvan keinoin toteutettuna aiheuttaa enemmän hymyä kuin vakavampaa mietintää. Tällä kerralla palopuheita ja saarnoja asiallisesti kirkossa muille kuulutellaan.

Kyllähän elokuvassa on ilmeistä yritystä saada katsoja ajattelemaan tällaisen maailmanmenon järkevyyttä. Siinä alkutekstien aikana Steven lentelee koneellaan kauniiden metsäisten sekä jokisten seutujen yllä, mutta maisemat vaihtuvat radikaalisti, kun päästään auki revittyjen kaivosmaiden ylle. Sieltä ei mitään vihreää enää silmiin löydykään. Samalla muistutellaan, etteivät vaikutukset jää keskitetyiksi maisemahaitoiksi, vaan kauniisti liplattelevat pienet purotkin voivat kuljetella näkymätöntä vaaraa, kun piittaamattomasti toimitaan.



Suuri yleisö ei Stevenin ympäristöelokuvista villiintynyt ja tuotot jäivät kummankin kohdalla selkeästi tavoitelluista kassavirroista. Niinpä Seagalin pitkäaikainen yhteistyö Warner Brosin kanssa päätyi jäihin. Samalla alkoi lähestymään Seagalin näyttelytauko. Seuraavana vuonna ilmestyi The Patriot. Sen jälkeen Seagal katosi kameroiden edestä kolmeksi vuodeksi.


Kyseinen taukotuokio ei aivan kitkatta onnistunutkaan. Julius Nasso oli vuosien ajan toiminut Seagalin elokuvien tuottajana, kuten tässäkin tapauksessa. 2000-luvun alussa yhteistyö kuitenkin päättyi ja Nasso oli sitä mieltä, että Seagal rikkoi useampaa elokuvaa koskenutta sopimusta ja alkoi vaatia tältä miljoonakorvauksia. Seagal tietysti oli eri mieltä, josta Nasso turvautui sellaisiin suunnitelmiin, jotka voisivat olla jostakin kaksikon yhteisestä elokuvasta. Hän ilmeisesti päätyi palkkaamaan järjestäytyneen rikollisuuden väkeä entistä ystäväänsä kiristämään. Oikeuteenhan päädyttiin näitä pohtimaan ja Nassolle rapsahti vankila-aikaakin. Tuosta lehtijutusta löytyy pikkuisen tietoa:

"A former business partner of the martial arts movie star Steven Seagal pleaded guilty yesterday to extortion conspiracy, ushering a case that had brought high drama to federal court in Brooklyn into its final act. 
The defendant, Julius R. Nasso, who was once a close friend of Mr. Seagal's and produced his movies, admitted that he had conspired to threaten him to collect a debt Mr. Nasso claims the actor owes him for backing out of movie projects. Under the plea agreement entered yesterday before Magistrate Judge Viktor V. Pohorelsky, Mr. Nasso will be sentenced to a year and a day in jail and fined $75,000."



"The case against the Nassos included testimony from Mr. Seagal, who said he had been the victim of an old-fashioned mob shakedown in the dark dining room of a Brooklyn restaurant. 
Mr. Seagal's lawyer, Abbe Lowell, released a prepared statement after the plea. ''Steven does not take joy in Mr. Nasso's sorrow, but he is glad that this case is over and the statements he made in court have now been proven true,'' it read. ''He has, quite frankly, put his dealings with Mr. Nasso behind him and hopes Mr. Nasso will do the same.'' 
Mr. Nasso, who said he suffered from an anxiety disorder for which he takes medication, showed no signs of sorrow or of putting the matter behind him. 
In court, he made a point of saying that his civil suit against Mr. Seagal was proceeding in the same courthouse, even as one of his lawyers tried to stop him. Asked later if he regretted any of his actions, he replied, jubilantly, ''Not at all,'' adding that he had gotten ''a great deal.''"



Wikipedia taas tiivistää asian seuraavasti:

"Nasso had a long partnership with actor Steven Segal, but in 2002 he filed a $60million lawsuit against Segal for allegedly failing to appear in four films that he had promised to make; Nasso was arrested later that year and sentenced to a year and a day in prison and fined $75,000 for conspiring with members of the Gambino crime family to extort Segal into paying hundreds of thousands of dollars."

Voinee siis olettaa, etteivät Seagal ja Nasso näitä tapahtumia seuranneina vuosina enää kovin läheisissä väleissä ole olleet. Steven ei itsekään mitään pyhimyksen mainetta nauti. Häntä on syytelty varsin ikävistäkin teoista, vaikka oikeudessa Seagalia ei käsittääkseni olekaan tuomittu. Kuitenkin lisää likaa on kertynyt väitetystä väkivaltaisesta ja törkeästä käyttäytymisestä muita kohtaan. Esiin on nostettu myös Seagalin myönteiset mielipiteet Putiniin liittyen. Ainakin osa näistä saattaa olla keksittyjä tai vähintään paisuteltuja juttuja, mutta jos Hyvien Ihmisten palkintoja jaeltaisiin, niin eipä tekisi mieli ensimmäisenä Seagalia ehdottaa.



Seagalista kyllä löytyisi enemmänkin kiinnostavaa kynäiltävää, mutta pitää pikkuisen rajoittaa tässä yhteydessä. Wikipedian artikkelin lukaisemalla ja sen lähteitä jahtaamalla löytää kyllä pahimpaan nälkään tietoa Stevenin värikkäistä vaiheista. Sielläkin mainittu Seagalin elokuvia ruotiva kirja Seagalogy kyllä kiinnostaa ja se on pitkään ollut omalla hankintalistalla. Enpä vain ole vielä saanut osteltua, joten sitä en osaa tarkemmin kommentoida.

Musiikkiuran voinee kuitenkin nostaa esille, sillä se luontevasti tähän elokuvaan liittyy. Pääseepä Steven kuvissakin kitaraan tarttumaan ja on sen lisäksi säveltänyt suuren osan elokuvan kappaleista. Ne eivät kaikkien korvia miellyttäneet, sillä nimikkokappaleelle tarjoiltiin ehdokkuutta, kun niistä vähemmän himoituista kultaisista vadelmista kyseisenä vuotena kisailtiin. Seagal sai kitaransa kanssa ehdokkuuden myös huonoimman valkokangasparin kisassa. Ehdokkuuksia ropisi vielä pari lisääkin, eli Seagalille huonoimmasta pääosasta ja Nassolle huonoimmasta elokuvasta. Vähemmän mairittelevia saavutuksia, mutta huomioitiin kuitenkin...



Innostuin elokuvan jälkeen kuuntelemaan pari Stevenin kappaletta, mutta pitää myöntää, ettei kaverin musisointi aivan omaan makuun sovi. YouTubesta löytyy paljon näytteitä, joten jokainen voi halutessaan kokeilla, miten nämä sävelet omia korvia ihastuttavat. Elokuvamusiikin lisäksi Seagal on ainakin pari levyä tehnyt ja soittokiertueillakin aikaansa kulutellut. Songs from the Crystal Cave ja Mojo Priest eivät mitään arvostelumenestyksiä olleet, mutta käsittääkseni niillekin ihailijoita löytyy. Oma levyhylly ei kuullun perusteella kumpaakaan kaipaile.

Fire Down Below on jo kaukana Seagalin kultakauden parhaista elokuvista. Varsinkin, jos sitä toimintaelokuvana lähtee miettimään. Tappelut ovat lyhyitä, eivätkä erityisen näyttäviä tai muistettaviakaan. Lisäksi kun samaan aikaan väkivallan suhteen ollaan jo selkeästi aiempia pehmeämmällä linjalla, niin eipä tarvitse ihmetellä, miksi Fire Down Below monille pahaksi pettymykseksi muodostui ja menestyskin vaisuksi jäi.



Ympäristöpaasauksessa ja radikaalissa toiminnassa ei päästä samoihin mittoihin kuin siinä kolmisen vuotta aiemmin ilmestyneessä sukulaisteoksessa. Sadan minuutin kestokin pikkuisen venytetyltä tuntuu. Varsinkin uusintojen kertyessä alkaa väkisinkin miettimään, että olisihan voinut vähän ahkerammin tiivistellä ja ehkäpä ujuttaa toimintakohtauksen ja toisenkin jonnekin hiljaisempaan väliin. Kaiken tämän sönkötyksen jälkeen pitää kai tyytyä toteamaan, että Fire Down Below on parhaimmillaan ihan semiviihdyttävää ja huvittavaa menoa, mutta liiallinen tyhjäkäynti vie innostusta. Toimintaelokuvana sitä ei kehtaa kovinkaan kaksiseksi kehua.



Fire Down Below (1997) (IMDB)