torstai 27. huhtikuuta 2017

Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma

Outojakin elokuva-aikoja on tässä kuluvan kuukauden aikana tullut vietettyä, ja vaikka kutkuttelevimmista ruutuviihteen nautinnoista ei niinkään ole päässyt kirjoittelemaan, niin mieltä kiehtovia ja ilahduttaviakin teoksia on melkoisen monenkirjavan valikoiman puitteissa saanut ihmetellä. Vastapainoksi on tietysti valikoitunut hyvinkin arkista elämänmenoa, kuten vaikkapa viimeksi höpöttelyjen kohteena olleet Inkerin suuntaan kurkistelevat käsityövoittoiset kansanperinnedokumentit vajaan kahdeksan vuosikymmenen takaa. Jari Halosen ohjaama tarina ei niinkään kalenteria kääntele vastaaville vuosiluvuille, vaan rikoksen ja jännityksen yhdistelmä sijoitellaan noin nelisen vuosikymmentä ilmestymishetkestään eteenpäin, eikä tämä näkemys juurikaan ilon ja onnen huolettomia päiviä tulevaisuuden utopiassa lupaile. Ennemmin lähdetään sellaisesta katsantokannasta, että ihmiskunta on ajanut itsensä kääntymään kurjalle kurssille kehityksessään ja kiitämään kohti kuilun reunaa sekä samalla sitä pistettä, jonka jälkeen taka-askeleet katumusharjoituksineen voivatkin jo olla aivan liian myöhäisiä. Silmäilläänpä siis, miten ne palaset paikoilleen loksahtelevat ja näkyykö ihmisyyden loppu lähenevässä horisontissa...?

Tunnelmia ja tapahtumia pohjustelevat saatetekstit eivät todellakaan maalaile mitään ruusuista tulevaisuuskuvaa, vaan suunta on synkkä ja ihmiskunnan toivonkipinät taitavat aina vain harvemmin tuikahdella. Vuosi on 2037 ja Eurooppa yhdistynyt jättimäiseksi liittovaltioksi, jossa valtavimmat väkimäärät ovat keskittyneet eteläisemmille maille. Etäisten ja syrjäisten reuna-alueiden elinolot ovat tässä kehityksessä heikentyneet armottomasti, mikä taas on johtanut valtaviin muuttoliikkeisiin. Kuvissa siirrytään uuden Euroopan itäisimpään metropoliin, mikä tässä maailmassa tarkoittaa Vladivostokia, ja kunhan lähemmäs katutasoa päästään, niin pitäisi siirtyä pikkuhiljaa kohti ugrilaista kaupunginosaa. Liekö sitten jokseenkin lohduttomat ajat ja epävarma tulevaisuus syynä, mutta joka tapauksessa selittämättömät ihmisräjähdykset ovat lisääntyneet, josta saadaankin heti hurja näyte. Kansalaisia mysteeriset ja pelottavat kuolemat järkyttävät, viranomaisilta taas ovat vastaukset vähissä sekä keinot lopussa, eli kovin hyvässä ja varmassa paikassa ei olla tarpomassa.



Yhteiskuntarauha alkaa horjuessaan lähestyä pettämispistettä, joten ennennäkemättömälle sarjasurmien tulvalle olisi laitettava loppu. Vai onko sittenkin huippuunsa kiihdytetty keskinäinen kilpailu ajanut ihmiset lähelle lopullista hulluutta, eikä paljoakaan pelastettavissa enää ole...? No, joidenkin hommana silti olisi saada selkoa maailmanmenoon ja tarvittaessa muutama pidätyskin tehdä, ja yksi heistä on omalaatuinen etsivä Lipton Cockton (Jorma Tommila), joka onkin kutsuttu viimeisimmälle rikospaikalle. Repaleisen ruumiin äärellä odottelee Liptonia vaitonainen sekä tuikealtakin vaikuttava porukka. Liptonin perässä seuraava esimies yrittää komentaa kutsumattoman väen pois, mutta joukon johtaja Brand Marlon (Jari Halonen) tylysti kuittaa, että he ovat liittovaltion poliisista ja käskytysketju menee nyt uusiksi, eikä asiasta vinkuminen tai kitiseminen auta. Jatkossa tehdään siis kuten nämä heput määräävät ja toimivaltuuksien yhteentörmäys jää lopulta melkoisen lyhyeksi.

Liptonia ei toki jutusta kengitä pois, mutta häneltä vaaditaan tarkkaa raportointia uudelle päällikölle ja ehdotonta tottelevaisuutta. Omistautumista pyydetäänkin osoitettavaksi hiukkasen omituisella tavalla, mutta Cockton asettuu jämäkästi tätä käskyä vastaan viestien, ettei sentään ihan mikä tahansa pomotus mene läpi. Hetkistä myöhemmin miekkosesta paljastuu, ettei hän taida itsekään mikään helpoin tai mukavin tapaus olla, vaan on kuormitettuna ja ylikierroksilla käydessään herkästi taipuvainen ylilyönteihin, joissa kovia keinoja ei isommin kainostella tai arastella luotileikkejäkään. Vieläpä kun taustalla painavat vähäiset sekä epäsäännölliset nukkumiset ja merkityksellisten ihmissuhteiden puute, niin siinäpä olisi lisää ruokaa satunnaisille selkkauksille ja kiristyville hermoille. Toisaalta taas siinä synkeähkössä ja kolkossa maailmassa, jonka nurjaa puolta Lipton työkseen tutkii, voivat juuri tällaiset ominaisuudet ja taipumukset ollakin vahvuuksia sekä selviytymisen edellytyksiä.



Uupumisen rajoilla kuitenkin kaveri liikuskelee, eikä mielialaa varmaan yhtään kohottele yksinäinen ystävänpäivä, vaikka sitä kera kemiallisten piristeiden juhlisteltaisiinkin. Äidiltäkin tulee terveisiä, eikä kyse niinkään mistään iloisesta kuulumisten vaihtamisesta ole, vaan lohduttomamman laidan viestiä olisi kuultavana. Aivan vielä ei ole kuitenkaan tullut aika nostaa käsiä pystyyn ja antaa maailman mennä pikatietä hornaa kohti, ja niinpä sankarimme alkaa selvitellä löyhien johtolankojensa avulla, että mikä ja millainen taho omituisten kuolemantapausten taustalla lopulta onkaan. Hommassa ovat haasteensa ja hankaluutensa, sillä pitää olla valmis ottamaan suurempiakin riskejä. Lipton löytääkin itsensä kyseenalaisen kemikaalin testiryhmästä, eikä sitä kautta ainakaan välitöntä selkeyttä saada, vaan ennemmin houreet hujahtavat päälle. Toisaalta kummallinen maailma saattaa sekavammassa mielentilassa näyttäytyä järjellisempänä paikkana. Eri asia tietysti on, auttaako sekään mitään, koska edessä odottelee nippu tukalia tilanteita ja häikäilemättömiä sekä häijyjä hyypiöitä...


Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma ei siis mikään pirteän hupaisa ilopilleri ole, vaan tummiin sävyihin puettu rikoksen ja jännityksen vyyhti kammottavassa tulevaisuudessa. Omituisen nuhjuinen ja niljakaskin ilmapiiri saadaan luotua tehokkaasti jo alle kymmenessä minuutissa, ja tämä toki onkin ehdottomasti elokuvan vahvuuksia, sillä ulkoinen ja sisäinenkin sotkuisuus on melko olennainen elementti tavallaan pohjamutia ruoppailevalle tarinalle. Valitettavasti se ei vielä tarkoita, että noin elokuvaviihteenä täysosumaa lähellekään päästäisiin, vaan alle 80 minuutin kestosta huolimatta alkaa päähenkilön haahuileva ja tuskasteleva taival elokuvan toisella puoliskolla tökkiä ja jumitella pikkuisen liikaa. Halosen teoksiin tutustuneille tuskinpa suurena järkytyksenä tulee, että jälleen kielenkäyttöä kiroilulla kaunistellaan ja elävöitetään, mutta sanoisin kuitenkin karkeuksien manailun olevan sekä määrän että kekseliäisyyden suhteen vähäisempää kuin aiemmin kommentoiduissa elokuvissa Joulubileet ja Back to the USSR (Takaisin Ryssiin) tai sitten korvat ovat päässeet pienoisesti turtumaan tällaiselle tykittelylle. Pelkkä suunsoitto ei tietenkään juttuja ratkaise, vaan tehokasta tulivoimaa tarvitaan myös, kun edistystä ei tapahdu ja päälliköltä alkaa kärsivällisyys loppua jahkailevaan haahuiluun, eli saapi siinä kerran jos toisenkin kaivella kuolettavaa kapinetta kätöseen ja katsojien iloksi pienimuotoisia vääntöjä kehitellä.

Melkoisen sekavaa sotkua setvivä Lipton saakin kestää rankempiakin uhkauksia, mutta ympäristönsä kovettama mies ei ilkeisiin sanoihin ole ihan ensimmäisenä murtumassa. Silti romahduksen rajat tuntuvat lähenevän jatkuvasti, kun ympäröivä maailma on roihahtamassa lopullisesti liekkeihin omien tehtävien tuntuessa turhilta. Aivan vielä ei ole kyynisyys tai toivottomuus voittoa vienyt, sillä kaverin sisällä vähintään vaimeasti sykkii sydän ihmisyydelle ja vaikka sitä taipumusta tylyihinkin tekoihin on, niin myös hienoista herkkyyttä on havaittavissa. Niitä viimeisiä rippeitä uskosta parempaan huomiseen ja sisäiseen hyvyyteen yritetään väkivaltaisesti riistää ja raastaa tekemällä armottoman tyly temppu, jonka hillityn lohduttomat jälkipuheet tahtovat kaverille sanoa, ettei maailma ole mikään kiva paikka ja tuskinpa lainkaan parempaan suuntaan jatkossakaan menossa. Murhemielisen ja kyynelsilmäisen hetken annetaankin jatkua kiusallisen pitkään, mikä kyllä tuntuu katsomossakin, eikä tämän luulot pois ottavan läksytyksen jälkeen enää tarvitse edes mitään puolipirteää päättelyä elokuvalle toivoa. Päämäärää kohti vievä taival alkaakin näyttää tieltä peruuttamattomaan turmioon ja tuskaan, mutta voisikohan jokin pelastava enkeli vielä viime hetkillä eksyä auttelemaan kohtalon kolhimaa kaveria...?



Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma taitaa edelleen olla näistä Halosen ohjauksista lopulta se vähiten itseäni innostava, mutta toki tyypin jutustelut piti katsella elokuvan perään, sillä levyltä löytyy noin 14-minuuttinen haastatteluhetki. Sosialismin romahduksella oli hupailtu Halosen kolme vuotta aiemmin ilmestyneessä elokuvassa Back to the USSR (Takaisin Ryssiin) ja sen jälkeen mielessä seuraavina suurina juttuina pyörivät sekä kuumottelivat maailman, ympäristön ja kulttuurin tuhot. Tuntuikin oikealta ratkaisulta lähteä työstämään luonnonsuojelujuttua, jossa olisi läsnä myös kulttuurin romahdus. Tavoitteena oli pyrkiä scifielokuvan lajissa viemään näitä ajatuksia eteenpäin, ja perustava ajatus tarinan takana oli näyttää, mihin suuntaan maailma on menossa, ellei kurssia käännetä. Halonen ei tässäkään rupattelurupeamassaan tahdo selvästikään työtään vähätellä, vaan kertoo, että Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma on hänen elokuvistaan oivaltavin, eikä hän oikein osaa sanoa, mistä tällainen suurempi ymmärrys tuohon aikaan päähän putkahti. No, suurena ideana ja pyrkimyksenä oli siis näyttää tämä matka oivallukseen ja muutoksen välttämättömyys, mistä Halonen vaikuttaa olevan hämmästyneen ylpeä edelleen.

Halonen juttelee maailman olevan mielestään liian maskuliininen ja erittelee sen seurauksiksi esimerkiksi sodat, riidat ja eriytymisen. Elokuvassa taas tahdottiin tuoda esille pyrkimys feminiinisyyteen, mikä ohjaajan mielestä edustaa taas rauhaa, rakkautta, myötätuntoa ja anteeksiantoa. Hän kuitenkin myös korostaa, että kyse oli juuri feminiinisyydestä, eikä feminismistä. Tähän pehmeämpään suuntaan maailman olisi Halosen mukaan muututtava, sillä toisenlainen kehitys johtaa lohduttomampaan lopputulokseen, mahdollisesti siihen todellisuuteen, jossa Lipton Cockton elää. Päähenkilön piti tietysti olla mies ja Liptoniin ladattiin miehisinä pidettyjä ominaisuuksia, kuten aktiivisuus, rohkeus ja yleinen maskuliinisuus. Hahmolle nimi löytyi muutaman mutkan takaa ja etunimen innoittajaksi mainitaan Scott Lipton, jonka Halonen tunsi teatterikoulun kautta ja piti tätä erittäin terävänä tyyppinä, mutta samaan aikaan hyvällä tavalla huvittavanakin. Lipton jäikin pyörimään päähän ja kun se siellä tarpeeksi kierteli, niin siitä saatiin sankarille etunimi. Tuntui myös siltä, että päähenkilöllä pitää olla jokin eläin matkassaan, sillä muuten kyseessä on luonnoton maailma, ja erilaisia vaihtoehtoja mietiskeltiin norsuista lähtien. Taistelukukko näyttäytyi yhtenä miehisenä elementtinä, mistä sitten juonnettiin sukunimi Cockton, joka toki on monimerkityksellinen.



Näin hahmolle siis löydettiin nimi ja loppuosa Shadows of Sodoma taas kuvaa suoraan sitä synkkää maailmaa, jossa Lipton seikkailee. Tekijät tiesivät heti, ettei luvassa olisi sellaisia rahasummia, joita vaadittaisiin kattavien tulevaisuusvisioiden vääntämiseen, mutta haasteeseen silti tartuttiin ja lähdettiin tekemään tarinaa sillä asenteella, että kunhan kovasti yritetään, niin päästään tyydyttävään tulokseen. Budjettia oli kahden miljoonan markan verran, mitä Halonen pitää silkkana vitsirahana tällaiseen projektiin, mutta samalla hän toteaa, että silläkin saatiin aikaiseksi uskottavampi kuva tulevaisuudesta kuin vaikkapa Kevin Costnerin tähdittämä lähes 200 miljoonaa dollaria maksanut ja samana vuotena ilmestynyt Waterworld. Projekti olikin rankka, porukkaa tarvittiin ja väki teki hommia miltei ilmaiseksi, sillä lavastukseen panostettiin tosissaan, eikä tämä vaivannäkö vaille tunnustusta jäänyt, koska vuonna 1996 elokuva sai Jussi-palkinnon lavastuksesta. Kuvissa taas painotettiin etualojen tärkeyttä.

Tekniset onnistumiset ovat kuitenkin Halosen mielestä tavallaan sivuseikka, koska ilman eteviä näyttelijöitä tarina ei olisi ollut yhtään mitään. Tuttua porukkaa oli mukana, sillä joukossa hääräilivät Tommilan lisäksi vaikkapa Rauno Juvonen ja Jouni Nikkanen. Varsinkin Tommila saa taas estotonta suitsutusta Halosen hehkuttaessa häntä absoluuttiseksi näyttelijäksi. Meneehän osa kehuista toki omaan suuntaan, koska Halonen muistaa vähän rajata Tommilan kultakautta siten, että tämä oli alansa parhaita etenkin elokuvissa Back to the USSR (Takaisin Ryssiin), Joulubileet ja Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma. Muutenkin vaikuttaa siltä, että haastatteluhetkosen lähestyessä loppuaan, on juttu lähdössä makoisaan nousukiitoon, mutta valitettavasti tämä katsoja ei päässyt ihan viimeisiä viisauksia kuuntelemaan. Vain pari minuuttia ennen lopettelua haastattelu alkoi tökkimään ja mielessä käväisi, että noinkohan vain turinat kääntyivät aivan liian hapokkaiksi vanhalle soittimelle, mutta niinpä vain levystä löytyi ulkoreunalta lyhyt halkeama, joka minulta viimeiset tovit varasteli ja laittoi ennenaikaisen lopun lätinöille. Kehut tuntuivat olevan siinä vaiheessa hyvässä nosteessa Halosen jutellessa, miten hän uskoo elokuvan arvostuksen nousevan huikeasti tulevien kahden vuosikymmenen aikana ja että sen tarkkanäköisyys huomioitaisiin laajemminkin.



Ihan mielelläni olisin loputkin jutut kuunnellut, mutta kyllähän tuosta vajavaisuudesta huolimatta hyvän käsityksen saa, että millä mielellä Halonen teostaan jälkikäteen arvioi. Valitettavasti en itse pysty sille läheskään vastaavia ylistyksiä näpyttelemään. Olen vähän epäileväinen senkin suhteen, että mielipide huimasti parempaan muuttuisi, vaikka antaisikin ajan juosta vuosikymmenen tai kaksikin eteenpäin, vaan voi ennemmin olla, että synkeähkö tarina hiipuu niihin epämääräisiin varjoihin mahdollisesti harvojen hehkuttamaksi herkkupalaksi. Onhan mukana kiehtovia hetkosia, jotka kaappaavat kiinnostuksen, mutta ennen pitkää askel käy liiankin raskaaksi ja kummallinen maailmakin jää lopulta turhankin vieraaksi paikaksi. Epäilemättä pienellä budjetilla on ollut vaikutuksensa siihen, ettei ruudulle loihdita mitään mielikuvituksen ilotulitusta, ja tietyin paikoin pienimuotoinen, mustiin sävyihin maalailtu ja kolkkokin kuvasto palvelee hyvin tarkoitustaan, eikä elokuva mielestäni ulkokuoreensa kaadu.

Synkkyys onkin jossakin mielessä miltei jatkuvasti läsnä, mutta roolinsa melkoisella tunteella ja vimmalla vetävä Tommila näyttää kuitenkin, ettei Lipton taida tahtoa muokkautua osaksi kylmää ja tunteetonta maailmaa. Ehkäpä jokin suurempi ymmärrys elämän merkityksestä on heräilemässä, mutta samaan aikaan vaikutusvaltaisempien tahojen toimesta katsotaan, että kun kuolleet ovat muodissa ja kauppa käy, niin nykymeno jatkukoon vaikkapa karuun loppuunsa saakka. Näitä polkuja pitkin kuljeskellen saadaankin kohtalaisen surumielisiä loppusanoja, eikä päättely muutenkaan mihinkään hilpeään hyväntuulisuuteen ole tähtäämässä. Valitettavasti paremmista ja mielenkiintoisista puolistaan huolimatta Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma ei noin kokonaisuutena minuun kovin voimakkaasti vetoa. Ihan mieluusti tällaista omaperäisellä otteella sekä päättäväisellä ja tiukalla asenteella tehtyä kotimaista tuotantoa enemmänkin kehuisi, mutta tässä tapauksessa pitää tyytyä toteamaan, että pilkkopimeyttäkin väläyttelevä tulevaisuus kohtaa kierohkon huumorin ja toiminnallisemmat purkaukset lähinnä keskinkertaisissa merkeissä. Toivonpa siis ainakin vähäsen valoisampaa tulevaisuutta kuin mitä tässä raotellaan ja siinä samalla kenties kepeämpiä ja iloisempia elokuvahetkiä kotikatsomoon.



Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995) (IMDB)

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Inkerin vanhaa tekniikkaa / Inkerin vanhaa kyläelämää / Inkeriläisten siirto

Villissä lännessä viimeksi viileteltiin ja katseltiin, mihin lohduttomaan loppuun kovat kostopolut vievätkään, kun vanhat vääryydet verenvuodatusta vaativat. Bud Spencer ja kumppanit eivät siis aivan rattoisan huolettomissa tunnelmissa ratsastelleet kohti kauniita auringonlaskuja elokuvassa Today We Kill, Tomorrow We Die, mutta yhtä kaikki, niin ainakin osa koettelemuksesta selvisi, eikä katsomon puolellakaan niin rajusti päässyt järkyttymään, että olisi päiväkausien toipumista tarvittu. Kenties seuraavaksi voisi kuitenkin kurkkia lempeämmän arkielon suuntaan, jossa päivät kuluvat ennemmin rakentaen kuin tuhoten ja mielessä on vähän muutakin kuin vanhojen vihollisten kivulias kuoppaaminen. Tahtoo siis vihjailla, että kaipa huhtikuun huiskeeseen sopii toinenkin annos kansanperinnettä noin 80 vuoden takaa. Viimeksi valikoimassa oli lyhytdokumenttien osalta kaksikko Nurmon valuri ja Vetelin elonkorjuu, joista etenkin jälkimmäinen oli minusta oikein kiinnostava ja selkeä esitys, miten korjuukypsät ruistähkät aikoina menneinä korjattiin pellolta talvivarastoon turvaan. Kun tässä olisi ajatuksena mennyttä elämää Inkerissä lähteä ihmettelemään, niin käsittääkseni viljelyspuuhia ei niinkään tutkita, mutta vaihtelevia käsityötaitojen näytöksiä sen sijaan pitäisi ruudulle ilmaantua.


Inkerin vanhaa tekniikkaa (Craftmanship of Inkeri)


"Viron Inkerinmaa oli Viroon vuosina 1920–1944 kuulunut alue, joka sijaitsi Inkerinmaalla Narva­joen itäpuolella. Alue rajoittui lännessä Narva­jokeen sekä idässä Rosona­jokeen ja Laukaan­joen itäpuoliseen haaraan. Siellä olivat Väikylä, Kallivieri, Kullankylä sekä Narvusin eli Kosemkinan seurakunnan alueen lounaisosa, jossa oli Tarton rauhan solmimishetkellä noin kymmenen kylää ja 1800 asukasta.
Alue on osa Länsi-Inkeriä, ja sen saaminen Narvajoen itäpuolisista alueista oli tulos Neuvosto-Venäjän ja Viron rauhanneuvotteluista, joissa Neuvosto-Venäjä halusi aluksi Narva­joen länsipuolelta alueita, kun taas Viro halusi esittää vielä pidemmälle meneviä vaatimuksia Inkerinmaan suhteen saadakseen sotilaallista etumaastoa Neuvosto-Venäjältä. Narvan alueeseen oli liittynyt kiihkeitä taisteluja Viron vapaus­sodan aikana. Rauhanneuvottelujen tuloksena noin viiden–kymmenen kilometrin levyinen kaistale jäi Viron haltuun lähinnä siksi, että virolaiset joukot olivat valloittaneet sen verran Narvan itäpuolelta maastoa. Neuvosto-Venäjän viimeinen hyökkäys oli epäonnistunut vuoden 1919 lopulla, ja aselepo oli sovittu 31. joulukuuta 1919."
"Tarton rauhassa alue liitettiin Viroon. Viron ensimmäisen neuvostomiehityksen aikana (1940-1941) alue säilyi Viron SNT:n osana, mutta saksalaismiehitystä (1941-1944) seuranneen uuden neuvostomiehityksen jälkeen Moskova veti yksipuolisesti tasavaltojen välisen rajan Narvajokeen, joten alue siirtyi Viron sosialistiselta neuvostotasavallalta Venäjän sosialistiselle federatiiviselle neuvostotasavallalle 1944."

Viron Inkeri

Vähän hassussa ja nurinkurisessa järjestyksessä kieltämättä kahlailen näitä Isien työt -kokoelmia läpi, koska juuri tuli neljäs levy koluttua ja nyt olisi vuorossa kolmas kiekko. Näissä voimakkaana yhdistävänä tekijänä toimii kuvaaja Eino Mäkinen, joka siis on myös Inkerin matkoissakin kameran takana taiteillut. Asiantuntijaksi taas on merkkailtu Lauri Laiho ja vaihteeksi olisi ääntäkin luvassa, kun Kaarlo Marjanen vähän kuvissa nähtävistä puuhista jutustelee. Vajaan seitsemän minuutin verran olisi siis nähtävillä työskentelyä ja yleistä elelyä vuodelta 1938, jolloin dokumentti myös ilmestyi. Kuvauksia käsittääkseni tehtiin laajemmallakin alueella, mutta Elonet manitsee erikseen pienen Kallivierin kylän, joka tuohon maailmanaikaan kuului Viroon, mutta jo alle vuosikymmen kuvaushetkestä myöhemmin suuren sodan seurauksena alueita oli jaettu uudelleen, mikä tarkoitti näidenkin kylien liittämistä Neuvostoliittoon.



Seuduilla oli valta ennenkin vaihtunut ja välillä hallitsijan ote ollut kovempi alueen väestöä kohtaan, sillä Marjanen aloitteleekin urakkansa tilittelemällä, miten 1930-luvulla suomenkielinen Inkeri oli suurilta osin sorrettu ja orjuutettu itänaapurin toimesta. Kolkolta kohtalolta oli säästynyt vain kymmenisen pientä läntistä kylää, jotka oli Tarton rauhassa vuonna 1920 päätetty liittää Viroon. 1930-luvulla alkanut ankarampi vaino ei näihin kyliin yltänyt ja sinne tehtiinkin useita pienimuotoisia tutkimusmatkoja Suomenkin puolelta tarkoituksena taltioida katoavaa kansanperinnettä. Niinpä kuviin tutunoloista arkista aherrusta ilmaantuu ja ensimmäisenä asialistalla olisi selvitellä, miten maan alla luikertavat juuret taipuvat hyötyesineiksi jokapäiväiseen käyttöön. Tässä tapauksessa niitä ei sentään tarvitse kovin syvältä tuhtoa, sillä kertoja rupattelee, että hiekkaperäiset maat venyttävät mäntyjen juuriston metrien mittaisina liikkumaan lähellä pintaa. Aikoina ammoisina näille pötkylöille tosiaan kaikenlaista käyttöä keksittiin ja kuvissa eräs miekkonen niitä maasta kovin kiskookin. Tiedetäänpä myös mainita, että tuolloin oli tapana käydä öiseen aikaan valtion metsissä näitä puuhia harrastelemassa...

Repiminen on sinänsä sivuseikka tässä esityksessä, koska niitä varsinaisia kädentaitoja olisi tarkoituksena kuviin taltioida. Kunhan juuret on kunnolla putsattu ja halkaistu, niin voidaan vaikkapa tehdä kestäviä juurivakkoja, vaikkakin niiden väkerrys oli hyvinkin hidasta ja jo kuvaushetkellä vähäistä harrastelua. Seuraavaksi taitavalla tekijällä on valmistusvaiheessa tukeva pajunköysi ja kyllähän vitsaköysi vääntyy komeille kiepeille, eikä se otosten perusteella mitään erityisen kevyttä käsiteltävää ole. Kiskomista ja kulumista kestävää köyttä käytettiin erityisesti nahkiaisten pyydystämisessä ja siihen touhuun liittyen lähdetään seuraavaksi nikkaroimaan kartiomaisia nahkiaismertoja. Vielä 1930-luvulla näiden kalastuskapineiden näpertely oli seudulla tuottoisa sivuelinkeino, koska pyynti oli huomattavaa loppusyksyllä myrskyjen ajaessa nahkiaiset merestä jokiin. Marjanen puheleekin, että näppärä ja kokenut kaveri pystyi päivässä kymmeniä silmumertoja ahertamaan. Ihan vain yleisluonteiseksi sanalliseksi selvitykseksi ei tämäkään osuus onneksi jää, vaan Mäkisen kamera tarkasti seuraa, miten nahkiaisansan suuta viimeistellään kestävästä tuohesta. Samaan aikaan Marjanen tiedottelee, että suuosan asettelu olikin tekniikan suurimpia salaisuuksia, sillä toistaitoinen sijoittelu piti kalat poissa pyydyksistä. Ihan mielellään vajaan kymmenminuuttisen käyttää taidokkaan työskentelyn tutkailuun, mutta kaikkiaan kokonaisuus ei sen suurempaa vaikutusta tee, vaan sanoisin, ettei Inkerin vanhaa tekniikkaa pääse antoisalla sisällöllä tai rikkailla ja kauniilla kuvillakaan katsojaa yllättämään.

Kallivieri

Inkeri

Lauri Simonsuuri (Lauri Laiho)

Inkerin vanhaa tekniikkaa (1938) (IMDB)

Inkerin vanhaa tekniikkaa (Elonet)



Inkerin vanhaa kyläelämää (Village Life in Ingermanland)


Samoilla seuduilla jatketaan ja osittain aihepiirikin pysyy näppärän nikkaroinnin puolella. Tekijäporukassakin on ymmärrettävistä syistä jokseenkin sama miehitys, eli asiantuntijana Lauri Laiho, kuvaajana Eino Mäkinen ja höpinät hoitaa Kaarlo Marjanen. Runsaat kuusi minuuttia rullaileva lyhytdokumentti kuvattiin edellisen tapaan keväiseen ja kesäiseen aikaan vuonna 1938, mutta tässä tapauksessa viimeistely ja ilmestyminen venähti vuoteen 1941. Ilmeisesti aikomuksena oli hakea hienoista sävyeroa, koska heti alkuun runollisesti tunnelmoidaan kotiseuturakkautta ja maalaismaisemien lumoa ylistellään. Hiekkaperäinen maa pitää kylätiet kuivina ja niitä pitkin onkin ihanaa tepastella näkymistä nautiskellen ja vaikka rakennukset raihnaisia olisivat, niin eipä omaa kotikylää mikään voita. Hiukkasen höpöttely hymyilyttääkin, mutta itse kuitenkin tykkäilen näistä turinoista, eikä se laita lainkaan harmistumaan, jos tiukasta asiasisällöstä pikkuisen tingitään ja paikoin leppoisammin jutustellaan.

No, eipä se tietenkään tarkoita, että aika kokonaan tuhrittaisiin joutavien jaaritteluun, vaan täytyy niitä töitäkin tehdä. Jos edellisessä väännettiin mäntyjen paksuja juuria tarpeellisiksi tavaroiksi, niin nyt tarkastellaan mitä hyödykästä lehmuksen kuorista voisikaan väsäillä. Se olikin tärkeä raaka-aine, jota käytiin samaan tapaan näpistelemässä valtion metsistä öisin. Niinpä niitä miekkosia hipsi hämärähommissa ja puukot hampaissa kiipusteltiin kuun valaistessa puita jäytämään. Kepulikonstein vuoltuja viipaleita ja suikaleita sitten lioteltiin joessa, jonka päätteeksi jäljellä oli lähinnä sitkeitä niinisäikeitä, jotka taas putsattiin sekä kuivattiin. Materiaalista pystyttiin punomaan kestävää niiniköyttä. Tässä pätkässä varsinaiseen puukuidun parissa askarteluun ei ehditä käyttää paljoakaan aikaa, sillä toisella puoliskolla ovat jo täysin toisenlaiset kiepit ja kiemurat tehtävänä.



Tarkoituksena olisi nimittäin kaunistella nuori morsian häihinsä, eli hiukan herkempää otetta toivotaan häähunnun valmistelussa. Ensin asetellaan hiukset hartaasti ja sitten huolellinen hunnutus. Kertoja puheleekin, että piti olla tarkkana, ettei tullut laitettua huolta hunnun alle tai pahaa mieltä palmikkoon. Sanoisinkin, että nämä lievästi hupaisat sanataiteilut edustavatkin dokumentin parasta puolta, sillä noin muuten edellisen perään nähtynä silmille ei mitään sen ihmeellisempää ihasteltavaa viskaista. Kamera ei tunnu löytävän niitä Marjasen hehkuttamia maisemia, vaan kuvat vaikuttavat ennemmin hätäisiltä ja vaimeaa vaikutelmaa korostelee vielä kohtalaisen kehno kuvanlaatu. Sanottakoon sekin, että myös ääniraita on joutunut ajanhampaan uhriksi, koska paikoin on hankaluuksia saada selvää, mitä korvien kuultavaksi yritetään välittää. Siksipä siis minusta Inkerin vanhaa kyläelämää menee nähtyjen kansanperinnedokumenttien joukossa heikommalle osastolle, kun sisältö ei onnistu mieltä suuremmin kiehtomaan ja visuaalinen toteutuskin on jokseenkin lattea sekä hajanainen.

Inkerin vanhaa kyläelämää (1938/1941) (IMDB)

Inkerin vanhaa kyläelämää (Elonet)


Inkeriläisten siirto


"63 000 ihmistä siirrettiin Suomeen toisen maailmansodan aikana, mutta Neuvostoliitto vaati heitä takaisin vuonna 1944. Samaan aikaan Leningradin alueen (oblastin) viranomaiset myivät inkeriläisten ehjiksi jääneet tyhjät talot ja rakennukset venäläisille. Suomesta palaajat kuljetettiin venäläisille alueille, kuten Pihkovan, Tverin, Novgorodin maaseudulle ym. Jotkut joutuivat kauemmaskin, kuten Kazakstaniin, minne jo 1930-luvulla oli karkotettu paljon varakkaiksi luokiteltuja inkeriläisiä talonpoikia. Sodan jälkeen monet Suomessa olleet yrittivät palata kotiseudulle ja hankkivat jopa sitä varten lupia ylemmiltä viranomaisilta. Uudet asukkaat kuitenkin vastustivat ankarasti inkeriläisten paluuta ja estivät paikallisviranomaisten avulla useimpien asettumisen entisille kotipaikoille.
Vuonna 1947 säädettiin salainen asetus, jolla kiellettiin inkeriläisten asuminen Leningradin lähimaillakaan. Tämä merkitsi lähes kaikkien Inkeriin jo päässeiden karkottamista. Palaaminen Leningradin lähistölle kävi mahdolliseksi vasta Stalinin vuonna 1953 tapahtuneen kuoleman jälkeen, kun lakeja lievennettiin. Seuraavalla vuosikymmenellä asettumista Inkeriin ruvettiin jälleen rajoittamaan. Monet olivat jo kuitenkin ehtineet asettua uusille paikkakunnille. Suurehkot inkeriläisyhteisöt muodostuivat Viroon ja Karjalan Tasavaltaan. Tällä tavoin inkeriläisistä tuli lähes kaikkialla Inkerinmaalla vähemmistö venäläisten siirtolaisten ja vanhojen venäläisasukkaiden joukossa. Enemmistön inkeriläiset ovat 1900-luvun jälkipuoliskolla muodostaneet vain paikoitellen Länsi-Inkerissä ja parissa Keski-Inkerin pikkukylässä."

Inkeri



Inkeri-kolmikon täydentävä viimeinen kuusiminuuttinen ei ilmeisesti ole varsinainen lyhytdokumentti ja siksi se löytyykin levyn lisämateriaalien joukosta. Tunnelmat olivatkin melkoisesti murheellisemmat Eino Mäkisen saadessa viitisen vuotta myöhemmin uuden kuvauskomennuksen Inkerin suuntaan. Kuten yläpuolelle nipsaistu lainauskin osaltaan kertoo, niin tuhansia ihmisiä siirrettiin toisen maailmansodan pauhatessa Suomen rajojen sisälle, mutta myöhemmin paluumuuttajia odotti tyly kohtelu, eikä asettuminen synnyinseuduille enää onnistunutkaan. Siinä missä Saksan miehittämässä Inkerissä elintarviketilanne ja ruokahuolto huononi jatkuvasti, niin sotaa käyvä Suomi taas kaipasi työvoimaa, joten saksalaisten avulla kehitettiin molempia osapuolia hyödyttävä valtava siirto-operaatio. Suomen puolelta suunnittelua oli johtamassa Vilho Helanen ja kuljetuksia aloitettiin keväällä 1943, jolloin Eino Mäkinen matkusti katsomaan sekä taltioimaan tapahtumia.

Tässä pätkässä ei tosin ole selostusta, vaan ihan lyhyesti tekstimuotoisesti taustoista tiedotellaan. Lähinnä nähdään lyhyitä otoksia sieltä täältä matkan varrelta. Luontevasti lähemmäs lähtöpistettä pyritään, ja niinpä ensialkuun verkkainen vankkurikyyti kuljettaa evakuoitavia pois synnyinseuduiltaan. Pitkällä matkalla välietappeina toimivat Kloogan ja Hatsinan pakolaisleirit, joiden kautta siirryttiin laivaan seilaamaan Suomea kohti. Merimatkaa osaltaan vaaransivat vedessä vaanivat miinat ja taivaalta tulevat lentokonehyökkäykset. Kuitenkin sodan aikana onnistuttiin siirtämään 63000 inkeriläistä Suomeen saakka, mutta kunhan rauha saatiin aikaiseksi, niin Neuvostoliitto vaati pakolaisten palauttamista ja vain harvat heistä ikinä alkuperäisille kotiseuduilleen pääsivät. Aihe onkin kiinnostava, mutta elokuvallinen toteutus ei tässä tapauksessa kovin kummoinen ole, vaan näyttää siltä, että nopsasti on haluttu saada jotakin talteen eri vaiheilta ja paketti lopulta sen suuremmin viilailematta kasaan.



Mäkinen kuvasi lisäksi sekaan pakolaisten taipaleella kohtaamaansa perinnekulttuuria, mikä tässä yhteydessä tarkoittaa pikaisia välähdyksiä peleistä ja leikeistä. Kyllähän sen tosin ymmärtää, että tuolloin oltiin pienellä porukalla liikkeellä ja kuvausolosuhteet mahdollisuuksineen sodan sekä yleisen myllerryksen takia olivat varsin rajoitetut. Sinänsä ei mikään ihmekään, ettei Kansantieteellinen Filmi Oy lähtenyt tästä varsinaista dokumenttia viimeistelemään, mutta näin lisänä aiheeseen liittyvien elokuvien kyljessä Inkeriläisten siirto löytää puutteistaan huolimatta paikkansa ja onhan siinä liikuttava puolensakin. Niinkään en tahdo tuomita, etteivätkö karutkin kuvat tunteita herättelisi, koska kyllähän se mielen väkisinkin murheelliseksi vetää, kun tuhannet joutuvat kotinsa jättämään lopullisesti taakseen ja rankan matkan kautta turvaa sekä rauhallista loppuelämää tavoittelevat.


Levyn tarjonta ei näihin Inkerin kansanperinnereissuihin liittyen ihan vielä lopahda, vaan bonusvalikosta löytyy noin 13-minuuttinen haastattelu, jossa Irma-Riitta Järvinen jutustelee vanhempiensa Lauri ja Aili Laihon yhteistöistä ja osallisuudesta Inkerin perinteen tutkimiseen. Laihot (myöhemmin Simonsuuret) toimivat asiantuntijoina Kansantieteellinen Filmi Oyn palveluksessa vuonna 1938. Tuolloinen Viron Inkeri kiinnosti muitakin kansanperinteen tutkijoita ja Järvinen tahtoo selitellä, miten vanhemmat aikoinaan siihen suuntaan päätyivät retkilleen. Lauri oli jokunen vuosi aiemmin valmistunut Helsingin yliopistosta kansanperinteen tutkimuksen maisteriksi ja saanut töitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistosta. Laiho teki paljon tallennustyötä matkaillen esimerkiksi Karjalassa, Länsi-Suomessa ja Suomenlahden ulkosaarilla, eli kokemusta kertyi kohtalaisesti. Aili taas oli valmistunut myös maisteriksi, mutta erikoistunut äidinkieleen, jota hän opetti vuonna 1937. Tosin jo pari vuotta varhaisemmin, eli 1935 hän oli ollut Laurin apuna saarilla tekemässä tallennustyötä runojen, laulujen ja valokuvien parissa. Kumpikin oli kiinnostuneita ja innostuneita aiheesta ja yhteistyökin sujui vallan hyvin, mutta tuolloin kyse oli ilmeisesti vielä satunnaisemmasta työtoveruudesta.

1937 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura antoi Laurin tehtäväksi lähteä tutkimaan Inkerin rikasta perinnekulttuuria. Tarton rauhassa erotettu läntinen alue oli tuolloin tosiaan ainoa Neuvostoliiton ulkopuolinen osa Inkeriä, eli Suomen suunnalta tulevien tutkijoiden onnistui käytännössä tehdä työtään ainoastaan siellä. Kohde olikin monen tahon mielestä tärkeä, sillä pienellä alueella oli tavattavissa monipuolista kansanperinnettä ja katoavaa kulttuuria. Järvisen mukaan vanhemmat tunsivat olonsa Inkerin matkallaan varsin kotoisaksi ja olivat hieman ennen sitä menneet naimisiin pääsiäisenä 1937. Yhtenä haaveena heillä oli äänittää vanhaa inkeriläistä runolaulua levylle, mikä ei ollutkaan ihan helppo homma, koska ensin piti saada kasaan ryhmä ja siirrettyä porukka Tallinnaan, jossa oli vaadittava äänityslaitteisto käytössä. Projekti kuitenkin onnistui, mutta Laihojen reissu ei noin vain lopahtanut, sillä 1938 Kansantieteellinen Filmi Oy pyysi parilta apua omiin dokumenttielokuviinsa. Tuohon mennessä paikat ihmisineen olivatkin tulleet Laihoille tutuiksi ja moni pariskunnan aiemmin haastattelema henkilö pääsi noin vuotta myöhemmin kameran edessä käväisemään.

Tällainen lyhyt vierailu vanhan Inkerin suuntaan näistä teoksista taustatietoineen katsomon suuntaan välittyi. Nähtyjen perinnedokumenttien joukossa nämä elokuvat eivät erinomaisuudellaan loista ja massasta erotu, mutta pitää muistaa, että ne on kuvattu yhtiön alkutaipaleella, eivätkä olosuhteet tosiaan olleet parhaat mahdolliset. Jos ei muuta, niin vähintään kiinnostavia välähdyksiä näissä on nähtävissä ja samalla muistutus siitä, että isommat myllerrykset voivat suhteellisen lyhyessäkin ajassa hävittää miltei pysyvästi pois paljon vuosikymmenten tai -satojenkin aikana vakiintunutta elämänmenoa. Seuraavalla kerralla varmaan muihin maisemiin, minne sitten uteliaat ja tiedonjanoiset mielet vievätkään...