lauantai 31. toukokuuta 2014

Moonrise Kingdom

Edellinen lauantai-ilta (huh-huh, kun on tullut laiskoteltua kirjoittamisen suhteen) tarjosi sopivan pätkän ottaa tarkasteluun Wes Andersonin etukäteen hyvinkin mielenkiintoiselta vaikuttavan elokuvan Moonrise Kingdom. Tämäkin tuli lähinnä talvikatseluksi hankittua, mutta syksy näyttää olevan niin kovin kaukana, joten säästelyt sikseen. Onhan katselemattomia kesäkuvia vielä paljonkin varastossa.

Niin monen muun Andersonin ohjauksen tapaan myös Moonrise Kingdom on kerännyt valtavasti kehuja sekä ylistystä. Itse kuitenkin suhtaudun näihin pienellä varauksella, sillä muutaman vähän vanhemman ohjauksen perusteella Andersonin maailma tuntuu olevan aivan pikkiriikkisen omien sormien tavoittamattomissa. Sitä suurinta ihastusta ei ole harmikseni päässyt vielä kertaakaan syntymään.



Hyvin olen kuitenkin niiden nähtyjen parissa viihtynyt ja aion lisääkin katsella. Olisi kuitenkin mukavampaa päästä kunnolla sisälle siihen jokseenkin vinksahtaneen huumorin sävyttämään maailmaan. Tässä tapauksessa luulisi vähän senkin auttavan, että aiheen puolesta suunnataan kesäisille kävelyretkille.

Lähemmäs puolen vuosisadan aikahyppy on luvassa, sillä tarina sijoittuu vuoden 1965 loppukesään/alkusyksyyn, miten sen nyt ottaakaan. Pääasiallisena tapahtumapaikkana saa toimia viehättävä saari. Sitä ei kuitenkaan kartoilta löydy, sillä New Penzance on pitkälti ohjaajan mielikuvituksesta lähtöisin. Se on lätkäytetty Uuden-Englannin rannikolle.



Tästä saaresta saadaankin melko nopeasti kertojana toimivan Bob Balabanin hoitama karsittu esittelykierros. Pikaisia väläyksiä eri kohteista vilkuillessa toiveet eivät ainakaan laskusuuntaan pääse kääntymään. Balaban juontaa myös noin kuusiminuuttisen levyltä löytyvän lisukkeen, jossa otetaan leikkimielinen katsaus samaiseen saareen ja sen asukkaisiin.

Bishopin perheen talossa ollaan iltaa viettämässä, mutta pikaisella silmäyksellä tiettyjä erikoisuuksiakin löytyy. Esimerkiksi perheen äiti (Frances McDormand) kommunikoi lastensa kanssa megafonilla. Perheen tyttärellä Suzylla (Kara Hayward) tuntuu olevan jotakin salaperäistä suunnitelmissa, josta hän ei halua muille kertoa. No, isä (Bill Murray) vaikuttaa muutenkin uppoutuneen omiin ajatuksiinsa, joten tuskinpa häneltä hirveästi uteliaisuutta löytyisikään.


Saarella järjestetyssä partioleirissä noustaan virkeinä uuteen aamuun. Kaikenlaista pitäisi valmistella tulevaan suurempaan kokoontumiseen perusharjoitusten lisäksi. Tiukalle tarkastuskierrokselle lähtee Ward (Edward Norton). Huomautettavaa, korjattavaa ja ehkä varoitettavaakin tietysti löytyy.

Kierroksen edetessä paljastuu, että yksi pieni partiolainen on karannut omille teilleen. Sam (Jared Gilman) on pakannut tarpeellisia tavaroita mukaansa ja jättänyt kohteliaasti jälkeensä eroilmoituksen, sillä ei koe kuuluvansa joukkoon. Hetkeä myöhemmin kanootti viilettääkin kohti leirin kurista vapaata elelyä.



Aivan suunnittelematon pienen pakolaisen kirmaus vapauteen ei ole kyseessä, vaan melko nopeasti matkakumppaniksi vähemmän yllättäen paljastuu Suzy. Hieman pitää menneisyyden puolelle loikata, jotta tarvittavat pohjustukset kaksikon suhteelle saadaan tehtyä katsojalle selviksi. Luonnollisesti parin tempausta ei katsella kovin suopein silmin, niinpä erilaisia etsintöjä aletaankin viritellä. Ward ohjeistaa omiaan, kun taas toisaalla paikallinen poliisi (Bruce Willis) tekee parhaansa asian selvittämiseksi. Mahdollinen aluetta säännöllisesti riepotteleva myrsky sotkee mukana.

Kyllähän Moonrise Kingdom sen verran hyvin maistuvaa hieman vinksahtanuttakin huumoria tarjoaa, että hymyjä helposti irtoilee tasaiseen tahtiin. Valitettavasti kuitenkin lienee kuitenkin jo pakko todeta, etteivät aivan samaa rataa huumorintajut seikkaile Andersonin kanssa. Luultavasti Andersonin elokuvien suuremmat ystävät saavat tästäkin muodostettua paljon paremman hihittelytuokion.



Partion suuntaan ehkä pikkuisen ivaillaan ja naljaillaan, mutta kilttiä ja sydämellistä se vaikuttaisi enimmäkseen olevan. Välillä taas päästään irrottelemaan enemmänkin, kun vaikkapa kauniin metsän vehreydessä tapahtuu karmaiseva yhteenotto, kun pakenijat saavutetaan ensimmäisen kerran. Vaikka kaikki outoilu ei niinkään innosta, niin hyvää siinä se, ettei toisaalta pääse vaikuttamaan rasittavan väkinäiseltäkään.

Vaikka sekä romanssia, että hupailua onkin tarjolla, niin tässä tapauksessa taiteillaan jälleen siinä rajoilla, että kelpaisikohan romanttiseksi komediaksi. Sanoisin kuitenkin, että pääosa hassuttelusta revitään muualta kuin sen ensi-ihastuksen kömpelyyksistä ja muista raksutteluista, joten jääköön tuosta luokittelusta pois, ainakin vielä. Jos kaipailee vähän enemmän siihen suuntaan kallistuvaa ensirakkauselokuvaa, niin Flipped lienee yksi vaihtoehto. Siinä tosin jalat pidetään tiukemmin maassa.



Aiemmista Andersonin elokuvista tuttuja ja varsin nimekkäitäkin kasvoja on eksynyt mukaan pienempiin ja suurempiin osiin. Jo mainittujen lisäksi vaikkapa Jason Schwartzman ja Tilda Swinton. No, Anderson on toki aiemminkin onnistunut roolittamaan elokuviinsa suurempiakin tähtiä vähäpätöisempiin osiinkin. Ehkäpä kovempi yllätys on se, että hänen pitkäaikainen yhteistyökumppaninsa Owen Wilson ei ole tässä tapauksessa lainkaan häärinyt kameran edessä tai ymmärtääkseni edes käsikirjoituksen kimpussa. Harmi sinänsä, sillä itse ainakin Owenista kohtalaisesti usein tykkäilen.


Sekään ei yllätyksenä pääse kimppuun käymään, että Anderson on paikoitellen haalinut taustoille kaikenlaista ihmeteltävää siinä määrin reippaasti, että paljon menee varmaan ohi ensimmäisellä yrityksellä. Eiköhän vekkulin visuaalisen ilmeenkin takia Moonrise Kingdom uusinnan ansaitse. Voi myös olla, että osa vitseistäkin toimii paremmin toistamiseen kuultuna.

En lähde kitisemään siitä, että Moonrise Kingdom olisi noin 90-minuuttisena liian lyhyt, mutta itse olisin voinut katsella vaikkapa kymmenen minuuttia kauemmin kestävänkin retkeilyosion. Se menee ainakin omasta mielestä hieman liiankin kiirehtimiseksi. Mikään täysi löysäily ei elokuvan henkeen sopisikaan, mutta jotakin näiden väliltä ehkäpä. No, löytyyhän tästä nytkin ihan mukavasti ihasteltavaa metsäisten kuvien suhteen.


Vaikka Moonrise Kingdom ei nyt mitään iki-ihastusta ainakaan ensimmäisellä katselulla aiheuttanut, niin hyvä elokuva se ehdottomasti on. En osaa vielä tässä vaiheessa sanoa, ansaitseeko se maininnan parhaana Andersonin tekeleistä, mutta ainakin huomattavasti enemmän innosti kuin vaikkapa hänen pari sitä edeltänyttä pitkää elokuvaansa: Fantastic Mr. Fox ja The Darjeeling Limited. Parin vanhemman näkemisestä onkin sen verran, että vaikea vertailla tarkemmin.

Muutenkaan ei tällä järjestyksellä niin väliä, koska tällaisilla on silloin tällöin taipumusta nostaa viehättävyyttään myöhemmillä vilkaisuilla. Joka tapauksessa hyväntuulisuutta irtoaa mukavasti ja naureskellakin saa. Viihdyttävyyden puolesta ei siis tarvitse yhtään valitella, mutta pikkuisen harmittaa, kun ei aivan pääse parhaalla tavalla menoon mukaan. Sovitaan vaikka siten, että katsojan vika.



Moonrise Kingdom (2012)

lauantai 24. toukokuuta 2014

Trinity Is Still My Name (Trinity ratsastaa jälleen)

Jaa'a, uskaltaisikohan sitä jo varovaisesti lupailla, että tämän elokuvan myötä toukokuun Spencer ja Hill -kiintiö napsahti täyteen. Toisaalta olisihan tässä vielä viikko jäljellä... Vähän tällaiseksi elokuvakevät on lipsahtanut. Lukuisia uusintoja ja sitten vielä paljon sellaista materiaalia, jota voinee hyvinkin seurata puolivaloilla. No, en jaksa siitä enempiä stressailla. Ehkä myöhemmin sitten toisin, mutta hihkutaan toistaiseksi näistä.

Viimeksi silmäiltyyn koitokseen verrattuna tämän myötä hypätään ajassa joitakin vuosia taaksepäin sinne kaksikon kultakauden alkupäähän. Noin vuotta aiemmin ilmestynyt They Call Me Trinity oli sen verran suuri paukku lippukassoilla, ettei jatko-osan suhteen jääty kauempaa aikailemaan.

Melko suora toisintohan tämä jatko-osa on. Tutut elementit ovat läsnä ja tarinakin vaikuttaa pienistä muunteluista huolimatta kovin tutulta. Ehkä haluttiin tarjota juuri sitä samaa, mikä ensimmäisessä osassa katsojia viehätti, eikä uskallettu lähteä muuttamaan kassamagneettia liikoja. Muita mahdollisia syitä samankaltaisuuteen voi etsiä kiireen tai laiskuuden suunnalta.



Jo alkutekstijakso muistuttelee vahvasti edellisestä. Erinomaisen rennosti taivaltaan on jälleen taittamassa Trinity (Terence Hill), jolla maisemat vaihtuvat lähes vaakatasossa. Bambinolla (Bud Spencer) taas on käynyt jokin ikävämpi sattuma, sillä satulan alta on hevonen kadonnut jonnekin, joten jalkaisin aavikolla köpötellään.

Olosuhteiden entisestään äreyttämä Bambino törmää harharetkillään juuri murkinointiin valmistautuvaan nelikkoon. Valmis papuateria kiinnostaisi nälkäistä kulkijaa. Harvinaisen törkeällä tavalla se näiltä vähemmän onnekkailta riistetäänkin. Hävytön ruokarosvo vie vielä ratsutkin pois. No, nämä eivät täysin lannistu, vaan uutta papua nuotiotulille. Harmi vain, että hetkeä myöhemmin Trinity ilmaantuu paikalle toistamaan samoja kolttosia.



Velipoikien tie vie toisistaan tietämättä kohti vanhempien asumusta. Paikalle aiemmin ehtinyt Bambino ei ole yhtään ilahtunut kiusankappaleen saapumisesta. Isä velmuillen ehdottaa ääriratkaisua ongelman poistamiseksi. Näin lämpimissä tunnelmissa sitä jälleennäkemistä vietellään puolin ja toisin. Jokseenkin heikossa hapessa oleva isä kuitenkin toivoo, että veljekset löytäisivät jonkinlaisen yhteisen sävelen ja vanhempi ottaisi Trinityn siipiensä suojaan. Toivoopa myös, että kumpikin hankkisi kyseenalaista mainetta laajemmalla mittakaavalla.

"May the good lord..." 
"Put a bullet between your eyes!"

Ensimmäisen osan tapahtumista on jäänyt tyyppien välille pienoista jännitettä ja varmaan aiempia kaunojakin löytyy käsiteltäväksi. Näistä huolimatta yhteistä uraa yritetään. Se ei vain lähde otollisimmissa merkeissä liikkeelle, kun seuraa malliesimerkki siitä, miten vankkuriryöstöä ei pidä suorittaa. Pyörien korjailu on toki pieni tyylivirhe, mutta käteiskassan köyhdyttäminen väärään suuntaan onkin jo hankalammin annettavissa anteeksi.



Kovasydämisiksi roistoiksi parista ei selvästikään ole, mutta eipä hätää, kun lähistöltä löytyy pikkukylä, jossa voi harjoitella tihutöitä paremmin mielin. Päädytään etsimään hankaluuksia ammattipelurin pöydästä, ja niitähän löytyy. Korttia pöytään ja dollaria taskuun on pelin henki. Trinityn kikkakirjasta löytyy enemmänkin korttitemppuja, joiden nostattamat jälkikatkeruudet voidaan hoidella revolverileikillä ja kevyellä läpsyttelyllä.

"May the Lord be with you, sir." 
"Naw, we know the way."

Suurempiakin vaikeuksia on innokkaille etsijöille tarjolla, ja niitähän lähdetään kaivamaan. Kylän liepeillä sijaitsevassa luostarissa on selvästi menessa jotakin hämärää. Siitä pitää ehdottomasti ottaa selvää. Eihän sitä ihan rauhallisissa merkeissä viitsi päiviään tuhlailla. Samalla voi jälleen vähän autella hätää kärsiviäkin, mutta se tuntuu olevan vähän sivuseikka.



Mitään kiirettä elokuvan käynnistelyssä ei pidetä, eli suurempien käänteiden kimppuun ei todellakaan kirmata. Oikeastaan hymyilyttääkin, kun ehtii kulumaan jo lähemmäs puoli tuntia, ja vieläkin pyöritään satunnaisten keppostelujen parissa. Eräänlaista ajanhaaskaustaidetta sekin lienee. No, tietynlaisesta löysyydestä huolimatta mukavat mietteet hiipivät vähän varkain päähän siinä kun minuutteja kadotetaan tyhjänpäiväisyyksiin.

Tulikin jo mainittua, ettei meno ensimmäisestä hirveästi poikkea, mutta sen voisi sanoa, että pikkuisen kiltimpi linja on valittu, mikä näkyy ikäsuosituksenkin putoamisessa: 15 --> 11. Enää ei niin hanakasti ammuta porukkaa viimeisille pitkille lepohetkille, vaan lähinnä aseet käpälistä. Tällainen korjaus sopii kyllä henkeen hyvin, sillä eihän hyväntuulisen hömppäilyn tarkoitus ole mitään mahdottomia ruumiskasoja kasvatella.



"Why, you! I'll teach you to go around absolvin' people!"

Hassutteluista voisi mainita vaikkapa pidemmälle viedyn ravintolasikailun. Pöytätavoista ei ole tietoakaan, kun tämä kaksikko päättää vähän lounastaa. Pienoista pahennusta toki saadaan siinä samalla aikaan. Bud taas toisena hetkenä raottaa omaa osaamislipastaan väläytellen piileviä kykyjään aasikuiskaajana. Bambinon näkemys ripittäytymisestä poikkeaa myös hivenen valtavirran vastaavasta, mutta ei niitä kangistuneita kaavoja autakaan täysin orjallisesti seurata.


Hyvää nahisteluakin on saatu kyhäiltyä. Kyllähän saluunassa pitää pikkuisen innostua muunkin kuin pullonkallistelun suhteen, lajityyppikin sen jo sanelee. Mitään täysin uutta ei näihin ole lähdetty vääntämään, mutta edelleen viihdyttää katsellessa Budin ylämoukarin viuhumista ja Terencen levottomampaa poukkoilua.

Loppukahinoihin on kuitenkin tuotu selvästi urheilullisempia elementtejä. Rahapussukka saa toimia eräänlaisen pallopelin välineenä. Siinä sitten yksi ja toinenkin ryntäilee ja kamppailee suuremmat setelit mielessä välkkyen. Voittajia ei kuitenkaan voi hirveän monta olla, ja enemmistö saakin päätyä nuijanukutuksen avustuksella päiväunille. Sellaista se on, kun isot pikkupojat lähtevät elokuvia tekemään.



Ohjauksesta vastaa aiemman osan tavoin Enzo Barboni, joka ohjasi myös vähän aikaa sitten kommentoidun elokuvan Crime Busters. Barboni on toki tehnyt enemmänkin yhteistyötä kaksikon kanssa. Terencen kanssa tehty vuoden 1972 Man of the East on yhden katselun perusteella vähän väsähtänyt ja ylipitkä tapaus. Barboni teki kepposkaksikon kanssa vielä myöhemminkin elokuvia, mutta niissä ainakin omiin silmiin alkoi hyytyminen painaa päälle satunnaisista väläytyksistä huolimatta.

Olen kyllä osan noista uudemmista yhteisistä elokuvistakin katsellut, ja ehkä jonkin voisi uusiakin, mutta suunta kuitenkin alkoi olla alaspäin. Barbonin viimeiseksi ohjaukseksi jäi tavallaan sopivasti lopulta vuoden 1995 Sons of Trinity. Siinä ovatkin jo aivan eri miehet pääosissa. Näkemättä on vaikea kommentoida, millainen lämmittely tasoltaan on kyseessä. Innostus asian tarkastamiseen ei valitettavasti ole erityisen suuri.


Tässä tapauksessa Future Filmin julkaisu on onneksi pituudeltaan alkuperäinen, eli lyhennyksiä ei ole lähdetty tekemään. Siitä voi toki olla montaa mieltä, onko 113 minuuttia pikkuisen liikaa tällaiselle. Kannessa mainittu kuvasuhde on kuitekin väärä. Onneksi levyltä löytyy se alkuperäinen tietojen vastaisesti.

Mikäpä tässä siis. Vajaat pari tuntia vähemmän ryppyotsaista muksimisviihdettä sellaista arvostaville. Muut voivat jättää suosiolla katselematta. Hieman on terä tylsynyt ensimmäiseen verrattuna, muttei mitenkään ratkaisevasti. Aika kuluu edelleen ihan rattoisasti näiden vekkulien tekemisiä tiiraillessa. Hymyjä irtoilee sopivaan tahtiin, eikä tarvitse suuremmin murehtia tai synkistellä. Lämpimien kesäiltojen kaveriksi nämä ovat oikein sopivia valintoja.



Trinity Is Still My Name (1971) (IMDB)