keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

47 Meters Down

Nyt kun tuli taas hetkellisesti herkisteltyä hiljaisen ja haikeansuloisen tarinan parissa, niin voisi olla otollinen aika palailla pinnan alle haiden vetiseen ja silloin tällöin veriseenkin valtakuntaan. Mitään mahdottoman pitkää taukoa en malttanut vesipetojen suhteen tässä vaiheessa pitää, koska runsas viikko sitten tuli lajityyppiin lukeutuvaa tekelettä tutkailtua. Vuoden verran varhaisempi The Shallows laittoi Blake Livelyn esittämän Nancyn hankalaan ja tappavaankin tilanteeseen, kun tämä vahingossa seilaili lainelautansa kanssa valkohain apajille, eikä siitä mitään erityisen iloista kohtaamista päässyt muodostumaan, vaan hengenvaarallinen sekä fyysistä kuntoa että kovaa tahtoa kysyvä armoton selviytymisvääntö. 2017 ilmestynyt 47 Meters Down hakee vaaranpaikkansa pikkuisen toista reittiä, koska kaiken järjen mukaan kyseessä on sinänsä vapaaehtoinen sukellus syvyyksiin haita hakemaan, mutta suunnitelmat menevätkin varsin ikävällä tavalla pieleen.

Ensimmäiset otokset vähän vihjaisevat synkkien vesien vaaroista, mutta mitään sen hurjempaa silmäiltävää ei ole alkuminuuteille kaavailtu, vaan vauhdikkaasti vaihdellaan silkan huvittelun puolelle. Sisarukset Lisa (Mandy Moore) ja Kate (Claire Holt) ovat ottaneet tauon arjesta ja lähteneet kahdestaan Meksikon auringon alle lämpöisistä ja leppoisista päivistä nautiskelemaan. Uima-altaalta kaksikko löytyykin ja ihan hyvin aika näyttää kuluvan, vaikka vähän onkin ilmassa sellaista mielialaa, että ainakin toinen siskoksista tahtoisi vähän muutakin virikettä kuin vain lomakohteella lojumista yleisen lötköilyn merkeissä.



Siskoksista vanhempi Lisa ei miellyttävistä puitteista huolimatta pysty täysillä lomastaan riemuitsemaan, sillä hän on lähtenyt matkaan tilanteessa, jossa parisuhde on tullut tiensä päähän. Kyse on vielä niinkin tuoreesta erosta, että alkuperäisenä ajatuksena on ollut lähteä kumppanin kera matkaan, mutta Stuart onkin vähän ennen jättänyt Lisan, joka yöaikaan tuskaileekin asiaa ja tuumii Katelle olleensa ehkä liian tylsä ja väritön persoona miehelleen. Kate haluaa tietysti piristää siskoaan ja miettii, että jos ei kerran uni tule, niin samapa kai se lähteä kaupungille tunnelmia musiikin ja tanssin muodossa kohottelemaan. Piristely-yritys tuntuukin tepsivän ja lomailuun löytyy iloisempaa otetta, sillä virvokkeita kulautellen ja tanssilattialla pyörien seuraan ilmestyy pari nuorta miestä, joiden kanssa tunnit vierähtävät tuosta vain ja uusi aamu alkaa jo lähestyä.

Tuoreiden tuttavuuksien kautta saadaan vinkkiä lomaohjelmiston laajentamiseksi, eikä ehdotettu ajanviete ole mitään perinteisintä päiväretkeilyä, vaan kaverukset tuntevat paikallisen kapteenin (Matthew Modine), joka järjestää turisteille haisukelluksia. Sukellusta ennenkin harrastellut Kate innostuu heti kovasti tilaisuudesta päästä ihmettelemään merten suurpetoja ihan lähietäisyydeltä, mutta Lisa vaatiikin vakuuttelua enemmän, sillä häntä tämä melkein ainutkertainen mahdollisuus ei samalla tavalla houkuta, vaan huoli puskee pintaan. Kyllähän Lisakin ymmärtää, että olisihan tämä reissu ihan erilaista touhuilua allaspötköttelyyn nähden, mutta hänellä ei ole vastaavaa sukelluskokemusta kuin sisarellaan, mikä tietysti vaivaa mieltä. Muut puhuvat Lisaa parhaansa mukaan muuttamaan mieltään kertoen, että häkin sisäpuolella on täysin turvallista, eikä siellä seisoskellessa tarvitse tietää tai osata paljoakaan sukeltelusta.



Riehakkaan ja aamuyölle venähtävän juhlaillan päätteeksi Lisa lupautuu mukaan, mutta kunhan uusi päivä koittaa ja ajatuksenjuoksu on yölliseen toimintaan nähden selkeämpää, niin samat epäilykset harrastelun turvallisuudesta tekevät paluun. Eteenpäin kohti venekyytiä kuitenkin kävellään, mutta varsinaiseen meripaattiin siirryttäessä sotkuinen ympäristö ja natiseva häkkiviritelmä jälleen kyseenalaistavat huvittelun järkevyyden. Hermostuneisuutta on hyvinkin hankala hillitä, kun toisella selvästi on enemmänkin pelkoja ja murheita tulevan sukelluksen suhteen. Muu porukka ei kuitenkaan selkeästi halua enää tässä vaiheessa hyväksyä kieltävää vastausta, joten eteenpäin porhalletaan, ja kunhan lupaavalta vaikuttava paikka keskeltä merta löytyy, niin aletaan viskoa syöttejä yli laidan ja kyllähän veri vedessä vetää petoja perässään varsin vauhdikkaasti.

Tosipaikka alkaakin lähestyä, sillä välipalat kelpaavat ja pian pinnalla liikehtii parikin evää, eli pitäisi alkaa kiskoa kamppeita ylle. Siskosten uudet tuttavuudet ovat ensin jonossa, sillä pienehköön häkkiin mahtuu vain pari henkilöä kerralla, eli vielä ehtii hetkisen hengähtämään. Lisa ei pysty rentoutumaan ja kokemattomuus koko sukelluspuuhan suhteen paistaa läpi ja kapteenikin tämän huomaa, mutta siitä huolimatta on valmis lähettämään toisen heikoista taidoista ja epäröinneistä huolimatta hairetkelle pinnan alle. Melkeinpä jännityksestä jäykkänä Lisa kankein askelin etenee häkkiä ja suurten petojen reviiriä kohti, mutta kunhan päästään veden ympäröimäksi ja kaloja katselemaan, niin hermostuneisuus helpottaa ja häkin tuoma turvallisuus auttelee lievää hymyäkin kasvoille.



Alkuinnostusta onkin havaittavissa ja yläpuolelta heitellään lisää syöttejä, etteivät vetonaulat heti uiskentelisi muille apajille. Kovin pitkään kyyti ei jatku hallittuun ja leppoisaan tapaan, vaan vaijeri alkaa luistaa, minkä seurauksena hetkistä myöhemmin häkki luisuu vastustamattomasti synkkiin syvyyksiin ja kurjuuden kruunuksi katolle kopsahtaa koko vinssiviritelmä. Lähemmäs 50 metrin syvyydessä haiden ympäröimänä vitsit ovat vähissä, koska happi on rajallista kuluen näissä lukemissa nopsasti ja yhteys yläkertaan pätkii pahasti. Siinäpä sitä olisi monta pulmaa pohdittavana, sillä syvyyden takia uhkarohkea ja nopea nousu ei tule kyseeseen ja hiljaisempi eteneminen on petojen takia hengenvaarallista, mutta haasteista huolimatta pitäisi jotenkin keksiä ja löytää turvallinen tie pintaa kohti...


Onneksi tämäkään teos ei kamalalla kiireellä ole paahtamassa piinaavaa pohjakosketusta kohti, vaan jokunen kohtaus voidaan viettää rauhallisemmin ja löysäillä jännityksen luomisen suhteen. Tummat vedet kuuluvat tietysti näissä hieman julmistelevissa seikkailuissa asiaan ja jossakin pohjan lähistöllä avauskuvissa harhaillaan pahaenteisen hiljaisuuden vallitessa. Siinä missä The Shallows liitti alkuun vähintään vakavan varoituksen tulevasta turmasta, niin väittäisin, että haihäkkitarinan tekijöillä on selkeästi ollut aikomusta availla oma tarinansa pikkuisen virnistelevämmällä naamalla, sillä painostavuutta tunnelmaan tuova musiikki johtaa nopsasti vähän hassuttelevaisempaan punavärillä maalailuun. The Shallows saikin minulta kehuja siitä, ettei lähtenyt päähenkilöään hirmuisella hopulla kuolettavaan kitaan sullomaan ja terävissä hampaissa riepottelemaan, ja samat sanat pätevät mielestäni myös tämän pikkuisen uudemman elokuvan kohdalla.


Eihän sisarusten elämäntarinaa lähdetä katsojalle kertailemaan tai tuntemuksia läpikotaisin tilittelemään, mutta ennen ikäviä onnettomuuksia ja tylyjä tilanteita ehtii sentään kohtalaisesti mukana roikkumaan ja juttuja kuulemaan. Noin neljännes elokuvan alusta rauhoitetaankin raaistelujen ulkopuolelle, mikä ei mielestäni ole liian pitkä pätkä kärsittäväksi, vaikka verenhimo olisikin kohtalaiseksi kohonnut. Toisaalta, enpä muutenkaan varmaan lähtisi tätä suosittelemaan, jos joku haikailisi haivetoista hurmejuhlaa, sillä lopulta suuri osa jännityksestä rakennellaan vahvemmin kuolemanpelon varaan kuin irtoraajoilla shokeeraamisen pohjalle. 47 Meters Down on saanut kotoiseksi ikärajaksi 16 vuoden pyörylän, mutta Yhdysvaltojen puolella meni läpi PG13-suosituksella, mikä osaltaan kertonee, ettei kuvasto kovin rankistelevaista lopulta ole.

Sanoisin myös, että jos toiveissa on jatkuvaa haihöykytystä vilkuilla, niin saattaapi tulla pettymys, koska eipä näitä pelättyjä petoja tässäkään elokuvassa ainakaan ylikäytetä. Jos The Shallows napattaisiin vertailukohdaksi, niin suunnilleen samoilla linjoilla liikutaan varmaan näiden pahamaineisten petojen kokonaisruutuajan suhteen. Mielestäni 47 Meters Down kuitenkin esittelee vetonaulansa nopeammin koko komeudessaan kuin mainittu vertailukohde, koska jo laskeutumisvaiheen yhteydessä nämä meren majesteettiset mötkäleet kiertävät hiljaisen uhkaavasti häkkiä, eikä katsojalle jää lainkaan epäselväksi, millaisia kitoja pimeän veden piilosta myöhemmin syöksähtelee. Näyttää muutenkin siltä, että 47 Meters Down pyrkii pitämään hait läpi elokuvan aidonoloisina, mutta tietysti hurjina ja vaarallisina. The Shallows taas mielestäni loppupuolellaan alkoi viedä Nancyn tappavaa vastusta ulkomuodoltaan jonnekin painajaisten hirviön suuntaan, eikä vastaavaa muutosta pääse sukellustarinassa tapahtumaan. Varsinaiset vaaratilanteet haiden kanssa ovat pääsääntöisesti nopeasti ohi, eikä tässä todellakaan lähdetä pureskeluja täydellä tarkkuudella ruudulle roiskimaan, mutta jokunen melkoisen makoisa säikäytysyllätys kyllä kehitellään.



Suhteellisen vähäverisestä linjasta huolimatta mielestäni 47 Meters Down onnistuu hyvin jännityksen kehittelyssä ja se on samalla mainio esimerkki panosten kohottelusta loppusuoralla, sillä otetta lähdetään selvästi tiukentamaan viimeisellä neljänneksellä ja vähän ennen lopputekstejä asenne taistossa on armoton sekä tuikea. Elokuva ei silti ole mikään täyttä tuntia tauotta jatkuvan hyökkäyksen vyörytys katsojan sietokykyä kohti, sillä tukalien tilanteiden väliin suodaan muutama pieni kepeämpi kotvanen. Puristuksen ei kuitenkaan anneta täysin hellittää mielestäni missään vaiheessa, koska etenkin Lisan kautta ahdistusta kohotellaan ylös jo varhaisessa vaiheessa ja paikottaisista toivonpilkahduksista huolimatta uhka on miltei koko ajan taustalla läsnä.

Blogissa on näitä samaan lajiin mielestäni sopivia haielokuvia tullut kommentoitua pari muutakin kuin vain The Shallows, eli Open Water ja The Reef. Näihin verrattuna 47 Meters Down tarjoilee poikkeavan koukeron siinä mielessä, että auttajat välineineen ja mahdollisuus pelastukseen ovat käytännössä jatkuvasti kellumassa yläpuolella, mutta silti miltei mahdottoman kaukana. Periaatteessa on olemassa vaihtoehto sinnitellä ja odotella apujoukkoja, mutta eihän se välttämättä vielä kovin kuumottelevaa jännitysviihdettä olisi ja niinpä katsojaa piinaillaan useammallakin ahdistavalla koettelemuksella. Verta vuotaa haihoukuttimeksi jo ensimmäisen rysäyksen yhteydessä, mikä painelee paniikkinappulaa pohjaan, eikä selviytymiskamppailu myöhemminkään ole helpolla voiton puolelle kallistumassa. Radioyhteys ei kanna aivan niin syvälle, eli uhkarohkeuttakin vaaditaan vaihtoehtojen ja hapen käydessä vähiin. Yläpuolelta kuuluvat äänet nostattelevat toivon lisäksi huolta ja noin muutenkin tukalia tilanteita kehitellään vähintään riittävästi. Haitkin käyvät pikkuisen kokeilemassa kalterien kestävyyttä ja toisaalta taas tappava sukeltajantauti torppailee innokkuutta kokeilla onneaan nopeassa nousussa. Ennakko-odotuksiin nähden 47 Meters Down onnistuikin jännitysosastolla toivottua paremmin ja etenkin viimeisten minuuttien hurja kurimus pääsi positiivisesti yllättämään.



Visuaaliselta tarjonnaltaan 47 Meters Down ei ole aivan yhtä antoisa kuin maisemiensa puolestakin hehkuttelemani The Shallows, mutta toisaalta laskisin lopulta sen plussaksi, että vaijerin annettua periksi pysytään pitkälti pohjassa, eikä poiketa pintaan katsomaan veneporukan touhuja, sillä mielestäni tämä pitää osaltaan tehokkaasti piinaa ja ahdistusta yllä. Onneksi alkupuolella riittää sitä kaunista rantamaisemaa ja laajempaa merikuvaakin ihasteltavaksi. Vaikka heti ei veneeseen hypähdetäkään, niin merellinen ympäristö tunkee kuviin miellyttävän ripeästi. Eihän 47 Meters Down ensisijaisesti näkymiensä takia mieleen jää, mutta ainakin muutama upea välähdys saadaan teoksen sekaan ikuistettua. Myös laskeutuminen kalojen valtakuntaan on kauniisti toteutettu ollen ihan tunnelmallinenkin siirtymä kohti pimeämpien kohtausten jatkumoa. Ennakkoon vähän murehdin, että mahtaakohan 47 Meters Down olla kuvastoltaan silkkaa tankeissa taltioitua hämärää säikäyttelyä, mutta onneksi on maltettu kameroita käännellä kirkkaampiinkin kohteisiin. Luulisin, ettei tässä ole tarkoituskaan ollut häikäistä katsojaa selkeillä ja näyttävillä vedenalaisilla jaksoilla, vaan painotella ympäröivää pimeyttä vaaroineen ja hämärää sekä karua pohjaa. Jos siis haluaa herkullisen visuaalisen vilkaisun laineiden alla lepäävään merkilliseen maailmaan, niin ehkeipä tämä teos siinä suhteessa lopulta kovin paljoa ihmeteltävää silmille suo.

Ilmeisesti täysin todenmukaisesti ei lähdetty näitä syvyyksien olosuhteita tarinassa toistamaan, sillä IMDB:n triviapuolella mainitaan, että asiantuntijoiden mukaan siskosten happi riittäisi kyseisessä metrilukemassa vain viitisentoista minuuttia. Itse en pidä tällaisia todellisuuden venyttämisiä niin merkittävinä seikkoina, että niistä tahtoisin lähteä jäkättelemään. Kevyttä taustaselvittelyä tehdessä jäin käsitykseen, että elokuva tosiaan kuvattiin suurelta osin tankeissa ja veden sekaan pilkottiin parsakaalia hienoksi silpuksi, mikä alkoi ajan myötä näyttelijöitä ällöttää. Saman triviaosaston perusteella 47 Meters Down kuvattiin pitkälti jo vuoden 2015 syyspuolella ja loput seuraavan vuoden alussa. Alkujaan julkaisu oli suunniteltu elokuulle 2016 internetin elokuvapalveluissa ja levyllä nimellä In the Deep. Ilmeisesti toinen jakeluyhtiö näki tarinassa teatteripotentiaalia ja osti oikeudet sekä kasvatti markkinointibudjettia merkittävästi, mikä lykkäsi julkaisupäivää pitkälle vuoden 2017 kesään. Samalla nimi vaihdettiin takaisin muotoon 47 Meters Down, joka oli toiminut työnimenä teokselle, mutta ihan ilman kömmähdyksiä lykkäyksestä ei selvitty ja niinpä jotkut kaupat ehtivät myymään pienen erän DVD-levyjä väärällä nimellä elokuussa 2016 ennen kuin saivat tiedon uudesta levityssuunnitelmasta.



Näkemäni perusteella pidän erinomaisena juttuna sitä, että 47 Meters Down sai lopulta vähän yllättäenkin teatterilevityksen, sillä pystyn helposti kuvittelemaan, miten kotisohvallakin tuntuvat kivuliaat ja hermoja raastavat hetkoset ovat teatterissa vyöryneet päälle paljon painostavammin. Melkoisen pienellä runsaan viiden miljoonan dollarin budjetilla ja ilman isompien studioiden tukea tehty elokuva keräsikin teatterikierroksellaan päälle 60 miljoonaa dollaria ja se oli ilmestymisvuotensa tuottoisimpia pientuotantoja. Siihen nähden ei olekaan mikään ihme, että jatkoa on jo kiikarissa ja samaa porukkaa kameran takana, eli Johannes Roberts jatkaisi ohjaajana sekä kirjoittajana ja Ernest Riera toisena kirjoittajana. Wikipedia valottelee, että jatko-osa siirtelisi tapahtumia Brasilian rannikolle, jossa useamman hengen porukka lähtisi tutkimaan vedenalaisia raunioita ja luolia vähemmän mukavin seurauksin. Jokseenkin mielikuvituksettomasti nimetty 48 Meters Down ilmestyy näillä näkymin kesällä 2019 ja kyllähän ensimmäinen niinkin mallikasta selviytymistä ja jännitystä ruudulle loihti, että jatkoa ihan positiivisin mielin vartoilen. Kenties odotellessa IMDB:n puolella kehnommat pisteet kerännyt Open Water 3: Cage Dive kelpaa välipalaksi...?

Näitä tulevia kuolettavia kohtaamisia odotellessa voisi tietysti vaihteeksi vilkuilla jotakin hiukkasen leppoisampaa merellistä elokuvaviihdettä, koska sitäkin osastoa katselujonoon on kertynyt. Voinee myös väittää, ettei 47 Meters Down ihan loppuun kulahda kertakatselulla, ja luulisinkin, että uusintahalut heräilevät viimeistään jatko-osan ollessa ajankohtaisempi. No, nyt kun on katsomon puolella painajaisesta selvitty ja pikkuhiljaa palauduttukin, niin voi vielä perään huikata, että aikamoisen inhottavaan ja ahdistavaan paikkaan elokuva pääkaksikon tosiaan tipauttaa. Rauhallisempaa lomailujaksoa seurailee vajaan tunnin verran tehokasta piinailua pimeydessä, mikä lopulta hurjistuu melkoisen tylyyn ja häijyyn höykytykseen, sillä paljon pahempaa on luvassa ennen kuin lopputekstit armahtavat ja päästävät hermolevolle. Siskoksia ei todallakaan tahdota päästä helpolla hampaiden otteesta pelastuksesta haaveilemaan ja ne onnenpotkutkin siellä synkässä syvyydessä ovat melkoisen harvinaisia sattumuksia. Kun kerran jännitystä haetaan ja pyritään kohottelemaan karvat kauhusta, niin melkeinpä kaikki mainitut seikat kallistuvat kokonaisuudessa plussapuolelle. Onhan elokuvassa toki niitä tökkivämpiäkin tuokioita, mutta ehkäpä ne häiritsevät enemmän mahdollisella uusinnalla ja siksipä 47 Meters Down on ainakin kertakatseluun mainio tapaus lajin ystäville.

47 Meters Down (2017) (IMDB)


lauantai 24. maaliskuuta 2018

Song for Marion (Laulu Marionille)

The Shallows toi jokunen päivä sitten ruudulle niinkin hurjaa haikamppailua, että kyseisen armottoman koitoksen perään tekisi mieli vilkaista taas elelyn aurinkoisempia asioita. Tosin Song for Marion, joka tunnetaan myös nimellä Unfinished Song, ei välttämättä ole mikään täysivaltainen ilon ja onnen ylistyslaulu, sillä ennakkotietojen perusteella tämä tarina pitää sisällään myös surua ja käväisee ihmiselon raskaimpien paikkojenkin kautta etsiessään parempia päiviä. Elokuvan ohjanneen ja kirjoittaneen Paul Andrew Williamsin aiemmista töistä minulle on tuttu kuutisen vuotta varhaisempi London to Brighton, joka penkoi antaumuksella niitä nurjempia puolia tarjoillen melko apean ja ahdistavankin pakomatkan lohduttomasta arjesta kallistuen monin paikoin vahvasti ankeusdraamailun puolelle, vaikka ei sentään jäänyt mieleen minään lajinsa tympeimpänä tapauksena. Senkin perusteella uskaltaa olettaa, ettei Williams ole lähtenyt tässä uudemmassa teoksessaan mitään ylisokerista höttöä kehittelemään.


No, eipä kai ole mitään sen suurempaa syytä jo ennakkoon kasata itselleen nihkeää mielialaa, vaan antaa tarinan viedä teilleen ja suhteellisen pirteään tapaan päästään vauhtiin. Isompi porukka on lauluharrastuksen lumoissa, mutta musiikkikaan ei aivan kaikkia pysty tempaisemaan osaksi moniäänistä kuoroa. Yksi yrmynaama nimittäin tahtoo ilmeilyllään tehdä selväksi, ettei tällainen touhu ole lainkaan hänen juttunsa ja niinpä Arthur (Terence Stamp) hieman uhmakkaastikin ja kärsivän oloisena kuluttelee aikaansa odotellen harjoitusten loppua viedäkseen puolisonsa Marionin (Vanessa Redgrave) takaisin kotiin. Yhteisen soiton ja laulun luoma hilpeys ei siis ole ihan jokaiseen tallustelijaan tarttuvaista, mutta vaikuttaa siltä, että kuoroporukka on tottunut Arthurin hiljaiseen äksyilyyn, eikä tästä kummoisempaa kiistaa saada aikaan.

Iäkkäämmistä harrastelijoista koostuvan kuoron kanssa palavalla innolla puuhaava vetäjä Elizabeth (Gemma Arterton) on keksinyt, että joukko voisi ainakin leikkimielisesti ilmoittautua paikkakunnalla pidettävään karsintakilpailuun. Jos ei muuta, niin olisi siinä pienimuotoinen yhteinen tavoite ja päästäisiin ulkoilmaan esiintymään hieman isommalle yleisölle. Kilpailua varten pitäisi keksiä sopivia kappaleita esitettäväksi, eikä Arthur näe tässä touhussa juuri mitään järkeä tai arvoa, vaan vähän lannistaen tuumailee, että jos ei ole mahdollisuutta voittoon, niin miksi vaivautua. Hänelle toisten innostuneet ilmeet eivät siis paljoakaan merkitse, mutta vähän myöhemmin halveksunta muuttuu huoleen Marionin lyyhistyessä kesken harjoitusten.



Pitkään yhteistä taivalta kulkenut pariskunta päätyy lääkärin juttusille ja tutkimusten kautta selviää, ettei Marionin vaivana ole mikään harmiton ja helppo sairaus, vaan näyttää siltä, että hänen elinvoimansa on nopeasti hiipumassa, eikä ole enää paljoakaan tehtävissä. Lääkäri ei uskalla luvata paria kuukautta kauempaa ja yrittää kertoa potilaalle, että nauttisi näistä ajoista niin paljon kuin vain on mahdollista. Kuoroporukka ei tahdo hyvää ystäväänsä hädän hetkellä hylätä, vaan tulee kotiin saakka tervehtimään ja piristämään toista, mikä taas laittaa Arthurin sisällä kiehumaan, sillä hänen näkökulmastaan tällainen huomionosoitus on lähempänä riesaa kuin apua. Hänelle onkin hiukan hankala paikka, kun Marionin heikkenevän voinnin takia pitäisi käydä hakemassa harjoituksista ohjeita sekä materiaaleja, jotta toinen voisi niitä kotona käydä läpi, mutta pyynnöstä kuitenkin suostuu kiusalliseen vierailuun ja alkaa vaivihkaa vähän lähentyä muiden kanssa.

Marion ei siis vakavasta sairaudestaan huolimatta tahdo laittaa loppua yhteisille lauluhetkille ja muillakin intoa riittää jatkaa eteenpäin. Elizabeth alkaa miettiä, että josko porukkaa voisi vähän venyttää siten, että päästäisiin puhtaasta kuorosta yhtyeen suuntaan ja saataisiin musiikkiin mukaan rock-vivahteitakin. Muiden toimiessa yhtenäisenä joukkona harrastuksen parissa toisiaan tukien, alkaa Arthur enenevissä määrin vetäytyä itseensä vellomaan murheisiinsa. Vääjäämättömän lähestyessä ja lopulta suuren surun koituessa kannettavaksi ja kärsittäväksi, alkaakin näyttää siltä, että Arthur haluaa jäädä yksin ilottomaan ja kolkkoon maailmaansa. Muiden tarjoama tuki ei kiinnosta ja muutenkin hän näyttää olevan taipuvainen ottamaan etäisyyttä lähisukulaisiin, jolloin nämä pyrkimykset kiristelevät jo entisestään viileitä välejä pojan kanssa ratkeamispisteeseen. Noinko vain Arthurin kohtalona on myöhäisten vuosien yksinäisyys ja lohduttomuus...?



Kieltämättä elokuvan edetessä päästään paikkoihin, joissa elämänhalu ja yleinen ilo on vähissä, eikä toivo paremmasta kovin kirkkaana jaksa kaukaisuudessa tuikkia. Sympaattisten sivuhahmojen suurehko joukko pitää parhaansa mukaan sinnikkäästi huolta, ettei kärttyisä ja eristäytymään pyrkivä Arthur kuitenkaan jäisi surussaan yksin. Yleensä itselläni on taipumusta mäkätellä, jos touhu tunnelmineen alkaa kallistua liian ankeilupainotteiseksi, mutta mielestäni Song for Marion tälläiset suoranaiset murheilla mässäilyt ja niihin jämähtämisen välttää. Puolivälin kohdille on ajoitettu taipaleen raskaimmat tuokiot, mutta alle 90-minuuttinen elokuva ei suinkaan tee näistä surullisista ja apeista aatoksista mitään pysyvää tunnetilaa, vaan pikkuhiljaa katsetta kohdistellaan muihin suuntiin. Kestoon liittyen voisi sen verran sanoa, että poistettujen kohtausten valikosta löytyy yhdeksän kappaletta keskimäärin minuutin mittaisia nipsaisuja, mutta eipä niitä osaa elokuvaan kaivata ja se tuntuukin paremmalta ilman näitä lisäyksiä, eli tiivistely ja trimmailu toimii tämän teoksen kohdalla.

Loputtomien synkistelyjen sijaan näyttääkin ennemmin siltä, että liiallista raskautta halutaan välttää, koska melko nopeasti kurjien koitosten lomaan lähdetään sovittelemaan kepeämpää puolta rinnalle kulkemaan. Miksikään varsinaiseksi musikaaliksi Song for Marion ei missään vaiheessa käänny, vaikka lauluja toki läpi elokuvan kuullaankin, ja mielestäni onkin parempi painotella hahmovetoista draamaa kuin heittäytyä liian innokkaasti ihmettelemään harjoituksia sekä kilpailuja, koska kyseessä kuitenkin on pitkälti Arthurin tarina ja sitä kautta se sydämellisyys löydetään herkimpiin hetkosiin. No, musiikkia kuitenkin kuullaan, sillä ennen suurta kisaa olisi kymmenisen harjoittelukertaa hyödynnettävänä ja niiden mukana saadaankin sekalaisia kommelluksia ja kummallisia kokeiluja keventemään ilmapiiriä. Onneksi maltetaan pysytellä kohtalaisen hillityllä linjalla, eikä mikään täysmittainen sekoilu varastele viehätystä. Kilpailuosuuskin hoidetaan mielestäni hyvällä maulla läpi, eikä monessakin mielessä tyydyttävästä lopputuloksesta jää paljoa muristeltavaa, vaan kilpailun kautta löytynyt tie toipumista kohti vaikuttaa lupaavalta.



Lauleluja ei tee mieli latistella tai vähätellä silkaksi sivuseikaksi, mutta kyllä huomio ihan oikeutetusti enemmän Arthuriin kiinnittyy ja Stamp tuntuu osuvalta valinnalta hiljaisesti äristelevän muristelijan rooliin. Tyypistä ei tehdä mitään järjestelmällisesti kaikille vihoittelevaa ylikiukkuista tapausta, mutta toisaalta, kuten Elizabeth eräässä vaiheessa toteaa, että mahtaa olla vallan vaikeaa tällaisissa kengissä elämässään kuljeskella ja mietiskeleepä miekkonen itsekin, ettei nauti enää oikein mistään. Näistä lähtökohdista saisi varmaan väkerrettyä paljonkin piinaavamman elokuvailtaman, mutta murheet ja pienet sekä isommat ilot tasapainotetaan tyydyttävään tapaan. Stampin hillitty ja vähäsanainenkin suoritus tuo Arthurin piilotetut sekä padotut tunteet katsojan eteen, ja kun ne lopulta lähtevät väkisinkin purkautumiskanaviaan hakemaan, niin tuntuu se ruudun toisellakin puolella. Vaikka välit paikoin ovat kovallakin koetuksella, niin minusta Arthurista ei onneksi lähdetä luomaan liian vastenmielistä tyyppiä, vaan mukana on hellyyttä ja herkkyyttäkin, toki usein vähän kauempana pinnan alla. Hänen puolestaan tuntuukin pahalta, kun näyttää siltä, että toinen ajaa itseään entistä ahdistavampaan ja ilottomampaan mielentilaan, josta ulospääsy alkaa vaikuttaa miltei mahdottomalta. Onneksi tarina verkkaisen sydämelliseen ja lämpöiseenkin tapaan etsii näistä pahoista paikoista ulospääsyä asetellen hiljaiset suurta sisäistä surua sisältävät tuokiot ja rauhalliset läheisyyden hetket koskettavaksi kokonaisuudeksi.

Synkistely onkin murheelliselle tarinalle vähän pakollinenkin paha, eikä raskaita aikoja välttämättä olisi kovin mielekästä lähteä mihinkään satunnaiseen hupsutteluun hukuttamaan, mutta onneksi Song for Marion ei näistä taakoistaan huolimatta muotoudu miksikään myrtyneiden ja murtuneiden mielten lohduttomaksi tutkielmaksi. Pohjavire pysyy toiveikkaana, vaikka unelmat ja haaveet vaihtuisivat varjopuoliin ja vähintään hetkellisesti itkuisiksi vaiheiksi. Tarina kääntyykin hiljaiseen tapaansa hyväntuuliseksi teokseksi, jossa olisi minusta paljonkin kehuttavaa vielä näiden lätinöiden lisäksi, mutta silti sanoisin, ettei Song for Marion ainakaan yhden katselun pohjalta paikkaansa lajityypin kyynelehtivien klassikkojen joukosta nappaa. Ennemmin se on sujuvaa sekä tyylikkäästi toteutettua hillitympää nyyhkydraamaa, joka ei lähde katsojaa väkisin vetisyttämään tai muutenkaan suurinta tunteiden pauhua kohottelemaan. Roolissaan varsin jykevä Stamp varmistaa osaltaan, ettei harhailla liian lässylle linjalle, ja tulkinta pysyy hahmolle uskollisena heltymisistä huolimatta. Pienimuotoisempi plus monesti hiljainenkin tunteilu kuitenkin koskettaa moneen otteeseen ja haikeansuloinen loppulaulu seisauttaa kuuntelemaan korvat tarkkoina sekä silmäkulmat kosteina. Näinpä suoraan sydämestä laulellaan laatukäyrä viimeisillä minuuteilla kohtalaiseen nousuun ja katsoja pääsee tuijottelemaan lopputekstejä positiivisten sekä mukavien mielialojen vallitessa hyvien herkistelyjen jälkeen.

Song for Marion (2012) (IMDB)


tiistai 20. maaliskuuta 2018

The Shallows

Toistaiseksi vielä jonkinlaiset jäät pötköttävät vetten yllä ja uimapuuhat tuntuvat vielä kovin kaukaisilta kesäharrasteluilta, niin uskaltaa hurjempiakin meripetoja ruudun kautta vilkuilla. Lisäksi tulee pikkuisen tasapainoa, sillä viime aikoina söpösteleväisemmät ja suloisemmat eläinmaailman epelit ovat kotikatsomossa vilistellen viihdytelleet, mitä nyt yksi ikikiukkuinen ankka käynyt säännöllisin väliajoin rähistelemässä ja riehumassa. Palomino toi ihasteltavaksi draamailun taustalle hevosia ja Beethoven's Big Break nimikkotähtensä mukana monenkirjavan kerhon nelijalkaista väkeä, ja jos kerran heppaset ja hauvat saavat ruutuaikaa, niin kaipa sitä otollisena ajankohtana on ihan reilua päästää haitkin haukkailemaan ja hyökkäilemään. Kenties nämä puraisevammat puuhat eivät niinkään awww-huokauksia saa aikaan, mutta silloin tällöin ne kauhunkiljahduksetkin ovat ihan tervetullutta vaihtelua elokuvahetkien joukkoon.

Veitikkamainen vuhistelu haukahteluineen on siis vaihtumassa brutaaliin ja armottomaan ateriointiin, mutta mahdollista järkytystä voinee myöhemmin yrittää paikkailla jollakin herttaisen höttöisellä hömpöttelyllä. The Shallows ei minulle mikään ennennäkemätön teos ole, vaan se tuli tuijoteltua ensikertaa viime vuoden puolella ja silloin oli aikomuksena elokuvasta muutama sananen näpytelläkin, mutta homma jäi haaveen tasolle, eli tässäpä sitä olisi toinen yritys tuloillaan. Vaikka kyseessä onkin tavallaan kohtalaisen pikainen kertailu, niin luulisin, että kirkkaissa väreissä hehkuva merellinen kuvasto toimii näin lopputalven puolella melkoisen mukavasti, mitä nyt verenpunaiseksi värjäytyvät vedet saattavat viedä vähäsen aurinkoisen rantatunnelmoinnin lumoa...



Mutta siispä siis viimein rantoja kohti ja omaa unelmapaikkaansa lomamatkan huipennukseksi onkin etsimässä Nancy (Blake Lively), ja hän on saanut kyydin paikalliselta miekkoselta, joka tietää mainion kohteen toisen toiveita täyttelemään. Reissu lumoavan metsikön halki sujuu suhteellisen leppoisasti niitä näitä rupatellen ja vähitellen selviää, ettei määränpää ole ihan mikä tahansa sattumanvarainen paratiisiranta, vaan tavoitteena on löytää sama paikka, jossa Nancyn äiti vietti aikaa vuonna 1991. Alkuperäisenä aikomuksena Nancylla ei ole ollut viettää vapaa-aikaa yksikseen, mutta niinpä vain matkakaverilla ovat edellisen päivän juhlimiset lipsahtaneet sen verran rankemmaksi huvitteluksi, ettei hänellä riitä enää kuntoa aaltojen sekaan pulahtamiselle.

No, Nancy ei tästä takaiskusta huolimatta ole halunnut omia suunnitelmiaan muutella, ja köröttelyn päätteeksi auto löytää tiensä pois metsikön katveesta ja edessä avautuva maisema selkeästi matkaajaa miellyttää hyvinkin suuresti ja kyllähän se katsomoonkin kelpaa. Ystävällinen autokuski alkaa tehdä lähtöä, mutta ihan ylhäiseen yksinäisyyteen Nancy ei silti jää, sillä laineilla näkyy porhaltavan parikin nuorta miestä lautoineen, eli mistään huippusalaisesta ja koskemattomasta lomakohteesta ei sentään ole kyse. Nancykaan ei aio pitkään rannalla loikoilla joutilaana, vaan alkaa ensisilmäysten jälkeen määrätietoisesti laittaa kamppeitaan kiitokuntoon ja hetkistä myöhemmin välineet on huollettu, joten eipä muuta kuin innolla merta kohti ja vauhtia antavia aaltoja etsimään.



Kohta laineiden päällä viuhtoo hurjasti taiteillen kolme uskaliasta urheilijaa ja siinä samalla jokunen sanakin vaihdetaan, mutta vähän vaikuttaa siltä, ettei Nancy ole niinkään kiinnostunut sen suuremmin jutusteluihin syventymään, vaan vyöryvät vedet vetävät puoleensa voimakkaammin. Muutenkin nuorukaisilla alkaa olla päivän lautailukiintiö täynnä, mutta Nancy taas aikoo jatkaa vielä niin pitkään kuin olosuhteet vuorovesien ja valon suhteen sallivat. Ennen lähtöään kaverukset kuitenkin ehtivät neuvomaan Nancya liittyen alueen vaaroihin, sillä aivan pinnan alla katseelta näkymättömissä on terävää kivikkoa, joka vähitellen paljastuu iltaa kohden veden vetäytyessä. Nancykin päättää pitää pikkuisen taukohetkosen ennen päivän päätteleviä koitoksia ja suuntaa rannan puolelle.

Lautailujen välissä on sopiva hetki soitella siskolle kuulumisia kotiin, mutta puhelusta tulee Nancylle hankalampi seliteltävä, kun isä tahtoo myös vaihtaa jokusen sanasen ja alkaa kysellä, mitä tytär oikein aikoo tulevaisuudellaan tehdä ja miksi opinnot ovat keskeytyneet. Ilmeisesti näistä arjen rasitteista Nancy on juuri halunnut ottaa hetken irtioton, eikä lainkaan tahtoisi sen syvemmin paneutua niiden pähkäilyyn unelmarannallaan, joten rupattelu jääkin lopulta lyhyeksi ilta-auringon kaunistamien aaltojen kutsuessa. Jos puhelu pikkuisen mielessä harmittaakin, niin laineilla saatu yllättävä delfiinien tervehdys taas piristelee tunnelmaa ja tämän kivan kohtaamisen innoittamana Nancy kauhoo lautansa kanssa kauemmas merelle.



Edestä ei enää silkkaa ihanuutta löydykään, vaan Nancy törmää kelluvaan raatoon ja mikä huolestuttavampaa, niin näyttää siltä, että tätä edesmennyttä merten jättiläistä on käynyt haukkaamassa jokin terävähampainen hirvitys. Kovin pitkää aikaa harkinnalle sekä vetäytymiselle ei suoda, ja tuskinpa Nancy edes kunnolla ehtii ymmärtää lipuneensa valkohain päivällispöytään ennen kuin oleilu apajalla kääntyy hengenvaaralliseksi. Ymmärrettävistä syistä hänelle tuleekin kova kiire rannan tarjoamaa turvaa kohti, mutta tässä tapauksessa sinänsä lähellä häämöttävät hiekat ovat kuitenkin liian kaukana. Koko ajan lähemmäs pintaa vetisestä valtakunnasta kohoavat terävät kivikot ovat jo sinänsä suuri vaara, mutta ne ovat murheista pienimpiä, kun perässä on jotakin paljon tappavampaa. Hai onkin jo havainnut Nancyn ja siitä käynnistyy koitos, joka kysyy sekä fyysistä kestävyyttä että mieleltä lujuutta, eikä tilannetta yhtään auta heti kohdatessa tapahtuva haavoittuminen, mutta sinnitellä pitäisi ja toivoa jonkinlaista pelastusta kiperään tilanteeseen...

Minusta The Shallows kuljettelee katsojaa alkupuolellaan mukavan rauhalliseen tahtiin hengenvaarallisia hetkiään kohti, eikä tarinalla ole tarvetta pikaisimman polun kautta lähteä hain hampaisiin. Toki ihan alkuun saadaan lyhyt sekä pahaenteinen kurkkaus tuleviin tapahtumiin, kun rannalla vaelteleva pikkupoika löytää hiekoille huuhtoutuneen kameralla varustetun kypärän ja alkaa tutkailla taltioitua videota. Pikainen välähdys pelottavasta hammasrivistöstä viestii, mitä tarinalla on toisella puoliskollaan tarjoilla, kun kameran kuvat kääntyvät hauskasta lainelautailusta kauhuun. Ehkäpä sitten tekijät kokivat tarpeelliseksi heittää elokuvan käynnistelyn yhteyteen tällaisen ennakkomaistiaisen julmistelusta, jotta voivat seuraavat 20 minuuttia viritellä verkkaisemmin tunnelmia ja taustoja? Minusta pärjättäisiin ilman tätä säpsähdyttävää ja pikkuisen irrallista avaustakin, eikä touhu silti menisi tylsäilyksi, sillä ihmeteltävää kyllä riittää pitämään kiinnostusta yllä, mutta lähteehän homma näinkin suhteellisen sujuvasti liikkeelle.



Tykkään kyllä siitä, että maltetaan viettää vajaa kolmannes selvästi leppoisammissa merkeissä, koska välillä tylympiä selviytymiskoitoksia seuraillessa tuntuu siltä, että pikkuisen pakonomaisesti lähdetään vauhdilla viskomaan tyyppejä petojen suihin ennen kuin katsojalla edes on kunnollista tilaisuutta tutustua hahmoihin. Mainittu lyhyt poiminta tulevien tapahtumien keskeltä ei sinänsä mitään varsinaisia veritekoja heti kuviin tempaise, mikä mielestäni myös toimii elokuvan eduksi, sillä voisin veikkailla, että olisi hiukkasen hankalaa lähteä minkään mittavamman teurastuksen perään nautiskelemaan lämpöisistä rantanäkymistä, mutta samalla saadaan kuitenkin vahvasti vihjaistua, että kovempaa kamppailua on luvassa, eikä siitä kukaan ole helpolla hengissä selviämässä. Missään tapauksessa tuntikaupalla ei ruutuminuutteja tunnelmointiin tuhlailla, joten suuremmin jahkailevaa pohjustelua on turha tässä tapauksessa pelätä, vaikka kyse ei toki mistään tiivistahtisimmasta vyörytyksestä olekaan. Itse olisin varmaan viihtynyt mainiosti pikkuisen pidempäänkin rentoa lomailua seuraillen, mutta ymmärrän kyllä, että paketti on tahdottu pitää suhteellisen piukkana jännitystä painotellen, ja niinpä kokonaiskestoakin on levyllä vain runsaat 80 minuuttia.

Vähitellen edessä siis on hauskan ja vauhdikkaan aaltourheilun vaihto selviytymismoodiin, mutta tässäkään ei onneksi lähdetä pelkkien raatelevaisten kohtaamisten varaan rakentamaan tuikeita tuokioita, ja elokuvan keskimmäinen kolmannes onkin enemmän harkinnan, sietämisen ja vaanimisen värittämää jännitystä, joka tuntuu ainakin pyrkivän todenmukaisuuteen. Yleisestikin saa nopeasti tuntuman, ettei The Shallows lopulta tahdo sysätä katsojan kestokyvyn koettelua veristelyn ja irtoraajojen varaan, ja niinpä Nancyn selviytymishaaste sisältää muutakin kuin nälkäisen ja säälimättömän hain. Perustilanne asetellaan sellaiseksi, ettei paljastuneella kivikolla voi loputtomiin pelastustaan vartoilla, sillä yön jälkeen vuorovesi vaihtaa vähitellen suuntaa ja hain homma helpottuu karien painuessa pikkuhiljaa takaisin pinnan alle.



Onneksi jännitysnäytelmä ei sentään näin yksioikoinen ole, vaan ylle pimenevä yökin on pelastavasta laskuvedestä huolimatta samalla yksi kiusa lisää, koska auringon myötä lämpökin lähtee ja vesien ympäröimä kallio käy kovin kylmäksi ja samaan aikaan kiristyssiteeseen köytettyä jalkaa uhkaa kuolio. Kovin haavoittuvassa sekä lohduttomassa tilassa huoli ja paniikki ovatkin nousussa, kun vointi hiipuu ja samaan aikaan muutkin otukset ympärillä alkavat vainuta mahdollisen aterian. Näinpä katsojaa pyritään piinailemaan muutenkin kuin vain haita vilauttelemalla ja välitöntä haukkausuhkaa ylläpitämällä. Siitäkin tykkään, ettei Nancysta kuitenkaan tahdota tehdä mitään avutonta raukkaa, vaan hän alkaa nopsasti kehitellä suunnitelmaa pedon päihittämiseksi. Seuraakin uskaliasta yritystä aamuyön hämärissä, mistä tietysti saattaa syntyä lisää kipeitä kolhuja. Kehuvaa kommenttia antaisin myös näiden hämärien hetkien hyödyntämisestä, koska pimeä vesi kätkee pedot ja muut vaarat tehokkaasti, mikä on vain lisäplussaa jännityksen kannalta.


The Shallows onkin hirviönsä suhteen maltillisen linjan tapaus ja etenee sinänsä perinteisen kaavan mukaan, eli alkupuolella nähdään lähinnä epämääräisempää muotoa veden alta, yksittäistä evää tai lyhyitä välähdyksiä. Säästeliäisyys alkaa väistyä elokuvan lähestyessä viimeistä kolmannestaan, jolloin peto pääsee kaikessa komeudessaan tai kenties kauheudessaan kuviin runsaammin. Jälkikäteen lueskelin IMDB:n triviaosastoa ja jokseenkin yllätyin sinne kirjatusta tiedosta, että varsinainen ruutuaika hain osalta jäisi muutamaan minuuttiin. Samasta paikasta löytyy muutenkin ihan mielenkiintoista juttua vesipetoon liittyen lähtien siitä, että haista päätettiin tehdä naaras sen takia, että ne tavallisesti ovat uroksia kookkaampia valkohaiden tapauksessa. Lisäksi sivuston perusteella ohjaaja Jaume Collet-Serra oli sillä kannalla, että naarashai olisi muutenkin pelottavampi vastus jo lajityypillisen käyttäytymisen kannalta.

Kuvissa nähtävä hirmuinen hurja luotiin pitkälti tietokoneavusteisesti ja lähtökohta ainakin oli tehdä eläimestä ulkomuotoineen ja käyttäytymisineen todenmukainen, josta asteittain lähdettiin nostamaan kierroksia kohti viimeistä yhteenottoa. Toivottu lopputulos vaati tuhansien tuntien tutkimustyötä, joten erinäistä materiaalia aiheeseen liittyen tuijoteltiinkin ahkerasti ja triviaosastolta löytyvien kommenttien perusteella tekijät olivat aikaansaannokseensa varsin tyytyväisiä. Eipä tälläkään katsojalla ole suuremmin ulistavaa liittyen kuvissa varsin raivoisastikin raatelevaan hirvitykseen. Muutamasta otoksesta toki paistaa melko selkeästi läpi, ettei kyseessä mikään ihka-aito ja elävä yksilö ole, mutta nämä sekunnit eivät mielestäni niin merkittävästi häiritse, että katselunautinnon tai piinan pilaisivat. Loppuun ladataankin hurja rutistus, mikä sinänsä koettelee niitä realismin rajoja, mutta kyllähän tiukka tappelu ennen lopputekstejä tavallaan kuuluu asiaan. Kyseinen kamppailu ei henkilökohtaisiin suurimpiin suosikkihetkiin elokuvassa lukeudu, mutta eihän se mikään kehno kyhäelmä todellakaan ole ja näyttää siltä, että pyristelyihin on tosissaan tahdottu saada räjähtävää liikettä, eikä lähdetty pitkitellen venyttämään väkisin. Siinä mielessä Nancyn tuikea taisto selviytymisensä puolesta saa arvoisensa päätöksen, eikä todellakaan lässähdä löysäilyksi.



Jos mietin ja muistelen muita näkemiäni samaan lajiin sopivia haielokuvia, niin väittäisin, että vuoden 2003 Open Water on vähintään pykälää todenmukaisempi tapaus ja vaikutelmaa vahvistelee kyseisen tekeleen selvästi amatöörimäisempi toteutus pienine budjetteineen. Ehkäpä The Shallows on siinä suhteessa lähempänä vuoden 2010 haipiinaa The Reef, josta myös kovin tykkäilin. Karkeasti jaotellen mainitut kolme kyllä kaikki menevät mielestäni tähän pienimuotoisemman ja todellisuutta tavoittelevan selviytymisjännityksen kerhoon, kun taas suuremman luokan seikkailut sekä 2010-luvulla sarjatuotantona tehtaillut Sharkanado-pöllöilyt ja muut vastaavat ovat sitten omia lajejaan.

Nähtynä on myös varsin irrallinen "jatko-osa" tämän arkisemman suuntauksen käynnistäneelle tarinalle, eli Open Water 2: Adrift, joka ei alkuperäiseen liittynyt muistaakseni mitenkään ja pyrki nimellään lähinnä hyödyntämään ensimmäisen taloudellista menestystä. Muistikuvat ovat vähän hiipuneet, mutta jotenkin kehnona ja typeränä tuo on jäänyt mieleen, mutta ehkä sekin uusintaan vielä pääsee. Viime vuonna ilmestyi vielä kolmas osa Open Water 3: Cage Dive, enkä oikein usko, että silläkään on paljoakaan tekemistä ensimmäisen kanssa ja IMDB:n pisteiden perusteella laatukin lienee vähän mitä sattuu. Nimen perusteella kyseisessä teoksessa kauhua koetaan pieleen menneen häkkisukelluksen jälkeen ja vastaavasta tilanteesta kauhunväreitä käsittääkseni kiskoo samaisena vuonna ilmestynyt 47 Meters Down, jonka olenkin ehtinyt jo kokoelmaan hankkimaan. Siitä varmaan tuleekin kirjoiteltua, kunhan kiekko ehtii katseluvuoroon ja luulen myös, että jossakin vaiheessa hyllyyn tiensä löytää myös tuo Open Water 3: Cage Dive otollisen tarjouksen innostamana...



Vielä tahtoisin palailla elokuvan alkuun onnellisempiin hetkiin ja ylistellä upeita maisemia, sillä mielestäni The Shallows on kehunsa niiltäkin osin ansainnut. Vaikka suuri osa materiaalista kuvattiin studion puolella, niin kyllä aitona kuvauspaikkana toiminut Australian ja Uuden-Seelannin välissä sijaitseva Lord Howe Island vahvan jälkensä elokuvaan painaa. Ilmeisesti Collet-Serran ajatuksena olikin ripotella aitoja näkymiä läpi elokuvan, jotta se ei vaikuttaisi puhtaalta studiotyöltä. Kokonaisuudessaan kuvauspäiviä kertyi 47 kappaletta ja ne ajoittuivat loppuvuodelle 2015 lokakuusta joulukuulle. Tietenkään näillä seuduilla silloinkaan ei mikään varsinainen talvi ollut valloillaan, mutta IMDB:n triviaosastolla mainitaan, että pääroolin esittäneelle Livelylle suurin vaikeus oli, kun piti viileistä säistä huolimatta yrittää luoda huomattavasti lämpöisempää vaikutelmaa. Ihan ongelmatonta saarella hääräily ei muutenkaan ollut, sillä kaukaisessa kohteessa kuvaamiselle oli lisärajoituksia, jotka eivät niinkään studiotyöskentelyä paina. Etäisyyden lisäksi saarella haluttiin suojella uhanalaista lintulajia, joka pesi alueella ja siksi kuvausryhmän käyttämiä kulkuvälineitä rajoitettiin. Matkat kuvauspaikoille taitettiin enimmäkseen pyörillä ja lisäksi lintujen läheisyydessä piti kulkea jalan, sillä eläinten vahingoittaminen oli ehdottomasti kiellettyä.

Väittäisin, että etenkin alkupuolelle taltioidut kauniit kuvat olivat vaivan arvoisia, sillä puustoisemman taipaleen jälkeen avautuva rantamaisema on mielestäni aidosti hurmaava. Hehku tuntuu niinkin voimakkaana, että on vaikea uskoa kuvauspäivien osuneen viileämmille kuukausille ennen paikallista kesäkautta, mutta sehän on sitä toimivaa elokuvataikaa kai parhaimmillaan. Näissä näkymissä viihtyisi ja viettäisi mieluusti päivän jos toisenkin, minkä takia itse kovin tykkäilen ratkaisusta, että suunnilleen ensimmäiset 20 minuuttia saa menosta ja upeista taustoista nautiskella rauhallisemmin ennen veristelyjä. Katsomossakin odottelee innolla ensimmäistä ryntäystä aaltoja päin ja kyllähän vesimassa velloo ja vyöryy niinkin vetovoimaisesti sekä hypnoottisesti, että sitä mielellään toljottelee. Hidastuksilla herkuttelukaan ei lainkaan laita närästelemään, vaan tällainen toiminta ansaitsee myös kiitoksensa ja tyyliteltyjä hetkosia katsellessa miltei tuntee talvikauden piiskaamien sisuskalujen siirtyvän keväisempään olotilaan.



Parhaimmillaan lumoavaa ja kauttaaltaan vähintään ihastuttavaa merellistä kuvitusta saadaan ylempää ilmasta taltioituna omanlaistaan seesteisyyttä sekä etäisyyden tuntua tuomaan, mutta pinnalla viihdytään myös houkuttelevasti ja pitäähän sinne alapuolellekin tietysti kurkistella, vaikkei pohjamutia lähdettäisikään tonkimaan. Alkupuolen kaunista kuvastoa katsellessa alkaakin helposti haikailla hieman hilpeämpien lainelautailukoitosten perään, ja kyllähän sitäkin sarjaa saattaisi hyllystä löytyä katseluhaluja helpottamaan. Vuoden 2002 Blue Crush tulikin muutama vuosi sitten kommentoitua, mutta sille melkeinpä vuosikymmentä myöhemmin tehty jatko-osa Blue Crush 2 odottelee edelleen vuoroaan, ja kunhan sopiva aika sillekin järjestyy, niin samassa yhteydessä voisi hyvinkin vilkaista ensimmäisen toistamiseen, koska siitä muistaakseni kohtalaisesti tykkäilin.

Kehujakin keräillyt vuonna 2012 ilmestynyt Chasing Mavericks on myös kokoelmaan päätynyt, kuten vuotta tuoreempi tapaus Wave Breakers. Kummassakin ilmeisesti etsiskellään haastavia aaltoja taitojen hiomiseksi ja kaipa myös oheisohjelmaa siinä sivussa kehitellään. Matthew McConaugheyn tähdittämä vuoden 2008 Surfer, Dude voisi piakkoin päästä taas kertailuun, koska sattuu olemaan sympaattinen komedia, vaikka tyylittelevät lautailuotokset lopulta jäävätkin määrältään vähemmäksi kuin mitä toivoa voisi. McConaugheylta pitäisi tämän vuoden puolella ilmestyä myös jossakin määrin saman aiheen laitamilla liikuskeleva The Beach Bum, jota innolla odottelen ja varmaankin omaksikin hankin. Vuonna 2011 ilmestynyt Soul Surfer on jo jonkin aikaa notkunut ostoslistoilla, sillä haihyökkäyksen ja vakavan loukkaantumisen jälkeen laudan päälle palaavan nuoren naisen tarina kyllä kiinnostaa.



Luultavasti suurin osa mainituista teoksista päästää katsojansa pikkuisen pienemmällä piinalla kuin The Shallows, joka minusta onkin sarjassaan erittäin toimiva yhdistelmä kauneutta ja kamaluutta. Alkujaan ohjaajaksi oli ilmeisesti pestattu Louis Leterrier, mutta ehkäpä oli elokuvalle eduksi, että hän korvautui Collet-Serralla, sillä voisin olettaa Leterrierin painottavan enemmän vauhtia ja toimintaa, mikä ei välttämättä tällaisen tarinan kannalta ole paras lähestymistapa. Tokihan Corret-Serralta löytyy myös toiminnallista elokuvahistoriaa, sillä haikamppailua edeltävinä vuosina 2014 ja 2015 hän ohjasi Liam Neesonia elokuvissa Non-Stop ja Run All Night. The Shallows todistaa myös, että kyllä sitä vimmaisempaa viiletystä saadaan aikaan tarvittaessa ja etenkin loppupuolella vääntö kovenee ja kuumenee kirjaimellisesti. Ne pelastavat enkelit ovat tässä tarinassa vähissä ja taipuvaisia tuottamaan pettymyksiä, joten Nancyn pitää itse suuresti riskeeraten kamppailla vastaan ja siinäkin suhteessa Lively on osassaan erinomainen. Onneksi tehosterevittely ei hurjisteluista huolimatta karkaa käsistä tai riistäydy ihan älyttömyyksiin haudaten näyttelijää alleen, mutta lopun lähestyessä selkeästi annetaan periksi siitä puolivälin todenmukaisemmasta menosta.

Ainakin minulle The Shallows kokonaisuutena näyttäytyy mainiona pakettina, vaikka ainahan voi toivoa esimerkiksi ne tunnelmoivat tyylittelyt pidemmiksi pätkiksi, mutta tosiaan ihan mukavasti ihasteltavaakin on mukaan saatu. Ilmeisesti moni muukin löysi teoksesta tykkäiltävää, sillä suhteellisen pienellä budjetilla viimeistelty The Shallows keräsi maailmanlaajuisesti kiitettävän kassavirran ja kipusi tuotoissaan yli sadan miljoonan dollarin. Aiemmin tekstissä tulikin mainittua muutama vastaavanlainen elokuva, mutta eipä näitä silti mielestäni ole kyllästymiseen saakka tehtailtu, vaikka tarinoissa kieltämättä yhtäläisyyksiä onkin. The Shallows päätyy vääntämään omalla listalla tosissaan lajinsa kärkipaikasta, eikä se mikään ihme ole, sillä karu koitos on napakasti sekä tyylikkäänsti toteutettu ja rakentelee sinänsä pienistä palasista jännittäviä paikkojaan. Tässä tapauksessa matka paratiisista piinaavaan painajaiseen on melkoisen lyhyt, kun aurinkoinen ja unelmainen rantaloma vaihtuu melkeinpä silmänräpäyksessä raakaan ja rajuun selviytymiskamppailuun kiskaisten katsojankin kanssakärsijäksi, eikä kovin montaa helpotuksen hetkeä suostu suomaan.

The Shallows (2016) (IMDB)