sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Tunturimaan kesää / Nyky-Lappia / Tunturiin tulee kevät

Kohtapuoliin kulahtaneen kuukauden aikana on saariston lasten seikkailujen taustoja kaunistaneita merellisiä maisemia tihrusteltu, joten tähän väliin sopinee vaihteluksi pikainen hipsaisu satoja kilometrejä pohjoiseen ja samalla menneiden aikojen Lappia ihmettelemään. Tammikuinen lyhytdokumenttien kolmikko kierrätti katsojaa Petsamossa, Lemmenjoella ja Kilpisjärven talvisilla seuduilla porokulkueen kyydissä vuosien 1935 ja 1948 välissä. Helmikuinen myös kolmesta dokumentista koostunut valikoima suuntasi ensin Tenolle lomailijoiden kanssa veneilemään, sitten ajelemaan Suomen, Ruotsin sekä Norjan jylhille teille reissun huipentuessa rajanaapurin upeiden vuorten ja vuonojen kuviin, kun taas viimeinen osio vaihtoi verkkaisempaan talvikauteen Suomen pohjoisimman kylän, eli Nuorgamin elämänmenoa edellisen vuosisadan puolivälissä tarkastellessa. Taas on aikomuksena raapaista levyltä kolmen kerho pureksittavaksi, sillä näitähän vielä jonkin verran riittää. Vuosikymmen vaihtuu samalla 1960-luvun puolelle ja otsikot lupailevat kesäisiä kuvia tuntureiden maasta, eli höpöttelenpä niistä hiukan.


Tunturimaan kesää (Summer on the Fells)


1900-luvun toiselle puoliskolle siirtyillessä saadaan lyhytdokumenttien kuviin vähäsen väriäkin mustavalkoisuuden tilalle, vaikkakin näin alkuun piristys näyttää hivenen haalistuneelta. Sepä ei estä tunturipuroja kauniisti solisemasta, mikä kertoo, että kevätkausi on viemässä voittoa pitkistä ja pimeistä pakkasvallan päivistä, vaikkakin viimeiset lumet tahtovat vielä sinnikkäästi auringon hehkulle vastaan laittaa rinteillä patjoina pötkötellen. Kertojakin tätä pohjoisen loimotuksen lämmintä hehkua hehkuttelee, eikä kesän lähestyessä viimeisillä jääpaloilla paljoakaan mahdollisuuksia ole, vaan valtaisat sulamisvedet päätyvät pienenevine jäälauttoineen seikkailemaan kasvavia jokia pitkin kohti maailman meriä. Vuodenaikojen vaihtumista esitellään myös pohjoisen kasvillisuuden hitaalla virkoamisella uuteen elämään.

Tunturimaan kesää ei tyydy kuvaamaan vain kasvillisuuden kohoamista uuteen loistoon hämärän kauden jälkeen, vaan myös ihmiselon aktiivisempi ajanjakso saa huomiota. Kesäkaudella voi siirtää arkiset aherrukset pimeistä pirteistä päivänvaloon, ja niitä sitten riittääkin, eikä iltahämykään keskikesän yöttömien öiden aikaan juuri armahtele. Kertojan mukaan työjako ei raadannassa aivan tasapuolinen sukupuolten välillä ole, vaan naisille sysätään usein talouden raskaimmat työt. Miesten juttuja ovat veneenrakennus, metsästys ja kalastus, mutta vihjaistaanpa myös, että heille jää kesäisinkin enemmän joutoaikaa, jonka voi käyttää vaikkapa maailmanmenosta rupattelemiseen. Kuvissa paikkaillaan vanhoja ja tehdään uusia kalaverkkoja sekä muutakin pientä askaretta. Jos sattuu porolaumoja paimentamaan, niin niiden kanssa pitää kovimpia kesähelteitä sekä verenimijöitä paeta pohjoisempaan korkeampien tunturien turvaan raikasta ilmaa ja viileitä tuulahduksia nuuskimaan. Sanoma siis on selvä, ettei lyhyttä kesää voi loikoillen viettää, sillä ruokapuolen omavaraisuusaste on kohtalaisen korkea. Jos päättää lomailua venytellä, niin kostautuu se niukkana talviaikana.



Harvahkon ihmisasutuksen tienoilla talsiessa puhellaan myös koltista, joita erottaa muista saamelaisista yhtenä merkittävänä tekijänä ortodoksinen uskonto. Dokumentissa mainitaan, että joitakin satoja henkiä Suomessa käsittävä väestö elää esimerkiksi Inarijärven rantojen seuduilla. Wikipedia taas tiedottelee, että alueet ovat maailman myllerryksissä pirstoutuneet ja sen myötä perinteisen elämäntavan jatkaminen vaikeutunut huomattavasti.

"Koltat eli kolttasaamelaiset ovat saamelaisten alkuperäiskansaan kuuluva etninen ryhmä Suomen Lapissa ja Kuolan niemimaalla. Heidän asuinalueensa käsittää nykyään Inarin kunnan Sevettijärven ja Nellimin kylät ympäristöineen. Koltat ovat Kuolan niemimaan alkuperäisväestöä, jotka kuuluvat itäsaamelaisiin kielensä ja perinteidensä puolesta. Vuoden 1995 arvion mukaan kolttia asuu Suomessa arviolta 500 ja Venäjällä 400[1]." 
"Tarton rauhassa 1920 kolttien asuinalue jakaantui kahtia. Osa jäi Suomen puolelle ja osa silloisen Neuvostoliiton, nykyisen Venäjän puolelle. Raja vaaransi koko kolttien identiteetin perinteisen elinkeinojen, poronhoidon, metsästyksen ja kalastuksen vaikeuduttua. Koltat jäivät Petsamon alueella pieneksi vähemmistöksi suomalaisten alettua muuttaa alueelle. Vuonna 1926 heitä oli 1/4 Petsamon alueen asukkaista ja 1930 määrä oli laskenut 1/6:een.[3]
Talvi- ja jatkosodan jälkeen Suomi menetti Petsamon alueen ja Petsamon, Suonikylän ja Paatsjoen koltat evakuoitiin Suomeen: Suonikylän koltat Sevettijärvelle, Paatsjoen koltat Ivalon koillispuolelle ja Petsamon koltat Mustolaan, Sarmijärvelle Nellimiin ja Sevettijärvelle. Identiteettikriisi paheni perinteisen vuotuiskierron loputtua, kun alueet olivat pienentyneet entiselle elämänmuodolle riittämättömiksi. Koltat asutettiin kiinteisiin taloihin ja elämää yritettiin sopeuttaa uusiin suomalaisiin olosuhteisiin. Kuten karjalaiset evakotkin, myös koltat kohtasivat syrjintää."

Koltat



Noin yhdeksänminuuttiseen dokumenttiin on saatu aherruksen ihmettelyn kaveriksi myös luontoihastelua, mikä näihin elokuviin erinomaisesti sopiikin. Alkupuolella Erkki Poikosen kerronta on nopeatahtisempaa ja vähemmän makustelevaa kuin muutamassa aiemmassa pätkässä, mutta kunhan päästään pihatöistä ympäröivää kauneutta tiirailemaan, niin sanat seikkailevat ihastelevampaan suuntaan. Kauniin Kilpisjärven lähellä nököttävää Saanaa kehutaan Suomen omalaatuisimmaksi tunturiksi huippuineen, joka kilometrin verran kohti pilviä kohoilee. Hienoja hiekkarantoja kyllä pohjoisista vesistöistäkin löytyy, mutta viileät vedet pitävät pulahtelijoiden massat maissa. Lyhyen ja intensiivisen kesän jälkeen luontoäiti maalailee Lapin maisemiin upean ruskan matkaajien mieltä piristämään. Näitä tuokioita tosin haaleat kuvat hieman latistelevat, mutta eiköhän ajatuksesta silti saa kiinni napattua. Loppulöpinöissä alkaa olla jo hymyilyttävää matkailumainoksen tuntua, mutta mielellään silti kuuntelee kauniisti kuvitettua turinaa onnen satumaista ja tunturien tarjoamista karkumatkoista, jotka suovat ahdistuneelle mielelle rauhaa ja lepoa.

Dokumentin ilmestymisvuodeksi on tosiaan merkkailtu 1960, mutta Elonet tiedottelee, että oikeasti kuvausajankohta oli 1950-luvun puolivälissä. Tunturimaan kesää laitettiin vasta vuosia myöhemmin kasaan hyödyntäen Suomi-Filmin melko uudehkoa värilaboratoriota. Tekijöistä puhuttaessa joukosta löytyy tuttukin nimi, sillä kuvaajana toiminut Aimo Jäderholm on ollut työstämässä kolmea aiemmin kommentoimaani Lapin reissua. Ohjaaja Allan Pyykön nimi tulee tosin tässä ensimmäistä kertaa vastaan ja samoin sekä kirjoittaja Usko Kemppi että kertoja Poikonen ovat toistaiseksi vieraampia tyyppejä. IMDB:n perusteella näistä kolmesta viimeksi mainitusta herrasta mittavimman elokuvauran sai aikaan kirjoittaja Kemppi.

Tunturimaan kesää (Elonet)

Inarijärvi

Koltanmaa



Nyky-Lappia


Siinä missä Tunturimaan kesää jättää katsojan hiukkasen haaveileviin tunnelmiin, niin samana vuonna ilmestynyt Nyky-Lappia ottaa asiallisemman ja astetta kuivemman linjan tarinointiin. Kertoja Reino Hirviseppä puhelee Lapin korostumisesta matkailumainonnassa ja turistien houkuttelussa, mikä sinänsä on ymmärrettävää, koska monelle suomalaisellekin Lapissa pistäytyminen vastaa melkein ulkomaanmatkaa ollen aivan omanlaisensa maailma. Turismin ihmettely ei kuitenkaan ole tämän pätkän ydin, vaan vanhan ja uuden ajan kohtaaminen sekä kenties törmääminenkin, sillä nykyaika moderneine vimpaimineen vyöryy väistämättä pohjoista kohti ja muutoksensa tuo mukanaan perinteisiin elämäntapoihin.

Laineilla päristelevät moottoriveneet ja ihmisiä nopeasti kuljettelevat vesitasot saavat tässä tapauksessa toimia teknisen edistyksen esimerkkeinä. Uuden aikakauden airueet eivät aivan tyhjän tähden ole tulleet pohjoiseen pörisemään, vaan telttoihin majoittuvat heput etsivät paljastimineen arvometalleja louhittavaksi. Lounastaukosella piippua poltellessa hymy on kertovinaan, ettei työkomennus keskellä erämaata ainakaan kovin vastenmielinen seikkailu ole. Kontrastia tuo vuorostaan toisesta leiristä napatut pätkät, jossa kalaverkkojen kanssa näperrellään, eikä ainakaan vielä ole otettu käyttöön kehittyvän tekniikan tarjoamia apuvälineitä.



Kestoltaan noin kahdeksaan minuuttiin yltävä Nyky-Lappia ei erityisen syvältä lähde penkomaan, miten moderni maailma Lappia ja sen perinteisiä elämäntapoja oikein muovaa ja voisikin väittää, että ote on melkoisen lepsu, jos tämä on ollut tekijöiden pääaiheena. Kertoja kyllä on jämäkämpi, mutta hiukan kattavampaa katsausta olisi toivonut kuin jokusella otoksella esitelty asetelma erilaisten elämäntapojen kohtaamisesta. Muutenkin vähäisempää viehätystä verottelee se, että osa kuvamateriaalista on täysin samaa kuin edellisessä dokumentissa. Sinänsä ymmärrettävää, että joitakin otoksia on käytetty useammassakin teoksessa, jos sopivat aiheisiin, mutta näin peräkkäin nähtynä pikkuisen tympäisee. Jos hyviä puolia miettii, niin Nyky-Lappia pitää kuvissaan värit paremmin ja niinpä se ruskakin kirkkaampana sekä kauniimpana katsomoon hehkuu kuin edellisessä yrityksessä. Viimeiset pari minuuttia tunnelmoidaankin lähinnä saapuvaa syksyä. Paremmasta kuvanlaadusta huolimatta itse maisemat eivät näiden nähtyjen Lappi-dokumenttien joukossa oikein loistamaan pääse, sillä tällä kerralla kuvausporukka on viihtynyt alkua lukuun ottamatta tasaisemmilla seuduilla. Mainitaanpa vielä tekijöistä sen verran, että kuvaajiksi on merkitty Uno Pihlström ja Niilo Heino, kirjoittajaksi Kaarlo Nuorvala, ohjaajaksi Harry Lewing ja kertojaksi Hirviseppä. Näistä nimistä ainoastaan viimeinen on tullut aiempien katselujen parissa vastaan.


Tunturiin tulee kevät


Kevättä katsomoihin on tuomassa sama porukka kuin mikä kesäosuuden kanssa puuhaili vuotta varhaisemmin, eli Allan Pyykkö ohjaa, Aimo Jäderholm kuvaa, Usko Kemppi kirjoittaa ja Erkki Poikonen jatkaa kertojana. Elonet kertoo tämänkin kohdalla, että materiaali on peräisin 1950-luvun puolivälistä ja siitä kasattiin elokuva 1960, joka lopulta ilmestyi vuonna 1961. Itse katselin nämä nyt hieman nurinkurisessa järjestyksessä, koska dokumentit ovat levyllä yhtenä pötkönä, mutta luontevampi tapa olisi sujauttaa kevät edelle. Näistä kahdesta teoksesta jonkinlainen jatkumokin syntyy, sillä siinä missä kevättä päätellään sulamisvesiä kuljettelevien purojen kasvuun, niin kesäpätkä käynnistyy hyvin samanlaisilla kuvilla. No, kyllähän ne näinkin menevät, mutta jos tahtoo eheämmän kokonaisuuden, niin sitten voi vaihtaa järjestystä.

Pelkkää kevään ihanuutta tämä kymmenminuuttinen ei ole, vaan hyvinkin valkoisilla hankikuvilla aloitellaan. Jos kesäjaksolla oli vähän sellaistakin viestiä havaittavissa, että yöttömät ja lämpimät päivät hyödynnetään pitkään talveen valmistautumiseen, niin seuraajassa selvitellään, ettei talvikaan loikoilua ole, vaan tekemistä kyllä riittää. Suksilla pääsee liikkumaan ja porovetoiset ahkiotkin käteviä kulkupelejä ovat, eli reitit metsästysmaille ovat auki. Jäillä harrastellaan talvikalastusta ja turpeesta kasattujen ihmispesien suojissa pidetään käsityötaitoja yllä, josta syntyneitä luomuksia turistitkin kovasti arvostavat. Porolaumoja pitää liikutella ruokailupaikkojen välillä ja väittäisinpä, että pari otosta on samaa materiaalia kuin viimekertaisen katsauksen päätelleessä dokumentissa Suomen pohjoisin kylä. Silloin tosin mustavalkoisena lauman matkaa katseltiin. Kertoja selittelee samalla, että vahtimistakin vaaditaan, sillä poro on sarvivarustuksestaan huolimatta aivan liian lauhkea eläin itseään pedoilta puolustamaan.



Keväinen poroerotus houkuttelee turistejakin ihmettelemään tapahtumaa ja siinä sivussa kotikatsomoon suopunkitaitoja väläytellään. Samalla muistutellaan, ettei pohjoinenkaan elämä aina pelkästään kovaa ja armotonta raadantaa ole. Kunnolla kevätaurinko alkaa loimotella vasta dokumentin parin viimeisen minuutin aikana. Huikean kirkkauden heijastuessa viimeisiltä hangilta, alkavat ihmismieletkin vetreytymään ja monenlaisiin uhmakkaisiin kisailuihin sekä suorituksiin yltymään. Joukkoa kerääntyy kirkolle Jumalan sanaa kuulemaan, mutta samalla myös naapureita moikkailemaan. Pitkän pakkaskauden jälkeen on jälleen kevättä rinnassa ja sosiaalinen elämäkin kukoistaa aktiivisemmin. Nämä kohtaukset Utsjoen kirkolta ovat osittain tuttuja jo mainitusta dokumentista Suomen pohjoisin kylä, mutta eipä kierrätettyä materiaalia kokonaiskeston suhteen hirmuisesti pääse onneksi kertymään. Lopettelun yhteydessä muistutellaan, että lisääntyvän lämmön myötä pitää porolaumoja ohjastella aina vain pohjoisempaan suotuisempien olosuhteiden luo.

Tunturiin tulee kevät (Elonet)

Utsjoki

Poroerotus


Etenkin ensimmäinen ja kolmas dokumentti tästä kolmikosta ovat ihan mielekästä kuvausta ja kerrontaa 1900-luvun puolivälin suomalaisesta elämänmenosta. Valtavaan yksityiskohtien virtaan katsojaa ei lähdetä hukuttamaan, minkä jo lyhyet minuuttimäärätkin osaltaan estävät. Minusta näissä on kohtalaisen hyvä tasapaino asiasisällön ja kepeämmän tunnelmoinnin välillä, eli edelleen näitä ilolla silmäilee. Keskimmäinen jättää hieman haaleammat vaikutelmat jälkeensä, vaikka eipä sekään mitään tuskallista seurailtavaa ole.

"Tarun mukaan Kilpisjärvellä asui kauan sitten jättiläisiä. Niistä jörö Saana ihastui soreaan Malla-neitoon. Häähetkellä, missä vihkijänä toimi teräväpäinen tietäjä Paras, laiminlyöty kilpakosija Pältsä hälytti häijyt pohjanakat paikalle. Kesken vihkitoimituksen alkoi hyinen ja kiivas pohjoistuuli ja suunnattomat jäämassat täyttivät tienoon. Viime tingassa Saana kiidätti morsionsa Malla-äidin syliin, vaan siihenpä jäätyivät kaikin. Surevan neidon kyynelistä syntyi Kilpisjärvi. 
Vuosituhansia myöhemmin jäämassat sulivat ja jättiläiset paljastuivat – Saana entistäkin jörömpänä, pyöreäpiirteinen Malla äitinsä ryntäillä. Kyyneleet virtaavat vieläkin Kitsi-putouksena. Muistot Saanan ja Mallan häistä näkyvät yhä syksyisenä ruskan väriloistona: karkusalle kaapaisseen lapinväen kirkkovaatteet nimittäin repeilivät tuiverruksessa rinteille ja laaksoihin. Nuorimmat jättiläisistä vaipuivat ikimäntyjen luurankoina järvien pohjaan ja näkyvät siellä tuhansista ikävuosistaan huolimatta edelleen."

Kilpisjärvi

Tunturimaahan viittaavat nimet saivat odottamaan hieman tarkempaa kierrosta Kilpisjärven seudulta sijaitsevaan suurtunturien keskittymään sekä alueen yleisestikin jylhiin näkymiin, mutta vähän niukaksi anti tässä mielessä lopulta jää. Ylle on lainattu yksi mukaelma näiden mahtavien maisemien muokkautumisesta menneinä aikoina ja ihan mielellään dokumenttien taustallakin näitä kuulisi, mutta ainakin tässä valikoimassa tunturilegendat jätetään lepoon. Sitä puutetta voi paikkailla soittelemalla perään esimerkiksi samoja syntysatuja summailevan kappaleen Haltin häät vaikkapa herra Hynysen herkästi tulkitsemana. Kilpisjärven lähistöllä liikuttiin tammikuun kokoelmaan sisältyneessä pätkässä Pohjola poroilla ajaa, mutta siinäkin perusteellisempi kiertely jäi vähemmälle. Tunturimaan kesää toki kurkkaa pariin kertaan esimerkiksi Saana-tunturin suuntaan, mutta huipulla tunnelmoinnit jäävät välähdyksiksi. Pitää katsoa, jos saisi aikaan sen verran, että itsensä siirtelisi jossakin vaiheessa siihen suuntaan. Kivahan se olisi kiipustella Suomen mittavimpia portaita, sillä satoja lauta-askelmia on naputeltu samaisen tunturin jyrkimpään nousukohtaan.



"Kilpisjärven itäpuolella kohoaa Saamen kansan pyhä tunturi Saana, jonka 1 029 metrin korkeuteen kohoava profiili useille suomalaisillekin tuttu. Saana on saanut nimensä saamen kielen kääpäsientä tarkoittavasta sanasta, joka viittaa tunturin sienimäiseen muotoon. Saanan länsilaita rauhoitettiin vuonna 1988, koska tunturin lakiosa on karu ja ylärinteillä viihtyvät monet harvinaiset perhoslajit."

Saana

Levyllä on näiden yhdeksän vilkaistun minidokumentin jälkeen vielä neljä kappaletta ihmeteltävää, ja saa nähdä, mahtaako jokin niistä pikkuisen paremmin perehtyä Kilpisjärven ja sen lähistön luontoon. Ainakin oman käsityksen mukaan näille neliökilometreille tiivistyy sen verran merkittävä palanen Suomen Lappia, että ne hiukan enemmänkin huomiota ansaitsisivat kuin jokusen satunnaisen välähdyksen ja tunturimaininnan. Sinnehän minunkin oli tarkoitus suunnata viime syksynä, mutta aikatauluongelmat, syysväsy ja muut valikoidut selitykset saivat lykkäämään reissua. Onhan siinä Kilpisjärven retkeilykeskuksessa Saanan "naapurissa" tullut poikettua, mutta mieli tekisi kierrellä siellä enemmänkin ja ymmärtääkseni näkymien suhteen hyvinkin antoisia patikointireittejä niiltä rinteiltä kyllä löytyy. Malla-tunturien yhteydessä sijaitsee Suomen vanhin luonnopuisto, jossa voisi kätevästi samalla käväisyllä tapsutella vaikkapa Suomen, Ruotsin ja Norjan yhteiselle rajapyykille. Sen näkee sitten syksyllä, millaiseen retkeilyyn innostuu, mutta Lappi-seikkailut jatkuvat tässä keväällä kuitenkin näiden dokumenttien muodossa. Vaikka nämä eivät dokumenttielokuvina mitään erityisen merkillisiä tai merkittäviä teoksia olisikaan, niin jokaisen iltaman jälkeen on pieni Lapin kuumotus noussut saaden katsojan selailemaan kuvia, lueskelemaan niitä sekä näitä ja suunnittelemaan tulevia reissuja haaveineen, eli jo tässä vaiheessa hyvillä mielin voi todeta lyhytelokuvakokoelman kiinnostavaksi ja innostavaksi hankinnaksi.

Saana (Wikipedia)

Kilpisjärvi (Wikipedia)

Mallan luonnonpuisto

Kolmen valtakunnan rajapyykki


keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Big Hero 6

Jos viimeksi tammikuussa tapahtunut kurkkaus Disney-klassikoihin vei tämän sarjan alkupäähän, niin nytpä poukkoillaan ja pompitaan aikajärjestyksessä useamman kymmenen animaation yli, sillä Big Hero 6 on toistaiseksi toiseksi uusin ilmestyneistä ja levyille päätyneistä tuorein tapaus, sillä Zootopia vielä muutaman hetkosen viehättää ja viihdyttää katsojia lähinnä elokuvateatterien kankailla. Tarkoituksena ei tietenkään ole ehdoin ja tahdoin loikkia päättömästi päästä toiseen. Snow White and the Seven Dwarfs olikin jo hyvää vauhtia pääsemässä katseluvuoroon, mutta viime hetkillä sohvanököttäjä alkoikin hinkua reippaampaa rämistelyä ja ryskettä, mistä taas tuli mieleen tarkastella hyvinkin näyttäväksi ja muutenkin mainioksi hehkuteltua robottiriehaa. Toiminnallista ja näyttävää remuamista saa siis tykitellä kotikatsomon suuntaan, mutta mielellään sitä vauhtihurjastelun lisäksi otetaan vastaan hempeämpiäkin tuntemuksia.

Yhdysvaltojen länsirannikolle kuvat katsojaa kuljettelevat, mutta vähän vinksautettuun vaihtoehtotulevaisuuteen. Pikkuisen lunttailin IMDB:n puolelta, että mitä tarinaa taustalle tarjoillaan, ja ilmeisesti tekijöiden ajatuksena on ollut, että San Franciscoa lähdettiin 1900-luvun alun maanjäristyksen jälkeen muokkailemaan japanilaisempaan suuntaan rakennuksiltaan ja liikenneratkaisuiltaan. Näin on päädytty San Fransokyon rantakaupunkiin, jonka satamaan saavutaankin ilmateitse elokuvan alussa. Öisen suurkaupungin valoloiste kirkkaana ja houkuttelevana hohtaa, mutta tässä vaiheessa ei ole vielä aikaa kattavammalle kaupunkikierrokselle, vaan liitely loppuu lyhyeen ja pudottaudutaan katutasolle ihmettelemään, millaisia iltaharrastuksia hämärillä kujilla puuhastellaan.



Aivan hempeintä hupia ja viihdykettä ei ole luvassa, vaan siirtyillään ottelukehän reunalle seurailemaan, miten pari kauko-ohjattua ja tuikeaa metalliheppua hutkii toisiaan. Otteissa ei suuremmin varota ja ennemmin henki tuntuu olevan, että mitä pienemmiksi paloiksi pilkkoo vastustajan, niin aina parempi. Siksipä robotteihin onkin lisäilty monenlaisia ja hieman häijyjäkin tuhovoimaisia vimpaimia. Käynnistyvä koitos ei kovin pitkäksi pääse venähtämään, sillä kunhan Yaman ohjasteleman taistelijan sirkkelikäsi pääsee kunnolla vireeseen ja vauhtiin, niin toista osapuolta odottavat mittavat korjaustoimenpiteet. Haastajista alkaakin olla pulaa, koska ymmärrettävistä syistä monikaan ei tahdo harrastusvälinettään näin tylyyn kyytiin heittää, etenkin, kun nöyryyttävästä lystistä pitää vielä kaivella kohtalainen setelitukku taskusta korvaukseksi.

Jostakin yleisöringin takaa asteleva Hiro Hamada hyvinkin pikkuisen ja söpönkin lelumaisen robottinsa kanssa tahtoisi Yaman hirvityksen haastaa. Alku vaikuttaa vähemmän rohkaisevalta, sillä muutamassa sekunnissa Hiron pikkukaveri on useampaan osaan pätkitty, mutta tämäpä tahtoo uusintaottelun ja vieläpä reippaasti korotetulla panoksella. Yama vain naureskelee, että otetaanpa pojalta rahat pois ja laitetaan robotti lunastuskuntoon, mutta sepä ei olekaan enää ihan helppoa. Näyttää nimittäin siltä, että ensimmäinen koitos oli Hiron osalta laskelmoitu johtamaan vastustaja harhaan ja kun peliin on saatu kunnollinen potti, niin onkin aika näyttää, mitä oikein osataan. Tosipaikan tullen ilmenee, ettei sinänsä harmiton ulkonäkö kaikkea kerro, vaan kunhan hurjistumaan päästään, niin pienikin voi olla hyvinkin pippurinen. Osat ovat vaihtuvaisia, mikä nopsasti laittaa lopun Yaman höröttelyille, sillä yht'äkkiä oma kapistus on isompaakin vuosihuoltoa vailla.



Yama ei niin vain tahdo tappioonsa tyytyä, vaan erittäin huonon häviäjän tavoin laittaa kätyrinsä kovistelemaan Hiroa samalla kaapaten tämän ottelijan. Ennen kuin Hirolle ehtii kovin tukalasti käymään, pyyhältää isoveli Tadashi skootterillaan pelastukseksi. Tämä ei malta odottaa edes tilanteen rauhoittumista, vaan hurjastellessaan alkaa jo saarnailemaan pikkuveljelleen, miten pöyristyttävää on, kun 13-vuotiaana lukion läpäissyt heittää lahjansa hukkaan robottitaistelujen ja hämärien sekä puolilaittomien vedonlyöntitouhujen parissa. Eipä Tadashillakaan tosin kaikki aivan putkeen mene, ja niinpä illan päätteeksi molemmat veljet laitetaan putkaan talteen Cass-tädin noutopalvelua odottelemaan.

Pidätyksestä ei päähän jää kummoistakaan elämän oppituntia, vaan vapauden koittaessa Hirolla onkin jo kiire seuraavaan otteluun. Tadashi lupaa lähteä mukaan, mutta kenties hänellä on pienoinen taka-ajatus, koska ilmoittaa poikkeavansa samalla matkalla yliopistolla laboratoriossaan, ja Hiro pääsee toki myös tutustumiskäynnille. Kunhan ovet avautuvat, niin Hiro saa heti kuopata ennakkokäsityksensä kuivasta ajatuspajasta, jossa ei mitään mielekästä tai kiinnostavaa kehitellä. Päinvastoin näyttää siltä, että koko porukka työskentelee varsin vinkeiden vempaimien parissa. Eräänlaisena joukon maskottina ja ideoita heittelevänä veijarina toimiva Fred on myös antanut joukolle pirteät lempinimet. Go Go on kovassa vauhdissa pyörineen, Honey Lemon hallitsee kemikaalit sekä kaasut ja Wasabi viipaloi ennätyksellinen tarkasti.



Mukana hyörivä Fred ei niinkään varsinaiseen tutkimukseen tai kehitystyöhön osallistu, kunhan heittelee välillä villejä sekä houreisiakin ideoitaan ilmoille. Liskopuvussa viihtyvä tyyppi harmitteleekin, kun hänelle ei vielä ole lähdetty työstämään kunnollista supersankariasustetta, joka muuttaisi hänet tulihenkäyksiä karjahtelevaksi liskohurjimukseksi. Tadashi haluaa pikkuveljelleen myös omaa projektiaan vilauttaa, vaan sepä ei niinkään vauhtia tai vaaraa huokuva luomus ole, eikä pidäkään. Kyseessä on pitkälle kehitelty henkilökohtainen hoitoapulainen, jonka keinovalikoimasta löytyy yli 10000 hoitotoimenpidettä. Nimekseen hoitorobotti on saanut Baymaxin, ja ulkomuodoltaan se on suunniteltu vähemmän uhkaavaksi sekä pehmoisen halittavaksi. Hiro tahtoo ottaa kovinkin vähätteleväisen asenteen veljensä luomukseen ainakin alkuun.

Kaksikko törmää laboratoriosta poistuessaan vielä Tadashin professoriin, joka sattuu olemaan maailmankuulu Robert Callaghan ja oman alansa huippunimiä. Lyhyt juttutuokio professorin kanssa saa Hiron mietiskelemään tulevaisuuttaan uudessa valossa. Niinkö sitä enää robottitappelujen hämyiset piirit samalla tavalla innostavat, kun toisaalla tarjotaan mahdollisuutta johonkin suurempaan ja kenties maailmaakin muokkaavaan työhön? Ilmeisesti Tadashin sivuretki koululle osoittautuu onnistuneeksi, sillä illan höykytteleväisemmät riennot eivät enää pikkuveljeä kiinnosta, vaan tämä tahtoo samaan paikkaan ehdottomasti opiskelemaan. Callaghan vielä mainitsee, ettei nuori ikäkään ole este osallistumiselle, mutta ihan pelkällä pyynnöllä ovet eivät tule aukeamaan. Yliopisto sattuu järjestämään läheisessä tulevaisuudessa tekniikkamessut, johon mennessä Hiron olisi hyvä kehitellä jotakin, mikä todistaisi hänen potentiaalistaan.


Hiro tahtookin luoda jotakin mahtavaa ja mieliä nyrjäyttelevää uutta tekniikkaa, mutta mullistavaa keksintöä ei niin vain päästä putkahdakaan ja aivorattaat lyövät tyhjää. Tadashi kannustelee veljeään ja kyllähän puhtia riittää, mikä vähitellen alkaa tulostakin tuottaa päivien venyessä. Messuiltaan mennessä Hiro uusine ystävineen kuljettelee useampaan muovilaatikkoon pakkailtua keksintöään esiintymispaikalle. Vakuutteluista huolimatta pieni jännitys pääsee lavalla käymään kimppuun, mutta kunhan Hiro saa jätettyä takkuamiset taakseen ja sanat sujuvammiksi keksintöään esitellessään, niin juttu lähtee rullailemaan ja useampi silmäpari uteliaana ihmettelee moneen hommaan taipuvia mikrobotteja, jotka ohjautuvat ajatuksen voimalla. Lainkaan liioiteltua ei ole väittää Hiron esityksen olevan loistava menestys. Saapa hän heti miljoonatarjouksen keksinnöstään Kreiltä, mutta Callaghan varoittelee, että tämä heppu tekee tiedettä mutkia oikoen ja suuret voitot mielessä pyörien. Hiro kieltäytyy houkutuksesta ja vetäytyy viettämään iltaa Tadashin kanssa. Tulevaisuus näyttää oikein mielekkäältä ja valoisalta, mutta yht'äkkiä kiskaistaan matto jalkojen alta, mikä taas tuuppaa Hiron aivan toisenlaisten päämäärien perään...



Disneylle hieman harvinaisempaan tapaan tarina pohjaa Marvelin sarjakuvaan, mutta kun en ole lähdemateriaaliin tutustunut, niin vertailua ei oikein pysty siinä mielessä tekemään. Sen verran noita Marvel-filmatisointeja on tullut viimeisten runsaan viiden vuoden aikana tiirailtua, että uskaltaa väittää Hiron ja kumppanien rymistelyn eroavan edukseen joukosta, vaikka eiväthän nämä sinänsä samassa maailmassa liikukaan. Jos Hiro joutuu etsimään keksintöään varten uudenlaista näkökulmaa, niin on myös Disneyn porukka pyrkinyt supersankaritouhuja toisenlaisesta kulmasta katselemaan. Tuttuja elementtejä toki löytyy, kun vääryyksien ja vaikeuksien kautta uudet sankarit syntyvät, mutta tapahtumissa ja hahmoissa on kuitenkin niitäkin piirteitä ja vivahteita, joita ei nyt ihan joka toisessa lajityypin tekeleessä vastaan tule.

Big Hero 6 noudattelee kuitenkin 2000-luvun Marvel-filmatisointeja siinä mielessä, että lopputekstejä seuraa vielä sinänsä turhahko lyhyt kepeämpi kohtaus. Niin, onhan se vähän puolipakollinen homma näissä nykyään tuupata Stan Leelle jonkinlainen pieni kameokäväisy, eikä tämä näyttäytyminen nyt sentään tylsämielisimpien joukkoon kuulu, mutta ajatus itsessään alkaa olla jo väsähtäneen puolelle kallistuva. Nykyään tulee kovin harvakseltaan sarjakuviin perehdyttyä joitakin satunnaisia selailuja lukuun ottamatta, joten veikkailenpa, että jää Big Hero 6 siinä muodossa vieraaksi. Jos IMDB:n tietoihin on luottaminen, niin lähdemateriaali sai osakseen merkittävää muokkausta hahmojen ulkonäön, nimien sekä taustojenkin suhteen. Myös tarinaa on ilmeisesti väännelty paremmin Disneyn kuvioihin ja tarkoitukseen sopivaksi. Mainitaanpa myös, että pari merkittävää hahmoa on pudotettu kokonaan pois, koska niihin liittyvät tekijänoikeudet kuuluvat toiselle suurelle elokuvastudiolle.



Itse en siis pääse mieltäni pahoittamaan, mitä tulee lähdemateriaalin kääntelyyn ja vääntelyyn, eikä muokkailua käsittääkseni ole tässä tapauksessa yleisestikään isona ongelmana nähty. Suuri osa näkemästäni ja kuulemastani palautteesta vaikuttaa myönteiseltä ja voittipa Big Hero 6 parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnonkin. Omien silmien eteen kylläkin on päätynyt pientä napinaa siitä, että Big Hero 6 lainailisi vähän liiankin näkyvästi ideoita muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneestä menestysanimaatiosta How to Train Your Dragon. Sekin tosin odottelee vielä hyllyssä vuoroaan, eli pitää palailla mahdollisiin yhteneväisyyksiin sitten tuonnempana, jos muistaa ja aihetta ilmenee. Muutenkin pitäisi jälleen ryhdistäytyä tässä mielessä, sillä animaatioita on kohtalaiset pinot hyllyihin tullut kerrytettyä, mutta katselut laahaavat pahasti jäljessä.

Sitä en kuitenkaan lakkaa hämmästelemästä, kun närkästytään surullisempien teemojen sisällyttämisestä seikkailuihin. Disney-klassikkojen alusta saakka tarinoissa on pyöritelty mukana murheita, menetyksiä ja niistä nousevaa vihaakin. Jos kipeämmät kohdat puudutettaisiin pois ja keskityttäisiin lähinnä vauhtiin ja vitseihin, niin melkoisen valju linjaus se olisi. Monesti ihmisten klassikkolistojen kärjestä löytyy niitä teoksia, joissa satuttaviakin hetkiä esiintyy. Saahan sitä toki olla vaikka sitä mieltä, että Bambi on liian surullinen tai että The Fox and the Hound hurjistuu liikaa. Nopeasti kyllä tulee mieleen, että jos näitä lähdettäisiin merkittävästi laimentamaan, niin katselun tuottama tunnejälki ja elämys myös samalla kutistuisi paljonkin. Kumpikaan näistä esimerkeistä ei edes kestossa mitattuna missään surussa tai raivossa silmittömästi kierittele, eivätkä vastaavat syytökset mielestäni robottiseikkailunkaan kohdalla ole oikeutettuja.



Vastaavia tapauksia löytyisi Disney-tuotannosta paljon lisääkin, mutta nuo nyt nostin esimerkeiksi, koska kummallekin on kätevästi tehty myöhemmin jatko-osa (Bambi II ja The Fox and the Hound 2), joista on pitkälti poistettu mahdollisesti järkyttävinä näyttäytyvät hetket leikkisyyttä lisäillen. Edeltäjiinsä vertaillessa päästään lähinnä tasolle "ihan kiva", jos sillekään. Voisi myös ajatella, että jos avausosat olisi tehty samanlaisella hengellä isoimpia murheita tarkoituksella varoen, niin tuskinpa monikaan olisi enää vuosikymmeniä myöhemmin mitään jatko-osia yleensä edes haikaillut jollekin puoli vuosisataa vanhalle pikkukivalle temmellykselle. Niin sitä aina jokunen karva tahtoo nousta pystyyn, kun silmäilee kommentteja, joissa tahdotaan vihjaista, että tietyt teemat olisi syytä huiskia nuoremmillekin suunnatuista elokuvista piiloon. Klassikkosarjan omia suosikkeja päässä pyöritellessä voi myös miettiä, että jospa niistä olisi lähdetty rankasti tummempia teemoja ja surullisia kohtauksia pehmentelemään, niin millaisia elokuvaelämyksiä tässä muisteltaisiin, vai muisteltaisiinko yleensäkään lainkaan...?

Big Hero 6 ei onneksi ole tässä mielessä lähtenyt millekään ylivarovaiselle polulle, vaan jo elokuvan alussa tulee ilmi, että Hamadan perhe on kolhunsa kokenut suurien surujen osuessa kohdalle. Vanhempien menehtymisestä tulee kuluneeksi vuosikymmen ja sen ajan Hiro sekä Tadashi ovat viettäneet Cass-tätinsä kanssa. Ennen kuin huomiset kirkkaan aurinkoisiksi ovat muuttumassa, niin asiat nitkahtavat rankasti aivan väärään suuntaan, sillä nuorten sankarien tielle heitetään kipeämpääkin kohdattavaa ja vaikeita valintoja. Robottikaverin empatiatietokanta vaatii enemmänkin päivitystä, eikä se 14-vuotiaalla Hirollakaan vielä täysin toimiva ole, niinpä odotettavissa on vähemmän harkittua haparointia. Sielun synkimpiin syövereihin kurkitaankin, kun järki sumenee ja polttavat kostohalut ryöpsäyttävät vihan valloilleen. Punertavissa ja tummissa sävyissä toteutettu raivonpurkaus kuuluukin elokuvan vaikuttavimpiin hetkiin lempeän Baymaxin muuntuessa tylyksi ja säälimättömäksi rankaisijaksi silmät liekehtien.



Höykytys kyllä välillä pääsee yltymään ja mielestä kaivellaan vähemmän yleviä aatoksia, mutta väittäisinpä, ettei Big Hero 6 tässä suhteessa mitään nujertavan murheellista katseltavaa ole, ja paljon raskaampaa tunnepuolen kuritusta on useassa animaatiossakin tullut vastaan. Synkimmät kohdat saavat nopeasti joko lämminhenkisen sovittelevia hetkiä peräänsä tai sitten menoa kevennetään kömpelölläkin hassuttelulla. Synkät pyrkimykset eivät minusta niinkään päähuomiota varasta, vaan kyllähän tässä ystävyyskuvaus aikaa saa reilusti. Hiron ja Baymaxin kaveruuden lähtökohta ei mikään hilpein ole, mutta sepä ei silti sulje pois yhteisissä kommelluksissa esiintyvää huumoria. Kaksikon touhujen seurailusta tulee paikoin mieleen Bolt, jossa myös melkoisen onnistuneesti yhdistellään hillitympää huvittelua, haikeampaa sävyä ja näyttäviä vauhtijaksojakin. Sinänsä ei yllätäkään, että toinen ohjaajista, eli Chris Williams oli myös hauvan ja kumppaneiden reissua työstämässä. Myöhemmin Hiron joukon laajentuessa vitsit ovat vielä lisääntymään päin. Kaikki jutut eivät nerokkuudellaan häikäisevän kirkkaasti loista, mutta yleisesti ottaen höpöttelyt ja höpsömmätkin touhut toimivat. Jälkimmäisestä joukosta esimerkkinä vaikkapa Fredin linnake pikkuisen kaheleine vivahteineen.


Big Hero 6 pitää sisällään potentiaalia isompaankin liikutukseen, mutta omaan sydämeen se ei valitettavasti pystynyt aivan täydellä voimalla iskemään. Onnistuneita tuokioita tässäkin mielessä ruudulle saadaan, vaan eipä vain kyynelportit tahdo avautua siinä määrin kuin muutamissa muissa Disneyn elokuvissa. Omalla kohdalla veikkailen yhdeksi syyksi sitä, että edelleen tällainen vähäilmeisempi animaatio pientä vieraantumista hahmojen tunteista aiheuttaa. Kehitystä on tapahtunut runsaastikin, jos muistelee vaikkapa Disneyn melkein kymmenen vuotta vanhempaa klassikkoa Chicken Little, mutta siitä huolimatta sanoisin, että osittain samat pulmat vaivaavat vieläkin. Välillä etenkin lähikuvissa kasvot näyttävät muovisilta ja tyhjiltä. Pienien vivahteiden puuttuminen taas saattaa ajaa elämöivään ylielehdintään noin muuten. Big Hero 6 ei näihin kaadu, mutta kyllä se tunne-elämystä verottelee ja rampauttaa, jos muutamassa merkittävässä kohtauksessa pistää silmiin, miten jotakin selvästi uupuu ilmaisusta. Laadukas ääninäyttely usein paikkaa pikkuisen, mutta täyttä vakuuttavuutta ei siitäkään huolimatta aina saavuteta. Eihän niissä vanhalla tyylillä toteutetuissa klassikoissakaan ilmehdintää virheettömäksi viilailtu, mutta omiin silmiin katseiden ja erilaisten eleiden kirjo kuitenkin oli rikkaampi, eikä tarvinnut niin usein ihmetellä, miten hölmistyneen oloisina toljotellaan suut auki. No, voinee olettaa, että kehitystä tälläkin osa-alueella tulee tapahtumaan ja eräskin vastahakoinen katsoja näihin vähitellen tottuu...


Jos unohdetaan kasvot ilmeineen hetkiseksi, niin muuten hahmojen liikehdintä ja vipellys on vallan mukavaa katseltavaa ja tempaa helposti mukaansa, kunhan pikkuisen kiihdytellään. Baymaxin päivittely hoitajasta kostajaksi on hupaisaa seurailtavaa haarniskaviritelmineen sekä taisteluharjoituksineen. Näin saadaan syntymään astetta kovempi terveysrobotti, jonka verkkaisempaan tepasteluun haettiin mallia vaipoitettuna etenevältä vauvalta. Sankariporukasta muutkin kaipaavat pientä kohennusta vimpaimiin sekä kykyihin, ja tämä rakentelu- ja treenailuvaihe kuuluukin elokuvan viihdyttävimpiin. Taustalla soiva Fall Out Boyn kappale Immortals ei ikimuistoisimpiin Disney-sävelmiin lukeudu, mutta vähintään tarkoituksensa täyttää ja huipuissa pientä väreilyäkin ilmenee. Supersankarien syntyä olisin kauemminkin katsellut, mutta ymmärtäähän sen, että on jo kiire pahiksen perään tilejä tasailemaan. Pahiksista puhuttaessa tekijät ilmeisesti suunnittelivat lukumäärällisesti suurempaa vastusjoukkoa porukan tielle, sillä IMDB:n puolella kuvaillaan kolmea erilaista ryhmittymää. Itse olen tyytyväinen niukempaan linjaan, koska näin jää enemmän tilaa Hirolle ja kumppaneille. Kenties näille ideoille ilmenee käyttöä, jos vaikka jatko-osa alkaa polttelemaan tekijöiden päässä.

Ensimmäisellä puolikkaalla selvästi halutaan säästellä vyörytyksen suhteen ja vauhtipuolesta vastaa Hiron lennokas mikrobottinäytös sekä kaverusten nuuskiminen suljetulla tehtaalla kiperine tilanteineen. Mikrobottivilskeeseen mallia etsittiin muurahaisten kuhinasta ja tätä tavaraa on luvassa useampaankin otteeseen. Toiminta alkaa tiukkenemaan, kun puoliväliin sijoitettu takaa-ajo kohottelee kierroksia, mutta silti näyttävimmät riehat löydetään viimeiseltä kolmannekselta. Jokainen Hiron porukassa vaikuttaa varsin osaavalta ja näppärältä, paikoin ehkä vähän liiankin kykenevältä jännityksen kannalta. Haastetta hommaan löydetään sitä kautta, ettei joukkue vähäisillä harjoituksillaan saa yhteispeliään viilailtua kovinkaan kaksiseen muotoon. Saariseikkailusta tuleekin näin pieni muistutus, etteivät loistavatkaan yksilösuoritukset välttämättä kauas kanna, vaan nokkelat kikkailut voivatkin kompastua sähelteleväiseen sooloiluun.



Loppumäiske esitteleekin paremmin toisiaan ymmärtävän sankarijoukon, joka osaa omat taitonsa kohdistaa tarkemmin yhteisen päämäärän eteen, eikä vain lähde temppuilemaan omiaan. Murskaavaa voimaakin toki tietyissä määrin vaaditaan, mutta enemmän pärjäily nojaa nokkeluuteen ja siitä syntyvää pirteää vipinää osaa katsomossa arvostaa. Mätkittävää ja silputtavaa riittää, sillä minikokoisista osasista koostuva armeija käskyttäjineen odottelee vastassa, mutta ennen jäähdyttelyjä on luvassa toisenlaistakin ongelmaa pähkäiltäväksi suoraviivaisemman suhinan seuraksi, mikä tuo tullessaan omanlaistaan kihelmöintiä. Vakavinta vääntöä loppunahinatkaan eivät tarjoa, vaan kieli on sopivasti poskessa ja virnettä pidetään yllä, mutta miksikään käsittämättömäksi sekoiluksi ei päästetä hommaa karkailemaan. Ilolla sitä seurailee, miten mielikuvituksellisia juttuja kiskotaan takataskuista ja järeämmilläkin varusteilla vyörytellään menemään varsin tuhoisasti. Toimintapuoli hoidetaankin kaikkiaan niinkin menevästi ja tyylikkäästi, että kiinnostus vaikkapa elokuvia Wreck-It Ralph ja The Incredibles nousi jälleen pykälän verran.

Silmäniloja löytyy toki muualtakin kuin vain riehastelevista rähinöistä, koska kooltaan mahtavan kaupungin luomiseen on selvästi panostettu. Vaikka alussa ei tuntunut löytyvän kunnolla aikaa kiertoliitelyille, niin Baymaxin testilento tarjoaa mitä erinomaisimman tekosyyn upeaan katsaukseen. Kotikatsomossakin nämä minuutit värisyttelevät, ja voinee olettaa, että paremmissa puitteissa lento kaikkine yksityiskohtineen ja komeine maisemineen lukeutuu ehdottomasti visuaalisen annin parhaimmistoon. Tätä herkkua olisi kauemminkin katsellut ilman mitään pelkoa kyllästymisestä, mutta onhan siihen ihan ymmärrettäviä syitä, ettei valtavia työmääriä vaativia kohtauksia lähdetä loputtomiin paisuttelemaan. IMDB:n puolella summaillaankin, että San Fransokyon maailma kasvoi suuremmaksi kuin edeltäneissä klassikoissa Tangled, Wreck-It Ralph ja Frozen yhteensä. Samassa paikassa kerrotaan myös, että kaupungin ilmeeseen inspiraatiota etsittiin sellaisista anime-elokuvista kuin AkiraGhost in the Shell ja Tekkonkinkreet. Joka tapauksessa ensikatselun jäljiltä jää mukava tunne, että uutta ihmeteltävää tulee uusinnoillekin riittämään.



Omaan kokoelmaan ostelin melkoisen karsitun levyjulkaisun, koska Big Hero 6 ei ennakkosuosikkeihin tosiaan lukeutunut, eli mitään bonusmateriaalien juhlaa ei valikoista paljastu. Muutaman mainoksen lisäksi löytyy teatterikierroksella oheisteoksena esitetty kuusiminuuttinen lyhytelokuva Feast (Kestit), joka voitti samana vuonna parhaan lyhytanimaation Oscarin. Tarinassa nähdään hyviä ja huonoja aikoja miehen adoptoiman hauvakaverin silmien kautta, eli erikoista näkökulmaa sielläkin on haettu. Poikamiesaikana sapuskointi on hampurilaispainotteista mässäilyjuhlaa ja saa hauveli höyryäviä ranskanperunoitakin. Yltäkylläisyys vain tuntuu yltyvän ja kestit karkailevat käsistä, kun pöydät notkuvat ja vähän kaikenlaista haukkaillaan. Omistajan ihastumisen myötä myös murkinointi muuttuu vihannesvetoisen linjan suuntaan ja siinä onkin raskaisiin ja rasvaisiin herkkuihin tottuneille pikkuisen uutta opeteltavaa. Henkisesti riuduttavat ajat taas näkyvät lautasellakin. Sinänsä herttainen herkutteluhetki ja leikkisäkin sellainen Feast on, mutta enpä silti lähtisi aivan estoitta tätä pätkää hehkuttelemaan. Jos kaipaa levylleen lisää sisältöä, niin ainakin Blu-ray käsittääkseni tarjoaa enemmän lisukkeita, mutta pikaisen selailun perusteella varsin rajattu valikoima sieltäkin paljastuu. Kyseessä kuitenkin on uudehko klassikko ja kaikkea...

Hienoisella epäluulolla edelleen suhtaudun Disneyn 2000-luvun klassikkovalikoimaan, mutta kehuvia kommentteja olin ennakkoon kuullut sen verran, ettei mihinkään kurjuuteen tehnyt mieli varautua. Pieneksi positiiviseksi yllätykseksi kuitenkin Big Hero 6 kohoilee, koska näyttävä vauhtiviihde yhdistellään näppärästi ja luontevasti herkempään puoleen, jonka haikeaa virettä ei lähdetä pakonomaisesti hukuttamaan vaikkapa vitsitulvaan. Esimerkiksi 2000-luvun (puoli)klassikot Chicken Little ja The Wild laittoivat pohtimaan, että onkohan juttujen suhteen mitään tasorajaa tai muutenkaan tolkkua, kunhan kohkataan ja sekoillaan menemään äänekkäästi ja mieltä vailla. Tuollaisiin temmellyksiin vertaillessa sopii sanoa, että harkintaa on harjoitettu ja hattuihin heitetty sopiva määrä viilennystä, koska yleisesti Big Hero vaikuttaa hyvinkin viimeistellyltä ja tasapainoiselta. Omanlaisten ja kotikutoisten supersankarien touhuja sekä temppuja katselisi helposti kauemminkin.

Sinänsä tähän supersankarielokuvien kaavan mukaan sopisikin hyvin jatko-osa, eli ensimmäisessä tyypit syntytarinoineen ja maailmoineen tutuksi ja toisessa panostettaisiin enemmän rähinään sekä hävitykseen. No, eihän tämä tarina mitään välttämätöntä jatkoa jää huutamaan, eikä Disneyn klassikkosarja taitaisi olla paras paikka villiin riehaan keskittyville melskeille. Joka tapauksessa Big Hero on varsin virkistävä poikkeama viime aikoina näkemieni ja jo vähän väkinäisen eeppisiin kestoihin venytettyjen ja puiseviakin jankutuksia viljelevien Marvel-filmatisointien joukossa. Useampikin huikaiseva huippu matkan varrelle mahtuu, mutta niistäkään huolimatta Big Hero ei aivan omaan Disney-tuotantojen kärkijoukkoon onnistu loikkaamaan. Upeiden näkymien ja kuvaston puutteesta se ei johdu, vaan vähäsen viileistä tuntemuksista muutamassa avainkohtauksessa. Viimeisen silauksen puuttuminen ei onneksi tarkoita, että Big Hero 6 kokonaan tunnekylmäksi jättäisi, vaan herkistäviä hetkiäkin kertyy kivasti. Kipeiden pulmien kanssa kamppaillaan sinnikkäästi empatiaosastojen aukkoja täytellen ja ystävyyksiä muodostaen, eli eipä tässä ole syytä lähteä elokuvan liikuttavuutta lyttäilemään, vaan viimeisten kuvien kautta katsojalle huikataan heipat hyvinkin lämpimien värähdysten kera. Erittäin hyvä elokuva ehdottomasti, mutta enpä silti ainakaan ensivilkaisun perusteella lähtisi ylistämään klassikoksi klassikkojen joukossa.



Big Hero 6 (2014) (IMDB)