Oyster Farmer

Melkoisen höttöisen hömppäisiä ovat kesäkuukausien katseluvalinnat yleisesti olleet, mikä ihan ok sinänsä on. Välillä vain vähän vakavampaakin seurailtavaa tahtoo laittaa pyörähtelemään ja samalla kenties pikkuisen romanttisempaakin viihdykettä. Mitä nimeen tulee, niin todetaanpa heti alkuun, ettei osterien pyydystäminen tai kasvattaminen enempiä innostele, vaan aivan muunlaisiin tuokioihin toiveeni laitan, jos jonkinlaista valkokangashelmeä tästä kuvittelen. Parinakin eri kertana tuli tätä kirpputorilla pyöriteltyä, mutta lopulta kansi oli lupailevinaan hyvää haikeutta, merellistä maisemaa sekä elelyä ja jotakin vaikeammin etukäteen selitettävää mielekkyyttä. Tarkoituksena olisi kokeilla, miten Oyster Farmer näihin odotuksiin vastailee.

Arkisella aherruksella aloitellaan, mutta varsin komeissa näkymissä, eli silmiä tämä draamailu tahtoo ensiminuuteillaankin selkeästi ilahdutella. Jack (Alex O'Loughlin) on ilmeisesti veneilemässä kohti työpäivänsä alkua, mutta laiturilla kyytiä toivova Pearl (Diana Glenn) aiheuttaa ylimääräisen pysähdyksen ja pienoisen sivuhaaran, sillä Jack mielellään lähtee tätä kuljettelemaan leirintäalueelle. Kauniisti mutkittelevaa jokea pitkin matka rauhalliseen tahtiin taittuu, sillä mikään hirmuinen pikakiituri ei moottoriosastolla muristele. Jackilla toki saattaisi olla hiukkasen jo hoppuakin hommiin, mutta ainakaan tällä katsojalla ei kiirettä niin minnekään. Upeaa jokimaisemaa sopii tykitellä ruudulle ilmakuvien kautta niin paljon kuin vain tahtoo.

Jackilla olisi varmaan enemmänkin kiinnostusta viettää aikaa Pearlin kanssa, mutta ei auta ei, velvollisuuksia on lähdettävä hoitamaan, kun jo myöhässä taidetaan olla. Käytännössä Jack tekee töitä Brownien (David Field) ja Mumblesin (Jim Norton) eräänlaisella osteriviljelmällä. Tämä isän ja pojan pyörittämä yritys ei taida olla parasta kesäänsä viettämässä, mutta tehtävää kuitenkin riittää runsaasti, eikä laiskottelua hyvällä katsella. Jack on saapunut suuremmasta kaupungista määräaikaisesti työskentelemään ja kuvista päätellen rutiinimainen ote tehtäviin on vielä toistaiseksi muodostumatta. Siinäpä sitä uusi apulainen saa osakseen pilkkaa ja ivaa, kun kokeneemmat kaverit toisen tekemisille naureskelevat. Sadonkorjuuaikaa kuitenkin on vielä kohtalainen pätkä edessä, eli onhan sitä aikaa opetella.

Jotkut varsin suoraankin sanovat tulokkaalle, että saahan sitä poiskin lähteä, jos motivaatio tai fyysinen jaksaminen kesken lopahtaa. Jack ei kuitenkaan ole heti karkuun säntäämässä. Elely vieraassa ja hyvin hajanaisessa pikkukylässä on kuitenkin yksinäistä ja vuokra-asuntokin varsin askeettinen. Joutelias mieli kehittelee iltapuuhikseen hieman kyseenalaisiakin suunnitelmia. Kun rahaa pitäisi saada, eikä työnteko suurempaa rikastumista ole lupailemassa, niin pahat aikeet päässä alkavat vierailemaan ja laittomuuksien tielle kannustelevat. Jack ei voi tai tahdo kiusausta liikaa vastustella, joten toimeliaana miehenä laittaa suunnitelmansa toteutukseen.

Hämärähommien aika on tietenkin iltasella ja Jack on osannut valita oikean päivän, koska hieman heikosti vartioidulla kuljetusautolla on enemmänkin rahalastia. Kuljetusmiehet hän tuosta vain kolkkaa uinailemaan ja pikaisesti arvolähetyksen kainaloonsa kaappaa. Ajatuksena on minimoida omaa kiinnijäämisriskiä postittamalla saalis heti iskun jälkeen omaan osoitteeseen. Jack pääseekin tunnistamattomana pakosalle, mutta seuraavana päivänä alkaa kuumottelemaan ja hermoja heikottamaan poliisien pyöriessä työpaikan läheisyydessä. Samaan aikaan työkaverit tivaavat jatkohalukkuutta ja motivaation tasoa, eli parasta edetä kieli keskellä suuta. Poliiseilla ei ole paljoakaan, mihin tarttua, koska ei tekijästä ole kunnollisia tuntomerkkejä. Kuulustelut he toki käynnistävät ja niissä Jack muiden mukana käy höpöttelemässä. Kylällä uskotaan, että 150 000 dollaria haltuunsa saanut rosvo itsensä ennen pitkää käräyttää käsistä karkaavalla tuhlauksella, joka pienessä yhteisössä nopeasti huomiota herättäisi.

Jackin pulmana ei ole hillitön ja holtiton törsäys, sillä suunnitelma alkaa hyvän alun jälkeen pahasti nytkähdellä. Paketti luuhaa jossakin teillään ja Jack käy useampaankin kertaan siitä paikallisessa postikonttorissa kyselemässä. Tällainen toiminta tietysti herättää tietynlaisia epäilyksiä. Pakettijahti saa sellaisenkin käänteen, ettei aloittelevaa varasta ainakaan erityisen onnekkaaksi haluaisi kutsua. Sekin tulee selväksi, ettei Jack kovin kaksinen etsiväkään ole selvitellessään, kuka olisi mahdollisesti saanut pihistetyn pussin haltuunsa. Ehdokkaita tuntuu muutamia löytyvän, eli nuuskimaan nurkkiin pitää poistua. No, ehtiipä Jack silti edelleen töitä tekemään ja kun eteen tulee mahdollisuus lämmitellä välejä Pearlin kanssa, niin toki kaveri siihen tarttuu. Eri asia onkin, miten sitten lopulta kaikki yhteen törmää...

Pienoisia kaidalta tieltä poikkeamisia siis nähdään ja näitä harharetkien selvittelyjä sekä sekalaisia seuraamuksiakin ihmetellään, mutta pääpaino makaa vahvasti toisaalla. Jos tätä lähtisi jonkinlaisena rikos- tai jännityselokuvana tiirailemaan, niin luulisinpa, että Oyster Farmer melkoiseksi pettymykseksi muodostuisi. Elokuvaa voisi paljon mieluummin luonnehtia arkiseksi ihmissuhteisiin keskittyväksi draamaksi, joka pääsääntöisesti pyrkii pitämään jalkansa maassa. Välillä toki kuohahtelee sydämissä ja vähän muuallakin, mutta sellaistahan se, kun suunnilleen 40 lämpöasteessa jumitteleva helle ja stressi kimppuun käyvät. Kumpaisenkin haittavaikutuksia yritetään tunnelmia keventävällä ja virkistävällä olustelulla pitää aisoissa. Välillä tölkkien tyhjentely ja lasien kallistelu enemmänkin maistuu, mutta jätetäänpä kuitenkin örveltelyt muihin elokuviin.

Mainitsinkin muutama sananen sitten, että kansi minulle jonkinlaisen ennakko-odotuksen hyvän haikeuden suuntaan synnytti, mutta nämä tuntemukset kyllä jäävät kokematta. Vika kai on enemmän virheellisiä olettamuksia kelailleessa katselijassa, eli eipä anneta elokuvaelämyksen minnekään murheiden maille singahdella sen takia. Vaikeuksia toki kohdataan, toiset enemmän ja toiset vähemmän, mutta huumoriakin mukaan saadaan. Vitsailu ja virneily monesti karkeakielisyyksiin kallistuu, mutta tässä yhteydessä vähemmän varovainen sanailu luontevalta korviin kuulostaa. Onpahan osaltaan varmistamassa, ettei juttu oikein missään vaiheessa pääse synkeäksi tai ahdistavaksi käymään.

Tästä päästäänkin jälleen kerran siihen, että Oyster Farmer voisi monen muun elokuvan tapaan toisenlaisilla painotuksilla olla paljonkin raskaampi. Kuka sitten mistäkin tykkää, mutta itse tunnustan mieluummin silmäileväni teoksia, joissa ei murheista tai ikävistä käänteistä huolimatta haluta hypätä mihinkään ankeudesta toiseen taivallukseen, vaan elämänilo ja vähintään pieni kirkkaamman tulevaisuuden tuike pidetään kuvissa sekä mielissä mukana. Rantakylässä elelevä yhteisö ei välttämättä mikään maailman hymyilevin ole, mutta välittämistä ja huolenpitoa havaittavissa selvästikin on ja osataanhan niitä ilojakin jakaa. Vaikkei sentään mitään riipaisevinta draamaa olla suoltamassa, niin kivasti sydämellisyys paikoin pilkistelee.

Ikimuistoiset huippukohdat ovat jokseenkin vähissä, sillä tosiaan melko arkista on meno, mutta lämpöisen onnellisista tuokioista voisi vaikka mainita erään joutilaalta vaikuttavan iltapäivän. Laiturilötköttely vaihtuu ensin suukotteluksi ja siitä onkin enää varsin lyhyt matka vähäisempien vaatteiden tuokioihin. Satojen ja tuhansien rakkauskohtausten joukossa tämä ei ehkä pääse loistamaan minään loppuun asti hiottuna elokuvallisena huippuhetkenä. Vahvuuden näkisin ennemmin siinä, että kyseinen hekumallinen hetki sujahtaa sydämeen aidonoloisena sekä kauniina kesämuistona. Muutenkin kirjaisin myönteistä palautetta likistelyhetkiin liittyen. Näitä ei lainkaan pahalla katsella.

Jackia Pearlin suhteen hieman varoitellaankin vihjaillen, että tämä saattaa kalliiksi käydä. Liekö sitten helle yhdistettynä pisteleviin kieliin, niin saadaanhan sitä mustasukkaisuutta jonkin verran aikaan. Toisaalla taas ollaan eroaikeissa. Tai ehkä toinen puolikas edelleen miettii, olisikohan jotakin tehtävissä. Mitään repäiseviä riitoja ei varmaankaan ole haluttu katsojalle tarjoilla, koska ilman suurempia huutoja ja möykkäämisiä näitä sitten selvitellään. Minulle tällainen ote kyllä kelpaa, varsinkin kun mukaan sekoitellaan lämmintä huumoria ennemmin kuin mitään katkeraa paasausta itkuvirsineen. Jälkitutkiskelut ovat kertovinaan, että Oyster Farmer on Anna Reevesin ensimmäinen pitkä elokuva ohjaajana sekä kirjoittajana, mutta samalla myös ainakin toistaiseksi viimeinen. Ehkei se kuitenkaan ole elokuvamaailmalle menetyksistä raskain, mutta mieluusti häneltä muitakin teoksia näkisi, koska Oyster Farmer todistelee kyvystä koskettavuuteen ilman väkinäisempiä vääntelyjä.

Sitä ei tietenkään sovi unohtaa, että tavallinen draama paremmin tälle katsojalle kelpaa, kun se siirrellään näinkin viehättävään ympäristöön. Tapahtumapaikkana on New South Wales Australian itärannikolla ja suurin osa elokuvasta vietetään tosiaan kauniisti kiemurtelevan Hawkesbury Riverin lähistöllä. Kamerakin toistuvasti kohoilee korkeuksista tätä luikerointia taltioimaan. Silmiä sellainen ilahduttaa ja saa mielenkin seikkailemaan maille muille. Varsin kannatettavaa tällainen toiminta on, vaikkakin levyjulkaisun kuvanlaatu jättää toivomisen varaa. No, eihän se näkönautintoa onnistu mihinkään riistämään, mutta tahtoo sanoa, että terävämpinäkin nämä näkymät kelpaisivat. Maisemapotentiaalin vajavaisesta hyödyntelystä ei siis ainakaan tarvitse alkaa napisemaan. Tuolta voi vaikka lähteä klikkailemaan itseään näihin vesistöihin:

Hawkesbury River

"The Hawkesbury River, is a semi–mature tide dominated drowned valley estuary[1] located to the west and north of Sydney, New South Wales, Australia. The Hawkesbury River and its associated main tributary, the Nepean River, virtually encircle the metropolitan region of Sydney. 

The Hawkesbury River has its origin at the confluence of the Nepean River and the Grose River, to the north of Penrith and travels for approximately 120 kilometres (75 mi) in a north–easterly and then south–easterly direction to its mouth at Broken Bay, about 15 kilometres (9.3 mi) from the Tasman Sea. The Hawkesbury River is the main tributary of Broken Bay. Secondary tributaries include Brisbane Water and Pittwater, that together with the Hawkesbury River flow into the Tasman Sea at Barrenjoey Head. 

The total catchment area of the river is approximately 21,624 square kilometres (8,349 sq mi) and the area is generally administered by the Hawkesbury–Nepean Catchment Management Authority."

"The Hawkesbury River was one of the major transportation routes for transporting food from the surrounding area to Sydney during the 1800s. Boats would wait in the protection of Broken Bay and Pittwater, until favourable weather allowed them to make the ocean journey to Sydney Heads. With the opening of the railway from Sydney to Windsor in 1864, farm produce could be shipped upriver for onward transportation by train. However, by the 1880s the river had become silted up between Sackville and Windsor, and Sackville became the head of navigation for sea-going vessels. Until the end of the 19th century coastal steamers linked Sackville to Sydney.[6][7][8] 

The Hawkesbury River was named by Governor Phillip in June 1789, after Charles Jenkinson, 1st Earl of Liverpool, who at that time was titled Baron Hawkesbury.[3] An obelisk was unveiled in 1939 at Brooklyn to commemorate the naming. In 1794, 22 families were granted land at Bardenarang, now known as Pitt Town Bottoms, near Windsor. In that same year, confrontations between Aboriginal people and settlers broke out.[9][10]"

Ehkei Oyster Farmer aivan odotetuksi osoittautunut, mutta voinpa silti sanoa, että kokonaisuudessaan se on pikkuisen parempi kuin toivoin. Hirmuista tapahtumakimaraa tai värikkäiden sattumusten sarjaa en lähtisi kellekään lupailemaan. Tokihan välillä veitsiäkin käsiin kaivellaan ja liipasinsormetkin herkistyä haluaisivat, mutta vastapainoksi taas tulee kohtalaisesti sitä verkkaisempaa elämänmenoa pulmineen ja iloineen. Välillä asiat alamäkeen suistuvat ja moottorikin laittaa sopimuksen katkolle kesken matkan, mutta lyhytaikaisia ovat murheet tässä tarinassa. Pienistä vastoinkäymisistä ei ole pysyvästi hymyjä hyydyttämään ja ankeusrypemiset pitää muista elokuvista etsiskellä. Etenkin elokuvan jälkimmäinen puolisko kunnostautuu arkisellakin tavalla hehkumaan inhimillistä lämpöä ja omalla tavallaan lempeää huumoria. Sellaista seuraillessa vallan helposti hyvät tuulet alkavat korvien välissä ja jossakin rinnan kohdilla puhallella.

Oyster Farmer (2004) (IMDB)

Trivianurkkaus 12: Wing Chun

Wing Chun tuli tosiaan katseltua ja kommentoitua hetki sitten, eikä kerta todellakaan ensimmäinen ollut. Siinäpä määrin taas kyseisestä teoksesta innostuin ja kiinnostuin, että kahlailin Hong Kong Legendsin levyn lisukkeetkin läpi. Tarjolla olisi pari haastattelua ja niiden lisäksi kommenttiraita, jolla höpöttelee jälleen kerran enemmänkin näitä hommia tehnyt Bey Logan. Kaikenlaista mielenkiintoista turhantärkeää tietoa taas tuli opiskeltua ja osasen siitä ajattelin tännekin siirrellä, niin pysyypä sitten omassa muistissakin paremmin. Jos sattuu tästä elokuvasta tykkäilemään tai muuten olemaan kiinnostunut samaisen aikakauden aasialaisista toimintaelokuvista, niin tässäpä pikkuinen koostepaketti.

Logan aloittelee oman osuutensa mainitsemalla lyhyesti, että aikoinaan Bruce Lee harjoitti nimikkolajia ja oli osaltaan tekemässä siitä tunnetumpaa. Tämä varhaisemmille vuosisadoille vievä elokuva taas kuvattiin kokonaisuudessaan Kiinan puolella. Studiot sijaitsivat Pekingin kaupungissa ja ulkokohtaukset kuvattiin kaupungin lähistöllä. Beyn mielestä Wing Chun kuuluu uudempaan kungfu-elokuvien aaltoon, joka lähti liikkeelle 1990-luvun alussa Hark Tsuin ja Jet Lin teoksella Once Upon a Time in China. Michelle Yeohin esittämän päähenkilön nimi Yim Wing Chun taas tarkoittaa kaunista kevättä.

Aikoinaan vaadittiin kymmenienkin vuosien harjoittelua, jos tahtoi tulla jonkin taistelulajin mestarilliseksi taitajaksi, mutta Wing Chun kehitettiin alusta lähtien tehokkaammaksi ja nopeammaksi opiskeltavaksi. Ajatuksena oli, että alle kolmessa vuodessa pystyi ahkeralla treenillä hiomaan itsensä varsin taitavaksi. Laji on toki vuosien varrella kehittynyt, sillä tekniikkaa on paranneltu ja aseita on tullut lisää, mutta perusteiltaan Wing Chun on edelleen kohtalaisen yksinkertainen. Logan kertoo tyylin saaneen alkunsa erään nunnan todistaessa käärmeen ja kurjen kamppailua. Vastaavia liikkeitä hän sitten opetti Yim Wing Chunille ja siitä vähitellen kehittyi nykyäänkin tunnettu taistelulaji, joka sai oppilaan nimen. Logan tosin kertoo, ettei tälle tarinalle ole olemassa lainkaan konkreettisia todisteita ja se saattaa ihan hyvin olla kokonaan legendaa. Aikoinaan Wing Chunista ei ollut liikkeellä oikein minkäänlaista tarinaa, mutta erään sinnikkään toimittajan kautta saatiin legenda leviämään. Wing Chunin ja Shaolinin yhteys on hyvin hatara ja lähinnä suullisten kertomusten varassa. No, Logan näkee asian siten, että legendan tosiperäisyys on nykyään lähinnä toissijaista ja tärkeämpää on, että se innostaa ja kiinnostaa monia. Tämä elokuvaversiokin taitaa enemmän kysymyksiä nostatella kuin vastauksia tarjoilla.

Wing Chun ei kuitenkaan juurikaan innostu nimikkolajia yksityiskohtaisesti esittelemään ja Logan on monen muun kanssa sitä mieltä, että näin nimetyssä elokuvassa olisi voinut siihen hiukan enemmänkin paneutua. Hän mainitsee myös elokuvat The Prodigal Son ja Warriors Two, jotka sivuavat samoja taruja sekä hahmoja. Monelle kyseinen laji oli tullut tutuksi Bruce Leen kautta, joka harjoitti sitä Yhdysvalloissakin ja sai isommankin joukon kiinnostumaan näistä liikkeistä, jotka siihen aikaan taisivat vielä harvinaista harrastetta siellä olla. Bruce itse sai aikoinaan oppia Yip Manilta, jolla oli lajia opettava koulu Hongkongissa. Nuorempana Bruce hyödynsi hieman kyseenalaisesti näitä kykyjään muutamien kaveriensa kanssa osallistumalla laittomiin matseihin talojen katoilla. Yleensä Wing Chunia opetelleet pärjäsivät näissä koitoksissa hyvin. Ajan rullatessa Bruce tuli kuitenkin tyytymättömäksi tyylin rajoituksiin ja lähti kehittelemään Jeet Kune Doa, mutta siihenkin päätyi elementtejä Wing Chunista.

Nyt käsiteltävänä oleva elokuvaversio kuitenkin muodostui melkoisen huumoripitoiseksi tulkinnaksi ja syyksi arvellaan, että vakavampien kungfu-elokuvien suosio oli tuolloin kääntynyt laskuun ja yleisöille tahdottiin samassa paketissa tarjota naureskeltavaakin. Myöhemmin Logan tarkentaa näkemystään ja selittää, että Stephen Chown suuri menestys hölmöillä hassutteluillaan tavallaan pakotti muitakin elokuvantekijöitä kallistumaan samaan suuntaan, sillä osa katsojista oli alkanut odottaa elokuvaelämyksiltään kahelimpaa menoa. Toisaalta, onhan eri lajityyppien villimpi ja rohkeampi sotkeminen Hongkong-elokuville muutenkin varsin tyypillistä. Vähän kaikkea kaikille yhden elokuvaillan aikana...

Alkupuolen sekaannusten pyöriessä Logankin hieman naureskelee, miten Yeohin voi muka toistuvasti sotkea mieheksi ja pääsee sitä kautta enemmänkin Michellestä tarinoimaan. Kertoopa samalla olevansa sekä Yeohin että Yenin pitkäaikainen ystävä ja yhteistyökumppani. Yeoh tuli Hongkongin elokuvateollisuuteen Miss Malesiana ja alkuun oli luvassa pari pienempää osaa, mutta sen jälkeen tiukka kolmikko kovaa toimintaa: Police Assassins, Royal Warriors ja Magnificent Warriors. Niitä seurannut vuoden 1987 Easy Money oli Yeohin osalta vähemmän toiminnallinen ja sen jälkeen hän jo siirtyikin varhaiseläkkeelle mentyään naimisiin näitä elokuvia tuottaneen Dickson Poonin kanssa. Varsin tyypillinen tarina noiden aikojen naispuoliselle näyttelijälle Hongkongissa, että avioitumisen myötä vähintään "puolieläkkeelle". Loganin mukaan samanlainen "hiipuminen" tapahtui Yim Neungia esittäneelle Catherine Yan Hungille.

No, Michelle kuitenkin osoittautui poikkeukseksi tässäkin mielessä, sillä avioeronsa jälkeen hänellä oli kova polte takaisin valkokankaille ja paluu tapahtuikin varsin näyttävästi Stanley Tongin ja Jackie Chanin elokuvassa Supercop. Sen myötä kertyi kansainvälisempääkin mainetta sekä menestystä. Alkujaan Yeohilla ei tosiaan ollut lainkaan kamppailulajikoulutusta, eikä varsinaista sellaista ole matkan varrellakaan juurikaan kertynyt. Pitkä nuoruusvuosien balettitausta auttoi paljon ja myös ilmiömäinen kyky liikkeiden matkimiseen. Ensimmäisinä vuosina Yeoh harjoitteli paljon stuntmiesten kanssa ja erityisesti näyttävät potkut olivat hänen erikoisalaansa. Suuremman kansainvälisen suosion kynnyksellä elokuvan Crouching Tiger Hidden Dragon jälkeen Yeoh palasi Hongkongiin ja perusti oman tuotantoyhtiön. Bey on sitä mieltä, että tämä oli pienoinen sääli, sillä kertynyttä tähtipotentiaalia jäi hyödyntämättä, mutta arvostaa kuitenkin Yeohin rohkeutta tässäkin asiassa. Monikaan aasialainen näyttelijätär ei ole vastaavia vetoja harrastellut. Tätä kautta syntynsä saivat vuoden 2002 The Touch ja pari vuotta uudempi Silver Hawk. Logan on sillä kannalla, että jälkimmäinen on ihan hauska, muttei kaikilta osiltaan kovin toimiva ja The Touch näyttää varsin hyvältä. Hänen mielestään toimintaelokuvien ystävät voivat kumpaisenkin vilkaista ja molempia on vähän turhankin rankasti lyttäilty.

Pitkään Yeoh tunnettiin Michelle Khanina, mikä oli tuotantoyhtiön keksimä nimi ja tarkoituksena oli ilmeisesti markkinoida Michellea naispuolisena Jackiena. Yeohilta itseltään ei paljoakaan uusista nimistä kyselty, vaan hän sai todeta asian mainosjulisteesta. Vuosia myöhemmin Michelle vaati viimeinkin muutosta ja toivoi, että jatkossa sukunimenä toimisi Yeoh. Myös sellainen miete tulee esille, ettei Yeoh oikein ole saanut kunnollisia tilaisuuksia olla elokuvissaan arkisemmalla tavalla hauska, joka on eräs hänen luonteenpiirteensä. Söpöstelevää hassuttelua kyllä paikoin esiintyy, muttei se ole sama asia. Yleisesti Logan katsoo Yeohin olevan tavallaan hyvinkin aito persoona elokuvamaailmassa. Pikkuisen erikoisempana Yeoh-triviana hän selittelee, miten kuvauksiin saatiin käväisemään varsinainen yllätysvierailija, joka osoittautui kuuluisammaksikin Yeohin ihailijaksi. Eräänä päivänä siis vähän varoittamatta Oliver Stone saapui suurella limusiinilla tapaamaan ihailemaansa toimintatähteä, mikä oli ainakin tuolloin jokseenkin epätavallinen näky pienessä kiinalaisessa kylässä.

Logan katsoo myös, että sekä Yeoh että Yen ovat jääneet näyttelytaidoiltaan vähemmän hyödynnetyiksi ja erityisesti jälkimmäisen suhteen tämä pitää paikkansa. Suuri osa Yenin rooleista on sitä luokkaa, että hänet kutsutaan paikalle esittämään suoraviivaista kamppailumestaria. Monesti nämä Donnien esittämät herrat ovat vielä varsin vakavia ja kovapintaisia, mutta Wing Chun antoi mahdollisuuden leikkisämmän ja huvittelevamman tyypin esittämiseen. Yenin tuntevana Logan on sitä mieltä, että tämä vitsailevampi sekä huolettomampi hahmo vastaa enemmän tosielämän Donnieta kuin otsaryppyiset kivikasvot. Tästä hahmosta Logan löytää eräänlaista söpöyttäkin, kun kaveri ei ole ylivertaisten kykyjen kantaja. Yeohin ja Donnien varhaisempi yhteinen elokuva Butterfly and Sword kelpaa myös suositeltavaksi.

Hieman Yenin taustoistakin kerrotaan, eli tämä varttui Bostonissa. Vanhemmista äiti oli taitava taistelulajeissa, isä taas kyvykkäämpi muusikkona. Nuori Donnie oli myös taitava pianisti ja opiskeli jonkin aikaa musiikkiakin. Boston-vuodet eivät pelkkää pianonsoittoa olleet, vaan kaveri vähän villiksikin harhautui. Sitten tuli aika muutella Pekingiin ja vähitellen Donnie tuli oikeiden ihmisten tietoon taitavana taistelijana sekä hyvän fysiikan omaavana tyyppinä. Elokuvaura lähti liikkeelle stuntpuolella Woo-Ping Yuenin ohjauksessa The Miracle Fighters. Loganin mukaan Yen tekee siinä suunnilleen kaikki hyppypotkut. Pari vuotta myöhemmin olikin jo aika pääosalle saman ohjaajan elokuvassa Drunken Tai Chi. Kyseinen teos ei menestynyt niin hyvin kuin olisi voinut, koska silloinen kungfu-komediavillitys oli jo kääntynyt laskusuuntaan. Vuoden 1985 Mismatched Couples ei sekään suurempi taloudellinen menestys ollut. Ohjaaja itse esitti yhden pääosan ja tämän oudohkon kungfulla maustetun romanttisen tanssikomedian jälkeen Yen jo palasikin Bostoniin.

Yeohin tapaan vetäytyminen Hongkongin elokuvateollisuudesta ei onneksi muutamaa vuotta mittavammaksi venähtänyt, vaan Yen tuli takaisin tekemään pari televisiosarjaa ja niiden jälkeen tuli uusi elokuvatarjous Woo-Pingilta. Kovaotteinen poliisitoiminta Tiger Cage ilmestyikin jo vuonna 1988 ja tämä vähän Jackie Chanin Police Story -elokuvan jäljillä tepastellut tapaus menestyikin aiempia kokeiluja paremmin. Sitten saatiin tuotantoon In the Line of Duty IV ja Tiger Cage II. Suunnitelmissa oli myös tehdä jatkoa Brandon Leen tähdittämälle elokuvalle Legacy of Rage, mutta tämä jäi sattuneista syistä lopulta tekemättä. Kun Tiger Cage II valmistui, niin Donnien ja tuotantoyhtiön välit viilenivät ja Yen tekikin vähäisempiä rooleja. Vuoden 1993 Iron Monkey tarjosi jälleen tilaisuutta suurempaan menestykseen Woo-Pingin kanssa. Tosin Hongkongissa suosio ei erityisen mahtava ollut, vaan Iron Monkey pärjäili paremmin länsimarkkinoilla. Menneille vuosisadoille sijoittuvat tarinat pakottivat näyttelijät usein muuttamaan kampaustaan radikaalisti, mutta Wing Chun ei enää motivoinut Donnieta parturoimaan päätään sileäksi, niinpä hänellä nähdään kohtauksesta toisenlaiseen jonkinlainen hattu.

Näillä vaiheilla Donnie alkoi tympiintymään pahisrooleihin ja muutenkin tietynlaisiin osiin. Sen seurauksena hän hylkäsikin tarjoukset elokuvista Drunken Master II ja Tai Chi Master. Sankariroolit ja/tai toimintaohjaajan hommat kiinnostivat enenevissä määrin. Wing Chun antoi tavallaan mahdollisuuden toteuttaa vähän kumpaistakin kaipausta. Tässä elokuvassa Donnie pääsi eniten toimintaohjaajana hääräilemään tulisessa yötappelussa, johon hän sai melko vapaat kädet. Donnie todistikin olevansa nopea ja tehokas, sillä yhdeksän päivää oli tuolloin melko vähän noinkin laajan ja öiseen aikaan tapahtuvan taistelun taltioimisessa. Logan tosin arvelee, että kiire kävi päälle, koska kuvissa taivas välillä huomattavastikin vaalenee. Kaikkiaan kyseessä oli varsin hankala jakso tulen, pimeyden ja hevostenkin takia, eikä Woo-Ping paljoakaan antanut apuja toteutukseen. Myöhemmin kyllä kehui Yenin ripeyttä ja arveli, että itse olisi käyttänyt saman saavuttamiseen varmaan pari viikkoa. Onnistumisesta huolimatta tämä jakso saattoi kuitenkin olla kohtalokas niitti Donnien ja Woo-Pingin yhteistyölle. Yuenin-klaani oli näitä elokuvia työstämässä ja porukasta nousi sellaista näkemystä, että Donnien olisi syytä pitää itsensä kameran edessä, eikä tunkea muiden hommia hääräilemään. Logan ei sen tarkemmin osaa tai tahdo valotella, millainen välirikko saatiin aikaan, mutta pitkälti omille teilleen aiemmin tiiviisti yhteistyötä tehneet herrat talsivat. Kuittaapa homman siten, että episodi todistelee vanhasta sananlaskusta, eli ei ole hyvä laittaa kahta tiikeriä samalle vuorelle. Yenin pitkään tuntenut Logan sanoo, ettei Donnie muutenkaan ole erinomaisista sosiaalisista taidoistaan tunnettu, vaan turhautuu helpohkosti muihin, jos nämä eivät pysy kyydissä.

Mitä tulee Donnien tapaan tehdä toimintaa, niin usein häntä syytellään kamerakikoista, joiden tarkoituksena on laittaa ripeyttä liikehdintään. Bey puolustelee pikkuisen kaveriaan kertoen Donnien olevan liikkeissään todellisuudessakin erittäin vikkelä. Rooli tässä elokuvassa ei aikoinaan ollut Donnielle erityisen mielekäs tai haastavakaan, mutta yhtenä porkkanana tosiaan toimi mahdollisuus toteuttaa ideoitaan kameran takanakin. Mainitut erimielisyydet toki torpedoivat pitkälti näitä haaveita. Seuraavina vuosina Yen kokeili ohjaajan hommiakin projekteissa Legend of the Wolf ja Ballistic Kiss. Nämä kuitenkin olivat hyvin pienen budjetin elokuvia ja jäivät kohtalaisen vähäiselle huomiolle. Logan naureskelee, että jopa niin pienen budjetin, ettei saanut jälkimmäisen kirjoittamisesta kolikkoakaan. 1990-luvun lopulla Donnie suuntaili jälleen Yhdysvaltoihin. Highlander: Endgame tarjosi sivuosan, mutta myös roolin toimintakohtausten toteuttajana. 2002 teattereihin ilmestyi Hero, jossa Donnie pääsi vääntämään Jet Lin kanssa ja näin Loganin mielestä laittaa elokuvan huippukohdan jo alkuvaiheille. Seuraavana vuonna Yen kokeili nujakoida Jackie Chanin kanssa, kun Shanghai Knights saatiin levitykseen. Samaisen vuoden Twins Effect taas toi Yenille palkinnon toimintakoreografiasta.

Muista näyttelijöistä Logan ottaa lyhyeen tutkailuun Norman Chun, joka aloitteli 1970-luvulla Shaw Brothersin tuotannoissa. Muutamana esimerkkinä miehen esiintymisistä mainitaan Killer Clans, Clans of Intrigue ja The Magic Blade. Kaikki kolme elokuvaa ovat Yuen Chorin ohjaamia. Chu ei kuitenkaan missään vaiheessa noussut Shaw Brothersin ykkösnimien joukkoon ja vaihtoikin monen muun näyttelijän tapaan nousussa olevan Golden Harvestin leipiin. Siltä aikajaksolta Logan nostaa yhdeksi Chun huippuhetkeksi elokuvan Duel to the Death ja samalla suosittelee Chun tähdittämää Daniel Leen debyyttiohjausta What Price Survival. Myöhempinä vuosina Normanista tuli vähäksi aikaa suosittu laulaja Thaimaassa. Pitkällä urallaan tämä on sopinut hyvin sekä sankarien että pahistenkin rooleihin. Toisena Shaw Brothers -veteraanina esille nousee Pei-Pei Cheng, joka loppupuolella esiintyy Yeohin hahmon opettajana. Nämä kohtaukset olivat sellaisia, että Yeohin tilalla nähdään jonkun muun selkää, sillä tähti itse oli loukkaantumisesta toipumassa. Cheng jäi myös aikoinaan sivuun elokuvateollisuudesta, mutta Michellen tapaan teki paluun. Se ei tosin ollut heti alkuunsa erityisen menestyksekäs, mutta muutaman vuoden jälkeen alkoi niitä paremmin pärjääviä elokuviakin ilmestymään: Painted Faces, Flirting Scholar, aiemmin mainittu Crouching Tiger Hidden Dragon ja Naked Weapon. Hieman kyseenalaista mestaria esittävä Waise Lee ei todellisen elämän puolella juurikaan kamppailutaitoja omannut, mutta onpa silti useampaankin kertaan kykenevinä taistelijoina valkokankailla vilahdellut. Hän on kuitenkin yleisesti tunnetumpi vähän vakavammista osistaan.

1990-luvun puolivälin aikoihin ohjaaja Woo-Ping taas oli kiinnostunut taiteellisten vapauksiensa lisäämisestä ja pyrki pitkälti rahoittamaan teoksiaan oman yhtiönsä kautta. Tämä johti samalla pieneneviin budjetteihin, eikä visuaalinen puoli vaikuta aivan yhtä viimeistellyltä, jos vaikka vertailuun ottaa samaisen herran jo mainitut elokuvat Iron Monkey ja Tai Chi Master. Loganin oma mielipide on, että Woo-ping tekee parempaa jälkeä silloin, kun erilaisia rajoituksia on olemassa tai tehdessään toimintakohtauksia muille ohjaajille. Hänen tunnetuimmat saavutuksensa ovatkin pitkälti muiden alaisuudessa tehtyjä. Logan ei pidä Woo-Pingia minään erityisenä taistelumestarina, mutta kehuu kuitenkin hänen kykyjään ja visuaalista silmäänsä, mitä tulee eri taistelutyylien esittelemiseen elokuvissa ja vieläpä viihdyttävällä tavalla. Ilmeisesti tällä onkin halua mahdollisuuksien mukaan eri tyylien piirteitä tuoda teoksissaan yleisöjen ihmeteltäviksi.

Taisteluista tofulautasen äärellä käyty pieni oppitunti esittelee ansiokkaasti nimikkolajin käsitekniikkaa, mutta potkuja on sinne sekaan laitettu epäilemättä näyttävyyden takia. Tässäkin kohtauksessa havaittava "puuterin" pöllyäminen oli 1970-luvulla alkunsa saanut kikka, jolla ei juuri muuta tarkoitusta ole kuin painottaa iskujen voimakkuutta. 1990-luvun puoliväliin tultaessa oli jo niin paljon kungfu-elokuvia yleisöjen eteen ilmestynyt, että aiheutti jo enemmän päänvaivaa pitää jutut tuoreina ja saada jotakin uusia jippoja matkaan. Taisteluihin liittyen Logan mainitsee, että sekä Yeoh että Yen osasivat tehdä erittäin kuvaukselliset poseeraukset liikesarjojensa perään, mikä taas auttaa siinäkin, että katsoja helpommin uskoo heidän olevan tällaisiin tekoihin kykeneväisiä. Siinäkin tapauksessa, että jotkut kohtaukset vaatisivatkin syystä tai toisesta sijaisapua tähdille. Beyn mukaan juuri kukaan ei Hongkong-tuotannoissa välttynyt siltä, että sijaisnäyttelijät olisivat joitakin hetkiä hoitaneet. Se kuului pelin henkeen ja vaikka usein näkee tai kuulee väitteitä, että esimerkiksi Jackie Chan tekee kaikki temppunsa itse, niin asia ei aivan näin yksioikoinen olekaan. Vakuutuksista ja muista seikoista johtuen käytännössä jokaiselle toimintanäyttelijälle on tullut vastaan tilanteita, että stuntmies on astunut jonkin tempun tekemään, tahtoi näyttelijä tällaista vaihtoa tai ei.

Wing Chun ei vierittele lopputaistelujaan aivan peruskaavojen mukaan, vaan siinä ennen ihan viimeistä rutistusta yllytään hassuttelemaan ja tarinakin jokseenkin tarpeettomasti stoppaillaan. Mitä matsiin tulee, niin Wing Chun ei kärsi tappiota pahikselle, eikä näin ole oikein tarvetta viimeiselle tiukalle treenijaksollekaan. Ennen lopullista kohtaamista pitää kuitenkin ymmärtää jotakin yksinkertaista, mutta olennaista. Noihin aikoihin lopputaisteluja vielä venyteltiin mittavammiksi, mikä alkoi jo vuosikymmen myöhemmin olla kohtalaisen harvinaista. Osittain tämä johtuu uuden polven esiintyjien taitotason laskusta. Wing Chun pitää kevyen henkensä loppuun saakka, eikä viimeisessä mätkinnässäkään kukaan kuole. Lopetus on ennemmin kepeä ja hauska, eikä tässä selvästikään ole tahdottu väkivaltaa ja kostoa painotella, vaan muita juttuja korostellaan. Sen verran suunnitelmia muuteltiin, että Donnien ja vartijoiden tappelu muurin ulkopuolella jätettiin toteutumatta. Ilmeisesti tuossa vaiheessa Donnien ja Yuen-klaanin sukset olivat jo menneet siinä määrin ristiin, ettei Yenilla enää ollut mielenkiintoa kyseistä kohtausta toteuttaa.

Elokuva ei ollut Loganin mukaan mikään suurempi menestys ilmestyessään. Osittain syy saattoi olla siinä, ettei kumpikaan Yeoh tai Yen ollut noihin aikoihin niin kova tähti, että olisi osaltaan isompia yleisöjä vetänyt teattereihin. Toisaalta tuolloin elettiin silloisen kungfu-komedioiden aallon suosion laskupuolta ja tavallaan mainittu Drunken Master II laittoi hetkellisen lopun tämän sarjan suuremmille tuotoksille. Kiinassa kuvaaminen antoi tekijöille paremmat mahdollisuudet esitellä laajempia näkymiä. Niitä kyllä pyrittiinkin hyödyntämään ja tämä tuli samalla halvemmaksikin kuin kaupungissa kuvaaminen. Wing Chunin filosofiaa yritettiin mahdollisuuksien mukaan laittaa sekaan, joten vähän niitä ajatuksia ja periaatteita käytännön huiskimisen takana saadaan taistelujen suvantohetkillä lyhyesti selitettyä.

Loganin hyvinkin kiinnostavan sekä viihdyttävänkin juttukoosteen jälkeen kuunnellaan noin 15 minuuttia, mitä Donniella olisi höpöteltävänään. Kyseinen haastattelu ei pelkästään tähän elokuvaan liity, mutta tulee siitäkin tarinaa. Ennen kuvausten aloittamista Yen pohti yhdessä Woo-Pingin kanssa, mihin suuntaan elokuvaa lähdettäisiin viemään. Donnie oli sillä kannalla, että se pitäisi perustaa jämäkämmin Wing Chunin filosofian ja tekniikoiden ympärille. Esimerkkinä toivomastaan suunnasta Donnie mainitsee Sammo Hungin loistavan elokuvan The Prodigal Son 1980-luvun alusta. Se on yksi hänen suosikeistaan ja samalla malliesimerkki siitä, miten olisi hyvä esitellä kamppailulajia elokuvassa. Ohjaaja tahtoi kuitenkin keskittyä enemmän hahmoon kuin yksityiskohtaiseen tekniikoiden esittelyyn. Yen mainitsee, että Yeohille hankittiin toki opettaja, mutta hänen silmiinsä lopputuloksessa ei paljoakaan klassista Wing Chunia ole nähtävissä ja siihen hän myöntääkin pettyneensä.

Elokuvan päätähtenä viuhtova Yeoh saa Donnielta runsaat kehut sekä ihmisenä että näyttelijänä. Mainitseepa hän tunteneensa Michellen jo pitkään ennen yhteisiä elokuviakin, sillä harjoittelivat aikoinaan samalla kuntosalilla. Donnien mielestä heitä yhdistää länsimaisempi ajattelutapa, kun kumpainenkin ulkomailla varttui. Kuvauksissa ja muuallakin he sitten keskenään englanniksi keskustelivat ja yleisesti tulivat hyvin toimeen. Ensimmäinen yhteinen elokuva oli Butterfly and Sword. Siitä Yenille on parhaiten jäänyt mieleen loppukohtaus jäätävässä vedessä. Mitään erityisen lämpöisiä muistoja kovin kylmät talviset kuvaukset vesialtaassa eivät pintaan tuo. Samassa yhteydessä Yen tunnustaa vajavaiset uimataitonsa ja kertoo antaneensa Michellen hommaksi henkensä pelastamisen, jos tilanne sellaiseksi olisi lipsahtanut. Yeohin balettitaustakin tulee mukaan juttuihin ja Yen onkin sillä kannalla, että Michellellä on paljon enemmän fyysisiä valmiuksia kuin monilla muilla näyttelijöillä. Jopa siinä määrin, että hyvin harvoin vastaavia kykyjä tulee vastaan. Donnie osaa arvostaa ystävänsä ja kollegansa periksiantamatonta asennetta erittäin paljon. Tahdollaan ja vahvalla sydämellään sekä sinnikkyydellään Yeoh inspiroi muitakin, mutta on samaan aikaan herkkä sekä tunteellinenkin. Yhteisiä kuvaushetkiä Yen muistelee rennoiksi sekä hauskoiksi.

Liekehtivää yötaistelua kuvatessa Woo-Ping oli kiireisenä samaan aikaan tuotannossa olleen elokuvansa Tai Chi Master kuvauksissa, joten tämä taisto jäi Yenin vastuulle. Ohjeistuskin jäi vähän hämäräksi, sillä käsikirjoituksesta ei apua irronnut ja Woo-Ping ympäripyöreästi totesi tahtovansa suuren ja näyttävän öisen kamppailun. Hieman huteria ohjeita suuremmaksi pulmaksi nousi se, ettei Yeoh päässyt osallistumaan, sillä tämä oli tietenkin toisen elokuvan kuvauksissa. Yenista tuntui muutenkin järjettömältä lähteä kuvaamaan komean vuoren eteen yöllä ja heittää hienot maisemat hukkaan. Hevososuus hankaloitti hommaa entisestään ja avuksi palkatut expertitkään eivät enää kameran edessä toivotulla tavalla loistaneet. Liekkiä sitten riittikin, mutta tuli oli vähemmän hallittua kuin vaikka Hollywood-tuotannoissa. Virittely ja sytyttely oli hidasta ja vaivalloista. Melkoisen nopeasti savuakin kertyi niin paljon, ettei enää nähnyt mitään. Vaikeimmin kierrettävä ongelma kuitenkin oli Yeohin poissaolo ja vaatikin kohtalaisesti kekseliäisyyttä. Donnie vietti kohtauksen ohjaajana yhdeksän vuorokautta, jonka jälkeen Woo-Ping ja Yeoh tulivat viimeistelemään tietyt lähikuvat kolmessa päivässä. Muuten Yen muistelee kuvausten rullailleen suhteellisen sujuvasti.

Toisessa haastattelupätkässä Norman Chu (Siu-Keung Tsui) pääsee muistelemaan uraansa 18 minuutin ajaksi. Alkuperäinen uravalinta oli hieman erilainen, sillä hän työskenteli osakepörssissä kirjanpitäjänä, mutta numerot alkoivat tympiä ja näyttely kiinnostaa. Shaw Brothers erään toisen yhtiön kanssa käynnisteli 1970-luvun alkupuolella kursseja aloitteleville näyttelijöille ja Norman pääsi testin jälkeen mukaan. Palkkakin oli tyydyttävä, vaikkakaan ei toki tärkein innostaja ammatin vaihtamisessa. Ensimmäisten kolmen vuoden ajan vuorosanat olivat olemattomissa ja eräänlaisena harjoittelijana hän hääri pienissä taustaosissa. Välillä kävi kameran edessä kuolemassa ja se oli sitten siinä.

Näiden kolmen vuoden jälkeen Chun kyvyt herättivät Chia-Liang Liun huomion. Chu kertoilee olleensa urheilullinen kaveri jo silloinkin, kun pääsi Liun elokuviin. Vuoden 1978 Shaolin Mantis oli Chun ensimmäinen isompi esiintyminen Liun ohjauksessa ja siitä hän mainitsee, ettei sijaisnäyttelijää tarvittu lainkaan. Tavallaan tämä teki ohjaajaan vaikutuksen ja samalla sinetöi Chun aseman yhtenä jäsenenä Liun ydinporukassa. Liu alkoi kouluttaa Chuta, joka kiertelemättä myöntääkin oppineensa suunnilleen kaikki taistelutaitonsa tältä. Haastatteluhetkellä 52-vuotias Chu hehkuttelee tosin olevansa edelleenkin niin erinomaisessa kunnossa, että kaikenlaiset toimintaroolit hoituvat ilman sijaisapua. Sen salaisuus on ahkera liikkuminen ja yleensä yhdestä kolmeen tuntiin liikenee aikaa treenailuun työpäivinäkin. Vaihtelevia ohjelmia hän pyrkii tekemään ja kehoaan monin tavoin harjoittamaan. Kuntosaleista ei Chu juurikaan tykkää, vaan on hankkinut vaadittavat välineen kotiinsa.

Wing Chun oli hahmona Chulle etukäteenkin jossakin määrin tuttu, mutta elokuva, jota lähdettiin työstämään, ei taas omia käsityksiä niinkään vastannut. Yleisesti Chu ajattelee, että fiktiivisen hahmon esittäminen on helpompaa, jolloin yleisö ei tuo mukanaan niin vahvoja ennakkonäkemyksiä. Tätä elokuvaversiota alettiin tekemään toimintakomediana, mikä Normanin mielestä on haastavampaa kuin suoraviivaisempi toiminta. Hän on myös sillä linjalla, että melkein kaikki muutettiin paitsi nimi, jos alkuperäiseen legendaan vertaillaan. Klassinen taistelutyylikin pitkälti korvautui Woo-Pingin elokuvatappelulla. Kolmisen kuukautta kestäneet kuvaukset hoidettiin Pekingin studioilla ja kaupungin lähiseuduilla. Ne osuivat talviaikaan, mikä vaikeutti näyttelijöidenkin hommia. Tietynlainen kankeus vaivasi ja rajoitti liikkeitä. Muista haasteista Chu muistaa vaijerien varassa hoidetun keihästappelun. Huojumiset piti pyrkiä karsimaan pois, eikä välillä päivässä montaakaan käyttökelpoista ottoa saatu. Woo-Ping oli kuitenkin erittäin kärsivällinen. Kahdenkeskiseen lopputaisteluun käytettiin 15-16 kuvauspäivää, eikä siinä hirveästi osumisia varottu. Michellekin oli lopulta melkoisen mustelmainen, muttei näistä enempiä välittänyt ja valittanut, kunhan yritti välillä lisätä pehmusteita asuunsa.

Chu mainitsee, ettei Yeoh ollut ratsastanut paljoakaan ennen ja loukkasikin itseään, mikä vaati noin viikon toipumisen. Toinen tähti, eli Donnie Yen elelee muistikuvissa kohtalaisen itsepäisenä tapauksena, joka ei lainkaan helposti omista ideoistaan tahtonut luopua. Chu toteaakin Donnien kinastelleen Woo-Pingin kanssa muutamaan otteeseen. Woo-Ping taas muistuu mieleen melkoisen vaateliaana ohjaajana, joka oli valmis uusimaan ja uusimaan ottoja, kunnes kamera taltioi hetket haluttuina. Moni muu olisi ollut jo paljon varhaisemmin valmis muuttamaan kohtaukset helpommin hoidettaviksi, mutta Yuen oli hieman toisenlainen kaveri siinä mielessä. Chu näkeekin Woo-Pingin monen osa-alueen huipputekijänä ja pitää tämän menestystä täysin ansaittuna. Vaikka tyyppi osaa olla kova ja vaativa, niin silti kohtelee näyttelijöitään hyvin.

Sellaista höpötystä näistä lisukkeista tälle kerralla kasaan kertyi. Jos elokuva sattuu enemmän kiinnostamaan, niin suosittelen toki omakohtaisesti nämäkin bonukset käymään läpi, sillä tässä tosiaan vain pieni osa niitä minua kiinnostavia turhan tiedon kimpaleita.