Helsinki Napoli All Night Long

Ihan pelkästään historian lehtisiä ei ole tarkoitus kotimaisten dokumenttien osalta käännellä katseluvalinnoissa, vaikka kivoja ja kiinnostavia nuo kansanperinnepätkät ovat toistaiseksi olleet, kuten vaikkpa päivä jokunen sitten silmäilty kaksikko Nurmon valuri ja Vetelin elonkorjuu. No, YLE Areenan tarjonnasta onnistuin poimimaan paljonkin uudempaa tuotantoa, eli alkuvuodesta ensi-iltansa saaneen teoksen Kiehumispiste ja siinäpä sitä rähinää riitti vähintään parinkin normaalin elokuvan verran. Ehkei mieli sentään täysin nitkahtanut tai nytkähtänyt, mutta voi olla, että lähellä käytiin huuruisimmissa hetkosissa. Joku voisi ehkä sanoa jopa, että aika hurjaa on meno, kun kunnolla kuumenee. Tässä tekstissä ei kuitenkaan ole tarkoitus enempiä näistä kiehumisista sössötellä, vaan kyseisten tuntemusten tilittely jääköön vaikkapa myöhempien aikojen touhuksi, koska kuitenkin vakavista asioista on kyse, mutta dokumentin tietyt osuudet väkisinkin puskevat pintaan itkunaurun sävyttämiä tunteita, joten sepä siitä. Hataraa aasinsiltaa pitkin yritän huomaamatta hipsiä räjähdysherkistä mielenilmauksista Mika Kaurismäen elokuvauran varhaisemmille vaiheille ja samalla tutkimaan, että miten Berliinin pimeillä kaduilla riehutaan ja revitellään, ja kohtaavatko kansat kenties jossakin määrin rauhanomaisemmin kärhämöinneistä huolimatta...?

Päivä on perjantai 13., paikkana Länsi-Berliini, jossa suuri muuri pönöttää vielä paikoillaan ja siitä lähdetään laittamaan vuorokauden pimeisiin tunteihin sijoittuvaa koitosta liikkeelle. Aloitus etäisesti muistuttelee viimeksi katseltua Kaurismäen ohjausta Highway Society, koska ensimmäisiin kuviin saadaan sängyllään sauhutteleva mietteliäs miekkonen. Aikaa ei kuitenkaan ole sen perusteellisemmin pureutua hepun ajatuksiin, vaan hämyisestä hotellihuoneesta päästään katuvilinän kautta kelmien kohtaamiseen. Tapaamisen aihe on vanha, tuttu ja tietyt riskinsä mukanaan tuova kauppa, sillä muutama pussukka valkoista pulveria pitäisi saada vaihtumaan muhkeaan setelisalkkuun. Elokuvaviihteen kannalta voisi olla jokseenkin tylsää, että nämä bisnekset sujuisivat ilman erimielisyyksiä ja niinpä tässäkin kaivellaan taskusta luotia luikauttelevaa kapistusta käteen. Ryöstö sinänsä onnistuu, mutta vastapuolen eliminoiminen ei niinkään. Tuolistaan ylös kömpivä pomo (Samuel Fuller) tuhahteleekin siihen sävyyn, että aikamoisia amatöörejä toimistoon tunkee räiskäyttelemään.

Aivan niin armelias hän ei toistaitoisille ryöväreille ole, että noin vain heittäisi rahoilleen hyvästit, vaan pitäähän sitä tarpeelliset toimenpiteet ajallaan hoitaa. Ehkä nämä kostot ja perimiset ovat tosiaan niitä öisen ajan hämärähommia, eikä ilta vielä ole kunnolla ehtinyt laskeutumaan suurkaupungin ylle, eli kamera kiertelee toisaalle kohti jokirantaa. Siellä kaverukset Alex (Kari Väänänen) ja Igor (Jean-Pierre Castaldi) iloitsevat ja nostelevat maljoja, koska on saatu venettä vesille. Ensin mainitun tytärpuoli Lilli (Mélanie Robeson) yrittää kovasti kaupitella kameraa kaksikolle, mutta nämäpä eivät ole ostavaisella tuulella. Alexin kotona taas käydään kiivasta sananvaihtoa liittyen perheen nuorimmaisten kaksoslasten ruokintaan ja kaipa seikkoihin muihinkin. Appiukko (Nino Manfredi) ei ilmeisesti täysin osaa arvostaa tyttärensä miehen suomalaista syntyperää, vaan kiroilee, miten tahdotaan elämästä viedä viinin tuomat ilotkin pois ja muutenkin meno vaikuttaa olevan kaaokseen kallellaan.

Stella (Roberta Manfredi, Ninon tytär oikeassakin elämässä) taas tahtoisi vähemmän hienovaraisesti Alexille vihjailla, että rakasta aviomiestä näkee turhan harvoin kotona, eikä oikein uskoisi, että ollaan naimisissa ja pieniä lapsiakin hoidettavana. Näyttää siltä, ettei selitykseksi oikein kelpaa, että Alex tekee öisin taksin ratin takana pitkiä vuoroja, koska Stella itse istuu samaisen yhtiön puhelinkeskuksen puolella hommissa ja aikaa siitä huolimatta perheellekin löytyy. Suhdesoppaa on suunnalla toisellakin tarjolla, koska yltiöpäisesti hullaantunut Igor yliyrittää ihastustaan vakuutella. Tarina urheista henkensä poikastensa puolesta uhraavista pingviini-isistä ei herättele toivottua reaktiota ja jälleen kaikesta päätellen pohjimmiltaan hyväsydäminen ja yksinäinen tyyppi joutuu yhden pettymyksen ottamaan vastaan. No, Helsinki Napoli All Night Long ei kuitenkaan ole niitä elokuvia, että nenäliinapakkaukset hyppysissä kuunneltaisiin ja katseltaisiin särkeviä sydänsuruja, vaan kuviin kaipaillaan vähän vinhempaakin vipinää.

Sitä räväkämpää otetta tuokin tullessaan alkupuolella uskaliaan ryöstön suorittanut kaksikko, jolla selkeästi on muitakin suunnitelmia ehkäpä epäonniselle perjantaille. Näihin heppuihin Alex törmää kantakuppilassaan ja tyypeillä olisi tarjota koko yöksi työtä vähintään kelvollista korvausta vastaan. Kymmeneltä olisi tarkoitus aloittaa hommat, mutta suuria rahoja lupailevat ryöstäjät ovat kovin vaitonaisia ja salamyhkäisiä aikomuksistaan ja uteleva sekä suulas Alex aiheuttaakin lähinnä ärtymystä. Taksikuskin perhehuolet eivät näitä miekkosia juuri kiinnosta ja se huvittaa vielä vähemmän, kun taksin takapenkille tulee tukalan ahdasta Alexin lähisuvun tunkiessa kyytiin. Ennen pitkää joukkonsa kasaillut alkupuolen ryöstöuhrikin pääsee mukaan menoon ja omaansa pois hakemaan, mikä käytännössä tarkoittaa, että Alex saa tosissaan vääntää vanhan autonsa rattia ja luotia viuhuu sinne sekä tänne. Myöhäisiltaan tuleekin sähäkämpää säpinää ja siinä samalla pulma poikineen, koska vaikka pakomatka osittain onnistuukin, niin aivan kaikki ei mene putkeen. Nimittäin Alex löytää itsensä tilanteesta, jossa takapenkillä on pari henkensä heittänyttä heppua, hyppysissä pienen omaisuuden verran käteistä valuuttaa ja oletettavasti kovia kavereita hengittämässä niskaan. Valintojen maailma heittää jälleen haasteensa pähkäiltäväksi, eli millaiseen ratkaisuun helpomman ja huolettomamman elämän perään haikaileva Alex mahtaakaan päätyä...?

Ihan heti kaikkia kortteja ei tahdota pöytään lätkäistä, eikä ensimmäisten kohtausten perusteella ainakaan täysin päivänselvää ole, minne nämä osittain epämääräistenkin kulkijoiden taapertamat polut johtavat ja missä kohdin ne mahdollisesti sekä kenties kohtalokkaastikin risteävät toisille suuria lupaillen ja joillekin kuoloa tuoden. Vaikka siis synkempiäkin sivujuonteita tulee vastaan ja elonpäiville ennenaikaisia loppuja, niin elokuvaa ei siltikään tee mieli ajoittain tummista tuokioistaan huolimatta kovin vakavaksi tai murheelliseksi luonnehtia. Kansojen ja kulttuurien kohdatessa hämärissäkin merkeissä, lähtevät jutut monesti rönsyilemään ennemmin huvittavasti, eikä pipoa mielestäni pidetä muidenkaan puuhien osalta mitenkään erityisen tiukalla. Sekalaisia koitoksia seuraillessa aika kuluukin ihan mukavasti ja vaivihkaa vähintään jokunen hymykin kasvoilla käväisee, mutta niinpä vain pääsee taas käymään siten, että aivan liian hyvissä ajoin ennen loppua tuntuvat eväät syödyn ja kaverit näyttävät kaipailevan öisiä lepohetkiä rientojen sijaan. Samansuuntaisia mietteitä myös Highway Society sai aikaan ja taas käy niin, että tunnin kohdilla vähäsen väsähtää ja hahmojen hortoiluista suurin kiinnostus karkailee.

Sinänsä en lähtisi tyyppejä tai näyttelijöitä syyttelemään, sillä etenkin alkupuolella vähemmän varsinaista vauhtiviihdettä tarjoilevat tuokiot kyllä rullailevat ihan hyvin ja hauskastikin. Vähän rähjäinen ja moraaliltaan ailahtelevainen sankari Alex ei ole herkimmin hermoilevaa ihmislajia, mutta kun auto viedään alta ja perhettä aletaan uhkailla, niin saattaapi siinä rauhallinenkin kaveri kierroksia kiihdytellä suutahtamiseen saakka. Kun takapenkillä istuu pari ruumista vailla järjellistä loppusijoituspaikkaa, niin ehkeipä miekkosen innostus ole hirmuisen korkealla, mitä tulee tilaamattomiin kummallisiin härkätaistelusovituksiin öisellä torilla tai muuhunkaan ylimääräiseen rähistelyyn. Pitkä yö Alexilla on epäilemättä edessä, mutta onneksi apujoukoissa riittää myös puhtia asettua häijympiä heppuja vastaan. Igorin osana on toimia eräänlaisena omatuntona Alexille muistutellen ruumiista ja verisistä seteleistä, kun hämäräperäinen rahalaukku kovin ystävää houkuttaa. Tokihan Igor jokusen iskunkin joutuu kaverinsa puolesta ottamaan ja muutenkin luotettavana apumiehenä rinnalla hääräilee. Stella osoittaa myös nihkeyttä epämääräistä pikarikastumista kohtaan ja toivottaa tällaisten löytörahojen kautta toteutetut unelmat hornan maille. Alexilla siis riittää mietittävää kaiken tohinan keskellä, mutta onneksi Väänänen hoitaa homman siten, ettei virne ja pilkahdus mustuvaan yöhön kokonaan huku.

No, toisilla taas on pulmat omansa ja Nino Manfredi ainakin tuntuu nauttivan revittelymahdollisuuksia tarjoavasta roolistaan. Viinin viekoittelema appiukko katoaakin karkuteille, sillä eihän sille mitään voi, että Napoli-ravintolaan pitää silloin tällöin hipsaista menneitä taruja kertailemaan. Niinpä ne vanhat muistelot vallan pulskiksi paisuvat, kun entisaikojen uroteot kaveripiirissä kertaillaan ja legendojen joukkoon kohotellaan. Milloin on oltu kotikylän kyvykkäimpiä kalastajia, hetkenä toisena taas vallan muun alan erikoisosaajia. Alkoholihuuruisiin juttuihin oman lisänsä tuo tyypin varhaisempina vuosina viettämä gangsterielämä, ja näyttääpi siltä, ettei sellainen touhuilu ihan taakse jätettyä aikaa ole, vaan vanhojen kaverien kanssa oudot operaatiot kyllä laitetaan liikkeelle, kunhan tilausta töille tulee. Porukka ei olekaan paria ruumista heti hätkähtämässä, vaan rikollisilla poluilla kulutetut päivät ovat tietynlaista kovuutta ja viileyttä tuoneet. Siinä missä omalla kohdalla moni muu hahmo hiukkasen kiehtovuuttaan viimeisellä kolmanneksella menettää, niin Manfredi ja kumppanit tuovat piristävää pilkahdusta lopun aikoihin. Samuel Fullerin vetämä pahisosasto hyytyy valitettavasti epäonnekkaasta sattumuksesta toiseen rämpiessään, eikä muutama jämäkkä tokaisu paksu sikari huulessa välttämättä mitään ikimuistoista ilkimyksen muotokuvaa maalaile katsojan mieleen.

Mielestäni ensimmäinen kolmannes vedetään melkoisen juttuvoittoisesti läpi, mutta eihän kuumotteleva yö sentään pelkkää puhetta ole, vaan reilun puolen tunnin jälkeen alkaa vilske ja vauhti lisääntyä pimeillä kaduilla ja muutenkin. Kovakouraiset kaverit päättävät tehdä vähemmän toivottuja yllätysmoikkaamisia ja Alexinkin pitää ryhtyä aseistusta etsimään, että saadaan erimielisyydet kunnolla setvittyä ja perheen turvallisuus taattua. Haulikkohankintojen lisäksi raskas kaasujalka ja rautaiset hermot olisi hyvä löytyä vauhdin kiihtyessä ja jahtien jatkuessa, ja kyllähän Alexilta näitä ominaisuuksia pulpahtelee pintaan. Hiukkasen eri asia on vastapuolen osalta, koska ajotaitoja ei selvästikään ole aivan loppuun saakka viilailtu ja joukon johtaja saa takapenkiltä heitellä tylyä tuomiota alaistensa osaamisesta menopelin sinkoutuessa milloin minnekin. Riehuminen ja rettelöinti toki väistämättä romua tuottelee, mutta kun ei tässä mitään kovin kaksista noin toiminnan tai kaahailun saralla saada aikaiseksi, niin takaa-ajojen toistuessa ja jatkuessa alkaakin kisailu pikkuisen puultakin maistumaan ja laittaahan se katseen parikin kertaa harhailemaan kohti soittimessa rullaavia sekunteja, että kauankohan vielä näitä kiistoja kärhämöidään...

Elokuvan jälkimmäisen puoliskon hieman hyydyttävästä vaikutuksesta huolimatta teki mieli kuunnella Kaurismäen turinat levylle laitetulta noin 16-minuuttiselta haastattelutuokiolta. Tällä kerralla alkusysäys elokuvaidealle tuli saksalaisessa lehdessä nähdystä pikku-uutisesta, jossa kerrottiin, että erään auton takapenkiltä oli löydetty kaksi ruumista. Haastatteluhetkellä Kaurismäki ei oikein muista, mihin tämä sattumus yleensä liittyi, mutta tältä vähän löyhältä pohjalta hän käsikirjoitusta työsti asuessaan Roomassa vuonna 1986. Noihin aikoihin Berliini tosiaan jakautui muurin takia ja tämän lisäksi Kaurismäki näki, että kaupunki oli omanlaisensa pieni maailmansa Euroopassa, eli eräänlainen mikrokosmos, mikä näkyy elokuvassakin lukuisina kansallisuuksina. Lisäksi karttaa katsomalla Berliini sopii suunnilleen sinne Helsingin ja Napolin väliin keskelle karkeasti matkoissa mitattuna. Tuolloin ei ollut mahdollista saada mitään virallisia lupia muurilla kuvaamiseen, mutta omalla riskillä oli mahdollista lähteä sinnekin kameroita surisuttelemaan ja kerrottiin, että asioiden pitäisi sujua, kunhan ei lähtisi liikoja muurin itäpuolelle valoilla osoittelemaan. Ilmeisesti mitään suurempaa rajaselkkausta ei syntynyt, ja Kaurismäki jutteleekin, miten itäisen Berliinin puolelta uteliaat rajavartijat kiipustelivat katselemaan kuvaustouhuja.

Näyttelijävalinnoista myös juttua riittää ja roolitus sujui kaikkiaan helposti sekä luontevasti. Väänänen oli oikeastaan alusta saakka selviö Alexin osaan, koska aiempien vuosien yhteistyöt Klaani: Tarina Sammakoitten suvusta ja Rosso olivat kitkatta onnistuneet. Alexin appiukkona nähtävä Manfredi taas oli ollut Kaurismäelle eräänlainen italialaisen elokuvan legenda, ja ohjaaja tuntuukin olevan otettu kertoessaan, miten Helsinki Napoli All Night Long oli ensimmäinen kerta, kun Manfredi oli laajemmin osallistunut ulkomailla kuvattuun elokuvaan. Pienemmässä roolissa nähtävään Katharina Thalbachiin Kaurismäki oli tutustunut jokseenkin sattumanvaraisesti, koska oli nähnyt tämän suorituksen näytelmässä Berliinissä ja esityksen jälkeen päätynyt samaan ravintolaan, jossa oli ojentanut näyttelijälle ruusun kiitokseksi hyvästä työstä. Ohjaajana paremmin tunnettu Wim Wenders nähdään Alexin tuttuna bensa-asemalla, ja hän sitten päätyi tekemään tällaisen itselleen harvinaisemman näyttäytymisen kameran edessä fiktiivisessä elokuvassa. Kaurismäki jutteleekin, että näkee itsensä ja Wendersin road movie -henkisinä ohjaajina, eli jonkinlaista sielunsukulaisuutta heidän välillään siinäkin mielessä oli. Samuel Fuller taas oli aiemminkin tehnyt isompia ja pienempiä kameorooleja ja vastaavia roolitöitä. Fuller oli kuitenkin tullut Kaurismäelle henkilökohtaisesti tutuksi vuoden 1986 Sodankylän elokuvajuhlilla ja siitä alkoi säännöllinen yhteydenpito herrojen välillä. Vanhempaa gangsteria esittävä Eddie Constantine soitteli oma-alotteisesti Kaurismäen suuntaan kuultuaan Wendersin osallistumisesta ja halusi itsekin mukaan. Puhelu tuli kohtalaisen myöhäisessä vaiheessa, mutta näppärästi Constantinellekin sopiva rooli saatiin järjestymään. Jim Jarmusch tuli lähinnä kuvauksiin tyyppejä moikkaamaan ja hänelle sitten samalla kyhättiin lyhyempi käväisy kameran edessä yhtenä baarityöntekijänä.

Näyttelijöihin liittyvät järjestelyt sujuivat siis mainiosti, mutta kyllä vähintään pieniä haasteitakin tuotannossa esiintyi. Projekti kuitenkin oli monimutkainen ja alkua sekä loppua lukuun ottamatta tarina sijoittuu yöaikaan. Liian helpolla ei ilmeisesti haluttu päästä, koska kuvausajaksi valikoitui touko- ja kesäkuu, eli kesäistä valoa riitti ja pimeää aikaa oli käytössä vain noin kuutisen tuntia yössä. Joka yö käytiinkin kamppailua nousevaa aurinkoa vastaan, mikä ei ihan helppoa ollut, koska joukossa oli isojakin kohtauksia, jotka vaativat mittavampia järjestelyjä. Autokohtausten takia katuja piti saada suljettua ja valaisemisessakin omat hommansa olivat tietysti aikaa viemässä. Kaurismäki pohtiikin, että ainakin omalla uralla tuossa vaiheessa Helsinki Napoli All Night Long oli suuri tuotanto, minkä tekeminen tavallaan toi mukaan kiehtovuutta, kun piti vaikkapa järjestellä monipuoliset ja vaativatkin autostuntit kuntoon. Elokuvan ilmestyttyä Kaurismäki saikin tarjouksia kuvata automainoksia isoille yhtiöille, mutta nämä hän kuitenkin jätti väliin. Yöllisten jahtien ja muiden koukeroiden toteuttaminen olikin aiempiin teoksiin verrattuna uutta ja jännittävää puuhaa mielenkiintoisine haasteineen, vaikka olihan mukana tietysti tutumpiakin osuuksia. Juttutuokionsa loppupuolella Kaurismäki kertoo, ettei ainakaan mitään isompaa katastrofia kuvauksista muistu mieleen. Joitakin seikkoja piti muutella sekä hienosäätää, mutta yleisesti hommat sujuivat mainiosti ja käytössä ollut aikakin riitti lopulta hyvin.

Oman hyllyn Kaurismäki-osasto silloin tällöin kiehtoo ja edellisen elokuvareissun yhteydessä tuli vihjattua ja nimettyä muutama teos ehkä jo läheisiinkin katselusuunnitelmiin, mutta kun tähän on nyt melko lähekkäin tullut pari vaisumpaa vääntöä ohjaajan tuotannon tuntemattomammalta laidalta, niin kenties pikkuinen paussi tekee hyvää ennen seuraavaa yritystä. Kyllähän hyvät elokuvat jaksavat vuoroaan vartoilla... Joka tapauksessa Helsinki Napoli All Night Long kirjautuu keskisarjaan, eli paikoin väläyttelee sekä huvittelee mukavasti, mutta välillä herpaantuu ja taantuu tympivämpään toikkarointiin. Uuden aamun auetessa ja outoilun jatkuessa toivoo lähinnä, että kukin yön kovista koitoksista selvinnyt viimein pääsisi lepäilemään. Myönnän, ettei oikeastaan yksikään Mika Kaurismäen elokuvista ole omalla kohdalla täysillä päässyt iskemään ja lumoamaan, eli ehkäpä maku ja tyyli eivät vain toisiaan kunnolla kohtaa. Kyllähän tässäkin taas veikeästi ja virnistellenkin seuraillaan, onko sattuman tuoma saalis lupaus paremmasta elämästä vai kenties sittenkin kirottu tie turmioon. Hyviä hetkosiakin väännöistä saadaan aikaan, mutta toisaalta kertyypä myös kohtalaisesti niitä vähemmän viehättäviä tai yleisesti joutavia kotvasia. Rentoa ja riehakasta, mutta sekin saattaa käydä uuvuttavaksi ennen pitkää, vaan eipä kokonaisuus onneksi kuitenkaan miksikään sietämättömäksi sekasotkuksi karkaile.

Helsinki Napoli All Night Long (1987) (IMDB)

Highway Society

Vilisevien kilometrien vietävänä olisi aikomus jatkaa, vaikkakin kenties parikin pykälää kepeämmissä tunnelmissa ja vähemmän arvoituksellisten oikkujen ajamana kuin mitä herra Kowalski elokuvassa Vanishing Point jokunen päivä sitten tarjoili ihmeteltäväksi. Samaisen tekstin yhteydessä tulikin puheltua, että ehkäpä nälkää riittää vauhtivoittoisen elokuvaviihteen suhteen lisääkin tai jos ei aivan silkkaa hurjastelua, niin edes taivallettavia teitä ja jopa mystisiä matkoja voisi napata katseluun. Mika Kaurismäen nimikin taisi tulla mainittua ja hän on tosiaan useamman vuosikymmenen aikana montakin tarinaa tähän liikkuvaiseen lajityyppiin sovitellut. Tuskinpa lienee liioiteltua väittää, että jokunen hänen tunnetuimmista sekä arvostetuimmista ohjauksistaan kuuluu juuri tähän joukkoon. Itsellä olisi kuitenkin vielä kahlattavaa niissä, koska vain jokunen on toistaiseksi tullut tutuksi ja omien silmien kautta todistettua. Tarkoituksena toki on näitä nähtyjäkin uusia, mutta tähän väliin kiinnostaa tempaista tekele sieltä tuntemattomammalta laidalta, eli hyllystä hyppysiin Highway Society. Paljoakaan kansitekstiä kummoisempia ennakkotietoja ei ole tullut tähän tarinaan liittyen lueskeltua, joten on ihan kiinnostavaa kipaista kurkistelemaan, millaista pitkien teiden seikkailua olisi luvassa...

Rauhallisesti tämä oletettavasti räväköityvä reissailu käynnistellään, kun Jack Bogart (Kai Wiesinger) löydetään varsin mietteliään näköisenä makoilemassa ja tupruttelemassa sängyltään. Uusi päivä on tuloaan tekemässä, eikä Jack oikein ehdi edes aamupuuhiaan hoitaa, kun jo kiireinen asiakas tahtoisi korjausapua. Päähenkilö nimittäin pyörittää autokorjaamoa sekä -romuttamoa. No, pihalla vartoilevat eivät niinkään niitä romutuspalveluja ole vailla, vaan menopeli on alkanut tökkiä kesken matkan. Hätä ja hoppu ilmeisesti vaivaa, eli pitäisi mahdollisimman nopsasti päästä takaisin tien päälle, muttei hiukkasen uniselta vaikuttava Jack nyt mitään mahdottomasti ala vipeltämään. Toisaalta kaveri vaikuttaa tietävän mitä tekee, eli valmista tulee ripeästi, joten Elisabeth (Marie Zielcke) äitinsä Verenan (Michaela Rosen) kanssa voi piakkoin kuljettajansa ohjastelemana körötellä kohti määränpäätään. Jack tosin painottaa, että nämä pikakorjailut ovat vain tilapäistä helpotusta ja auto olisi syytä toimittaa kattavampaan käsittelyyn.

Kunhan edellisistä on päässyt eroon ja omia projekteja väkertelemään, niin seuraavat vieraat ovat jo kuviin saapastelemassa. Tämä kaksikko ei tosin ihan uusia tuttavuuksia olekaan, vaan kaveruksilta löytyy selvästi yhteistä menneisyyttä, eikä Jackin tulisesta tervehdyksestä päätellen lainkaan niin mukavaa historiaa. Jälleennäkeminen on kieltämättä kirjaimellisesti lämpöinen Jackin tuikkaillessa toisen tyypin liekkeihin. Popon (Jochen Nickel) hädissään sammutellessa palavia asusteitaan, päättää Bruno (Hannes Hellmann) hiukkasen ojentaa Jackia tästä keppostelusta. Siinähän sitä selviää jutustellessa katsomonkin suuntaan, mistä taannoin on pahaa verta päässyt syntymään. Heput ovat aikoinaan olleet yhdessä ryöstöhommissa, eivätkä tilit ole Brunon mielestä menneet täysin tasan, vaan hänen näkemyksensä mukaan Jackilla olisi runsaasti velkaa maksettavanaan ja hyvitykseksi hän voisi ottaa vaikkapa komeimman pihasta löytyvän auton, mutta tarjous ei taas niinkään Jackia miellytä. Pelkkä kieltävä vastaus ei tietenkään riitä, sillä tyypit uhittelevat laittavansa koko paikan matalaksi, ellei Jack aio perintään suostua.

Armonaikaa sentään pikkuisen suodaan, joten Jackilla on pari vuorokautta kuitata tilit tasan, ja hän loikkaakin himoittuun kiituriinsa porhaltaen tien päälle. Aivan hirmuinen huoli ei miekkosen kasvoilta paista, vaan ennemmin näyttää siltä, että mikäpä tässä kauniina päivänä huristellessa. Hetkistä myöhemmin tosin sitä päänvaivaakin ilmaantuu, koska Jack huomaa aamuisia tuttuja tien laidalla jälleen auton kimpussa, mikä saa katseen herpaantumaan. Heitetäänpä mukaan kapeahko tie ja pari yllättäen näkökenttään ilmestyvää ratsastajaa, niin pienimuotoinen katastrofi alkaa olla syntymässä. Auto riistäytyy hallinnasta ja painelee vauhdikkaasti jo niittyjen puolella, jolloin Jack näkee viisaimmaksi hylätä menopelinsä kyydistä loikaten. Voimattomana sivustakatsojana hän seurailee, miten arvokas vauhtihirmu kohtalokkaasti törmää lähistön ainokaiseen puuhun ja murskautuu etupäästään mäsäksi. Turha sitä on sen suuremmin lähteä ääneen murehtimaan, eikä Jackilla oikein tunnu riittävän mielenkiintoa pakollisiin jälkiselvittelyihinkään.

Joka tapauksessa maksusuunnitelmat menevät uusiksi ja pitäisi kai jotakin keksiä, mutta ehtiihän sitä matkalla miettimään. Näin Jack pääsee samalla Elisabethin ja Verenan kyytiin kaupunkia kohti. Verena ei tosin yllättävästä reissuseurasta niinkään innostu ja paheksuu tyttärensä viekoitteluyrityksiä muistutellen, että tässähän ollaan menossa tapaamaan tämän tulevaa aviopuolisoa. Tiedä sitten, onko tässä kuviossa niinkään romantiikalle sijaa, sillä entisestään kasvava omaisuus ja aviomiehen mukana tuleva aatelisarvo tuntuvat äitiä kiinnostavan kovasti ja Elisabethin jutut elämänsä uhraamisesta kuitataan lapsellisena kiukutteluna. No, Jack ei anna yleisen nihkeyden mieltä masentaa, vaan tuumailee, että voisihan sitä lähteä eteenpäin, koska on juttu sekä toinenkin setvittävänä, eikä hän muutenkaan vaikuta halukkaalta puoliväkisin jumittelemaan äidin ja tyttären seurassa sanallista vääntöä tarkkailemassa.

Edessä häämöttävään tulevaisuuteensa tyytymätön Elisabeth tahtoisi kuitenkin loikata karkumatkalle villin ja vapaan Jackin mukaan. Siihen ehdotukseen Jack taas suhtautuu jokseenkin kyynisesti, mutta innokkaasti irtiottoa kaipaava Elisabeth ei noin vain suostu torjutuksi. Asioita pitäisi hoitaa myös Brunon kanssa, jolle ei yllättäen tuhoutunut auto enää kelpaa. Kiristäjillä kuitenkin on jo uusi ehdotus mielessä, eli Brunolle on tulossa lähetys itäiseen Suomeen, mutta noutaja vain puuttuu. Tässä olisi Jackille toinen tilaisuus velkojen hävittämiseen ja luvassa olisi vielä kohtalainen kasa käteistä vaivanpalkaksi. Melko suoraan myös vihjaillaan, että kolmatta mahdollisuutta ei ole tulossa ja harkinta-aikakin jää vähiin, koska jo saman vuorokauden puolella pitäisi lähteä menemään. Koko hommaan olisi neljä päivää aikaa, ja vaikka Jack ei innosta vieläkään hehku, niin pakkohan se on pinkaista kohti vähäsen viluisempaa Suomea, ja jotta ei käväisy ihan yksinäiseksi taivallukseksi menisi, niin Elisabeth livahtaa lautalle mukaan...

Sinänsä aineksia olisi ihan riittävästi, jotta noin 90 minuuttia kevyesti tien päällä viihtyisi, mutta Highway Society on ikävä kyllä taipuvainen yleiseen latteuteen, koska oikeastaan mikään Jackin ja Elisabethin kohtaamista pulmista tai keskinäisistä kinasteluista ei juurikaan värisyttele. Kumppanuus ei todellakaan kitkattomissa merkeissä nytkähtele liikkeelle, vaan pitää vääntää ja vängätä, mutta onneksi meno ei niinkään ankeuteen kallistele, koska pienimuotoinen tilannehuumori kuivahkoine vitseineen sävyttelee kaksikon taivalta. Toisaalta sopii ihan hyvin tarinaan, ettei lähdetä parivaljakon koettelemuksista väkisin paisuttelemaan suuremman luokan kohellusta, vaan linja on lähempänä arkisia tokaisuja sekä tilanteita. Oman lisämakunsa tuo, kun Elisabeth etsintäkuulutetaan kera houkuttelevan palkkion, mutta väittäisinpä silti, ettei mitään tiivistahtista jahtia tai piinaavia tilanteita tunnuta tosissaan tavoiteltavan, vaan eteneminen pysyy kohtalaisen rentona kaikista käänteistä huolimatta. Mitä nyt pari kamppailukoitosta pitää jotenkin hoitaa, niin siitä huolimatta muksauttelevaisen toiminnan määrä pysyy varsin maltillisena.

Minua ei yleensä rento tahti tai leppoisan ilmapiirin tavoittelu häiritse, etenkään reissuelokuvissa, mutta jos hiljaista käyntiä ei onnistuta hyödyntämään tunnelmoiden kauniiden kuvien tai hyvien hetkien parissa, niin kuljettu polku saattaapi jokseenkin tasapaksuna näyttäytyä, ja siinäpä mielestäni on tämän tarinan suurin ongelma. Mikään hoppu ei todellakaan ole, koska vasta puolivälin kohdilla päästään suuren laivan kyydissä muille maille ja kuviin vaihtuu talvinen Suomi lumisine maisemineen. Etenkin ensimmäisellä puoliskolla ajelukuvasto tuottelee pienoisen pettymyksen, eikä kultaisiin elokuvamuistoihin ainakaan tarvitse lisäyksiä tehdä. Jälkimmäinen puolisko tarjoilee runsaammin vaihtuvia maisemia ja kyllähän sieltä niitä nättejä otoksiakin löytyy, mutta kasvusta huolimatta valikoima tuntuu jokseenkin niukalta edelleen.

Omiin silmiin hahmotkin näyttäytyvät hiukan haaleina tapauksina, mutta kenties tarkoituksenakin on ollut heittää pari tavallista tyyppiä keskenään kilometrejä kulkemaan kuin luoda legendaarisia retkeilijöitä. Kyllähän teitä taivaltaville sattuu ja tapahtuu, jolloin hermoja testaillaan, mutta viimeisiin selvittelyihin ehdittäessä puhti tuntuu ruudun molemmin puolin olevan poissa. Eipä eripuraista paria silti tee mieli luonnehtia täysin tympeiksi tyypeiksi, koska sinnikkyyttä ja salaperäisyyttäkin löytyy vähintään pikkuinen hyppysellinen, sillä Elisabethilla on omat mysteerinsä ja Jackin sisällä palaa halua tarttua tähän hetkeen. Valitettavasti näistä piirteistä en itse onnistunut isommin innostumaan ja vähän viileä vaikutelma vastahakoisesta kumppanuudesta lopulta jää leijailemaan. Onhan onneksi joukossa jokusia onnenvälähdyksiä ja hymyjä, kun vaikkapa karaokea laulellaan tai mukavia turistaan, mutta kokonaisuutta niillä tuokioilla ei pelastella. Voi olla, että joku muu saakin seikkailusta enemmän iloa irti, mutta minulle Highway Society näyttäytyy monessakin mielessä puutteellisena reissailuna.

Vaikka elokuva ei parhauteen pääsisikään, niin on ihan mukavaa ja arvostettavaa, että Future Film on Kaurismäki Collection -julkaisusarjaan pyrkinyt laittamaan lisämateriaaleiksi trailerien lisäksi vähintään ohjaajan haastattelun, jollainen tältäkin levyltä löytyy. Eihän kyse mistään hirmuisen pitkästä juttutuokiosta ole, sillä noin 13 minuutin verran Kaurismäki turisee teoksestaan, mutta näitä juttuja on kuitenkin mielekästä kuunnella ja yleensä tuntuu mielenkiintoista tietoa tulevan, eikä vain satunnaista jaarittelua. Rauhallisesti Kaurismäki laittaa juttunsa liikkeelle kertomalla, miten tuolloin aloitteleva käsikirjoittaja Paul Charles Bailly oli lähetellyt hänelle jo vuosien ajan käsikirjoituksia sekä elokuvaideoita yleensäkin. Monet näistä sujahtivat juurikin road movie -lajiin ja ilmeisesti Bailly oli katsellut Kaurismäen aiempia töitä ja niistä osittain inspiroitunutkin. Vuosituhannen vaihteen aikoihin Saksan televisio taas oli tarjonnut Kaurismäelle rahoitusta televisioelokuvaan ja tähän tarjoukseen hän suostui niillä ehdoilla, että sai itse valita käsikirjoituksen sekä kuvata elokuvan 35 millimetrin filmille, eli projekti tavallaan toteutettiin teknisesti teatterielokuvana. Mitä tarinaan tulee, niin Kaurismäki päätyi hyödyntämään Baillyn ideoita, mutta ei suoraan mitään valmista kokonaisuutta napannut, vaan kaksikko yhdessä yhdisteli kahdesta Baillyn varhaisemmasta tarinasta uuden käsikirjoituksen.

Tuotantoyhtiön yhtenä toiveena oli saada mukaan vähän kuvaa Suomestakin, mihin liittyen Mika vihjaisee, että Aki-veljen menestyksellä saattoi olla vaikutuksensa. No, tässä tarinassa homma kääntyi niin, että koukerot veivät kohti pohjoista maata, kun Kaurismäen näkemyksen mukaan yleensä sieltä lähdetään pois. Noin lyhyesti tarinaa voisi hänen mielestään kuvailla Kaunotar ja Kulkuri -muunnelmana. Tarkoitus oli saada elokuva soljumaan luontevasti kaikenlaisine kohtaamisineen sisällyttäen elämän kauniita ja raskaita puolia kumpaisiakin mukaan, mutta samalla ilman silmiinpistäviä korostuksia tai alleviivailuja. Ajatuksena oli myös pitää yllä kepeää ilmapiiriä, sillä ohjaaja puhelee, että huumorilla ja musiikilla oli suuri osa tässä reissussa. Mitä jälkimmäiseen osa-alueeseen tulee, niin hän oli jo pitkään halunnut käyttää Steamhammerin kappaleita elokuvassa, ja tietyt kohtaukset muotoutuivatkin kappaleiden innostamina.

Saksankielisyys taas oli välähdys opiskeluajoilta, sillä edelliset saksaksi toteutetut projektit liittyivät varhaisiin koulutöihin. Tässä tapauksessa tosin kuvausryhmässä oli paljon suomalaista porukkaa mukana. Kuvaukset sujuivat pääsääntöisesti mukavasti ja homma toteutettiin pitkälti Helsingin lähistöllä, eikä Venäjän rajaakaan kovin kauas kaupungin ulkopuolelle lähdetty viemään. Muutenkin Highway Society oli Kaurismäen mukaan helppo projekti, ja olosuhteetkin tuntuivat suosivan, sillä talvikin tuli kuin tilattuna. Helppous ei kuitenkaan tarkoita, että ihan tuosta vain jotakin olisi huiskittu, koska yhdessä kuvaajan kanssa Kaurismäki panosti paljon värimaailman ja tyylin suunnitteluun sekä toteutukseen. Ennen juttutuokionsa lopettelua Kaurismäki myöntää, että road movie on hänelle tärkeä laji ja siihen syynä saattaa osaltaan olla, että hän on omakohtaisesti matkustanut suuren osan elämästään.

No, vaikka tämä teos ei omalla listalla kovin korkealle Kaurismäen töiden joukossa tai lajityypissään muutenkaan nouse, niin eiköhän sitä taas jossakin vaiheessa innostusta nouse kaivella kaverilta jokin samaa alalajia edustava tapaus tutkittavaksi. Mielessä pyörii esimerkiksi kolmikko Arvottomat, Rosso ja Tie pohjoiseen. Onhan Kaurismäellä muitakin teitä ja maisemia halkovia tarinoita tarjolla, mutta uskoisin, että nuo mainitut olisivat nykysilmille antoisimpia elämyksiä. Vaikka Highway Society ei samoihin laatuluokkiin loikkaa, niin saa se silti myös kourallisen hyviäkin hetkiä mukaan menoon sisältymään, mutta ne tuntuvat hukkuvan joutavampien ja pikkuisen pitkästyttävienkin osuuksien sekaan. Itse en valitettavasti löydä joukosta sellaisia tunnelmapaloja tältä taipaleelta, joita olisi mukava katsellessa herkutella ja mielessä jälkikäteen muistella. Lieköhän sitten osasyynä haluttomuus korostella kohtaamisten ja käänteiden aiheuttamia tuntemuksia, mutta kaikkiaan kokonaisuus hahmoineen jää hiukkasen etäiseksi. Ainakaan liiallinen liikuttuminen ei nouse huoleksi ja pienoinen uupuminen tulee koettua muista syistä kuin kuluttavan tunnepuolen takia. Kun huomioidaan, ettei huumorikaan hurjan hupaisaa ole ja reissukuvastokin värähtelyineen jättää kohtalaisesti toivottavaa, niin kaikkiaan kehuja ei pysty lähellekään yltiöpäistä ylistelyä kohottelemaan. Tuntuu sopivammalta sanoa sekä summailla, että Highway Society on menettelevä menopala ilman huikeita huippuja, eivätkä kuljetut kilometrit tässä tapauksessa erityisen antoisaa ihmeteltävää pääse paljastamaan.

Highway Society (2000) (IMDB)

Kolme viisasta miestä

Kuun alussa tuli katseltua niitä hilpeämpiä ja hauskempia jouluisia elokuvia (Love Actually ja The Holiday), joten nyt juhlapyhien lähestyessä lienee sitten sopiva hetki laittaa vakavampaa vaihdetta katseltavien suhteen, ainakin hetkeksi. Mieleen tuli melko nopeasti Mika Kaurismäen viitisen vuotta sitten valmistunut jouluaattoon sijoittuva draamaelokuva kolmen vanhan kaveruksen yhteisestä illanvietosta.

Jouluaatto on käynnistymässä useammassakin kodissa vähän vaihtelevissa tunnelmissa. Ainakaan Matti (Pertti Sveholm) ei ole vielä onnistunut pääsemään juhlahenkeen, vaan keittiön puolella on menossa vaimon tiukka tenttaaminen liittyen lähinnä siihen, kuka mahtaakaan oikeasti olla lähitulevaisuudessa syntyvän pienokaisen isä. Kesken kinkunpaiston ja kinastelun lapsivesi valahtaa lattialle, mikä laittaa väliaikaisen stopin riitelylle ja pakottaa suuntaamaan kohti sairaalaa.

Vähän hiljaisemmassa ja yksinäisemmässä asunnossa taas Erkki (Kari Heiskanen) on valmistautumassa illan joulupukkihommaa varten. Kun sen aika koittaa, niin käy nopeasti selväksi, ettei kyseessä ole ihan pelkkä palkattu vierailu tuttavaperheen luokse, vaan tilanne karkaa kohtalaisen vauhdikkaasti vaivaannuttavan ja kiusallisen puolelle. Erkillä on myös vähän suunnitelmia aattoillan päätökseksi, eivätkä nekään mitään erityisen jouluisia ole.

Kolmikosta viimeisenä kuviin saapuu Rauno (Timo Torikka), joka kiirehtii lentokentältä kohti hotellia. Nykyisin Ranskassa asuva mies viettää Suomessa harvemmin aikaansa, mutta on tullut jouluksi vierailemaan ja hoitamaan tiettyjä perhevelvollisuuksia. Hänenkään kohdalla joulu ei aivan iloisinta puoltaan tarjoile, vaan niinpä vain Raunonkin tie vie sairaalaa kohti.

Sairaalassa toisiinsa törmäävät Matti ja Rauno, kumpikin rikkinäisissä ja liikuttuneissa tunnelmissa. Matti on jo aiemmin ehtinyt soittaa Erkille, ja pyytää tämän lasilliselle juhlistamaan uutta isyyttä. Kun ei Raunollakaan (enää) ole oikein mitään suunnitelmia illaksi, niin kaksi muuttuu kolmeksi ja sopivan juhlapaikan etsiminen voikin alkaa.

Jouluaaton ollessa kyseessä tämä onkin jokseenkin haasteellinen tehtävä. Aloittelupaikka laittaa ovensa kiinni iltakuudelta, eikä kolmikkoa oikein innostaisi talsia talvituulessa mitään loputonta lenkkiä. Niinpä sitten vain kolkuttelemaan karaokeravintolan ovelle, joka sekin tosin sattuu olemaan suljettu. Niinpä vain paikan omistaja (Aake Kalliala) saa kaivettua itsestään jouluhenkeä...toki setelitukun ja juomalupausten pienoisella myötävaikutuksella.

Janoiset pääsevät viimein pöytään ja niin varsinainen illanvietto voi alkaa. Edellisestä kolmikon yhteisestä tapaamisesta onkin ehtinyt vierähtää ilmeisesti useampia vuosia. Muisteltavaa ja kuulumisten vaihtamista siis riittää. Kuitenkin jokaisella on oikeastaan vähän raskaampiakin uutisia tai sanomisia sydämellään, joita ei pysty kovin pitkään pitämään pinnan alla, varsinkin, kun tietyt aiheet tulevat jutuissa muutenkin melko lähelle.

Vähän tummanpuhuvampaa ja alakuloisemmissakin tunnelmissa liikuskelevaa jouluelokuvaa on siis Mika Kaurismäki kumppaneineen kauppaamassa. Tietynlaista jouluhenkeä on toki havaittavissa, kun loppu alkaa lähenemään, mutta tiedä sitten, vastanneeko Kolme viisasta miestä kovinkaan hyvin sellaista elokuvaelämystä, mitä ihmiset yleensä tähän ajankohtaan sijoittuvilta tarinoilta toivovat.

Jos haluaa kokea kevyemmän ja hilpeämmän jouluisen elokuvatuokion, niin kannattaa varmaan hypätä suosiolla tämän yli. Kipupisteitä ja konflikteja ei vältellä, ja välillä on olemassa hyvätkin mahdollisuudet sille, että tilanne karkaa kovinkin synkäksi. Voimasanat lentelevät usein suuntaan ja toiseen, eikä väkivallaltakaan täysin vältytä.

Vastapainoa toki löytyy, ja hyvä niin, sillä muuten kyseessä olisikin varsin lohduton elokuvahetki synkkien aatosten ja suunnitelmien äärellä. Ennen kuin tilanteet pääsevät karkaamaan täysin käsistä ja raivo hallitsemattomaksi, niin ymmärrys, kuunteleminen ja välittäminen astuvat väliin. Kyllähän siinä silloin tällöin silmäkulmakin saattaa kostua, kun vielä sittenkin saadaan otettua pari askelta taaksepäin ennen kuin on liian myöhäistä.

Muistelisin, että pari vuotta sitten tapahtunut ensikatselu kyllä aiheutti katsomossa enemmän kuohuntaa. Toki uusinnan hetkelläkin vielä tietyissä kohtauksissa oli kiitettävästi jännitettä ja koskettavia tunnelmia, mutta yhtä tehokasta vaikutusta ei enää aiheutunut. Sitä en sinänsä ihmettele, sillä elokuva oli edelleen varsin hyvin muistissa.

Karaokeravintolassa tapahtuva illanvietto antaa hyvän tekosyyn laittaa kaikki hahmot vuorotellen laulelemaan. Kappaleet toki on valittu siten, että ne kertovat vähän hahmojen taustoista, tunnelmista ja mietteistä siinä samalla. Valitettavasti ne kyseiset laulut (Juice Leskinen: Rakkauden haudalla, Kaksoiselämää, Asko Raivio: Tyhjää ja Yö: Joutsenlaulu) eivät omalla kohdalla oikein iske, vaikka tässä yhteydessä menettelevätkin. Etenkin viimeisin on niin kulunut ja kaltoinkohdeltu humalaisten tulkitsijoiden toimesta, että vaikea siihen on enää minkäänlaisella vakavuudella suhtautua. No, kaipa nämä ovat kuitenkin turvallisia valintoja. Laajasti tunnettuja, ja saattavat liittyä useammankin katsojan elämän merkittävämpiin hetkiin.

Kolme viisasta miestä on hyvä ja hieman erilainen jouluelokuva, mutta erityisesti toisella katselulla paikoitellen tökkiväkin. Pitkään muilla mailla elokuvia tehnyt Mika Kaurismäki teki onnistuneen paluun suomenkielisten elokuvien pariin, mutta hänen parhaakseen en menisi kehumaan, kuten jotkut ovat asian nähneet. Pitkälti improvisioiden ja tiiviissä yhteistyössä näyttelijöiden kanssa rakennellut kohtaukset tarjoavat pienimuotoista ja inhimillistä draamaa, joka kyllä lämmittelee katselijankin sydäntä mukavasti. Toivoa yritellään herätellä epätoivoisiinkin tilanteisiin, ja kohtalaisesti Kolme viisasta miestä siitä suoriutuukin. Elämän pieniä ja vähän suurempiakin iloja sekä suruja löytyy, ja kyllä siellä välimaastossakin seikkaillaan. Kun se uusi aamu viimeinkin on tuloillaan, niin varsin hyvällä mielellä huomaa olevansa.

Aamun sarastaessa elokuvan hahmot pysähtyvät ja herkistyvät vielä hetkeksi laulua kuuntelemaan ennen teilleen poistumista. Samainen kappale sopinee hyvin tähänkin rauhoitteluksi:

Iloista ja rauhallista joulua kaikille!

Kolme viisasta miestä (2008) (IMDB)