perjantai 29. tammikuuta 2016

Carnal Innocence (Syntinen viattomuus)

Kuluvan vuoden Harlekiini-kausi tulikin jo käynnisteltyä elokuvalla At the Midnight Hour ja voisihan niistä pienimuotoisen putken pistää pystyyn, mutta taitavat toimia paremmin maltillisemmin annosteltuina. Kovin kauas en tosin lähde harhailemaan, sillä ajattelin vilkaista viimeisimmän hankintani, mitä tulee Nora Robertsin kirjoista sovitettuihin elokuviin. Yleisilmeeltään ja tunnelmiltaan nämä ovat toistaiseksi edustaneet hieman vakavampaa sarjaa kuin Harlekiini-elokuvat. Väittäisin, että synkähkön painolastin kerryttäminen ei näiden Roberts-elokuvien eduksi ole läheskään aina kovinkaan kaksisesti toiminut, vaan ennemmin tökkiviä yhdistelmiä tuottanut ja höttöisemmät tapaukset ovat sujuvampina näyttäytyneet. Seuraavaksi selvitellään, jatkaako tämä uusin tulokas tuikeammilla linjoilla vai ihmetelläänkö syntistä viattomuutta kenties kepeämmissä merkeissä...?

Viehepakki kätösessä ja nenä vesistöä kohti suunnattuna eräs heppu painelee, eli aikomuksena lie viettää kaunis kesäpäivä kalastelupuuhissa. Viehättävää rantapolkua tämä herra hieman isommalle lammelle lampsii, mutta miksikään mukavaksi kalastusreissuksi tämä päivä ei ole taipumassa, sillä kaveri löytää heti alkuun kaislikosta nuoren naisen ruumiin. Toisaalla taas ollaan vallan rennompien vesileikkien vietävänä, sillä nuori ja huoleton Tucker (Colin Egglesfield) läheisen kartanon uima-altaalla leppoisasti lötköttelee. Taloudenhoitaja Della (Shirley Jones) tulee muistuttelemaan, että kauppatuomisia kaivattaisiin, joten Tuckerin täytyy pitää pieni tauko laiskottelusta ja lähteä asioille läheiseen pikkukaupunkiin.



Kaupungin nimi on Innocence ja näille seuduille on vuosien tauon jälkeen palailemassa maailmaa kiertänyt ja lahjakkaana viulistina menestystä kerännyt Caroline (Gabrielle Anwar). Tucker kaasuttelee vastaan vähän turhankin vauhdikkaasti ja kohtaaminen on kolariin päättyä. Vielä tässä vaiheessa autot menevät eri suuntiin, sillä Carolinen määränpäänä on edesmenneen isoäidin talo, joka sattuu Tuckerin naapurissa sijaitsemaan. Tavallaan Caroline on kotikonnuille palailemassa, sillä lapsuudessa hän tottui viettämään ihania kesiä isoäitinsä luona, mutta kymmenen ikävuoden kohdilla vierailut jäivät jo vähiin, eli paljon on vuosien vieriessä ehtinyt muuttumaankin.

Kylän kuppilassa jo osataan supista, että julkisuuttakin osakseen saanut paluumuuttaja olisi Innocenceen saapumassa. Ymmärrettävästi paikallinen poliisi ei vielä ole ehtinyt tai katsonut tarpeelliseksikaan tiedotella Carolinelle, että hänen tiluksillaan olevasta lammesta on löytynyt murhattu nainen. Juoruilevaan kahvilaan käy kauppareissuilevan Tuckerinkin tie ja tuntuupa miehellä kysyntää riittävän. Kauaa ei tämä saa rauhassa rupatella, kun entinen naisystävä tuleekin tuimempaan tyyliin ajatuksia vaihtamaan. Edda on kuvitellut, että yhteisymmärryksessä lähitulevaisuudessa alttarille asteltaisiin, mutta toisella taas on ollut mielessä huomattavasti lyhyempi ja huoleton huvittelu. No, Edda kuitenkin väittää olevansa raskaana, joten ihan niin vain ei Tucker ole tilanteesta livahtamassa ja iltapäivälle ilmeneekin vähän vakavampaa pohdiskeltavaa.



Tuckerin sukulaisilla kyllä varallisuutta riittää, eikä tarvitse paljoakaan työpaikkojen perään katsella, mutta eipä elämä silti ongelmatonta ole. Vanhempi veli Dwayne on taas kerran laitettu putkaan päätään selvittämään, ja nykyään tämä kunnostautuukin lähinnä alkoholiavusteisessa surujensa hukuttamisessa. Veljensä tulevaisuutta ja Eddan vaatimuksia Tucker lähtee mietiskelemään suosikkipaikalleen läheisen lammen rantaan, jossa hän kohtaa Carolinen ja muutaman sanankin kaksikko vaihtaa. Myöhemmin illan vaihtuessa yöksi samaiselle lammelle hiippailee Edda, joka luulee tapaavansa siellä Tuckerin. Idea osoittautuu erittäin huonoksi ja kuolemanvakavaksikin, sillä toinen osapuoli on terävällä veitsellä varustautunut.

Seuraavana päivänä Eddan kuumapäinen isä Austin (Ed Lauter) ilmaantuu Tuckerin ja tämän sisaren talolle kyselemään tyttärensä perään. Mielentila on kiihtynyt ja kapula kädessä siinä määrin uhittelevasti kohoilee, että Della tulee pyssyn kanssa tilannetta rauhoittelemaan. Toisaalla Caroline löytää lammestaan hengettömän Eddan ja kertoilee sheriffille tavanneensa aiemmin rannalla huolestuneelta ja jännittyneeltä vaikuttaneen Tuckerin. Samalla hän saa tietää, että kotilammelta on vain viikkoa aiemmin edellinen uhri löydetty ja Carolinen kertomien seikkojen perusteella Tucker on syytä lisäillä epäiltyjen listalle. Asioita tosin saattaa hieman mutkistella Tuckerin ja paikallisen sheriffin välillä vallitseva hyvä ystävyys, mutta selviteltävää riittää joka tapauksessa.



Sattuupa sopivasti sekin, että aiemmin hengettömänä lammesta löytynyt Arnette oli myös Tuckerin entinen naisystävä, joten sarjamurhaajaepäilyjäkin alkaa nousta. Se taas tarkoittaa, että paikalle saapuu FBI-miekkonen tekemään omia tutkimuksiaan. Ainakin alkuun Tucker yrittää suhtautua kuulusteluihin leppoisan leikillisesti, mutta selväksi tulee, ettei pelkällä huulenheitolla tästä selvitä. Tyttärensä kuolemasta kuullut Austin käy kovilla kierroksilla, joten kepakko saa vaihtua kivääriin, eikä enää ole mitään väliä, vaikka tulisikin ammuskeltua toisten taloihin ja sivullisia kohti. Poliisi toki onnistuu riehaantuneen Austinin saattelemaan kalterien taakse, mutta tämä uhittelee palaavansa. Lisää kiemuroita kuvioihin on luvassa, sillä on melko varmaa, ettei Austin ole etsitty murhaaja ja samaan aikaan toisaalla innostellaan Tuckeriin kohdistettuihin kostotoimenpiteisiin. Monenlaista selviteltävää siis riittää tähän 90-minuuttiseen...

...Harmi vain, että vaikka näistä kohtalaisen helposti seurattava tarina saadaankin aikaan, niin sotkuiselta se siitä huolimatta vaikuttaa. Tässä yhdeksättä näkemääni Roberts-elokuvaa pähkäillessä mieleen tulee väkisinkin ajatus, että kenties nämä romaanit jostakin ihmeellisestä syystä kääntyvät elokuvamuotoon monesti lähes kaiken mahdollisen viehätyksensä jotenkin mystisesti käsikirjoitusprosessissa kadottaen tai sitten sitä on jo lähtökohtaisestikin kovin olemattomasti. Vähän oudolta vaikuttaa, että vaihtuvien elokuvantekijöiden käsissä Robertsin romaanit tuottavat lähinnä keskinkertaisia ja kehnoja elokuvia ja ehkä muutaman menettelevän siinä sivussa. Toisaalta, jos vilkaisee Robertsin määrällisesti hurjaa tuotantoa ja useamman kirjan ja/tai novellin vuosivauhtia, niin voinee arvailla, että tämä teosten sarjatuotanto ei välttämättä pelkää laatuluettavaa ole kauppojen hyllylle puskenut.



Elokuvaversioita katsellessa näyttää pitkälti siltä, että keskinkertaisia jännitysmysteereitä on lähdetty ruudulle siirtämään vailla pätevää näkemystä tai otetta tekemiseen. Omaperäisyyttä tai kunnianhimoa ei tunnu olevan touhussa mukana edes sitä pientä ripausta, mutta hapuilua ja innotonta rutiinisuorittamista kylläkin. Tässäkin tapauksessa pääsee toteamaan, että 90-minuuttinen elokuva onnistuu jo ensimmäisen kolmanneksensa aikana hukkailemaan suuren osan jo alkujaan vähäisestä kiinnostuksesta. Surkuhupaistahan sitä on seurailla, miten jännityksen rippeistäkään ei saada pidettyä kiinni ja toisin paikoin päästetään lässähtämään täysin, eikä kukaan ole tainnut olla kiinnostunut suurimpien tyhmäilyjen karsimisestakaan.

Aiempien kompuroivien kyhäilyjen perusteella odotukset jäivät melko alas, eikä Carnal Innocence missään vaiheessaan onnistu edes lievästi myönteisesti yllättämään. Yöllistä sabotaasia harrastellaan, vankilasta hipsaistaan karkuun tuosta vain ja veitsin sekä pyssyin ryntäillään ja riehutaan sivullisten kimpussakin. Jos tällaisten töksähtelevien sekä typerien torvelointien ketjuttelu on tekijöiden näyttö jännitysviihteestä, niin osanotto lienee paikallaan. Lähinnä tulee paha mieli viimeisiä elokuvanäyttäytymisiään tekevän Ed Lauterin puolesta, jolle on napsahtanut varsin epäkiitollinen rooli väkivaltaisiin purkauksiin taipuvaisena Austinina. Minusta televisioelokuvaltakin voi jotakin vaatia, eikä tilannetta sovi edes menetteleväksi kuitata, jos teoksesta ei etsimälläkään löydä edes yhtä sujuvaa ja toimivaa jännitysjaksoa. Resepti on ennemmin, että heitetään tappo sinne, toinen tänne, väliin jotakin väsähtänyttä puolisekoilua ja juonittelua. Vähemmän yllättäen näitä ei kääräistä napakkaan viihdepakettiin, vaan tuloksena on ennemmin kasa sanonko mitä...



Pikkukaupungin sotkuisia suhteita voi todistettavasti herkullisesti ja kuumottavastikin tutkailla, mutta Carnal Innocence ei tässäkään onnistu, vaan juorukerhojen ilkeämieliset vihjailut typerine juonitteluineen ovat kaikkea muuta kuin mielenkiintoa kutkuttelevaa lörpöttelyä. Kaljoitteluringissä taas puuhaillaan pöhnäistä ja amatöörimäistä salapoliisipäättelyä, jonka tuloksena onnistutaan keksimään pääepäilty kaikille kamaluuksille ja alkoholin virtaillessa verisuonistoissa alkaa omakätinen oikeus kerätä kannatusta. Siinäpä sitten olusteluillan päätteeksi porukalla tuomioita jakelemaan. Katsomossa taas saa huokaista tiedä monennenko kerran ja todeta, että osaapa olla mielikuvituksetonta ja kehnoa menoa. Tällaisten typeröintien tuikkailu tarinaan melko tehokkaasti takaa sen, ettei mitään erityisen nautinnollisia jaksoja pääse vahingossakaan syntymään. Lähinnä tulee mieleen jokin joutava saippuaooppera, jossa töksähdellen sullotaan peräkkäin vähän mitä sattuu ja toivotaan parasta. No, itse en ainakaan osaa juuri lainkaan tällaista ruutuviihdettä arvostaa.

Jos tahtoisi vertailla vaikkapa alussa mainittuun viimekertaiseen Harlekiini-iltamaan, joka sinänsä myös yhdentekevää huttua edustaa, niin sopii todeta, että Carnal Innocence ei pysty edes siinä määrin kipinää ja eloa hahmoihinsa hönkimään. Caroline ja Tucker eivät onnistu kovinkaan lämpimiä tuntemuksia katsomossa herättämään, yhdessä tai erikseen. Carolinelle yritetään hätäisesti kasata jonkinlainen menneisyys, mutta melko yhdentekeväksi yritykseksi se jää ja hiukan hankala on valokuva-albumien sinänsä kivoista lapsuuden kesäkuvista kunnolla napata kiinni. Etenkin kun kiinnostus muuten elokuvaan on mitä on. Tucker taas tuntuu lähinnä kaikenlaisia vastuitaan karttelevalta venkoilijalta, jonka huolettomuus vaikuttaa monesti ennemmin hölmistyttävältä kuin hurmaavalta.



Selvähän se, että nämä kaksi pitää jotenkin saman peiton alle saada, mutta eipä sekään jaksa innostaa, vaan tönkköjen tapaamisten sarja selityksineen singahtaa reippaasti huoh-osastolle. Kynttiläasetelmat joku joutaa jälleen sytyttelemään, mutta muuten on taas unohdettavan hätäistä säheltelyä sekin touhu, vaikka sinänsä sopii yleiseen linjaan hyvin. Myöhemmin nähtävä sarjamurhaajasössötystä sisältävä petipuuhastelu taas onkin vallan nolostuttava elämys ja tulkittavissa puhtaasti katsojaparan piinailuksi. Jälleen sitä mielessä vierailee ajatus, että joidenkin mielestä yleisöön sopii heittää ihan mitä tahansa surkeaa kuraa. Siis, jos näistä huokuisi edes jonkinlaista pöllöä sekä tahatonta huvitusta, niin viurutusaiheet vähenisivät huomattavasti. Kyse ei kuitenkaan ole mistään hyvähuono-tapauksesta, vaan tylsämielisestä ja rasittavasta räpeltämisestä.


Loppupuolella lähdetään paukuttelemaan tyhmäilyennätyksiä, sillä seuraa kovin kankeaa selittelyä vähemmän yllättävien yllätyspaljastusten perään. Ihan viimeisille minuuteille synkkiä salaisuuksia säästellään, eivätkä ne todellakaan rintaa riipaise. Vakavia asioita toki, mutta tekijät todistavat olevansa kaikin puolin kykenemättömiä käsittelemään niitä minkäänlaisella herkkyydellä tai hienovaraisuudella. Tummempia teemoja tai sivupolkuja muistetaan lähinnä silloin kuin se sopii ja näiden yhdistely tuottaa hiukkasen hihityshaluja nostattelevan typeröintikoosteen. Välillä mukaan yritetään ripotella menetetyn perheen surua, pahenevaa alkoholiongelmaa ja muuta rosoisuutta. Hilpeitä itsenäisyysjuhlisteluja voidaan kuitenkin viettää, vaikka samaan aikaan alkaa näyttää todennäköiseltä, että lähipiiristä löytyy julma sarjamurhaaja. Ei sillä, että jokaisen käänteen pitäisi olla viimeiseen asti harkittu ja uskottava, mutta lopputulos lähenee sekaista sotkua, josta ei juurikaan jaksa välittää.

Saahan niitä vähemmän todenmukaisia jännityssatuja aikuisille tehdä, mutta aika ankea sellainen Carnal Innocence on. Juuri mikään ei tunnu toimivan tai luontevasti paikoilleen loksahtelevan, mikä tarkoittaa, että kertakatseluviihteenäkin teos on luvattoman latteaa ja tökkivää turhuutta. Hieman sitä, tätä ja tuota, kuten monissa aiemmissakin Roberts-elokuvissa ja vieläpä melkoisen tolkuttomaan tapaan sekä kaikenlaista koskettavuutta kartellen. Myönteiset tuntemukset jäävätkin olemattomiin ja uuvahdus uhkaa ennen kuin edes puolivälin kohdille ehditään. Sinnikkäästi eteenpäin puurtavaa katsojaa palkitaan luokattomilla typeryyksillä, rasittavilla tai suunnilleen täysin yhdentekevillä hahmoilla ja yleisellä puisevuudella. Tuskinpa Carnal Innocence mitään huonoin elokuva ikinä -kunniamainintaa ansaitsee, mutta kokonaisuus muodostuu katsojaa kiusaavaksi yökötykseksi ja lähinnä se surkeudessaan haastaa aiempaa Roberts-elokuvaa Blue Smoke. Peter Markle ehti jo kertaalleen harjoittelemaan Roberts-tarinan ohjaksissa pari vuotta aiemmin teoksella High Noon, joka tuli viime keväänä summailtua melko heikoksi tapaukseksi ja jotenkin tämä uudempi yritys tuntuu vielä tyhjänpäiväisemmältä sekä väkinäisemmältä pöllöilyltä, mikä ei riemujuhliin innostava saavutus ole. Toistaiseksi Carnal Innocence on uusin Robertsin kirjoista tehty elokuvaversio ja toivonpa tosiaan, että jos tulee tarvetta tehtailla lisää, niin mielellään uudet tyypit kokeilemaan. Ainakin Carnal Innocence osoittautuu niin joutavaksi roskaksi, ettei sille tee edes mieli lähteä puolusteluja keksimään.



Carnal Innocence (2011) (IMDB)

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

At the Midnight Hour (Puolenyön aikaan)

Taannoisessa edellisen elokuvavuoden summailussa taisinkin mainita, että Harlekiini-elokuvia tuli hamstrailtua lisää ja kokoelma noin kourallisella karttui. Aiempien kokeilujen perusteella osaa odottaa jännityksen ja romantiikan paikoin kompuroivaakin yhdistelmää, joka vähän turhan harvoin pääsee lumoavasti hehkumaan. Ehkäpä pitkän uran tehneeltä veteraaniohjaaja Charles Jarrottilta uskaltaa sentään odottaa sujuvaa pakettia. Edellinen Harlekiini-iltamani oli vähän valju Recipe for Revenge, josta kirjoittelin viime vuoden helmikuussa. Melkeinpä on siis vuosi tullut taukoiltua, joten kaipa sitä voisi vilkaista, miten kuumottelevia sekä vaarallisia houkutuksia puolenyön aikaan tarjoillaan...

Kukkakauppiaan kojulta lähdetään liikkeelle, kun eräs miekkonen kumppanilleen kimpun ostelee sekä ojentelee. Sattuupa vain kadun toisella puolella olevan ryöstö menossa, joka riistäytyy liikkeen ulkopuolella varomattomaksi ammuskeluksi. Kukkia ostellut miekkonen saakin seuraavassa sekunnissa luotia selkäänsä ja viimeistä kertaa katuun kaatuu. Elizabeth Guinness (Patsy Kensit) joutuukin avuttomana seuraamaan, miten rakas viimeisiä hengenvetojaan hönkii ja vähitellen, mutta vääjäämättömästi tästä maailmasta poistuu. Dramaattista tarjontaa siis ensimmäisille minuuteille halutaan heittää, mutta järkytys katsomossa ei välttämättä hirmuisen suureksi nouse, koska epäonnekasta miestä ei ehditä oikeastaan edes esittelemään ennen kuin onkin jo aika viimeiselle levolle.



Aika jatkaa mateluaan surullisen päivän jälkeenkin ja seuraavaksi Elizabeth tavataan taksista, joka pimeässä illassa kuljettelee matkustajaansa kohti syrjäistä maalaiskartanoa. Vähintään ohutta salaperäisyyden verhoa halutaan pitää yllä, sillä saapumista talon pihaan seurailee nuori poika valvontakameroiden kautta ja ilmeisesti tarkkailuvimpaimia sekä niiden tiirailijoita enemmänkin löytyy. Elizabeth ilmoittaa ovella saapuneensa aiemmin sovittuun tapaamiseen, mutta sepä näyttää jäävän varsin lyhyeksi jutusteluksi. Paikalle saapuu talon omistaja Richard Keaton (Simon MacCorkindale), jonka haastateltavaksi Elizabeth onkin matkaillut. Lämpimiä tervetuliaisia ei ainakaan lausuta ja muutenkin Richardin linja tuntuu olevan suorasukainen ja tylynkin tehokas, sillä lyhyesti hän toteaa Elizabethin olevan tehtävään liian nuori. Yön voi talossa majoittua, mutta aamun koittaessa sopisi kadota teilleen.

Kolkko kohtaaminen ei Elizabethia täysin lannista, eikä tällainen heti kättelyssä tapahtuva luovutus käy, vaan tämä rientää Richardin perään kertoakseen hyvistä suosituksistaan ja työkokemuksestaan. Katsojallekin pikkuhiljaa suostutaan kertomaan, että haettu työpaikka tässä tapauksessa on lastenhoitaja Richardin noin kymmenvuotiaalle pojalle. Richard ei toisen vakuutteluista heti innostu, sillä kolme aiempaa lastenhoitajaa on luovuttanut kuukauden sisällä, mutta suostuupa hän kuitenkin antamaan Elizabethille tilaisuuden ja koeajan. Alkuun Richard muistuttelee, että Andrew-poika (Keegan MacIntosh) arvostaa omaa rauhaansa ja sama pätee vielä enemmän talon isäntään. Keskustelussa tulee ilmi, että Richardin Alycia-vaimo on kuollut, eikä hänestä ole lainkaan sopivaa jatkossa keskustella ja muutenkin joutavat jutustelut tulisi pitää minimissä.



Seuraavana aamuna Andrew tulee kesken Elizabethin suihkuhetken esittäytymään ja vähän näsäviisaan sekä nenäkkään ensivaikutelman onnistuu tekemään. Isänsä suorasukaiseen tyyliin poika toteaa, että olisi vallan mielenkiintoista vilkuilla vaatteetonta aikuista naista, joten sopisikohan mitenkään pukeutumispuuhien tarkkailu, mutta Elizabeth ei pojan pyynnöstä innostu. Suuressa kartanossa riittää opeteltavaa, vaikkakin taloustyöt ovat enimmäkseen perheessä kauemmin työskennelleen Pramin (Kay Hawtrey) alaa. Ilman sen suurempia ilmoituksia Richard lähtee työasioille Geneveen. Eipä hän pojalleenkaan menoistaan tiedottele, vaan toinen saa urkittua retkiaikataulun isän sähköpostista. Hyvästit ja muut höpötykset nähdään myös tarpeettomina aikasyöppöinä, eikä Elizabeth tunnu olevan lainkaan tyytyväinen kovin kömpelösti kommunikoivan perheen tilasta.

Oman lisänsä pähkäiltävien pulmien kasaan tuo Andrew:n esittämä väite, että äiti olisi edelleen haamuna talon nurkissa kummittelemassa. Poika kertoo myös, että vuosia sitten äiti murhattiin, josta Elizabeth toki kiinnostuu. Pramilta hän uteleekin lisätietoja näistä tapahtumista ja paljastuu, että Alycia putosi kuolemaansa kartanon itäisestä tornista. Andrew tai Andy tuttavallisemmin oli siihen aikaan kolme vuotta ja tragedia kirjattiin itsemurhaksi, vaikka olosuhteet olivatkin epäselvät. Työhönsä suuren osan ajastaan panostava Richard ei ollut lainkaan innostunut yksinhuoltajuudesta ja niinpä Andrew lähetettiin äidin puolen isovanhemmilleen. Jokunen kuukausi aiemmin tämäkin polku tuli loppuunsa, sillä molemmat isovanhemmat kuolivat veneilyonnettomuudessa, mikä pakotti Richardin ottamaan pojan takaisin.



Perhepiiriin siis mahtuu surullisia onnettomuuksia ja sellaisiakin seikkoja, joita olisi kenties syytä selvitellä huolellisemmin. Richardkin lopulta palaa reissuiltaan ja Elizabethin yllätykseksi suostuu kertoilemaan näistä synkemmistäkin salaisuuksista. Siinä paljastuu joidenkin pitävän Richardia vaimonsa murhaajana ja samalla hän selittää, ettei juuri lainkaan tykkää isän roolista. Kartanolle saapuu myös vieraita sotkemaan kuvioita, kun Richardin veli Blain (Lindsay Merrithew) hurauttaa paikalle ystävättärensä Jillianin (Cynthia Dale) kanssa. Veljesten väliltä löytyy menneisyydestä paljon pahaa verta ja heti saapumisiltana nämä ovatkin toistensa kurkuissa kiinni. Elizabeth taas ottaa asiakseen lähentää pahasti toisistaan etääntyneitä isää ja poikaa. Jollakin taas on paljon keljumpia suunnitelmia mielessä, joihin saattaa murhayritys ja toinenkin sisältyä...

Suunnilleen sitä saa, mitä ennen katselua on mieltänyt tilaavansa, eli hiukkasen alle 90 minuuttia heppoista kertakatseluhömppää, joka heittää mukaan hyppysellisen jännitystä sekä salaperäisyyttäkin. Suuria tunteita toki tavoitellaan, mutta sellaisten luominen ruudun kummallakaan puolella ei oikein tällä paketilla onnistu. Ilmeisesti tässä tapauksessa kirja on melko vauhdikkaasti elokuvaksi saatu käänneltyä, sillä Alicia Scottin romaani tuli kauppoihin ymmärtääkseni samana vuonna. Voinee huomauttaa myös, että Scott on Lisa Gardnerin peitenimi, jonka "suojasta" hän on julkaissut runsaat kymmenen teosta kevyttä jännitysromantiikkaa. Omalla nimellään hän on keskittynyt käsittääkseni vakavampaan jännityskirjallisuuteen.



Sinänsä At the Midnight Hour on helppoa kertakatseluhuttua, sillä se ei ylenpalttisesti pyri niitä vähemmän iloisia puoliaan vyöryttelemään tai muutenkaan ilmapiiriä ikävöittämään. Viilenneiden perhevälien korjaajaksi pyytämättä ilmoittautuva Elizabeth lähtee hommaansa paikoin leikkisällä otteella hoitamaan. Andrew toki yrittää isäänsä mukaillen pitää kiinni jäyhästä ja jäätävästä olemuksesta ja esittää, etteivät pelit ja muut lapselliset puuhastelut tätä poikaa kiinnosta, mutta kyllähän vesileikit ja muut jekut vähitellen häntäkin alkavat hymyilyttää. Siinä samalla putoilee jäykkä muodollisuuskin pois ja harrastuspiiri laajenee muuallekin kuin yhtälönratkaisun saloihin. Törmäyksiä toki tähänkin touhuun mahtuu ja välillä työnantajan suulla muistutellaan, että jos meno ei miellytä, niin voi muualle hipsaista. Tutustumispuuhissa ja jään vähittäisessä nakertelussa säilytetään kuitenkin positiivinen yleisvire.

Tietenkään lämpenevät välit eivät ainoastaan Andya ja Elizabethia koske, vaan alkaahan tunne-elämänsä syvälle sisälleen muuraillut Richard myös vähitellen murenemaan. Aika paljon pitäisi kuitenkin saada aikaan, kun lähtökohtana on täysjäätävyys, joka pitäisi runsaassa 80 minuutissa taikoa kutkuttavaksi tosirakkaudeksi. Tämän tempun vakuuttava myyminen katsomoon jääkin jokseenkin puolimatkaan ja paikoitellen tahaton komiikka lienee lähempänä kuin mikään kuumottelevasti sydäntä värisyttelevä kuiskuttelu. Vika ei ainakaan ensisijaisesti näyttelijöissä ole, vaan syytä kannattanee etsiä aluksi tönkön tekstin suunnalta. Molemmat esiintyjät onnistuvat minusta näyttäytymään vähintään pidettäviltä osissaan, mikä ei läheskään aina selviö ole, sillä kohtalaisen yhdentekeviä, unohdettavia ja rasittaviakin tapauksia on silmien eteen silloin tällöin singahdellut. Kensitin kohdalla saattaa olla jotakin poikavuosille juontavaa nostalgialisääkin, sillä hän taannoin jäi hyvinkin hehkeänä mieleen toimintarymistelystä Lethal Weapon 2.


.
Richardin korostettu ja tunteista riisuttu suorasukaisuus tosiaan laittaa lähinnä hymyilemään, kun tämä tylyhköjä totuuden tokaisujaan viljelee. Hyvänä esimerkkinä näyte jäätävästä logiikasta tyypin ilmoittaessa, miten romantikoilla ei ole kykyä loogiseen ajatteluun. No, onneksi parin yhteiset tuokiot eivät järjestään näissä pikkuisen pöllöissä tunnelmissa etene, mutta ihmetellä sopii hiukan niitä painotuksia. Näitä toiston piirteitä omaavia töksähteleviä jutusteluja löytyy enemmänkin, mutta kunhan päästään edes etäisesti hätyyttelemään jonkinlaista hyvää tai tunnelmallista ja kauniiden kuvien koristamaa hetkeä, niin vaikuttaa ilmenevän pakonomainen tarve napsaista se poikki jollakin C-luokan jännityselementillä. Oli sitten kyse odotuksia nostattelevasta ratsastusretkestä tai hyvää vauhtia lämpenevistä nuotiotunnelmista. Omalla kohdalla tuntuukin nyrjähtäneeltä, ettei näihin sitten löydy jokusta minuuttia uhrattavaksi, koska itse lähinnä tähän osastoon toiveita kohdistan, kun näitä Harlekiini-elokuvia ihmettelen. Laadukkaampaa jännitysviihdettä etsin ihan muualta ja samaa sanoisin koskettavien laatudraamojen suhteen. Tilauslistalla on hyväntuulista höttöä, mutta harmikseni sitä monesti näissä sinnikkäästi kartellaan...

Sanottakoon sekin, että onneksi At the Midnight Hour enemmän niihin sulatusta kaipaaviin suhteisiin panostelee kuin jännityspuoleen, mikä plussaksi kelpaa. Kunhan porukka saadaan kokoon ja hämäräpuuhat tuupattua vauhtiin, niin epäiltyjen määrä ei hirmuisen suuri ole, eikä niin väliäkään. Katsojalle pientä sivupähkäiltävää tarjotaan sukusalaisuuksien ja suttuisten suhmurointien muodossa. Perinteisiä motiiveja esitellään punnittavaksi, sillä soppaan sekoitellaan entisiä ihastumisia, pettämistä, katkeruutta, rahapulaa ja mahdollisesti vakaviakin rikoksia. Näistä ei onneksi kyhäillä mitään useilla yllätyskäänteillä sekoilevaa sekamelskaa, vaan suhteellisen selkeäjärkinen paketti, mikä saattaa joillekin tylsänäkin näyttäytyä.



Välillä tulee ajankuluksi katselujen jälkeen naksuteltua minulle tuntemattomampien tekijöiden filmografioita, kuten tälläkin kerralla. Jarrott on tosiaan ehtinyt elokuvaohjauksia ahkeroimaan kuudella vuosikymmenellä, joten teos ja toinenkin on maailmaan syntynyt. Kymmenten elokuvien joukosta muutama minuakin kiinnostava toki löytyi ja mahtava katselulista jälleen pääsi paisumaan. Purjehdusta ja romantiikkaa yhdistelevä The Dove vaikuttaa ihan kivalta, samoin utopistiseen onnelaan sijoittuva musikaali Lost Horizon, vaikkakaan ei erityisen kehutulta vaikutakaan. Escape from the Dark voi olla kohtalaisen kiinnostava ponipelastus. Disney-tuotanto The Last Flight of Noah's Ark ilmeisesti esittelee sekin omanlaistaan eläinsuojelua ja yhdistelee tätä autiolla saarella selviämiseen sekä uskaliaaseen merimatkaan. The Boy in Blue vie Nicolas Cagen kilpasoutelun maailmaan, joka myös elokuvissa vähemmän käsitellyksi aiheeksi on jäänyt. Näiden teosten muodostama viisikko ei välttämättä Jarrottin arvostetuinta laitaa edusta, mutta tarinat tuntuvat minulle etukäteen kiinnostavilta.

Harlekiini-elokuvia olen laskujeni mukaan onnistunut seitsemän kappaletta katselemaan ja At the Midnight Hour löytää paikkansa keskijoukosta. Kertakatseltavaksi iltaviihteeksi se kelpaa kyllä, eikä saa suurempia tuskailuja aikaan satunnaisista töksähtelyistä huolimatta. Kokeneen tekijäporukan kohdalla menettelevä rutiinisuoritus ei mihinkään suurempiin hehkutuksiin anna mielestäni aihetta ja jälkimakukin on siihen suuntaan, että unholaan nämä kuvat ja kuviot taitavat melko nopeasti mielestä suunnistella. Jotenkin sen ymmärtää, että näissä joudutaan pikkuisen pidättelemään ja tasapainoilemaan, sillä jäljen pitää olla televisioesityksiin kelpaavaa. Silti hitusen rohkeampaa otetta toivoisi, sillä reippaamman rietastelun ja takkakuvien kautta lakanoiden alle piiloutuvan hieman tylsämielisen pikapuuhastelun väliin luulisi mahtuvan runsaasti vaihtoehtoja toteuttaa romanttisempia tuokioita. Tympivimmät kehnoudet tosiaan vältetään, mutta luovuuspula monessakin mielessä paistelee läpi. Voidaan toki esittää oletus, että tuttuja ja turvallisia kuvioita yleisö näiltä elokuvilta odottaakin, mutta niitäkin voisi minusta hieman omaperäisemmällä otteella lähteä ruudulle sovittelemaan.



At the Midnight Hour (1995) (IMDB)