maanantai 28. huhtikuuta 2014

Wind (Voitto kotiin)

Mitenpä sitä paremmin voisi keväistä iltaa tuhlailla pois kuin heittäytyä pariksi tunniksi merellisten tuulahdusten vietäväksi. Suhtautuminen urheiluelokuviin on nykyään hieman nihkeää, mutta purjehdusaihe antaa hyviä tilaisuuksia mukavien merinäkymien esittelylle. Saa sitten nähdä, odottaako siellä aurinkoinen horisontti vai heittävätkö aallot karikoille...

Varsin lupaavissa tunnelmissa ainakin aloitellaan. Will Parker (Matthew Modine) tutustuu pinnan alta löytyvään maailmaan rennosti kelluen ja sukellellen. Kumppani Kate Bass (Jennifer Grey) taas nauttii auringosta rantakallioilla ilman turhaa vaatekerrosta. No, tyvenet tunnelmat saavat väistyä varsin nopeasti vauhdikkaamman menon tieltä.



Will on kohtalaisen innostunut kilpapurjehduksesta. Loistava tilaisuus tarjoutuukin sillä alueella, kun hän saa lyhyellä varoitusajalla kutsun erään menestyneen purjehtijan kakkosveneeseen. Päätöksiä pitäisi vain saada aikaan, sillä tiettyjä riskejä on olemassa. Kuten arvata saattaa, tilaisuuteen tartutaan ilman, että pitäisi päätä kohtuuttomasti rasittaa.

Siellä jossakin odottelee perinteikäs ja arvostettu alan kilpailu, jossa Yhdysvalloilla on maineikasta historiaa puolustettavana. Harjoitteluun on toki varattu aikaa, jotta sieltä ja täältä haalittu miehistö ehtisi hitsautua kunnolla kilpailukuntoon. Myös Katelle löytyy paikka paatista, mikä on ilmeisesti joitakin kirjoittamattomia sääntöjä vastaan ja aiheuttaa närästystä tietyillä tyypeillä.



Harjoittelu toki on kovaa, mutta niinpä vain aikaa irtoaa myös rennommalle oleilulle rantajuhlien ja vastaavien merkeissä. Kisailutkin pääsevät vähitellen alkuun, ja odotetusti tähtilippujen alla seilaaville paateille kertyy menestystä. Toisille luvassa on hyviä uutisia, toisille taas ikävämpiä. Will saa ylennyksen ykkösveneeseen, mutta Kate taas heitetään tylysti pihalle, mikä laittaa suhteenkin koetukselle.

Ratkaisevien taistojen koittaessa kilpailusta muodostuu kahden kauppa. Australia haastaa tosissaan Yhdysvallat, eikä teknisiltä murheiltakaan vältytä. Lopulta pieni virhe seuraa, kun käännöksessä ahnehditaan vähän liikaa, ja niinpä kaikki ei menekään aivan toiveiden mukaisesti. Siitä sitten saa yksi ja toinenkin vetäytyä toisaalle haavojaan nuolemaan.



Maailmanloppu se ei tietenkään ole, sillä tulevaisuudessa on toki tilaisuuksia kiillotella tuhraantunutta kilpeä. Mutkan kautta mukaan tulee lentokoneiden aerodynamiikan parissa puuhaileva porukka, jota johtaa Stellan Skarsgårdin esittämä Joe. Aivan ongelmatonta tämä yhteistyö ei sattuneista syistä ole, ja lisäksi kehitystyö vaatii kohtalaisesti valuuttaakin. Niinpä vain jonkinlainen paketti kuitenkin saadaan kasaan, mutta onkin eri asia, miten pitkälle se riittää...



Itse en ole juurikaan kilpapurjehduksesta innostunut, enkä siten sen historiaankaan perehtynyt. Etenkin elokuvan alkupuolella yritetään vähän sitäkin katsojalle selventää, mutta omaan päähän näistä jutuista ei hirveästii kerrottavaa jäänyt. Varmaan lajiin enemmän mieltyneet saavat tästä paremmin irti.

Nykyään kehnonpuoleisena penkkiurheilijana en paljoakaan onnistunut kuvatuista kisatapahtumista innostumaan. Asioista tietämättömien katsojien taakkaa yritetään helpottaa selostuksella ja oheismateriaalilla, mutta sekin on vähän niin ja näin. Seurauksena elokuvan huippukohdista ja kiivaimmista kamppailuista nauttiminen jää kovin laimeaksi. Väittäisin kuitenkin, ettei ongelma ole pelkästään katsomon puolella, vaan elokuva selkeästi hukkaa otettaan jo liian varhaisessa vaiheessa.



Mitä tulee tähän haparoimiseen, niin Wind noudattelee hieman samansuuntaista kehityskaarta kuin The Big Blue. Kumpikin vaikuttaa suunnilleen puoliväliin saakka kovinkin innostavalta katsottavalta, mutta sitten alkaa lässähtää. Molemmissa mukavan rentoa tunnelmaa aletaan viedä tiukemman ja hieman pakkomielteisenkin kilpailun suuntaan hyvien hetkien harventuessa siinä samalla. Ehkä niissä suhdesotkuissakin jotakin samaa on, kuten merellisissä aiheissakin.

Wind töksähtelee vielä enemmän näissä pakkomielteissä kuin tuo The Big Blue. Selvästikin joillekin kilpailu on hieman enemmänkin kuin pokaalien tavoittelua. Ei kuitenkaan voi mitään, mutta se jakso, jossa saadaan ihastella hävinneen kapteenin romahdustilaa, on yksi elokuvan surkeimmin toimivista ja samalla naurettavimpia. Olisi voinut nipsaista poiskin...



Carroll Ballardin vähän myöhempää ohjausta Fly Away Home kommentoidessani mainitsinkin, että tyypin filmografia on aihevalintojen puolesta varsin kiinnostava. Vaikka Wind ei mikään täysosuma ole, niin aion kuitenkin urakoida vielä seuraavat elokuvat sieltä läpi: The Black StallionNever Cry Wolf ja Duma. Ensimmäinen onkin jo ostettuna. Sitä seurannut pohjoinen susikuvaus innostaa muutenkin, sillä elokuvan pohjana oleva kirja on tullut lueskeltua pariinkin otteeseen ja siitä suuresti pidän. Ehkäpä häneltä nämä eläinaiheiset elokuvat onnistuvat pikkuisen paremmin kuin pakkomielteisen kilpaurheilun maailmassa pyöriminen.

Kun tuo mainittu Ballardin ohjaus vielä kummittelee elävänä mielessä, niin tässäkin huomasi toivovansa, josko sieltä loppupuolelta löytyisi sellainen purjehduspätkä, jonka Basil Poledouriksen musiikki siivittäisi uskomattomaksi elämykseksi samalla tavalla kuin se elokuvan Fly Away Home viimeinen lento. Turhaksi toiveeksi tämä jää, ja loppuun asti saa seurailla samantasoisia kisailukuvia, joita katsellessa ei ihovärähtelyistä tarvitse huolehtia.



Muutenkin Wind jää kuviltaan pienoiseksi pettymykseksi. Kuvaajana kuitenkin on toiminut John Toll, jonka saavutuksia on tullut ihailtua blogin puitteissa esimerkiksi elokuvissa Legends of the Fall ja Captain Corelli's Mandolin. Toki hänen ansiolistaltaan löytyy enemmänkin komeaa katseltavaa, mutta yhtenä huippuna voisin mainita yhden henkilökohtaisista sotaelokuvasuosikeistani, eli Terrence Malickin elokuvan The Thin Red Line, joka on aiheestaan huolimatta niin kovin kaunista vilkuiltavaa.

Joka tapauksessa Wind ei mielestäni kuulu Tollin huippusaavutusten joukkoon, mutta vika lienee enemmän elokuvan hengessä. Eiköhän kaverilla olisi kykyä riittänyt tähänkin unohtumattomia näkymiä loihtia, sitä en juurikaan epäile. Siitä kyllä annetaan viitteitä ja paikoin väläytellään. Oikeastaan parhaat palat maisemakuvia kaipailevalle tarjoillaan tässä elokuvassa vähän yllättäen sen jakson puitteissa, kun ollaan autiomaassa etsimässä uutta tuulta purjeisiin. Karuahan se toki on, mutta samalla viehättävää. Varsinaisissa purjehduskohtauksissa huomaa usein kaipailevansa vähän laajempia otoksia. Kyllähän paikoitellen kivasti pärskähtelee, mutta lohtu on laiha. Ihasteltavat tuokiot löytyvät pääasiassa veneilyjaksojen ulkopuolelta.



En mitään mestariteosta odotellutkaan ennen katselua, mutta siitä huolimatta pienoinen pettymys pääsee syntymään. Parituntinen elokuva eksyy kurssistaan aivan liian varhaisessa vaiheessa, ja samalla ne itseäni miellyttävät elementit alkavat vähenemään. Jännitystä yritetään kiristellä valtataistelujen ja vastoinkäymisten myötä, mutta jokseenkin heikosti siinä onnistutaan.

Alkupuolen kepeät tunnelmat onnistuvat paremmin vetämään puoleensa ja samalla nostattelevat toiveita, jotka sitten pitkälti kilpailun pauhatessa rymistellään alas. Toki sinne väleihin myöhemmissä vaiheissakin saadaan onnistumisen iloa ja rennompia hetkiä, mutta kokonaisuus suuntaa toisaalle. Jos yhtenä tarkoituksena on pikkuisen punnita unelmien hintaa, niin jokseenkin heppoinen yritys sekin on. Ehkäpä joku vielä joskus tekee sellaisen purjehduselokuvan, josta itsekin osaisin enemmän innostua. Wind kuitenkin on lähinnä menettelevä tapaus ja runsaassa kestossaan kohtalaisen puuduttavakin.



Wind (1992) (IMDB)

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Lilies of the Field (Kedon kukkaset)

Huhtikuussa on toistaiseksi tullut katseltua tasoltaan vaihtelevaa vilskettä ja vilinää, joten lopun lähestyessä on hyvä hieman rauhoittuakin. Kierrokset putoavat merkittävästi, kun soittimeen päätyy tämä Ralph Nelsonin verkkaisempi ohjaus vuodelta 1963.

Sittemmin varsin pitkän uran pitkien teatterielokuvien puolellakin tehnyt Nelson oli tuolloin vasta aloittelemassa tätä osaa. Takana oli vasta yksi pitkä elokuva, jota ei ollut televisiolle tehty. Television puolelta kokemusta toki oli jo ehtinyt enemmänkin kertymään.


Myös Lilies of the Field avautuu vähän autiomaisille seuduille, jotka eivät ainakaan liiallisesta elelyn vilkkaudesta ole kuormittuneet. Pitkää tietä painaa eteenpäin Homer Smithin (Sidney Poitier) ohjastama auto, jonka määränpää taitaa olla jokseenkin epäselvä. No, auto alkaa paahteessa hieman oikuttelemaan janoisen jäähdyttimen huutaessa vettä.

Onnekkaasti osuu niin, että näitä vähän syrjäisempiä seutuja on päätynyt asuttamaan Euroopan puolelta matkannut viiden nunnan siirtokunta. Jäähdytystä siis löytyy menopelille ja siinä kielimuurilla kiipeillessä paljastuu myös, että nunnajoukon työtaakka saattaa olla turhan suuri. Niinpä matkamiehemme ajattelee, että voisihan sitä päivän urakoida hanttihommia. Laihtunut lompakkokin saattaisi siinä samalla vähän ilahtua.

Tilalla vallitsee kuitenkin sen verran topakka kuri, ettei Homer hirveästi hihku sisar Marian (Lilia Skala) komennossa. Niinpä hänet kuitenkin käskytetään tilan arkeen, ja suunnitelmat pikaisesta matkan jatkamisesta lykkääntyvät. Eipä Homerilla muutenkaan tunnu mitään tulipalokiirettä olevan, joten päivä tai pari, mitäpä sitä suuremmin stressailemaan.



Hoideltuaan vähän aikaa pienimuotoisempia askareita, tulee esille vähän mittavampi projekti. Maria pienine seurakuntineen haluaisi rakentaa yhteisölle oman kappelin, jotta ei tarvitsisi pitää jumalanpalveluksia avoimen taivaan alla. Rakennusta on jo vähän aloiteltu, mutta materiaalit ja työvoima ovat rajoittavia tekijöitä. Ymmärrettävistä syistä Homer ei ainakaan heti alkuun ole kovinkaan innostunut tästä suunnitelmasta.

Asiaa harkittuaan hän kuitenkin alkaa kallistumaan sille kannalle, että se saattaisi olla mahdollisuus tehdä kerrankin jotakin suhteellisen suurta, pysyvää ja merkittävääkin. Edetessään tämä rakennusurakka alkaa yhdistämään vähän hajanaisesti alueella asustelevaa väkeä. Voisi luulla, että Homer olisi kiitollinen tarjotusta avusta, mutta etenkin aluksi suhtautuminen lisäkäsiin on varsin nihkeää. Oma projekti on karkaamassa yhteiseksi luomukseksi, mikä vähän närästää. Ehkä kuitenkin siitäkin jotakin hyvää on löydettävissä, kunhan osaa katsoa oikeasta kulmasta...



Näin jälkikäteen vähän hymyilyttääkin, kun yrittää muistella elokuvan tapahtumia. Miten pienellä sitä onnistutaankin pitämään mielenkiinto hyvin hyppysissä, vaikka suuremmat draamailut on jätetty pitkälti muiden hoidettaviksi. Varoituksen sanasena voinee lausua, että yllättäviä käänteitä ja tapahtumien tykitystä janoavien kannattaa suunnata katseensa jonnekin aivan muualle. Lilies of the Field on myrkkyä, jos sattuu potemaan olemattoman kärsivällisyyden oireyhtymää.

Itsekin olisin varmaan 15 vuotta sitten kiroillut enemmänkin, että mitä ihmeen nyhjäämistä tämäkin on olevinaan, mutta onneksi ne ajat ovat takanapäin. Nelson ja kumppanit löytävät kiitettävällä tarkkuudella niitä herkkiä hetkiä ja pieniä iloja, jotka hehkuvat mukavasti katsomon puolellekin.


“And why do you worry about clothes? See how the flowers of the field grow. They do not labor or spin. 
Yet I tell you that not even Solomon in all his splendor was dressed like one of these."

Matthew 6:28-29

Vaikka elo tilalla onkin varsin askeettista ja kovankin kurin sävyttämää, niin ei se siitä huolimatta pelkästään ankeaa raskasta raadantaa ole. Hymyillekin on runsaasti aikaa, ja niiden määrä tuntuu loppua kohden käntyvän vielä selvään kasvuun. Tietynlaista huumoriakin viljellään sopivaan tahtiin. Mainittakoon esimerkkinä vaikka Raamatun kautta käytävät palkkaneuvottelut, jotka eivät aivan työmiehen toivomaan tulokseen pääty.


Aivan kuopatonta yhteinen taival ei tietenkään ole, mikä antaakin elokuvalle tilaisuuden kasvaa kauniiksi puheenvuoroksi verkkaisesti kehittyvälle yhteisymmärrykselle. Kun siinä vähän joustetaan puolin ja toisin, niin kaikkien elämä helpottuu ja saa iloisempia sävyjä. Välillä niitä rajojakin tulee toki tunnustella. Sanoisin, että myöhemmin ilmestynyt Driving Miss Daisy on siinä mielessä hengenheimolainen. Aivan muussa hengessä alkanut tuttavuus kehittyy ajan kuluessa kohti ystävyyttä ja eräänlaista sekalaista pientä perhettä. Toki tässä uudemmassa ajallinen kaari on huomattavasti mittavampi venyen useamman vuosikymmenen matkalle.

Jonkinlaisena jokapaikanhöylänä elokuvassa puuhaileva Poitier näyttää olevan fyysisestikin varsin hyvässä vedossa. Eipä siinä tarvitse sormi suussa seisten ihmetellä, että mitäpä nyt uusien haasteiden ilmaantuessa. Poitier voittikin tuolloin roolistaan parhaan miespääosan Oscar-palkinnon.



Nopealla aikataululla vain noin parissa viikossa kuvattu Lilies of the Field innostaa perehtymään Nelsonin ohjauksiin enemmänkin. Hyllystä löytyy ainakin Soldier Blue, mutta hatarien muistikuvien perusteella se edustaa vähän toisenlaista menoa. Aivan samanlaista aurinkoisuutta ja hyväntahtoisuutta ei kannata odotella. No, joka tapauksessa se ainakin tulee uusittua sopivana hetkenä ja sitten ihmetellään, että mitä seuraavaksi.

Jos sattuisi eteen vaikkapa sellainen hetki, jolloin maailma alkaa tuntua liiankin ahdistavalta ja pahalta paikalta, niin arvelen, että Lilies of the Field saattaa tarjota ainakin tilapäistä helpotusta oloon. Se on ihanteellista materiaalia, kun pitää paeta kaikenlaista ikävää hetkeksi. Murheet unohtuvat ja suupielet nousevat, kun hyökkää sohvalle noin 90 minuutiksi vaikkapa punaviinipullo kaverina. Pienestäkin sitä välillä ilahtuu enemmänkin. Pipo siinä saattaa venähtää vaarallisen löysälle, mutta ei anneta sellaisen häiritä. Tällaisia pieniä suuria elokuvia katselisi mielellään useamminkin. Vahvat suositukset täältä sellaisille, joille verkkaisuus ja lämminhenkisyys eivät ole rumia sanoja.



Lilies of the Field (1963) (IMDB)