A Walk in the Clouds (Rakkauden pilvipuutarha / Rakkauden pilvitarha)

Siinä se lyhyt lämmin kesäjakso taas hujahti ja koleat syyspäivät sateineen niskaan hyökkäävät. Vähän viluisina ja varhain pimenevinä iltoina alkaa taas helpommin kaipailemaan aurinkoisten kuvien hehkua ja romanttista höpöttelyä. Talvivarastoja onkin näiden suhteen jälleen tullut täydenneltyä, niin eipä heti pääse loppumaan vähäisemmän valon kauden käynnistyessä kunnolla. Katselemattomien pinosta valikoituu nyt syksyn "lässykauden" avaukseksi tällainen Keanu Reevesin tähdittämä romanttinen draamailu, jonka kansi innostelee narauttelemaan punertavaisen pullon auki ja vähän suklaatakin sivuevääksi varailemaan.

Ennen kuin itse elokuvaan käyn käsiksi, niin kertaillaanpa lapsuusmuistoja. Jostakin syystä teini-ikäisenä minulla oli tämän elokuvan juliste seinällä. Hiukan huvittavan siitä seikasta tekee se, että muut seinäkoristeet olivat metallisempien yhtyeiden suuntaan ja elokuvaosastokin lähinnä tyyliä Stallone ja kaverit rymistelevät. Yläasteikäisenä ei juuri innostanut romanttisia draamoja katsella, mutta jostakin syystä tämä sinne joukkoon teippaantui. Julistepulaa en muista poteneeni, joten selitystä ei siitä saada. Niin, ja Keanu-ihastustakaan en suostu tunnustamaan. Liekö sitten jokin salainen teini-iän haave tai sekalaista sattumahuttua, mutta tuleepa viimeinkin tämäkin tarkasteltua.

Herkullisia rypäleitä lähikuvissa punertelee alkutekstien tiedotellessa tekijälistaa, mutta aivan heti ei katsojaa päästetä harmittomasta hömpästä leppoisasti nautiskelemaan, vaan sotaisat ajat ovat käsillä. Suuria sota-aluksia vyörytellään maailman merille, mutta niinkin pikaisesti tämä käy, että suunnilleen voitonpäivästä lähdetään liikkeelle. Tuhannet amerikkalaiset sotilaat palaavat vuosia kestäneeltä pitkältä matkaltaan kotiinsa, ja heidän joukossaan maihin on astelemassa Paul Sutton (Keanu Reeves). Juuri ennen kutsun käymistä hän hätäili naimisiin nuoren neidon kanssa, jota tuskin tunsi tuolloin pintaa syvemmältä. Kaverin kanssa Paul höpöttelee, että mahtaakohan enää edes toista tunnistaa...

Paljon on vaimoja vastassa satamassa, mutta ainakin yksi uupuu ja saa Paulin pähkäilemään, että mitäpä sitten seuraavaksi. No, jalkoja alle ja kohti kotiovea, jonka lukkoon avain ainakin vielä tuntuu sopivan. Betty (Debra Messing) kovasti yllättyy miehensä kotiinpaluusta, kun ei lainkaan sitä osannut odotella. Paul tosin hivenen harmistuneena toteaa, että kirjeissään siitäkin on maininnut. Vaimo ei vain taida lukuihmisiin lukeutua, sillä tämä on jättänyt suunnilleen kaikki Paulin kirjeet silmäilemättä. Toinen on päivittäin purkanut sydämensä suruja ja toiveita paperille ja nyt nämä kirjeet pahvilaatikkoon on siististi ja avaamatta arkistoitu. Liian synkkiä varmaan sotamietteet olisivat, joten mitäpä mieltään toisen tuntemuksilla rasittelemaan.

Jos Paulin mietteet eivät jaksaneet parin puupennin vertaa kiinnostaa, niin tämän paluu työpaikalleen kyllä sitäkin enemmän puolisoa innostelee. Takaisin suklaakaupan ihmeelliseen maailmaan myymään miljoonia konvehteja, joilla sitä rahaa ja tavaraa saadaan, mitä ikinä halutaan. Kovin materiaalisilta Bettyn unelmat vaikuttavat. Paul taas on kauheuksien keskellä myös alkanut laittamaan elämän tärkeysjärjestystä uuteen uskoon ja taitavat haaveet törmäyskurssille asettua. Pikaisesti solmittu avioliitto sodan kynnyksellä saattaa kahtakin mieltä tässä vaiheessa askarruttaa, mutta tunnollinen Paul on ainakin pitämässä valoistaan ja velvollisuuksistaan kiinni. Tosin hän on seuraavana aamuna lähdössä laukut käsissään käväisemään hieman kauempana asioita selvittelemässä.

Toisen vielä torkkuessa ja aamuaurinkoisen heräillessä Paul on jo matkaansa aloittelemassa. Kohti Sacramentoa lähdetään junakyydillä ja kaikenlaista kommellusta alkuvaiheeseenkin saadaan. Paulin ensitapaaminen Victoria Aragonin (Aitana Sánchez-Gijón) kanssa ei mikään kaikista miellyttävin ole, sillä käytävällä kaatuillaan ja toisen takillekin vähän oksennellaan. Kanssamatkustajatkaan eivät tästä episodista hurmaannu, sillä Paul hiukkasen tuoksahtavan takkinsa kanssa ei halutuinta seuraa ole. Parin käänteen kautta kumpainenkin päätyy matkaansa jatkamaan samaan bussiin, jossa selviää, että Victoria on matkalla vanhempiensa viinitilalle Napaan. Jälleen pientä selkkausta saadaan, kun pari häirikköä alkaa Victoriaa ahdistelemaan ja Paul näitä hiljentelee kovemmin ottein. Bussikuski taas ottaa jämäkästi kannan, ettei tässä kulkuneuvossa riehuta nyrkit pystyssä, joten jalkamiehiksi rähinöivä kolmikko joutaa.

Siinä sitä ollaan jollakin pienellä hiekkatiellä toimivampien kulkuyhteyksien kantamattomissa, joten parasta laittaa kipitintä toisen eteen. Kovin pitkään ei Paul tarpomaan ehdi, kun jälleen tapaa Victorian. Tämä itkeskelee matkatavaroineen samaisen tien laidalla. Siinä sattuu hänen pysäkkinsä olemaan, mutta kotitilalle käpsyttely ei kovin houkuttelevalta ajatukselta tunnu, sillä luvassa oletettavasti on tulista riitelyä ja yleistä kärhämöintiä isän kanssa. Victoria kertoileekin Paulille viime aikojen ongelmistaan ja siitä, miten hänen jyrkkä ja ankara isänsä Alberto (Giancarlo Giannini) tulisi näihin mitä luultavimmin suhtautumaan. Paul yrittää nähdä tässäkin tilanteessa jotakin valoisaa ja hyvänä heppuna tarjoutuu auttelemaan kiperässä paikassa. Yhdessä lähdetään kulkemaan kohti päätepysäkkiä ja siinä samalla Paul kertoilee Victorialle sodan herättämiä tuntemuksiaan, ja tämä niistä tuntuukin olevan kiinnostuneempi kuin Betty.

Rauhallisen kävelyosuuden jälkeen pieneltä metsätieltä lehtipuiden lomasta avautuu lähes taianomainen näkymä auringon kultaamalle viinitilalle. Victoria juttelee, että tila tunnetaan nimellä Las Nubes, mikä taas pilviä tarkoittaa. Astuminen tähän satumaailmaan ei ihan hempeästi sujukaan, sillä tervetuliaistoivottelut kajautellaan pyssyjen piipuista, eikä meno siitä heti ole leppymään. Alberto raivoaa kuin mikäkin meuhkaaja tytärtään parjaillen ja tämän seurana tullut Paulkin saa enemmän kuin oman osuutensa höykytyksestä. Alberto on sillä kannalla, että tiukka linja on hyvä ottaa heti alkuun, eikä tuumaakaan anneta periksi, vaan räyhäillään muut uuvuksiin. Siinä kaveri muiden ihmetellessä vielä omaa kiukkuaan lietsoo ylemmille tasoille yltämään. Että ihan suklaakauppiaan seuraan sitä on päädytty ja perheen perinteet petetty...

Tilalla asustelee perhettä kolmesta sukupolvesta ja viimein paikalle saapuu Victorian isoisä Don Pedro (Anthony Quinn), jolta Alberto penäilee samansuuntaista kielteistä kantaa ja nyrkkiä pöytään. Alberton isä kuitenkin on veistelty vähän pehmeämmästä puusta ja tämän tervehdys onkin huomattavasti leppoisampi ja sovittelevampi. Aivan sietämättömäksi Victorian ja Paulin vierailu ei siis heti alkuun muodostu, vaikkakin Alberto kovasti yrittää ottaa luulot pois heti kättelyssä, eikä muutenkaan ole osoittamassa suopeutumisen merkkejä. Pulmia kuitenkin riittää pohdittavaksi, sillä tilanne ei mihinkään ole ratkeamassa. Victorialla edelleen on seliteltävää ja selviteltävää, Paulilla taas omat menonsa toisaalla. Hätävalheiden varaan on tämä vierailu rakenneltu, joten odottaa sopii, että pohja ennen pitkää tipahtaa pois ja sitten onkin luvassa kiperiä kysymyksiä.

Lainkaan liioittelematta saa runsaan puolitoistatuntisen siten summailla, että vähintään odotukset täyttyvät, mitä mukaviin kuviin ja miellyttäviin värähtelyihin tulee. Mikään siirappisen romanssihötön merkkiteos A Walk in the Clouds ei kuitenkaan ole ja paikoin vaikuttaa siltä, että tarkoituksella kamppaillaan sellaiseksi ajautumista vastaan. Toisaalta on kovin vaikea nähdä elokuvaa vakavammin otettavana romanttisena draamanakaan, koska paikoin selvästi töksähdellään ja hölmöillään hupsusti. Sekaan useampaankin otteeseen ujuttautuvat näkymät Tyynenmeren liekehtivistä kamppailuista taas tuovat mukanaan oman vivahteensa, eli sopinee sanoa, ettei A Walk in the Clouds sentään mikään tavallinen keskivertotapaus näissä sarjoissa ole.

Monimuotoisuus pitää osaltaan henkeä kepeänä, mutta paikoin varmistelee sen, ettei vahingossakaan pääse ihan vesisilmäiseksi missään vaiheessa herkistymään. Gianninin raivoiluissakin on epäilemättä tarkoituksellisen koominen sävy mukana, kun piikikkäällä kielellä pistellään, eikä niitäkään vakavalla naamalla pysty vahtailemaan, vaikkakin lopun lähestyessä alkaa katkerammaksi ja vaarallisemmaksi uhoiluksi mennä. Sinänsä pienoisen sekasopan keittely ei aivoja pääse pahemmin nyrjäyttämään tai tuohtumuksen tuokioihin mieltä sinkoa, mutta väittäisinpä kuitenkin, että ripaus potentiaalia hukkaillaan, kun vähän hassusti juttuja yhteen lätkitään ja sujuvuudenkin kustannuksella loikitaan. Siksi kokonaisuus ei valitettavasti mihinkään lajin kuumottelevimpaan kärkeen nousekaan.

Suurempi yllätys ei ole se, että kohtalon käsi välillä hellemmin ohjailee, paikoin taas kovemmin tuuppii Paulia ja Victoriaa yhteistä onnea kohti. Paul tosin ei tahtoisi millään nähdä, mihin tämä tie on viemässä, vaan nihkeyttä on havaittavissa. Hiukkasen valjuksi se elämys näiltä osin katsomossakin jää, kun otolliset hetket pätkäistään poikki ja lisäksi Reeves ja Sánchez-Gijón ei kovin paljon yhteistä hehkua saa loimottelemaan. Aivan jäätäväksi kokemus ei onneksi muodostu, mutta ihan mielellään sitä olisi onnenkyyneleen tai parikin tirauttanut, mutta kun ei niitä tahdota tarjoilla, niin ei sitten. Lähellä ollaan muutamassa paikassa, mutta jostakin syystä pilli liiankin innokkaasti viheltelee kuumat hetket poikki. Tiedä sitten, yritetäänkö näitä leimuja säästellä loppuun, mutta se ei ainakaan erityisen hyvin onnistu.

Hempeää höpöttelyä ollaan onneksi silloin tällöin korville kuiskimassa ja välillä kovempaankin ääneen kailottelemassa. Vuorosanoja ei millään pysty väittämään aivan loppuun asti viimeistellyiksi, vaan edustavat enemmän vähän sitä päätä. Mieluusti näitä höpsösävyisiäkin tarinoita, tokaisuja ja tunteiden tunnustuksia kuuntelee. Etenkin parin lasillisen jälkeen tila alkaa olla erityisen vastaanottavainen tällaisille jutusteluille. Ei näistä mitään kauneimpia romanttisia julistuksia tai runollisuuksia löydy, mutta sellaista höttöistä höpötystä kuitenkin, joka huulille hymyä innostelee monesti. Voi olla, että jonkun muun kotisohvalla käsi puristuu nyrkkiin tai mieli kiroilee, että voi sentään, mitä raivostuttavan noloja latteuksia sieltä purkautuu pihalle. Minulle kuitenkin tässä yhteydessä kelpaa hyvinkin.

Kokonaisuus ei draamoineen ja kaarineen erityisen säteilevä ja ylistyksille altis ole, vaan keskimäärin ihan kivaa hömppää se edustelee. Onneksi sinne sekaan on päätynyt muutamakin selkeästi tavallisen taaperruksen yläpuolelle kohoileva jakso. Niistä voisi hiukkasen naputella, sillä luulisin, että juurikin näiden kautta tämä elokuva mieleen tulee jäämään, jos yleensä sen tarkemmin jää. Siispä voisin tilitellä vähäsen kolmesta suosikkituokiosta, joissa viiniä, tanssia, likistelyä ja mukavaa jutustelua on hyvin tiivisteltynä kauniiden kuvien hehkuessa taustalla.

Kolmannen paikan pihistelee öinen jakso viiniköynnöksiä suojaamassa. Yllättäen hallayö ilman suurempia varoituksia tiluksille laskeutuu, mikä laittaa lähes kypsät rypäleet ja koko sadon vaaraan. Tilalla asusteleva väki kerääntyy yhdessä turvatoimien pariin ja eräänlaisilla siivekkeillä olisi tarkoitus kuumaa savua ja ilmaa löyhytellä arkoihin kasvustoihin. Melko nopeasti vaara pääsee hiipumaan taustalle, mutta Arau ja kumppanit jäävät tunnelmoimaan, miten eräänlainen ihmisperhosten öinen tanssahtelu ja liikehdintä lähettelee lämpimiä tuulahduksia köynnöksiin. Samalla Paul ja Victoria kirjaimellisestikin toisiaan lähestyvät. Tämä pätkä on tietenkin myös ihastuttavaa herkkua silmille. Oikeastaan sen soisi kauemminkin jatkuvan, tai siihen suuntaan viestivät ainakin väreilyt iholla.

Toiselle paikalle ponkaiseva kohtausten ketju liikkuu sekin viinipenkkien väleissä. Tosin yö vaihtuu päiväksi, eikä tunnelmakaan aivan niin painostava ole. Sadonkorjuuseen siis lähdetään, ja rypäleterttuja olisi tarkoitus joukolla napsia. Paulilla puuhastelu lähtee liikkeelle kokemattomuudesta johtuen nysväämisen ja ylimääräisen nirhimisen hengessä, mutta vähitellen alkaa sujumaan. Päivän edetessä kehkeytyykin pientä kisailua Paulin ja Alberton välille kummankin huhkiessa, minkä käsistään ehtivät ja tämän koitoksen päätteeksi onkin hyvä pulloja kohotella täyttyneiden rypälelaatikkojen vierellä. Päivän urakka ei tietysti siinä ole, vaan seuraavana vaiheena on saaliin kippaaminen suureen sammioon ja hyväksynnän pyytäminen neljältä tuulelta. Kun se on saatu, niin neidot mekoissaan loikkaavat rypäleitä rusentelemaan ilahduttavasti tanssahdellen. Hivenen hiprakkaisena tätä kesäistä ja riemukasta liikehdintää kovasti arvostelee. Rintaan jälleen sitä lämmintä hehkua pääsee syntymään ja jakso varsin lupaavaan suuntaan kehittyy, mutta pikkuisen päätös lässähtelee.

Ykköseksi ainakin tämän ensikatselun jäljiltä jää vähän verkkaisempi ja kahdenkeskisempi tuokioinen. Paul on jo kokonaan livahtamassa teilleen aamuhämärissä ennen muiden heräämistä. Kukon kiekuessa kaikki alkaakin olla luikahdusta vailla valmista, mutta viime hetkillä Don Pedro kaappaa kaverin mukaansa aamukävelylle. Quinn pääsee tilittelemään muiden mitään tietämättömästä pomottelusta ja elämän pienten ilojen riistämisen ankeudesta. Kieltojen maailma on tullut vastaan, eli ei suklaata, ei sikareita, ei juuri konjakkiakaan. Nautintoja ollaan yksi toisensa jälkeen ryöväämässä, eivätkä tohtorit ymmärrä sielun tarpeista yhtään mitään. Kaverusten kävellessä eteenpäin alkaa perheen historia valottua vuosisatojakin menneisyyteen ja viinitilan alkuvaiheet käydään läpi. Samalla tavallaan haetaan suuntaa tulevalle hyvinkin leppoisasti rupatellen. Kiireettömyyden tunnetta tavoitetaan mukavasti ja juttujen harhaillessa elämän juureen alkaa vaikuttaa siltä, että ollaan vahvasti ydintä lähestymässä. Upean utuiset kuvat vielä kauniisti jaksoa täydentelevät ja tällaisista huippuhetkistä osaa kiitollinen olla. Siinähän antaa helposti useammankin keskinkertaisemman tovin anteeksi, kun tällaisia sivupolkuja käpsytellään. Ei sen aina tarvitse olla tiivistä draamaa tai tiukempaa kärhämää. Esimerkiksi elokuvan loppu leimuavine tunteineen ja liekkeineen ei onnistu läheskään yhtä vaikuttavaksi muodostumaan, vaan jättää vähän väkinäisen kärhämöinnin ja turhan draamailun makua. Don Pedron ja Paulin aamuvaeltelu on oiva esimerkki siitä, ettei se muistettavin hetki välttämättä vaadi paljoakaan noin tapahtumien suhteen. Kovin mielellään siellä olisi rinnalla kävelemässä ja näitä juttuja kuuntelemassa...

Quinn melkoisen helposti varastelee elokuvan sydämen paikan, vaikkei ruutuajassa mitattuna pääse lähellekään Reevesin minuutteja. Ehkei hän aivan terävimmillään tässä ole, mutta rooli on sellainen, että luontevasti harteille istuu. Kun Don Pedro konjakkilasit käsissään tulee tarjoamaan auttavaa kättä sydämen suruihin, niin eihän siitä tarjouksesta voi kieltäytyä. Kohta onkin herrakerho hoilaamassa tarjoilun kiihtyessä ja siitähän syntyy vallan elämäniloista ja nautinnonhaluista mellastusta, joka katsomoonkin miellyttävästi värähtelee. Näin syksyisessä viileydessä näistä hetkistä helposti syntyykin mietteitä, että pitäisikin katsella enemmän kultaisen keltaisessa hehkussa kylpeviä elokuvia, joissa suukotellaan, viinitellään, eloa ylistellään ja Anthony Quinn turinoisi mukavia. Siispä siis herran filmografiasta poimimaan potentiaalisia tarjokkaita.

Kuvien kauneutta on jo tullut kehuskeltua, mutta mainitaan vielä, että niitä ujutellaan muutenkin mukaan kuin vain noiden huippukohtien koristukseksi. Kunhan päästään utupilvien viinitilalle siirtymään, niin arkisetkin hetket monesti lämpimän visuaalisen käsittelyn saavat ja näitä ihastellen seurailee. Siinä mielessä A Walk in the Clouds hyväksikin herkuksi helposti määrittyy. Kuvauksesta vastaava Emmanuel Lubezki on aiemminkin tullut laitettua hyvässä mielessä muistiin. Lahjakas ammattimies ehdottomasti kyseessä ja hänen kuvastoaan kyllä mieluusti tuijottelee. Eipä liene aivan sattumaa, että eräs Terrence Malick on muutamaankin kertaan päätynyt yhteistyöhön Lubezkin kanssa. A Walk in the Clouds ei todellakaan mikään ikimuistoinen merkkiteos ole, mutta silmille se on ehdottomasti isompikin ilo ja oikeastaan jossakin odotteleva uusintakatselukin melkoisen varma on jo tämän puolen ansiosta.

Hyllyssä on parikin vielä toistaiseksi näkemätöntä elokuvaa odottelemassa, joissa Lubezkin panos on oletettavasti havaittavissa ja lisääkin on aikomuksena hankkia. Yksi näistä voisi hyvinkin olla ohjaajana hääräilleen Alfonso Araun aiempi teos Like Water for Chocolate. Ruokaisaa romanttista draamaa tarjoileva elokuva onkin mielessä alkanut kovinkin positiivisia ennakkokäsityksiä herättelemään, joten eiköhän siitäkin vielä päästä nautiskelemaan. Araun muista kiinnostavista yksi on hänen viimeisin ilmestynyt ohjauksensa vuodelta 2010, eli The Trick in the Sheet. Kyseinen romanttinen komedia ei erityisen korkeaa pistekeskiarvoa ole onnistunut keräilemään, mutta sepä ei vielä kaikkea kerro ja voisinkin veikkailla, että tämä eteläiseen Italiaan sijoittuva ja valokuvausta käsittelevä tapaus voisi tiettyjä vetovoimatekijöitä hyvinkin sisältää. Pikaisella selauksella nuo ovat kaksi tällä hetkellä kiinnostavinta poimintaa Araun näkemättömistä ohjauksista.

A Walk in the Clouds ilmeisesti perustuu huomattavasti vanhempaan italialaiseen elokuvaan, eli kyseessä on 4 Steps in the Clouds vuodelta 1942. Tarina ehdittiin käsitellä toistamiseen Italiassa jo 1950-luvun puolivälissä, mutta nämä molemmat ovat minulta näkemättä, joten vaikea arvailla, millaiseen keskinäiseen järjestykseen versioinnit asettuvat. Kuten tässä onkin tullut jaariteltua, niin tämä 1990-luvun tulkinta vähän kuoppaista tietä tarjoaa talsittavaksi, eikä todellakaan täydellisyyttä lähentele. Paljonkin paranneltavaa se pitää sisällään, eikä lainkaan vähäisimpänä turhankin paljon käsistä karkaileva loppu, joka ennemmin niitä tunnelmia latistelee. Muuten muristelut, kärhämöinnit, kisailut, halailut ja tarinoinnit varsin viihdyttävästi hoidetaan. Pisteet nousevat entisestään muutamien huippukohtien ansiosta, joissa on vähintään pari ripausta kaunista elokuvataikaa ja ne hujahtavat tuosta vain upeiden kuvien viedessä. Nämä tuokiot ovatkin suuremmassa roolissa siinä, että A Walk in the Clouds kohtalaisen ihastuttavana teoksena mieleen jää, ja ilman niitä voisikin olla ylistelyt vähissä ja unohdettava keskinkertaisuus montakin askelta lähempänä. Minusta tämä on oikein hyvä valinta, jos etsii vaikkapa lämpöistä höttöä talvi-illan viihdykkeeksi ja hyvän tuulen tuojaksi. Ainakin omaa sydäntä se vallan miellyttäviin paikkoihin osaa viedä.

A Walk in the Clouds (1995) (IMDB)

Susikoira Roi - seikkailu saaristossa

Viimeksi Iris saariston suuntaan nuoren päähahmonsa kuljetteli vähän vastahakoisesti uudenlaista elämää opettelemaan, joten jatketaanpa merellisissä merkeissä. Keväällä tulikin katseltua ensimmäinen neliosainen televisiosarja Susikoira Roi, jolle en millään pystynyt tuolloin kovinkaan suuria ylistyksiä huutelemaan. Jokseenkin nihkeistä tunnelmista johtuen Tomin ja Roin yhteinen saariseikkailu on siirtynyt ja siirtynyt. Toiveikas mieli tietysti tahtoo uskotella, että ehkä siirto saariston aurinkoon tuokin mukanaan pirteämpää menoa, mitä ei ole pakko kohtauksesta toiseen lannistella ankealla uholla tai väkinäisillä vaaroilla. Toisaalta taas pelkää, että pohjimmiltaan samaa soppaa on luvassa. Höpötelläänpä pian hieman siitä, saadaanko lämpöä rintoihin vaiko vain jotakin semitympivää vääntöä...

Ensimmäinen jakso lähtee liikkeelle suoraan venesatamasta, jossa matkustajat hiljalleen paattiin kapuavat ja samalla tavaraa tarpeellista kyytiin lastaillaan. Tutulta vaikuttava perhekin kurvailee paikalle ja onhan lähtöön vielä ruhtinaalliset kymmenen minuuttia. Hyvästeihin ei paljoa jää aikaa tuhlailtavaksi, eikä Tomi (Paavo Westerberg) taida mitään pitkitettyjä niiskutuksia olla kaipaamassakaan. Kesäsuunnitelmiin kuuluu, että Tomi ja Roi lähtisivät pariksi viikoksi saareen serkkupoikien Jaskan ja Paulin kanssa. Isä siinä tuumailee, että eivätköhän kaverit pärjää ihan hyvin, sillä ovathan serkut selvästi vanhempaa ikäluokkaa. Merikyyti onkin piakkoin lähdössä, joten poika koirineen matkustajajoukon sekaan suuntaa.

Tomilta tosin on kaikessa matkatohinassa päässyt "unohtumaan" kertoa vanhemmilleen serkuilta saadusta sähkeestä, jossa tiedotellaan, ettei kumpikaan ole saarelle mökkeilemään saapumassa. Tomi on sitä mieltä, että koirakaverin kanssa pärjätään ihan kahdestaankin, joten mitäpä sitä suunnitelmia muuttelemaan. Vähän ennen ankkurien nostoa laiturilla isompien kantamusten kanssa kamppailee Rane (Miza Oinonen), jolle ilmeisesti pari tuttua poikaa vähän tylyjäkin terveisiä huutelee. Karilla (Ilmari Tuori) ja Mölsällä (Ville Kestilä) on selvästikin jotakin hampaankolossa kaivelemassa, mitä tulee Raneen, eikä näitä huuteluja lainkaan ujostella. Tomi kuitenkin ponnahtaa auttamaan toista matkatavaroiden kanssa. Näinhän sitä saadaan pikkuilkimyksiä esiteltyä jo viiden minuutin kohdilla, joten näinkin nopeasti saadaan kallisteltua sinne pelätylle kurssille ensimmäisen sarjan pöllöilyjä toistelemaan ja jäljittämään. Jee-jee, juuri tätä huttua sitä ensimmäisen seikkailun jälkeen kaipailikin...

Matkatovereihin tutustuminen ei ota sujuakseen, sillä Ranen isä Raski (Pekka Laiho) kaunistelematta tiedottelee Tomille, ettei saarelle mitään kaupunkilaisrakkeja kaivata. Ei neljällä jalalla kulkevia, eikä kahdellakaan askeltavia. Ennakkoluuloja ei hämärän peittoon jätetä ja siihen samaan sekoiluun on hyvä heittää kömpelösti verhoiltu tappouhkaus Roin suuntaan. Vähemmän aurinkoisissa tunnelmissa tämä venekyyti siis etenee. Aiemmin suutaan soittaneet pojat kertovat Tomille, että Raski pitää itseään suurenakin pomona. Siinä kolmikko vähän kuulumisia vaihtelee ja samalle saarelle matkataan. Kari ja Mölsä vähän naureskelevat, kun selviää, että Tomi saa viikkonsa viettää Raskin perheen naapurissa. Lohduttelevat kuitenkin, että Tomin uudet naapurit ovat kovinkin pitkälti omissa oloissaan pysyttelevää väkeä. Erään vastahakoisen heppasen saatteleminen kannelle osoittautuu haasteelliseksi hommaksi ja siitä seuranneen sähellyksen jälkitunnelmissa Raski suoraan sanoo Tomille tappavansa Roin. Vielä ei olla edes perillä ja naapurisopu alkaa olla pisteessä, jossa aikuinen mies uhkailee toistuvasti nuorta poikaa koirasurmalla.

Vene lipuu verkkaisesti satamaansa ja Tomilla olisi pari kilometriä käpsyteltävää. Uhkaava sade saa seuramiehet kaikkoamaan rinnalta, mutta kyllä Tomi yksinkin löytää määränpäänä olevan punaisen mökin. Harmittavasti avain on teillään ja Tomin ensimmäinen ajatus ongelman ratkaisemiseksi on viskaista kiveä ikkunaan. Harkintaa ehditään kuitenkin harrastelemaan ja hienovaraisemmin sisään pyrkimään. Tosin lopputulos kovasti samaan suuntaan menee. Paljoa ei kotiutumispuuhia ehdi harrastella, kun jo ilta vieraaksi saapuu. Ensimmäinen yö ei ihan mukavin ole, sillä pimeinä tunteina joku kutsumaton vieras pyrkii sisälle ja hieman myöhemmin kuuluu, miten vene poistuu rannasta. Kovasti tämä käänne muistuttelee ensimmäisen sarjan jaksosta Yölliset vieraat. Seuraavana päivänä Tomi pääsee toppuuttelemaan Ranen, Karin ja Mölsän välille kehkeytyvää tappelua, eikä sekaantumisesta tunnu kukaan tykkäävän. Ranekin julistelee, ettei todellakaan ala kenenkään kaveriksi. Vähän myöhemmin Tomille selkenee, että isän antama 500 markan matkakassa on jäänyt kotiin, mutta tomerasti hän Roille juttelee, että pärjätään sitä ilmankin pari viikkoa.

Toisen jakson alussa päästään heti takaisin asioiden ytimeen, eli louskuttamaan koirista ja niiden kurjista omistajista. Jonkinlaista vaivoin tukahdutettua vihaa sekä raivoa tihkuen Raski unelmoi Roin kuoliaaksi repimisestä. Tomi yrittää kekseliäästi todistella Roin tottelevaisuutta ja osoittaa, ettei se ole lainkaan vaarallinen hauva. Tämä episodi saa aikaan ainakin pienen kaveruuden kipinän Ranen ja Tomin välille. Rane alkaakin vierailemaan naapurimökissä ja kertoileepa samalla, että Tomin rohkeus on isäänkin omanlaisensa vaikutuksen onnistunut tekemään. Nurkissa öisin kummittelevat oliot ovat edelleen mysteeri, mutta Ranella on vahva epäilys näiden henkilöllisyydestä. Päästäänkin siis virittelemään vähäsen ansajekkuja yöllisille kujeilijoille. Rane kuitenkin tahtoo pitää tiukasta linjastaan kiinni ja yhteisiä puuhastellessa toistaa tokaisunsa kaverittomuudesta. Toki lupaa kuitenkin palailla vieraisille.

Yöllinen vaaniminen näyttää jäävän laihaksi, kunnes juuri ennen väsyn viemistä pari lakanoitua kaapujunioria kuviin hipsuttelee. Siinä saavat vierailijat niskaansa yllätystä ja Ranekin oikein liikuttuu tunnelmoimaan "vihamiesten" kokemalla pelolla. Öisin tosin tapahtuu paljon vakavampiakin juttuja ja pian päästäänkin selvittelemään, mikä on koitunut Raskin sian kuolemaksi. Siinä on kovia kokeneelta perheeltä jälleen tempaistu yksi matto jalkojen alta ja tästä toivottomuudesta toinen naapuri Tomille murheisin mielin jutteleekin. Raatelujäljet saavat syyttelevät sormet osoittamaan varsin arvattavaan suuntaan, eikä Tomikaan pysty lemmikkinsä syyttömyyttä takaamaan, sillä tekohetkinä se jossakin omilla teillään taivalsi. Siispä siis iso pala nousee yhden ja toisenkin kurkkuun.

Raski on muutenkin taloudellisesti kituuttelevan perheen varoja sijoittanut sikaan parikin tuhatta markkaa ja tämä vaikuttaa kovalta iskulta. Tomi kokee velvollisuudekseen lähteä sovittelemaan asiaa Raskin kanssa. Yhtään hän ei tiedä, miten Roin väitetyn verityön korvaisi, mutta yrittää pitää. Jälleen saadaan jutut käänneltyä tappamiseen, repimiseen, hautoihin ja vankilaan. No, Raski tuntuu kuitenkin olevan hengeltään murrettu ja valmis luovuttamaan. Tomi ehdottelee, että voisi korvata menetyksen töitä tekemällä, mutta Raski väsyneesti vinoillen tahtoo sanoa, ettei tältä taida löytyä mitään hyödyllisiä taitoja. Päähän kuitenkin pälkähtää mahdollisuus auttaa opinnoissa Ranea, joka on nuorella iällä vannonut vetäytyvänsä kaikenlaisten opetussuunnitelmien otteesta. Ensimmäisessä sarjassa tuli selväksi, että Tomin omatkin opiskelut vähän töksähdellen etenivät, mutta siitä huolimatta tämä ottaa homman vastaan. Rane ei kuitenkaan ole asiasta yhtään innostunut ja huutoa, riitaa sekä parkua järjestyykin isän ja pojan välille. Jälleen saadaan jakson loppuminuuteilla tunnelmat vietyä synkistelyn ja surun suuntaan.

Tarkemmat juoniselostukset stoppaillaan sarjan puoliväliin, jotta niitä yksityiskohtia hieman hämäräänkin jäisi. Ensimmäisen tapaan tämä seuraavana vuonna ilmestynyt jatko sisältää neljä jaksoa, mutta kellottelee pikkuisen kauemmas, eli mittaa löytyy noin 130 minuuttia. Nämä ilman suurempia tympääntymisen tuskasteluja tai muita ylivoimaisia rasittumisia menevät yhtenä pötkönäkin. Kävipä vain mielessä, että saarieväiden ollessa näinkin kevyttä tavaraa, voisi silti olla parempi idea annostella jaksot vähän löyhempään aikatauluun.

Ehkä turhankin hätäisesti on tässä tapauksessa lähdetty jatkoa Tomin ja Roin seikkailuille vääntämään, sillä monin paikoin tuntuu siltä, että edellisiä koitoksia kierrätetään häpeilemättä, mitä nyt vaihdetaan saaristotaustat taakse pyörimään. Kovinkaan suurella kuumotuksella idealamput eivät näissä käänteissä ole hehkuneet. Roin niskaan saadaan lisää kavaluuksia, välit ovat tulehtumaan päin paikallisten poikien kanssa ja lopussa alkaa kuvioihin tulla sen verran vakavampaakin "keppostelua", että pitää poliisiveneen vieraisilla käväistä. Nämä toistelut eivät niin paljoa haittaa kuin sen saman etäämmälle tuuppivan hengen tarkoituksellinen monistaminen jatkoonkin.

Pitäähän ne samat pahuudet sinne aurinkoiseen saaristoonkin tuoda, ettei vahingossakaan onnelliseksi pääsisi lipsahtelemaan. Ensimmäistä jaksoa ei tosiaan ehditä pitkälle pötkimään, kun jo tykitellään menemään uhitteluja ja katsomossa pohditaan, että kaipa joku piakkoin alkaa niitä haulikkojakin kaivelemaan, niin saadaan sitten heti kunnolla otetta vastenmielisyyksistä. Aiemman sarjan kohdalla ehti tosiaan ihmettelemään, että tässäkö on se, mihin pystytään, ja ilmeisesti runsaat pari tuntia sopii tekijöiden mielestä samaa uuvahtanutta ja tympivää tappo-, repimis- ja hakkausuhkailua huudella. No, eihän kokonaisuus näistä pelkästään koostu, mutta harmittavan tiuhaan tahtiin korville näitä tahdotaan kuulutella ja jossakin määrin ärsyyntymäänkin siinä ehtii. Etenkin pari ensimmäistä jaksoa tuntuvat näissä jutuissa kunnostautuvan ja siitä rapsahtaa rapsakasti miinuksia.

Raski poikineen raakkuu enemmän kuin kuulla tahtoisikaan ja usein tyypin tullessa kuviin höpöttelyt menevät tappamisen sekä repimisen suuntaan. Samainen sankari ottaakin melko pitkälti ensimmäisen sarjan mieltä vailla viilettäneen haulikkohepun paikan. Samanlaista jännittävää kohtaamistakin on luvassa ja lisäksi leppymisetkin tuttuun tapaan hoidetaan. Ongelma vain on, että on kovin vaikea aidosti herkistyä tyypin kiltemmistä sanoista enää siinä vaiheessa, kun tämä on monta kertaa aiemmin pienelle lapselle hekumoinut aiotuilla surmatöillä. Vähän tuossa tuli tykiteltyä puolimielisiä tappouhkailuja, ja oikeastaan vielä ennen kuin oli toiseen minuuttiakaan tutustunut, mutta hei, ihan hyvä tyyppi pohjimmiltaan, jolla on ollut vaikeaa. Jos jotakin onnistuneesti nirhataan, niin kyllä kyse sitten on siitä koskettavuudesta, joka ei valitettavasti sarjan aikana pääse missään välissä sydäntä lämmittelemään.

Edellisessä tarinassa Tomi oli selvemmin kiusatun asemassa ja sai sympatiat helpommin puolelleen, mutta jatkotarina tuo tyypistä uusia piirteitä esille ja muutenkin korostelee vähemmän kivoja ominaisuuksia. Jostakin syystä Westerberg tavallaan puolihuutaa tarpeettomasti monet vuorosanat, mikä alkaa korvia rasittelemaan. ON KAI SE SITTEN VARHAISMIEHEKKÄÄMPÄÄ, KUN JATKUVASTI KUULUVASTI HUUTELEE! Kun tähän lisätään tietynlainen pomotteleva sävy, niin se pikkuisen sitä pidettävyyttä pihistelee. Tomilla tuntuu myös kiehahtelevan aiempaa herkemmin. Toki voidaan muiden erimielisyyksiä erotuomaroida ja tappeluja toppuutella "kai kaikki kavereita olla voitaisiin"-lepyttelyin, mutta omakohtaisemmissa pulmissa syytökset alkavatkin lennellä herkemmin. Tuskinpa vähän yli kymmenvuotiaalta täydellistä johdonmukaisuutta voikaan vaatia, mutta onhan se hiukkasen huvittavaa, kun kaveri hermostuu toisen ilmoittaessa "lukuvuoden" päättymisestä. Siinä se turpiinveto nousee Tominkin ratkaisuvaihtoehtojen ykköseksi. Kaveria suoraan kasvoihin ja toisen maatessa maassa voikin väkivaltaisuuksiensa perään huikkailla avointa halveksuntaa. Mutta kuten tarina tahtoo elämän oppitunteja luennoida, niin veristen nenujen kautta se kaveruus vain vahvistuu, eli turpaanvetokin on ihan hyvä homma. Ainakin Tomin harrastelemana, muiden sopisi tietenkin muksimisista pidättäytyä. Niin, ja naapurin viatonta pässiä sopii myös käydä kiusimassa huvikseen, jos siltä tuntuu...

Sanotaan nyt, ettei turpiinvetohuutelu mahdottoman piukalle pipoa saa kiristymään. Välillä se melkein synnyttelee surkuhupaisaa naurahtelua, josta esimerkkinä vaikkapa "mee nyt pois Enska"-episodi. Tappelua ollaan jälleen kehittämässä ja yllyttämässä hiprakkaisia mukilointituokioon. Tietenkin isompi mies hakkaisi Roin (kovin suosittu ajatus tämä tuntuu olevan) ja pienemmät vekkulit voisivat pojan pahoinpidellä. Nämä humalaisen huuruiset sankartyöt tietenkin jorpakkoon pulahtelevat. Uholla, uhkailulla ja pehmokiroilulla varmaan nuoria poikia on aikoinaan yritetty miellyttää, eli kielenkäyttö voi olla läpi sarjan hieman karkeaa pienimpien korville. Vähän halpana keinona tällainen tympivä sanailu näyttäytyy, ja etenkin, kun sitä samaa jankkausta toistetaan, toistetaan ja toistetaan.

Vaikuttaa myös siltä, että iloiset ja kepeän höttöiset hetket alkavat nopeasti polttelemaan näpeissä ja niistä täytyy töksähdellen ja pikaisesti hankkiutua eroon. Leppoisa loikoilu sammalkalliolla vesistön kimaltaessa kauniisti vieressä ei saa pitkään jatkua, kun onkin jo aivan toisenlaisten tunnelmointien aika. Mikään leikki tai lenkkeily ei kovin pitkälle pääse venähtämään ennen kuin joku tulee muistuttelemaan, että irtokoirat ammutaan tai jotakin muuta vastaavaa. Mukavia saaristokuvia nähdään jonkin verran, muttei niistäkään tässä yhteydessä pysty suuremmin innostumaan. Sama ongelmahan vaivaa ensimmäistäkin sarjaa, jota katsellessa välillä tuntui siltä, että muutaman minuutin "kivailu" on pahimpia uhkia, ja joka pitää jollakin väkinäisellä pahistelulla laittaa pikaisesti poikki. Ehkä on tullut herkistyttyä liikaa sokeristen höttöjen seurauksena, mutta en itse osaa pitää kumpaakaan näistä sarjoista oikeastaan lainkaan lämminhenkisinä tai sydämellisinä. Ennemmin ne näyttäytyvät pikkuisen vihamielisinä ja sovitteluyrityksissään kömpelöinä ja hieman epäaitoinakin. Molempien tarjoamat tunne-elämykset jäävät, jos eivät nyt täysin jäätäviksi, niin varsin viileiksi kuitenkin.

Tiedä sitten, onkohan minulla sittenkin jäänyt jotakin jäytämään hampaankoloon liittyen näihin Roi-sarjoihin, sillä jäkäti-jäk-jäk-purkausta taas kovasti kirpoilee tylyjenkin tuhahtelujen muodossa. Sen voineekin ilman peittelyjä huikkailla, etten kummankaan suurempiin ystäviin lukeudu, mutta samalla myös sen, etteivät nämä mitään perheviihteen painajaisiakaan missään nimessä edusta. Onhan sitä tullut todistettua paljonkin rasittavampaa sekä vaivaannuttavaa menoa, mutta sepä ei vielä näitä mestarien kerhoon pelastele, että muuallakin kehnoillaan. Yksi syy nihkeään suhtautumiseen löytyy tosiaan siitä, että näissä kovin voimakkaasti ontohkot uhot ovat mukana kuvioissa ja sitä toistoa olisi voinut vähän karsia. Eheytymistä ja ystävystymistä voisi varmaan kokeilla muustakin kulmasta lähestyä ja niitä tappopuheita vähennellä. Kovinkaan kaksisia jännityksen riekaleita ei näin raadella, joten omalla kohdalla nämä vaaratilanteet eivät saa sydäntä takomaan.

Suurempi murhe on kuitenkin koskettavuuden ja lämpimän hengen paha puutostila, ja kun jälkikäteen yrittää niitä herkistäviä hyviä hetkiä muistella, niin täysin tyhjää päässä lyövät rattaat pienet sekä suuret. Varsin laihaksi saalis siis siinä mielessä jää, mikä varmaan selittää osaltaan, miksei näiden ensinäkemisistä ole paljoakaan muistikuvia. Vaikea sitä keskinkertaisuudesta mitään arvokkaita lapsuusmuistoja lähteä kultailemaan. Rauhallista ja leppoisaa kesäilyä olisi tähän parituntiseen enemmän toivoillut kuin pyssyjen kohottelua ja hauvan tappamisen tarpeellisuudesta huutelua. Vähän puhditonta seikkailua tämä saariretkeily valitettavasti edustaa, ja on hieman vaikea uskoa, että enää tulisi mielihaluja laittaa uusintakierrosta käyntiin.

Susikoira Roi - seikkailu saaristossa (1988) (IMDB)