keskiviikko 30. tammikuuta 2013

The Hunter


Pariisissa kärsimättömänä odotteleva Martin (Willem Dafoe) tapaa viimein työnantajansa, joka edustaa biologisen sodankäynnin puolella toimivaa Red Leaf -yhtiötä. Tehtäväkin osoittautuu jossakin määrin salaperäiseksi ja erikoiseksi, vaikka katsoja voikin olettaa, etteivät sellaiset ole Martinille mitään uutta.

Tarkoituksena olisi etsiä Tasmaniasta tasmaniantiikeri, joiden on oletettu kuolleen sukupuuttoon vuosikymmeniä sitten. Ainakin yhdestä yksilöstä on tehty useampiakin havaintoja, joita ei kuitenkaan ole kovalla näytöllä onnistuttu vahvistamaan. Yhtiö on kuitenkin vahvasti luottavainen, että kyseinen eläin siellä vieläkin tasankoja tallaa. Kuten elokuvan nimestä voinee päätellä, eipä Martin ole lähdössä kameran kanssa maisemakierrokselle. Hänen pitäisi tappaa tämä pussihukka, ottaa siitä vaaditut näytteet yhtiön käyttöön ja hävittää loput, jotta kilpailijat eivät pääsisi siihen käsiksi.




Niinpä Martin lähtee kohti Tasmaniaa, jossa majoittuu erään perheen talossa esittäen pussiahmojen ("Tasmanian tuholainen") tutkijaa. Paikalliset työllistyvät käytännössä täysin metsäteollisuuden ansiosta, ja he tulkitsevat, että Martin kuuluu siihen samaan porukkaan, joka haluaa pysäyttää hakkuut luontoa suojellakseen. Muutenkin pikkuisen hankala tehtävä vaikeutuu entisestään, kun Martin joutuu paikallisten sabotaasin kohteeksi.

Ongelmista huolimatta Martin kuitenkin suuntaa metsään. Oppaana toimii Sam Neillin esittämä Jack, jota kohtaan Martinilla on alusta lähtien epäilyksiä, eikä ole siitä kovin innokas, että tyyppi tuntuu pyörivän turhankin uteliaana milloin missäkin. Ajan kuluessa tehtävä alkaa vaikuttaa vähemmän turvalliselta suorittajalleen. Suurimmat uhat eivät välttämättä tule paikallisten asukkaiden, ympäristön tai kohteen suunnalta.



Aivan pelkkää metsässä oleilua The Hunter ei ole, vaan Martin myös auttelee perhettä, jonka luona asuu. Varsinkin perheen äiti (Frances O'Connor) on vajonnut jokseenkin epätoivoiseen tilaan ja pari pientä lasta joutuvat sitten monin paikoin keskenään selviytymään syrjäisessä talossaan. Martin ei välttämättä ole oikea mies lohduttamaan, ja hän pyrkiikin pitämään tietyn etäisyyden siinä kuitenkaan onnistumatta. Toisaalta ilman tätä osa-aluetta The Hunter saattaisi jättää vähän kylmäksi tunnepuolella, vaikka varmaan sellaisenakin olisi ihan nautittava eräelokuva.

Martinin hahmoa ei paljon taustoiteta, eikä niin ilmeisesti tehdä kirjassakaan, johon elokuva perustuu. Taivun kuitenkin Dafoen kannalle, eli tyyppi on kuitenkin helpohkosti karkeasti määriteltävissä. Yksinään viihtyvä ja jokseenkin etäinen kaveri, joka yrittää pitää työasiat tiukasti työasioina, mutta ilmeisesti jossakin vaiheessa tämä on alkanut vaikeutumaan. Katsoja oikeastaan "tapaa" Martinin vain lyhyesti hotellihuoneessa ja tapaamisessa, ja sitten ollaankin jo matkalla kohti määränpäätä. Kovin montaa minuuttia tähän ei ole hukattu, eikä myöhemminkään takaumien tai muiden mutkien kautta hänen historiaansa juurikaan valoteta.



Odotukset olivat ennen katselua vähän siihen suuntaan, että jotakin toimintatrilleriä sieltä varmaan tulee, jossa sitten vähän erämenoa mausteena. Eikä ohjaaja Daniel Nettheimin aiempi lähinnä televisiosarjoihin keskittyvä filmografia suuresti vakuuttanut. No, mitään surkeutta en pelännyt, mutta odotukset kuitenkin olivat vähintään varautuneet. Onneksi elokuva sitten olikin pitkälti kovin toisenlainen, mikä oli varsin positiivinen yllätys.

Ei tätä voi lähteä kovin toiminnalliseksi luonnehtimaan, vaan kyseessä on luontoseikkailun ja jännityselokuvan yhdistelmä. Kaikenlainen kiirehtiminen on unohdettu täysin. Joku saattaakin kyllästyä, kun selvästikin nopeasti etenevä tarina on jäänyt täysin toissijaiseksi asiaksi.

Välillä Martinin puuhailut ovat hyvinkin yksityiskohtaisesti kuvattuja. Ei kyseessä silti mikään erätaitojen opetuselokuva ole, mutta näiden juttujen esittämiseen on kuitenkin paneuduttu sen verran perusteellisesti, että katsoja saa kuvien kautta varsin hyvän käsityksen. Ei tarvitse sanoin paljoakaan selitellä niistä. Usein mennäänkin pitkiä aikoja vailla vuorosanoja, mikä sopii erinomaisesti tähän kokonaisuuteen.





Tuli elokuvan jälkeen katseltua pari lyhyttä Dafoen haastattelua, ja niiden perusteella hän oli valmistautunut osaansa palkkaamalla pätevän tyypin opettamaan erätaitoja ja niiden lisäksi kyseisen alueen erikoisuuksia. No, tällainen ei liene nykyään mitenkään epätavallista, kun näyttelijöitä lähetetään rutiininomaisesti mihin koulutukseen milloinkin. Väittäisin kuitenkin, että Dafoen suorituksesta tämä myös näkyy hyvin. Lähes aina tyyppi on vaikuttanut kunnoltaan erinomaiselta, eikä se tässäkään ole ongelma. Tuo koulutus sitten näkyy niissä yksityiskohdissa. Dafoe kertoo myös, että erityisesti lapsena tykkäsi liikkua paljon luonnossa, mutta on aikuisiällä kaupungistunut sen verran, että harvemmin tulee lähdettyä vaeltelemaan. Kuvauksista mainitsee, että olot olivat välillä hieman hankalia. Silloin tällöin suurempikin määrä iilimatoja yritti saada oman osansa ja niin edelleen, mutta eipä hän ollut lomailemaan lähtenytkään. Kokemuksena kuitenkin hieno.

Kolmantena onnistujana voisi ohjaajan ja Dafoen lisäksi mainita kuvauksesta vastaavan Robert Humphreysin. Hänen työnsä ei ollut ennen katselua minulle muuten tuttua kuin muutaman vuoden takaisesta Triangle-kauhistelusta. No, eräelämä on saatu taltioitua varsin esimerkillisesti. Loppupuolella sävyt vähän haalistuvat synkempien käänteiden seuratessa toisiaan, mutta eipä se suuremmin haittaa. Säämuutos kuitenkin naamioi tätä hyvin.



Maisematunnelmoinnin ystäville elokuvalla on paljonkin tarjottavaa. Upeitä näkymiä löytyy määrällisesti erittäin paljon, eikä laadussakaan ole mitään valitettavaa. Ja mikä parasta, niidenkin suhteen on unohdettu turha kiirehtiminen. Niitä ehtii kyllä hyvin ihailemaan ilman elokuvan pysäyttelyä. Oikeastaan tämä puoli toimii niin loistavasti, ettei kertaakaan tarinan hidas liikkuvuus häirinnyt yhtään. No, eipä se muutenkaan ole yleensä ongelma. Tässä vain tuli jälkikäteen mietittyä, miten vähän tarinaa ja vuorosanoja tässä lopulta olikaan, mutta kuitenkin viihdyttävyys oli silti erittäin korkealla tasolla. Tällaisia toivoisi näkevän useamminkin. Kuten asiaan kuuluu, The Hunter kuvattiin pitkälti eri puolilla Tasmaniaa. Käytetyt kuvakaappaukset eivät tee oikeutta kotimaisen Blu-Rayn kuvanlaadulle, jota on ilo katsella.



Elokuvassa mainitaan sivulauseessa se ahdinko, johon pussiahmat ovat joutuneet. Seuraavat kappaleet ovat peräisin aiemmin laitetusta pussiahma-linkistä:

"Pussiahma on nykyään rauhoitettu, mutta 1800-luvulla siitä maksettiin tapporahaa, koska se teki usein tuhoja kanaloissa. Nykyään eläin on rauhoitettu, ja kanta alkoi jo elpyä, mutta pussiahma on uhanalaistunut viime vuosina voimakkaasti lajia koettelevan mystisen kasvaintaudin seurauksena. Pussiahman kasvoihin ilmaantuvat ja lopulta tappavat kasvaimet leviävät tehokkaasti puremien välityksellä eläinten kiistellessä ravinnon äärellä ja selvittäessä asemaansa ryhmän hierarkiassa. Lajia on jäljellä enää ainoastaan Tasmaniassa[6]. Lajin tiheän kannan alueilla (esimerkiksi Lake St. Clair - Bronte Park) jopa 90 prosenttia kannasta on tuhoutunut muutamassa vuodessa, ja jäljellä on enää jonkin verran nuoria yksilöitä.
 
Tämä pussiahmaa uhkaava DFTD-sairaus on varsin erikoinen tarttuva syöpä, joka on peräisin hermon aksonia ympäröivistä Schwannin soluista. Syöpäsoluissa on todettu olevan vain 13 kromosomia kun taas pussiahman terveissä soluissa niitä on 14. [7][8][9]. On tehty johtopäätös, jonka mukaan geeniterapiaa voisi kenties käyttää hoitona. [9] Tartuntaa helpottanee pussiahman biodiversiteetin lasku sillä mekanismilla, että evidenttien eläinten immuunipuolustus ei kykene erottamaan syöpäsoluja omasta kudoksesta.[10][11]
 
Toisaalta on olemassa alueita, joille sairaus (facial tumor disease) ei ole vielä levinnyt (esimerkiksi Narawntapun kansallispuisto). Pussiahmoja on myös 'turvassa' useissa villieläinpuistoissa ja eläintarhoissa. Tällä on suuri merkitys, sillä kasvaintaudin aiheuttajaa ei edelleenkään tunneta, huolimatta voimakkaasta panostuksesta sen tutkimukseen ja pussiahman kantojen seurantaan. Tasmanian tunnuseläintä ei haluttaisi päästää kuolemaan sukupuuttoon, mutta tämäkin mahdollisuus on nykytilanteessa olemassa.
 
Pussiahmaa pidetään nykyään erittäin uhanalaisena lajina. Lajin lukumäärä on supistunut 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä 60 prosenttia kasvainsairauden takia. Niitä arvioidaan olevan jäljellä 20 000 yksilöä, mutta eläimet kuolevat usein jo nuorena, 2–3-vuotiaina, ennen kuin ne ovat ehtineet lisääntyä.[1][12]"
 

Tähän siis vain lyhyesti viitataan Jackin toimesta, mutta aihe kuitenkin kiinnostaa jonkin verran, joten ajattelin tuoda sitäkin esille tässä. Itse katselin vähän aikaa sitten aiheesta Mysteries of the Wild -sarjan jakson The Devil's Disease. Tuon sarjan taso ei yleisesti ole erityisen korkealla, mutta jos tämä aihe kiinnostaa, niin kyllä sitä katselee.

Kun nyt tuo puoli nousi esille, niin voisi todeta, ettei The Hunter ainakaan kovin voimakkaasti ota suoraan kantaa luonnonsuojeluasioihin. Nämä metsähakkuut ja alueen alkuperäisen eläimistön ahdinko jäävät pitkälti taustalle. Ehkäpä se sitten jää katsojien mietittäväksi, kannattaisiko esimerkiksi niitä ikimetsiä, joissa Martin tallailee, vähän säästelläkin...



Minulle The Hunter kuuluu ehdottomasti alkuvuoden parhaimpiin elokuvakokemuksiin. On aina mukavaa, kun huomaa, että jokin osuu lähes täysin kohdalle oman elokuvamaun kanssa ja on täynnä sellaisia elementtejä, jotka omaa mieltä kiehtovat. Daniel Nettheimin tulevia elokuvia kyllä seuraa ihan mielenkiinnolla tämän perusteella.

Mikään kovin hilpeä kokemus The Hunter ei kuitenkaan ole. Tunnelma on alusta lähtien vähän alakuloinen. Se sitten alkaa vielä synkistyä huomattavasti lopun lähestyessä. Sopii kuitenkin hyvin kokonaisuuteen. Jos eräelokuvat yhtään kiinnostavat, niin tämä on sellainen elokuva, jota ei kannata ohittaa. Keskittymishäiriöisille välillä lähes pysähtynyt eteneminen saattaa tosin aiheuttaa vaikeuksia. Omalla kohdalla pamahti kyllä suoraan suosikkielokuvien joukkoon. Ei ole kovin vaikeaa ennustaa tälle useita uusintoja tulevina vuosina. Monessa mielessä erittäin onnistunut esitys omassa sarjassaan.



 The Hunter (2011) (IMDB)

perjantai 25. tammikuuta 2013

The Emperor and the White Snake

Vaihteeksi jotakin vähemmän tiukasti tässä maailmassa kiinni olevaa tavaraa. Jet Li esittää munkkia, jolla on hengellisen paimenena toimimisen lisäksi vähän toisenlaisiakin vastuita. Fahaille on uskottu tehtävä tuhota ihmisiä piinaavia demoneita. Tätä velvollisuuttaan hän hoitaa tunnollisesti apulaisensa Neng Renin kanssa. Fahai ei usko näiden demonienkaan hävittämiseen, vaan yrittää antaa niille mahdollisuuden katua tekojaan. Yleensä ne päätyvät vangiksi temppelin yläkerrasta löytyvään tilaan, jossa niiden säilyttämisen mahdollistaa harvinainen henkiyrtti.



Mukaan kuvioihin tulee myös Xu Xian (Raymond Lam), joka on paikallinen erilaisiin yrttirohdoksiin keskittynyt parantaja. Hän etsii kaveriensa kanssa lähistön vuorilta parantavia kasveja, kun eräänä kertana onnistuu herättämään tuhatvuotisten käärmedemonien huomion. Vihreä käärme (Charlene Choi) haluaa hieman säikäyttää mielestään turhan innokkaasti luontoa hyväksikäyttävää Xiania, joka sitten päätyy vähän heikossa kunnossa järveen. Valkoinen käärme (Shengyi Huang) sukeltaa pelastamaan yrttiparantajamme.

Veden alla annetun suudelman seurauksena parin välille syntyy vähän suurempiakin tunteita, jotka eivät saa ymmärrystä juuri kummassakaan maailmassa. Fahai on tiukasti sitä mieltä, että ongelmia seuraa väistämättä, ja on parasta puuttua asiaan mahdollisimman nopeasti. Vihreä käärme taas pitää koko ideaa lähinnä typeränä. Pari kuitenkin päättää yrittää yhteistä eloa. Xian tosin ei ole aivan tietoinen seuralaisensa oikeasta olomuodosta, mutta mitäpä pienistä. Valkoisen käärmeen poikkeuksellisesta hyväntahtoisuudesta huolimatta Fahai apulaisineen ei suostu luovuttamaan, mikä sitten johtaa suuremman mittakaavan ongelmiin, kun kukaan ei halua antaa periksi, ja katsoo olevansa oikeassa, seurauksista välittämättä.





Aivan hirveällä innolla en elokuvaa soittimeen laittanut, vaan lähinnä pelonsekaisissa tunnelmissa, että mihinköhän sekoiluun Jet on lähtenyt itseään nolaamaan. Ensimmäiset minuutit oikeastaan vähän vahvistivat näitä ennakkoluuloja.

Kuitenkin elokuvan visuaalinen puoli onnistui melko nopeasti voittamaan puolelleen. Ainakin minun silmiäni varsinkin elokuvan alkupuolella avautuvat näkymät miellyttivät enemmänkin. Eiväthän nämä kuvat välttämättä kovin todellisilta useinkaan vaikuta, mutta elokuvahan on selkeästi fantasiaa, joten kohtalaisen nopeasti siitä pääsee yli.



Ensimmäiseltä puoliskolta löytyy tosiaan varsin kiitettävästi silmäkarkiksi luokiteltavaa katseltavaa. Värikästä ja muutenkin nättiä kuvastoa riittää kyllä vähintään tyypillisen fantasiaelokuvan verran. Lisäksi näistä hetkistä löytyy mukavasti vaihteluakin. Toisella puoliskolla tunnelmointi maisemien parissa saa vähän siirtyä syrjään lisääntyvien tappelujen sekä muunlaisen tehostevyörytyksen tieltä. Joku voisi väittää elokuvaa monin paikoin kiiltokuvamaiseksi, mutta itse näkisin sen tässä yhteydessä selvänä vahvuutena.



Ei The Emperor and the White Snake visuaaliselta toteutukseltakaan mikään täysin onnistunut tapaus ole. Osa tehosteista vaikuttaa vähemmän viimeistellyiltä ja tietokonemaisuus lyö liikaakin kasvoille. Esimerkiksi käärmeiden eläinystävien kohdalla tämä ei juurikaan haittaa, mutta joissakin toimintakohtauksissa sitten häiritsee pikkuisen. Ehkäpä niiden suhteen olisi voinut pitää jalkoja vähän enemmän maan pinnalla, kun nyt käytössä olevat resurssit eivät selvästikään aivan vastaa tekijöiden visioita. Näistä puutteista huolimatta sanoisin, että yleisesti kuviensa puolesta kyseessä kuitenkin on varsin nautittava elokuva.


Tällainen kovin lennokas fantasiatoiminta ei aivan ole sitä, mitä itse toimintaelokuvilta toivon. Harvemmin se onnistuu herättämään samanlaista innostusta kuin hyvin toteutettu maanläheisempi kamppailu. Mitään ehdotonta todenmukaisuutta en tietenkään elokuvilta odota, ja esimerkiksi Woo-ping Yuenin elokuvat, joissa usein liikutaan kaukana realismin tavoittamattomissa, kuuluvatkin suosikkeihin. Tässä kuitenkin on menty vähän liiallisuuksiin. En silti surkeaksi sanoisi, on tullut tässä sarjassa nähtyä huonompaakin menoa. Kai tätä voisi ihan menetteleväksi fantasiatoiminnaksi luonnehtia.



Jet Li tosin menee tällaisessa vähän hukkaan. Mitään erityisen vaativaa hän ei ainakaan omien silmien perusteella pääse esittämään. Tuleekin mieleen, että kamppailujen puolesta roolista olisi selviytynyt moni sillä osa-alueella huomattavasti vähemmänkin pätevä tyyppi. Kuvaustekniikat lienevät sellaisia, että esiintyjien puutteellisilla taidoilla ei niin kauheasti ole merkitystä. Jet kuitenkin onnistuu tuomaan tiettyä arvokkuutta osaan. Ikä alkaa jo hänenkin kasvoiltaan näkyä, mikä tarkoittanee sitä, että kynnys tällaisten projektien suosimiselle saattaa olla madaltumassa. Voi olla turhaa haaveilua odottaa enää tässä vaiheessa mitään Fist of Legend -elokuvan kaltaista tinkimätöntä menoa.



Mitä tulee elokuvan tarinaan, niin ei sitä juurikaan voi pitää minään omaperäisenä keitoksena. Lähinnä elementtejä ja ideoita lainaillaan sieltä ja täältä. Eikä niistä koottu kokonaisuuskaan ole läheskään aina kovin hyvin toimivaa. Jos alkaisi tässä mielessä kovinkin kriittiseksi, niin elokuvan saisi varmasti helpostikin lytättyä melko syvälle, mutta kuten sanottua, itse keskityin vähän muihin juttuihin tarinan jäädessä selvästi toissijaiseksi.

Osittain kyse saattaa olla elokuvan lyhentämisestäkin, mikä ei ole tekijöiden vika. Ainakin IMDB ilmoittaa kestoksi sata minuuttia. Oma Metrodomen UK-kiekko kuitenkin päättyy 90 minuutin jälkeen, eli saattaa olla, että kyseessä on kansainvälisille markkinoille vähän lyhennelty versio. Tämä ei olisi mitenkään poikkeuksellista, varsinkaan, kun juuri näin Metrodome toimi julkaistessaan Jetin The Warlords -elokuvan. Elokuvassa on parikin sellaista jaksoa, joista on hyvinkin saattanut lähteä joitakin minuutteja. Vihreän käärmeen ja hänen uuden demonituttavansa vaiheista on voinut kadota tavaraa. Kylään iskevä demoniepidemia on myös melko yllättävä.




Valkoisen käärmeen ja Xianin romanssi on myös epäilyksen alla siinä mielessä, että on saattanut joutua karsinnan kohteeksi. Tämä kuuluu kyllä muutenkin elokuvan heikommin toimivien elementtien joukkoon. Mitään kovin aidonoloista ja tunteita nostattavaa suhdetta ei näiden kahden kohdalla onnistuta katsojan silmille tarjoilemaan. Vähän kliseistä menoa, joka näiden näyttelijöiden käsittelyssä jää vielä kovin etäiseksi. Lopussa siirrytään vielä reilusti siirapin puolelle. Toiveena ehkä puristaa katsojasta pari kyyneltäkin. Itse olen suhteellisen kyynelherkkä, ja välillä kovinkin laskelmoitu meno onnistuu tavoitteessaan, mutta tässä ei kyllä ole pelkoa liiallisesta herkistymisestä.

Kai tässä on tarkoituksena ollut tehdä positiivisia arvoja edistävää satua nuorille. Aikuisemmille katsojille kokemus saattaa monin paikoin olla liian lapsellinen ja kiusallinen. Pienimmille taas ehkäpä liiankin synkkä. Kuvasto kuitenkin on osittain sellaista, ettei aivan pienille lapsille sovi. Vaikka väkivalta ei mitään kovin raakaa olekaan, niin heikossa tilassa olevia ruumiita näkyy ja välillä naispuolisten demonien asut ovat hieman paljastavia.




Kokonaisuutena en lähtisi tätä elokuvaa hirveästi hehkuttamaan, mutta on se silti huomattavasti parempi kuin mitä omat ennakkoluulot antoivat odottaa. Puutteita toki löytyy paljonkin, mutta omalla kohdalla visuaalinen puoli osui sen verran hyvin, että lukuisat heikkoudet saavat paljon anteeksi. Melko harvoin tulee tällaista puhdasta fantasiahömppää katseltua, joten onhan sellaisen parissa vierailu silloin tällöin ihan virkistävääkin. Tällaisten elokuvien suurkuluttajille The Emperor and the White Snake saattaa kuitenkin näyttäytyä huomattavasti heikompana tapauksena.

Elokuvan ohjaaja ja Jet ovat kumpikin saaneet aikaan huomattavasti kovempiakin elokuvia. Mielestäni ei ole edes kovin järkevää alkaa vertailemaan tätä vaikkapa tuohon Jetin aiemmin mainittuun taistelulajiklassikkoon. Sen verran erilaisissa maailmoissa liikutaan. Osuvampi vertailukohde on mielestäni vaikkapa Jetin 15 vuotta aiemmin tehty Dr. Wai in the Scriptures with no Words. Sille tämä pärjääkin sitten taas ihan hyvin ja on mielestäni huomattavasti viihdyttävämpää sekä näyttävämpää katseltavaa.





Siltä varalta, että nätit näkymät värittävät omaa näkemystä liiankin positiiviseksi, laitetaan loppuun linkki hieman kriittisempään arvioon samasta elokuvasta:

The Sorcerer and the White Snake

Heh, paikoitellen tuli päädyttyä melko samanlaisiin valintoihin kuvakaappausten suhteen kuin mitä Elokuvatirkistelijä aiemmin omassa tekstissään...


The Emperor and the White Snake (2011) (IMDB)

tiistai 22. tammikuuta 2013

Bottle Shock (Täydellinen vuosikerta)


Elellään vuotta 1976. Aurinkoinen Kalifornia on vielä toistaiseksi vähän ulkona kartalta, mitä tulee maailman tunnettuihin viinialueisiin. Yritystä kuitenkin riittää paikallisten tuottajien pyrkiessä ehdottoman laadukkaisiin tuotteisiin.

Yksi heistä on Jim Barrett (Bill Pullman), joka on jättänyt päivätyönsä lakitoimistossa jahdatakseen unelmaansa, joka on täydellisen valkoviinin valmistaminen. Barrett on jo ottamassa kolmatta lainaa tilalleen pelaten melkoista uhkapeliä, mutta uskoo kuitenkin asiaansa. Välillä tinkimätön täydellisyyden perässä juokseminen tosin menee jo vähän miinuksenkin puolelle.




Tilalla työskentelee myös Jimin poika Bo (Chris Pine), joka tuntuu kylläkin olevan kiinnostuneempi tilan tuotteiden testaamisesta kuin varsinaisesta työskentelystä. Myös muita nautintoaineita kuluu, ja päivät viilettävätkin usein ohi juhlien ja lainelautailun merkeissä. Jimin kärsivällisyys alkaa olla jo koetuksella jälkikasvunsa suhteen. Usein paineita puretaankin tilalla olevassa nyrkkeilykehässä.

Luotettavampana apulaisena toimii Freddy Rodríguezin esittämä Gustavo, jolta löytyy aitoa intohimoa alaa kohtaan ja lahjakkuuttakin varsin reippaasti. Kuitenkin kahden alalleen omistautuneen henkilön välille ilmestyy silloin tällöin kinaakin. Lisäapua tarjoilee tilalle saapuva harjoittelija Sam (Rachael Taylor), joka onnistuu myös vähän kuumentamaan tiettyjen henkilöiden välejä.

Pariisissa taas Ranskaan aikoinaan muuttanut viiniharrastaja Steven Spurrier tuskailee oman viiniliikkeensä kanssa. Ilmeisesti asiakkaita ei oikein tahdo riittää ylevistä tavoitteista huolimatta. Usein iltoja liikkeessä istuukin lähinnä naapurissa omaa yritystään pyörittävä Dennis Farinan esittämä vanha ystävä. Tämä sitten yrittää valistaa kaveriaan onnistuneen yritystoiminnan ja markkinoinnin saloista samalla kritisoiden ystävänsä valikoimaa, joka on aivan liian keskittynyt ranskalaiseen tarjontaan.




Steven saa tästä lopulta ajatuksen. Tuodakseen liikettään ja alaansa yleisemmin tunnetummaksi, hän päättää järjestää kilpailun, jossa maistajina toimivat asiantuntijat. Ranskan suuntaan kallellaan olevat ennakkoasenteetkin yritetään minimoida toteuttamalla maistaminen sokkona. Niinpä hän päättää lähteä kierrokselle Kaliforniaan etsimään kunnollisia haastajia ranskalaisille laatuviineille.

Aluksi usko ranskalaisten tuotteiden ylivertaisuuteen on järkkymätön. Pienoista ylimielisyyttä omaava Spurrier esittää aluksi melko suoraa halveksuntaa kalifornialaisia tuottajia kohtaan. Kuitenkin maistelukierroksen edistyessä alkaa olla pakko myöntää, ettei se ylivertaisuus lopulta olekaan aivan niin selvää, ja että tulossa saattaa olla melko tiukka kisa.



Mitä tulee näyttelijöihin, niin sanoisin, että valinnat ovat pääasiassa melkoisen onnistuneita. Rickman sopii erinomaisesti ylimieliseen osaansa ja kaverin kuivahko huumori onnistuu usein huvittamaan. Samoin Pullman on onnistunut valinta jämäkkänä tyyppinä, jonka puolesta kuitenkin kirpaisee kun unelma alkaa uhkaavasti olla ohi. Farinan ja Rickmanin yhteisissä hetkissä on mielestäni mukavaa tunnelmaa. Farinaa ei kovin usein näe, joten siinäkin mielessä hyvä juttu. Saman voisi sanoa Eliza Dushkusta, jonka osa jää vähemmän merkitykselliseksi. Eniten tökkii Chris Pinen hipahtava rooli, joka tuntuu olevan vähän kankea ja pakotettu.




Bottle Shock perustuu siis tositapahtumiin. Kyseinen Spurrierin järjestämä kilpailu oli aikoinaan merkittävässä roolissa siinä, miten kalifornialaiset viinit nousivat maailman tietoisuuteen. Tiedä sitten, miten uskollisesti tämä elokuva todelliset tapahtumat esittää. Voisi kuitenkin mainita, että kilpailun osuus elokuvassa jää lopulta melko lyhyeksi, mikä on ihan hyvä asia. Enimmäkseen pyöritään Kalifornian suunnalla. Tuosta voi halutessaan lukea enemmän tietoa kyseisestä kilpailusta, viineistä ja muustakin:

Judgement of Paris

Kyseisessä tekstissä mainitaan loppupuolella, että samasta kilpailusta olisi tulossa toinenkin elokuva, mutta ei ilmeisesti ole ainakaan vielä valmistunut. Lyhyen maininnan perusteella näiden tekijöiden välillä on esiintynyt jonkinlaista sanaharakkaa liittyen todellisten tapahtumien oikeanlaiseen esittämiseen. Ilmeisesti Spurrier itse on yksi niistä, jotka kyseenalaistavat Bottle Shock -elokuvan todenperäisyyden väittäen sen ottaneen vähän enemmänkin vapauksia. No, jos tästä toinen versio joskus tulee vastaan, niin mielelläni kyllä senkin katselisin. Elokuvan lopussa mainitaan, että Spurrier järjesti 30 vuotta myöhemmin uusinnan, jonka moni uskoi päättyvän amerikkalaisen tarjonnan täydelliseen tappioon. Siitäkin on vähän juttua tuossa linkissä.



Varmaan tästä on löydettävissä enemmänkin asiavirheitä, varsinkin jos sattuu olemaan aiheelle omistautunut harrastaja. Itse olen tässäkin tapauksessa niillä linjoilla, ettei kyseessä kuitenkaan ole dokumentti, joten ei ole pakko orjallisesti noudattaa todellisia tapahtumia.

"Wine is sunlight held together by water."

Laseja sitten kallistellaan mukavasti, mistä löytyy jälleen hyvä tekosyy nauttia itsekin pikkuisen. Ehkäpä siltä suunnalta voidaan jälleen etsiä syitä sille, ettei hirveästi tehnyt mieli jäädä valittelemaan elokuvan tietyistä puutteista, vaan tuli lähinnä keskityttyä elokuvan positiivisempiin puoliin. Tarina on ihan kiinnostava, ja pääosin sujuvasti toteutettu. Aiemmin tulikin mainittua Pinen suoritus, joka ei oikein ollut mieleen, mutta ei kuitenkaan elokuvaa pilannutkaan. Meno on enimmäkseen lämminhenkistä, vaikka välillä sukset ovatkin ristissä.



Spurrierin maistelukierrokseen olisi kyllä kaivannut vähän enemmän tunnelmointia. Nyt se jää vähän lyhyeksi, mutta ehkäpä se osui sellaiseen kohtaan, että tekijöiden mielestä tarina piti saada rullaamaan nopeammassa tahdissa. Tässä kuitenkin näkisin potentiaalia paremmallekin lopputulokselle. Sopivan musiikin kanssa siitä olisi voinut taikoa sellaisenkin pätkän, jota katselisi mielellään irrallisenakin. Jaksossa kuultavat Spurrierin jutut toimivat ainakin katselun aikana varsin hyvin. Jossakin muussa mielentilassa sellaiset saattaisivat vaikuttaa ehkä kiusallisenkin teennäisiltä, mutta onneksi nyt kävi näin. Tämän maistelukierroksen aikana kuvissa esiintyy pikaisesti myös oikea Jim Barrett.



Aurinkoinen Kalifornia esiintyy elokuvassa varsin viehättävänä paikkana. Onneksi muutamalle laajemmallekin maisemakuvalle on löydetty tilaa. Pitää tosin mainita, ettei Bottle Shock tässä mielessä kylläkään ole mitään kärkiluokkaa, mutta sen verran hyvin kuvauskin on onnistunut, että mielellään näitä näkymiä vilkuilee. Onnistuu jälleen herättelemään haavetta sinne suuntautuvasta matkasta. Alustavasti olen suunnitellut sellaista, että voisi tehdä siitä samalla yhdistelmän, jossa terveellistä syömistäkään ei unohdettaisi. Eli siis osallistuminen John McDougallin kymmenen päivän ohjelmaan:

10-day Live-in Program in Santa Rosa, California

...Ja sitten väliaikoina kiertelyä lähialueen tiloilla:

Top 10 Wineries in Santa Rosa

No, saa nähdä, milloin oikeasti tulee toteutuksen paikka, vai tuleeko lopulta milloinkaan. Haaveissa ainakin häilyy...




Mikään napakymppi Bottle Shock ei mielestäni ole, mutta aihe on kiinnostava ja meno enimmäkseen sujuvaa, joten kyllä tämä ihan nautittava kokemus on. Ehkäpä elokuvaa voisi suositella aiheesta kiinnostuneiden lisäksi myös kevyehköjen draamakomedioiden ystäville. Ainakin omat odotukset Bottle Shock onnistui täyttämään. Niitä tunnelmapalojakin löytyy kyllä sieltä ja täältä. Hyvin viihdyin, ja eiköhän tämä uusinnankin jossakin vaiheessa ansaitse. Itse poimin sen aikoinaan katselulistalle Viini-Virénin blogista (Katsoisinko illalla viiniä?), josta löytyi myös kiinnostavalta vaikuttava dokumentti Mondovino. Se tosin on vielä hankkimatta, mutta tarkoitus olisi.


Elokuvan ulkopuolelta voisi vielä lyhyesti kommentoida levyltä löytyviä bonuksia. Itse siis hankin UK-kiekon, joka pitää sisällään pari lyhyehköä dokumenttia, kommenttiraidan ja neljä poistettua kohtausta. Poistetut kohtaukset ovat kaikki suunnilleen minuutin pätkiä, jotka syventävät lähinnä tiettyjen hahmojen suhteita. Ne olisi kyllä voinut elokuvaan sisällyttää, mutta eipä tässä mitään erityistä menetetä. Toinen dokumentti kertoo vähän elokuvan tekemisestä. Sinänsä tyypillistä making of -tavaraa, joka ei pakettiin hirveästi lisäarvoa tuo. Toinen dokumentti taas selittää vähän elokuvan keskiössä olevan viinitilan toiminnasta ja historiasta. Melko pinnallinen raapaisu aiheeseen, mutta mielellään sen kuitenkin katseli elokuvan jälkeen. Kommenttiraitaan en ole vielä tutustunut. Jälkimmäisen dokumentin voi katsella vaikka tuosta:


Bottle Shock (2008) (IMDB)