tiistai 26. helmikuuta 2019

Pippi Långstrump: Pippi går på tivoli (Peppi Pitkätossu: Peppi menee sirkukseen)

Poliittinen pakomatka Yhdysvalloista Kanadaan jätti tuossa jokin aika sitten vähän vaisut tunnelmat, eikä oikein osannut mitenkään mainiosti sitä hauskuutustakaan, ja niinpä Blue State ei ainakaan tästä katsojasta saanut irti montaakaan myönteistä mietettä mistään kehujen tai ylistysten vyörystä puhumattakaan. Voinee luottaa siihen, että Peppi ystävineen saa seikkailuissaan ja kommelluksissaan kevyesti aikaiseksi pirteämpiä päiviä. Helmikuun aikana on jo samaisen sarjan puitteissa käyty kaupoilla, järjestetty leikkisä huviretki ja viimeksi tutkitussa jaksossa juhlistettiin syntymäpäivää sekä oheisohjelmana etsittiin ullakon hämyisten nurkkien aavemaisia asukkaita.


Voisihan tässä turvallisesti olettaa, ettei ainakaan vielä lähdetä jäähdyttelemään, sillä otsikko lupailee sirkusta, mikä toki on otollinen ympäristö kaikenlaisten hullunkuristen tempausten testailuun. Esityksiä ja laitteita ei tarvitse pitkään odotella, sillä alkutekstien käynnistyessä kiertävä huvipuisto on jo saapunut paikkakunnalle. Tommi (Pär Sundberg) ja Annika (Maria Persson) ovatkin jo tekemässä omaa ennakkotutustumisretkeään seuraillen, miten viihdyttäviä vekottimia ja myynti- sekä kilpailukojuja ripeään tahtiin kasaillaan asiakkaiden iloksi. Näyttää siltä, että monenkirjavaa ja hauskaa huvitusta olisi tiedossa, ja siitähän pitää kirmata kertomaan Pepillekin (Inger Nilsson)!

Kunhan kaksikko nopsasti juoksentelee ystäväänsä etsimään, niin seuraa hämmentäviä hetkiä, sillä Pepin pihassa istuskelee ihan vieras täti, jolla on kaiken lisäksi kovin höpsöt jutut. Mysteerivieras nimittäin väittää, ettei Peppi ihan lähistöltä löydy, vaan kuuta kohti olisi lähtenyt reissuun. Sisarukset tahtovat kuitenkin varmistukseksi tutkia talon ja palaillessaan toistamiseen tädin juttusille paljastuu, että omituisia höpöttelevä henkilö onkin lopulta melko tuttu tyyppi. Tokihan Peppiäkin ajatus sirkuksesta kiinnostaa kovasti, sillä kisailut, kookkaat käärmeet ja voimankoitosten hurjat haasteet eivät kuitenkaan ihan arkipäiväistä menoa ole, vaikka kaikenlaista olisikin sattunut näkemään.



Sirkushuvien suhteen olen itse vähän nihkeä tapaus, sillä en muista näistä lapsenakaan kovasti innostuneeni ja myöhemmällä iällä eivät mielipiteet ole juuri myönteisemmiksi muuttuneet, mikä johtuu aika pitkälti etenkin suurten villieläinten vangitsemisesta pieniin tiloihin ja monesti melko kyseenalaisiin elinoloihin muutenkin. No, kyseinen jakso ei niinkään vyöryttele ruudulle mitään norsujen ja tiikerien laumaa, vaan kyseessä on tosiaan enemmän kiertelevä pienimuotoisempi huvipuisto, mihin jakson ruotsinkielinen nimikin viittaa. Onhan mukana toki esimerkiksi käärmeosuus, mutta silti tämä jakso ei välttämättä ole mikään otollisin kehys viedä juttua sirkusten mahdollisten epäkohtien paasailuun.

Huvipuistoseikkailu ei siis mene niinkään närästelyksi tai hiljaiseksi harmitteluksi, vaan hattaraherkuttelut, kojukisailut ja vanhahtavat laitteet herättelevät mukavampia lapsuusmuistoja. Onpahan siellä muiden seassa paikallinen poliisikaksikko myös olla hakemassa huvittelua ja hurjaa kyytiä, mikä tietysti naamioidaan erilaisten laitteiden turvallisuustestaukseksi, mutta ilmaiset hauskanpidot lätsähtävät lopulta kirjaimellisesti päin naamaa. Pepillä toki on omat kuvionsa, kuten koitos voittamatonta voimamiestä vastaan ja tietysti hän vilkkaasti viuhtoo muitakin juttuja kokeilemaan. Sinänsä vauhdikkaasta vipellyksestään huolimatta tämä jakso jättää edellisen tapaan pikkuisen viileämmän vaikutelman kuin sarjan neljä ensimmäistä osaa. Ihan mielellään porukan huvipuistopäivääkin vilkuilee, mutta eipä vain vedä yhtä vahvasti puoleensa kuin vaikka alussa mainittu kauppailu tai kauniin kesäpäivän huviretki. Kenties voisi väittää, että ne lämpöisemmät viehättävät hetket ovat vähissä, sillä jakso keskittyy enemmän hajanaiseen säntäilyyn ja tasoltaan huojuvaiseen kohelteluun. Vaihtelua lienee luvassa, sillä nimen perusteella seuraava jakso toisi kuviin ensimerkkejä saapuvasta talvesta, ja tietysti kiinnostaa katsella, että millaisia lumisia kujeita kaverukset kehittelevät...

Pippi går på tivoli (1969)


keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Blue State

Peppi Pitkätossun seikkailuja seurailemalla on helmikuuta kuluteltu ja kenties kolmen jakson putki sitä sarjaa on ihan riittävän pitkä tähän väliin. Pepin ja ystävien puuhiin toki palailen, koska jaksoja on vielä yli puolet katsomatta ja kommentoimatta, mutta päädyinpä hypistelemään hyllystä vaihteluksi draamakomediaa runsaan kymmenen vuoden takaa. Sinänsä lähtökohdat ovat lupaavat, sillä edessä olisi pitkä ajo- tai oikeastaan pakomatka Yhdysvalloista Kanadan puolelle poliittisen pettymyksen innoittamana ja saattaapa siihen kylkeen tulla vielä pikkuisen romanttista värähtelyäkin. Toisaalta kansi tuntuu varoittelevan vähän vaisummasta tapauksesta, mutta ehkäpä siitä huolimatta se omia arvoja vastaava sininen ihannevaltio onnellisine eloineen löytyy pohjoisrajan tuolta puolen...?


Sopivaa mielentilaa tavoitellaan heittämällä heti elokuvan aloittelumusiikiksi Woody Guthrien klassikkokappale This Land Is Your Land yli puolen vuosisadan takaa, jonka yhteydessä katsojalle esitellään demokraattien riveissä vaalityötä tekevä John Logue (Breckin Meyer). Hänen kampanjointinsa ei kovin kehuttavasti etene, vaan kohtaamiset ulko-ovilla tuntuvat päättyvän jokseenkin nyrpeissä aatoksissa. Uusia äänestäjiä ei ilmeisesti noin vain voiteta oman ehdokkaan puolelle, varsinkaan jos matkassa sattuu olemaan roppakaupalla omahyväistä asennetta ja silloin tällöin pilkistelevää avointa halveksuntaa vastapuolta kohtaan.

Hetkistä myöhemmin Guthrien herkät sanalliset maalailut tuupataankin jo syrjään, sillä päästään seurailemaan möykkääväisempää kampanjajuhlaa, jossa Logue on joukkojensa kanssa kulautellut itsensä rehvakkaaseen nousuhumalaan. Kerryn voitto presidentinvaaleissa tuntuu tässä alkoholihuuruisessa olotilassa täysin varmalta nakilta, joten Logue päätyy itsevarmana pöydällä seisoskellen julistamaan kuulijoille, että jos jollakin ihmeellä George W. Bush valitaan toistamiseen presidentiksi, niin Kanada olkoon hänen uusi kotimaansa. No, tulee marraskuun 3. päivä vuonna 2004 ja ääntenlasku alkaa olla viimeisiä varmistuksia vaille valmis, mikä tarkoittaa, että Loguella olisi kohtalainen kasa karvasta kalkkia nielaistavaksi.



Pikkuisen aiemmin kovasti uhonneella Loguella riittääkin seliteltävää sekä tilitettävää ja syyt tuntuvat poikkeuksetta löytyvän ihan muualta kuin peilistä. Äänestäjien enemmistö on tietysti idiootteja ja parin tuopillisen jälkeen oman puolueen ehdokaskin alkaa tuntua häviämään syntyneeltä turhakkeelta ja puisevalta patsaalta. Kaverit kyselevät vaalilupauksen perään, mutta sitähän Logue ei todellakaan aio noudattaa, koska kyseessä on korkeintaan ollut täysin vitsiksi tarkoitettu humalaisen houreinen huutelu. Alkaa näyttää siltä, että hepulla on vähän muutakin vaikeaa palaa purtavaksi kuin vain inhokin voitto presidenttikisassa, sillä työpaikka näyttää haihtuneen, kuten myös ihmissuhde. Ilmeisesti Logue on tahtonut laittaa romanttiset kuviot tauolle panostaakseen täysillä Kerry-kampanjaan, mutta kumppani on tuona aikana tuumaillut muuta, eikä paluu entiseen enää onnistukaan.

Näyttääkin siis siltä, että Loguen elämällä olisi muutaman vastoinkäymisen rypäs tarjottavaksi ja tässä vaiheessa pako Kanadaan alkaa nousta uudelleen houkuttelevaksi vaihtoehdoksi, ja sitä voisi vielä yrittää käännellä ylväämmäksi periaatteelliseksi ratkaisuksi. Loguen taannoinen lupaus on levinnyt television kautta hieman laajemmallekin ja hän saa yllättäen puhelun Kanadan puolelta. Marry a Canadian -niminen järjestö tahtoisikin auttaa Johnia muuttojärjestelyissä, ja etenkin järjestön johdossa toimiva Gloria (Adriana O'Neill) tuntuu olevan kovin vaikuttunut Johnin lupailemasta tempauksesta ja lisäksi hänen poliittisista kirjoituksistaan. Kansalaisuuden saamisessakin pyritään auttamaan etsimällä sopiva kanadalainen kumppani, jonka kanssa solmittu avioliitto sitten auttaisi asioiden edistymistä.



Johnin mielessä muuttopäätös alkaakin hiljalleen sinetöityä, mutta hän päättää myös etsiä matkaseuraa jakamaan kilometrejä ja kuluja. Ilmoitus kerryttää vähän erikoisen joukon haastateltavaksi, ja sinne mahtuu pikkuisen epäilyttäviäkin ehdokkaita. Jonkin verran myöhässä paikalle kiiruhtava Chloe Hamon (Anna Paquin) vaikuttaa nopean jutustelun perusteella olevan lähimpänä Johnin arvoja sekä ajatuksia ja niinpä aletaan matkakumppanuutta kehittelemään, sillä Chloelle sopisi lähtö vaikkapa heti. Johnin kaveri taas ei näe tätä pohjoiseen pakenemista erityisen hohdokkaana tai periaatteellisena poliittisena kannanottona, vaan enemmän kallistuu arvelemaan itsekkäämpiä syitä päätösten taustalla. John kuitenkin on päätöksensä tehnyt ja piakkoin hän huristeleekin Chloen kanssa kohti Kanadaa. Noinkohan vain sieltä uusi koti idealistiselle demokraatille löytyy, vai odotteleeko rajan takana toisenlainen pettymys ja ehkäpä matkaan muutama yllätyskin mahtuu?


Blue State ei hirmuisesti hidastele alkumetreillään, vaan jo alle 20 minuutissa ollaan menossa määränpäätä kohti ja koko homma on paketissa alle 90 minuutissa. Valitettavasti elokuva on myös esimerkki siitä, ettei tiivis pakkaus ja nopsa eteneminen tietenkään viihdyttävyyttä tai muutakaan mielekkyyttä takaa. Melkeinpä jatkuvasti elokuvan yllä tuntuu leijuvan köyhien kuvien korostelema valju vaisuus, oli sitten kyse huumorista, draamasta tai muista kiemuroista. Arkisuus ei sinänsä mikään synti ole, mutta se kaipaisi kylkeensä hiukan kiinnostavammat hahmot ja muutenkin vähemmän tökeröä ihmissuhdekehittelyä. Toisaalta yrittäessään repäistä vähän vallattomammin Blue State tuntuu haparoivan varjojen mailla vieläkin pahemmin, mistä esimerkkinä lähinnä epäuskottavan hölmöltä ja kiusalliselta vaikuttava vierailu Johnin vanhempien luona.

Hillitymmät vitsitkään eivät pääsääntöisesti saa kummoistakaan hihittelyä tai hykertelyä aikaan, vaan melko tylsämielisesti Johnin hahmon oikeassaolemisen oikkuja ja oireiluja huumoriksi käännellään. Ylitarkat matkasuunnitelmat, aatteelliset kulutukset ja kasvissyönnit on aika nopeasti kahlattu läpi, ja jos nämä saattavatkin jonkin hymyn haituvaisen kasvoille hetkellisesti loihtia, niin yleisesti ottaen hahmo on astetta liikaa omahyväisesti pätevä paasaaja, jota seuraillessa lähinnä miettii, milloin Chloe hyppää bussin kyytiin. Eripuraisuudesta ilojen etsiminen on toki reissuelokuvien perusjuttua, mutta kun se vaikuttaa vain laimealta sekä väkinäiseltä vääntämiseltä, niin ollaan usein aika kaukana toimivasta komediasta. Jotta tilitykset, muristelut ja pätemiset tepsisivät, niin pitäisi takana olla pikkuisen enemmän puhtia ja kekseliäisyyttä, sillä väsynyt versio tällaisesta tyypistä lähinnä ankeuttaa ja unettaa.



Löysästi toteutettu kireys ja ehdottomuus Johnin kohdalla sujahtaa kohtalaisen kaukaa ohi maalin ja tätä kautta ei mitään kovin kuumaa kemiaa pääparin välille viritellä. Valitettavasti sympaattisemmat pilkahduksetkin jäävät vähemmistöön ja näyttää siltä, että kaksikon sopuisampi yhteiselo vaatii litrakaupalla olutta onnistuakseen. No, ihan näin raskaalta reissu ei ruudun toisella puolella kuitenkaan tunnu... Piristykseksi mukaan on viskaistu hieman outoilevampia hahmoja, jotka tulevat ja menevät vaikuttaen enimmäkseen ohilyönneiltä. Vaikka tarinassa olisikin nähtävissä sellaista kuviota, että ensimmäisellä puoliskolla pureskellaan pettymyksiä eroavaisuuksia korostellen ja jälkimmäisellä taas hiljalleen etsitään ymmärrystä ja lähestytään, niin näitä palasia ei vain saada luontevasti paikoilleen. Juttu tuntuukin epäuskottavalta ja tyhjänpäiväiseltä, joten mistään liikuttavuudesta lienee turha puhuakaan, eikä tyyppien vaikeista valinnoista tai kiperistä tilanteista jaksa välittää tai kiinnostua juuri lainkaan. Onhan elokuvalla sinänsä viestinsä vietävänä, mutta hämmästyttävän huojuvaisesti hoiperrellaan. Blue State ei mielestäni ole edes irtovitsien osalta kovin hauska, koska heitot eivät ole erityisen oivaltavia tai nokkelia, ja niiden luonnehtiminen pikkukivaksi kuittailuksi antaisi kenties liiankin pirteän kuvan vänkäilyistä.

Myös tie-elokuvana Blue State on kohtalainen pettymys ja laimea tapaus, eikä ole kovin helppoa keksiä teoksesta tässä mielessä myönteistä kerrottavaa, vaan se tuntuu olevan näkemieni lajin edustajien joukossa ihan kaikista vaisuimpia viritelmiä. Tarina toki pyrkii keskittymään hahmojen välien sekä tempauksen syiden tarkasteluun, mutta mielestäni moni muu elokuva on tässä onnistunut ja siitä huolimatta tarjonnut katsojalle mielekkään ja mielenkiintoisen matkan koettavaksi siinä sivussa. Nyt kun yritän muistella tieosuutta, niin sieltä ei valitettavasti tule mieleen yhtään kehuttavan hyvää reissukohtausta tai oikeastaan edes lyhyempää hetkeä, jossa olisi mitään erityisen mainittavaa kiitoksista puhumattakaan. Blue State on poikkeuksellisen nihkeä tapaus siksikin, ettei se suostunut tarjoilemaan oikeastaan lainkaan materiaalia kauniille maisemakuvakaappauksille, minkä voi toki noin tarinan painotusten kannalta ymmärtää, mutta visuaalinen anti on kuitenkin aika olematonta.



Voinee siis olettaa, ettei Kanadaa noin tarinan puolestakaan haluta esittää minään hehkuvana onnelana, vaan arkisen harmaana sekä hiukan kolkkonakin paikkana, joka ei välttämättä ole mikään ihanneratkaisu kotimaassa koettuihin murheisiin. Siitä huolimatta haluaisin hiukkasen muristella, ettei pitkälle taipaleelle ole voitu edes jokusta herkkupalaa katsojan silmäniloksi tunnelmoida, vaan autoilupätkät näyttävät ahtailta, haaleilta ja hätäisiltä räpsäyksiltä, joissa ei juuri mitään muistettavaa ole. Asiaan todennäköisesti vaikuttaa tarkoituksellisen jäähdyttelyn lisäksi alle miljoonan dollarin budjetti. En mitään jatkuvaa uskomatonta kuvaloistoa ollut olettamassakaan, mutta tällainen väljähtänyt tyyli tuntuu vain korostelevan tarinan sekä hahmojen uuvuttavampia puolia. Pikaisesta käynnistyksestä johtuen lähes kaikki valmistelutkin jäävät kuvien ulkopuolelle Johnin taustatyöksi, joten tieseikkailuosuus on pohjustelunsakin puolesta niin heppoisesti huitaistu kasaan, ettei se juuri minkäänlaisia odotuksia kohottele tai saa kihelmöintiä aikaan.

Hyvää vitsailua, rentoa reissailua, herkistelevää romantiikkaa ja kaunista maisemaa hakevalle Blue State onkin mielestäni melkoisen huono valinta. Vaikka elokuva ei mikään raivostuttava tai edes kamalan tylsä tapauskaan olisi, niin eipä sillä toisaalta paljoakaan annettavaa ole. Sitä ei oikein voi syyttää, etteikö elokuva olisi ajankohtainen, sillä vaikka valtaapitävät ovat parikin kertaa Amerikan ihmemaassa vaihtuneet, niin voimakas kahtiajakautuminen ja kärkkäät poliittiset mielipiteet sekä tempaukset eivät ole minnekään hiipuneet. Blue State ei vain saa aiheestaan oikein mitään kiinnostavaa tai merkityksellistä irti, vaan vitsailu sekä konfliktit ovat melko löysää tavaraa ja niiden seurauksena satunnaiset hymytkin ovat hyvin harvinaisia. Hahmojen välinen kipinäkin jää kovin vaisuksi ja lopussa se on niinkin hiipunut, ettei vahingossakaan saa minkäänlaista tunnevaikutusta aikaan katsomossa, mikä viimeistään sinetöi sen, että Blue State sujahtaa "unohda parissa päivässä"-turhakkeiden lokeroon. Jälkeen jää vaikutelma, että teoksesta olisi jopa tarkoituksella tahdottu riisua aito ilo ja into pois, eikä laimeasti pikkukiukkuileva tiuskiminen, naljailu tai tyhjänpäiväinen nokittelu noin pääviihteenä mitään makoisaa saati muistettavaa herkkua ole.

Blue State (2001)


sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Pippi Långstrump: Pippi letar spöken och får besök av tjuvar (Peppi Pitkätossu: Pepin luona käy varkaita)

Tässäpä tulee taas Peppi Pitkätossu, hopsula hei...! Helmikuu näyttääkin näin kääntyvän vähän Peppi-painotteiseksi, mutta kaipa sitä tänne tulee vähän muutakin naputeltua taas piakkoin ja edistyypä tämän levylaatikon läpikäyminen kuitenkin. Edelliset pari jaksoa miellyttivät kumpainenkin varsin mukavasti ja pikkuisen eri tavoilla. Pippi går i affärer (Peppi menee kauppoihin) kuljetteli kaveruksia kotikaupungin kaupoissa ja siinä sivussa toki muutakin puuhailtiin. Neljäs jakso Pippi ordnar en utflykt (Peppi järjestää huviretken) taas vähensi väkeä kuvista, koska päähuomio keskitettiin kolmestaan leikkiviin kaveruksiin, joskin Pepin rakkaat eläinystäväiset olivat toki olennaisesti mukana menossa.

Varsin mukavat kesäpäivien touhukkaat, mutta myös leppoisat tunnelmat näiden pätkien kautta katsomoonkin saatiin siirreltyä ja samansuuntaista hyväntuulista menoa tietysti lisääkin toivoisin. Kahdessa edellisessä osassa on nähty lyhyesti vähän epäilyttävämpää kaksikkoa, ja juttujen perusteella näitä tyyppejä on alkanut kovin kiinnostaa Pepin melkoinen kultakolikkokasa ja jos jakson nimeä tihrustelee, niin ehkäpä nyt on tullut röyhkeän ryöväyksen hetki? No, ihan ensiminuuteilla ei ainakaan ole vielä kiirettä pihistelemään toisen roposia, vaan huomattavasti iloisemmista lähtökohdista jakso tuupataan vauhtiin.



Näyttää nimittäin siltä, että Pepillä (Inger Nilsson) on syntymäpäivä aluillaan ja varsin herkulliselta vaikuttava täytekakku onkin koristeita vaille valmiina ja siihen perään saadaan varsin reippaat eläköön-huudot onnittelulauluineen. Naapuritalossa taas ollaan tilejä tyhjentämässä vähän kyseenalaisin keinoin, kun säästöpossuja tiirikoidaan, mutta Tommilla (Pär Sundberg) ja Annikalla (Maria Persson) kuitenkin on hyvät aikeet touhujen takana, koska tietysti pitäisi parhaalle kaverille käydä lahjaa hakemassa. Ulkona on edellisiin seikkailuihin verrattuna varsin kolea sää, sillä vettä tulee tuulen voimistamana päin näköä, mutta viluinen vesisade ei estä sisaruksia hipsaisemasta lahjakaupoille. Lähistöllä vaeltelee myös tämä aiemmin mainittu parivaljakko, eli Jymy-Jantunen ja Kukkanen ovat päättäneet toteuttaa aikeensa pikarikastumisen suhteen. Hetkistä myöhemmin heput ovatkin jo ovella kolkuttelemassa, mutta suoran toiminnan sijaan suoritetaan kömpelösti kellon tiedusteluun verhottu tutustumisretki. On kuitenkin kovin vaikeaa vastustaa kiusausta ja pitää näpit erossa kultakolikoista, joita Peppi on parhaillaan laskemassa.


Viekkaat varkaat malttavat kuitenkin mielensä ja vetäytyvät pihapiiriin piileskelemään ja odottelemaan, että talossa valot sammutetaan. Eivätpä tyypit tiedä, että tulossa on pitkä vartoilu, sillä eihän syntymäpäivänä olla ihan alkuillasta sänkyyn simahtamassa, mutta aikamoisen kelju syntymäpäiväyllätys on siis mielessä muhimassa. Kunhan Tommi ja Annika ehtivät paikalle, niin pihapiiri onkin jo kauniisti kynttilöillä valaistu toivottelemaan juhlijoita tervetulleiksi. Herkuttelua, laulua, leikkiä ja vähän jännempää aavejahtia olisi illan ohjelmassa ja sitten vielä toki ne myöhempien aikojen kutsumattomat vieraatkin, eli eiköhän siinä taas olisi kovasti kaikenlaista tehtävää noin yhden jakson täytteeksi?

Syntymäpäiväjakso ei ehkä ole aivan yhtä mielenkiintoinen ja riemastuttava kuin pari edeltäjäänsä, mutta siitä huolimatta hauskaa seurailtavaa ja Pepin juhlavalmisteluja katselee mielellään. Syntymäpäivään yhdistetyllä aave-etsiskelyllä ei tietenkään ole tarkoituksenakaan kenenkään sydäntä seisauttaa tai saada traumoja aikaan, mutta noin muuten hämyisellä ullakolla hiiviskely on ihan kivaa vaihtelua aiempien jaksojen aurinkoiseen kuvastoon. Nähdäänpä siellä myös varsin eriskummallinen musiikki- ja tanssituokio, joka kenties ne aaveetkin viimeistään hätyyttelee rauhallisemmille nurkille? Keljut kolikkovarkaat ansaitsevat tietysti myös oppituntinsa, kun kehtaavat kesken unistelun tulla hämärähommiinsa. Onneksi tämäkään päivä ei pelkkää riehaa tai hurjistelua ole, vaan suloisempi puoli kulkee mukana. Tässä mielessä jakson huippuhetki onkin Tossavaiselle esitetty sydämellinen unilaulu ja kohtauksen herkistelevämpää sävyä korostelee myös, että toisen takki on siististi ripustettu tuolille odottelemaan seuraavan päivän viiletyksiä, joihin varmasti vielä palaillaan.

Pippi letar spöken och får besök av tjuvar (1969)


torstai 14. helmikuuta 2019

Pippi Långstrump: Pippi ordnar en utflykt (Peppi Pitkätossu: Peppi järjestää huviretken)

Luulenpa, että jokseenkin loskaiseksi lätsähtäneen talven keskelle nämä sinertävät ja muutenkin kirkkaampia värejä painottelevat kesäiset kuvat tuovat pirteää vaihtelua ja saavat kevätodottelun kuumottelemaan kovemmin. Näinpä Peppi kavereineen palailee suhteellisen nopeasti takaisin ruudulle sekä sitä kautta pääsee tännekin ponkaisemaan, eikä jaksojen vahtailu unohdu kuukausiksi. Muutenkin tällainen hidastempoisempi ja pienimuotoisempia elämän iloja etsiskelevä touhuilu on taas tähän väliin hyvää vaihtelua, koska edellisinä iltoina kotikatsomossa on koettu hyökyaallon tuomaa kuritusta norjalaisen The Wave -katastrofielokuvan kautta ja Marvelin sankarit sekä pahikset ovat toisiaan pariin otteeseen käyneet höykyttämässä tuoreemmissa teoksissa Black Panther ja Ant-Man and the Wasp.

Mahdollisen uusintakatselun yhteydessä ehkä voisin tuosta vuonokylää koettelevasta vesivyörystä kirjoitellakin, koska ainakin näin katastrofielokuvia arvostavalle meno kyllä kelpasi mainiosti ja laittoi paikoin ahdistamaankin. Jospa en tässä yhteydessä kuitenkaan lähtisi sen enempää sivuraiteille suurtuhoista tai supersankarien ponnisteluista puhelemaan, vaan ennemmin pari sanaa edellisestä Peppi-jaksosta. Viimeksi kirjoituksessa oli siis käsittelyssä televisiosarjan kolmas jakso Pippi går i affärer (Peppi Pitkätossu: Peppi menee kauppoihin), joka nimensä mukaisesti pitkälti seuraili, miten Peppi ystävineen päätti kulutella oikein mukavan kesälauantain kotikaupunkinsa kauppoja kierrellen karkkeja, leluja, herkkuja sekä muuta tarpeellista tavaraa hankkien. Siinä samalla tuli levitettyä muillekin paljon iloa ja riemua, eikä itsekkäästi kaikkia hyvyyksiä hamstrailtua. Reipas kolmikko on saanut taas hetken hengähtää, joten eiköhän lepäilyn jälkeen ole taas tullut aika lähteä uusia seikkailuja kohti!



Tunnelmia asetellaan helponoloisesti hyväntuuliseen suuntaan jo varsin pelkistetyillä alkukuvilla leijan lepatellessa kirkasta sinitaivasta vasten. Periaatteessa juuri sitä tämä 27-minuuttinen jakso pitkälti tarjoileekin, eli iloista ja lämminhenkistä hauskanpitoa ilman isoa kiirettä tai hoppua kauniiden kuvien kautta. Muutenkin näyttää siltä, etteivät arkielämän ahdistavimmat hetket ole kenenkään niskaan täydellä painollaan luhistumassa, vaan Tommin (Pär Sundberg) ja Annikan (Maria Persson) isäkin innostuu heittelemään tikkaa pihan puolelle. Hetkisen kuluttua Peppi (Inger Nilsson) ratsastelee komealla hevosellaan kaveriensa luo kysäisemään, että haluaisivatko he kenties lähteä rantamaisemiin huviretkelle ja leijoja lennättelemään.

Tommi heti ihasteleekin Pepin itse tekemiä leijoja, joita tietysti on kolmisen kappaletta askarreltu. Sisarusten äitiä vähän epäilyttää, että uskaltaakohan lapsoset päästää keskenään matkoihinsa, koska mukana kuitenkin on iso hevonenkin, mutta isä tikanheitto-oppitunnin jälkeen on sitä mieltä, että kolmikko eläinystävineen kyllä pärjäilee vallan mainiosti. Laineet lipuvat hiljalleen rantaan ja siitä löytyykin melkoisen mainio hetki laittaa leijat kohoilemaan korkeuksia kohti ja joukosta jokainen näyttääkin onnistuvan yrityksessään. Verkkaisesti kaverukset kävelevät hieman kumpuilevampien maastojen suuntaan, ja keskeltä kauniisti kukkivaa niittyä löydetään oiva paikka erilaisia haaveitakin hapuilevalle lepohetkelle. Siinäpä sitä voi vaikka unelmoida liitelevänsä komean kotkan lailla yläilmoista maailmaa ihmettelemään, mutta siivilleen nouseminen ei ihmislapsoselta välttämättä ihan sormia napsauttamalla sujukaan...



Rauhallista loikoilua ja kukkakedolla köllöttelyä katsellessa muistuu mieleen Saariston lasten kolmas elokuva Tjorven och Mysak (Saariston lapsille tapahtuu), joka mielestäni on edelleen ehdotonta parhautta pienimuotoisen puuhastelun, reippaampien leikkien, leppoisan lämminhenkisen oleilun ja nostalgisen tunnelmoinnin yhdistelyssä, ja kenties pikkuhiljaa onkin kertailun paikka. Tämä neljäs jakso ei kuitenkaan ihan silkkaa lystikästä leikkiä ole, sillä mukaan saadaan edellisessä osassa hieman hämärältä vaikuttanut parivaljakko, jonka touhuja paikallinen poliisi tälläkin kerralla katselee vähemmän suopein silmin. Myöhemmin tyypit törmäävät taukohetkeään viettäviin lapsiin, jotka reilusti antavat toisillekin purtavaa omista eväskoreistaan. Velmut toki kiittävät välipalasta, mutta mielessä saattaa olla jotakin keljumpaakin kepposta myöhemmille ajoille?


Selvähän se, ettei tässä kuitenkaan olla mitään julmistelevan rikossaagan siementä kylvämässä, vaan aika kepeissä tunnelmissa eteenpäin kuljetaan ja mielikuvitus vie ystävyksiä ties minne. Eräästäkin synkästä luolasta löytyy hirmuisen lohikäärmepedon kotikolo, eikä auta muu kuin kirmailla karkuun teräviä hampaita ja kynsiä, kun karjuva hurjimus on aivan kintereillä. Kaiken temmellyksen ja kauneuden keskeltä löydetään kuitenkin haikeampikin hetki, joka johdattaa kolmikon toviksi hiljenemään ja keskenään pohtimaan elelyn hauraampaa puolta omalaatuisen suruliputuksen koristelemana.

Jos kaiken tämän summailee kasaan, niin onhan siinä varsin reipas ja touhukas kesäinen leikkipäivä kasassa, ja näin alle puolituntiseksi tiivistettynä ei pääse pitkästyttämään. Kolmas ja neljäs jakso ovatkin tietyssä mielessä toimivia esimerkkejä sarjan tasalaatuisesta, sillä tällä hetkellä Pippi går i affärer on IMDB-pisteissä kärjessä, kun taas Pippi ordnar en utflykt on äänestetty 13-osaisen joukon viimeiseksi. Se toki on helppo huomata, että edellisessä jaksossa riittää kuvissa eloa ja vilskettä runsaammin, kun taas retkipäivä keskittyy enemmän kolmikon omiin puuhiin. Mitä kuviin muuten tulee, niin neljäs jakso tarjoilee pikkuisen pelkistetympiä näkymiä, mutta en lähtisi väittämään, että se selkeäksi haitaksi kääntyisi, sillä pitäisin vaikkapa noita etäisiä leijailuvälähdyksiä melkoisen muistettavina ja ihastuttavina räpsäyksinä. Lisäksi aurinko kaunistelee kukkivat niityt ja miksei myös kalliotkin lumoaviksi sekä kutsuviksi leikki- sekä seikkailupaikoiksi. Itse en siis osaa mitään hirmuisen suurta laatueroa näistä kahdesta lähteä suurentelemaan. Näin ystävänpäivän ollessa vielä käynnissä tällainen hyväntuulinen leikkihetki parhaiden kaverusten kesken sopii tavallaan aika hyvin teemaan. Siihen sopii sekin vielä, että mielestäni Pepin eläinystävät otetaan aiempia jaksoja vahvemmin mukaan menoon, vaikka välillä eräs pieni parka pahaan pulaan joutuukin, mutta onneksi valppaat pelastajat ovat lähistöllä.



Pippi ordnar en utflykt (1969)

Erinomaisen iloista ja hyvää ystävänpäivän viimeistelyä kaikille vielä näin ilta-aikaan!