sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

The Clock Watcher (Aku pakkaamossa) / Cured Duck

Parin tarinan Peppi-putki pätkäistään tässä välissä poikki vähän toisenlaisia touhuja harrastelevan ankkaystäväisen toimesta, eikä siinä mitään, koska eipä noita jaksoja ollut tarkoituskaan ihan niin reippaalla tahdilla ahmaista, vaan säästellä osa lähemmäs kesäisiä aikoja. Sarjan toisessa jaksossa Pepillä oli ohjelmassa aarrejahtia ja kahvittelua, mutta veikkailen, että Akulla taas aika kuluu rajumpien leikkien parissa ja varmaan pitäisi taas töitäkin tehdä...tai ainakin olla tekevinään. Edellisen kerran ärhäkkä herra Ankka käväisi kotikatsomon ruudulla hiukan runsas kuukausi sitten parissa lyhytelokuvassa. Tuolloin hän sulatteli ja muovaili jätemuovista näppärän lentokapistuksen, jossa tosin oli yksi kohtalokas heikkous ja toisessa tarinassa naapurissa myöhäisillan musisointeja toitotellut Pekka kävi muiden hermoille kilometrien korkeuteenkin saakka, joten Aku saikin yllättävää apua sekä lisäpotkua loputtoman kiukkunsa purkamiseen.


The Clock Watcher (Aku pakkaamossa)


Pikkuisen laiskasti tämä oma akuilu-urakkakin laahustaa eteenpäin, mutta ihan vielä ei mikään iso ikävä ehtinyt käydä kimppuun ja luultavasti ainakin tämä kokoelma tulee vilkaistua kokonaisuudessaan ennen kuin vuosi ehtii viimeisille viikoille. Edellisen lyhytelokuvaparin yhteydessä kirjoittelinkin, että Akun elokuvavuosi 1944 tuli niiden jälkeen enimmiltä osin käsiteltyä ja uuden kaksikon kautta vuosi vaihtuukin, sillä seitsenminuuttinen The Clock Watcher on vuoden 1945 tammikuussa alkujaan ilmestynyt. Kyseessä onkin mainio ja puuhakas avaus, josta myös väittäisin, että Akun armeijaseikkailujen ohella on yksi niistä pätkistä, joita olen lapsuusvuosina eniten vahtaillut. Jos en aivan väärin muista, niin The Clock Watcher oli tuolloin osana jotakin Disneyn joulukoostetta ja näitä nauhoja kuluttelemalla pyöri niinkin monta kertaa, että melkeinpä kaikki teoksen kommellukset ovat kirkkaina tallentuneet mieleen.

Kaupungin suuri kello kuuluttelee, että aamukahdeksaksi töihin kiiruhtavien pitäisi liikkua ripeästi ja näinpä eräs ankkakin siellä liikenteen seassa kiitää uhkarohkeasti suorinta reittiä etsien, mutta vaikka miten vinhana viivana viuhtoo menemään, niin rivakasta räpylöinnistä huolimatta hiukan myöhässä hän lopulta on ja näinpä työpäivä käynnistellään magneettiavusteisella pienellä petkutuksella. Aamua availlaan ja motivaatiota nostatellaan yrityken työlaululla, mutta Akua tämä raatamista ja puurtamista ylistävä hoilailu ei lainkaan innosta ja se kohotteleekin työhalujen sijaan ärsytystä. Ennen kuin kiukku kunnolla nousee, niin linjastoa pitkin vyöryykin hirmuinen röykkiö lahjatavaraa käsiteltäväksi.



Akun hommana nimittäin on laittaa erilaisia esineitä nätteihin lahjapaketteihin, mutta selvästi kyseessä ei ole mikään toiveammatti, vaan jo ensihetkistä lähtien näyttää siltä, että tympeää ja vähän vastenmielistäkin aherrusta näiden näpertely hänelle on. Katsomon puolella ilahduttaa Akun nyrpeä suhtautuminen puuduttavaan pakkailuhommaansa ja hänellä onkin vähän vinksahtanut lähestymistapa urakkaansa, eivätkä otteetkaan ihan pehmoisimmasta päästä. Tavaraa käsitellessä ei paljoa särkyvyydestä murehdita ja näyttää riittävän, kunhan kamppeet saa jotenkin pakettiin, vaikka ne tulisivatkin tärvellyiksi prosessoinnissa käyttökelvottomiksi. Ilmeisesti tavaratalon muilla osastoilla tehokkuus vallitsee, mutta Akua ei hirmuisesti kiinnosta kurotella tuottavuuden huippulukemia kohti, ja niinpä taukoilu muine oheistouhuineen onkin mielekkäämpää toimintaa.

Tutut kiukunpuuskat nousevat pintaan, kunhan linjalta tupsahtaa vaikein pala purtavaksi, mikä tässä tapauksessa on vieteriukko, joka ei tahdo lainkaan viihtyä kopassaan. No, ehkei tämä pompsahteleva kiusankappale ole mikään Akun vihollisista ikimuistoisin, mutta kyllähän siinä päästään ihan kivasti vääntämään ja lopulta kiehahtelee kunnolla. Ehkäpä muistikuvat tahtoivat vihjailla, että hiukkasen reippaampaa menoa tämä pätkä olisi jälkipuoliskollaan potkinut vauhtiin, mutta onhan The Clock Watcher mielestäni näinkin mainiota ja viihdyttävää seurattavaa rähinöineen. Luultavasti eniten tässä kyllä hymyilyttää Akun kierroksia kuumentava kapina sielutonta suorittamista vastaan, mikä lopulta viimeistellään perinteisen räjähtävällä tyylillä.

The Clock Watcher (1945) (IMDB)



Cured Duck


Kaipa pakkauslinjastolla tuli kuitenkin pikkuisen taaloja taskuun tienattua ja Akulla olisi vaihteeksi ajatuksena vaihtaa vapaalle ja viettää laatuaikaa Iineksen kanssa. Polleasti sikaria tuprutellen ja savusydämiä puhkuen hän tepastelee kohti Iineksen kotia, mutta jälleen voipi väittää, että ilo ja odotukset onnellisesta päivästä saattavat pyyhkiytyä tuosta vain pois. Niinkin yksinkertainen urakka kuin ikkunan avaaminen osoittautuu lähes ylivoimaiseksi koettelemukseksi ja tuloksena on tulipunaiseksi hurjistunut sekä äärimmilleen hiiltynyt Aku, joka ei olekaan enää missään mielessä mukavaa seuraa. Niinpä Iines passittelee rettelöivän ja riehuvan tuholaisen teilleen, eikä ilmeisesti tarvitse ihan heti näyttää naamaa kaiken käsittämättömän sekoilun jälkeen.


Vihanhallintaongelma alkaakin karkailla varsin hersyvästi käsistä ja kenties on aika tehdä asialle jotakin, eikä vain riehua mieltä vailla milloin minkäkin vastoinkäymisen seurauksena. Ratkaisu pulmaan löytyy tässäkin tapauksessa postimyynnin kautta ja piakkoin ovelle kiikutellaan kookas vekotin, jonka tarkoitus on ärsykkeillä ja kolhuilla karaista potilas sietämään kaikenlaisia keljujakin kokemuksia. Kunhan koppa saadaan auki, niin loukkauskone tirvaisee heti päin näköä ja meno jatkuu kivuliaana käsittelynä. Itsehillinnän alkeiden hallinta vaikuttaakin alkuun mahdottomalta suoritukselta ja näyttää ennemmin siltä, ettei mekaaninen kapistus tule jäämään erityisen pitkäikäiseksi laitteeksi, mutta niinpä vain kehitystä tapahtuu, vaikkakin kopsausten, muksausten ja muiden tuskaisten taistojen kautta...

Akun ja vihanhallintavempeleen vääntö on kieltämättä vähintään keskitasoa hymyilyttävämpää nahistelua, mutta kyllä tämän seitsenminuuttisen ehdoton huippukohta mielestäni on alkupuolen älyvapaa raivoaminen. Tekstin alussa mainittu Trombone Trouble soi Akulle jumalaiset voimavarat katkeruuksien kuittaamiseen ja naapurin kurittamiseen, mutta mielestäni tässä kiehahtaminen sujuu silti reippaammin. Raivoankalla päreet kärähtävät kunnolla ja tuhovimma yltyy loistavaksi hävityksen hirmumyrskyksi, eikä siinä ole maltilla enää mitään sanottavaa. Vailla mitään estoja Aku mätkii ikkunat mäsäksi, tuhoaa irtaimiston ja käytännössä varsin ripeästi laittaa Iineksen kodin remonttikuntoon. Cured Duck ei välttämättä kokonaisuutena parhaiden akuilujen joukkoon kuulu, mutta mainion sekopäisen romutuskimaransa ansiosta se kyllä jää riemukkaana ja reippaana remuamisena mieleen.

Cured Duck (1945) (IMDB)


tiistai 17. huhtikuuta 2018

Pippi Långstrump: Pippi är sakletare och går på kalas (Peppi Pitkätossu: Peppi toimii nuuskijana ja menee kahvikutsuille)

Jospa sen suurempia taukoja väliin venyttelemättä kirjoittelisin pikkuisen Pepin seikkailujen seuraavasta osasesta, koska ensimmäinen jakso muuttopuuhineen ja tutustumineen nostatteli kivasti hymyä sekä hyvää mieltä, ja tuskinpa tällä leppoisen löysällä tahdilla mitään kyllästymistä ihan heti on luvassa. Väliin on mahtunut vaihteluksi elokuvaviihteen puolella huomattavasti raskaampaa ja raadollisempaa menoa, sillä esimerkiksi Oliver Stonen Savages laittoi tyypit selvittelemään kinojaan jokseenkin väkivaltaiseen ja armottomaan tyyliin. Siitä maailmasta ollaan onneksi kovin kaukana näissä Astrid Lindgrenin tarinoissa, ja Peppi ystävineen selvittelee asiat sekä erimielisyydet merkittävästi kiltimpien keinojen kautta...vaikka välillä pitäisikin poliisia tai paria pikkuisen nostella, kun tahtovat noin vain varoittamatta tulla nappaamaan.

Ihan yhtä huimia voimannäyttöjä ei ole tarvetta ainakaan toisen osan alkuminuuteille tempaista, mutta tekemistä toki riittää ja vaikka Herra Tossavainen vähän viluisena (plus suloisena!) on sateelta suojattuna, niin Peppi (Inger Nilsson) touhuilee tarmokkaasti pihan puolella. Kenties jonkun silmiin pyykkien ripustelu keskellä sadepäivää ei mitään ajankohtaisinta askaretta ole ja samalla voisi hukata hetkosen hakemalla perimmäistä ajatusta kukkien kastelussa, kun samaan aikaan taivas ripottelee vettä millimetrikaupalla maata kohti. Aidan taakse ilmestyvät Tommi (Pär Sundberg) ja Annika (Maria Persson) näitä kummallisia harrasteita ääneen ihmettelevät, mutta Peppi huikkaa takaisin, että hänpä on päättänyt pitää pyykki- ja kastelupäivän, eikä näitä suunnitelmia jokin satunnainen sade sen suuremmin muuttele minnekään.



Aiemmin aamulla Annikalla on ollut jokseenkin uninen enne, että edessä olisi hauska päivä ja äitikin kehottelee sisaruksia kutsumaan Pepin kylään, sillä perhe on muutenkin järjestämässä kahvittelut tutuilleen. Tietysti tämä pyyntö kaverille välitetään ennen kuin koulu jälleen kutsuu ja taitavatpa sisarukset toivoa, että Peppikin malttaisi vielä joskus opiskelunsa aloittaa, vaikka hän toistaiseksi tällaiset touhut lähinnä ajanhukaksi arvioikin. Yleensä rohkea ja rempseä Peppi menee myöhemmin hieman hämilleen ja jopa huolestuu kutsusta, koska ei ole lainkaan varmaa, miten oma käyttäytyminen sopii muiden odotuksiin. No, näitä kahvittelukoukeroita voi toki harjoitella eläinystäväisten kanssa ennakkoon, mutta onkin asia erikseen, onko näistä näytöksistä hyötyä tosipaikan tullen.

Kokonaan ei sovi kaunista ja kesäistä päivää haaskailla pöytätapojen treenailuun tai murehtimiseen, sillä kunhan kaverit pääsevät koulusta vapaita viettämään ja aurinko edelleen taivaalla kovin kutsuu vauhdikkaisiin leikkeihin, niin lähdetään happea haukkailemaan. Peppi tahtookin opastaa ystäviään eteviksi aarteenetsijiksi, eli silmät auki, korvat tarkoiksi ja nenä kohti maata, niin voipi löytää lähistöltäkin ties mitä arvokasta, ja vaikka kalleimmat ja kimaltavimmat kultakimpaleet jäisivätkin kätköihinsä, niin silti saattaa näppeihin takertua vähintään kiehtovia esineitä. Peppi tietysti toisia hiukan rotanraadoilla pelottelee, mutta iljettävimmät löydöt kuitenkin jäävät tekemättä ja mukavissa puuhissa minuutit viuhuvat jälleen melkoista pikakiitoa ja pian onkin aika iltamien, mikä saattaa maailman vahvinta tyttöä jännittää odotettua enemmän ja laittaa levottomat perhoset vatsaan...



Ensimmäisen jakson ollessa melko hyvin toistaiseksi muistissa, niin uskallan väittää, ettei näissä kahdessa mitään räikeitä laatueroja ole nähtävissä tai että meno lähtisi sarjan varhaisessa vaiheessa selkeästi lässähtelemään, joten toiset 27 minuuttia vietetään myös mukavissa merkeissä. Ehkä olisi hiukkasen harhaanjohtavaa huudella, että vauhti olisi alusta loppuun hirmuista tai jakso muutenkaan mikään piukkaan pakattu kepposkokoelma. Ennemmin kiireettömyydestä kovasti kiittelisin, sillä hyvällä tavalla löysää tuntuu löytyvän ja maltetaan edelleen antaa kohtausten hakea rauhassa huippunsa. Se silti sanottakoon, että onhan näissä Pepin puuhissa melkein jatkuvasti jotakin pientä kujetta menossa, eikä tässä mitään tylsää laahailua olla taiteilemassa tai jumittelemassa jossakin pysähtyneisyyden tilassa.


Mielestäni kahvikutsuosuus kohelluksineen ja pienoisine töppäyksineen ei ole jakson parasta antia ja melkeinpä olisin mieluummin vilkuillut kaveruksilta vaikkapa mittavampaa aarrejahtia, mutta eipä tässä toisaalta mikään merkittävä aihe ulinalle ole, joten jäkättely loppukoon tähän paikkaan. Ennemmin kirjoitellessa mietiskelee ja muistelee niitä kehuttavampia kotvasia ja voisin todeta, että melko yksinkertaisista lähtökohdista saadaan loihdittua riemukasta ja urheilullistakin tekemistä, mistä mainiona esimerkkinä toimii Huvikummun siivouspäivä. Ehkäpä tätä operaatiota ei ole aivan alusta loppuun saakka harkittu, mutta intoa riittää, eikä tekijöilläkään tunnu olleen mitään polttavaa tarvetta leikata seuraavaan koitokseen, vaan harjaluistimilla taiteilevan Pepin annetaan rauhassa kiepsautella lattiaa puhtaaksi omalaatuiseen tapaansa osoittaen, ettei arkisista askareista ole mikään pakko tehdä pakollista ja piinaavaa puurtamista.

Katastrofikutsut eivät tosiaan omalla kohdalla kohoa jakson huipentumaksi, mutta muuten mukavaa mietiskeltävää kyllä jää pureskeltavaksi, ja esimerkiksi aarrejahdissa on helppo elää mukana ja muistella omia kiipusteluja milloin missäkin. Parin jakson jälkeen on varmaan hyvä ottaa hetken verran taukoa ja höpötellä jostakin muusta vaikka seuraavaksi, mutta Peppi kyllä palailee viimeistään toukokuun puolella katseluhetkiä ilahduttamaan. Juuri tässä mielessä sarja tuntuu alkujaksojen perusteella onnistuvan mainiosti, sillä ystävien kokemat hauskat hetket vaikuttavat siirtyvän vaivatta ruudun toisellekin puolelle ja hymyt ovat hyvinkin tarttuvaisia. Yleisestikin ilo tuntuu olevan aidonoloisesti ja vahvasti läsnä lukuisissa hetkissä, eikä sitä tarvitse väkisin vääntää tai tykitellä irtovitsiä tiukalla tahdilla kohti katsojaa. Luultavasti kaikki eivät tästä tyylistä tykkää ja uskon kyllä, että monen silmille meno voi näyttäytyä vähäsen tylsänäkin, mutta Lindgrenin maailmassa viihtyvät tuskin tapahtumaköyhyydestä valittelevat. Mukana toki on pikkuisen vakavampaakin kiemuraa, mutta ainakin itselle se leikkisämpi puoli paistelee vahvimmin läpi, mikä kirjautuu toki plussien puolelle ja välillä päästään ihastuttavankin hupsuilun pariin esimerkiksi tarjoamalla voikukkavälipalaa unistelijalle. Kuvissa leppoisien yhteisten hetkien taustalla hehkuva alkukesän vehreys myös viehättelee silmiä, eikä ole vaikea veikkailla, että vastaavia pienempiä ja isompia iloja myöhempienkin jaksojen parissa pääsee kokemaan.

Pippi är sakletare och går på kalas (1969) (IMDB)


torstai 12. huhtikuuta 2018

Pippi Långstrump: Pippi flyttar in i Villa Villekulla (Peppi Pitkätossu: Peppi muuttaa Huvikumpuun)

Jaa-a, parisen vuotta sitten oli keväisenä katseluprojektina vilkaista Astrid Lindgrenin kynäilemä 13-osainen televisiosarja Saltkråkanin saaren sympaattisen väen touhuiluista ja nyt olisi vähän vastaavanlaisena Lindgren-urakkana myös 13 jaksoon venähtänyt sarja Pippi Långstrump vuodelta 1969. Vi på Saltkråkan oli Olle Hellbomin ohjauksia, kuten sarjaa seuranneet ja nopeaan tahtiin tehdyt neljä elokuvaakin, ja kun näistä viimeinen oli ilmestynyt, niin seuraavana Hellbomin listalla olikin yksi Lindgrenin suosituimmista ja rakastetuimmista hahmoista. Ihan pikainen projekti tämäkään ei Hellbomille ollut, vaan kohtalaisen mittaisen sarjan jälkeen kuvattiin vielä kaksi elokuvaa, joista kumpikin ehti ilmestymään seuraavana vuonna, eli 1970.

Kyseisen elokuvakaksikon olen ehtinyt hyllyyn hankkimaan jo aikoja sitten ennen sarjaboxin ostamista, mutta olen niitä säästellyt jaksojen jälkeen katseltaviksi, ja aikomuksena olisikin tutkia nämä sitten myöhemmin kesällä tai syksyllä riippuen siitä, miten vauhdikkaasti sarjaversion 13 osaa tulee tutkittua. Mitään hirmuista hoppua ei ole tarkoituksena sarjan suhteen pitää tai maratoniltamia harrastellen hotkaista kaikkea kerralla, vaan verkkaisemmin katseluinnon mukaan boxia pureskella ja mitä luultavimmin jakso kerrallaan tänne tunnelmia tilitellä. Etukäteen voisin mainita, että vaikka Peppi on minullekin lapsuudesta sekä kirjojen että elävien kuvien kautta jossakin määrin tuttu hahmo ja herättää varsin lämpöisiä mielikuvia, niin ei hän silti omalla kohdalla kohoa Lindgrenin ikimuostoisimpiin ja ihastuttavimpiin seikkailijoihin, mutta voihan tietysti olla, että tulee aika korjailla käsityksiä myönteisempään suuntaan...



Luulisin, että tässä vaiheessa elämää esimerkiksi Saariston lapset, Vaahteramäen Eemeli ja Melukylän lapset ainakin porhaltavat kevyesti ohi ja kuten aiemmista kirjoituksista on saattanut tulla ilmi, niin ovat nämä filmatisoinnit onnistuneet ihastuttamaan tosiaan näin "kypsällä" aikuisiälläkin. Siinä mielessä vähän mietityttää, että miten Peppi pärjää nykysilmin katsottuna, koska ei ole vastaavalla tavalla lapsuudesta kumpuavaa nostalgialisää pelissä pyörimässä ja siinä missä nuo mainitut seikkailut ovat tuoneet ruudulle kesäistä hehkua ja saariston kaunista merinäkymää lumoavissa kuvissa, niin Peppi ei käsittääkseni televisiosarjan osalta upeilla maisemilla vastaavalla tavalla juhli. No, kaikesta huolimatta suloisia tuokioisia kuitenkin kaipailen ja haikailen sekä kepeitä iloisia leikkihetkiä, joten katsellaanpa, mitä paketilla olisi näiden suhteen tarjottavanaan!

Kauaa ei maailman vahvin tyttö kuvien ulkopuolella piileskele, vaan tunnussävelensä saattelemana ratsastelee mahtavan valkean ja täplikkään heppaystäväisensä selässä ruudulle, vaikkakin tahti on kovin rauhallinen, mutta mikäpä siinä vailla kiireitä leppoisasti edetä. Aivan kaikki ikätoverit eivät pysty ihan yhtä rennosti alkavaan päivään porhaltamaan kuin Peppi (Inger Nilsson), sillä Tommilla (Pär Sundberg) ja Annikalla (Maria Persson) kello tuntuu tikittelevän vinhempaa vauhtia ja koulunpenkit jossakin pikkukaupungin keskustassa kutsuvat. Sentään niin tulipalokiire oppia onkimaan ei ole, etteikö lyhyesti saataisi tyyppejä tutuksi, ja näin katsojalle tapaamisen yhteydessä tiedotellaankin, että Tommi on ehtinyt yhdeksän vuoden ikään ja pikkusisko on vuotta nuorempi.



Hiukkasen naurahtaen sisarukset ihmettelevätkin, että miten aina voi aikataulu mennä koulumatkan suhteen näin tiukille, vaikkei määränpää mitenkään mahdottoman kaukana kaksikon kodista sijaitse. Ehkäpä syynsä on silläkin, että sisaruksilla on taipumusta tehdä pikkuisia pysähdyksiä koulupolkunsa varrella. Makeiskaupan ikkuna kovin houkuttaa Tommia herkkujen maailmaan makustelemaan, mutta rahattomana siinä lasin takana on vähän onneton olo toljotellessa. Myös naapurustossa sijaitsevan värikkään sekä kummallisen Huvikummuksi kutsutun talon kohdalla pysähdytään pohtimaan, että miten harmillista onkaan, jos omaperäinen asumus pysyy jatkossakin tyhjillään. Leikkitoverit ovat muutenkin vähissä, sillä naapurustossa ei taida juurikaan lapsiperheitä asustella, joten olisihan se kivaa, jos vaikkapa jostakin yllätysystävä kuvioihin tipahtaisi. Eivät osaa sisarukset arvatakaan, miten paljon mukavampaan suuntaan asiat saattavat yhden koulupäivän aikana kääntyä, vaiko kenties vääntyä ihan vinksin vonksin...?

Vähän vaikea sanoa, onko tätä sarjan ensimmäistä jaksoa tullut kaukaisessa lapsuudessa nähtyä, sillä oikein mikään kohtaus ei täysin tuttuna paistanut sieltä seasta läpi. Kuten kirjoituksen alkupuolella selittelin, niin näitä Pepin puuhia on tullut tutkittua selvästi vähemmän kuin joitakin muita Lindgrenin juttuja, mutta ehkei näistä nauttimiseen mitään valtavaa nostalgialisäkasaa välttämättä vaadita, koska väittäisin, että avausjakson 27 minuuttia hujahtavat sujuvasti ja vieläpä hyvinkin mukavissa tunnelmissa. Kiireettömyyttäkään en lähde kiroilemaan, vaan yleensä arvostan tällaista verkkaisempaa otetta ja sarjan aloituksessa on ihan perusteltuakin pikkuisen viipyillä esitellen päähahmoja ja Huvikummun mielenkiintoisia paikkoja maltillisempaan tapaan.



Kyllähän sitä kerrottavaa ja kommellettavaa jää varmaan ihan riittävästi tuleviin jaksoihinkin ja pienemmistä sekä suuremmista seikkailijoista uusia piirteitä putkahtelee pintaan, kunhan päästään kunnolla yhdessä touhuilemaan. Ensimmäinen jakso kuitenkin tuo ydinjoukkoa kepeällä ja huvittelevalla tavalla ystävyyden ensiaskelille ja vaikkei Pippi Långstrump sellaista maisemaloistoa tai selkeän söpösteleväistä menoa tarjoilisikaan kuin tekstin alkupuolella mainitut tarinat, niin kyllähän näistäkin kepposista ja koitoksista lämpöisiä tuntemuksia helposti syntyy. Päähuomio kiinnittyy Peppiin, Tommiin ja Annikaan sinänsä oikeutetusti, mutta myös Pepin rakkaat eläinystävät saavat omat esittelynsä ja vähintään pari herttaisempaa hetkostakin. Herra Tossavainen etenkin sulostuttaa levottomilla loikillaan, eikä Pikku-Ukkona tunnettu heppanenkaan kuvien ulkopuolelle unohtumaan pääse.

Myös kaupungin väkeä vähän valikoidusti tuodaan valokeilaan ja Pepille pienoisia hankaluuksiakin aiheuttamaan. Nimittäin lastentarhaopettaja on sitä mieltä, ettei nuoren tytön sovi asua yksikseen ja pian ovatkin poliisit Peppiä noutamassa. Kahnauksista huolimatta meno pysyy leikkisänä, eikä tässä mielestäni mitään verivihollisuuksia sentään synnytellä tai ilkeämielisiä pahisteluja pahemmin harrastella. Poliisiparat saavatkin katoilla kiipustellessaan todeta, että maailman vahvin tyttö taitaa olla vähän liian hankala tapaus napattavaksi, ja kyllähän tämä vallattomuuden ja rohkeuden yhdistelmä katsomon puolella mieltä piristelee. Ensivierailu Huvikummun sisätiloihin hoidetaan myös huolella ja paikan sympaattinen sekasorto ja yleinen värikäs vinksahtaneisuus tarjoilevat kivaa katseltavaa. Onkin ihan mukavaa tunnustaa, että avausjakso viihdytti selvästi odotuksia enemmän, ja vaikkei tämä vielä varmaan mikään sarjan mutkikkain ja metkukkain koitos ollut, niin kyllähän kolmikolla tuntui heti juttu luistavan loistavasti. Leikkien sekä hiukan hölmöjenkin touhujen kautta herätelty iloinen ilmapiiri on ehdottomasti sarjan vahvuuksia ja vastaavaa lämpöistä hassuttelua tilataan toki lisää!

Pippi Långstrump: Pippi flyttar in i Villa Villekulla (1969) (IMDB)


sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Secrets (Tähtien loisteessa)

Kotimaista televisioelokuvatuotantoa 1980-luvun jälkipuoliskolta tuli viimeksi kommentoitua ja Katsastus toi tutkittavaksi kolmen kaverin ahdistusta, epätoivoa ja sekalaisia seikkailuja aikuiselon vastuiden sekä velvollisuuksien kourissa rimpuillessa. Siinä sävy oli toki hivenen tummemman huumorin suuntaan aseteltu, eikä mitään ankeaa ja rasittavaa paasausdraamaa lähelläkään liikuskeltu. Mitä jälkimmäiseen tympeähköön lajiin tulee, niin onkin pienoista pelkoa, että mahtaakohan tämä järjestyksessä viides vilkuilemani Danielle Steelin kirjoista tarinansa napannut televisiotuotanto siihen joukkoon kopsahtaa? Aiemmin nähdyt versioinnit ovat olleet menetteleväistä viihdykettä tai jopa ihan hyviä omassa sarjassaan, mutta tässä tapauksessa hienoisena huolena on, ettei aihe välttämättä taivu yhtä sujuvaksi suhdeselvittelyksi.

Mitään yleistä nihkeyttä minulla ei ole elokuvamaailman kulisseihin kurkistelevia tekeleitä kohtaan, vaan ennemmin ne lähtökohtaisesti kiehtovat, mutta sattuupahan vain olemaan ennakkovärinää, ettei tällainen tarinointi olisi ihan Steelin ominta alaa. Kirjailija itse kyllä käväisee taas kuvissa lupailemassa, että unelmakaupungin salaisuudet ja kiehtova elämäntapa katsojien iloksi availlaan, josta siirrytäänkin ikonisen Hollywood-kyltin kautta laajojen studiorakennelmien ylle. 89 minuuttiin typistelty elokuva on kuitenkin kohtalaisen tiivis paketti, niin eipä sentään ole loputtomiin aikaa ilmakuvilla elokuvamaailman merkillisyyksiä tutkia tai muutenkaan jämähdellä tunnelmoimaan.



Kiire onkin heti käsin kosketeltavissa, kun päästään sisätiloihin televisiotuottaja Mel Wexlerin (Christopher Plummer) matkaan, eikä tässä tapauksessa ole perusteellisemmille pohjusteluille aikaa, vaan budjettikeskustelut ja muut sopimiset vievät tyyppiä puhelimesta toiseen ja taukohetkoset tuntuvat tuntemattomilta tuokioilta. Melillä on näpeissään käsikirjoitus, josta hän on kenties paljonkin tavallista enemmän innoissaan ja Manhattan-sarjaan pitäisi värvätä joukko huippunäyttelijöitä. Toivelistan kärkipäästä löytyy elokuva-alan arvostettu veteraani Zack Taylor (Gary Collins) ja erästä toista päähahmoa silmällä pitäen Wexler onkin sopinut ravintolatapaamisen Sabina Quarlesin (Stephanie Beacham) kanssa. Tosin kaksikon illastusta seuraillessa tulee selväksi, että he ovat tuttuja vuosien takaa ja kenties välit ovat olleet aikoinaan huomattavasti lämpimämmät kuin vain ammattimaista työtoveruutta.

Sabina ei ihan noin vain halua hypätä Wexlerin Manhattan-porukkaan, vaan hänellä on pikkuisen nihkeä asenne televisiotuotantoja kohtaan, mutta toisaalta ura jumittelee pahasti paikoillaan ja Mel yrittää parhaansa mukaan hehkutella projektiaan. Toisaalla Bill Warwick (Ben Browder) saa päivän annoksen hyvien ja huonojen uutisten yhdistelmää, kun ensin selviää, että kumppani on pidätetty huumeiden takia, mutta perään agentti soittelee tiedotellen, että Bill löytyy myös Wexlerin pääosalistalta. Mel apulaisineen onkin liikkeellä täydellä höyryllä ja etsinnät jatkuvat vauhdilla, eikä ihan ensimmäisestä kieltävästä vastauksesta olla lannistumassa. Tähtien tekeminen onkin sinnikästä puurtamista, mutta silloin tällöin hyvinkin palkitsevaa vääntöä.



Kaikkiaan roolitus sujuu ripeästi ja onnistumisia tulee, sillä taloudellisiin vaikeuksiin ja muutenkin inhottavaan tilanteeseen päätynyt Taylor tarttuu rahakkaaseen sopimukseen. Myös Sabina lupautuu joukkoon mukaan lopulta paljon helpommin kuin mihin Wexler on varautunut ja muutakin porukkaa saadaan kirjattua kerhoon. Hivenen huolestuttaa, että miten kukin paikkansa löytää ja tuleeko isoimpien egojen kesken pahempiakin yhteentörmäilyjä. Kunhan koe-esiintymiset saadaan vähitellen pois alta, niin Wexler kutsuu ydinporukan yhteiseen kokoontumiseen komeiden maisemien ympäröimälle rantatalolle. Tarkoituksena olisi ennen kuvausten alkua tutustuttaa tyyppejä toisiinsa ja luoda riitoja ennaltaehkäisevää yhteisöllisyyttä, ja Wexler korosteleekin, että perhemäistä ilmapiiriä ollaan hakemassa. Kunhan ryhmäytymiset saadaan alta pois, niin alkaakin olla jo aika käynnistellä kameroita...

Kuvausvaiheeseen päästään varsin nopeasti, sillä pohjustelupuuhissa ei liiemmin jahkailla ja nämä ovatkin ohi pitkälti elokuvan ensimmäisen kolmanneksen aikana. Siinä mielessä näyttää lupaavalta, että saataisiin mukaan myös sitä kuvaustyötä omine nikseineen, ja kyllähän näitäkin pätkiä toki nähdään, mutta mielestäni hetket lavasteissa jäävät lähinnä lyhyiksi välähdyksiksi ja näyttävät ennemmin irrallisilta muistutuksilta siitä, että tässä tosiaan on tarkoitus elokuvapääkaupungin merkillistä menoa esitellä, eikä setviä mitä tahansa ongelmaista ihmissuhdeviidakkoa. Nimensä mukaan Secrets päätyy painottelemaan vahvasti niitä julkisuudelta kätkettyjä seikkoja ja suunnilleen jokaisella Melin päänäyttelijällä tuntuukin olevan raskas tai synkeä salaisuus piilossa. Siitä ei mielestäni sovikaan lähteä elokuvaa liiemmin moittimaan, että näitä katsojan kurkisteltavaksi vyörytellään, sillä sitähän ensisijaisesti teos lupailee, mutta valitettavasti toteutus on parhaimmillaankin toisluokkaista ja yhteys elokuvamaailmaan tuntuu heppoisen hataralta.



Jälleen voisi veikkailla, että kirjan puolella on ollut tilaa availla paremmin taustoja sekä tyyppien menneisyyksiä mietteineen, kun elokuvasovituksessa taas on kaahausvaihde monesti päällä, eikä lyhyt kesto oikein tunnu taipuvan siihen, että huolet ja murheet pystyttäisiin mitenkään tyydyttävästi tai koskettavasti kääntelemään. Sabinasta yritetään kohtalaisen kömpelösti tekaista jotakin salattujen surujen tulkkia, ja tämä höpöttely näyttää kotisohvan suuntaan varsin epäkiitolliselta tehtävältä. Tietysti myös pitää yrittää kiristellä porukan keskinäiset välitkin, mutta itse ainakin huomasin kiinnostuksen karkailevan pahasti toisella puoliskolla, eikä oikeastaan yksikään hahmoista lopulta päässyt sen kummemmin liikuttamaan. No, ehkä lähimmäs sydäntä hiipi ammattikuntansa ehkäpä keskimääräistä kiltimpi edustaja Wexler, mutta eipä sille Melin suurelle surullekaan hirmuisesti aikaa suoda ja uuden romanssin roihauttelukin menee pikaisen kaavan kautta. Lähinnä se tuntuukin lajityyppiin pakollisena kuuluvalta mekaaniselta suoritukselta kuin miltään aidolta tunteiden myllerrykseltä, eikä rakkauden lieskoihin lämpöistä hehkua taikomaan pysty millään pariin kuvaan viskatulla kynttiläkimaralla.

Secrets onkin lopulta turhanpäiväinen sekoitus sitä, tätä ja vähän tuotakin. Paljon tuntuu jäävän puolimatkaan, mutta eipä toisaalta ole kiinnostusta täydellisiin selvittelyihin ja toisella puoliskolla vallitseva toive on päätepiste tekeleelle. Steel-filmatisoinneista edelliset pari näkemääni Michael Millerin ohjausta ovat toimineet hyvin, mutta Peter H. Hunt saa aikaiseksi lähinnä välittömästi kohti unholaa hiipuvan keskinkertaisuuden ilman sen suurempia pilkahduksia. Sensaatiohakuisenakin se on liian laimea tapaus ja voinee olettaa, ettei 1990-luvun alkupuolen televisio ollut mikään suotuisin ympäristö lähteä synkeillä paljastuksilla rankemmin irrottelemaan ja siksi Secrets jääkin niiden osalta kohtalaisen kömpelöksi viritelmäksi. Noihin edellisiin Steel-sovituksiin verrattuna meno onkin sinänsä kovempaa, koska mukaan ahdetaan kiristystä, huumeita, murhia, perheväkivaltaa ja muuta mukavaa, mutta valitettavasti tunnepuoli tipahtaa kyydistä jo varhaisessa vaiheessa. Jälkiajatuksena mielessä pyörii, että on vain tahdottu tunkea perustylsät kliseet samaan pakettiin ja tuloksena on mielikuvitukseton ja kömpelö paljastuskasa. Kun kameran kummallakin puolella pyörivästä saippuasarjasta se pienikin kipinä tuntuu täysin uupuvan ja kuvaston puolella liikutaan lähinnä tyhjänpäiväisyyksiä puhuvien päiden maailmassa ilman mainittavaa visuaalista virkistystä, niin on vaikea keksiä kehuttavaa ja täytyykin lopetella lätinät huokaisemalla pläääh...

Secrets (1992) (IMDB)