maanantai 27. maaliskuuta 2017

Trollhunter (Vaiettu salaisuus / Peikonmetsästäjä)

Kuumottelevasta kaipuusta kommunismiin on aika siiryä kohti muita maisemia ja mielialoja, joten Jari Halosen Back to the USSR saa seuraajakseen tässä vaiheessa Norjan puolelta tulevaa peikkolegendaa. Tiedä sitten, onko kovemman sosialismin ja trollitouhun välillä jokin kätketty henkinen yhteys, vai täysin muistako syistä tällaista järjestystä tunkee blogiin? No, olihan Reiman rettelöinneissä ja remuamisissa sitä vampyyrivivahdettakin mukana, vaikkakin enemmän kahjouteen kuin varsinaiseen kauhuun kallistuvaa sellaista, mutta kuitenkin siis seikkoja salaperäisiä hämärän rajamailta. Elokuvatarjonnan synkemmillä seutuvilla on viimeisen viikon aikana tullut muutenkin iltoja vietettyä, koska uusinnassa käväisi Apartment 1303, joka tosin toisella vilkaisulla olikin jo melkoisen töksähtelevää tavaraa. Itse sentään tykkäilen aasialaisista kauhuelokuvista ja kummittelevista rakennuksista, eikä siitä huolimatta tämä tekele toisinnolla onnistunut kummoisemmin kiehtomaan. Hyytävien hetkien sijaan alkoi tulla naurettavuuksia ihmeteltäväksi. Thaimaalainen Ghost Game ei ensinäkemälläkään innostanut ja sitä tuskin tarvitsee enää tulevaisuudessa silmäillä. Kohtalaisen kehnoa ja väkinäiseltä vaikuttavaa kummittelua sai tuijotella, vieläpä tarkoituksellisen tositelevisiomaisesti toteutettuna, mistä ei ainakaan ylimääräisiä plussia tule. Kiinnostus tuntuikin kovin herkästi karkailevan kohti aivan muita aatoksia onnettomien kisailijoiden heitellessä henkiään.

Aasia-tuplan jälkeen tuli vielä jatkettua veritöiden sekä muiden kamaluuksien katselua ja laadullinen alamäki jatkui edelleen, koska uskaltaa kevyesti huudella, ettei Devon's Ghost: Legend of the Bloody Boy ainakaan tasoa missään mielessä nostanut. Uuvuttavan päivän päätteeksi tuo tuli valikoitua vähän sillä mielellä, ettei olisi niin väliksi, jos vaikka torkahtaisin kesken kaiken, mutta sinnikkäästi jaksoin loppuun saakka. Toisaalta sen verran mitätöntä menoa kyseinen reilu 80-minuuttinen esitteli, ettei mielestäni olisi jäänyt paljostakaan paitsi, vaikka unistelut olisivat kutsuneetkin. Ehkä yhtenä pirteänä positiivisuutena voisi mainita hillittömät hutkimiset tylyä tappajaa vastaan, jotka tuovat hiukkasen hupia muuten melkoisen tympeähköön ja mielikuvituksettomaan murhailuun. Voipi siis väittää, etteivät kauhuvalinnat ole viime aikoina ihan parhaalla tavalla onnistuneet, mutta luulisin, että pohjoisissa maisemissa seikkaileva Trollhunter parantaa paljonkin, eikä rimaa ainakaan ole liian korkealle tässä vaiheessa aseteltu. Samalla sanottakoon, että kyseessä on järjestyksessään blogin 666. kirjoitus, eli siinä mielessä saadaan omanlaistaan epäpyhää numerojuhlistelua, kun ikivanhat väkivaltaiset voimat vuorten uumenista tunkevat ihmisten riesoiksi.



Kyllähän minullekin on elokuvasta jonkinlainen ennakkokäsitys ehtinyt syntymään, koska ilmestyminen tapahtui jo vuonna 2010 ja omassakin kokoelmassa peikkojahti on ehtinyt pötköttelemään varmaan viitisen vuotta. Odotuksia ja toiveita ei yhtään kohottele se, että ennen kuin kuvat laitetaan vilisemään, niin tiedotellaan tekstimuotoisesti, miten elokuvan takana oleva tuotantoyhtiö Filmkameratene on saanut nimettömän lähetyksen 13.10.2008 ja paketista on löytynyt kaksi levyä kuvamateriaalia, tarkemmin 283 minuuttia. Väitetään, että tämä reilu 90-minuuttinen on siitä tiivistetty ja leikkauksessa noudatettu alkuperäismateriaalin tapahtumajärjestystä. Lisäksi tietysti vakuutellaan, että uskomattomista käänteistä huolimatta aidolta vaikuttaa. No, itselläni tällainen found footage -toteutus aiheuttaa yleensä lähinnä huonoja ennakkovärinöitä, koska siinä lajissa on tähän mennessä tullut nähtyä melkoisen kehnoja tuotoksia ja usein valittu tyyli tuntuu olevan tekosyy täysin luokattomalle kuvaukselle. Voisi siis väittää, että elokuvaseikkailu lähtee liikkeelle jokseenkin nihkeissä mietteissä.

Liian tylysti ei tietenkään tule tuomita ennakkoon, vaan kenties jopa katsella, millaisesta tekeleestä on kyse. Homman henkenä on, että Norjan pohjoisosissa tapahtuu kummallisia juttuja, jotka ovat laittaneet paikalliset metsästäjätkin mietteliäiksi. Ensinnäkin kotieläinten kimppuun on tehty tappavia hyökkäyksiä sekä muitakin tihutöitä touhuiltu. Toistaiseksi syyttävät sormet osoittavat alueen karhukantaa kohtaan, mutta näitä karhujakin löydetään hengettöminä, eikä arvoitus ole vielä ratkennut. Etenkin, kun ruumiiden läheltä löytyy jälkiä, mitkä eivät kaikkien asiantuntijoiden mukaan ihan arveltuja tapahtumakulkuja vastaa. Mielenkiintoisesta mysteeristä on kiinnostunut myös kolmen elokuva-alan opiskelijan ryhmä, joka on päättänyt lähteä reissuun dokumenttia kuvaamaan. Joukossa juontajana toimii Thomas (Glenn Erland Tosterud), äänipuolesta vastaa Johanna (Johanna Mørck) ja kameran takana työskentelee Kalle (Tomas Alf Larsen).

Melko nopeasti porukka saa alustavan käsityksen siitä, missä mennään ja kelle kannattaisi jutella, jotta kiemurat lähtisivät avautumaan ja saataisiin jotakin esittelemisen arvoista filmille. Metsästäjien mukaan seudulla karhujen riesana hääräilee taidokas sala-ampuja ja ainakin toistaiseksi kyseinen kaveri Voldan kaupungin lähistöllä liikuskelee. Mystisen hepun nimeksi osataan sanoa Hans (Otto Jespersen), mutta siihen se informaatio pitkälti rajoittuukin. Kuvausryhmän kannalta on iloinen yllätys, ettei vaikenevainen ja yksityisyytensä suhteen tarkka Hans mihinkään maan alle ole kaivautunut kätköön, vaan taustaselvittelyjen jälkeen asuntovaunu löytyy majoitusalueelta ja hiukkasen myöhemmin mies itsekin. Ongelmana ennemmin on, ettei Hans tahdo lähteä tekemisistään kameran edessä tilittelemään ja haastattelupyyntöihin suhtaudutaankin varsin nihkeästi. Noin vain ei tavoitteesta olla luopumassa, sillä Hansin ajoneuvokin vaikuttaa omituisilla tavoilla vaurioituneelta, mikä vain kasvattelee uteliaisuutta, joten kumppanit laittavat salakuuntelukoneiston käyntiin ja jäävät tarkkailuetäisyydelle.



Kovin pitkään ei tarvitse vakoilutouhuissa tympiintyä, sillä yöllinen jäljitys pääsee vauhtiin, mutta omat hankaluutensa on pysytellä tekemisensä tietävän tyypin perässä, ja niinpä saalis jää lopulta laihaksi kuvausten osalta. Porukka ei pääsekään oikein perille siitä, mitä Hans käy tekemässä ja seuraavana päivänä yksinäinen metsästäjä onkin jo jättämässä Voldan taakseen. Selväähän se, että seurata pitää edelleen ja tie vie joukkoa eteenpäin komeiden sekä jylhien vuorien väliin louhituille teille. Mahtavia vuononäkymiä enemmän kiehtoo kuitenkin, että mikä on kaiken takana ja miten saadaan Hans avautumaan salamyhkäisyyksistään. Thomas ei äreää ja jääräpäistä miekkosta ole säikkymässä ja yrittää uudelleen kysäistä tämän toimista, mutta edelleen vaitonaisuus on vastauksena. Sinnikäs takaa-ajo jatkuu ja jälleen olisi luvassa yöllistä toimintaa, mikä alkaa kehittyä siihen suuntaan, että voisi laajempia yleisöjäkin kiinnostaa.

Kuvausryhmän jäljittäessä Hansia öisessä metsässä saadaan vähän paniikkimaista pinkomista pilkkopimeydessä, kun yht'äkkiä mies juoksee vastaan karjuen, että peikko on tulossa toisesta suunnasta. Hämmentävän episodin aikana Thomas saa selkäänsä haavoja, joita Hans päätyy paikkailemaan ja siinä yhdessä oleillessa saadaan edes auttava keskusteluyhteyskin osapuolten välille muodostettua, mikä kuvauskolmikkoa toki ilahduttaa. Vähemmän riemastuttava yllätys taas on, että metsäsäntäilyn aikana auto on murskattu mystisesti mäsäksi ja romun päällä lojuu kummallista niljakasta limaa. Siinäpä olisi jälleen yksi arvoitus mietittäväksi ja Hansin erikoinen rääkäisykin herättelee kysymyksiä. Varovaisesti porukka yrittääkin tältä udella, että mahtoivatkohan kuulla aiemman peikkovaroituksen oikein. Jossakin välissä Hansin mielikin on muuttunut suopeammaksi, mitä tulee dokumentointiin ja hän lupaakin ottaa joukkion mukaansa, kunhan hommia tehdään hänen ehdoillaan.



Ennen seuraavaa yöllistä jahtia Hans edellyttää uusilta kumppaneiltaan varsin erikoisilta kuulostavia valmisteluja sekä toimenpiteitä. Ensinnäkin pitäisi käydä pesulla ja laittaa peikkolemua kainaloon ja sitten vasta menoksi. Viimeiset käänteet ja vaatimukset ovat jätteneet tyypit hiukkasen hölmistyneeseen tilaan ja epäusko peikkojen olemassaolon suhteen on edelleen varsin voimakas. Hans kehottaa kaveruksia jättäytymään jälkeen ja nämä keskenään tuumailevat, mitä mahtaa olla tekeillä. Hetkistä myöhemmin maa tärisee, suuret puut huojuvat ja lopulta niiden takaa näyttäytyy uskomaton ilmestys, mikä käytännössä samalla hetkellä muuttaa suhtautumisen Hansin juttuihin. Tosin tässä vaiheessa vaaditaan vikkelää kipittämistä, eikä ole aikaa sen syvällisemmin vielä lähteä omaa ajatusmaailmaa peikkoasioiden osalta perkailemaan. Hans hoitaa hommansa varmoin ottein ja aamun sarastaessa selittelee rauhalliseen tapaansa kameralle, miten alkaa olla työnsä uuvuttama mies ja tahtoo tuoda näitä tapahtumia suuren yleisön tietoon. Tekemistä kuitenkin vielä riittää, sillä jokin ajaa peikkoja tiuhaan tahtiin ihmisten ilmoille pahuuksiaan tekemään, joten neljään kasvanut joukko jatkaa reissujaan aikomuksenaan selvitellä, mikä lisääntyneen liikehdinnän syyksi paljastuu...

Ehkei sekalaista ryhmittymää sentään suuremmat peikkosodat odottele pohjoisten teiden päässä, eli haaveita lumisten huippujen eeppisistä taistoista ei välttämättä kannata kovin mahtaviksi etukäteen paisutella. Kovia vääntöjä toki nähdään läpi reissun, eikä ainakaan pienintä koitosta viimeiseksi ole säästelty. Peikot toki hurjia hirviöitä ovat ja aiheesta saisi varmasti hyvinkin hirmuisen hurmejuhlan aikaiseksi, mutta Trollhunter kulkee niitä vähemmän raakoja polkuja, mitä tulee ruudulla nähtävään roiskautteluun ja repimiseen. Esimerkiksi kotimaisen levyn 11 vuoden ikäsuositus melko hyvin kertoo sen, missä mennään noin visuaalisen väkivallan osalta, eli kauhuelokuvana mietittynä selkeästi siellä pehmeämmän laidan puolella, eikä ilmapiirikään mitään hyytävintä kauhua tavoittele. Itse en lähtisi yleensäkään väittämään teosta puhtaaksi kauhuelokuvaksi, sillä mukana kuitenkin on seikkailu-, jännitys- ja toimintaelokuvienkin elementtejä ja ainakin noin tarinan ja hahmojen osalta näkisin sekoituksen toimivan ihan hyvin.



Porukka pidetään sinänsä pienenä, mikä sopii hyvin tarinaan ja toteutukseen. Tyypit ehtivät kaiken kiireen keskellä edes hiukkasen toisiinsa tutustumaan, vaikka omalla kohdalla tosin jäävät lopulta siinä määrin etäisiksi, ettei paniikki iske katsomossa kimppuun, kun ruudun toisella puolella ollaan hätää kärsimässä. Mitään tiivistahtista tarinaniskentää tai muuta rönsyilevää höpötystä ei niinkään harrastella, mutta kyllähän paikoin vähän muustakin puhellaan kuin pelkästään peikoista. Jutusteluja en kuitenkaan merkkailisi tämän teoksen vetonaulaksi, vaan kyllähän ne kiehtovammat mysteerit peikkoluolista löytyvät. Mitenkään tarpeettoman pitkään mahdottomia menijöitä ei haluta varjoihin verhoilla tuo puilla piilotella, sillä jo ensimmäisellä kolmanneksella saadaan selvä silmäys siitä, millaista petoa olisi vastassa.

Ainakin kannen mainosmateriaaleissa tahdotaan painotella loistokasta tehostepuolta, mutta sen suhteen olisin hiukkasen hillitymmällä linjalla ainakin kehujen kanssa. Kyllähän kamppailuja käydään ja metsää laitetaan hyrskyn myrskyn matalaksi, mutta suuri osa tapahtuu kameran ulottumattomissa ja kuvausryhmä lähinnä ihmettelee tuhoja. Yhteenottojakin toki tapahtuu, mutta usein yön pimeydessä painellaan ja kun visuaaliseksi tyyliksi on valikoitu korostetun todenmukainen dokumentointi, niin käytännössähän tämä tarkoittaa, että kuva huojuu, hytkyy ja nytkyy vähän miten sattuu, eli tarjolla olisi juuri sellaista toimintatuokioista, jota omat silmät eivät millään tahdo arvostaa isommin. Ensimmäisiä pimeissä puistikoissa tapahtuvia karkumatkoja katsellessa alkoi vähän hirvittää, että tätäkö se nyt tulee olemaan vauhtihetkien osalta, mutta onneksi ei sentään ihan sekamelskaisella linjalla läpi elokuvan jatketa. Saadaanhan välillä välähdyksien ja sekaannuksen joukkoon selkeämpiä hetkosiakin, mutta joka tapauksessa tehosteiden osalta eväät eivät todellakaan riitä kaikenlaista nähneen katsojan hurmaamiseen tai hämmästyttämiseen. Luultavasti hektisempää kuvausta arvostavat saavatkin hämäristä säntäilyistä huomattavasti enemmän iloa ja ihmetystä irti.



Vaikka toiminnallisemmat touhuilut eivät ainakaan ihan hurjasti pääse myönteisen yllätyksen merkeissä värähdyttelemään, niin paketti pysyy mielestäni vähintään viihdyttävänä koko matkansa ajan. Välillä on luvassa varustelutuokioisia ja paikoin päästään pureutumaan peikkoihinkin. Satuja, perinteisiä taruja ja legendoja muovataan vähän vastaavasti arkisemman maailman osaksi kuin kotimaisessa synkemmässä joulutarinassa Rare Exports. Trollhunter vetää kiemuroihin myös valtion salaliitolta tuoksahtavine toimineen, sillä vaatiihan se vähäsen vaivaa, kun koko kansalta ja samalla tietysti maailmalta pimitellään peikkojen olemassaolo, varsinkin, kun osa näistä on kokoluokaltaan suoranaisia jättiläisiä. Luulisin, ettei tätä salailuoperaatiota kannata lähteä päässään enempiä pyörittelemään, sillä ensimmäiset uskottavuusongelmat eivät varmaankaan kovin kaukana vartoile.

Kun kerran tyypit dokumenttia kuvaavat, niin pitäähän alan asiantuntijalta tilaisuuden tullen udella kaikenlaisia peikkoihin liittyviä seikkoja. Hans selvitteleekin erilaisia alaryhmiä piirteineen, selittää lyhyesti peikkojen reviiristä sekä sen valvonnasta ja kertoilee myös, miten nämä otukset vanhenevat kevyesti tuhannen vuoden toiselle puolelle. Erityisen älykkäitä nämä ikiaikaiset pedot eivät ole ja jahdissa voidaan käyttää vaikkapa kristittyjen verta tai uhrilampaita houkuttimina. Trollhunter ei näiltä osin mitään täysin totista turisemista ole, vaan eiköhän ainakin pieniä pilkahduksia voi nähdä esimerkiksi byrokraattisia kiemuroita käsiteltäessä. Nimittäin näinkin hämärää alaa valvotaan tarkasti ja Peikkoturvapalvelu lomakkeineen tuntuu toimivan kuin mikä tahansa valtion virasto muiden joukossa. Minusta peikkolegendoja olisi voinut elokuvan puitteissa lähteä pulskistamaankin, mutta ymmärrän kyllä, ettei kestoa haluttu välttämättä venäyttää pariin tuntiin. Kiinnostuneille voisinkin vihjaista, että poistettujen sekä pidennettyjen kohtausten joukosta löytyy tätäkin puolta lisää, eli bonusvalikoiman kimppuun siis, jos katselun jälkeen vielä on nälkää jäljellä peikkotarinoiden suhteen ja kyllähän esimerkiksi Wikipediakin pikkuisen taustatietoja summailee.



"Jotunheimen is a mountainous area of roughly 3,500 km² in southern Norway and is part of the long range known as the Scandinavian Mountains. The 29 highest mountains in Norway are all in Jotunheimen, including the very highest - Galdhøpiggen (2469 m). Jotunheimen straddles the border between the counties of Oppland and Sogn og Fjordane.
Jotunheimen contains Jotunheimen National Park, which was established in 1980 and covers an area of 1,151 km².[1] The Hurrungane mountain range is also inside the national park with the sharpest peaks in Jotunheimen. Adjacent to the national park border is Utladalen Nature Reserve which covers the Utladalen valley and the mountain Falketind, amongst others."
"Originally there was no common name for this large mountainous area, however in 1820 the Norwegian geologist and mountaineer, Baltazar Mathias Keilhau proposed the name Jotunfjeldene "the mountains of the Jotnar" (inspired by the German name Riesengebirge). This was later changed to Jotunheimen by the poet Aasmund Olavsson Vinje in 1862 - this name/form was directly inspired by the name Jötunheimr in Norse mythology."

Jotunheimen

Maisemien suhteen odotukset olivat kenties korkeammalla kuin sen varsinaisen peikkopuolen osalta, sillä kovin kauniina ja jylhänä Norja vuoristojen sekä vuonojen vuorotteluineen omien silmien edessä näyttäytyy. Elokuvan dokumentaariseen tyyliin eivät tarkasti rajaillut ja viipyilevät herkuttelut postikorttimaisemilla ymmärrettävästi sovi, joten kuvaus vähäsen viehätystä varastelee, vaan eipä silti täysin niitä silmäniloja riistä tai näkymiä silkaksi sutuksi rumenna. Etenkin autoilujen aikana hätäisiä ja nopsia välähdyksiä monesti esitellään, mutta onhan sitä ihmeteltävää ja ihasteltavaa niissäkin, ettei pelkälle purnauslinjalle tarvitse lähteä. Vaikka pohjoisesta on tässä tullut puheltua, niin eihän tapahtumia mihinkään Norjan viluisimpaan ääripisteeseen ole viskaistu, vaan pitkän maan etelä- ja keskivaiheilla länsirannikon puolella liikutaan. Vuoria ja teräviä huippuja on toki silti runsaasti nähtävissä ja kyllähän kuvat lumisemmiksikin muuttuvat, kunhan kiidellään kohti Jotunheimenin kansallispuiston huimaavia korkeuksia upeine näkymineen.



Alkupuolella kuvausympäristönä taas toimii Volda rannikkokaupunkeineen ja kieltämättä tämä katsoja olisi siellä voinut tovin ja toisenkin kauemmin viettää. Årdal ja Luster on ainakin IMDB:n puolelle merkitty kuvauspaikoiksi ja nämä alkavatkin olla jo lähempänä mainittua Jotunheimenin kansallispuistoa. Voisinpa veikkailla, että kaikki nämä paikat pystyisi elokuvataialla vielä huomattavasti lumoavammiksikin loihtimaan, mutta maisemakuvien loistokas vyörytys ei tässä touhussa ole tavoitteena ollut. Pystyyhän niistä lyhykäisemmistäkin otoksista kauniita kohteita poimimaan ja pätkät alkavat vaivihkaa synnytellä mielihaluja hipsaista huristelemaan vuorten väliin. Tuleepa siinä samalla tyyppien reissailua seuraillessa mukavia muistojakin makusteltavaksi runsaan parin vuoden takaisista omista seikkailuista samalla suunnalla (Pako pohjoiseen ja Paluu pohjoisesta). Hiukkasen alkaa myös harmittaa, että sittemmin on jo parikin kesää sekä syksyä lipsahtanut ohi, eikä haikailuista huolimatta ole tullut lähdettyä Norjan teille kiitelemään ja ihmeellisyyksiä ihastelemaan. No, onhan tässä taas uusia mahdollisuuksia tulossa, joten jospa vaikka saisi jotakin järjestymään...

Ylimääräisen maisemaherkunkin toivossa tuli tutkittua levyn bonusvalikoima huolellisesti läpi, mutta eipä sieltä nyt oikeastaan paljoa tätä puolta tullut lisää. Poistetut kohtaukset ovat pitkälti lyhyitä ja juttupainotteisia, kun taas kulissien taakse kurkkiminen jokseenkin höttöistä ja hupailevaa puuhaa. Onneksi elokuva itsessään tyydyttelee nälkää maisemien ja merkillisten mörköjen suhteen, vaikkei mielestäni mikään täysosuma olekaan. Hommassa on myös kuivahkoa huumoria mukana, eli aivan haudanvakavalla sävyllä tarinaa ei ole toteutettu, mutta toisaalta ei minnekään pilipalipelleilyn puolellekaan mennä. Vitsailu kuitenkin on siinä määrin harvinaisempaa huvia, ettei Trollhunter mikään varsinainen kauhukomedia ole, ja esimerkiksi Rare Exports sujauttelee niitä hassutuksia mukaan menoon mielestäni selkeästi ahkerammin. Eipä tosin tullut oletettuakaan, että niinkään nauruja haettaisiin peikonpesistä ja muista kätköistä. Niissä oleilu käy ennemmin ahdistavaksi monessakin mielessä ja kyllähän sillan alla vaanivilla örisevillä örkeillä taitaa olla ihan muut aikomukset kuin vitsikästä viihdykettä tarjoilla. Kaikkiaan kuitenkin Trollhunter summautuu monestakin lajista elementtejä nappaavaksi sujuvaksi sekä antoisaksikin elämykseksi, mikä laittaa haikailemaan lisää vuoria ja vaikkapa niitä peikkoja myös. Kenties näistä tulee tulevaisuudessa turistua ja voipi olla, että Trollhunter myös toistamiseen tuijoteltua...



Trollhunter (2010) (IMDB)

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Back to the USSR (Takaisin Ryssiin)

Suunnitelmana oli jatkaa vielä maaliskuisia Allen-iltamia, mutta eiköhän niitä ehdi, koska vähän räväkämpi ja luultavasti rähiseväisempikin huumori alkoi houkutella enemmän ja siinä tilanteessa sopinee raotella jälleen Jari Halosen ohjaajauraa summailevaa viiden kiekon koppaa. Näille tekeleille pitääkin löytää otollinen hetki, jolloin mielentila on muljahdellut siihen suuntaan, että mielipuolinenkin möykkä ja ärähtely vääntää virneen kasvoille, eikä hyökkää hermoille, ja tässä välissä kyseinen kyseenalainen remuaminen alkoikin vaikuttaa vetovoimaiselta vaihtoehdolta. Selväähän se lienee, että haikailu kuolevan kommunismin perään räväyttää ruutuun hiukkasen karskimpaa komediaa kuin Woodyn pikkunäppärä pöhköily hypnoosihoureissa elokuvassa The Curse of the Jade Scorpion. No, niinhän se saapi ollakin ja onhan jälleen yksi vivahteikas lisä satavuotiaan Suomen juhlisteluun, kun kotimaisen elokuvan omintakeisempaa laitaa tulee myös mukaan, eikä pelkkää kansanperinnettä. Siispä siis suuri ja mahtava Neuvostoliitto muistoissa nautiskelkaamme tästä jossakin sekopäisyyden häilyvillä rajoilla tykittelevästä tuokiosta...

Kirjaimellisesti raskassoutuisilla kuvilla pikkuisen päälle 90-minuuttinen seikkailu epäilyttävien aatteiden syövereihin nytkähtää liikkeelle. Ennen kuin selviää, mikä mystinen miekkonen rantoja kohti seilaa, niin pitääpä poiketa Leevin ravitsemusliikkeessä paikallisia tunnelmia nuuskimassa. Reima Elolla (Jorma Tommila) on meneillään tiukka tilanne, kun parisuhde on ilmeisesti ajautunut isompaankin kriisiin ja on tullut anteeksipyyntöjen vuoro. Saattaa olla, että töppäykset tai erimielisyydet ovat liian suuria, eikä aneluilla tunnu olevan toivottua vaikutusta ja uuden alun mahdollisuus näyttääkin kaverin kannalta valitettavan epätodennäköiseltä, kun kumppani toivottaa tyypin hirteen. Siitäpä seuraa pienimuotoinen tunteiden kuumeneminen ja suutahdus, mikä laittaa Reiman julistelemaan viimeistä taistoa grillin asiakaskunnalle. Tämäkin touhu tosin lopahtaa alkuunsa, kun kapitalismin kätyrit tylysti suuren kansansankarin jyräävät.



Kuppilan kärhämät ja hävitty taisto ei ainakaan yhtään tulisieluisen hepun mieltä tyynnyttele, vaan hermot ovat lähes räjähdysherkässä tilassa. Kotiin käpsytellessä lentääkin kivi naapurin ikkunasta sisään myöhäisillan räsähteleväiset tervehdykset tarjoillen, joten voinee olettaa, ettei Reima niitä kylän tykkäillyimpiä tyyppejä taida olla. Ennen ansaittuja lepohetkiä pitää tietysti jatkaa yöllistä häirintää, mutta lopulta sitä kotiin tekee mieli viimein läpsytellä, kun ei kerran kukaan kaipaile. Kaukaiset radioaallotkaan eivät korviin tuo ystävällistä ja ymmärtäväistä ääntä, vaikka miten mikrofoniin kuuluttelisi. Yön tunnit hiljalleen etenevät ja jo entuudestaan pilkkopimeältä vaikuttava mieli kehittelee väsyneessä ja maahan tallatussa tilassa synkempiä sekä lopullisia ratkaisuja ahdinkoon, eli köyttä käteen ja kohti kattoa.

Murheiden ja maailmantuskan murtaman kaverin killuessa kattohirsistä saapuu paikalle myöhäinen vieras, joka olisi kiinnostunut vuokraamaan Reiman talosta huoneen. Vladimiriksi (Taisto Reimaluoto) itsensä esittelevä miekkonen vaikuttaa myös jokseenkin omalaatuiselta tapaukselta, mutta Reima on silti halukas majapaikan tarjoamaan. Yhdessä kaverukset kanniskelevat kamppeita ullakolle, ja omituista matkalaukkua ihmettelevä Reima saa vastaukseksi, että kyseessä on ruumisarkku, mikä synnyttäisi ainakin joissakin epäilyksiä. Reima ei kuitenkaan ala uutta tuttavuutta yöhön ohjaamaan satunnaisten omituisuuksien vuoksi, vaan näkee tässä kovin kaipaamansa juttukaverin ja kenties jonkinlaiselle sielujen sympatiallekin olisi mahdollisuuksia...?



Aivan tuttavuuden alkumetreillä ei suoraan ihan hirmuisen syviin sitoumuksiin ryhdytä, vaan ensin olisi luvassa rennompaa yhdessäoloa, kun Reima tahtoo matkalaiselle esitellä kyläkierroksen muodossa elinpiiriään. Mistään verkkaisesta ihmettelystä ei sinänsä tietenkään ole kyse, koska vetäjän luonne on taipuvainen rähistelyä kohti melkeinpä tilanteessa kuin tilanteessa, eli kahvikupposten kallistelun ja leppoisan jutustelun sijaan seuraa vääntöä ja väkivaltaa. Kohta pienen paikkakunnan nähtävyydet on käyty läpi ja siinä sivussa pahaa verta saatu mukavasti liikkeelle, joten voidaan välillä vähän muutakin mietiskellä. Kotiseutumenestyksen ollessa varsin vähäistä välkähtää mielessä ajatus reissata pikkuisen kauemmas kaupittelemaan kovemman luokan sosialismin ilosanomaa, mutta syystä, toisesta ja kaipa kolmannestakin Reiman puuhastelu lipsahtaa jälleen rettelöinniksi, mikä alkaa jo mittavampaakin turhautumista kaivella esille.

No, pari epäonnistumista ei vielä ole riittävä syy kuopata kommunismia toivottuna valtiomuotona, mutta käytännön toteutustapoja voisi kenties viilailla, että aatteen palo tarttuisi muihinkin kuin vain suu vaahdossa paasaavaan Eloon. Onhan niitä historiankirjoihin päätyneitä vallankumouksia ennenkin kurjistakin kuppiloista käynnistelty, mutta kahdestaan se saattaapi olla pikkuisen epätodennäköistä. Kärsivällisyyskään ei oikein tunnu venyvän mihinkään järjestelmälliseen, järkevään tai kurinalaiseen pienpuoluetouhuun, vaan sakeneva sekoilu vaikuttaa olevan lähes jatkuvasti vain yhden mielennyrjähdyksen päässä. Toiminta ei siinä mielessä järin lupaavalta vaikuta, mutta Vladimirilla saattaa olla pakkaa sotkeva synkkä salaisuus yllätysjokerina. Nähtäväksi jää, riittääkö tämä suureen muutokseen, joka laittaa koko yhteiskunnan myllerrykseen ja rahavallan vapisemaan, vai onko lopputulos sittenkin osa käsittämättömien päättömyyksien sekä hullujen houreiden sarjaa...?



Back to the USSR oli Jari Halosen ensimmäinen pitkä ja teatterilevitystä tavoitteleva elokuvaohjaus, mutta pari vuotta aiemmin oli ilmestynyt televisiolle tehty lyhyempi Huolehtivainen rakastaja, jossa oli Tommilakin mukana toisessa pääroolissa. Kommunismin kiemuroita ja aatteenpalon ilmentymiä kaksikko lähti yhdessä käsikirjoitukseksi työstämään, ja kyllähän niitä ideoita ainakin tuntuu riittäneen, eikä elokuvaa ainakaan tapahtumiensa suhteen voi väittää yksipuoliseksi epeliksi. Täysin toinen juttu onkin, sulautuvatko nämä kovat käänteet ja kummalliset kamppailut yhtenäiseksi ja vauhdikkaasti rullaavaksi menopalaksi. Omasta mielestä toverusten touhuissa niinkin paljon on sitä töksähtelevyyttäkin havaittavissa, ettei ainakaan tee mieli miksikään nappisuoritukseksi noin sujuvuuden ja viihdyttävyyden kannalta kehua. Sinänsä kierrokset korkeina käyvät viimeisille hetkille saakka ja virtaa paasaukseen riittää, mutta meno siitäkin huolimatta hiukkasen hiipuu ja viimeisellä kolmanneksella vetovoima vähenee.

No, jos katsoja ennen lopputekstejä pienimuotoisen uupumisen saa koettavakseen, niin voinee veikkailla, ettei Tommila ruudun toisella puolella ole ainakaan helpommalla hommastaan selviytynyt. Jo pelkkä ilmeily itsessään vaikuttaa uuvuttavalta urakalta otoksesta toiseen, mutta kun päälle heitetään jatkuva ylikuumeneminen ja räjähdysherkkien tunnetilojen tulkitseminen, niin lienee kohtalaisen kuluttava osa kyseessä. Reiman tuntema rankka ahdistus nyky-yhteiskuntaa kohtaan ei ainakaan jää piiloon, vaan sen monimuotoiselle purkautumiselle omistetaan elokuvasta iso kimpale ja tässä työssään Tommila onnistuukin mainiosti ja vaikka mainitsinkin, että ennen lopputekstejä suurimmat huvitukset ovat hälvenneet, niin kyllähän tätä yhden miehen epätoivoista kamppailua katsellessa monta hauskaa hetkeäkin ehtii kokemaan. Hahmossa on toki selkeästi surullisempikin puolensa, kun vain harva ymmärtää yksinäisyyteen karkotetun kulkijan sieluntuskaa. Sanottavaa kyllä kaverilla riittäisi ja kumppania kaivataan, mutta kukaan ei kiinnostu, joten aina vain kapeampi kuja vie syrjäytymiseen ja sen mukana seuraaviin synkkiin päätöksiin. Toteutustapa kuitenkin on siinä määrin reippaan ylilyönnin karsinaan kelpaava, ettei Reiman tukalasta tilanteesta mielessä suurta surua synny, vaan sisukas sota tuulimyllyjä vastaan on monin paikoin hykerryttävää vilkuiltavaa.



Jälleen voinee perustellusti heittää sekaan varoittelut, että jos sattuu olemaan yliherkkä voimasanojen viljelylle ja päättömälle karkeuksien kiroilulle, niin kenties Back to the USSR ei ole korville mitään mieluisaa kuultavaa. Normaalin elokuvan kiroilukiintiö taitaa täyttyä jo ensimmäisten kymmenen minuutin aikana, eikä kova kielenkäyttö siihen todellakaan seisahda. Muutenkin kuultavakseen saa melkoista möykkää kovilla kierroksilla ja myönnän itsekin, että jatkuva pöyliminen ja äänekäs älämölö kyllä kysyy jo katselukuntoa, enkä ainakaan tällaisen huumorilajin suurimpiin ihailijoihin tunnusta kuuluvani. Onneksi välillä on vähän muutakin mielessä, joten niitä hengähdyshetkiäkin paikoitellen tulee tielle, mutta yleisesti ottaen kavereissa kyllä virtaa riittää. Riehakasta sekoilua ja toikkaroinnista toiseen tallailua on luvassa roppakaupalla, ja jos nämä kommellukset tumman huumorin sävyssä eivät sattuisi maistumaan, niin lienee parasta jättää Reiman viimeisen vinkeän koitoksen katselu kokonaan väliin.

Ennen pitkää tai oikeastaan hyvinkin nopsasti sanoista päästään tekoihin, mikä yleensä tarkoittaa vähintään jonkinasteista käsikähmää, mutta yleensä asioilla on tapana karkailla käsistä kohti hurjempia kurimuksia, mikä sinänsä kotisohvalla pötköttelevän kannalta on ihan kiva juttu. Tulee siis mukaan tiukempaakin toimintaa kummallisilla koettelemuksilla maustettuna ja kaikkea hämmentää miltei jatkuva päätön sekoilu. Ilmassa on väkivaltaista värähtelyä ja päät ties missä sosialismin huuruisissa houreissa operoidessa sattuu ja tapahtuu sivullisillekin, eikä vauhtiin päästessä ole aikaa alkaa uhreja erottelemaan. Virkavaltakin saa jäädä kommunismin uuden tulemisen pyöriin ja moni muukin joutuu tuntemaan nahoissaan aatteen nousun. Kimpaantumisten ja painivääntöjen lisäksi pitää rallitaivaltakin päästä kokeilemaan, mutta kuten Reimalla noin yleensäkin käy, niin eipä tämäkään erikoiskoe ihan putkeen mene, vaan kiihdyttely huipentuu komeisiin kieppeihin rinnettä alaspäin rullaillessa. Lannistuminen ei takaiskuista tai mustelmista huolimatta tule kyseeseen, vaan meno vain kovenee, vaikka usko aatteeseen sattuisi heikkona hetkenä hiukan horjumaan. Aina vain tuntuu jostakin löytyvän entistäkin pöhkömpi suunnitelma ja kenties niitäkin käsittämättömämmät keinot ajatusten toteuttamiseen. Mukaan vielä salaperäisiä reissuja synkille seuduille ja muuta vivahdetta, niin siinä mielessä monipuolinen ja vauhdikas viihde-elämys on kasassa. Valitettavasti toteutus ei reippaista ideoista aivan parasta lopputulosta ruudulle tuo, mutta kyllähän rellestys näinkin kelpaa.



Tällekin levylle on laitettu Halosen haastattelu, jolla on mittaa minuuteissa sellaiset 14 kappaletta ja siinä ajassa ehditään hieman avaamaan asiaa jos toistakin. Ensinnäkin elokuvaprojektiin tarttumista oli innoittamassa teatterin tekemisen hankaluus, sillä kuukausien raadannalle ei saanut kunnollista palkkiota. Elokuvien puolella taas tuntui olevan paremmin mahdollisuuksia erilaisille ideoille ja Halonen tuumii myös, että näyttelijöiltäkin pystyi vaatimaan enemmän. Tarina täytyi toki keksiä sekä kirjoittaa, ja sen hämyisempää puolta ammennettiin kotimaisen kirjallisuuden innoittamana. Tommila oli sattunut lukemaan Jarkko Laineen romaanin Vampyyri eli miten Wilhelm Kojac kuoli kovat kaulassa, mistä saatiin idea vampyyrisivujuonelle. Noin komedian kannalta nämä osiot ideoineen vaikuttivatkin lupaavilta, mutta Halosen näkemyksen mukaan varsinainen sisältö puuttui. Aiheita pohtiessa mielessä pyöri sosialismin romahdus, mikä oli aikakauden suurimpia tapahtumia. Pienoisen sattuman sekä erilaisten ajatusten törmäilyjen kautta saatiin Lenin elokuvaan vampyyriksi ja sitä kautta vihjausta, että kenties päivinä muina tinkimättömämpi sosialismikin vielä tekee toisen tulemisensa maan päälle.

Alkuvaiheessa rahoitus näytti järjestyvän varsin näppärästi ja ilman isompia kitkoja, mutta sitten käsikirjoituksesta innostunut henkilö päätyikin jänistämään ja piti katsella muihin suuntiin markkojen perään. Niitä saatiin keräiltyä kokoon kohtalaisen pieni kasa, koska Halosen mukaan tuotanto maksoi lopulta 35000 markkaa. Etenkin jälkituotannossa varojen vähyys vaivasi ja leikkaus päädyttiin toteuttamaan hätäisesti. Ohjaaja myöntää, ettei toiminta muutenkaan kaikilta osin erityisen ammattimaista ollut tuolloin, mutta juttujen perusteella hyvä joukko saatiin kasaan yhdessä tekemään. Vaikka pienellä budjetilla hääräiltiin varsin erikoisen tarinan parissa, niin lopulta porukka pääsi pikkuisen kauemmaskin elokuvaansa esittelemään ja markkinoimaan. Tuolloin Cinema Mondo oli juuri aloittanut levitystoimintaansa ja Back to the USSR sai melko maltillisen levityksen kotimaassa. Kuitenkin kävipä niinkin, että ryhmä lähti teoksensa kanssa Cannesiin erikoisen julkisuuskampanjan kanssa ja tapahtuma tuotteli levityssopimuksen Yhdysvaltoihin sekä muitakin hyviä muistoja kotiinviemiseksi.



Aika hämmentävä koettelemus kaikkineen Reiman riehumisista raapaistaan kasaan, mutta minusta Halosen muutamaa vuotta tuoreempi Joulubileet on komediana eheämpi ja läpi linjan hauskempi. Sitä tulikin joulukuun puolella kehuttua ja kenties lyhyemmästä kestosta johtuen kaverusten kesäinen joulujuhlistelu ei möykkäämisineen simahda samalla tavalla kuin Reiman tuskien taival. Kitinöistä huolimatta nämäkin harharetket ehdottomasti plusmerkkisinä mieleen jäävät ja muistoihin tallettuu useampia hassuja hetkiä sekä pöhköjä päähänpistoja, eli luulisinpa vähäsen vinksahtaneiden viihdykkeiden ystävien osaavan arvostaa kaverusten kohkauksia. Rinnassa palaa polte maailmaa muuttamaan, mutta täysin eri asia on, onko ryminässä sitä järkihippustakaan mukana. Toisaalta silloin tällöin tiettyjen pienpuoluetyyppien sekä muiden sekalaisten sitoutumattomien sankarien poliittisia mielenilmauksia ja pyrkimyksiä seuraillessa mielessä hyörii ja pyörii jokseenkin vastaavia tuntemuksia kuin Reiman suurta taistoa suu virneessä ja mieli vinksahtaneena tutkiessa. Niissäkin usein tuntuu käyvän niin, että kiihkosta ja rähinästä huolimatta tavoitteet eivät suurempaan suosioon pääse leimahtamaan, mikä sinänsä saattaa olla lähinnä positiivinen juttu noin yhteiskuntarauhan kannalta. No, ehkä aivan kaikkea ei ole todellisemman maailman paikallispolitiikassa vielä nähty, koska kunnallisvaalit tässä pikkuhiljaa lähestyvät, mutta missäpä luuraa kotikunnan kommunistivampyyri äänestettäväksi, kysynpähän vaan...?



Back to the USSR (1992) (IMDB)