torstai 28. toukokuuta 2015

Lucky Luke

Kesäisten iltojen kepeän katseltavan toivossa päädyin täydentelemään Terence Hill -kokoelmaani jykevällä yhdeksän levyä sisältävällä laatikolla, joka lupailee runsaat yhdeksän tuntia lännenviihdettä Hillin astuessa tunnetun revolverisankarin saappaisiin. Onhan näitä sarjakuvia tullut nuorempana versiona lueskeltua siinä määrin ja piirrossarjaakin katseltua, ettei mistään täysin vieraasta hepusta ole kyse. Luckyn seikkailuja lienee Terencekin selaillut niinkin paljon, että innostui tekijöiltä tiedustelemaan suostumusta elokuvaversioon, jonka Hill päätyi itse myös ohjaamaan. Ainakin ennakkoon Hill Lukena vaikuttaa ihan hyvältä ajatukselta, mutta sittenhän sen näkee, miten onnistutaan.

Ennen elokuvaseikkailua palaillaanpa vielä pohjoismaiseen DVD-kokoelmaan hetkiseksi, sillä se saattaa hieman hämäävä olla sisällöltään. Hill siis päätti jatkaa seuraavana vuonna Luken saappaissa samannimisen televisiosarjan merkeissä. Tätä tuotettiin kahdeksan noin 50-minuuttista jaksoa, jotka esitettiin 1992. Kaikki jaksot löytyvät samasta laatikosta elokuvan kanssa. Epäselvää on lähinnä se, että kotelo antaa ymmärtää elokuvan olevan sarjan avausjakso nimellä Daisy Town. Tavallaan kai eräänlaisesta pilottijaksosta onkin kyse, mutta koska tämä IMDB:n puolellakin erilliseksi elokuvaksi on merkkailtu, niin käsiteltäköön sellaisena. Sarjaa on aikomuksena seurailla juurikin kesäiltojen kevennykseksi rauhalliseen tahtiin, joten siihen palaillaan sopivan hetken koittaessa.



Vaikka siis elokuvaversio onkin kyseessä, niin silti ainakin tämä julkaisu alkaa televisiosarjan tekstijaksolla, mutta ehkei siitä tarvitse enempiä valitella, sillä varsin sopivaa kuvastoa se tarjoilee. Tasangoilla laukkaillaan tunnuskappaleen soidessa taustalla. Luke (Hill) tunnetaan salamannopeana pistoolitaiturina, mutta pienoista tuskailua se varjonsa voittaminen näyttää hänellekin olevan. Joka tapauksessa avauspätkä tekee kohtalaisen selväksi, että suu virneessä ja pilke silmäkulmassa tässä ollaan lännenelokuvaa tekemässä. Tylympää menoa haikailevat voivatkin harkita pysäytysnappulan painelua, sillä kepeällä sävyllä jatketaan.

Kalenteria rullaillaan reilut sata vuotta taaksepäin, niin päästään 1800-luvun loppupuolelle. Arizonan osavaltio saa toimia näiden tarinoiden näyttämönä. Sopivassa välissä hypätään kyytiin, sillä menossa on tuikitärkeä tapaaminen alkuperäisasukkaiden sekä ratsuväen välillä. Väsynyttäkin väkeä mukana roikkuu, mutta päästäänhän sitä sopimustakin väsäilemään. Tavoitteena olisi, että uudisraivaajat saisivat kulkea vahingoittumattomina heimon maiden halki ja kauttakulkijat taas puolestaan jättäisivät biisonit rauhaan. Näillä mennään kummankin osapuolen ollessa tyytyväinen ja sovittuja juttuja sopii musiikilla sekä piiputtelulla hiukkasen juhlistellakin. Taitaa vain päällikön piipusta löytyä tujua tupakkaa, joka tottumattoman keuhkoputkistossa pikkuisen ärhentelee.



Halukkaita uusien seutujen asuttajia kyllä riittää ja kulkuetta matkaa kovissa oloissa. Eräskin porukka hiekkaisten tuulten tuiverruksessa seisahtuu ihmettelemään kurimuksessa kasvavaa päivänkakkaraa. Kyseinen kukkanen kuitenkin kertoilee, että maaperässä jotakin hedelmällistä eloa esiintyy, joten niille paikoin isketään kyltti, johon kirjaillaan Daisy Town. Olisihan siinä enemmänkin urakkaa luvassa ennen kuin aavikon keskellä valmis kaupunki seisoo, joten joutilas jahkailu sikseen ja tuumasta toiseen. Hieman riehakasta on tämä rakentelu, mutta saadaanhan siinä samalla taloja sekä erinäisiä liiketilojakin aikaiseksi.

Pitkää aikaa ei tarvitse odotella, että saataisiin vähän viihdettä kaupunkiin. Lotta Legs (Nancy Morgan) kumppaneineen asettuu myös Daisy Towniin ja siitä lähdetäänkin käymään läpi tyypillisen villin lännen kaupungin kehityskaarta. Hieman pelkistetysti ja reilusti vauhditettuna toki. Syntymää seuraa tietenkin hurja nuoruus, joka tuo tulitaistelut kaupungin kaduille osaksi arkipäivää. Ryöstelyä, rähinää ja surmaamista seuraa, eikä se enää olekaan kaikkien kaukaa uutta elämää etsimään lähteneiden mieleen. Rauha ja turvallisuus kaikkoavat räyhääjien lisääntyessä. No, joillekin tämä yhteisön levottomampi tila on se kolikon parempi puoli. Hautausurakoitsija ainakin pystyy kultaisista päivistä nauttimaan, kun asiakaspulaa ei tarvitse kärsiä ja riehuminen tuntuu jatkuvan. Yhden onni on ja niin edelleen..



Läheisillä tasangoilla ratsastelee heppu valkeissa vaatteissa allaan valkea heppanen. Näin saadaan viimeinkin Lucky Luke ja uskollinen ratsu Jolly Jumper kuviin. Kaksikko kaartaa kaupunkiin ja ainakin joidenkin korviin jutut Luken vilkkaasta asekädestä ovat kiirineet. Saluunassa sattuvat sopivasti epäviralliset ampumakisailut pyörimään, kunhan ei pianistia päiviltä paukutella ja sekaan Lukekin päätyy ihmettelemään. Pitkää aikaa janoinen matkaaja ei ehdi henkeään haukkaamaan, kun jo haasteita halutaan heitellä. Olisikohan aika astella ulkotiloihin selvittelemään tiettyjä asioita? Selväähän se, miten näissä mittelöissä käy. Näytöksestä vaikuttunut yleisö päätyykin pyytämään Lukea turvaamaan Daisy Towniin lakia ja järjestystä.

Daisy Townin lainvartijan homma ei turvallisinta puuhaa ole ja näyttää siltä, että aiempien yrittäjien haaveet eläkepäivistä ovat jääneet toteutumatta. Melko moni on saanut lyijyä rintatähteensä ja sitä kautta pikaisen sekä lopullisen irtisanomisen. Onkin helppo uskoa, ettei halukkaita jonoksi asti ole, mutta Lucky ottaa pestin hoidettavakseen. Kuukauden tyhjillään odotellut toimisto kaipaa pikku putsausta, mutta kyllä siitä tositoimiinkin kotvasen kuluttua päästään. Lucky ei jää vierestä laittomuuksia seuraamaan, vaan haukkaa hanakasti kiinni pieniin sekä suuriin rikkomuksiin. Korttihait, varkaat, asesankarit ja muut häiriköt alkavat pikaisella vauhdilla kadota katukuvasta Luckyn täyttäessä läheistä vankilaa innokkaasti. Ehkä toiminta on jopa liiankin tehokasta, sillä alkaa ilmenemään mielipiteitä, että kaupungista kaikkea eloa ja iloa ollaan kovaa vauhtia pyyhkäisemässä välittömien vankeusrangaistusten uhalla pois.



Hautausurakoitsijan rahakkaat päivät alkavat olla mennyttä elämää, eikä saluunassakaan enää riemu ja laulu raikaa. Lieveilmiöiden mukana lähti vähän liikaakin riehakkuutta. Toisaalta suuren vankimäärän seurauksena Luckyn vanhat viholliset, eli Daltonin neljä veljestä lasketaan vapauteen. Pahamaineinen veljesjoukko ratsastelee kohti kaupunkia Ennio Morriconelta lainatuin sävelin. Pienin taitaa tässäkin tapauksessa olla pippurisin, eli Joesta (Ron Carey) eniten palkkiorahaa on lupailtu. William (Dominic Barto) ja Jack (Bo Greigh) ovat palkkioiden perusteella vakavasti otettavia rikollisia, mutta Averell (Fritz Sperberg) taas...niin, no...tuskinpa kukaan ammattimainen jahtaaja viitsisi vaivautua parin dollarin takia. Joukon tumpeloa tuskin tarvitsee tämän enempiä arpoa. Selvää on myös se, ettei tämä nelikko jaksa katsella rauhanomaisen kaupungin menoa, vaan aikomukset ovat pahoja. Lisäksi Joe tahtoisi tasailla tilejä Luken kanssa, mutta millaisia velmuiluja puolin ja toisin keksitäänkään...?


Erilaisia versioita pikaisesti katselun jälkeen selvitellessä silmiin pisti ikävästi elokuvan melko heikko pistekeskiarvo (5,0/10) IMDB:n puolella. Tällaisilla tähdityksillä juhlivat elokuvat ovat usein varsin tylsää tavaraa ja esimerkiksi moni Spencerin ja Hillin mielestäni selvästikin vaatimattomampi esitys on paremmat arviot keräillyt. Suurimmaksi syylliseksi arvelisin sitä, että monien mielestä Hill ei ole välttämättä ollut kovin uskollinen lähdemateriaalille ja se on saattanut aiheutella närästelyä. Jos elokuvaa tarkastelee pelkästään kevyenä lännenkomediana, niin edustaahan se pitkälti varsin viihdyttävää menoa. Hillin omasta filmografiastakin löytyy mielestäni selvästi väsähtäneempiä teoksia, jotka käyvät ikävystyttämään paljon raskaammin.

Omalla kohdalla tilanne on tosiaan se, että vuosia on vierinyt luvattoman paljon siitä, kun viimeksi oli Lucky Luke -sarjakuva hyppysissä. Siispä siis jätän väliin Hillin version tarkemman vertaamisen sarjakuvaan. Ehkä sen uskaltaa sanoa, että Hill on astetta tai paria kiltimmällä linjalla yleisen sävyn suhteen ja hahmossa on enemmän pehmeyttä. Sitä voi myös miettiä, että olikohan Terence päälle 50-vuotiaana vähäsen myöhässä näihin saappaisiin loikkaamassa? Ehkä Lukelle luonteva vetreys ja terävyys olisi onnistuneemmin löytynyt vaikka 1970-luvun Hillistä? Muutenkin Hillin aiemmille hahmoille tyypilliset vauhdikkaat sekä lennokkaatkin liikehdinnät ovat kohtalaisen vähäisessä roolissa. Harmi sinänsä, sillä olisihan niille paikkoja helposti löytynyt.



Vaikka Hill ei täysin nappivalinta osaan olisikaan tai Lucky Lukesta kertovaa elokuvaa muutenkaan tekemään, niin itse kyllä olen mielissäni siitä, että hän lähti sitä kuitenkin puuhaamaan. Positiivisia värähtelyjä helposti nousee näitä kohtauksia katsellessa. Lännenelokuva ei 1990-luvun alkupuolella suosionsa huipulla ollut ja ehkä vielä vähemmän komediallinen sellainen, mutta tämä katsoja kiittelee, että Hilliä ja kumppaneita kiinnosti kuitenkin. Muutenkin Hillin ohjaukset ovat hyvin western-voittoisia, sillä pari uusinta vuodelta 2009 ovat televisiolle tehdyt Doc West ja Doc West II. Sitten on tietysti Terencen ja Budin viimeinen yhteinen elokuva Troublemakers, jota en vieläkään ole onnistunut lisäilemään kokoelmaan. Näiden lisäksi Hill vastaa Lucky Luke -sarjan kolmen jakson ohjauksesta. Ainoastaan debyyttiohjaus Don Camillo vuodelta 1984 seikkailee kauempana villin lännen tasangoista. Toivottavasti ainakin osa näistä tarkemmin vielä blogissa vierailee...


Aiemmin tuli vihjailtua, ettei Hill välttämättä itse enää tuolloin vetreimmässä hutkintakunnossaan ollut, eikä monestikaan mätkeeseen osallistu, mutta sepä ei onneksi tarkoita elokuvaa vailla nyrkkinujakointia. Kaupunkia pystyttäessä päästään kohtalaisen helposti joukkotappelun makuun, eivätkä pahasti keskeneräiset rakennelmat ole minkäänlainen este paikkojen tuhoamiselle. Lucky tosin luottaa enemmän revolveriinsa, joten viuhuvaa pistooliakin annostellaan silloin ja tällöin. Lopusta tekisi mieli vähän napista, sillä selvästi katsojaa johdatellaan odottelemaan suurta yhteenottoa, kun vartoillaan, että mitä kauheuksia se aamuaurinkoinen mukanaan mahtaakaan tuoda. Skaalaa kutistetaan kovasti ennen kuin päästään vauhtiinkaan, mutta eihän Leonen ja Morriconen jalanjälkiä seurailevalle tulitaistelulle kovin vihainen tahdo olla. Kaikkiaan tämä hurjisteleva puoli elokuvasta hoidetaan varsin kiltillä kuvastolla. Hillin muissa elokuvissakin on nähty selvästi riehakkaampaa menoa, eli jos tiukempaa taistoa toivoo, niin muita vaihtoehtoja kannattanee katsella.

Huumorikaan ei sieltä hersyvimmästä päästä ole, mutta pikkukivaa hassuttelua ja jekkuilua harrastellaan läpi elokuvan. Pieniä vaihtoehtoisen historian tuikahduksiakin esiintyy, kun vaikkapa amerikkalainen jalkapallo keksitään tappelunujakassa ja teiden päällystäminen höyhentervauksen tai tervahöyhennyksen yhteydessä. Näiden hitusen vinksahtaneiden tietoiskujen lisäksi irrotellaan tuhoisan kehityksen ennustuksilla kuvien karkaillessa vuosikymmeniä aikojaan edelle. Näistäkään ei tee mieli katkerasti tilitellä, vaan eivätköhän nuokin elokuvan löysäpipoiseen linjaan sopeutumaan saada. Paikoitellen sinne sarjakuvamaisuuden suuntaan hassutellaan kohtalaisen kömpelöin keinoin, eli tahtoo sanoa, että vähän viimeistellymmäksi tiettyjä juttuja olisi voinut viilailla. Mitenkään päättömästi ei roiskita ympäriinsä, vaan paketti pysyy kohtalaisen hyvin kasassa muutamasta irtiotosta huolimatta.



Letkeän ja rennon menon lisäksi nautittavuutta nostattelee selvästi kuvatarjonta. Esimerkiksi avauskohtausten valkopilvisten sinitaivaiden viehättävyyttä ihastellessa käy mielessä, että elokuvajumalat ovat kuvauspäivinä olleet suosiollisia. Hill on päätynyt ikuistamaan välikohtiin tutunnäköistä aavikkoista kalliomaisemaakin, jota mielellään vilkuilee. Lännenelokuvilleen sydämensä ainakin osittain menettänyt osaa myös arvostaa sitä tunnelmakuvaosastoa, jossa ratsastellaan upeiden taivaiden alla, kahvitellaan nuotiolla ja illalla hiljennytään mietiskelemään yötähtien hiipiessä ylle. Sepä ei haittaa yhtään, että tarinankuljetus voidaan laittaa lyhyelle tauolle ja poiketa tällaisille sivupoluille. Montaa minuuttia ei tarvitse uhrata, mutta vaikutus on kohtalaisen suuri katsomossa ja näitä välähdyksiä muistelee oikein mielellään uudelleenkin.

Minun ei ainakaan ole lainkaan vaikea summailla Hillin näkemystä Lucky Lukesta positiivisen puolelle. Ainakin omiin silmiin vaikuttaa siltä, että ensimmäinen puolikas vetää pikkuisen paremmin ja lopun lähestyessä mietiskelee, että onkohan jo vähän venytyksen makua. Näistä ja muista pikkumiinuksista huolimatta vinkkaisin tätäkin elokuvaa lännenkomedioiden ystäville. Hilliltä löytyy toki parempiakin tarjokkaita siinä sarjassa, joten välttämättä ensimmäiseksi suosituslistalle en lähtisi tunkemaan. Kepeistä ja huumorilla maustelluista western-seikkailuista tykkääville luulisi kelpaavan, etenkin jos vielä Terencen tyyli on omaa makua lähellä. Luken seikkailuihin palailen kesän aikana, mutta ehkä sitä voisi sarjakuviakin vaihteeksi selailla ja ottaa hommaksi hankkia kätösiin pari kappaletta niitä ennen kuin sarjan jaksoihin aikanaan uppoudun. Näinpä sitä ehkä osaisi paremmin mahdollisia erojakin hahmotulkintojen suhteen ihmetellä.



Lucky Luke (1991) (IMDB)

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

An American Tail: The Treasure of Manhattan Island (Fievel 3 - Manhattanin aarre)

Siirtyilenpä taas setvimään Fievelin saagaa eteenpäin, etteivät pääse aiempien koukerot liikoja mielestä hiipumaan. Ensimmäisessä elokuvassa lähdettiin surullisissa tunnelmissa Venäjältä kohti Amerikan ihmemaata. Nuhjuisia ja kurjiakin oloja tarjoillut New York ei oikein hiiriperheen suuriin odotuksiin ja unelmiin onnistunut vastaamaan. Seikkailumieltä ja toiveita paremmista päivistä ei lopullisesti maahan kuoppailtu ja niinpä vain toisessa elokuvassa matkattiin villin lännen rajaseuduille onnea ja vaurautta etsimään monien muiden tavoin. Näistä tapahtumista taas jatkettiin tarinoiden kehittelyä televisiosarjassa Fievel's American Tails, kun taas tämä reilusti myöhemmin ilmestynyt kolmas elokuva laittaa pakkia päälle ja peruuttelee aikoihin, jolloin Mousekewitzit vielä kaupungissa asustelivat. No, luotetaan siihen, että niiltäkin kaduilta vielä löytyy kertomisen arvoisia seikkailuja ja kohtahan se selvinnee, millaisia aarteita esiin kaivellaan...

Ensin kuitenkin poiketaan hiirivaltaiselle asuinalueelle, jossa rakennellaan kovasti uutta. Kerrosta kertyy rakennuksiin vastaanottamaan matkaajaa monenlaista. Uusia siirtolaisia kyllä riittääkin, eli eipä aivan hetkessä naapurusto ole hiljenemässä. Päinvastoin, aamullakin on jo kova tohina menossa ja näitä toimenpiteitä sovitellaan laulunkin muotoon. Iloista aherrusta harrastellaan ja Mousekewitzin perhekin käynnistelee uutta päivää. Fievel kertoilee tohkeissaan yökuvistaan, jotka taas villin lännen seikkailuihin ovat vieneet. Tiedä sitten, tahdotaanko jopa vihjailla, että edellisessä elokuvassa koetut seikkailut olisivat olleet unta, unta vain...? No, ehkei nyt sentään sellaista tulkintaa lähdetä julistelemaan.



Stressi taitaa kiusata isähiirtä, sillä kovasti tuntuu äksyilyhaluja löytyvän. Tanya-siskokin pillahtelee toisen kiukuttelun seurauksena. No, toivoa ei tällä kerralla kovinkaan kauas ehditä kadottamaan, vaan pilkistäähän se amerikkalaisen unelman lupaama parempi huominen jälleen jostakin mieliin. Äiti tosin muistuttelee, että kaikkea hassua sitä Venäjällä höpistiin Yhdysvaltojen ihmeistä ja mitä sitä saatiinkaan? Hyvähän se ajatukset on positiivisina pitää ja niin taitaa uskoa moni muukin, sillä reippaat aamulaulelut jatkuvat hyvässä hengessä kadun puolella. Ehkä tunnelmia latistelee se, että isän työ juustotehtaalla on pitkän päivän raskasta raadantaa, eikä vaurastuminen sitä kautta ainakaan kovin läheisessä tulevaisuudessa ole kohdalle kolkuttelemassa.

Fievelin kaveri Tonykin on samaiselle tehtaalle päätynyt hommiin ja nuorempi ystäväinen kovasti tahtoisi työt kanssa aloittaa. Arkielämän raadantaa maistamaan päässyt Tony kuitenkin muistuttelee siitä, että toimettoman huolettomammassa ja vapaammassa elämässäkin ne hyvät puolensa saattavat olla, eli ei Fievelin kannata nuoruuttaan kiirehtiä tuhlaamaan tuotantolinjan edessä. Työarjesta päästäänkin muihin juttuihin, kun maanalainen juna kovasti hiirikaksikkoa ja mukana käpsyttelevää Tiikeriä kiinnostelee. Sinne siis pujahdetaan paikkoja tutkailemaan. Toheloiva Tiikeri miltei päästelee ystäväisensä hengiltä vapauttamalla junan vahingossa kiitelemään. Yliajolta onneksi vältytään, mutta täpärä pelastus tiputtelee jonnekin outoon paikkaan.



Pitkään ei ehditä tämän hämärän onkalon ihmeellisyyksiä selvittelemään, sillä ilmapiiri muuttuu pelottavaksi, mikä taas innostelee pakoon pinkaisemaan. Tilapäinen säikkyminen ei uteliaisuutta mielestä minnekään poistele ja kaverukset päättävät pyytää oppineempaa apua löydetyn luurangon ja viestin tarjoamien mysteerien selvittelyyn. Tietäväisempi hiiriherra osaa arvella, että Manhattanin alla saattaa piileskellä jotakin hyvinkin kiinnostavaa, kenties jopa arvokastakin. Kukapa ei ihan oikeasta aarrejahdista innostuisi? No, Fievelin vanhemmat ovat varsin kielteisellä linjalla. Isä näkee tämän kaiken joutavana hölynpölynä, äiti taas pelokkaana murehtii poikansa turvallisuuden puolesta.

Aivan parista eipä-ei kommentoinnista veikeä hiirulaisemme ei suostu seikkailuistaan luopumaan. Ovelasti Fievel vetoaakin perheen yhteiseen unelmaan. Ehkä tämä retki tarjoaisi juuri sitä haikailtua Amerikan taikaa... Aarrekartta kätösessä voikin olla helpompi ja vauhdikkaampi reitti rikkauksiin kuin päivästä toiseen raataminen. Nyt aletaan puhua kieltä, jota isäkin paremmin ymmärtää ja pikaisesti kielteinen kanta muuttuu kannatusääneksi. Tanyakin tahtoisi mukaan, mutta siihen ei enää venytetäkään myöntymisiä, vaan porukka muista koostellaan. Pieni retkikunta laskeutuukin luolastoja tutkimaan ja arvokkaita aarteita etsimään. Huonompi homma lienee se, että tieto tästä taipaleesta vuodetaan piireihin, joissa välittömästi pahojakin aikomuksia nousee pintaan. Reippaat seikkailijat eivät ole lainkaan tietoisia siitä, että kieroja juonitellaan. ...Ja entä mitä sieltä laajasta tunneliverkostosta lopulta löytyykään?



Sunnutaista valitusvirttä viritellään vauhtiin tässä kunhan ehditään. Valitettavasti tämä kolmas Fievelin elokuvaseikkailu näihin harrasteluihin pakottelee, sillä se ei juurikaan hihkumisia tai riemunkiljahduksia kirvoittele. Tarina ei ainakaan ole sellainen, että jollakin olisi ollut pakottava tarve se yleisölle kertoa näinkin monta vuotta edellisen elokuvan jälkeen. Latteaa, kovin keskinkertaista ja hengetöntäkin menoa katsellessa "miksi?" on jälleen se mieltä kiusiva kysymys. Yritetään lämmitellä uudelleen kohtalaisesti menestyneen rakastetunkin hahmon elokuvasarjaa helpon rahan toivossa? Jälkeä katsellessa tällaiselta ajatukselta ei täysin voi välttyä.

Tarina tosiaan tahdotaan tunkea parin ensimmäisen elokuvan väliin ja samansuuntaista liikettä yritetään, mitä tulee näiden aiempien elokuvien sävyihin ja teemoihin. Vielä ei ole syytä julistaa suurempaa maansurua tai päästää pettynyttä parahdusta ilmoille, sillä osasihan tätä odotellakin. Aivan eri asia onkin, miten näissä sekoitteluissa onnistutaan. Ikävä kyllä tilanne on se, että näitä mietiskellessä ei tarvitse paljoakaan pääkopassa pyöritellä kehuvia tai ylistäviä sanoja. Vähäsen kieltämättä pääsee yllättämään, miten töksähdellen ja kovin kankeasti eri elementtejä toisiinsa lätkitään kiinni. Ehkei sentään täysin vailla päätä ja häntää yritetä poukkoilla tunnelmasta toiseen, mutta toivotunlainen sujuvuuskin puuttuu.


Enemmän tässä kallistellaan kuitenkin ensimmäisen osan suuntaan, mitä teemoihin tulee, mutta niitä on yritetty vähän väkinäisesti toteuttaa hauskemmin ja kepeämmällä otteella. Mitään hyvää tai innostavaa seikkailua tästä ei synny millään, vaan ennemmin ihmettelyä siitä, keille elokuva ensisijaisesti on tarkoitettu. Muutama seikka saa olettamaan, että katsomon nuorinta laitaa tavoitellaan, mutta sitten taas mukana on kohtalaisen reippaasti niiden vaurastumishaaveiden nurjemman puolen pyörittelyä. On vaikea nähdä vaikkapa reilusti alle kymmenvuotiaiden saavan paljoakaan irti seuraillessaan, miten toisia riistetään ja painostetaan raatamaan aina vain enemmän. Toki näitäkin on yritetty jossakin määrin hassuiksi viihteellistää, mutta sepä heittää jälleen uusia kysymysmerkkejä mukaan. Esimerkkinä vaikkapa lahjuksia mielellään nautiskelevat poliisit, jotka käskystä mukiloivat "ongelmatapauksiksi" mielletyt työntekijät hiljaisiksi. Onnistunutta huvittelua näistä ei juurikaan irtoa, vaan mieltäisinpä nämä sinne hiukkasen kiusallisten töksäysten kerhoon. Fievelin isäkin huomaa, että mustalle listalle pääsee kovin helposti, kunhan avaa suunsa väärässä paikassa ja Tonylle selviää, että unelma rikastumisesta karkaa taas askeleen kauemmas, kun koko viikon palkka jätetään makselematta kymmenen minuutin myöhästelystä ja kaupan päälle uhitellaan potkuilla. Hmmm...jotenkin tulee tuntemuksia, etteivät nämä tällaiset aivan vetävimmästä päästä ole vaikkapa viisivuotiaille, mutta eipä olisi ensimmäinen kerta, kun arvailuni menevät pahastikin puihin.



Samansuuntaisia juttuja huomaa pohtivansa, kun loppupuolella päästään oikein kunnolla lietsomaan muukalaispelkoja. Juustotehtaan johtoporras näkee hyödyllisenä esittää alamaailman asukkaat todellisena vaarana ja siitäpä vain uhkakuvilla revittelemään. Propagandamylly jauhaa, miten vieras kulttuuri tuhoaa kaiken kauniin ja hyvän, eikä siitä enää ole pitkää matkaa soihtujen syttymiseen ja mielensä menettäneeseen väkijoukkoon. Vainojen päästessä vauhtiin voi kysellä, että minne katosikaan se Yhdysvaltojen yhteisöllinen yhtenäisyys, jota alle tunti sitten aamulaulelun merkeissä julisteltiin. Oliko se eri kulttuurien sujuva rinnakkaiselo sittenkin vain pelkkää pintakiiltoa, joka kevyellä rapsuttelulla korvautuu pelolla ja vihalla? Tunkeilijoita pohdittaessa silläkään ei taida olla paljoakaan merkitystä, mikä porukka oli alkuperäistä asutusta ja ketkä rantautuivat vasta myöhemmin. Näitä vainoja kuvaillaan jo tummemmissa sävyissä, mikä sinänsä onkin ihan asiallista, mutta edelleen laittaa miettimään, ettei tosiaan ehkä ihan pienimmille sitä antoisinta animaatiota edusta.

Varsin lyhyeksi jäävä aarreretki taas antaa mahdollisuuden vauhdikkaampaan seikkailuun, mutta hiukkasen heikosti näitäkin tilaisuuksia hyödynnellään. Aivan alkuun vyörytetään Indiana Jonesin reissuista tuttua ansarataa, kun sulaa laavaa hyökkää päin näköä, nuijakuja huitoo menemään, juoksupiikkimatto yrittää tassuset repiä, eräitä tulevaisuus neulatyynyinä odottelee ja kaulankatkontasilppuritkin viuhuvat vauhdikkaasti. Melkeinpä voisi tokaista, että ne huimimmat seikkailut ovat tämän elokuvan osalta tiivistetty kyseiseen kauhukokoelmaan, eikä muuten mitään erityisen muistettavaa ole sillä osastolla tarjottavanaan. Jos sitä vipellystä ja tuimaa taistoa kaipaa, niin eihän tässä esitetä mitään sellaista, jolla edelliselle Fievel-elokuvalle mitenkään pärjättäisiin.



Yleistä tympääntymistä lisäilee sekin, että hahmojen suhteen ollaan hukassa. Yhtenä hetkenä tyypit ovat heittämässä pyyhettä lopullisesti kehään, sitten seuraavana taas kaikki kirkastuukin. Etenkin nuo helpot lannistumiset tuntuvat kovin vieraalta samaisen hiiriperheen muita vaiheita seuranneelle. Samaa voisi väittää ulkoisen olemuksen suhteen. Fievelkin näyttää parissa kuvassa jotenkin riutuneelta ja sisäisen pilkahduksensa kadottaneelta aiempiin ilmentymiin vertaillessa. Fievelin ääninäyttelijä on ymmärrettävistä syistä vaihtunut, mutta suurin muutos huonompaan on aivan muualta lähtöisin. Yleisestikin hahmojen ilmeily on paikoitellen oudon yliampuvaa, mikä tavallaan sopii töksäyksestä toiseen -linjaan, muttei katsojan hommasta herkkua tee. Jos Tiikeriä toivoo lisää kuviin, niin mielestäni tämä elokuva ei oikein niihin toiveisiin vastaa. Alkupuolella hän vaikuttaa kovin irralliselta sähellyslisäykseltä tuomaan kaoottista vilskettä kuviin. Myöhemmin taas unohtuu pitkäksi ajaksi, eikä muutenkaan onnistu erityisen muistettavaa näyttäytymistä tekemään.

Jos hahmoissa on havaittavissa toivomisen varaa jättävää piirrosjälkeä, niin samat puutteet ovat yleistettävissä taustoihinkin. Vähän karkealta vaikuttaa ja siltä, ettei paljoakaan ole tahdottu panostaa. Aiempi lännenseikkailuhan sisältää enemmänkin silmiä miellyttelevää kuvitusta, jossa vaikuttaisi olevan yritystäkin, mutta kolmas lisäys jättää hyvin viileät tuntemukset. Jälkikäteen kuvakaappauksia pyöritellessä tämä mitättömyys ja latteus pääsi tulemaan paremmin esille, koska joukosta ei montaakaan napsausta löydy, jotka hienoiksi koristeluiksi mieltäisi. Siitä ei pääse mihinkään, että visuaalinen ilme on kohtalaisen köyhä.


Ensimmäisen osan tummat katukuvat ovat kirkastuksen toki kokeneet, mutta eipä sekään elokuvan eduksi täysin toimi, ellei tahdota esittää sen amerikkalaisen unelman olevan vain pinnaltaan kirkasta ja iloista huttua. Joka tapauksessa mielestäni ensimmäisessä elokuvassa visuaalinen ilme ja surumieliset teemat laitettiin kulkemaan sujuvammin käsi kädessä ja kolmas roiskaisee minne sattuu. Sinänsähän ihan kiinnostavia asioita tässä pyöritellään, mutta ne sitten vesitellään kevennyksin tai yritetään epätoivoisesti ujutella vähemmän sopiviin väleihin. Kun tätä kankeaa ja ankeaa vääntelyä sekä kääntelyä tutkailee tunnin, niin alkaa olla kohtalaisen tylsistynyt. Siinä ovat lämpimät tunteet varsin vähissä ja silmät hakeutuvat tuon tuostakin turhankin hitaasti etenevään aikalaskuriin. Hyvistä lauluistakaan ei saa edes tilapäistä riemua, vaan heikkoja esityksiä on luvassa. Heh, ehdinkin jo unohtamaan musiikkipuolen kokonaan, vaikkei katselusta ole kuin pari päivää aikaa. Sekin kertonee jotakin... Määrällisesti lauluja on suunnilleen saman verran kuin aiemmissa ja sama kaavakin tuntuu toistuvan. Pienenä poikkeuksena se, että pahikset saavat oman numeronsa, mutta eipä sekään mitään aplodimateriaalia ole, vaan samaa unohdettavuutta aiempien kanssa.

An American Tail: The Treasure of Manhattan Island ei todellakaan ole elokuva, jota sydämestään inhoaisi ja joka hillittömään raivoon riehaannuttaisi. Se on ennemmin tylsä ja tarpeeton lisäys elokuvasarjaan, eikä synnyttele suuria tuntemuksia suuntaan tai toiseen. Juurikin niitä tapauksia, jotka voi hyvillä mielin jättää näkemättä, eikä juuri mitään menetä. Harmi vain, että hyllyssä odottelee samojen tyyppien tekaisema neljäs osa, jonka ennakoin olevan suunnilleen samantasoinen yhdentekevä huitaisu. Saattaa siis mennä viikko ja toinenkin ennen kuin siihen jaksaa tarttua...



An American Tail: The Treasure of Manhattan Island (1998) (IMDB)