sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Lassie: Flight of the Cougar (Lassie ja puuma)

Ranskan mäkisiltä seuduilta minnepä muualle kuin tutun hauvan sankaritekosia ihmettelemään. Kesäkuussahan yritin lähteä näihin Lassie-elokuviin perehtymään, mutta valinta kohdistui sen verran onnettomaan tapaukseen, että nämä tutkimusmatkat jäivät surkuhupaisan lyhyiksi. No, ainahan voi kokeilla uudelleen, kun pahimmat pettymykset alkavat vähitellen hiipua jonnekin hämäryyksiin...

Toivotaan parempaa menoa tällä kerralla, paljon parempaa! Tuskinpa samanlaista törppöilevää töpeksimistä nyt heti uudelleen silmille lyödään. Jospa näin sattuisikin käymään, niin arvailen, että into ostella näitä lisää alkaa kyllä lopahdella siinä samalla. Runsaassa tunnissahan se selviää, joten tarkistetaanpa, miltä tämä muutamaa vuotta varhaisempi seikkailu vaikuttaa.


Kukapa se sieltä jälleen alkukuviin valppaana jolkottelekaan. Tosin eipä mene pitkään, kun ne ankeat armeijan tyypitkin pääsevät mukaan. Taas Lassie huristelee sotilaiden mukana asuntoautossa, joka toimii myös säätutkimusasemana. Ollaan matkalla kohti Dawsonin purjelentokoulua, joka on lupautunut avustamaan tuikitärkeässä säätutkimuksessa. Karvaisen kaverin kielen onkin tullut aika herätellä auton takaosassa torkkuva Burt, sillä määränpää lähenee.

Burt kuitenkin on tavallaan lähinnä apulainen, sillä tutkimuksesta vastaa autoa ohjaileva Corey Stuart (Robert Bray). Burt on järjestänyt tilaisuuden hyödyntää lentokoulun laitteistoa, sillä hän tuntee koulun omistavan Carolin sekä tämän veljen. Lentokoulu on myös samalla maatila, jonka heppasiin armeijan nelijalkainen avustava tarkkailija alkaakin autosta vapauduttuaan tehdä tuttavuutta.



Ensimmäistä yötä ollaan viettämässä, kun tilalle sattumalta vaeltelee kutsumaton yövieras. Lintujen kimppuun tämän lurjuksen tie vie, eikä tilalla apulaisena toimiva mies pidä tällaisista tihutöistä yhtään. Aamun koittaessa onkin aika napata kivääri mukaan ja lähteä jahtiin. Lassie tietysti lähtee jäljitysavuksi.

Vahva epäilty pahuuksien tekijäksi löytyykin korkeammilta kallioilta. Siellä vaeltelee suurempi ja hivenen vaarallisempi kissapeto. Ammutaan ensin ja ihmetellään myöhemmin. Mikään nappilaukaus ei ole kyseessä, mutta Lassie lähtee kuitenkin pakenevan puuman perään kirmaamaan vailla suurempia pelkoja.



Lassielle selviää, että karkuun lähtenyt puuma on haavoittunut luodista. Viisas koira ymmärtää myös, ettei auta lähteä loukkaantunutta ahdistelemaan ja varmaan senkin, ettei puuma ole oikea syyllinen tilan veritekoihin. Myöhemmin paljastuu, että puumalla on pari pientä pentua, joita se oikea syyllinen uhkaa, kun äidistä ei oikein ole puolustamaan. Niinpä Lassien täytyy puolustussotakin käydä, pitää kiväärimiehet etäällä pesästä ja vähän luimistellen alentua pihvipihistäjäksikin, jotta pystyisi hädässä olevaa perhettä ruokkimaan.

Ensin positiivisuuksia paperille. Onhan se jo suurehko loikka parempaan tuohon viimeksi katseltuun Lassie-elokuvaan verrattuna, että tätähän voi kutsua Lassie-elokuvaksi, eikä ontuvaksi ilmavoimien mainokseksi, johon Lassie on otettu mukaan. Nyt Lassiella on merkittävältä vaikuttavaa puuhaa koko keston ajaksi ja ihmiset jätetään höpöttelemään taustalle sekä sivujuonteita setvimään. Aivan kuin tällaisissa tuleekin tapahtua.



Parin jutun kohdilleen saaminen ei vielä nappisuoritusta tietenkään tee, enkä sellaiseksi tätä ajatellut muutenkaan julistella tai huudella. Heti alussa karvat ja ikävät väreet nousevat, kun töksähtelevä pökkelöinti on säämiesten osalta karkaamassa jo hyvään vauhtiin. Siinä sitä jo ehtii mielessään kiroilla, että ei nyt taas tätä samaa!

Tuntuukin siltä, että kovin väkinäisesti yritetään vääntää menoa lämpöisen ja harmittoman perheviihteen puolelle. Melko outo ratkaisu jättää lapsihahmot samaan aikaan käytännössä kokonaan pois. Oma kokemus Lassie-elokuvista on edelleen sen verran rajallinen, etten vielä pysty sanomaan, onko tällainen tökkivyys lähinnä kyseisenä aikakautena ilmestyneiden elokuvien pulma. Olisi varmaan parempi kokeilla vaihteeksi niitä selvästi vanhempia ja uudempia osia. Josko niissä saataisiin paremmin seikkailuhengestä ja vähän muistakin tunnelmoinneista kiinni.


Parasta tietenkin onkin pääosassa loikkiva sankarikoira, joka tuntuu olevan monta tassuntaivallusta edellä näyttelijätovereitaan. Aina kun sääsössötys tai muu sellainen on käynnistymässä, niin nopsasti toivoo, että josko kävisimme vilkaisemassa, mitä Lassielle kuuluu. Puumaperhe saa toki myös kohtalaisesti ruutuaikaa, samoin tilan hieman vikuroivat hepat. Varsin lyhyt välähdys on suotu pupusille, joita Lassiekin pysähtyy kesken takaa-ajon ihastelemaan. Siinä voisikin olla ainakin omille silmille erinomaisesti soveltuva aihe: Lassie pupuperheen suojelijana. Awwww...!

Jos sen verran tekijöistä mainintaa, että ohjauksesta vastaava William Beaudine vaikuttaa varsinaiselta alansa moniosaajalta. Toki hän oli aiemminkin ollut tekemisissä Lassie-elokuvien kanssa ja monien muidenkin pienemmille suunnattujen teosten parissa puuhastellut. Satojen nimikkeiden filmografia kuitenkin tuntuu kattavan kaikenlaista muutakin. Kauhua, toimintaa, seikkailua, draamaa ja niin edelleen. Sinänsä huvittavaa, että nimi on jäänyt vieraaksi, vaikka monet elokuvat tuttuja ovatkin. Ehkä kyseessä on rutiininomaisesti liukuhihnalta kaikenlaista kamaa puskeva tyyppi, joka ei syystä ja toisesta jää mieleen.

Lassie: Flight of the Cougar ei päätyttyään saa käsiä rikki taputtelemaan, mutta onpahan kuitenkin vähintään semi-sujuva koirahömppä. Pituuttakaan ei ole turhia lähdetty venyttelemään, vaan noin 70 minuuttiin jäädään, mikä on ihan riittävästi. Pitää tosiaan yrittää katsella Lassie-elokuvia jatkossa vähän muiltakin aikakausilta. Saattaa hyvinkin olla, että ne ihastuttavimmat piileskelevät muilla vuosikymmenillä. Tämä nyt menköön sinne keskisarjaan. Silloin tällöin ihastuttelee, mutta liian usein päädytään yhdentekevämmän hutun pariin.



Lassie: Flight of the Cougar (1967) (IMDB)

torstai 25. syyskuuta 2014

My Father's Glory (Isäni kunnian päivä)

Hur hur! Jospa vaihteeksi alkuun valittelisin viilenevistä syyssäistä, sillä sitä paasausta ei varmaan vielä ole tarpeeksi saatu. Pakkasasteiden puolelle lipsahtavat aamut ja jäätävät viimat saavat kyllä iltaisin kurottelemaan niitä aurinkoisempia viihdykkeitä. Lyhyiden ja ainakin jossakin määrin ansaituiksi katsottujen iltatorkkujen jälkeen tahtoo hapuilla hyllystä juuri jotakin sellaista tuijoteltavaksi. Pikaisen valintatuokion jälkeen nopea pujahdus takaisin peiton alle pötköttämään. Ehkäpä vähän kulauteltavaa punaista rintaan omaa lämpöistä hehkuaan nostamaan...

Alkaa vaikuttaa otolliselta ilmapiiriltä ottaa uusinnan kohteeksi oikein kaunis ja miellyttävä kesäinen elokuva Ranskan suunnalta. Jos noissa ei vielä ollut perusteluja riittävästi, niin lisäilläänpä vielä sen verran, ettei se Winnie the Pooh: Springtime with Roo ollut aivan niin rikas autuaan hitaasti lipuvien tunnelmatuokioisten suhteen kuin mielessäni toivoin, niin pakkohan vähän paikkailla. Näin ei jää ainakaan pahasti jäytämään sellaiset menetykset.


Otettaisiinko siis vähitellen suuntaa kohti Ranskan maaseutua, sillä siellä eräs perhe olisi piakkoin valmiina viettämään kesämökkikautta. No, aivan samantien leppoisan mökkiloikoilun pariin ei päästä, sillä ne pakolliset pohjustelut alkukiemuroineen pitää hoitaa pois pyörimästä ja sellaista. Onneksi sekin osasto kelpailee loistavasti.

Kertojana toimii vanhempi versio elokuvan päähenkilöstä, Marcelista. Hän alkaa katsojan iloksi kertailla lapsuusmuistojaan, ja melkoisen kauas menneisyyteen ne kantavatkin. Siirtyillään siis jonnekin 1800-luvun lopulle, jolloin Marcel syntyy Aubagnessa muuttuvien aikojen aikoihin. Uuden ajan ihmeet tulevat voimakkaammin ihmisten arkeen ja kuten kertojakin toteaa, tavallaan vietetään viimeisten paimentolaisten aikakautta.

Nuoren Marcelin isä Joseph (Philippe Caubère) toimii opettajana ala-asteella, äiti Augustine (Nathalie Roussel) taas on ompelijatar. Isän työpaikat vaihtuvat suhteellisen usein, niinpä muuttojakin pääsee kertymään. Kotoa kouluun ei aina ole kovinkaan pitkä matka. Nuori Marcelkin pääsee (vai joutuu?) luokkahuoneisiin aikaansa kuluttamaan ennen kuin ikä ehtii velvoittamaan. Siinä sitä puolivahingossa oppii pikkuisen ennen ikätovereitaan lukemaankin, mikä saa äidin huolestumaan. Pienokaisen aivothan voivat vaikka poksahtaa pois, kun liian nuorena joutuu pääkoppaa niin paljon rasittamaan.



Ennen pitkää Pagnolien perheeseen on tunkemassa uusia tulokkaita. Pikkuveli Paul syntyy muutamaa vuotta myöhemmin. Isän urakin on lähdössä nousukiitoon. Uusi työ Marseillessa odottelee. Niinpä siis pikkukylien rauhasta kaupungin vilskeeseen. Luokkakoon huomattavasti kasvaessa, lisääntyy myös Josephin hermostuneisuus, mutta ei stressi miestä loppuun kuitenkaan käräyttele.

Vuodet vierivät ja lapset kasvavat. Marcelkin pääsee virallisesti aloittelemaan oman uransa oppilaana, mutta oma opettaja ei ole lainkaan innostunut muita selvästi edellä olevasta pojasta. Pagnolien perheen lähipiirissäkin vietellään onnellisia aikoja, kun Augustinen sisaren, Rosen, rakkaus löytyy läheisestä puistosta.



Vähitellen tulee myös ajankohtaiseksi kauemmin kestävä pako kaupungista maaseudun rauhaan. Opettajan pitkä kesälomahan tarjoaa oivan mahdollisuuden tällaiselle. Niinpä Joseph ja Rosen mies Jules päätyvät vuokrailemaan mökin koko kesäksi, jonne perheet muuttokuormineen suuntailevat viettämään leppoisaa ja rauhallista yhteiseloa.

"En minä tiedä..."

Nuorella Marcelilla ei pitkään mene, kun sydän onkin jo niille seuduille menetetty. Kaikenlaista kaunista katseltavaa ja tutkittavaa löytyy enemmän kuin yhdessä kesässä ehtii. Asetetut rajat rikotaan Marcelin ja Paulin toimesta pikaisesti, kun aidan takaa pujahdetaan hieman laajempaan maailmaan. Joseph taas aloittelee metsästysharrastusta tietävämmän Julesin kanssa ja taitaakin pitkästä aikaa joutua tunnustamaan oman kyvykkyytensä rajat, minkä isäänsä kaikkitietävänä pitänyt Marcel ottaa kovinkin raskaasti. Pitäisi pystyä jotenkin auttamaan isää, mutta toisaalta ehtiä hoitamaan omatkin seikkailut tässä kesäisessä taikamaailmassa...



My Father's Glory siis perustuu kirjailijanakin tunnetun Marcel Pagnolin omaelämäkerrallisiin muisteloihin. Tarinahan sai jatkoa jo saman vuoden puolella elokuvan My Mother's Castle muodossa, joka toki on myös pariin kertaan houkutellut katselemaan. Luulenpa, että siitä vielä blogissakin enemmän joskus tulevaisuudessa. Aluksi ajattelin, että katselenpa molemmat peräkkäin tuplailtamana, mutta aloittelun venähtäessä myöhäiseksi ja aamuherätyksen ilkeänä vaaniessa joidenkin tuntien takana, niin eipä-ei sittenkään. Ehkä hyväkin niin. Ei makeaa mahan täydeltä, vai miten menikään.

Pagnolin teoksista on tehty kohtalaisen paljon elokuvaversioita ja muutamasta olen ehtinyt vähän kirjoittelemaankin. Aikomuksena toki on jatkaa jatkossakin näihin tutustumista, sillä vähäisten katselujenkin perusteella voinee olettaa, että niissä on tiettyjä viehättäviä elementtejä enemmänkin.


Niitä mukavuuksiahan on tässäkin tapauksessa saatu 105 minuuttiin mahtumaan enemmän kuin uskaltaa toivoa. Aiheita erinäisille valitteluille ei oikein pääse kertymään, vaikka kovasti yrittäisikin. Ennen kehujen tulvaa sen verran voisin purnailla, että ne metsästysreissuihin liittyvät sivupolut eivät niinkään innostele. Olisi sitä kadotettua kunniaa voinut kai muutenkin yrittää palautella.

Sehän on selvää, että kesäisiä kuvia mielipuuhikseen ihasteleville My Father's Glory on helppoa ja turvallista suositeltavaa. Varsinkin, jos tykkää vielä sellaisesta pienimuotoisemmasta elelyn ilojen rauhallisesta kuvauksesta. Verkkaisesti kumpuilevia sekä kivisiä maisemia tutkaileva alkutekstijakso asetteleekin hyvin taustaa ja tahtia kohdilleen. Eipä niin kiirettä ainakaan rasittavan kohkauksen pariin.



Melkein yhtä selvää on se, ettei tämä samainen elokuvatuokioinen ole lainkaan otollisin valinta arvaamattomien käänteiden sarjatulta, raastavan repivää suhdedraamailua tai toimintatykitystä haikaileville. Ennemmin varmaan pahaakin myrkkyä. Verkkaisten ja vähän viipyilevienkin tunnelmointien ystävät herkutelkoot.

Näihin liittyen voisi varmaan heitellä pari esimerkkiä. Niin monet kohtaukset saavat näennäisen vähäisellä yrityksellä valtavan positiiviset tuntemukset valloilleen. Kaikenlainen mielipaha siinä kaikkoaa, kun seurailee, miten vesilinnut mutustelevat kostuneita leivänpaloja ja samoihin aikoihin kesäisen puiston penkillä kätöset vähän arkaillen hiljalleen lähestyvät. Tai kun samaisessa puistossa vähän myöhemmin tanssahdellaan sadevalssia, eikä pieni vettyminen haittaile yhtään mitään.



My Father's Glory onkin niitä elokuvia, joita ihastellessaan mielessään toistelee sanoja, että tämä lienee juuri minunkaltaisilleni tehty. Onnellinen hymy ei tule vain kasvoille vierailemaan, vaan hiipii sydämeen saakka, eikä sieltä kovin nopeasti suostu kaikkoamaan.

Jotta ei nyt aivan yltiöpositiivisiksi singahdettaisi, niin muistutellaanpa, ettei tässäkään elokuvassa kaikki yhtä sopuisaa yhteisymmärrystä ole, vaan vänkäystä ja vääntöäkin saadaan aikaan. Etenkin Joseph ja Jules hakeutuvat silloin tällöin törmäyskurssille, lähinnä uskonasioihin liittyvien jutustelujen puitteissa.



Ennen kuin katkeria konflikteja kaipaavat ehtivät riemastumaan, niin jäähdytellään sen verran, että erimielisyydetkin setvitään varsin kevyessä hengessä. Aina kun näyttää siltä, että herrat saavat kierroksia koneisiin, niin Augustinen ja Rosen väliintulo pelastaa hyvät välit. Pahiksia haikaileville voi myös todeta, että tästä elokuvasta niitä ei oikein kannata etsiä. Lieköhän suurin sellainen Josephin näkökulmasta pikkukylän pappi, joka oikein mukavalta hepulta vaikuttaa. Vähän kuivaa siis ilkimysosaston suhteen, mutta pääseepä toteamaan, että kerrankin näin. Aivan liian usein väkinäisesti tungetaan mukaan helpon draaman ja jännitteen toivossa näitä, vaikka oikeasti tarvetta ei olisikaan.

Jutusteluahan elokuvasta kyllä löytyy, vaikka mitään rankinta puhetulvaa ei katselijan niskaan kaadetakaan. Enimmäkseen sanailut ovat oikein miellyttävää höpöttelyä. Usein siinä suupieliä nostatellaan. Sekin tosin ilahduttaa, että monesti ne aiheiltaan vakavammat keskustelutkin hoidetaan...no, vähemmän vakavasti.


Sen verran vielä hyppään jatko-osaan, että siinä loikataan pari pykälää haikeampiin suuntiin. Myös muut blogissa kommentoidut Pagnolin kynäilihin perustuvat elokuvat sisältävät tummempia sävyjä, joten voinen todeta, että My Father's Glory on näistä näkemistäni kepeimmän hengen omaava. Ainakin jos muistoihin häilyviin voi luottaa.

Ne muistikuvat kivat toisaalta ovat välillä vähän niin ja näin. Vaikka tämäkin elokuva on aiemmin useampaan kertaankin nähty, niin siitä huolimatta tuli pienoisena yllätyksenä, että kesämökkikuormaa alettiin kasailemaan vasta puolen tunnin jälkeen. Toisaalta todistanee siihen suuntaan, että "venähtävät" alkupohjustelutkin ovat yksi hujaus vain, kun elokuva mukaansa imaisee.


"Tulisin miljonääriksi elämällä erakkona!"

Kun nyt haikailujen pariin päästiin, niin viivytäänpä hetki. Siinä seuraillessa, miten Marcelin unelmien kesän syksy lopulta päättelee, niin vastaavat lapsuusmuistot omasta elämästä hiipivät mieleen. Mökkiyhtäläisyyttäkin löytyy, joten ymmärrän kyllä Marcelin tuskan. No, ehkä itse en suunnitellut karkaavani lähiseuduille erakkoelämää viettämään, mutta kuitenkin... Toisten loisteliaat ajatukset yksinäisestä luolaelämästä kariutuvat, kun lienee selvää, että pienet mikrobipirulaiset vaativat kattavaa kylpemistä, mikä kuivilla kallioilla tuottaa omat hankaluutensa. Ainahan ne katalat kaiken hyvän päätyvät pilaamaan!


"Nähdäkseen sen mikä on näkemättä."

Näitä kuvia katsellessa ymmärtää kyllä helposti Marcelissa heräävän suuremmankin viehätyksen. Vähän kivisillä yrttien kotiseuduilla liikutaan kirkkaan auringon alla, ja sellainen jos mikä näihin syksyn pimeneviin päiviin sopii. Maisemakuvat eivät jää muutamiin taustaotoksiin, vaan ne ovat suunnilleen kaksi kolmannesta kiinteästi mukana. Siinä poikien huolettomia kesäpäiviä katsellessa pääsee ihmettelemään seutujen eläimiä, riehuvaa sekä raivoavaa ukkosmyrskyä, mutkittelevia polkuja, kiipeilyyn kelpaavia puita ja kaikkea muutakin mukavaa.



Muutenkin My Father's Glory on saatu viriteltyä sen verran aidolta vaikuttavaksi ja otolliseen tahtiin eteneväksi, että kutsutuksi kesävieraaksihan siinä itsensäkin tuntee, eikä vain jostakin kaukaa sängystä tuijottavaksi sivustakatsojaksi. Hyvä hyvä, toivonpa, että kutsu esitetään myös jatkossa, sillä tuskinpa tällaiseen kyllästyy.

Voisin vinkkailla, että elokuva on ainakin omiin silmiin ihan hyvää suositeltavaa koko perheen katseltavaksikin. Eipä siellä oikein mitään pienimmillekään haitallista kuvastoa ole. Ilmeisesti ikäsuosituksia laativat tahot ovat samoilla linjoilla, sillä kanteen on lätkäisty kolmonen. Riippuu varmaan enemmän siitä, miten tauotonta tapahtumien sarjaa on tottunut katselemaan.



Tässä niitä ja näitä näppäillessä sellainenkin ajatus puikahti mieleen, että olisi varmaan otollinen aika hankkia jostakin Takeshi Kitanon Kikujiro. Kauan kauan sitten katseltu elokuva ihastutti jo silloin joskus ja luulisin nykyään tykkäileväni siitä vielä enemmän. Jokin kotimainen julkaisijakin voisi ottaa asiakseen hoitaa sen levylle, vink vink... Minullehan saa muutenkin toki suositella kesäisiä elokuvia.

Mitäköhän sitä vielä jaarittelisi? My Father's Glory on elokuva, joka mielestäni onnistuu pitämään yllä lämmintä ja sydämellistä tunnelmaa läpi elokuvan, vaikka välillä toki haikeudutaankin. Siinä tietysti helpottaa sekin, että hahmot ovat tosiaan lähes järjestään varsin pidettäviä, puutteinekiin. Tavallaan pienistäkin hetkistä onnistutaan kirvoittelemaan aidonoloista innostusta, joka ruudun tälle puolellekin matkailee. Kaukaisessa lapsuudessa vietetyn kesänkin kuvauksena elokuva on onnistunut ainakin omiin silmiin, sillä mukana on enemmänkin asioita ja yksityiskohtiakin, jotka ovat omaan mieleenkin jämähtäneet. Luvassa siis herkistelyä, hymyilyä ja haikailua. Hyvää mieltä tuottavien teosten parhaimmistoa. Siinähän niitä saavutuksia jo riittääkin.



My Father's Glory (1990) (IMDB)