Dolphin Tale (Delfiinitarina)

Alkanut vuosi 2020 jatkuu villeissä ja vipeltävän eläimellisissä merkeissä, vaikkakin yksipuolistumisen pelossa laitetaan hauvat vaihtoon tai ainakin sivuosiin ja merelliset ihmeet sekä ihanuudet kutsuvat suuren sinisen äärelle. Aarteiden perässä kirmaillut Beethoven ja asekauppiaiden tylyjä suunnitelmia tärvellyt Max saavat siis hetkisen lepäillä. Etenkin Max oli sekä liikuttava että vauhdikas kaveriseikkailu ja toivoisin myös, että tämä nuoren pojan ja loukkaantuneen delfiinin tarina tavoittaisi vastaavia tunnelmia ja loihtisi lämpöisiä ajatuksia hieman synkeähkön sydäntalven iloksi sekä piristykseksi.

Ennen kuin päästään aaltojen alla ja välillä toki ylläkin kiitävien delfiinien kyytiin kunnolla muistutellaan, että kyseessä on todellisiin tapahtumiin pohjaava tarina, ja se toki oli tiedossa jo aikoinaan levyn ostaessani. Itse en kuitenkaan lähtenyt ennakkoon paljoakaan selvittämään Winter-nimisen delfiinin vaiheista, sillä oli pienoista huolta, että oikean elämän ja elokuvan poikkeavuudet saattaisivat vaikuttaa negatiivisesti katseluilmapiiriin. Etukäteen myönteisempiä mietteitä sai aikaan sympaattiselta vaikuttava näyttelijäporukka, ja esimerkiksi Kris Kristoffersonia ei taas ihan hetkeen ollut tullut nähtyä paljoakaan, vaan lähinnä kuunneltua miehen vanhempia kappaleita kesän ja syksyn kuluessa.

Dolphin Tale ei niinkään halua hiljaisella tunnelmoinnilla katsojaa lumota mukaan, vaan kiskaista heti huimaan kiitoon, sillä alkutekstijaksosta ei vauhtia puutu. Mainittakoon, ettei tämä reipas uintituokio välttämättä avaudu kaikissa kotikatsomoissa aivan täydellä teholla, koska elokuva on kai alkujaan toteutettu kolmiulotteisuus mielessä ja tässä käynnistelypätkässä on selkeästi sitä kautta elämyksellisyyttä etsiviä otoksia. No, toimiihan kiiturointi toki näin latistettunakin ja toisaalta voi todeta, että 37 miljoonan dollarin budjetti on nykyään pienempää luokkaa, eikä sillä välttämättä lähdetä mitään armottomia tehostemyllytyksiä ja -tykityksiä loihtimaan. Tuleepahan kuitenkin hieman heräteltyä liian verkkaisissa mielialoissa muhivaa katsojaa ja samalla esiteltyä delfiinien vilkkaita liikkeitä ja uteliasta tutkimista.

Aaltojen alta löytyy kyllä lumoava sekä rikas maailma täynnä elämää, mutta sinne sekaan kätkeytyy myös vaaroja, eikä estoton uteliaisuus aina johda ihanimpiin seikkailuihin, mistä pikkuisen pahaenteisesti vihjaillaan uponneiden kalastustarvikkeiden muodossa. Ennen kuin kamaluuksia pääsee tapahtumaan, siirrytään seuraamaan, miten hieman rajatummissa vesistöissä kaksikätiset vesipedot kauhovat kilpaa altaassa. Kovia aikoja jahtaava Donovan Peck on huippuvauhdissa oleva nuori lupaus ja tämän otteita seuraa katsomon puolella Kyle Connellan (Austin Stowell), joka ainakin toistaiseksi pitää nimissään merkittävimpiä ennätyksiä ja mukana hänellä on nuori serkkupoika Sawyer Nelson (Nathan Gamble). Kunhan kisakoitos on ohi, niin uhkuu Donovan voittajana itsevarmaa ylivertaisuutta ja uhoaa läheisessä tulevaisuudessa murskaavansa Kylen ajat sekä saavutukset, mutta tämä tuumii olevansa valmis hyväksymään haasteen.

Kyle ei kuitenkaan ole aivan näillä näkymin kisaamassa allasmatkojen kuninkuudesta Donovanin kanssa, vaan hänen määränpäänsä on pikkuisen kauempana, sillä armeija kutsuu. Sukulaiset sekä lähipiiri ovat järjestäneet läksijäisjuhlat, joissa saa polskia ja hassutella vapaamuotoisemmin. Melkein kaikilla vaikuttaa olevan kiva kesäpäivä meneillään, mutta muutenkin hiljainen Sawyer on vetäytynyt puuhapajaansa vähän alakuloisen oloisena. Hän on kovin läheinen Kylen kanssa ja on suuresti surullinen tämän lähdöstä, mikä on ilmeisesti jo jossakin määrin heijastunut koulumenestykseenkin, sillä Sawyerin äiti Lorraine (Ashley Judd) kertoo, että alamäkeen kääntyneet arvosanat vievät pojan kesäkouluun. Kyle yrittää lohdutella nuorta kaveriaan ja kertoo kyllä palaavansa, mutta pitää jotenkin yrittää ansaita rahaa, jotta pystyisi kunnolla valmentautumaan olympia-uinteihin, ja armeija on tässä mielessä varma palkanmaksaja. Myös lähtölahjaksi hankittu pulska monitoimiveitsi tuntuu pikkuisen piristävän poikaa.

Sawyerilla on eräänlainen muutosten kesä edessä, sillä pitäisi jostakin löytää pahasti hiipunut motivaatio tarttua uudelleen ja hieman reippaammin kouluhommiin. Lisäksi Kyle yrittää kannustaa Sawyeria etsimään ystäviä, eikä vain vetäytyä yksikseen omiin harrastuksiinsa, mikä on hiljaiselle ja arallekin pojalle hieman helpommin sanottu kuin tehty. Yhden aamupäivän pyörämatka koulua kohti tarjoaa kuitenkin järkyttävänkin alkusysäyksen tuleville muutoksille, sillä eräs kalastaja on huomannut rannalle ajautuneen delfiinin ja huutelee ohi pyöräilevältä Sawyerilta puhelinta lainaan. Kalastajan soittaessa ja touhuillessa omiaan, päättää Sawyer tutkia, millainen on pahasti köysiin ja rapuhäkkiin kiinnittyneen ja kietoutuneen delfiiniparan tilanne. Kosketuksella ja puheella hän yrittää rauhoitella toisen hätää ja pääseepä siinä uusi lahjaveitsikin heti hyvään käyttöön.

Pian samaiselle rannalle kiitää Clay Haskettin (Harry Connick Jr.) johtaman merieläinsairaalan pelastusyksikkö ja tämä vastaaviin tilanteisiin tottunut porukka alkaakin asiantuntevasti ja ripeästi puuhailemaan delfiinin ympärillä. Clayn nuori tytär Hazel (Cozi Zuehlsdorff) on erityisen vaikuttunut, miten Sawyer on uskaltanut ja onnistunut leikkaamaan delfiinin vapaaksi, mutta kohtaaminen jää kaikkiaan lyhyeksi, kun pelastusjoukko kiirehtii viemään delfiinin hoitoon ja koulu taas kutsuu Sawyeria. Siellä selviää, ettei hän ole kovin suosittu luokkakavereiden keskuudessa ja Sawyer itse tahtoisikin mieluummin tietää, miten pelastetulle delfiinille kävi kuin kärvistellä kesäpäiväänsä epäystävällisessä ilmapiirissä.

Huoli ja uteliaisuus delfiinin kohtalosta laittaa Sawyerin poikkeamaan merieläinsairaalaan, joka on osittain myös yleisölle avoin, mutta hoitotilat ja -altaat eivät kuulu vapaan kiertelyn piiriin, joten pitäisi keksiä keinot livahtaa kurkistamaan, ja siinä tulee Hazel avuksi, sillä hän ymmärtää heti, että Sawyer tahtoo nähdä Winterin voinnin. Saapumisestaan saakka Winter on ollut huonossa kunnossa ja erityisesti pyrstö on pahasti loukkaantunut, mutta delfiini reagoi kuitenkin pojan ääneen ja vähitellen huolenpito alkaa palauttaa kovia kokeneen voimia. Valitettavasti välillä pieniä positiivisia merkkejä seuraa vaikeuksien vyöry, eikä luvassa ole mikään parin kuukauden leppoisa lomakausi, vaan surullista uutista tulee yhdelle ja toiselle plus päälle kasa kasvavia haasteita voitettavaksi. Henkilökohtaisesti raskaiden koettelemusten lisäksi päälle puskee taloudellinen huoli ja arvaamaton merikin tahtoo osaltaan riepotella ja koetella jo muutenkin riutuneita sieluja, jotka synkimpinä hetkinä ajautuvat pohtimaan, että olisiko sittenkin syytä luovuttaa...

Dolphin Tale ei onneksi ole niitä elokuvia, jotka antaisivat alakulon viedä vallan ja jäisivät kasautuviin murheisiin suosiolla hautautumaan. Samansuuntaista tarinaa on tosiaan tarjolla kuin viimeksi kommentoidussa koiraelokuvassa Max, mutta päähenkilöiden iät ja yleisesti pykälää kevyempi sävy huomioiden, on delfiinin sekä ystäväjoukon toipumistarina toteutettu siten, että se sopinee vähän nuoremmillekin lapsille. Max sai kiitosta siitä, ettei kiiruhtanut raskaampien juttujen jälkeen piristelemään katsomoa jollakin höttöisellä hassuttelulla, kun taas Dolphin Tale löytää tarvetta tällaisiin kevennyksiin. Esimerkiksi merieläinsairaalan laitamilla luuhaava Rufus-pelikaani on pitkälti väline komediallisiin kevennyksiin, ja tämän jokseenkin kurittoman kaverin voi laittaa vähän nokkaisemaan, jos vastoinkäymiset alkavat mennä liian synkkään suuntaan. Muutenkin hieman huitaistua kohkausta harrastellaan siellä täällä, mutta sinänsä nämä pätkät eivät onneksi enempiä rasita ja voi kai olettaa, että katsomon nuorimpia helikopterikaaokset ja vastaavat riehat hymyilyttävät.

Kommellukset ja keppostelut ovat onneksi kokonaisuudessa toissijaista touhuilua, eivätkä karkaile mielestäni missään vaiheessa älyvapaaksi sekoiluksi. Päätarkoitus on saada katsoja välittämään ja elämään mukana, kun sekalainen, mutta hyvistä tyypeistä koostuva porukka puuhailee yhteisten tavoitteiden eteen ja kaikki saavat osallistua kykyjensä ja jaksamisensa mukaan. Jäät murtuvat nopeasti ja tiivis yhteistyö kuljettelee kohti ystävyyttä ja kavereita autetaan parhaan mukaan, eikä hyötyajattelu ole aina ensimmäisenä mielessä, vaan inhimilliset huolet pyyhältävät usein ohi. Etenkin Sawyerin sopeutuminen uuteen yhteisöön on yllätyksettömyydestään huolimatta sydämellistä seurattavaa ja aluksi tiukasti kesäkoulusuunnitelmaa painottava äitikin ilahtuu nopeista myönteisistä muutoksista mielialaan ja käytökseen.

Kaipa elokuva tahtoo sanoa, ettei opiskelu välttämättä edisty kummoisestikaan ilman aitoa kiinnostusta ja uteliaisuutta, vaan voi nopeasti muodostua vastenmieliseksi pakkopuurtamiseksi, josta ei paljoa päähän tai käteenkään jää. Samoin vihjaillaan, ettei jääräpäinen yrittäminen tai väkinäinen räpiköiminen näennäisestä edistymisestä huolimatta kanna pitkälle, ja voikin olla aiheellista ottaa tuumaustauko ja harkita muita reittejä. Käytännöllisissä ja muissa haasteissa onkin huolta riittämiin, eikä Dolphin Tale kaipaa mitään varsinaista pahistyyppiä ja sanoisinkin, että tarkoituksellinen häijyily on tarinassa säädetty melkoisen minimaaliseksi. Ilman ilkeilyä tosiaan pärjätään vallan mainiosti ja tunteikkaita tuokioita saadaan aikaan näillä eväin.

Opettavaisuus on toki sallittua tällaisissa tarinoissa, eikä se missään vaiheessa mene niin tönköksi, että tarvitsisi tuskaisena irvistellä ruudun toisella puolella. Osa näistä on onnistuttu livauttamaan mukaan varsin lämpöisten höpötysten kautta. Esimerkkinä vaikkapa eräänlainen iltanuotiotarina merten ikuisesti leikkivistä lapsista. Jos jotakin valitettavaa tahtoisi pohtia, niin tunnelmia tukemaan valikoidut laulut kyllä tökkivät paikoin, sillä pikkuisen puhdittomat kappaleet usein tuntuvat ennemmin latistelevan kuin kohottelevan tunnelmia. Muutenkin soundtrack on elokuvan heikkouksia, sillä Mark Ishamin säveltämä musiikki ei ole mitään erityisen muistettavaa.

Ennakkoon toivoin merellistä menoa ja kuvaa ulapoilta ja kai se tavallaan toteutuukin, kun rantamaisemissa liikutaan, mutta varsinaiset viiletykset aalloilla rajoittuvat pitkälti alkutekstijaksoon. Hirmuiseksi pettymykseksi tämä ei päässyt muodostumaan, ja onhan noita muita kiinteämmin vesille sijoitettuja tai vähintään rantojen liepeillä liikuskelevia juttuja nähty. Mitä pikaisesti selailin aiemmin kommentoimiani, niin suuri osa blogista löytyvistä isojen kalojen tai merten nisäkkäiden seikkailuista on osastoa hai haukkaa, kuten vaikka seuraavat tuimat tuokiot terävien hampaiden armoilla: Open Water, The Reef, The Shallows ja 47 Meters Down. Myös Orca on enemmän kostonhimoinen tyly tarina kuin Winterin ja kumppaneiden kokemuksiin rinnastuva ja delfiineistä huolimatta Flipper taas painottaa enemmän toimintaa sekä seikkailua. Ehkä suuri valaspelastusoperaatio Big Miracle ui jo vähintään lähivesille ja pojan sekä toipuvan pelikaanin koskettakin kesäjuttu Nicostratos sisältää samankaltaisia piirteitä kuin Dolphin Tale, jos suosituksia tahtoisi antaa.

Vedenalaisessa maailmassa elelevien otusten suhteen katselut tuskin aivan tähän jäävät, sillä Winterin ja kavereiden tarina jatkuu pitkälti saman porukan kolme vuotta myöhemmin työstämässä jatkossa Dolphin Tale 2 ja se tosiaan on jo hyllyyn hankittuna. Ohjaaja Charles Martin Smithilta löytyy muutakin mielenkiintoista katseltavaa ja viime vuonna ilmestynyt erään koiran toivottavasti hyviä seikkailuja sisältävä kotimatka A Dog's Way Home päätyikin kokoelmaan vuoroaan odottamaan. Pentujengi-elokuvia edeltäneen elokuvasarjan ensimmäinen teos, eli vuoden 1997 Air Bud on myös Smithin nimissä ja kelpaisi kyllä tuonne hyllyn pikkuhiljaa pulskistuvaan hauvaosastoon. 2008 ilmestynyt Stone of Destiny on myös katselulistalla, mutta ehkä eniten näistä Smithin ohjauksista polttelee haastavien olosuhteiden selviytymisseikkailu The Snow Walker vuosituhannen alkupuolelta.

Kokoelmaan on toki ehtinyt uimaan muitakin merellisiä teoksia kuin Dolphin Tale jatkoineen ja esimerkiksi Free Willy -elokuvista muistaakseni uupuu tällä hetkellä enää yksi, joten siinä olisi jo kolme valaskoitosta katseltavaksi. Tosin sen elokuvasarjan ensimmäisten osien kyseenalaisuudet liittyen esiintyviin eläimiin ovat valitettavasti vähän vieneet intoa Willyn seikkailuista. Pitää kyllä pikkuisen paasailla aiheeseen liittyen, kun tilaisuus on tarjolla, eikä Winterin tarinakaan todellisuudessa ole ilmeisesti ollut aivan niin helposti puollettava pelastusoperaatio kuin mitä elokuva ja todennäköisesti myös vaiheita summaava varhaisempi kirja antavat ymmärtää. Minua ei niinkään haittaa, että toipumisaikaa ja tapahtumia on tiivistetty elokuvaa varten tai että löytöpaikka henkilöineen on vaihdettu, kuten elokuvan Wikipedia-sivullakin listataan, mutta pelastettavan hyvinvointiin liittyvät seikat taas painavat enemmän.

Elokuvassakin itseään esittävästä Winter-delfiinistä kertova sivu mainitsee Winterin löytyneen pahasti loukkaantuneena vuoden 2005 joulukuussa, noin parin kuukauden ikäisenä ja menetti pyrstönsä vammojensa takia. Amputaatiota seurannut epäterveellinen uintitapa johti pyrstöproteesin valmistamiseen, mutta artikkelin mukaan Winter sai sen vasta runsaan vuoden kehitystyön jälkeen. Tekstissä mainitaan suurimpana kritiikkinä, että Winterin persoonan ja pelastustarinan innoittava vaikutus olisi aikaa sitten ylittänyt delfiinin oman hyvinvoinnin merkityksen. Artikkelin mukaan Clearwaterin tilat ja toiminta eivät enää olisi Winterin edun mukaisia tai aitoa hyvinvointia tukevia, tekopyrstö aiheuttaisi ongelmia, eikä Winterin mahdollisia kärsimyksiä ja elämänlaadun heikkenemistä olisi huomioitu siten kuin hoitavan tahon pitäisi, vaan että delfiini pyrittäisiin pitämään puoliväkisin näyttelyesineenä ja inspiraationa katsojille.

Winter todellisen elämän pelastajineen on päätynyt kotivideoiden muodossa elokuvan lopputekstien yhteyteen, mutta nämä kriittisemmät kommentit ja väitteet eivät sinänsä ymmärrettävistä syistä ole elokuvaan päätyneet, sillä tarinan tarkoituksena lienee juuri innostaa ja rohkaista, eikä siihen kuvaan oikein sovi pohdinta, että onko elämänlaatu niinkin huono, että lopettamista olisi perusteltua harkita. Toisaalta näkemykset Winterin mahdollisesti heikosta hyvinvoinnista eivät ole yksipuolisesti sellaiseen suuntaan kallistuvia, ja esimerkiksi Clearwater Marine Aquariumin sivustolla on oma osio Winterille, josta voi käydä lukemassa uutisia ja kuulumisia. Lisäksi samaiselta sivustolta löytyy myös verkkokameran kuvaa katseltavaksi delfiiniystävien ja toki muidenkin pelastettujen eläinten altaista.

Selvää on kuitenkin, ettei ole ensisijaisesti elokuvantekijöiden vastuulla hoitaa näitä kysymyksiä ja mahdollisia epäkohtia kuntoon, ja kenties toisessa osassa joitakin Winterin tilaan liittyviä huolia sivutaan? Joka tapauksessa Dolphin Tale on kilttinä ja pikkuisen kevennettynä perhe-elokuvana koskettavakin kokonaisuus. Isoja yllätyskuvioita tai järkyttäviä käänteitä ei välttämättä kannata odotella, koska melko tuttuja sekä turvallisia ratkaisuja suositaan ja näitäkin pohjustellaan hyvissä ajoin ennakkoon. Kuten aiemmin totesinkin, niin jännitteitä ei kasata jonkin tietyn ilkeilijän vastuulle, vaan taloudellinen taakka painaa taustalla, mutta ehkäpä kuitenkin se pahin vihollinen elämänilon palaamiselle on lohduton luovutusmieliala, joka painaa syvyyksiä ja mustia mielialoja kohti kuin mikäkin järkäle.

Surullisia tarinoita ja taustoja mahtuu tähän elokuvaan melkoinen nippu, sillä erilaisista haavoistaan hiljalleen paranevia kertyy toisistaan huolehtimaan. Olenkin tarkoituksella valikoinut omalle tammikuiselle katselulistalle näitä vähän hempeitäkin ja sekä hahmoilleen että katsojille kilttejä eheytymisjuttuja. Saattaa olla, että joskus vähemmän herkkinä hetkinä näitä voisin vilkuilla tuimemmalla tuijotuksella, mutta tällä hetkellä seurailu tapahtuu suopeammin silmin ja lämminhenkinen ja kauniisti kuvattu ystävyyden ilmapiiri on hyvää lääkettä, eikä oikein ole intoa tarttua joihinkin yksittäisiin heikompiin kohtauksiin. Onhan Dolphin Tale toteutukseltaan kömpelömpi ja hengeltään kepeämpi kuin viimeksi kommentoitu Max, mutta itse tykkäilin delfiinitarinastakin kovasti. Ruudun toisella puolella vaikuttaa vahvasti siltä, että jostakin syvältä sisimmästä kumpuava pyyteetön halu auttaa toista hädässä ja tahto ymmärtää muiden vaikeita paikkoja on saatu pienen delfiinin tarinan kautta koskettavasti talteen. Eipä näitä hyvää tahtoa huokuvia ja empaattisia elokuvaelämyksiä ainakaan vielä ole liikaa vastaan tullut ja Dolphin Tale on ehdottomasti parhaimmillaan juuri näiden positiivisten mielialojen luomisessa. Rikki ja romuna, paikat ja ihmiset, mutta eipä sentään täysin toipumisen tuolla puolen!

Dolphin Tale (2011)

Painija (The Wrestler)

Kevään saapumisesta ei vielä ole nähtävissä ainakaan erityisen voimakkaita merkkejä, ja siinä mielessä voisi keskittyä lämpöisempien elokuvaelämysten luomiseen, mutta näinpä vain Matti Ijäksen merkillinen maailma kutsuu jälleen ja kaipa tällainen omanlaisensa tekele kotimaisesta elokuvahistoriasta runsaan kolmen vuosikymmenen takaa sopii kiskaista maaliskuun alkupuoliskoa tavallaan piristelemään. Viimeksi oli aiheena Danielle Steelin kirjaan pohjaavaa perhetuskailua eron jälkiseuraamuksia katsellessa, eli Daddy, ja tuskinpa sillä on paljoakaan yhteistä kosketuspintaa tämän Ijäksen ohjauksen kanssa. Sen suurempaa vertailua näiden välillä tuskin on tarvetta tehdä ja luultavasti sitä sielunsukuisuutta löytyykin huomattavasti enemmän helmikuun puolella katsotun Ijäksen draamakomedian kanssa.

Viimeinen keikka ilmestyi aikoinaan televisiolle tuotettuna 1984, eli vain vuotta varhaisempi tapaus oli kyseessä kuin Painija ja oletettavaa on, että vaikka tarinat seikkailevatkin erilaisiin suuntiin, niin yhteneväisyyksiä hahmoista sekä touhuista löytyy. Ennen kuin näitä kiemuroita käyn kommentoimaan, niin todettakoon, että tuli sittemmin katseltua vielä pari uudempaa Ijäksen ohjausta, koska olen viettämässä jonkin verran aikaa etäällä elokuvakokoelmastani ja pikaisella Areenan selailulla löysin sieltä ainakin kaksi kappaletta tällä hetkellä kokonaisuudessaan yleisessä katselussa olevaa teosta. Näistä varhaisempi vuoden 1986 Kastematojen aika oli sinänsä sopivaa jatkumoa, sillä se seurasi Ijäksen filmografiassa heti noita kahta aiemmin mainittua. Muuten tämä runsaaseen puoleen tuntiin pinnistelevä aikansa nuorten televisioelokuva jätti vähän kylmäksi, eikä nuoren päähenkilön polte tyttöjen perään tai jokseenkin keljujen kotiolojen keskellä kärvistely nostatellut paljoakaan tunteita ja vähänkään muistettavammat vitsikkäämmät hetketkin näyttivät olevan vähissä. No, vaikka Kastematojen aika olikin mielestäni melko keskinkertainen, niin ehkei se tietynlaisen omituisen värähtelynsä ansiosta ainakaan heti mielestä pyyhkiydy, ja tulihan siinä nähtyä nuorta Samuli Edelmannia ja samalla toki osaa Ijäksen vakionäyttelijäporukastakin.

Kyseistä lyhyttä ja vähän vaisuhkoa nuorisodraamaa ei mitään polttavaa halua ole hyllyyn hankkia, mutta 15 vuotta uudempi ja selvästi hauskempi Aita sinne kyllä kelpaisi. Vajaan tunnin mittainen televisiolle tuotettu elokuva nappasi ilmestymisensä jälkeen parikin Venla-palkintoa, eli vuoden parhaan televisioelokuvan ja parhaan ohjaajan pystit. Sinänsä mitään maailmoja mullistavaa Aita ei tarinallaan tarjoillut, mutta Antti Virmavirran esittämän miekkosen mieli kuitenkin vaikutti nytkähtävän raiteiltaan melkoisesti naapuriin muuttavan teini-ikäisen tytön takia. Itsehillinnällä ei ollut paljoakaan voimia vastustaa himoja näissä väännöissä ja siinähän sitä mentiin konfliktia kohti. Plussana se, että sävy mielestäni pysyi kaikesta huolimatta huvittavana, eikä elokuva lähtenyt vyöryttämään lohduttoman synkeähköä ja tummaa tulevaisuutta tyyppien päälle, mutta välien selvittelyä ei kuitenkaan käännelty silkaksi sekoiluksi tai huutamiseksi. Näinpä Aita menikin toistaiseksi nähtyjen Ijäksen ohjausten kolmen parhaan joukkoon.

Toivoa toki sopii, että jos ja kun näitä tulee enemmän tutkittua, niin kärkijoukkoon uusia tekeleitä yltäisi ja nyt pitäisi pikkuhiljaa ihmetellä, että pystyykö Painija sinne ponnistamaan? Alkukuvat kertovat, ettei tarina katsojaansa ainakaan minnekään suuremman kaupungin vilskeisille kaduille kuljettele, vaan tempaa huomattavasti hiljaisempiin maisemiin. Sepä ei tietenkään tarkoita, etteikö tapahtumia ja outoja sattumia saataisi aikaiseksi, mutta ensiminuutit rullaavat vielä rauhallisissa merkeissä. Järvinäkymien kautta siirrytään erään keskuksen tiloihin, jossa painijana tunnetun miehen (Esko Hukkanen) tavaroita hiljalleen käsitellään ja kirjataan listaan. Kuntoilukamppeita ja muita tarvikkeita pöydän kautta kiertää ja ilmeisesti kaveri on juuri tuotu eräänlaiseen hoitolaitokseen määräämättömäksi ajaksi.

Varsin pelokkaalta ja aralta näyttävänä painija laitoksen seinien sisälle asettuu ja majoitushuoneessakin tuntuu vallitsevan vähäsen kolkko tunnelma, sillä uudet kämppäkaverit vaikuttavat ainakin alkuun pintapuoleisesti tylyhköiltä tyypeiltä hieman ilkeäänkin sävyyn toiselta tietoja tivaillessaan. Mikään lepokoti ei muutenkaan ole kyseessä, vaan porukkaa aktivoidaan mahdollisuuksien mukaan ja laitetaan esimerkiksi perunamaalle istutustöihin. Painija ainakin vaikuttaa olevan selvästi kirkkaammalla mielellä fyysisissä ulkotöissä kuin pimeässä kopissa ja ainakin vähitellen arkielelykin lähtee rullailemaan. Heppu ei mikään sosiaalisin ja seurallisin tyyppi ole, vaan enemmän viihtyy yksikseen ja juttelee muille vähäsanaiseen tapaan silloin tällöin.

Välit huonetovereihin eivät missään merkittävissä määrin näytä lämpenevän, ja vaikka kolmikko keskenään tuleekin toimeen, niin tulokkaaseen kuitenkin suhtaudutaan pohjimmiltaan pilkallisesti. Painija tuleekin paremmin juttuun samaisessa hoitolaitoksessa asustelevan sellistin kanssa. Heistä muodostuukin pikkuisen kummallinen parivaljakko ja siinä samalla painija saa kovan treeninsä taustalle säestykset kuntoon, kun muusikolla on taipumusta hakea erikoisia soittopaikkoja, eikä kaverikaan niinkään missään kuntosalilla viihdy voimankoetuksiaan suorittamassa. Ihan rauhallisissa merkeissä miehet mielineen eivät pääse toipumaan, vaan paikoin kiistat ja kärhämät kärjistyvät varsin vakaviksi, jolloin hoitohenkilökunnallakin on helposti kovemmat keinot käytössään. Uudet murheet ja ulkopuolisuuden tunne ajaa painijan lopulta asustelemaan hylättyyn junavaunuun jo pahoin rapistuneen vanhan rautatieaseman liepeille. Yksinäinen harjoittelu ja eristäytyminen lupailevat jokseenkin lohduttomana sekä epämääräisenä välkehtivää tulevaisuutta, mutta sitten ilmenee uusi syy nousta uhmakkaasti murtamaan arjen kahleita, vaan mitenköhän uhkarohkea yritys lopulta päättyy...?

Runsaat 80 minuuttia rullaileva draamaa ja komediaa sekoitteleva kokonaisuus tästä kaikesta paikoin kaoottisestakin touhuilusta kääräistään kasaan, eli mitallisestikin päästään paremmin pureutumaan päähenkilön pääkoppaan ja toki sitä ympäröivään maailmaankin. Viimeinen keikka alle tunnin kestollaan oli mielestäni turhan hätäinen tapaus, eikä kaikista merkittävistäkään hahmoista ehditty piirtämään kunnollista kuvaa. Painija toki on hankalampi tapaus siinäkin suhteessa, koska ei voi ihan samalla tavalla nojailla ennakko-odotuksiin ja peruspiirteisiin, kun liikutaan tavallisuudesta poikkeavien mielenmaisemien ajoittain vaikeaselkoisilla seuduilla. Paljon touhuilua ja tehtävää riittää, ettei tarina hiljaisemmista hetkistään huolimatta paikoillaan polje ja elokuvan eduksi sanoisin, ettei se näyttäydy mitenkään pistävästi erikoisuuksilla revittelynä ja helppona huumorina, vaan ennemmin niitä kohtauksia kokee hahmoille merkityksellisinä sekä mielekkäinä tilanteina, ja siinä sivussa verkkaisesti ystävyyksiäkin viritellään.

Tietenkään ei sovi kiistää, etteivätkö nämä hommat ajoittain hymyilyttäisi, mutta mielestäni olisi virheellistä lähteä teosta selkeästi komediaksi huutelemaan. Tyyppien tekemiset eivät ihan arkipäiväisintä toilailua ole, mutta näkisin, että tekijöiden suhtautuminen hahmoihin on suhteellisen suopeaa, eikä kameran katse ole hulluttelujen kautta haettua pilkkaa, mutta eipä toisaalta mitään säälivää rypemistäkään. Painija tuntuukin ottavan tosissaan etenkin päähenkilön ahdistuksen ja ahdingon, josta syntyy lopulta useampakin riipaiseva ripaus koskettavuutta kummallisuuden keskelle lämpöä luomaan. Mikään helpoin tyyppi hän ei missään nimessä ole, enkä menisi sanomaan, että miekkoseen silmänräpäyksessä ihastuisi, mutta tietyt piirteet ja teot voittavat puolelleen, vaikka välillä siteitä ja kiintymyksiä koetellaan ruudun kumpaisellakin puolella.

Oletettavasti melko pienellä budjetilla televisiolle tuotettu teos ei tietenkään ole visuaalisesti viimeistellyin viipale kotimaista elokuvaa, mutta filmille on joka tapauksessa taltioitunut ainakin yksittäisiä voimakkaita sekä sykähdyttäviä kuvia, jotka jäävät mieltä kiusaamaan. Yhtenä esimerkkinä voisi mainita painijan köysien kietomana kohtuutonta taakkaansa kiskomassa ja se tuntuu katsomossakin jokseenkin toivottomalta, kun elämä on täysin solmussa ja tie näyttää tällä painolastilla kovin tuskaiselta, ellei jopa mahdottomaltakin yksinään kuljettavaksi, mutta niinpä vain eteenpäin painellaan. Toinen sanoiltaan vähäinen ja tuntuvasti kohdalleen osuva hetki on, kun kovia kokeneet ja kummallisia kilometrejä kulkeneet tossut leikataan tajuttoman jaloista pois, mutta niiden ilmestyminen takaisin uuden puhdin kera toki nostattelee mielialaa. Lopussa lohduttomuus lähtee lisääntymään ja kamppailu maailmaa vastaan käy aina vain hankalammaksi ja sitäkin vääntöä saadaan uhmakkaan epätoivoisen kauniisti kuviin, kun kaveri mätkii mäntyjä lumikasojen putoillessa niskaan ja määrältään ylivoimainen jahtaajajoukko koirineen lähestyy, eikä suostu jättämään toista omiin oloihinsa.

Painija ei arvattavasti ole mikään onnellisin elokuvakokemus tai hauskinkaan hetkonen, mutta eipä sitä voi tylsäksi ja tavalliseksi taaperrukseksikaan väittää. Nimikkohenkilöllä on jatkuva tarve todistella voimiaan ja kun siihen yhdistetään yllytyshulluus varsin vahvana sekä olematon itsesuojeluvaisto, niin monesti mennään täyttä vauhtia päin seiniä ja niitä mustelmia tulee. Elämällä olisi tarjottavanaan useampikin tiukka koitos voitettavaksi, ja vaikka toinen raataa sekä rehkii, niin höykytys jatkuu vain. Painija onkin vähän erilainen tarina sisusta ja sinnikkyydestä, eli tappiotilastoihin kertyy useampikin merkintä, mutta aina vain noustaan, vaikka alkaa selvästi jo näyttää siltä, että murtumispiste lähenee ja se laittaa lopulta katsojankin nieleskelemään. Tavallaan tunteiden voimakas kuohuttelu oli mukava yllätys, vaikka tapahtuukin monesti murheellisissa merkeissä, mutta kun pystytään tuomaan ruudulle kirkkaampiakin pilkahduksia ja onnellista värähtelyä välillä, niin kyllähän kokonaisuuteen helposti myönteisesti suhtautuu. Unelmien ollessa uhattuina pyritään matkaamaan muihin maisemiin ja paikoin tuntuu siltä, että liikutaan jo vallan toisessa maailmassa, mutta minusta Painija ei kuitenkaan onneksi lipsahda täysin vieraannuttavan outoilun esittelyksi ja se ansaitsee tosiaan isot kehut siitäkin, että hartaasti etsii sekä löytää haikeutta ja herkkiä piirteitä hahmoistaan, eikä vain tyydy helppoon huvitteluun.

Painija (1985) (IMDB)