sunnuntai 26. elokuuta 2012

The Age of Beauty (Muutosten aika)

Nuori Fernando joutuu hankalaan paikkaan paetessaan isänmaan vaatimia "velvollisuuksia". Hengenlähtökään ei ole kaukana, kun yli-innokkaasti käskyistä vielä viime hetkilläkin kiinni pitävä sekä liipasinherkkä vartija on halukas laittamaan karkurin kuriin. Tilanne päättyy traagisesti, mutta ei niinkään Fernandon kannalta.

Hän päätyy pikkukylään, jossa tapaa vanhan Manolon, jolla on rento asenne elämää kohtaan. Manolo näkee Fernandossa ystävän, ja auttaa tätä. Fernando päätyy joksikin ajaksi Manolon suureen, mutta tyhjään kotiin asumaan. Rauhallinen elämänmeno ei nuorta miestä vedä suuresti puoleensa, joten Madrid kutsuu. Asiat toki monimutkaistuvat, kun juna-asemalla hän tapaa Manolon neljä tytärtä, jotka ovat lähteneet 1930-luvun alkupuolen levottomuuksia pakoon maaseudulle.



Yllättäen Fernando "myöhästyy" junasta ja suuntaa takaisin kohti Manolon asumusta. Eipä mene pitkää aikaa, kun Manolon vapaamieliset tyttäret ovat saaneet pään pyörälle. Enää Madridin juna ei tunnukaan niin houkuttelevalta vaihtoehdolta... Nuori mies on kovin nopeasti rakastumassa ja menossa naimisiin. Milloin kehenkin ja kenenkin kanssa, mutta neitoset vaikuttaisivat hänen harmikseen olevan hieman kevyemmällä mielellä liikkeellä. No, osa heistä ainakin.

Ei tämä Fernandollekaan mikään kovin ikävä tilanne silti ole. Mikäpä siinä on ollessa. Välillä voi jutella niitä näitä Manolon kanssa, joka pitkän elämänkokemuksensa myötä ymmärtää hyvin nuoren ystävänsä erehdyksiä ja liian innokkaita oletuksia. Pipo ei ainakaan kovin tiukasti ole Manolon päätä kiristämässä. Mielensäpahoittajat varmaan saattavat löytää tämänkin elokuvan menosta jotakin nalkutettavaa. Se heille suotakoon. Ainakaan tälle katsojalle tämän romantiikan ja huumorin maustaman leppoisan elelyn seuraaminen ei tuottanut ongelmia. Päinvastoin, aika kului varsin rattoisasti, vaikka joku enemmän tapahtumien perään oleva voisikin mahdollisesti valittaa verkkaisesta etenemisestä.



Viehättäviä neitoja elokuvassa toki riittää. Tilannetta ei ainakaan yhtään pahenna se, että heidän joukossaan on tuolloin noin 18-vuotias Penélope Cruz perheen kuopuksena. Hän valitettavasti jää hieman vanhempien sisartensa varjoon, ainakin elokuvan alkupuolella. Aivan ainoa kukko Fernando ei tässä joukossa ole, vaan tytärten suosion suhteen löytyy kilpailuakin. Eipä elokuvaa tässäkään mielessä voi minään pettymyksenä pitää.



 Vaikka tämänkin tapahtumat sijoittuvat kylmempään vuodenaikaan, niin siitä huolimatta maisemat ovat kovin erilaisia verrattuna kotoiseen talveen. Ehkäpä noita mukavia maisemia olisi kuitenkin pystytty hyödyntämään vähän paremmin, mutta kyllä tästä silmäniloa niidenkin suhteen löytyy ihan mukavasti.

The Age of Beauty ei välttämättä ole kaikkien mielestä ole puhdas romanttinen komedia. Omasta mielestäni nuo kuitenkin ovat elokuvan kantavia voimia, joten kelpaa kyllä omalla listalla siihen sarjaan. Laatuvaatimuksetkin täyttyvät kevyesti. En osaa sanoa, että olikohan tämä aivan ulkomaisen elokuvan Oscarin arvoinen, mutta varsin miellyttävä elokuva kuitenkin. Jos ajatus kevyehkön romanttisen hömpän seuraamisesta innostaa, niin kyllä tätä uskaltaa suositella. Eiköhän itsekin tule jonakin talvisena iltana vaihdettua lumiset maisemat hetkeksi Espanjan taivaan alle, ja palattua tämänkin pariin. Viinipullon ja hyvien eväiden kanssa toimi ainakin minulle erinomaisen hyvin. Hyväntuulista ja harmitonta viihdettä, ellei sitten ole tapana katsella kovin ryppyotsaisesti elokuvia.



The Age of Beauty (1992) (IMDB)

lauantai 25. elokuuta 2012

Grizzly Man (Karhumies)

Kyseessä on dokumentti Timothy Treadwellista (1957-2003), joka oli ottanut tehtäväkseen suojella luontoa omalla tavallaan, erityisesti Alaskan erämaa-alueella eleleviä karhuja. Niinpä hän kesä toisensa jälkeen palasi kyseiselle alueelle, jossa taisteli salametsästäjiä ja muita "tunkeilijoita" vastaan siten kuin oikeaksi näki. Viiden viimeisen kesän ajan hän kantoi usein mukanaan kameraa ja ikuisti näkemäänsä sekä kokemaansa, jotta muutkin voisivat nähdä sen villin kauneuden, jonka säilymisestä hän oli niin kovin huolissaan. Lopulta kuitenkin kävi niin kuin monet olivat arvailleet ja/tai pelänneetkin, eli Timothy kohtasi loppunsa karhun syleilyssä.


Werner Herzog kertoo eräässä haastattelussa törmänneensä Treadwellin tarinaan puolivahingossa. Vähän samalla tavalla hän on päätynyt tekemään usein muitakin elokuviaan. Herzog oli tuolloin erään tuottajan luona keskustelemassa toisesta elokuvasta, kun näki tuottajan pöydällä Treadwellin tarinan, jonka hän innokkaasti luki läpi. Hän sitten kysyi, onko projektille jo valittu ohjaaja, johon tuottaja epäröiden vastasi aikovansa itse toimia ohjaajana. Määrätietoisesti Herzog kuitenkin sanoi vastaan, että hän tulee ohjaamaan kyseisen dokumentin.

Jos tarkastellaan Herzogin aiempia elokuvia, niin tässäkin tarinassa on paljon tuttuja elementtejä, eikä ole kovin vaikeaa ymmärtää, miksi Werner kiinnostui projektista. Päähenkilö on varsin omalaatuinen tapaus taistellessaan nyky-yhteiskuntaa vastaan ja villin luonnon puolesta. Herzog myöntääkin haastattelussa, että Treadwell sopii kohtalaisen kivuttomasti Herzog-hahmojen perheeseen. Lisäksi Treadwellin tavoite saattaa kuvamateriaalinsa jossakin vaiheessa jonkinlaisen elokuvan muotoon on selvästi kiinnostanut Herzogia. Myös etäinen ja armoton ympäristö tuo mieleen Herzogin aiempia elokuvia. Herzog toimii myös elokuvan kertojana, mikä miellyttää ainakin minua. Hänen äänessään on jotakin sellaista, että harvemmin mitään pääsee lipumaan korvien ohi, vaan haluaa kuulla jokaisen sanan. Ehkäpä Herzogin lausuma englanti ei ole aivan esimerkillistä, mutta kuitenkin riittävän selkeää.


Viiden kesän aikana Treadwellille kertyi yli sata tuntia kuvamateriaalia, josta Herzog alkoi koostamaan dokumenttia. Hän ei tosin tyytynyt pelkästään Treadwellin materiaaliin, vaan kuvasi itse kohtalaisesti lisää. Lähinnä hän haastatteli Treadwellin tuttavia, ystäviä sekä sukulaisia ja näiden lisäksi alan asiantuntijoita. Mukaan pääsi myös jonkin verran maisemaotoksia. Kuitenkin suuri osa elokuvasta on päähenkilön itse kuvaamaa.

Treadwell luonnehtii itseään kiltiksi soturiksi, joka osaa olla tarvittaessa kova ja kykenevä elämään karhujen villissä maailmassa. Tämä suojelu- ja valistustehtävä oli lähinnä itseannettu, sillä usein hän oleskeli alueella luvatta, ja joutui tämän takia naamioimaan leirinsä pois viranomaisten silmistä. Haastatellut asiantuntijat kertovat, että salametsästys ei ole alueella suurikaan ongelma, mutta Timothy näki kuitenkin asian toisin. Ehkäpä pitkät kesät etäällä muista ihmisistä sitten tekivät tehtävänsä, ja Treadwell alkoi näkemään salametsästäjiä joka puolella. Erään kohtauksen perusteella vaikuttaa siltä, että tyypin todellisuudentaju oli jo melko hämärtynyt. Kun tunkeilijoiksi tulkitut kuvaajat jättävät Timothyn leirin läheisyyteen ystävällisen tervehdyksen, niin tämä tulkitsee sen pahantahtoiseksi uhkaukseksi. Asia ei näytä aivan samalta katsojan silmiin... Vihollisia alkoi löytymään joka suunnalta.



Elokuvan edetessä Timothyn varhaisemmat vaiheet alkavat tulla esille. Jo lapsena hän välitti paljon eläimistä. Yleisesti hän kuitenkin vaikutti vanhempien mukaan tavalliselta pojalta, jonka elämä oli menossa hyvään suuntaan. Yliopistossa vaikeudet alkoivat, kun alkoholi alkoi kiinnostaa pikkuisen liikaa. Kun hän vielä loukkasi selkänsä ja joutui keskeyttämään opintonsa, niin vaikeudet syvenivät entisestään. Lyhyen aikaa hän yritti luoda uraa näyttelijänä, mutta sekään ei lopulta johtanut oikein muuhun kuin pahentuneeseen alkoholiongelmaan. Sen jälkeen hän loi itselleen kokonaan uuden henkilöllisyyden ja alkoi esittää roolia. Itse hän kertoo, että tehtävä luonnonsuojelijana lopulta pelasti hänen elämänsä ja antoi hänelle tarkoituksen jatkaa.

Tähän luotuun rooliin kuului myös katsojille välitettävä illuusio yksinäisestä luonnonsuojelijasta. Herzog tosin osoittaa, että Treadwell ei ollut läheskään aina yksin, vaan usein hänellä oli myös naisseuraa mukana. Kesäkausien välissä Treadwell kiersi luennoimassa aiheesta, ja sai siinä sivussa hyvissä ajoin jonkin verran kuuluisuuttakin. Roolileikkien takia on kuitenkin hieman vaikea luoda kuvaa "oikeasta" Treadwellista. Kuten Herzog osoittaa elokuvan aikana, pyrki Treadwell kuvaamaan tiettyjä kohtauksia, välillä ottojen määrä lipsahti yli kymmeneenkin, ja näissä hän näyttelijän tavoin kokeili erilaisten lähestymistapojen soveltuvuutta. Herzog lausuukin muutaman sanan Treadwellin puolustukseksi elokuvantekijänä. Vaikka hänen laitteistonsa oli varsin vähäinen, niin siitä huolimatta Treadwell päätyi kamerallaan ikuistamaan useita sellaisia hetkiä, joista Herzogin mukaan suuret kuvausryhmät voivat vain nähdä unta. Tämä aihepiiri lienee Herzogille tuttu, sillä hän on itse tottunut työskentelemään pienen kuvausryhmän kanssa, jonka voi viedä vaikeisiin paikkoihin ja saa tarvittaessa nopeasti liikkeelle. Eikä oikein voi olla ajattelematta, että kameran edessä riehuva ja kaikkia tahoja kiroava Treadwell toi Herzogin mieleen erään Klaus Kinskin menneisyydestä...



Haastattelujen kautta Treadwellista aukeaa hieman ristiriitainen kuva. Hän ei ollut mikään erakko, vaan jätti jälkeensä joukon ihmisiä, jotka edelleen häntä hyvällä muistelevat. Ystävät ja tutut muistelevatkin häntä erikoisuudestaan huolimatta lämmöllä. Toisaalta esimerkiksi pari asiantuntijaa näkevät miehen vähän toisin. Toisen mukaan Treadwell ei ymmärtänyt vaaraa, jonka keskellä eli, ja lopulta tavallaan sai mitä oli jo pitkään tilannut. Toisen mielestä Treadwellin suojelutoiminta oli karhuille haitallista, koska hän tunkeutui liian lähelle niitä ja poisti eläimiltä luonnollisen pelon ihmistä kohtaan. Näin ne jäisivät helpommin salametsästäjien uhreiksi. Elokuvaan on päätynyt myös muutama esimerkki Treadwellin saamasta vihapostista, mikä kertoo siitä, että hän oli sekä vihattu että rakastettu.

Treadwellin kuolema tallentui myös puolittain kameraan. Hän ehti ottamaan kameran käteensä hyökkäyksen alettua, mutta ei pystynyt poistamaan linssinsuojusta, joten pelkkä ääni taltioitui. Herzog päätti mielestäni viisaasti siinä, ettei sisällyttänyt tätä nauhaa varsinaisesti elokuvaan. Aivan käsittelemättä tämäkään osuus ei jää, vaan paikallinen kuolinsyyntutkija selostaa oman tulkintansa kameralle. Välillä häiritsevänkin yksityiskohtaisesti.


Vaikka Treadwell piti itseään riittävän kovana elämään nykyihmiselle huonosti sopivassa armottomassa ympäristössä, niin hänen käsityksensä luonnosta oli jokseenkin vääristynyt. Hän ei kuvamateriaalin perusteella pysty ymmärtämään ja hyväksymään sitä, että pedot tappavat saaliseläimiä sekä toisiaankin ruoaksi ja välillä muistakin syistä. Toisaalta tässä asiassa tunnen tiettyä yhteenkuuluvuutta päähenkilöön, sillä villi luonto vetää puoleensa, mutta se armottomuus ei kuitenkaan niinkään viehätä. Herzog kuitenkin on tässä asiassa varsin toisenlaisilla linjoilla. Hän kertookin, että ei näe karhuja samalla tavalla, eikä oikeastaan luontoa yleensäkään. Harmonia puuttuu. Kaaos, väkivalta ja murha vallitsevat. Seuraava video on kuvattu noin 30 vuotta sitten Fitzcarraldo-elokuvan kuvauksissa, ja siinä ehkäpä jossakin määrin viidakon lannistama Herzog kertoo synkähköjä mietteitään luonnosta, jotka lohduttomuudessaan lyövät vähän yli ja tuovat siten myös hymyn huulille:


Yhtenä elokuvan vahvuutena voi pitää sitä, että kaikki näyttää kovin tavalliselta. Sinänsä suuri osa kohtauksista, joissa Treadwell on karhujen lähistöllä, ovat kovin epätavallisia. Staattinen kuvaus ja Treadwellin rauhallinen olemus poistavat niistä tehokkaasti sen vaaran, joka oikeasti on jatkuvasti mukana. Esimerkkinä voisi mainita vaikka kohtauksen, jossa hän on menossa karhun kanssa uimaan tai kohtauksen, jossa Treadwell rauhallisesti istuu kosken varrella, kun samaan aikaan lähistöllä pyörii useampiakin mahdollisesti nälkäisiä suuria karhuja. Elokuvassa tämä näyttää aivan jokapäiväiseltä toiminnalta. Maisemallisesti tästäkin ovat jääneet ne laskevan Auringon värittämät postikorttiotokset pois, mutta kuten Herzog toteaa, toisenlaista ihasteltavaa kyllä riittää. Yksinkertaisistakin hetkistä voi löytyä yllättävää kauneutta. Esimerkkeinä vaikka nämä kettujen parissa vietetyt hetkiset, jotka välillä selvästi pääsevät yllättämään päähenkilönkin. Toisenlaisena esimerkkinä taas lyhyt, mutta raivoisa taistelu kahden uroskarhun välillä.



 Jos alkaa katsomaan elokuvaa sillä mielellä, että saa käsiinsä tiukan tietopaketin karhujen elämästä, niin luultavasti tulee pettymään. Itse arvelen, että Treadwellin laajasta materiaalista olisi pystynyt helposti sellaisenkin koostamaan. Herzog kuitenkin on tehnyt toisenlaisia valintoja, ja Grizzly Man kertoo enemmän Treadwellista. Olettaisin silti, että tämä henkilökuva kyllä kiehtoo monia ja tarjoaa lukuisia unohtumattomia hetkiä. Jos on nähnyt Herzogin aiempia elokuvia näistä hieman erikoisista tyypeistä, niin kyllä tämän pitäisi kelvata helposti sinne joukkoon.

Itse olen palannut jo useammankin kerran tämän tarinan pariin, ja kerrasta toiseen se jaksaa kiehtoa, huvittaa ja koskettaakin. Vaikka Treadwellin loppu onkin kaikkea muuta kuin onnellinen, niin siitä huolimatta elokuva yleisesti on varsin mukavaa katseltavaa. Treadwell on välillä pidettävä, välillä ärsyttävä, mutta jatkuvasti kiinnostavalla tavalla omalaatuinen tapaus, joka löysi sen oman paikkansa maailmassa hieman erikoisten käänteiden kautta. Herzog on vielä parhaimpia valintoja kertomaan tällaista tarinaa. Häneltä löytyy ymmärrystä Treadwellin ahdistuksen ja pakkomielteen esittämiseen. Tässä tapauksessa hän ei ilmeisesti ole halunnutkaan pysyä mahdollisimman objektiivisena dokumentaristina, mikä ei hirveästi häirinnyt. Ehkäpä tämä ei ole omalla kohdalla se suurin suosikki Herzogin laajassa filmografiassa, mutta erittäin hieno elokuva kuitenkin. Hyvälle mielelle tämäkin jättää, kun vähän ennen loppua lentäjä hyräilee Treadwellista kertovaa laulua ja päähenkilö itse kulkee kettuystäviensä kanssa kohti uusia maisemia.


Grizzly Man (2005) (IMDB)

sunnuntai 19. elokuuta 2012

The Big Blue (Suuri sininen)

Tarina lähtee liikkeelle pienestä kreikkalaisesta rannikkokylästä vuonna 1965. Siellä nuori Jacques avustaa isäänsä tämän sukelluksissa ja viihtyy töiden ulkopuolellakin pitkälti vedessä. Samassa kylässä asuu pari vuotta vanhempi poika Enzo, ja näiden välillä kehittyy jonkinasteinen ystävyyssuhde, jossa keskinäinen kilpailu on vahvasti mukana. Kummankin nuoruutta jää yhdistämään myös traaginen tapahtuma. Tämä alkujakso on toteutettu mustavalkoisena. Samoihin maisemiin palataan toki myöhemmin.



Siirrytään runsaat 20 vuotta ajassa eteenpäin 1980-luvun lopulle. Jacques (Jean-Marc Barr) on maailmaa kiertävä ja vaarallisia töitä tekevä taitava sukeltaja. Omalaatuisuutensa vuoksi hän viettää pitkälti yksinäistä elämää tuttujen delfiinien ollessa lähimpänä perhettä. Kuitenkin hän tapaa Andien jäätiköllä Johanan (Patricia Arquette), jonka kanssa romanssikin vähitellen alkaa.

Vakavan ja hiljaisen Jacquesin osittain eräänlaiseksi vastakohdaksi varttunut Enzo (Jean Reno) on taas jatkanut kilpailunkin puolella ollen vapaasukelluksen maailmanmestari. Kilpaileminen vaikuttaakin olevan ainoa asia, jonka Enzo ottaa vakavasti viettäen muuten melko huoletonta elämää. Yleensä kun Enzo on vauhdissa, niin leveät hymyt eivät rajoitu pelkästään pääkolmikon kasvoille, vaan karkaavat myös katsomoon. Renokin tuntuu nauttivan kunnolla osastaan.



Vaikka varsinkin elokuvan alkupuoli on tunnelmaltaan päällisin puolin melko kevyttä, niin siitä huolimatta pinnan alla on uhkaava synkempi vire. Kaksikon toistensa haastaminen on aluksi joko huvittavaa kohellusta, esimerkkinä vaikka maljan kohottaminen uima-altaan pohjalla tai sitten normaalilta vaikuttavaa kilpailua. Vähitellen homma menee vaarallisemmaksi, kun ennätykset rikkoutuvat ja hengenvaaralliset rajat tulevat vastaan. Enempää paljastamatta voisi sanoa, että ei siinä aivan aurinkoisesti lopulta käy.

Yleensä pakkomielteiden kuvaukset elokuvissa vetävät automaattisesti puoleensa, mutta tähän en oikein päässyt sisälle. Ehkäpä tämä näyttää erilaiselta sukellusta innokkaasti harrastavan silmiin, mutta itse en saanut lopulta kiinni siitä, mikä lopulta sitä pohjaa kohti niin voimakkaasti vetää. Ehkäpä osittain syynä oli elokuvan toteutuskin, sillä mielestäni näihin varsinaisiin syviin sukelluksiin ei oltu saatu mitään erinomaista tunnelmaa tai muuta taikaa yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Jacquesin ensimmäinen ennätyssukellus on tällainen, jossa Eric Serran musiikki tuo mukaan oman ulottuvuutensa. Loppu on kuitenkin tavallaan surullisen kaunis, ja kyllä sitä jo ajoissa pohjustettiinkin. Katsojan reaktio riippunee siitä, miten hyvin pääsee näihin seireenitarinoihin mukaan.


Katselin sen noin 162 minuuttia kestävän ohjaajan version, enkä ole nähnyt lyhyempää teatteriversiota. Ehkäpä tuossa oli jo vähän liikaa. Tiiviisti etenevää tarinaa elokuviltaan odottavat saattavat viettää tämän parissa varsin tuskastuttavia hetkiä, sillä varsinaista tarinaa ei lopulta kestoon nähden hirveästi ole, ja sekin on monilta osin perusdraamaa.

Itsellä jäivät vähän kaksijakoiset mietteet elokuvasta. Alkupuolesta pidin erinomaisen paljon. Muistaakseni vielä sadan minuutin jälkeen oli innostunut siitä, että elokuvaa riittää vielä tunti (ja että viiniäkin oli vielä jäljellä). Vähän myöhemmin kuitenkin alkoi toivoa, että loppuisi jo. Epätasaisuutta siis havaittavissa. Kuitenkin viimeisen reilun kolmanneksen heikkouksista huolimatta kyllä tämä plussan puolelle selvästi jää, mutta ei ollut aivan sellainen elämys kuin olin etukäteen toivonut.


Edes silmänilojen suhteen odotukset eivät täysin täyttyneet. Toki mukana on paljon kaunista katseltavaa, maisemat ovat mukavia ja löytyy reilusti hyväntuulisia tunnelmapaloja. Kuitenkin olin odottanut, että Bessonin merellinen elokuva olisi ollut jotakin lähes ennennäkemätöntä. Pahimman pettymyksen tuottivat nämä syvyyssukellukset, kuten aiemmin tulikin mainittua. Eric Serran musiikki toimii kuitenkin hyvin monissa kohtauksissa ja paikkaa vähän kokonaisvaikutelmaa. Toisaalta olisi ollut mielenkiintoista kuulla, mitä vaikkapa Tangerine Dream tai Vangelis olisi saanut aikaan.

Ehkäpä loppupuolikin olisi toiminut toisenlaisessa mielentilassa paremmin, sillä nyt olin virittäytynyt vähän leppoisamman aurinkoisen elokuvan tunnetilaan. Kyllähän tässä sitäkin puolta riitti mukavasti. Napakasti liikkuvaa tarinaa toivovien ei varmaan kannata vaivautua, mutta rauhallisemman tunnelmoinnin ystävät saattavat viettää tämänkin parissa miellyttäviä hetkiä.



 The Big Blue (1988) (IMDB)

lauantai 18. elokuuta 2012

Havukka-ahon ajattelija

Joskus 1900-luvun puolivälin aikoihin Kainuun metsissä vaeltelee erikoinen eläjä, jota Konsta Pylkkäseksi (Kai Lehtinen) kutsutaan. Toiset taas tuntevat hänet Havukka-ahon ajattelijana. Päivätöinään Konsta työskentelee paikallisilla metsätyömailla ja auttelee ystäväperhettään arkiaskareissa. Hänen varsinainen kutsumuksensa on kuitenkin muualla. Konstaa kiinnostavat maailmankaikkeuden asiat, niin pienet kuin suuretkin, joita hän sitten parhaansa mukaan yrittää aivojensa rattaissa asetella oikeaan muotoon. Oman tovin Konstan pään sisällä vaativat luonnonilmiöt, politiikan pohtiminen, avaruus ja suunnilleen kaikki niiden välillä.


Eräänä päivänä Konsta saa kirjeen vanhalta ystävältään Mooses Pessiltä. Sekavanoloinen lappunen kertoo, että seudulle on saapunut erikoisia miehiä, jotka tekevät luonnontutkimusta ja tarvitsisivat avukseen paikallista luontoa tuntevan kokeneen erämiehen. Konsta ei voi olla ottamatta työtarjousta vastaan, niinpä hän sitten kohta onkin jo matkalla kohti tutkijoiden leiriä. Mieli vetää mittailemaan tutkijoiden tiedon ja viisauden määriä. Ojasto (Hannu-Pekka Björkman) ja Kronberg (Tommi Korpela) huomaavat nopeasti saavansa Konstasta sekä hyvän apumiehen että varsin mielenkiintoisen tarinoitsijan. Tarkoitus olisi tutkia paikallisia kasveja sekä eläimiä. Konstan työnä ampua lintuja, laittaa ruokaa, opastaa ja niin edelleen.

Veikko Huovisen kirja, johon Kari Väänäsen ohjaama elokuva perustuu, ilmestyi jo vuonna 1952. Siitä on toki jo aiemmin tehty televisiolle sovitus, jota en muista katsoneeni. Kirja on tullut luettua muutamaan kertaan, ja melko paljon siitä pidän. Yleisesti voisi sanoa, että Väänäsen sovitus on ihan kelvollinen, mutta ei aivan kaikilta kohdin. Ymmärrettävästi tiettyjä kohtia on jäänyt pois, osa kohtauksista on saanut osakseen tiivistystä ja ehkäpä vähän on lisättykin. Kuitenkin voisi mainita, että elokuvasta huokuu tietynlainen kiireellinen tunnelma, kun taas kirja oli jotakin aivan muuta siinä mielessä. Tätä ei ehkä kirjaa lukematon niinkään huomaa, mutta kun useammat hetket katkeavat ennen aikojaan kirjan lukeneen silmien edessä, niin ei oikein voi olla ajattelematta, että on haluttu painottaa enemmän juonenkuljetusta kuin mitä kirjassa tehtiin. Kirjaa elävöittävät lyhyet luontokuvaukset siellä ja täällä sekä värittävät Konstan mietteet esimerkiksi retkiseuralaisistaan. Näiden suhteen on päädytty vähän tehostetumpaan versioon ja muutamat mukavat hetket ovat saaneet kadota jonnekin.



Yksi suurimmista muutoksista on Anselmin pojan, Niken, selvästi kirjaa suurempi osuus. Kirjassa Konsta puuhailee paljon yksinään ja lähtee yksin tutkijoita kohti. Ehkäpä laittamalla pieni kaveri seuraksi on haluttu välttää vaikkapa kertojaäänen liiallista käyttöä, koska näin monet Konstan ajatukset on saatu siirrettyä jonkinlaiseksi vuoropuheluksi. Itseäni tämä ratkaisu ei juurikaan onnistunut häiritsemään, vaan se vaikuttaa ihan järkevältä. Pysähtyneet pohdiskelukuvat eivät välttämättä ole parasta materiaalia elokuvaan, mutta kyllä parille sellaisellekin hetkelle on onneksi tilaa löytynyt.

Itse pidän kohtalaisen paljon Huovisen luomasta korpifilosofista. Eivät hänen kaikki juttunsa mitään kultaa ole, mutta usein onnistuvat kuitenkin huvittamaan. Hän on tavallaan luonut itselleen mystisen menneisyyden syöttäen paikkakuntalaisille ristiriitaista tietoa itsestään, niin oikein kukaan ei varmaksi tiedä, missä hän on tietyt vuotensa viettänyt. Taipumus mietteliäisyyteen ja kummallisten asioiden pohtimiseen taas on kasvattanut mainetta vähän kajahtaneena yksilönä. Minua on alkanut vuosien vieriessä lämmittää tuo lyhyt kuvaus Konstasta kirjasta lainattuna:

Hän ei suinkaan ollut paha mies, muuten vain alkukantainen metsäläinen. Sitä paitsi suurten ajatusten raskas paino pakotti hänet unohtamaan ulkonaiset, epäolennaiset seikat. Hän oli hieman hajamielinenkin ja herkkä...

Ehkäpä siinä on pikkuisen sellaista, jonka itsestänikin tunnistan. On kuitenkin melko ymmärrettävää, jos osa katsojista pitää tyyppiä lähinnä rasittavana tai ärsyttävänä. Muutenkin osa Konstan jutuista voi mennä vähän ohi, jos ei ole kirjaa lukenut. Esimerkkeinä vaikka arktinen välikäsiä vilisevä uni tai avaruuden katolle kiipeäminen. No, omasta mielestäni kyseessä kuitenkin on varsin sympaattinen tapaus. Kai Lehtisen tulkinta vastaa melko pitkälle niitä mielikuvia, joita olen kirjaa lukiessani saanut.



Pari kirjasta poimittua lyhyttä kuvausta Kronbergista:
Lisäksi Kronberg oli ankara kiroilija. Hänellä saattoi olla jotakin hampaankolossa maailmaa vastaan, mutta toisaalta hän harrasti manailua eräänlaisena sanataiteena sekä vastamyrkkynä torjumaan maailmassa rehottavaa epämiehekästä lässytystä ja imeliä eleitä...

Kuten edellä on mainittu, vihasi Kronberg imeliä eleitä ja epämiehekästä lässytystä sekä lisäksi raivoon asti äiteliä mainoksia, urheilutuloksia, sanomalehtien pääkirjoituksia ja yleisön osastoja, lausujattaria, joilla on yhtä suuri kekseliäisyys kuin löysällä ajokoiralla, ja erikoisesti henkilöitä, jotka joka tilaisuudessa ottavat toiminnan johtamisen verrattoman taitaviin käsiinsä ja ehdottavat leikkiä: "Hei rullaati, rullaati, rullaati, rullaa..."

Konstan retkiseuralaisten kohdalla näyttelijävalinnat ja tulkinnat eivät oikein vastaa omia mielikuvia. Ojastoa esittävä Björkman ei fyysisesti ole aivan sellainen kuin millaiseksi hänet onnistuin kuvittelemaan, ja lisäksi Björkman tuntuu paikoitellen yrittävän vähän liikaa. Korpelan esittämän Kronbergin kohdalla ongelma on ennemmin se, että elokuvaversio vaikuttaa jonkin verran särmättömältä verrattuna kirjassa seikkailevaan tapaukseen. Osittain tämä johtuu varmaan siitäkin, että tämä kaksikko ei elokuvassa saa aivan vastaavalla tavalla aikaa ja huomiota osakseen kuin kirjassa.



Kuusten alla kasvoi ruikulaista, pitkävartista mustikanvarvustoa ja notkelmissa rehotti saniaisia, joiden ohi lipajava puro kulki alaspäin, katosi sammalen sisään ja pulpahti taas esiin jonkun kiven alta taivaankirkkaaksi lähteeksi. Muu osa vaaran rinteistä kasvatti punakylkisiä petäjiä, vankkoja ja korkeita. Rauhassa olivat vanhimmat männyt saaneet kuolla, rysähtää sitten jäkäläiselle kankaalle, lahota siinä sammalpeitteisinä liekoina ja murentua lopulta maaksi, mistä tuhannet kasvit imivät ravintonsa. Suoria ja hyväryhtisiä olivat nämä männyt, mutta kun iltarusko loimotti mustan vuoren takana, paljastui kalju kallionlaki, missä vänkyräiset mäntykääpiöt kävivät kovaa taistelua olemassaolostaan. Alttius tuulen tuiverruksille oli aikojen kuluessa muovannut niistä käärmeoksaisia, kierovartisia ja rosoisia kampuroita, jotka kyhmyisillä varpaillaan tiukasti tarrautuivat kallion rakoihin ja juron katkerina odottivat seuraavaa kovaa tuulta tai talven lumitykkyjä.

Elokuvan luontokuvaus on kyllä kaunista ja maisemat usein erittäin mukavilta näyttäviä. Konstan tarpoessa kohti Lentuaa nähdään myös paikallista eläimistöäkin. Yläpuolelta löytyvä kuvaus yhtenä esimerkkinä kirjasta löytyvistä selostuksista luonnon suhteen. Tässäkin mielessä elokuvaa vaivaa tietynlainen kiire. Moni miellyttävässä ympäristössä vietetty rauhallinen hetki katkeaa turhan nopeasti. Elokuvan kuvista ei oikein välity aivan samanlaista henkeä kuin kirjan sivuilta. Kirjassa erityisesti metsäluonto on vähän muutakin kuin satunnaisen matkailijan näkemiä vilahduksia maisemista. Ei elokuvaa silti oikein viitsi haukkua tämänkään takia, sillä visuaalisesti se on pääasiassa varsin miellyttävää katseltavaa.



 Havukka-ahon ajattelija tasapainoilee draaman ja komedian välillä, mielestäni enimmäkseen ihan onnistuneesti. Vaikka vakavampiakin hetkiä pari löytyy, niin enimmäkseen tunnelma on varsin iloinen ja mukava. Verrattuna tylsämielistä jurotusta kuvaaviin kotimaisiin elokuviin, on tällainen varsin piristävää katseltavaa. Osa kohtauksista saattaa vaikuttaa joidenkin silmiin kenties tarpeettomalta häröilyltä. Varsinainen tarina on jokseenkin olematon, mutta se ei nyt tässä tapauksessa ole pääasia, vaan kyseessä on ennemmin eräänlainen juttukooste. Minua huvittavista kohtauksista voisi mainita esimerkkinä vaikka naapuri-Kuoppasta käsittelevän hetken, joka ensin alkaa innokkaana ylistyksenä, nopeasti vaihtuu samaisen miehen kiroamiseen alimpaan helvettiin, ja lopulta päättyy siihen, kun Konsta ja Mooses hekumoivat pahoinpitelevänsä hänet. Myös puoskarointikohtaus, jossa Konsta keksii toiselle naapurille reseptin olemattomaan loisongelmaan jaksoi edelleen huvittaa.

Mainituista puutteista ja eroavaisuuksista huolimatta itsekin lyhyessä osassa vilahtava Väänänen on saanut sellaisen kokonaisuuden aikaan, että kyllä siitä pystyy kirjaakin arvostava nauttimaan. Mieltä lämmitti vähän sekin, että kirjassa usein suupielessä heiluva Konstan piippu ei ole joutunut nykyisen korrektin savuttomuuden uhriksi. Tutkijoiden kohdalla voinee hieman epäillä, koska kirjan perusteella savukkeita kului paljon, mutta elokuvassa ei näy kertaakaan... Loppupuolella kuultavat sanat ajatuksen kahlitsemattomuudesta miellyttivät edelleen, ehkäpä vähän liikuttivatkin. Tämä oli nyt toinen katselu, ja edelleen aika kului varsin leppoisasti. Itse olisin voinut katsella vähän kauemminkin kestävän version, jos se tarkoittaisi vähemmän tiivistä lähestymistapaa. Hyvä kuitenkin näinkin. Varsin mukavissa tunnelmissa vajaat pari tuntia kului.



-Ajatus on vapaa kuin hiirihaukka eikä lähe piikkilankaleirille, ee, ee! Ei lähe ajatus leirille, ei koskaan!

-Ei se lähe leirille! Jankkasi Ajattelija ja hytkähteli mielihyvästä... -Ajatuksella on isot siivet...

Havukka-ahon ajattelija (2009) (IMDB)