sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Isien työt - poimintoja kansantieteellisen elokuvamme perinteistä

Jos ei nyt ihan upouutukaisen, mutta kuitenkin varsin tuoreen kesäisen draamakomedian The Way Way Back jälkeen voisi olla kivaa vaihtelua tihrustella melkeinpä sinne vuosisadan taakse ja siinä samalla pitää ajankohtaisena blogin Suomen juhlavuoden teemaa. Tarkoituksena on siis jatkaa Isien työt -levyjulkaisujen ja samalla toki kotimaan historian läpikäyntiä, mutta tällä kerralla kyseessä ei ole noiden menneiden vuosikymmenten varsinaisten dokumenttien kurkistelu, vaan ensimmäiselle kiekolle laitettu noin 19-minuuttinen lisuke vuodelta 2006, jossa tutkitaan teosten taustoja ja puhellaan, mikä alkujaan innosti useammatkin taitavat elokuvantekijät tällaisia perinteitä filmille taltioimaan jälkipolvien ihmeteltäväksi. Tarkoituksena oli laittaa tästä taustadokumentista höpöttely jonkin varsinaisen elokuvan liitetekstiksi, mutta juttu vähän venähti jälleen kerran ja muutenkin tuntui siltä, että pätkästä saa ihan itsenäisenä tekstinäkin toimivan sepustuksen.

Aihetta availlaan kertoillen, miten mielenkiintoisen kansantieteellisen aineiston taltiointiin ryhdyttiin melkeinpä vuosisata sitten. Varhaisimmaksi säilyneeksi esimerkiksi kaivellaan vuonna 1918 ilmestynyt Tervanpolttoa Lapissa, joka tosiaan tätä naputellessa on jo 99 vuotta vanha. Sittemmin monenkirjavaa materiaalia on talletettu kymmeniin dokumentteihin. Selostaja myös toteaa, että kyseinen elokuva osoittaa, miten uutta tekniikkaa osattiin hyödyntää taitavasti näissä projekteissa jo kauan sitten. Samoihin aikoihin tutkimusmatkailija Sakari Pälsi päätti ottaa kameran tulevalle pitkälle reissulleen mukaan ja tästä tuloksena oli Arktisia matkakuvia. Elokuvallinen ulottuvuus antoi mahdollisuuden kaapata alkuperäiskansojen elämäntapoja Siperian pohjoisosista ja kaipa ajatuksena oli, että nämä kohtaukset saadaan samalla pidemmiksikin ajoiksi ihmisten ihmeteltäväksi, mutta pysyvyys oli kuitenkin kyseenalaista, koska dokumentti katosi pitkiksi ajoiksi, mutta löytyi 1970-luvun lopulla. Ihan unholaan Arktisia matkakuvia ei muutenkaan hiipunut, vaan oli ilmestyessään harvinainen tapaus, joka keräsi huomiota ympäri maailmaa.



Itsenäistyneen Suomen ensimmäiseksi varsinaiseksi kansantieteelliseksi elokuvaksi nimetään Häiden vietto Karjalan runomailla vuodelta 1921, joka nimensä mukaan tarjoaa kuvauksen karjalaistesta hääseremoniasta. Dokumenttia oli suunnittelemassa professori U.T. Sirelius ja ainakin osittain kohtauksia päädyttiin lavastamaan. Tällainen dokumentointi ajautui kuitenkin mittavampaankin hiljaiselon vaiheeseen, koska kansantieteellinen elokuvaus jatkui noin 15 vuotta myöhemmin. 1930-luvun alkupuoliskolla tuotantoyhtiö Aho & Soldan oli noussut merkittävimmäksi lyhytelokuvien tuottajaksi ja aiheetkin olivat melkoisen monipuolisia. Kesällä 1935 yhtiö panosti myös kansantieteellisiin dokumentteihin ja yhtenä tunnetumpana esimerkkinä mainitaan Kaakko-Junnon paranemistaikoja, jossa kuvaajana toimi eräs Eino Mäkinen.

Jo seuraavana vuonna, eli 1936 perustettiin Kansantieteellinen Filmi Oy, joka otti tavoitteekseen taltioida katoavaa kansanperinnettä ja muodostaa materiaalista arkisto tutkijoidenkin käytettäväksi. Mäkisen lisäksi yhtiön merkittäviin henkilöihin kuuluivat Kustaa Vilkuna, Sakari Pälsi, Esko Aaltonen ja Martti Haavio. Heti ensimmäisenä kesänä sännättiin jo kuvauspuuhiin ja tuloksena syntyivät samana vuonna ilmestyneet dokumentit Karjalaista kyläelämää, Haaparuuhen synty ja Hämeenkyrön heinänteko. Alusta lähtien aihetta valmisteleva asiantuntija ja elokuvantekijä toimivat saumattomassa yhteistyössä. Teknisen toteutuksen suhteen katsottiin 35 millin filmitekniikan vastaavaan tarpeisiin sekä tavoitteisiin, mutta paikoin käytettiin 16 millin filmiä kustannussyistä. Yhtä lukuun ottamatta elokuvat olivat mustavalkoisia. Yhtiön tarkoitus ei ollut panostaa pelkästään liikkuvaan kuvaan, vaan kohteet myös valokuvattiin ja arkistoitiin, ja tämä arkisto kasvoikin vauhdilla. Ensimmäisille elokuville järjestettiin ensiesitys elokuvateatterissa ja vastaanotto oli lupaava, mutta hyvästä alusta huolimatta yhtiön tulevaisuus näytti vähemmän varmalta.



Nimittäin osakepääoma oli pitkälti käytetty kesän projekteissa, eikä valtio tuolloin suostunut jakamaan tukimarkkoja näiden teosten kuvaamiseen. Porukka ei noin vain tahtonut antaa periksi, joten talvella 1937 Mäkinen kehitteli kulttuuriarpajaiset, jotka osoittautuivat taloudelliseksi menestykseksi. Yhtiö pääsikin veloistaan eroon ja pystyttiin myös tekemään kalustohankintoja. Seuraavan kesän mittavin ja merkittävin tuotanto oli Kaskisavun mailta, mikä vaati ponnistuksia valmistelujenkin osalta, koska kuvauksia järjestettiin neljällä paikkakunnalla. Täyspitkästä versiosta tulikin yli 40-minuuttinen, joten aiemmin kommentoimani levyltä löytyvä pätkä on vain pieni osa kokonaisuudesta ja kyseessä olikin yhtiön laajin dokumentti. Talven ja kevään kohdatessa vuonna 1938 Mäkinen ja Vilkuna ottivat määränpääkseen pohjoisen Petsamon, jossa oli aikomuksena paneutua kolttaväestön perinteiseen elämänmenoon alkuperäisillä asuinalueilla. Suonikylän talvielämää olikin tavallaan viimeisiä tilaisuuksia tällaiseen taltioimiseen, koska talvisota ei enää ollut kovin kaukana ja se ajoi koltat evakkoon näiltä seuduilta. Suonikylän talvielämää on siinäkin mielessä erikoinen tapaus, että se on säilynyt lähes siinä muodossa kuin missä se alkujaan esitettiin ennen joulua 1938. Saman vuoden kesällä matkattiin jo ihan toiseen suuntaan, sillä Viron Inkerissä kuvattiin kaksi dokumenttia.

Kesällä ehdittiin toki kotimaassakin kameroita surisuttaa, ja yksi dokumenteista oli Rymättylän kesänuotta, jolle haluttiin laajempi levitys. Joistakin yhtiön teoksista muokattiinkin lyhyempiä versioita ja kertojaksi pestattiin Kaarlo Marjanen. Vaikka kiirettä oli riittänyt jo ensimmäisinäkin vuosina, niin 1939 vaati vielä enemmän aherrusta ja kuvauksia oli käynnissä samaan aikaan kolmellakin taholla. Vetelin elonkorjuu ja riihenpuinti oli yksi vuoden 1939 projekteista, ja kyllähän pohjoisemmaskin päästiin, mutta niille töille aika ei erityisen suosiollinen ole ollut. Eräästä kalastusdokumentista on jäljellä vain kuvauksissa napsitut valokuvat, koska filmikelat tuhoutuivat jatkosodan pommituksissa. Enontekiön porolappalaisten parissa ei sentään ihan samalla tavalla ole pyyhkiytynyt pois, mutta elokuvan alkuosuus tuhoutui kokonaan, kuten myös lopun osalta parempilaatuiset lähdemateriaalit. Lähestyvät olympialaiset taas olivat yksi innoittaja hieman erilaiselle liikunnalliselle koosteelle Kansanomaisia urheiluleikkejä Ruovedellä. Töitä tehtiin siis paljon ja ahkerasti monenkirjavien aiheiden parissa vuonna 1939, mutta talvisota esti pitkälti yleisöesityksiä.



Sakari Pälsin työstämät dokumentit Puukolla ja kirveellä sekä Tammelan sianteurastus olivat ilmestymisvuotensa onnistuneimpia yhtiön tuotantoja. Niitä käytettiin opetuselokuvina vielä 1960-luvulla. Kyseinen vuosi oli kuitenkin jo Kansantieteellinen Filmi Oy:n viimeinen, koska jatkosota käytännössä katkaisi kuvaustyöt kesäkuussa 1941 ja samalla yhtiö sortui kasaan. Useat avainhenkilöt saivat komennukset eri paikkoihin ja niinpä yhteinen dokumenttiurakointi jäi vain viiden vuoden taipaleeksi. No, tuossakin rupeamassa saatiin aikaiseksi noin 30 valmiiksi saakka työstettyä dokumenttielokuvaa ja lisäksi useita keskeneräisiä projekteja. Vuosikymmeniä vieri ja lopulta vuonna 1972 Suomen elokuva-arkisto alkoi aineiston pelastamisurakan. Tuohon mennessä tosin moni teoksista oli joko osittain tuhoutunut tai kadonnut kokonaan. Alkuperäisten dokumenttien tekijöitä otettiin mukaan pelastustyöhön ja esimerkiksi Mäkistä ja Vilkunaa haastateltiin projektin puitteissa. Kadonneita elokuvia alkoi löytymään ja tuhoutuneita selostuksia ääniteltiin uudelleen. Yhtiön valokuvat olivat säilyneet paremmin vuosien kurimuksesta ja niistäkin oli apua tässä työssä. Samoista kuvista oli jo vuonna 1943 Mäkisen ja Vilkunan toimesta julkaistu tunnettu sekä suosittu valokuvateos Isien työ.

Vaikka yhtiön taru lopahti jo 1940-luvun alussa, niin mainitun valokuvakirjan lisäksi aineistoa kohti kiinnostusta löytyi, minkä seurauksena Suomi-Filmi Oy teki uudelleenäänitetyt versiot neljästä dokumentista vuonna 1950, mikä tavallaan johti kansantieteellisen elokuvauksen uuteen starttiin. 1950-luvun puolivälissä Suomi-Filmi Oy ja Kansallismuseo ryhtyivätkin yhteistyöhön näiden aiheiden parissa ja sitä jatkettiinkin noin pari vuosikymmentä vuoteen 1975 saakka. Tiedä sitten, tuleeko blogin puolella ikinä siihen aineistoon pureuduttua, koska urakkasuunnitelmana tosiaan on toivottavasti tämän vuoden aikana kahlailla läpi ja kommentoida näiden viiden Isien työt -kokoelmalevyn sisältöä ja ne käsittääkseni kattavat enimmäkseen juuri Kansantieteellinen Filmi Oy:n tuotantoa, mutta onhan sitä silmäiltävää siinäkin pinossa jo melkoisesti. Joka tapauksessa aiheen parissa tulen seuraavinakin kuukausina jatkamaan, ellei sitten täydellinen tylsistyminen sattuisi käymään kimppuun, mutta sellainen vaihtoehto tuntuu ainakin tässä vaiheessa epätodennäköiseltä, koska toistaiseksi kiehtovissa merkeissä minuutit ovat näiden parissa vierineet.


maanantai 20. helmikuuta 2017

The Way Way Back

Seikkailuja elokuvamaailmassa vietiin viimeksi siihen suuntaan, että Stig-Helmerin yli kolmeen vuosikymmeneen ja kuuteen elokuvaan venähtänyt valkokangasura tuli (toivottavasti) päätepisteeseen saakka käsiteltyä, kun muisteloivasta ja valitettavankin puhdittomasta sekä turhalta tuntuvasta viimeisestä lisäyksestä höpöttelin. The Stig-Helmer Story haaleine sävyineen ja yleisestikin väsähtäneenä tarinana innoittikin kaivelemaan hyllyistä jotakin väreillä reippaammin räiskäyttelevää ja muutenkin kenties vähäsen vauhdikkaampia käänteitä tarjoilevaa teosta. Edelleen olen vahvasti sitä mieltä, että talvi-iltaan iloa helposti kesäisistä komedioista irtoilee ja ainakin kansi tässä tapauksessa lupailee auringonpaistetta ja muutakin lajille ominaista taustaa sekä tapahtumaa. No, mitä joskus aikoinaan jokusen kommentin muilta olen onnistunut lukemaan, niin niistä on päässyt syntymään vaikutelma, ettei The Way Way Back mitään jatkuvan ilon kesäonnelaa kuvaa. Ennakkoon siis katsomossa asettaudutaan mielentilaan, ettei ihan heppoisinta hattaraa ole luvassa, vaan tuskinpa toisaalta täysin toivotonta lomapainajaistakaan.

Mukavinta ja leppoisinta ilmapiiriä kivalle kesälomalle ei ainakaan heti lähdetä hakemaan, sillä autossa on kova tenttaustuokio meneillään, kun Duncanilta (Liam James) tivataan, että minkä arvosanan hän itselleen antaisi asteikolla yhdestä kymmeneen. Poika selkeästi haluaisi jättää vastaukset antamatta ja jatkaa matkantekoa hiljaisuudessa, mutta äidin miesystävä Trent (Steve Carell) ei millään tahdo antaa periksi, vaan edelleen sinnikkäästi haluaa arvion kuultavakseen. Lopulta kyllästynyt Duncan lausahtaa, että kutosia kai ollaan, mutta Trent tylyttelee vastaan puhellen, miten kolmonen kuvaisi paremmin pojan tilaa. Piina ei niin helposti ole ohi, vaan mies jatkaa epämiellyttävää keskustelua kertoen, että Duncanista puuttuu yritystä yleisesti ja muutenkin tämä viihtyy liikaa yksinään kotona ulkoilmaharrastusten ollessa vähäisiä. Samalla hän lupailee, että koittava kesä rantatalolla tuonee toisenlaisia tilaisuuksia kukoistavammalle sosiaaliselle elämälle. Selitteleepä hän myös, miten edessä olevat päivät ovat tärkeitä koko porukalle, koska kenties ollaan yhdeksi perheeksi muuttumassa. Duncan tosin ei ole ilosta tai innosta hihkumassa, vaan näyttää lähinnä tahtovan kauas pois.



Ensimmäisten minuuttien aikana tehdäänkin selväksi, etteivät välit erityisen loistavat mahdollisen tulevan isäpuolen kanssa ole, eikä mies ainakaan helpolla tahdo nuorukaista päästää. Tuleekin vähän mieleen kymmenisen päivää sitten kommentoitu My Summer in Provence, jossa myös hypättiin katsomon puolella suoraan kesälomakyytiin, eivätkä siinäkään tapauksessa kaikki olleet kovin innoissaan reissusta ja yhteisestä ajasta. Siinäkin tosin välit ja asiat alkoivat kirkkaammiksi kehittyä, mutta eri asia sitten, päätyykö tämä perhe vain entistä pahempaan pulaan sekä kireämpiin tunnelmiin? Varsinainen rantakaupunki kyllä vaikuttaa mukavalta ja viihtyisältäkin, eli paistetta ja plusasteita kyllä pitäisi riittää, mutta kenties ongelmat ovat ihan toisaalla kuin merellisten mahdollisuuksien niukkuudessa.

Yhteen autoon kamppeineen pakkautunut porukka kääntääkin kohti jo kesätalon pihaa, eikä edes ehdi kunnolla kuormaa purkamaan, kun jo naapurista tullaan rempseään tyyliin esittäytymään ja räväkämminkin vitsailemaan. Dunacanin äiti Pam (Toni Collette) joutuukin hiukan hämilleen, kun Bettylla (Allison Janney) juttua riittää, eikä tarinoita häveliäisyys ainakaan ole rajoittamassa, vaan melkoisen avoimesti sekä tuttavallisesti hän ventovieraallekin käy höpöttelemään. Samalla tulee esitellyksi Bettyn tytär Susanna (AnnaSophia Robb), joka ei ole lainkaan äitinsä kaltainen suupaltti. Niin paljon olisi kaikenlaista kerrottavana, että eihän siinä voi toisille antaa aikaa rauhassa asettua aloilleen, vaan tärkeimmät tilitykset pitää heti päästä laukomaan ilmoille. Vähitellen kuitenkin siirrytään sisätiloihin ja Trentin tytär Steph (Zoe Levin) suunnittelee lähtevänsä kavereiden kanssa rannalle, mutta mukaan pitäisi ottaa myös Duncan, mikä ei ilmeisesti kumpaakaan osapuolta oikein innosta.



Siinä Duncanin kököttäessä ja nököttäessä yksikseen hyljeksittynä rannalla, voinee jo todeta, ettei sopeutumisesta helppoa ole tulossa, josko sujuu juuri lainkaan ennen kuin kesästä loppuvat päivät kesken. Toisaalta hukassa oleva nuorukainen ei tunnu viihtyvän perheen parissa lainkaan sen paremmin, sillä omaa rauhaa ei talosta oikein löydy. Trent kutsuu kaverinsa Kipin (Rob Corddry) ja Joanin (Amanda Peet) purtavaa popsimaan sekä hiukan tölkkejä kallistelemaan, mikä tietää jatkumoa Duncanin tukalille ja kiusallisille tilanteille. Hytkytyksen kohteena kaveri kai pohtiikin, että kova ja koettelevainen kesä taitaa olla tulossa noloine tuokioineen. Ehkei edessä silti ihan erakkomaista sielunmaisemaa lohduttomassa alakuloisuudessa ole Duncanille tarjolla, sillä naapurin Susanna käy läpi samantapaisia murheita, eikä ilottelu rannalla tutussa porukassa ole mitään houkuttelevinta hupia. Vaatii tosin töksäyksen, jos toisenkin, että tämä kaksikko pääsee sen syvemmin ajatuksia vaihtamaan.

Paetessaan nihkeitä yhteiselon hetkosia kaupunkiin happea haukkaamaan, törmää Duncan kahvilassa hätäisesti Oweniin (Sam Rockwell), joka kuuluu vähän varttuneempaan ikäluokkaan. Owenilla onkin jo kiire hommiinsa, vaan ehtiipä hän hiukan naljailemaan Duncanin mielikuvituksesta tai paremminkin sen puutteesta, eikä kyseessä muutenkaan näytä mikään vakavissa mielenaloissa jatkuvasti liikuskeleva tyyppi olevan. Myöhemmin päivän perheen puolipakollisena ohjelmana on yhteinen veneilymatka, mikä paljastaa, että epäilyksistään huolimatta Pam noin vuosi sitten uskalsi alkaa tapailemaan Trentia ja vähitellen ollaan etenemässä kohti tiukempaa sitoutumista. Näitä juttuja etäämmältä kuunnellessaan Duncan ei edes yritä kätkeä kurjaa oloaan. Aurinkokaan ei taida painajaiselta pelastaa ja ilmeisesti poika olisikin paljon mieluummin viettämässä aikaa isänsä luona, vaan turhaa haikailua se tässä vaiheessa on.



No, päivänä eräänä Duncan polkaisee pyöränsä kaupungin vesipuistoon, jossa tapaa uudelleen Owenin. Tämä sattuu olemaan siellä hommissa, vaan eipä rupattelutuokio vieläkään kunnon keskusteluksi pääse kehittymään, mutta myöhemmin törmätään taas. Silloin onkin jo aikaa paremmin ja Owen lähinnä heittelee levottomia juttujaan samalla päätellen, että juttukaveria vaivaa paha puutos huumorintajussa ja kaikki tuntuu menevän täysin kirjaimellisesti läpi, olipa kyseessä vaikkapa huuruinen vaihtoehtohistoriikki vesipuiston ydinasevarusteluun liittyen. Vaikka Owen uudelle tuttavuudelleen avoimesti kaikenlaista kuittaileekin, niin taitaapa hän silti olla aidostikin huolissaan Duncanin henkisestä hyvinvoinnista ja vitsailunsa lomassa tarjoaakin tälle piristykseksi apumiehen paikkaa vesipuistossa. Voipi hyvin ollakin, että hauskanpidon ympärillä pyörivistä työpäivistä ripaus iloakin tarttuisi Duncaninkin arkeen, mutta ensin pitää selviytyä ensimmäisen päivän omituisesta ja tukalasta tulikasteesta, joka kysyy kenties tanssitaitoja enemmän hyviä hermoja. Vaikka lyhyt loistokkaampi hetki ei lyttyyn lyötyä Duncania saisikaan heti puhkumaan itseluottamusta, niin onpahan se kuitenkin vähintään pieni käännekohta, jonka jälkeen tulevat päivät eivät enää samanlaiselta päättymättömältä piinajaiselta vaikuta, vaan kesälomaan saattaa jopa hauskoja hetkiäkin mahtua...

Suunnilleen sellaisen kesäisen elokuvaelämyksen katseltavakseen sain kuin olin ennakoinutkin, eli melko arvattavaan tapaan Duncanin kesään alkaa niitä pilkahduksia tulla sekä tietysti pakolliset törmäykset, jotka laittavat välejä koville. Siitä huolimatta en näe tarvetta lähteä näistä jäkättelemään isommin, koska yksityiskohdista löytyy omalaatuisempaa otetta. Kehuisin sitäkin, ettei ole lähdetty viemään tarinaa oikeastaan missään kohdin mihinkään yli-ilkeilyn puolelle, vaan ahdistava olotila saadaan syntymään ilmankin. Samaan hiukkasen hillitympään linjaan sopii lopettelu, joka odotetusti onnellisen puolelle kallistuu, mutta eipä pistä silmiin minään siirappitykittelynä. Yksi ja toinenkin seikka näyttäisi viimeisillä minuuteilla kehittyvän parempaan suuntaan, mutta itse näkisin, että tehdään ihan oikein, kun asiat jätetään vähän vaiheeseen ja useammallakin hahmolla on sulattelemista rantaloman jälkiseurauksista. Mielestäni siinä määrin uskottavan draamakomedian parissa liikuskellaan, että voinee väittää menoa arkiseksi, vaan sepä ei tylsyyttä tarkoita tässä tapauksessa.



Aikoinaan, kun nimen ensimmäistä kertaa jossakin näin tai kuulin, niin mieleen tuli välittömästi jokin väsähtänyt parodiaviritelmä, mutta hiukkasen outoa otsikkoa selittää siis se, että alkujaan käsikirjoitus valmistui vuonna 2007 nimellä The Way Back. Elokuvaa lähdettiin kuvaamaan huomattavasti myöhemmin ja siinä välissä ehti vuonna 2010 ilmestymään Peter Weirin ohjaama kova ja pitkäkin pakomatka vankileiriltä, eli The Way Back. Hyvin erilaisesta elokuvasta on kyse, mutta kaipa silti oli ihan järkevää edes vähän eroa tehdä nimiosastolla ja niinpä päädyttiin nykyiseen muotoon. Tarkoituksena on siis viitata joissakin farmarimallisissa autoissa tavaratilan puolella olevaan takapenkkiin. Heti elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa Duncan löydetään sieltä istuskelemasta selkeästi muusta porukasta erillään ja katsekin suunnattuna tulosuuntaan, mikä korostelee jo alkuun eristäytynyttä asetelmaa ja vihjailee, että kenties toinen on tuupattu pois jaloista jonnekin sivuun tulevan perherakentelun tieltä. IMDB:n triviaosastolta löytyy nippelitietona, että toisen ohjaajan ja kirjoittajan, eli Jim Rashin mukaan yhtenä merkittävänä elokuvaidean innoittajana oli vastaava kolkko keskustelu oman isäpuolen kanssa 14-vuotiaana. Siinä mielessä siis varsinkin lähtökohta teokselle vaikuttaa hyvinkin henkilökohtaiselta.

Avauskohtauksessa asetellaan myös Trentin ja Duncanin kireät välit, ja mielestäni Carellin homma onkin jokseenkin epäkiitollinen, koska Trentista tehdään jo esittelyssä hiukan haasteellinen heppu noin pidettävyyden suhteen. Eihän hänestä mitään muita terrorisoivaa ja mielipuolisesti rääkkäävää häijyläistä väännetä, mutta elokuvan edetessä kaverista jatkuvasti paljastuu nurjempia puolia, ja eräänlaisia miinusmerkintöjä tasaisesti kertyykin. Näiden takaa vähitellen alkaa hahmottua ikävän tyypin muotokuva ja jälleen näyttää siltä, että kovimpaan ääneen sääntöjen pikkutarkkaa noudattamista muilta vaativa sekä vinkuva on samalla se kaveri, joka on ottamassa itselleen myös eniten erivapauksia. IMDB tietää myös kertoa, ettei Carell aluksi ollut halukas elokuvaa tekemään, koska oli suunnitellut lomailevansa kesän perheensä kanssa, mutta kuvauspaikat olivat sen verran lähellä, että asiat aikatauluineen järjestyivät ja lisäksi Carell sai oman osuutensa hoidettua noin kymmenen kuvauspäivän aikana.



Omissa silmissä Carell noin yleisesti näyttäytyy lähtökohtaisesti mukavana tyyppinä ja hyvänä heppuna, mistä on jossakin määrin hyötyä elokuvalle, koska jos saman roolin hoitaisi näyttelijä, joka kallistuisi keljummalle puolelle, niin homma menisi pari astetta mustavalkoisemmaksi. Carell Trentina ei ole hahmo, jota alkaisi laiminlyönneistä, naljailuista ja muista tekosista huolimatta heti sydämestään inhoamaan, vaan mukana on edelleen vivahteita, mikä osaltaan helpottaa ymmärtämään, miksi Pam on häneen ihastunut ja yhteistä tulevaisuuttakin kohti kulkemassa, vaikkakin epäillen. Itselle kuitenkin vahvana plussana toimii se tällaisissa arkisemmissa draamoissa, ettei niinkään ole tarvetta kuoria kaverista täysin vailla parempia puolia olevaa pahista. Onhan se läpi elokuvan selkeää, ettei Trent paljoakaan Duncania arvosta ja poika taitaa lähinnä olla pakollista päälliskauppaa perhekuviossa, mutta siitä huolimatta malttia on mukana ja vaikka välillä räiskähteleekin, niin mitään kammottavan räikeitä ylilyöntejä ei minusta ole kuviin kaappailtu.

Jos superpahikset pidetään poissa, niin myös sankaritarjonta on hillitympää osastoa ja sitä viittaa lähdetään tarinan edetessä sovittelemaan Owenin hartioille, koska tämä saa kiinni Duncanin tilanteesta ja pystyy oman menneisyytensäkin kautta toisen hankalia hetkiä myötäelämään. Ensivaikutelma lähinnä on tyypillisen elämää jonkin verran nähneen, mutta rennon asenteensa säilyttäneen ja hiukkasen hulivilimäisen nuoren miehen suuntaan. Myönnän, että alkupuolella joidenkin juttujen perusteella mielessä kävi, että Owen Wilson olisi saattanut olla sopivampi tähän tyyliin vitsailemaan, vaan niinpä vain tarinan kääntyessä toiselle puoliskolleen, kasvaa Rockwell hyvin Owenin nahkoihin ja tyypistä kehittyy varsin pidettävä isovelihahmo pulassa, pinteessä sekä muutenkin hukassa olevalle nuorukaiselle. Etenkin loppuun saadaan hivenen yllättävääkin sydämellisyyttä tätä kautta, mutta nekään hetket eivät näyttäydy siinä valossa, että maksimaaliset kyyneltulvat tahdottaisiin katsojasta kiskoa. Muuten Owenin ympärille on kertynyt omalaatuisten työtovereiden lisäksi omituisten seuraajien joukko hyörimään ja pyörimään, mutta varmaan elokuvan lyhyehköstä kestostakin johtuen nämä saavat tyytyä satunnaisiin näyttäytymisiin sivuhahmoina.



Duncanin kasvutarina on kipukohdistaan huolimatta hyväntuulista katsottavaa, kunhan vaikeuksista aletaan päästä vähäsen voitolle ja saadaan elämästä kavereiden kautta kiinni. Owenin lisäksi tukea tarjoilee Susanna, mutta valitettavasti tämä ystävystyminen kelataan turhankin pikaisesti, vaikka pitäähän sekin sisällään vähintään pari verkkaisen lämpöistä hetkeä, joissa myös aidonoloista kömpelyyttäkin välähtelee. Sadan minuutin aikana saadaan kaverin yleisilmettä ja olemusta paljon pirteämmäksi, koska alkuvaiheessa Duncan tosiaan on mielialoissa, jotka purkautuvat avoimena jurotuksena, mikä taas näyttäytyy jonkinlaisen hiljaisen sekä murheellisen mielenosoituksen ylläpitämisenä. Tilanne ei ihan niin helpolla korjaudu, että joku huikkaa, miten pitäisi pitää paremmin puoliaan, mutta kunhan sekaan saadaan välähdys ja toinen onnesta, niin sittenhän sitä herkkua haluaa lisää ja rohkeuskin nousee siinä sivussa. Veikkailenpa, että suuri osa katsojista kykenee samaistumaan Duncanin ja tietysti myös Susannan kokemaan tunteeseen ulkopuolisuudesta ja siihen ahdistukseen, mitä kaikenlaiset kitkat sekä tavoittamattomat odotukset tuovat tullessaan. Siksipä siis onkin helppo hymyillä, kun palaset pikkuhiljaa paikoilleen loksahtelevat.

Uusperheen muodostamisen ongelmakohtia myös nostetaan kohtauksiin paikoin kohtalaisesti korostellenkin, mutta mielestäni varsinaiset ylilyönnit kitkojen sekä kireiden henkilökemioiden suhteen jäävät vähiin. Ainoa este onnelle ei ole Duncanin ja Trentin jokseenkin jäätävät välit, sillä näkymät ovat vähemmän lupaavat, mitä tulee mahdollisten sisarpuolten yhteiseen elämään saman katon alla. Pelkästään perheen nuoriso ei oireile, vaan onhan se vanhemmuuskin hiukan hukassa, koska kesälomailun kepeämpi puoli kiinnostaa enemmän ja huolet huiskaistaan pois silmistä. Onhan se jatkuva juhlahumu juopotteluineen tietenkin hauskempaa hupia, mutta alkoholihuuruinen juhla ei voi loputtomiin jatkua, vaikka kuuma kesä janojuomansa vaatii. Välinpitämättömyys kasautuessaan johtaa siihen, että ukkospilviä kertyy muuallekin kuin vain yläilmoihin. Ilmapiiri kehittyykin vähitellen painostavaksi ja tulevaa myrskyä sekä rähistelyä ennakoivaksi. Lopulta ilakoiminen töksähtääkin karulla tavalla päätökseensä, jolloin pitää jo pikkuisen pohtia, että hupsis-hei, mitä nyt, vai onko jo myöhäistä korjausliikkeille...?



Vakavammista teemoista huolimatta yleinen ote kuitenkin on sen verran kepeä, että alakuloisuudet vähän pehmistyvät ja kokonaisuudesta sulautuu nautittavakin kasvutarina, jota ei tee mieli miksikään uuvuttavan raskaaksi luonnehtia. Kriisiä toki tielle tulee ja lomakin näyttää lopahtavan aiottua aiemmin, mutta onhan tullut nähtyä lukuisia huomattavasti kömpelömpiä yrityksiä samojen seikkojen setvimiseksi. Irrallisempaa ilottelua saadaan kätevästi mukaan, kun täytyyhän sitä työpaikan laitteissa riehakoida tilaisuuden tullen. Olisihan se kovin kuivaa, jos noin muutenkin merellisissä puitteissa ei vähän vetisesti huviteltaisi ja sinne outojen sekä uskomattomien urotöiden sekaan sopii tietysti sujautella uutta sankaritarua vesipuiston legendoja paisuttamaan. Päälle tietysti yöseikkailut piilopirskeineen, niin eipä tee mieli elokuvan yleisilmettä miksikään yksipuolisen apeaksi kuvailla. Itse olisin toki tykkäillyt, jos kuviin olisi runsaammin saatu aurinkoisia kesävälähdyksiä. Kyllähän näitäkin näkymiä toki tarjoillaan, kun rannalla vietetään aikaa, kaupungilla pyöritään ja sitten vesipuiston touhut siihen päälle. Voinee myös olettaa, että säät pikkuisen kiusivat tekijöitä, koska IMDB:n triviaosastolla on siihen viittaavaa mainintaa, joten senkin takia on mielestäni tarpeetonta heittää valitusvirren puolelle. Kaikkiaan The Way Way Back miellyttää kovasti, eikä paljoa purnailtavaa jää päähän pyörimään. Siis jos jotakin kesäistä sekoilukomediaa tahtoisi, niin siihen sarjaan teos ei oikein sovi, mutta lievästi liikuttava ja elämänmakuinen elokuva iloineen ja murheineen on kyseessä.



The Way Way Back (2013) (IMDB)

perjantai 17. helmikuuta 2017

The Stig-Helmer Story

Edellisellä kerralla elämä vei Hugh Grantin esittämää käsikirjoittajaa ennakoimattomiin suuntiin romanttisiakin sävyjä sisältävässä komediassa The Rewrite ja luulenpa, että tämäkin elokuvatuokioinen esittelee tavallisuudesta poikkeavia elämänpolkuja. Stig-Helmerin (Lasse Åberg) ja Olen (Jon Skolmen) viides yhteinen reissu tuli tuossa tammikuun lopulla koettua ja pienistä peloista huolimatta osoittautui ihan kelvolliseksi komediaksi, johon oli lämpöisempääkin tunnelmointia hitunen jos toinenkin ripoteltu. Hälsoresan - En smal film av stor vikt (Terveysmatka) alkoi kylläkin vähän nihkeämmissä merkeissä, mutta kaverusten päästessä viettämään eheän ihmisen viikkoa ja siitä erkanevia sivujuonteita koluamaan, niin alkoi mukavan leppoisa hölmöily paluutaan tehdä ja verkkaisen hiljainen lopettelu oli niinkin iloinen yllätys, että elokuvasarja olisi voinut puolestani vaikkapa seisahtua siihen. Elokuvat ohjannut, osittain kirjoittanut ja tähdittänyt Lasse Åberg oli ilmeisesti asiasta eri mieltä ja päätti ainakin kerran vielä hahmon nahkoihin hypätä ja lähteä 12 vuotta myöhemmin selvittelemään Stig-Helmerin eriskummallisia edesottamuksia. Olen käsittänyt niin, että tämä teos poikkeaa aiemmista ja katsetta suunnataan enemmän päähenkilön nuoruusvuosia kohti. Jos viimeksi odotukset olivat varovaiset, niin tämä tekele epäilyttää ennakkoon sitäkin enemmän, mutta ainahan toivoa voi, että jotakin mielekästä ihmeteltävää elokuvasarjan ystävälle pystytään luomaan ja loihtimaan. Esirippua ylös siis.

Stig-Helmerin elämän varrelle on siis useampiakin kertailemisen ja muistelemisen arvoisia mukavia reissuja kömmähdyksineen mahtunut, mutta ehkäpä aikomuksena on uuttakin virikettä katsojille kehitellä, eikä lähdetä vain menneistä menoista mutisemaan. Saatesanoissa elokuva kohdistetaan kaikille lapsellisille miehille ja ymmärtäväisille naisille, enkä aiempien yhteisten koettelemusten perusteella lähtisi väittämään, että ajatuksessa kovin pahasti metsään mentäisiin. Muutamassa sekunnissa maailmanmatkaaja saadaankin kuviin, eikä rakas pienoisjunaharrastus ole ainakaan vielä tylsäksi käynyt, koska puksuttaja on juuri Malmön asemalle saapumassa asianmukaisin kuulutuksin. Selvästi on vuosia vierähtänyt sitten viime näkemän ja Stig-Helmeriä tullaan ovelle muistuttelemaan, että nämä meluisat leikit tulisi jättää varhaisemmille tunneille, koska yhdeksän jälkeen pitäisi viettää jo hiljaisuutta. Tiedä sitten, mikä ajatus mielessä välähtää, mutta Stig-Helmer tarttuu puhelimeen ja pirauttelee vanhalle tutulle ystävälleen.



Liekö yhteisiä reissuja suunnitteilla vaiko jälleennäkemistä muuten vain, jää myöhempien aikojen mysteeriksi, koska uuden päivän koittaessa pitää terveyskeskuksessa käväistä puhelemassa pikkuisen voinnista ja kuntoasioista. Innostunut lääkäri hurjasti viuhtoen suositteleekin sauvakävelyn aloittamista, koska verenpainekin on hiljalleen hiipinyt turhankin korkeaksi, eli välinekauppaan, mars-mars! Siellä myyjä yrittääkin tohkeissaan kaupitella viimeisimmän villityksen mukaiset sauvat kätöseen ja laittaa Stig-Helmerin vaihtoehtoja testailemaan juoksumatolle. Ehkeipä kaveri tiedä, ettei potentiaalinen ostaja ole erityisen innostunut kaikenlaisista modernin maailman metkuista ja uusimmista uutuuksista oheisvarusteluineen. Seuraillessa Stig-Helmerin rauhallista käpsyttelyä ja huvittunutta ihmettelyä kadun puolella vaikuttaakin ennemmin siltä, että hurjaa kiitoa kehittyvä maailma on jo aikoja sitten pyyhältänyt miehestä ohi, mutta onkohan sillä lopulta hirmuisen suurta merkitystä...?

Minnekään tylsämielisyyteen ei ikävuosien myötä ole taannuttu ja ainakin ne junat edelleen kovin kiinnostavat. Aiheeseen liittyen jokunen sananen alan liikkeessä vaihdetaankin ja samalla Stig-Helmer pääsee väläyttelemään tietämystään. Välillä asioilla on tapana kehittyä omituiseen suuntaan, kun terveyskeskusreissun ja kauppakäynnin jälkeen herra huomaa harrastelevansa pienimuotoista vandalismia tai vähintään töhertelyä. Kummallinen tapahtumaketju päättyy siihen, kun poliisipartio ilmestyy paikalle, vaan eivät pidättäjät erityisen armottomia ole, koska lähinnä korjaavat miekkosen parempaan talteen. Asemalla pitää kuitenkin käydä pyörähtämässä, missä odottelee uusi yllätys, koska kuulustelun hoitava poliisi on lapsuudesta ja nuoruudesta tuttu Biffen (Stig Engström).



Puolen vuosisadan takaisten naapurusten tavatessa tuleekin paikka lyhyelle lapsuusmuisteloinnille ja siitä selviää, että tyypit näkevät taannoiset tapahtumat hiukan eri sävyissä. Siinä missä poikavuosien kolttoset Biffenia hymyilyttävät, muistaa Stig-Helmer ne ankeana aikana, jolloin oli poikaporukan piinattavana. Taitaapa hänellä olla jotakin hampaankolossa ja valmiutta tehdä pientä jäynääkin kostoksi kiusaamisista. Biffen taas haluaa päästää vanhan tutun vähällä, eli eipä maalitaiteilijaa sentään koppiin lukita, vaan nuhtelut hoidetaan kiltillä sävyllä ja mukaan muistoksi muodollinen sakko tihutöistä. Hetkistä myöhemmin olisi luvassa lisää muistelemista, koska poliisiaseman ulkopuolella Ole jo odottelee vähän naureskellen, että mikä kriminaali kumppanista on varttuneilla vuosilla kuoriutunut. Kaverukset lähtevätkin rauhalliseen tahtiin vaeltelemaan ja Stig-Helmerille selvästi on heräillyt halua kertoa menneisyydestään uskotulle ystävälle.

Ensimmäinen paussipaikka on pitseria, joka Stig-Helmerin nuoruudessa kauppasi toisenlaisia tuotteita, sillä aikoinaan se oli Julius Janssonin musiikki- ja soitinliike ja samalla Stig-Helmerin ensimmäinen työpaikka. Hieman haikea tiirailu vuosikymmenten taakse lähtee lämpimissä merkeissä liikkeelle, eivätkä kaverukset ole miksikään tosikoiksi kalkkeutuneet. Aikoja sitten suljettuun musiikkipuotiin liittyy muitakin miellyttäviä muistoja, koska Stig-Helmer kertoo tavanneensa siellä ensimmäisen tyttöystävänsä. Hän tunnustaakin olleensa nuorena miehenalkuna (Tobias Jacobsson, Stig-Helmer 20 vuotta) hyvinkin rakastunut Annika Jönssoniin (Ida Högberg). Tiedä sitten, onko se kutkutteleva ensirakkaus vai mikä Olea kiehtoo, mutta hän kuitenkin ilmoittaa haluavansa kuulla Stig-Helmerin koko tarinan alusta lähtien ja sitäpä kyllä katsomossakin kaipaillaan.



Melkeinpä syntymään saakka kalenteria käännellään ja kastetilaisuuden kohdalla pysähdytään. Näyttää siltä, ettei sekään ihan suunnitellusti sujunut, koska Stig-Helmer ei ollut alkujaan vanhempien keksimä nimi, vaan huonomuistinen pappi keksi sen viime hetkillä Sten-Helmerin tilalle. Lapsuuttaan Stig-Helmer muistelee huolien ja pelkojen täyttämäksi ajaksi, koska äiti oli ottanut asiakseen varoitella suunnilleen kaikista maailman asioista ylisuojelevaisessa hengessä. Noin kymmenvuotiaana pojan (Filip Arsic-Johnsson) mielenkiinto junia kohtaan heräili, kun Julius-eno antoi joululahjaksi pienoisveturin. Vuodet kuluivat ja Stig-Helmer varttui yksinäisenä sekä hiljaisena poikana, jolle kehittyi omissa maailmoissa omintakeinen mielikuvitus, mutta samalla kohtalaisen vakava mielenlaatu. Mies muistelee, että poikapäivistä noin kymmenisen vuotta myöhemmin hän päätyi antamaan rakkaan veturinsa Annikalle lahjaksi, mikä taas saa Olen innostumaan ajatuksesta, että jospa yhdessä etsittäisiin Annika jututettavaksi.

Yllättäen Stig-Helmer on ehdotukseen suostuvainen, vai olikohan jopa niin, että koko muisteluhomman taka-ajatuksena oli lähteä Annikan jäljille...? No, joka tapauksessa se vaatii pikkuisen aivotyötä, koska Annikan perheen vanha talo on purettu, taannoisia yhteisiä tuttuja oli vähän ja lisäksi sellaiset 40 vilistellyttä vuotta voivat muistille tehdä kepposen tai parikin. Googlestakaan ei huomattavaa helpotusta ole, koska nimihaku listailee noin 400 mahdollista tapausta tutkittavaksi, eli jotakin toista kautta pitäisi päästä pureutumaan Annikan jäljittämiseen. Stig-Helmerin muisti kyllä tietyiltä osa-alueiltaan toimii erinomaisesti ja pähkäilyn sekä kelailun kautta johtolankoja alkaa löytyä. Nähtäväksi jää, millaisen seikkailun kaksikko onnistuu salapoliisihommastaan muodostamaan, mutta jos ei muuta, niin onhan se tosiaan hyvä syy kertailla nuoruusvuosia...



Elämänvaiheita monia siis päästään ihmettelemään, mutta jo tässä välissä uskallan huikkailla, että jos ei Stig-Helmeriin ole aiempien koitosten kuluessa tykästynyt isommin ja päässyt kiinnostusta syntymään, niin tällä elokuvalla on lopulta hyvin vähän tarjottavanaan ja luulisin, että tylsäilyn puolelle lipsahtaisi. The Stig-Helmer Story ei nimittäin toimi kummoisestikaan sellaisena viihdyttävänä satunnaisena höpsönä hassutteluna kuin vaikkapa varsinaisten reissuelokuvien kolme ensimmäistä osaa. Itsehän myönnän hyvinkin suuresti tästä hivenen omalaatuisesta matkailevasta kaksikosta pitäväni, mutta siitäkin huolimatta muistelointi vuosikymmenten taakse alkoi kysellä kärsivällisyyttä, vaikka kesto jää alle sataan minuuttiin. Alkupuolella vielä oli mieliala positiivisen puolella, kun näytti siltä, että voihan Annikan etsimisestä sivujuonteineen ihan lämminhenkinen ja huvittava pienimuotoinen salapoliisiseikkailu kehkeytyäkin, mutta mitä enemmän paneuduttiin nuoruusvuosiin, niin siinä samalla tympivyys lisääntyi ja viimeisiä käänteitä katsellessa pitkästyneisyys pääsikin jo voitolle selkeästi.

Edellisessä osassa läpikäyty eheän ihmisen viikko jo pikkuisen kurkkaili tosiaan Stig-Helmerin lapsuusvuosiin ja vihjaili, etteivät ne päivät mitään ilon ja naurun täyttämää onnellisten aikaa olleet ja samaa kuvaa vahvistelevat nämä muistot myös. Oikeastaan kymmenvuotiasta Stig-Helmeriä kuvaavat pätkät keskittyvätkin pitkälti näihin ankeampiin asioihin, mutta kiusaamistilanteita ei lähdetä mihinkään ääripäähän viemään. Näissä takaumissa toki onnistutaan taustoittamaan ylisuojelevaa äitiä, joka vielä aikuisvuosinakin pyrkii pojan tekemisiin sekaantumaan. Samalla tietysti luodaan pohjaa luonteenpiirteille ja juurrutetaan kiinnostus juniin sekä muitakin seikkoja Stig-Helmerin elämäntarinasta kiinnostunut pystynee näistä kohtauksista napsimaan. Eri asia sitten, onko tämä elokuvaviihteenä kovinkaan kummoista, ja valitettavasti itse sanoisin, ettei anti ainakaan laita käsiä yhteen läpsyttelemään. Tarkoituksellisen haalistetut sävyt kuvissa ja vähennetyt värit myös voimistavat vaisua vaikutelmaa. Sopii tietysti hiukkasen hiipuneisiin muistoihin noin ajatuksen puolesta, mutta aiempien elokuvien kirjavaan kuvastoon tottuneelle tämä on vähemmän mieluinen uudistus.



Lapsuuden päivät tuntuvat lähinnä pakolliselta osuudelta, mikä lyhyesti vilkaistaan muutamassa pätkässä ja varsinainen pihvi purtavaksi ovatkin parikymppisen Stig-Helmerin edesottamukset ja etenkin ensi-ihastumiseen liittyvät tapahtumat. Sinänsä kyllä ihan ymmärrettävä aikomus lähteä ankkuroimaan elokuvaa niille seuduille ja olisihan siinä potentiaalia sydämellisyydellekin, vaan ikävä kyllä pirteyttä puuttuu enemmänkin kuin ripaus ja juttu laahaa monessakin mielessä. Yleensä kyllä tykkäilen tarkoituksellisesta viipyileväisyydestä ja verkkaisuudesta, mutta tässä tarinassa niistä en oikein viehättynyt, vaan nuo seikat kääntyvät elokuvanautinnon esteiksi, koska on kohtalaisen vaikea innostua sen syvemmin hitailla hetkillä herkuttelemaan, jos ei vain yksinkertaisesti saa niistä edes vaimeaa värähtelyä irti. Sitten tuli vielä ennen pitkää sekin pulma, ettei tämä nuorempi Stig-Helmer omassa päässä millään tahtonut yhdistyä siihen miekkoseen, johon reissuelokuvia katsellessa olen tykästynyt. Ei sillä, että Tobias Jacobsson tekisi huonoa työtä ja Åberg itse on kai pyrkinyt helpottamaan siltojen syntymistä, sillä on omalla äänellään puhunut nuorukaisen vuorosanat. Jälkiäänityskikka ei ainakaan omalla kohdalla juurikaan tepsinyt, eikä yrityksestä huolimatta kliksahtanut kohdilleen. Tarinan edetessä ja kolmen eri ikäkauden kieputuksessa alkoi vain vieraantuminen koko henkilökohtaiseen historiikkiin lisääntymään, eikä siitä voi syytellä vaiheiden monimutkaisuutta, koska lopulta melkoisen yksinkertaista tarinaa taivutellaan.

Tietyistä näkyvistä yhtäläisyyksistä huolimatta tuntuu pohjimmiltaan siltä, että jostakin ihmeellisestä syystä parin eri tyypin tarinat tahdotaan yhdistellä yhdeksi elokuvaksi, ja monin paikoin kohtalaisen takkuilevasti. Kyllähän ihmiset ikääntyessään muuttuvat ja löytyy vaiheita monenlaisia menneisyydestä ja usein vanhemmilla vuosilla saattaa painotella eri tavalla tiettyjä tapahtumia. Sinänsä siis voisi uskoa, että ihan hyvin nämä kaikki ovat voineet kaverille sattua ja ehkä joku toinen katsoja kokee tapahtumat aidompina sekä koskettavampina, mutta minulle salaisuuksien verhon raottelu nuoruusvuosien suhteen näyttäytyy valitettavasti väkinäisenä touhuna, joka kehittyy pienoiseksi pettymykseksi vaatimattomista toiveista huolimatta. Vaikka taso yleisen iloisuuden ja viihdyttävyyden suhteen tipahtaakin selkeästi aiempiin elokuviin nähden, niin täystylsäksi kurjisteluksi ei sentään vieläkään mennä, vaan vähän räväkämpää otetta nuoruusvuosien touhuun tuo Stig-Helmerin serkku Hjördis (Tove Edfeldt). Ensin hän auttelee arkaa sukulaistaan tietovisavalmisteluissa, mutta asioiden edetessä alkaa rohkaisemaan Stig-Helmeriä myös Annikan suhteen. Hjördiksen kautta myös lapsuuden kiusanhenki Biffen tekee paluun, mutta kostoa enemmän kiinnostaa voittaa Annikan sydän, mikä tietysti oikein onkin.



Harmi vain, ettei tämä romanssi katsomon puolella suurempia tuntemuksia sytyttele, minkä takia varsinainen lopettelukin jättää tyhjähkön tunteen jälkeensä. Lämpöistä loppua kyllä halutaan ja haetaan, mutta hätäiseltä ja väkisin väännetyltä arkista satumaisuutta tavoitteleva finaali lähinnä vaikuttaa. Ilot, hymyt, naurut, onnentuntemukset ja mitä näitä nyt onkaan, niin pysyttelevät kaikki piiloissaan. Minusta edellinen osa onnistuikin päättelyssään paljon paremmin ja tämä melkoisesti sitäkin vesittelee, kun hyvät värinät korvautuvat väsyneellä venkoilulla. Olisi ollut paljon kivempi hyvästellä Stig-Helmer tunturien keskelle, mutta saadaanhan tämän viimeisen osan myötä miehen taival elokuvamaailmassa venähtämään yli 30 vuoteen ja sanoisin, että se riittää kyllä ja tuli pikkuisen liikaakin. The Stig-Helmer Story on ensimmäinen kuudesta teoksesta, joka ei jättänyt jälkeensä sitten minkäänlaisia kertailuhaluja ja senkin pohjalta väittäisin, että elokuvasarja näyttäytyisi vahvempana ilman viimeistä lisäystä, vaikka ne kaksi edellistäkään eivät mitään erityisen hersyviä komediaherkkuja olekaan. Maansurun ehkä saan vältettyä, mutta onhan se hiukkasen harmi lopetella hyväntuuliset ja hassut sekä eriskummalliset seikkailut hyvinkin lässähtäneisiin tunnelmiin. Toivottavasti edes osalle maistuu paremmin, mutta esimerkiksi IMDB:n 4,4 pistekeskiarvo kertoo osaltaan, että arvostajat ovat vähemmistössä.


Jos jotakin hyviä puolia ennen lopettelua listaisin, niin olihan The Stig-Helmer Story vallan mainio tekosyy kertailla aiemmat seikkailut, mitä nyt Hälsoresan - En smal film av stor vikt (Terveysmatka) oli niinkin hyvin muistissa, ettei ihan vielä ollut uusintahalua sen suhteen. The Stig-Helmer Story ei tosiaan juurikaan noita varhaisemmissa elokuvissa nähtyjä vaiheita käy läpi ja viittaukset niihin pidetään vähissä. Jos siis sellaista kertailukoostetta toivoisi, niin anti jäisi kovin kuivaksi. Nähdäänhän esimerkiksi penkillä istuskelemassa ja huutelemassa pari varsin tuttua heppua ja esimerkiksi Stig-Helmerin pitkäaikainen työpaikka Toastmasterkin tulee selvitetyksi, mutta kaikkiaan lista konkreettisemmista linkeistä edeltäjiin jää varsin lyhykäiseksi. Varmaan tämän myöhäismuistelon jälkeen Stig-Helmeristä höpöttely blogin puolella löytää loppunsa, joten kaipa tähän sopii uusintojen pohjalta vielä väsäillä summaus varhaisemmista seikkailuista.

Vuonna 1980 ilmestynyt Sällskapsresan eller Finns det svenskt kaffe på grisfesten (Seuramatkat - Eli Missä ovat possujuhlat?) lähetteli hiljaisen miehen matkalle, kun Ruotsin tuleva talvi laittoi haaveilemaan aurinkorantojen lämmöstä, mikä sopi sinänsä kotikatsomonkin tunnelmiin, koska uusinta-ajankohtana sattui ulkona vallitsemaan tammikuun paukkupakkasjakso. Hyvinhän aika edelleen kului Stig-Helmerin ja Olen tutustumista sekä hiukkasen hölmöjä toilauksia katsellessa, kun kaverista yritetään tietämättään tehdä ties mikä kuriiri pimeille mökkirahoille. Huvittuneisuudesta huolimatta en vieläkään suostu nimeämään avauselokuvaa sarjan parhaaksi tekeleeksi, vaikka kolmen kärkeen tietysti menee kevyesti. Rantaloma oli elokuvateattereissa melkoinen menestys, joten pitihän jatkoakin vääntää. Tosin Lasse Åberg on dokumentissa myöntänyt, ettei se ihan luontevasti sujunut, vaan hyvien ideoiden puutteen vuoksi tuotantoakin lykättiin vuodella ja lopulta Sällskapsresan II - Snowroller (Seuramatkat 2 - hassunhauska hiihtoloma) ilmestyi vasta 1985. Vauhdikasta viiletystä ja muutakin kohellusta, ihastumista, kansansuksien omituista markkinointia ja sekalaista pöllöilyä esittelevä alppiseikkailu on omalla listalla melkoisen tasavahvasti jaetulla toisella tilalla edeltäjänsä kanssa. Kummastakin kovin tykkäilen vieläkin ja luultavasti katselukertoja molemmille lisääkin on luvassa.



Eniten minua kuitenkin viehättää vuonna 1988 ilmestynyt SOS: En segelsällskapsresa (SOS - purjehdusreissu), jossa keskikesää maltetaan juhlistella kotoisemmissa maisemissa ja sanoisinkin, että kun on käyty joulua viettämässä etelän auringossa ja huikeilla huipuilla hiihtolomaa lasketeltu ja hurjasti hurviteltu, niin kauniit saaristopäivät kelpaavat siihen väliin mainiosti, eikä kaukokaipuu pääse iskemään. Tiedä sitten, kertooko se surullisen seikan jos toisenkin omasta huumorintajusta, mutta tunnustan taas, että kyllähän kaverusten veneilyt ja muut puuhat naurattivat ihan ääneenkin useampaan otteeseen plus tietysti muiden kokemattomien toistaitoisten saaristovieraiden toheloinnit päälle. Hyväntuulisten ja hassujen kesäkomedioiden joukossa tämä onkin mielestäni parhaimmistoa ja siitä lähtikin jo melko selkeä alamäki, mitä tulee elokuvasarjan laatutasoon.

Väsy alkoi jo paikoin enemmänkin vaivata vuoden 1991 urheiluaiheisessa komediassa Den ofrivillige golfaren (Golffari), jossa sopivan reissukohteen löytäminen ei niinkään ole päänvaivoista suurimpia, vaan työpaikan menetys miestä mietityttää. Vahingossa hän päätyykin taituroimaan golf-kentälle ja sitä kautta kotimaan ulkopuolellekin päästään vierailemaan, koska Skotlanti kutsuu. Vaikka eroa edelliseen paljon tuleekin erityisesti naurujen ja hymyjen määrässä mitattuna, niin kyllä itse tuostakin koitoksesta tykkäilen ja loppupuolella lausuttu toteamus siitä, miten vain yksi kunnollinen lyönti voi riittää koko pitkän pelin voittoon tavallaan summailee tämän sinnikkään seikkailijan toikkarointeja noin yleisestikin. Noin kuukausi sitten ensimmäistä kertaa näkemäni terveysaiheinen Hälsoresan - En smal film av stor vikt (Terveysmatka) vuodelta 1999 taas huolestutti jo enemmänkin etukäteen ja elokuvan ensimmäinen kolmannes vaikutti siltä, että väsynyttä pakkopullaa lienee luvassa. Niinpä vain homma alkoi huvittaa, kunhan päästiin eheytymään erikoisissa merkeissä ja positiivisena yllätyksenä tuli, että hiljainen onnellinen lopettelu onnistui pienimuotoisesti liikuttamaankin, ja tosiaan siinä kohdin olisin ihan mielelläni hyvästellyt mukavat kaverukset. Näiden viiden elokuvan lisäksi on tullut aiemmin blogissa puheltua runsaan tunnin mittaisesta dokumentista I Stig Helmers fotspår (Stig-Helmerin jalanjäljillä), joka ilmestyi kaikkien noiden jälkeen 2004. Syntyvaiheista ja hahmoista siinä höpötellään, mutta myös elokuviakin pikkuisen eritellen ruoditaan. Ymmärrettävästi ensimmäiset osat saavat suurimman huomion, kun taas pari viimeistä kiirehditään melkoisella hopulla ohi.


Hyviä hetkosia on siis Stig-Helmerin matkoja seuraillessa tullut koettua ja kiva kasa mukavia elokuvamuistoja siinä sivussa syntynyt. Näin uusintojen jälkeenkin nuo vielä hyvää mieltä ja huvitusta saavat helposti aikaiseksi, vaikka viimeisin lisäys tosiaan melko selkeästi pettymyksen puolelle kallistuukin. Muistelointiosan edetessä ne kivat kotvaset tuntuvat vain harventuvan, mikä ei sinänsä mikään omituinen kehityskulku ole, vaan ennemmin tyypillinen komedioissa nähtävä hiipuminen. Tässä tapauksessa se sattuu vain pistämään enemmän silmiin, koska edes se parempi ensimmäinen puolikas ei noin huumorin suhteen kovinkaan kaksisia toilauksia tarjoile. Piristely-yritykset jäävät melkeinpä järjestään tehottomiksi ja elokuvasarjasta tutut mielikuvituksen keppostelutkin putoavat poikkeuksellisen laimeiksi ja irrallisilta tuntuviksi, mikä taas korostelee väkinäistä ilmapiiriä. Stig-Helmer saa pikaisen esiintymisvuoron koomikkona, mikä on korostellun kankeaa vitsinvääntöä. Hetkenä toisena mielikuvitus taas laukkaa vuoden 1909 Antarktikselle, kun taas villin lännen hengessä kehitellään kummallista kostoasetelmaa. Loppupuolella vielä nähdään melkoisen tarpeettoman tuntuinen Casablanca-virnuilu, mikä osaltaan viestittelee, että puhti alkaa olla poissa ja ideat lopuillaan.

Nämä tekstipätkäni näemmä täyttyvät tällä kerralla lähinnä valitusvoittoisesta paasailusta, mutta eipä The Stig-Helmer Story silti ole elokuva, jota sydämestäni inhoaisin. Ikääntyneissä kavereissa on kaikesta huolimatta vielä pienoinen pilkahdus jäljellä ja kyllähän Olesta välillä välähtelee se rakastettava leikkimielinen jekuttaja, joka sopii mainiosti Stig-Helmeriä piristelemään. Valitettavasti jokusesta kivasta kohtauksesta huolimatta kokonaisuus jää vaisuksi lämmittelyksi ja tuskinpa satunnainen katsoja saa paljoakaan irti, vaan pitää sitten olla kohtalaisesti Stig-Helmerin vaiheista villiintynyt. Hupaisien vitsien vähyyskään ei suurimmalta miinukselta vaikuta, vaan se, että koko koitos tuntuu turhalta ja tympäisevältäkin paluulta, joka olisi voitu jättää tekemättä. Onhan täyttä ympyrää etsiskelevä tarina laimea loppulässähdys koheltelevaisen sympaattisen matkaajan saagalle, ja ainakin minusta kaverukset olisivat ansainneet hengeltään hilpeämmät ja muutenkin puhdikkaammat jäähyväiset.



The Stig-Helmer Story (2011) (IMDB)