torstai 27. joulukuuta 2018

Kesäkaverit (Summertime)

Joulukuun kirjoittelut blogissa ovat seikkailleet ja seilailleet melko vahvasti Disneyn ja Mauri Kunnaksen jouluisten sekä talvisten tarinoiden parissa, ja luulisin, että ehkäpä niitä nyt tuli taas hetkeksi ihan tarpeeksi. Näinpä Disney-jouluilu Mickey's Once Upon a Christmas ja Kunnaksen 1800-luvun arkea sekä juhlaa yhdistelevä Koiramäen talvi saavat huikata ainakin tilapäiset heipat näille maailmoille, mutta uskon kuitenkin, että seuraavan vuoden puolella kummankin tuotantoon tulee palailtua, koska eihän tässä sinänsä mistään kyllästymisestä tai tympiintymisestä ole kyse. Disneyn erilaisia elokuvia sekä sarjoja löytyy kokoelmasta melkoinen kasa katsomattomienkin osastolta ja kuten tuossa viimeksi Kunnaksen sympaattisesta koiraelosta höpistessä tuumailin, niin melko todennäköisesti Koiramäki-sarjaa saattaa ilmestyä lisää levypinoihin.

Joulukauden kääntyessä huipentumasta jälkitunnelmointien osastolle ei tietenkään tarvitse kaikkea siitä muistuttavaa silmistä pois siivoilla, mutta elokuvaviihteen osalta voinee kuitenkin valita ajankohtaan nähden piristävänkin aurinkoista katseltavaa. Tahtoo siis sanoa, että lumiset piirrokset ja joulun herkuttelut herkistelyineen korvautuvat kotimaisella kepeällä kesäkomedialla muutaman vuoden takaa. Näistähän helposti nauttii silloin, kun päivä on valoltaan varsin lyhyt ja ulkoliikkumista kiusailee pakkasen sekä viiman viluttava yhdistelmä. Näinpä ainakin mielentilan osalta vallitsevaa jäätävyyttä voi lähteä sulattelemaan ruudulta hehkuvien näkymien sekä tekemisten kautta. Olkoon Kesäkaverit siis eräänlainen ennakkoloikka toivottavasti aurinkoisen ja ainakin ajoittain helteisenkin tulevan kesän uimavesiin ja muihin touhuihin.



Eipä voi sanoa, että lähdettäisiin antaumuksella tai pitkitellen pohjustelemaan ennen kuin Suomen eteläisin kunta kesäreissulaisiaan kutsuu, sillä käytännössä heti ensimmäisissä kuvissa humppa jumputtaa ja aurinkoinen Hanko kutsuu. Toisaalta mistään kiitämisestäkään ei taida olla kyse, sillä kaverusten auto huristelee siinä määrin hitaasti määränpäätään kohti, että ainakin apukuskin mielestä köröttely on tuskallisenkin takkuilevaa matelemista. Iiris (Anna Paavilainen) ja Karoliina (Iina Kuustonen) toisiaan pikkuisen piikittelevätkin keskenään kilometrien kuluessa ja siinä sanailua seuraillessa katsojalle kaverusten väleistä ja taustoistakin hieman tietoa tipahtelee.

Ihan mistä tahansa satunnaisesta päiväretkestä ei ole kyse, vaan kaveruksilla on eräänlainen jälleennäkeminen meneillään, sillä pitkään ulkomailla kierrellyt Iiris on tullut koko kesän ajaksi Suomeen, mutta aikoo toki palailla syyskuukausien kynnyksellä Espanjan lämpöä kohti. Yhteistä aikaa olisi kuitenkin käytettävissä enemmän kuin ihan hetkeen ja ilmeisesti he aikovatkin viettää kesän melko tiiviisti yhdessä, mutta eipä sentään pelkkien vapaa-ajan harrasteiden sekä rientojen merkeissä. Hanko on valikoitunut kohteeksi muussakin mielessä kuin vain aurinkoisten rantojen ansiosta, koska kesätöihin ollaan tulossa ja aikomusta olisi tulevien kuukausien ajan jakaa myös asumus.



Mukavasti tunnelmia sekä odotuksia nostatteleva rantatie tuo auton hiljalleen Hangon puolelle, eikä ainakaan mitään etukäteisankeutta ole kuultavissa ja juttujen perusteella kaikenlaiset huolet on huitaistu taka-alalle, sillä optimismia on ilmassa, ja puhellaan, että edessä olisi erinomainen kesä, kenties jopa paras ikinä! Samalla höpötellään, että joskohan vietettäisiin kaverijuttuihin keskittyvä kesä ja unohdettaisiin miehet näistä kuvioista, mutta kumpikaan ei taida olla oikein innokas sitoutumaan tällaiseen ehdottomaan suunnitelmaan ainakaan täydellä sydämellä, vaan jätetään aikeisiin vähän väljyyttä ja varausta, että jos jotakin pientä säpinää sattuisi syntymään, niin sepä sallittakoon.

Riemumielellä ja suurella itsevarmuudella siis tulevia koitoksia kohti, mutta tien päästä löytyvä työsuhdeasunto ei aivan vastaa sitä kuvitelmaa, mikä työnantajan kanssa käydyn viestittelyn perusteella on syntynyt. Huvilasta on vihjailtu, mutta näemmä pitäisi sittenkin tyytyä ihan tavalliseen vuokra-asuntoon, vaan sepä ei kaikkea pirteyttä pois pyyhkäise. Heti seuraavana aamuna pitäisi siirtyä paikallisen kahvilaravintolan tiskin taakse hoitamaan kassaa sekä tarjoiluhommia. Paikan omistava ja myös kokkina työskentelevä Olli (Eero Ritala) perehdyttelee pikaisesti ja esittelee kaverukset kesäporukan kolmannelle kausityöntekijälle. Ainakin ensikohtaamisella Eeva (Minka Kuustonen) vaikuttaisi olevan huomattavasti sisäänpäin omia maailmojaan kohti kääntyneempi ja yleisestikin hiljaisempi kuin äänekkäämmin elämäniloinen sekä arastelematon kaksikko.



Hangon aurinkoisina kesäkuukausina ravintola viettää kuuminta kultakauttaan, ja vaikka ei mitään valtaisaa turistitulvaa jatkuvana virtana vyöryisikään kassaa pulskistamaan, niin nälkäistä ja janoista asiakaskuntaa kyllä riittää. Pitkä ja vilkas päivä saa hetkisen miettimään, että joskohan olisi parempi mennä kämpälle pötköttelemään, mutta pitäähän sitä sittenkin käydä katsomassa kaupungin iltaviihdetarjontaa, jossa tietysti hiprakkaisissa olotiloissa hoilaillaan pitkälle alkavaan yöhön. Ravintola-arki lähtee melko nopeasti sujumaan ja Karoliina saa selviteltyä, että Eeva sattuu olemaan koko kesän tätinsä rantahuvilavahtina ja sinne samojen seinien sisään saattaisi sopia pari asuinkumppania lisääkin, ja kyllähän Eeva melko helposti tälle idealle lämpenee.

Juhannus hiljalleen lähestyy, eikä ajanvietto koko ajan monessakin mielessä lämpenevässä Hangossa lainkaan tuskalliselta tunnu, vaan päivät vinhasti viilettävät. Kesäkaudella paikkakunnalla tennisopettajana toimiva Jussi (Lauri Tilkanen) kiinnostuu Iiriksestä, kun taas Karoliinaa vetää puoleensa lomapäiviään viettävä Tommy (Sampo Sarkola), eikä oikein näytä siltä, että Eevakaan kesästä ilman ihastusta selviäisi. Jotakin sitä alkupuolella puheltiin lomasta ilman sekoittavia suhteita tai romansseja, mutta siinähän sitä mennään ja kuviot todellakin mutkistuvat. Huolissa, murheissa ja erilaisissa vaikeuksissa yrittää osaltaan autella silloin tällöin ystävyksiä moikkaamassa käyvä Iiriksen vanhempi sisko Hertta (Pihla Viitala), joka toki samalla tuo toisenlaista pulmaa, sillä hän yrittää saada siskonsa vaeltelun maailmalla seisahtumaan ja tämän tarttumaan johdonmukaisempaan suunnitelmaan ajelehtimisen sijaan. Erheitä ja virheitäkin tietysti sattuu, eikä yllä hehkuva aurinko kaikkea onnistu iloksi vääntämään, ja kaunojen kasvaessa saattaa käydä niinkin, että hymyileväinen ystävyyden kesä kääntyykin kyyneliin ja välirikkoon...



Pikkuisen alle 90-minuuttinen Kesäkaverit kieltämättä käynnistyy melko kepeissä tunnelmissa ja lähes läpi elokuvan ajan jatkuvasta vastavuoroisesta piikittelystä ja härnäilystä huolimatta painottelee ensimmäisen puolikkaan ajan vahvasti komediaosastoa. Vitsailu luistaa elokuvan eduksi niinkin mainiosti, että alkupuoli kiitää varsin viihdyttävänä kohtauksesta toiseen, eikä höpöttely kera sekalaisine hupsutteluineen käy lainkaan tympäisemään. Alkoholi on toki merkittävänä osallisena rohkaisemassa kaikenlaisiin kommelluksiin, ja kuuma kesä näyttääkin kovasti janottavan yhtä ja toistakin tyyppiä. Eihän Kesäkaverit mikään alusta loppuun jatkuva tiukka sekä armoton juopotteluputki ole tai muutenkaan yritä örvellystään maksimoida tolkuttomaksi kohtauksesta toiseen toistuvaksi sekoiluksi. Pulloja kieltämättä usein kallistellaan, mutta väittäisin silti, ettei humalainen sössötys sekä sähellys ole ensisijainen lähde huumorille, vaan kyllä sitä ahkerammin kaivellaan kaverusten keskinäisistä koitoksista ja juttutuokioista, jotka kuitenkin melko suurelta osin sujuvat ilman kulauttelua.


Sanoisin myös, että kolmen kesäkaveruksen porukka on varsin sympaattinen ja vaihtelevainenkin lauma persoonallisuuksia, vaikka välillä toki toistensakin hermoille käyvät. Kaikkia yhdistää 25 vuoden ikä, mutta muuten ollaan hyvin erilaisissa vaiheissa elämänpolkujen suhteen, eikä suunta kovin yhtenäinen ole, vaan osalla tulevien päivien valinnat ovat edelleen melko pitkälti hämärän peitossa. Karoliina vaikuttaa olevan kolmikon voimakastahtoisin ja määrätietoisin oman elämänsä suhteen ja siinä samalla tuuppii muitakin eteenpäin. Toista tutkintoaan viimeistelevä ja valintansa selkeinä aiemmin pitänyt nainen huomaa kuitenkin tarinan edetessä, ettei kaikkea pystykään hallitsemaan ihan niin kuin haluaisi ja välillä houkutukset hankaloittavat niitä kirkkaiksi pohdittuja suunnitelmia tai voivat pahemminkin riistäytyä käsistä.

Iiris taas ei edes yritä peitellä sitä, että on hiukkasen hukassa aikeidensa suhteen, ja niinpä välivuosien putki onkin venähtänyt melkoisen pitkäsi ja osa läheisistäkin alkaa olla huolissaan toisen ajelehtiessa paikasta toiseen ilman pysyvämpiä kiinnekohtia tai tavoitteita. Kiinnostuksen tai motivaation puutteesta ei Iiriksen kohdalla ole niinkään kyse, vaan ennemmin on hankalaa valita yksi polku ja sitoutua siihen. Melko yksinäinen ja omissa oloissaan pysytellyt Eeva kokee olevansa vielä ainakin astetta Iiristä enemmän kadoksissa tavoitteissaan. Kaikenlaista hän on ehtinyt opiskelemaan tai vähintään kokeilemaan, eikä yrityksen puute taida olla varsinainen ongelma, vaan valintoja vaikeuttavat muutkin seikat, joihin ehkä uusista ystävistä saattaisi olla jotakin apua neuvomaan tai tukeaan tarjoamaan?



Huolettomaksi suunniteltu kesäreissu huiskaisee kaverukset tosiaan pikkuisen pulmallisempiinkin valintapaikkoihin kuin mitä tuli matkan alkaessa toivottua. Iiriksen vanhempi sisko yrittää tosiaan käydä osaltaan lohduttelemassa ja Eevan Liisa-tädillä (Milka Ahlroth) on myös ymmärtäväinen suhtautuminen kolmikon vaihteleviin huoliin. Luulen, etten itse aivan täysin kohdeyleisöön välttämättä kuulu, mutta silti murheisiin samaistuminen tai muutenkin jutuissa mukana eläminen ei mitään isompia vaikeuksia aiheuttele. Siitä kuuluu suuri kiitos päänäyttelijöille, joilla vaikuttaisi olevan hyvää keskinäistä energiaa. Vaikka Karoliinaa esittävä Iina Kuustonen tuntuukin eräänlaiselta johtohahmolta, niin kyllä muut vaikuttavat olevan täysillä mukana etenkin irrottelevammissa hetkissä. Karoliinan rempseä ote elämään ja kaunopuheisuuden karttelu kohotteleekin useampaan otteeseen mukavasti hymyjä kasvoille. Kunhan vauhtiin päästään, niin kolmikon rupattelut pääsevät paikoin kivasti yllättämään.

Jos tuli tuossa aiemmin vähän varoiteltua ajoittain hiukan holtittomasta juopottelusta, niin karskimpi kielenkäyttö voi olla toinen sellainen seikka, jota ihan kaikki katsojat eivät isommin arvosta. Hienovaraiset sanavalinnat eivät tässä teoksessa loista, vaan monin paikoin töksäytellään aika suorapuheisesti, mikä saattaa sivullisia vähän vaivaannuttaa. Mistään hyssyttelevästä arastelusta ei siis sovi höpöttelyjä syytellä, mutta ei tässä mielestäni mitään maailman mauttominta kiroilun kimaraa yritetä viritellä. Suomessa elokuva on laitettu myyntiin 12 vuoden ikäsuosituksen kera, mutta eipä liene kovin vaikeaa veikkailla, että esimerkiksi Yhdysvaltojen puolella taitaisi mennä melko kevyesti aikuisyleisön katseltavaksi kielenkäytön, päihteilyn ja seksuaalisemman sisältönsä ansiosta. Ehkäpä en itsekään lähtisi elokuvaa minään kepeänä koko perheen kesäkomediana kauppailemaan...



Sanoja ei varota tietenkään silloinkaan, kun keskinäiset kiistat pääsevät kärjistymään ja kuohahtelee kunnolla. Sinänsä kaava on tuttu, että alkupuoli höpsötellään kevyempään tyyliin ja tunnin kohdilla aletaan sekoittaa mukaan kipupisteitä ja ystävyyttä koettelevia kiistoja. Tilitys ja tiukkasävyisempi paasailu ei tietenkään kokonaan harmittomampaa kuittailua korvaa, mutta viimeisellä kolmanneksella virneet vähenevät ja ilmeet menevät tuikeampiin suuntiin, eikä suoraa huutoakaan vältellä. Suorasanaisuus saattaa silloin tällöin kostautua ja etenkin Karoliina päätyy Iiriksen kanssa keskinäiseen riepotteluun, mikä yhdistettynä muuhun myllerrykseen saa aikaan vähintään pieniä särkymiä sydämiin.

Rikki repivien voimien vastapainoksi löytyy yhdistäviä kokemuksia, ymmärrystä ja sopuisampaa sanailua, eikä Kesäkaverit riitaisimmilla hetkilläänkään mielestäni kallistu miksikään varsinaiseksi kaikkien mahdollisten ankeuksien ja katkeruuksien estottomaksi tykitykseksi. Minusta onkin ihan fiksua pitää kovimmat konfliktit kaikkiaan vähäisinä, sillä kaunaisten huutotuokioisten vyöryttely varmaan melko nopeasti tärvelisi kepeän kesäkomedian väreen peruuttamattomasti pois, eikä sitä toisi takaisin Hangon hehkuvin ja aurinkoisin päiväkään. Itse olen ehdottomasti sillä kannalla, että jos pitäisi lähteä erottelemaan, niin elokuvan huumoria vahvemmin painotteleva alkupuoli rullaa paremmin, kun taas kärjistyvät kärhämät ovat pikkuisen plääh. Eipä sillä, että ärhentely irralliselta tai täysin tarpeettomalta tuntuisi, mutta hiukan tämä ruuvien kiristely vaikuttaa pakolliselta draamailulta sekä lässäyttää sitä rennompaa tunnelmaa.



Maisemapuoltakin toki nähdään, mutta kauniiden taustojen sijaan huomio keskitetään hahmoihin, eikä oikein missään vaiheessa nähdä kieltämättä pikkuisen kaivattuakin kuntakierrosta. Pyöräretki olisi tarjonnut ainakin oivan paikan, mutta se kuitenkin on typistetympää mallia, eikä niinkään mitään viipyilevää ihastelua. Viehättävä ympäristö on kuitenkin lähes jatkuvasti läsnä, ja jo ensimmäisten minuuttien aikana meri kimaltelee kutsuvana ja matalat männyt somistavat mutkittelevan rantatien reunustoja. Kauniiden seutujen kuvailu ei onneksi muutamaan lupaavaan alkukuvaan jää, vaan vaihtelevia ja upeitakin ajanviettopaikkoja kameran eteen on löydetty ihan mukavasti. Aurinkoiset rannat saavat tietysti osansa, ja sanoisin, että niitä olisi voinut enemmänkin esitellä. Myös metsäisempää vyöhykettä, kivoja kesäkahviloita, sataman tuulahduksia ja lummelampia löytyy. Lisäksi pitää antaa erillinen maininta kolmikon maisemakalliolle, jossa on mukava saaristoseutua seuraillen pohdiskella pulmia tai juhlia railakkaammin. Olisi varmaan väärin väittää, että elokuva olisi jokin Hangon matkailumainos, mutta kyllähän siinä määrin kaunista katseltavaa riittää, että eiköhän Kesäkaverit tule jo ihan maisemapuolensakin ansiosta jonakin hyytävänä pakkasyönä tuijoteltua uudelleen.


Ennakkoon vähän mietiskelin, että onkohan kyseessä eräänlainen sukulaisteos vuoden 2011 kotimaiselle komedialle Pussikaljaelokuva, mutta näin jälkikäteen ei oikein tee mieli lähteä isompia yhtäläisyysmerkkejä näiden välille raapustelemaan. Molemmat toki kuvaavat kolmen kaveruksen kesäistä ajanviettoa vahvasti huumoria viljellen, mutta Pussikaljaelokuva kuitenkin nojaa selkeämmin leppoisaan lötköilyyn ja on muutenkin hyväntuulisessa viipyileväisyydessään mielestäni rennompi epeli. Tarkoitus ei ole väittää, etteikö Kesäkaverit myös tällaisia puolia pitäisi sisällään, mutta tunteet pauhaavat mielestäni kovemmin, kun järki yrittää vaivalloisesti toppuutella sydäntä ja kuuminta kesähuumaa.

Muutenkin mahdollisuuksien paljouden mutkistama maailma ja elämän suurempien suuntaviivojen piirtely sekä niihin sitoutuminen ahdistaa ja pelottaa enemmän, vaikka tuossa toisessa elokuvassakin osa porukasta hiukan epämääräisestikin haahuillen elämänpolkuaan tallustelee. No, molemmista kyllä tykkäilen ja jos Pussikaljaelokuva viehättää leppoisan nautittavalla oleilullaan, niin Kesäkaverit taas onnistuu riehakkaammalla huumorillaan sekä etenkin alkupuolen aurinkoisella ilmeellään ja hengellään. Minulle elokuvan ohjannut Inari Niemi on melko vieras nimi, mutta kyllä tämän perusteella voisi ihan mielellään antaa tilaisuuden hänen uudehkolle talvisempaan aikaan sijoittuvalle teokselle Joulumaa, joka voisi hyvinkin olla vaikka seuraavan joulukauden juttuja.

Kesäkaverit (2014)


maanantai 24. joulukuuta 2018

Mickey's Once Upon a Christmas (Mikki Hiiri - Olipa kerran joulu)

Vielä toistaiseksi vauhdissa olevaa joulukautta varten olin haalinut levyvarastoon näitä loppuvuoden juhlaan sopivia Disneyn kokoelmia kolmisen kappaletta, ja nyt aaton koittaessa lienee hyvä hetki hiukan höpistä siitä viimeisestä. Mickey's Once Upon a Christmas sai näistä kolmesta päättelypaikan katseluaikataulussa, koska syystä ja toisesta ennakkotoiveet olivat korkeimmalla sen kohdalla, ja toivottavasti järjestyksen arpominen ei ihan surkeasti sujunut. Ennakkotietojen perusteella Mickey's Once Upon a Christmas ei ihan suoraan noihin kuukauden aiempaan kahteen koosteeseen vertaudu, sillä sitä ei kai ole napsittu sieltä sekä täältä kasaan lähdemateriaalin vuosikymmenten ja aiheiden vaihdellessa melkoisesti, vaan se on kerralla tehty episodielokuva, josta lienee löydettävissä enemmän yhtenäisyyttä.

Pienistä pätkistä kokoon kyhäiltyjen Disney-hömpötysten kevyehkö katselu-urakka tosiaan käynnistyi noin pari viikkoa sitten levyllä Disney's Christmas Favorites, jonka neljä tarinaa eivät jouluisuudellaan niinkään juhli ja ne ovatkin laadultaan suurimmalta osalta keskitasoa tai sen allekin. Siksipä saattaa vierähtää useampikin vuosi ennen kuin mielessä edes minkäänlainen ajatus uusinnasta pääsee käväisemään. Sitä seuraillut Winter Wonderland kohentelikin paljon, etenkin jouluisen tunnelmoinnin osalta. Tämä tarinanippu on kyllä lyhyempi kokonaiskestoltaan ja muutenkin erilaisista elokuvista pieniksi hetkosiksi pilkotut pätkät ovat ajoittain turhankin typistettyjä, mutta silti meno niissä on herkempää, kauniimpaa ja käytännössä katsoen kaikin puolin parempaa kuin ensin mainitussa viritelmässä. Joskohan toivoa voisi, että nousu jatkuisi edelleen laadun suhteen? Joka tapauksessa voinee veikkailla, että kepeämpään suuntaan nämä tarinat vievät kuin viimeksi kommentoitu 1800-luvun talviajan arkieloa hauvamaisesti kuvaava Koiramäen talvi. Mitäköhän ihmeellistä, kummallista ja jouluista juttua Mikin joululevyltä ensimmäisenä olisikaan tulossa...?



Ennen ensimmäistä tarinaa käväistään hiljaisen ja hämäränkin talon kautta kurkistamassa, miten jouluinen ilmapiiri alkaa heräillä henkiin kertojan samaan aikaan tunnelmoidessa, että näin se kerran vuodessa toistuva suuremmoinen ilta alkaa olla jälleen pitkästä aikaa käsillä. Lumous ja ihmeelliset asiat tuovat iloa koteihin kirkkaiden valojen synnyttäessä joulutaikaisen maailman seinien sisään. Kunhan kuusi saa loistetta oksiinsa, niin sen alapuolelta paljastuu kolme kallisarvoista lahjaa, joista jokaisella olisi omanlaisensa tarina kerrottavanaan. Ensimmäinen näistä liittyy juuri siihen, miten joulu sattuu vain kerran vuoteen ja silloinkin kiitää kovin nopsasti ohi, eikä siis ole mikään suuri ihmetyksen aihe, että ainakin osa toivoisi siihen lisäaikaa. Miten mahtaisikaan käydä, jos joulu jatkuisi aina vain, säilyisikö into ilonpitoon ja juhlimiseen päivästä toiseen vai kävisiköhän kyllästyttämään?


Näihin kysymyksiin yrittänee vastailla elokuvan ensimmäinen noin 17 minuutin mittainen osio, jolle on osuvasti annettu nimeksi Donald Duck Stuck on Christmas (Tule joulu ainainen). Joulupäivän aamua eletään ja ankkaperheen talossa on yön aikana vieraillut lahjoja tuova Joulupukki apulaisineen. Akun vielä torkkuillessa pojat eivät millään malta olla hipsimättä lahjakasaansa setvimään, sillä onhan menossa vuoden paras päivä, eikä sitä todellakaan tahtoisi noin vain tuhlailla pois piinallisen odotuksen kourissa kärvistellen. Aku tietysti toivoisi, että noudatettaisiin tiettyä järjestystä sekä odoteltaisiin muiden sukulaisten saapumista, niin pääsisivät hekin näitä hetkiä jakamaan. Ankan joulumieli livahtaakin suunnilleen sekunnissa teilleen, kun jälleen kiivas kiihtyminen kuohahtaa yläkerrassa ja pään punaiseksi kuumentava raivo on jo ottamassa vallan.

Eihän Aku sentään heti aamulla lähde riehumaan ja räyhäämään joulutunnelmaa täysin pilalle, vaan nielee nousevan kiukkunsa, vaikka poikien malttamattomuus koetteleekin sietokykyä. Valikoitu joukko sukulaisia ja tuttavia odottelee ovella tervehdyksiään toivotellen, mutta nämäkin näyttäytyvät lähinnä esteinä toisten riehakkaalle riemulle, sillä pitäisi päästä mahdollisimman nopeasti kokeilemaan, miten hurjasti uudet lahjakelkat rinteissä kiitävätkään. Mäkiä huimasti viilettävä porukka kyllä singahtaa joulupäivällisestä nauttimaan heti käskyn käydessä, sillä onhan herkkupöytä myös niitä huippuhetkiä, vaan eipä se ruokailukaan mitään käytöstapojen mestarointia ole, ja sedän huomautukset jäävät huomiotta.



Siinäpä sitä ulkoillessa, uusilla leluilla leikkiessä ja syöpötellessä joulupäivä kuluu vinhaa vauhtia ja aivan liian varhain tuntuu tulevan komennus sänkyjä kohti levolle rauhoittumaan. Kyllähän se pikkuisen ankeaksi mieltä vääntää, kun tietää, että seuraavaan jouluun olisi vuosi vartoiltavana. Pojat miettivätkin, että miten mahtavaa olisikaan, jos joulu olisi vaikka kerran viikossa tai kenties useamminkin. Jospa sydämestään tähdeltä toivoisi jokapäiväistä joulua, niin mahtaisikohan pyyntö toteutua...? Taivaalla ainakin välkähtää ja uusi aamu alkaa hivenen omituisissa väreissä, sillä touhussa tuntuu olevan tiettyä tuttuutta. Meneehän siinä hetki sekä toinenkin ennen kuin veljekset viimein uskovat, että aneluun on vastattu ja tästä eteenpäin vietetään iloista jouluaikaa aina vain.

Aivan eri asia on, että miten pitkään päivästä toiseen toistuva jouluilo jaksaa viehätyksensä säilyttää ja milloin tulee ähky lahjaleikkeihin, herkkuruokiin ja juhliin. Samaa kysymystä on toki aiemminkin pyöritelty, eikä Disneyn tarina ole siinä mielessä täysin raikas, vaan William Dean Howells kirjoitti animaation pohjalta löytyvän kertomuksen Christmas Every Day jo vuonna 1893. Samaisesta tarinasta on tehty lyhytanimaatio Christmas Every Day vuonna 1986 ja samasta tekstistä on innoituksensa napannut myös vuoden 1993 Bill Murrayn tähdittämä monien kehuma komedia Groundhog Day, jossa sama päivä toistuu kyynistynyttä päähenkilöä piinaillen. Siitä muistuikin mieleen, että tämä aikoinaan mukavasti huvittanut tuskailu taitaa uupua edelleen elokuvakokoelmasta ja edellinen katselukin on ties mistä kaukaisuudesta...



Nuorilla ankoilla on tietysti ihan muuta mielessä kuin tylsäksi toistoksi käyvä jouluilu, mutta siihen suuntaan se tuntuu vahvasti menevän ja ilonpito alkaa käydä nopeasti hankalaksi. Ensimmäinen pikakertaus kyllä vielä on ihan mahtavaa, mutta kolmannen ja neljännen kohdilla näyttää siltä, että alkaa olla kiintiö tätä laatua täynnä ja jotakin muutakin voisi vaihteeksi kokeilla. Vuoden paras päivä onkin vinhaa vauhtia kadottamassa arvostustaan, mikä laittaa pojat pähkäilemään, että miten voisivat toistuvaan jouluun pirteyttä ja uutta eloa lisätä. Onhan se hetkisen verran hauskaa, kun aletaan kunnolla irrottelemaan, mutta sivustakärsijöitä syntyy touhun karatessa tuhontäyteiseksi sekoiluksi. Suunnilleen kaikki muut ovatkin murheellisilla mielillä näiden revittelyjen jälkeen ja aiheuttaahan se pojillekin mietittävää sekä nieleskeltävää, kun tulee toisilta ilo ja onni täysin hävitettyä oman hupailun vuoksi.

Tarina tuntuu edetessään pohdiskelevan, että voisikohan kertautuvan joulun kirouksen kenties jollakin lempeämmällä tavalla murtaa tai ainakin miettiä, miten muut kaikenlaisiin kepposiin suhtautuvatkaan? Yleensä kun Aku ja pojat laitetaan yhdessä melskaamaan, niin siinähän sattuu ja tapahtuu, eikä tämäkään pätkä mikään poikkeus ole, eli herkintä ja hartainta joulunviettoa ei kuviin kehitellä. Väittäisin kuitenkin, että Aku on parikin pykälää lauhkeampi heppu kuin pahimmillaan/parhaimmillaan, joten aivan silmitöntä raivoa ja romutusta hän ei harrastele tällä kerralla. Enemmän keskiössä ovatkin pojat, kun haetaan itsekkyydelle rajoja ja siinä samalla pähkäillään, miten tulisi muita huomioida, vaikka omat kiireet sekä toiveet tärkeimmiltä tuntuisivatkin. Siinä mielessä tarinan tarjoilema opettavainen kertailu onkin mukavaa seurattavaa ja sopii ajankohdan henkeen, kun nuoret hurjat havahtuvat miettimään, mitä joulu mahtaa toisille merkitä ja että ehkei se aivan sataprosenttinen itsekkyys ole juuri tämän juhlan ydinsanomaa. Noista aiemmin mainituista teoksista Groundhog Day ohjailee jokseenkin törppöä tyyppiään kohti parempia käytöstapoja nokkeliaammilla, monipuolisemmilla ja hauskemmillakin tavoilla, mutta onhan tämä ankkojenkin vääntö oiva joulukummajainen, joskaan ei mikään perinteisin ja lämpöisin hömpötys.



Tuskinpa kierrokset ovat ainakaan merkittävästi tipahtelemassa ja koheltavainen touhuilu loppumassa, kun pitäisi siirtyä täysimittaisen hopoilun vietäväksi ja tätä oletettavasti kommellusrikasta kyytiä olisi luvassa sellaiset 21 minuuttia osiossa A Very Goofy Christmas. Hessu itse on vielä melko lupsakassa mielentilassa, mutta Max-pojalla hoppu sekä kiire tuntuvat kiihtyvän, koska pitäisi saada Joulupukille osoitettu kirje postin kyytiin ja näyttää siltä, että jumittelu kostautuu postiauton huristellessa pois ilman toivelistaa. Hurjaa vauhtia painellaankin perään ja oikaisu ruuhkaisen ostoskeskuksen läpi ei ihan tuosta vain sujahtamalla sujukaan, vaan joulupostin toimitus alkaa muodostua melkoiseksi haasteeksi, koska kaikenlaisia vaikeuksia näyttää tiellä pölähtävän. Hessu pääsee höpsöilemään heti melkoisessa kohkauskimarassa ja saadaanhan se kirjekin oikealle henkilölle ojennettua omalaatuiseen tyyliin, joten kaksikko voi siirtyä muiden askareiden pariin.

Seuraavaksi pitäisi putsailla paikat kuntoon Joulupukin vierailua varten, mutta naapurissa Pekka pikkuisen keljustikin ivailee näille puheille ja siinä samalla iskostaa Maxin mieleen ajatuksen, että koko tarina lahjoja jakelevasta hyväntekijästä olisi pelkkää puppua. Hessu yrittää parhaansa mukaan lohduttaa poikaa ja selittää, ettei asia nyt ihan niin ole, mutta Max alkaa kasvatella ja pyöritellä päässään Pekan skeptisiä sanoja, ja ryhtyy itsekin ihmettelemään, miten ikinä Joulupukki pystyisi koko maailman kiertämään niin nopeasti. Sehän tarkoittaisi käytännössä noin 800 vierailua sekunnissa, eikä tässä olisi vielä huomioitu lainkaan taukoja.



Murheita mielessä muhii ja olisi omien jouluvalmistelujen lisäksi muutakin sovittua tekemistä, joten Hessu ei oikein ennätä kunnolla pysähtymään poikansa huolia kuulemaan. Seuraavaksi pitäisikin käväistä järjestämässä illallinen vähäosaisemmille naapureille, ja kaikki sujuukin hyvin, kunnes tulee valepukuisen joulu-Hessun aika jakaa jouluiloa sekä lahjoja perheen lapsille. Sattuukin klassinen partakömmähdys, minkä Max näkee ja siinä alkavat viimeisetkin joulu-uskon rippeet karista nopeasti. Jotakin pitäisi keksiä, mutta toisen murjottaessa kepeämielinen ilveily ei ehkä enää ole se toimivin ratkaisu ja siinä saa jo varoa, ettei aattoilta kallistuisi katkeraan kinasteluun. Ehkäpä pitäisi siis valvoa koko yö taivaita tuijotellen ja odottaa kellonkilkatuksen säestämää rekeä saapuvaksi, mutta noinkohan vain tämä hartaasti toivottu vieras saapuu, vai vaipuuko kumpikin vartoilijoista epäuskon ja pettymyksen puolelle...?

Apeat aatoksensa sekä kiukkuisemmat kohtansa A Very Goofy Christmas sisältää, mutta Hessulta löytyy kyllä lujasti uskoa ja hänen otteensa joulun taikaan on hyvinkin omalaatuinen sekä höpsösti hassu, joten yleisilmeeltään pätkä ponnahtelee ehdottomasti positiivisen ja pirteän puolelle, eikä muristeleva murjottelu ole ihan sitä päähuttua tässä touhuilussa. Jos edellinen satu ei ole ihan perinteisimmän polun mukaan tepasteltu, niin toista koitostakin voi kehua samaan tyyliin, sillä siinäkin on myönteistä vinksahdusta nähtävissä, mutta silti yritetään etsiä hiljaisia sekä herkempiäkin hetkiä. Melko usein omalla kohdalla itsetarkoituksellinen sekoilu alkaa tökkiä etenkin jouluelokuvissa, mutta aina on tuntunut siltä, että Hessulla on luontainen taipumus kohellukseen, eikä hepun hötkyilyt ainakaan omiin silmiin vaikuta väkinäiseltä pöllöilyltä, vaan näitä nyt vain sattuu ja tapahtuu, kun hän yrittää milloin mitäkin sen suuremmin suunnittelematta.



Tämänkin tarinan edetessä säheltely tulee sujuvaksi osaksi melkeinpä kaikkea puuhastelua ja sitä kömmähtelyä pätkän aikana nähdään kiitettävästi. Yhtenä hetkenä Hessu jauhottelee hohotellen itsensä ja seuraavassa sekunnissa onkin jo pyrstöpuoli liekeissä, mutta ehkä se on ihan hyvä, etteivät kaikki ole mitään arkiasioiden mestareita, vaan saattaa juttu jos toinenkin lipsahtaa näpeistä. Monenmoista melskevilskettä onkin riemukkaalla sekä pirteällä energialla ruutuviihteeksi väännetty, ja itse väittäisin, että Hessun höpsöily on lähes täysin hyväntuulista tuijoteltavaa ja siitäkin tykkäilen, että varsinainen tahallinen ilkeily on melkoisen vähissä. Minulle jouluinen kepeä keppostelu toimii paremmin ilman runsaasti annosteltua häijyä pahistelua, ja toki tässäkin Pekka saa töksäyttelevästä piruilustaan pikkuisen paluupostia.


Kuusipuun alta löytyy tosiaan vielä kolmaskin paketti tutkittavaksi ja sen sisuksista paljastuu tarina nimeltään Gift of the Magi. Kokoelman ensimmäisen osion tapaan myös tämä kolmas koitos on haettu kauempaa vuosisadan alusta, sillä O. Henry julkaisi samannimisen kertomuksensa jo 1905. IMDB tietää kertoa, että ensimmäinen filmatisointi olisi jo vuodelta 1909 ja sittemmin se on siirretty lukuisia kertoja elokuvakankaille ja televisioruuduille. Kyseinen listaus ei varmaan edes sisällä kaikkia tulkintoja, sillä Mickey's Once Upon a Christmas sieltä ainakin uupuu. Hyvät jutut eivät tietenkään noin vain kulahda loppuun ja sovituksia maailmaan mahtuu. Tässä tapauksessa homma menee niin, että köyhyyden kanssa kamppailevat nuoret rakastavaiset ovat Mikki ja Minni, joilla olisi 17 minuuttia aikaa selvitellä, miten he rahapulastaan huolimatta voisivat antaa toisilleen sen parhaan ja huomaavaisimman lahjan.

Kertoja vähän auttaa aprikoimisessa pohjustellen, että sydämestä annettu lahja olisi se merkityksellisin, mutta mitäpä se sitten mahtaisikaan olla? Tarinan alkaessa on enää vain yksi kauppapäivä käytettävissä ja Mikillä on kyllä kultainen kaulaketju mietittynä rakkaalleen. Rahapussukka on kuitenkin sen verran kevyt, ettei kultakoru noin vain näyteikkunasta lahjakääreeseen siirry, mutta Mikki on kuitenkin toiveikas, sillä edessä on kokonainen työpäivä täynnä tienaustilaisuuksia. Joulukuusisesonki käy sen verran kuumana, että hyvällä kauppiaalla on päivän aikana mahdollisuus ansaita vaadittu summa, eli mieliala ei ainakaan tappion puolelle ole kallistumassa. Mikki lähteekin hyväntuulisena Pluton kanssa kuljettelemaan yhtä joulukuusta Minnin asuntoon ja kuulumisia vaihtamaan.



Minnillä on meneillään aivan vastaavanlaisia huolia, sillä laskuja tipahtelee tiuhaan tahtiin, käteistä ei ole ja lahjan tahtoisi Mikille ostaa. Tiukkojen aikojen toivo onkin hänen osaltaan laitettu siihen, että joulukuun aherrus palkittaisiin työpaikalla bonuksella. Hyvät otteet onkin huomioitu, mutta tunnustus ei aivan vastaa odotuksia. Myös Mikille on luvassa tylympää tekstiä, sillä työnantajana toimiva Pekka aikoo palkita kiltin hyväsydämisyyden palkan takaisinperinnällä ja potkuilla, että hyvää joulua vaan, ho-ho-ho-hooo! No, eipä Pekka tässäkään tarinassa ehdi liikoja ilkeilyistään iloitsemaan vaan huolimaton sikarin käryttely saattaapi johtaa kuusivaraston käräyttelyyn. Mikin ja Minnin pulmia eivät kostautuvat pahistelut ole ratkaisemassa, mutta kummallakin on kuitenkin varasuunnitelma mielessä, joten josko jouluilo olisi sittenkin pelastettavissa?

Lopettelujaksokin toki muutaman riehakkaamman tuokioisen ruudulle loihtii, kuten vaikkapa Mikin osallistumisen hyväntekeväisyyskonserttiin tai puolipöhkön lahjajahdin kelloa vastaan, mutta noin kaikkiaan on kuitenkin vähäsen verkkaisempaa ja tunnelmallisempaa tarinaa kohti kallellaan. Minusta onkin aivan oikea valinta laittaa Gift of the Magi lopetteluksi, koska kyllähän hyvä ja romanttinen herkistely tässä yhteydessä parhaan jälkimaun tuottelee aiempiin verrattuna. Alakuloisten mielialojen kääntyminen ja hymyileväisen onnellisuuden lisääntyminen tuntuu taas kivasti kihelmöivältä katsomonkin puolella. Ehkäpä itse lämpenen pikkuisen herkästi näille tällaisille höttöisille hyväntuulisuuksille, mutta on jotenkin kovin kaunis ajatus, että vaikka lahjat menevät hiukan ohi, niin tuovat ne silti paria paljon lähemmäs toisiaan. Vaikka Gift of the Magi ei olekaan mikään mahdottoman kyyneltulvan käynnistelijä tai yritä kurjuutta sekä köyhyyttä suureksi surkeudeksi summailla, niin onpa kuitenkin sydäntä mukana, mutta ei silti olla liian vakavalla ilmeellä lähdetty murhetta iloksi pusertamaan. Siksipä siis sanoisin, että tämä lyhyt lahjapähkäily onkin herttaisimpia näkemiäni Mikin ja Minnin tarinoita.



Tavallaan Gift of the Magi ei mikään varsinainen finaali ole, koska sen jälkeen saadaan kuviin vielä koko porukan yhteen kasaileva jouluinen lauluhetki tervehdyksineen. Tästähän oli otettu pätkiä aiemmin katsomaani Disneyn kokoelmaan Winter Wonderland, jonka kommenteissa kerrottiinkin, että alkujaan laulu olisi tätä teosta varten tehty. Kyllähän se sekalainenkin hoilottelu ja toivottelu tässä yhteydessä toimii paremmin, kun samaiset hupsut, höpsöt ja ajoittain herkätkin hahmot käväisevät vielä kerran kuvissa ennen hyvästejä moikkaamassa ja lopulta löytävät yhteisen sävelen sekalaiseen kuoroonsa.


Voihan tässä todeta ilokseen, että tämän vuoden Disney-koosteissa järjestys tuli valikoitua oikein ja paras säästyi loppuun. Tykkään kyllä kovasti tästä kattauksesta, sillä siinä on sopivassa suhteessa kaikenlaista jouluista touhua ja päätöstarinaksi valikoitu onnistuneesti se romanttisin sekä koskettavin satu. Lisäksi lopettelulaulu tuo kivasti omilla tahoillaan koheltaneen ja erikoistenkin pulmien kanssa kamppailleen porukan yhteen toivottamaan hyvää joulua kaikille katsojille. Viime vuonna oli ohjelmistossa vastaava kolmen kokoelman katselu-urakka ja silloinkin ne löysivät oikeat paikkansa. Tuolloin Celebrate Christmas with Mickey, Donald & Friends oli ihan kohtalainen avaus sisältäen hyvät hetkensä, mutta myös vähemmän innostavaa tavaraa. Perässä seuraillut Donald Duck's Christmas Favourites tykitteli runsain määrin talvista iloa ja urheilullista kohkausta, mikä tekee siitä vauhdikkaassa viihdyttävyydessään tiukimman viiletyksen näiden näkemieni Disneyn koosteiden joukossa. Kolmantena vuoroon päässyt Countdown to Christmas esitteli myös vauhtiosastoa, mutta myös herkempi ja sydämellisempi puoli saatiin synnyteltyä sinne sekaan. Utuinen ja kaunis lyhytelokuva Wynken, Blynken & Nod vei lumoavalle sekä unenomaiselle matkalle läpi öisen tähtitaivaan, mutta vielä enemmän kosketti haikeakin tarina The Small One, josta teki tuolloin mieli näpytellä ihan oma tekstinsä. Kysymyksenä siis on, että mistäköhän löytyvät levyt seuraavalle vuodelle? No, ehkä olisi välillä ihan kiva kokeilla muunlaista elokuvallista ajanvietettä joulukauden iloksi, mutta sen näkee sitten...

Mickey's Once Upon a Christmas (1999)



Iloista, rauhallista ja lämpöistä joulua kaikille!