perjantai 7. helmikuuta 2020

The Guilt Trip

Tammikuun alkupuolen eläimelliset elokuvaseikkailut ovat olleet ainakin enimmäkseen mukavaa ja koskettavaakin katseltavaa, mutta niiden perään on sittemmin mahtunut montakin merkillistä elokuvaepeliä, eikä tämäkään aivan luontevasti hauvojen tai delfiinien jatkumoon livahda. Toisaalta ainakaan yhtään vakavampaan suuntaan ei ole sävy siirtymässä, vaikka ihmisotusten huolet ja murheet matkassa mukana kulkevatkin, sillä homman henki on kepeähkö reissukomedia, joka vie toisistaan vieraantuneen äidin ja pojan pitkälle ja ajoittain ahdistavankin ahtaalle automatkalle, jonka aikana saattavat selvittämättömät asiat käydä sietokykyä riepomaan. Melkein koko Amerikan mahtavan mantereen halki tässä kyydissä kiidetään, ja kyllähän kilometrejä kertyy ja kenties hermotkin ovat tiukilla useampaan otteeseen...

Andrew Brewster (Seth Rogen) on sijoittanut suuresti aikaansa sekä käytännössä melkein kaikki säästönsä kehitelläkseen sekä turvallisuudeltaan että tehokkuudeltaan ylivertaisen puhdistusaineen ja nyt on tullut aika laittaa loput pennoset peliin ja lähteä markkinointikiertueelle tarjoamaan purkkeja hyllyille ja kuluttajien hyppysiin. Ehkä kaverilla on hieman liikaa luottoa omiin kykyihin tai tuotteen loistavuuteen, sillä juuri muiden mielipiteitä ei ole kuunneltu tai kyselty niksejä myyntimenestyksen takaamiseksi. Ensimmäinen esittely antaa jo vähän vihjettä siitä, että voipi tulla vastaan kylmää kyytiä, eikä kauppojen edustajilla välttämättä ole kiinnostusta kuunnella perinpohjaisia tieteellisiä selvityksiä jokaisen yksittäisen tuotteen taustasta.



Kirves ei tietenkään samantien kaivoon lennähdä, mutta jonkin verran näyttää kuitenkin itseluottamus horjuvan ja lentomatkan toisesta päästä viesteillä pommittava äiti Joyce Brewster (Barbra Streisand) uteluineen mahdollisesti lisäilee stressiä. Suunnitelmana siis on lentää äidin luo viikonlopuksi ja jatkaa sieltä runsaan viikon ajan autolla käytännössä mantereen halki pysähdellen sovittuihin tapaamisiin, joita on noin parin kourallisen verran. Perillä pitkästä aikaa poikansa näkevä Joyce on varsin innoissaan, eikä oikein malttaisi antaa tälle hengähdyshetkeä lennon perään, vaan heti ensimmäisenä iltana Andrew istutetaan Joycen vähintään yhtä uteliaiden ystävien illallispöytään. Hän saakin toimin eräänlaisena pääuhrina, jonka suhdeasiat kovin kiinnostavat, mutta yrittävät ystävät myös patistella Joycea treffeille, sillä tämä on ollut vuosikausia yksin.

Andrew ja Joyce jatkavat myöhemmin illalla vanhojen muistelua ja äiti intoutuu kertomaan nuoruuden ihastuksestaan, joka on jättänyt niinkin syvän jäljen, että pojan nimi periytyy häneltä. Andrew ei niinkään iloa tihku näitä paljastuksia kuullessaan, mutta alkaapa kuitenkin selvitellä miekkosen taustoja. Hän löytääkin nimeen ja kuvaukseen sopivan tyypin, joka ei olisi naimisissa ja sattuisi asumaan San Franciscossa, jossa vierailu ei olisi mikään mahdoton poikkeama etukäteen suunnitellulta reitiltä. Aamiaispöydässä onkin hiljaisen tuumailun paikka ja kyllä se aikansa ottaa ennen kuin Andrew päättää pyytää äitiään mukaan matkalle.



Kahdeksan päivää ahtaassa autossa ja hotellihuoneissa olisi siis kestettävänä ja täytyypä siinä pimitellä myös pyynnön todellinen syy ja keksiä viime hetkellä tullut markkinointikeikka San Franciscoon. Jo matkan alkumetrit ovat melko karua koettavaa pojalle ja äidin reissuviihteeksi valitsema äänikirja siinä määrin omanlaisensa elämys, että taitaa vain lisätä piinaa. Luvassa on muutenkin hössötystä, huolenpitoa ja vakaa aikomus saada jonkinlainen loppuselvitys Andrewn vuosia aiemmin päättyneelle suhteelle, eli eipä välttämättä ihan sellainen kauppamatka kuin mihin Andrew alkujaan oli valmistaunut, mutta itsepä meni ehdottelemaan...

Roisimpaa Rogenin revittelyä odotteleville The Guilt Trip on melkeinpä takuuvarmasti pettymys, sillä juttujen taso tosiaan on aseteltu melko pehmeäksi ja karkeampi huumori hävyttömine loukkauksineen on suurimmaksi osaksi lakaistu pois. Itse tykkäilen kohtalaisesti Rogenin huumehuuruisista toilauksista ja esimerkiksi muutaman kuukauden sisällä on tullut uusittua Knocked UpPineapple ExpressZack and Miri Make a PornoThis Is the EndNeighborsThe InterviewThe Night BeforeNeighbors 2: Sorority Rising ja The Disaster Artist. Itseäni kaikki mainitut ovat naurattaneet runsaammin kuin The Guilt Trip ja tarjonneet yllättäviäkin jippoja. Onhan Rogen toki tehnyt perheystävällisempääkin materiaalia, ettei sillä tavalla voi väittää, että hän olisi näyttelytaiteensa ainoastaan sekoilulle, sikailulle ja suunsoitolle pyhittänyt suurmestari, mutta itselle tämä räväkämpi osasto toimii kaverin kohdalla yleensä paremmin.



The Guilt Trip pyrkii köröttelemään jossakin särmikkäämmän revittelyn ja putipuhtaaksi siistityn perhekomedian välissä. Usein tällainen reittikartta johtaa kohti keskinkertaisuutta sekä unohdettavaa huttua, ja valitettavasti sellaiseksi myös tämä matka monilta osiltaan muodostuu ja puhtia sekä potkua uupuu. Rogenin ja Streisandin yhteisissä tuokioissa ei paria kohtausta lukuun ottamatta yritetä räjähdysherkkyden kautta hakea hupia, vaan painotetaan enemmän pikkukivaa vitsailua sekä naljailua ja kiusallisen tai vaivaannuttavan ilmapiirin luomista, mutta tällaisenkin huumorin suhteen elokuvamaailmalla on tarjottavanaan paljon pirteämpiä pilkahduksia.

Ehkä homma olisi kaivannut yhtä tai kahta vapaammin höpöttävää ja kohkaavaa sivuhahmoa, mutta tämäkin joukko on lähes järjestään tarkoituksellisen hillittyä sakkia. Minulla ei ole mitään hillittyä huumoria vastaan, vaan ennemmin sellaiselle hihittelen kuin täysin päättömälle ja äänekkäälle örvellykselle, mutta sellaisen toimivuus edellyttäisi terävää kirjoittamista ja omaperäisiä ideoita, joita The Guilt Trip ei oikein pysty loihtimaan, vaan tyytyy parhaimmillaan hymyilyttävään joutavaan jutusteluun. Myös fyysisemmän huumorin osuus tunnutaan pitävän tarkoituksellisesti määrältään vähäisenä ja kommellukset lumimyrskyssä, pihvikisat ja vastaavat koitokset hoidetaan melko nopeasti pois tieltä.



Eripuraisen parin hieman harkitsematon yhteinen reissu ei ole elokuvaideana uutuuttaan kiiltävä noin muutenkaan, vaan vastaavanlaisia komedioita muistuu kyllä mieleen. Näistä nähdyistä Tommy Boy on heikompi seikkailu, mutta se johtuu pitkälti siitä, että minulle Chris Farleyn toikkarointi lipsahtaa kovin helposti rasittavamman hassuttelun puolelle. Alalajin eräänlainen klassikko, eli John Hughesin Planes, Trains & Automobiles pitäisi ehdottomasti uusia, sillä Steve Martinin ja John Candyn surkuhupaisan epätoivoinen taival on jo vähän muistoista haalistunut. Uudemmista on parikin kertaa onnistunut huvittamaan Due Date, jossa Robert Downey Jr. saa kestettäväkseen vähän vinksahtaneen matkakumppanin ja kaikki tuntuu kääntyvän katastrofia kohti.

No, sanottakoon kuitenkin, että nimensäkin mukaan The Guilt Trip pyrkii selvittelemään menneisyyden mahdollisia mokia ja etsimään hillitymmän ilmaisun kautta koskettavampaa otetta, mutta se jää valitettavasti vähän hapuilevaksi kurotteluksi, eikä yhteisymmärrystä kasvattavien koettelemusten päätteeksi katsojan poskilla ilonkyyneleet vuolaina juokse. Onnellista päätöstä ei silti tee mieli lähteä manaamaan alamaailman ikuisiin liekkeihin, mutta melko yhdentekevä olo on hyvästien hetkellä. Ehkä tiettyihin kohtiin olisi siis sittenkin ollut syytä laittaa särmikkäämpää sanailua tai muuten kehitellä omaperäisempää koukeroa taustalle. Eihän elokuvaa voi ihan täyskiltiksi vässykkäilyksi väittää, sillä on piikittelyissä pirullisuuttakin, vihjailevampia kaksimielisyyksiä ja suorasanaisempaakin sutkauttelua, enkä tahdo sanoa, että millään kiroilulisällä jutut alkaisivat automaattisesti naurattaa.



Ongelmana on ennemmin innoton keskinkertaisuus ja heikommalla pääparilla tämä seikka tulisi huomattavasti selkeämmin esille. Sekä Rogen että Streisand ovat kiistatta taitavia alallaan, mutta heilläkin näyttää olevan ajoittain vaikeaa saada näistä kohtauksista iloa irti. Dan Fogelman on aiemmin ollut huomattavasti idearikkaammassa mielentilassa kirjoittamassa tämän vuosituhannen Disney- ja Pixar-klassikkoja, kuten vaikkapa Bolt ja Tangled, toisaalta taas osoittanut, että hieman räväkämpi ja reilusti hauskempi romanttinen komediakin onnistuu, josta esimerkkinä Crazy, Stupid, Love. Laajoja massoja tavoittelevat ja huumoriaan suitsivat jutut ovat kuitenkin hankalia ja jäävät usein kädenlämpöisiksi kepposteluiksi yrittäessään miellyttää mahdollisimman montaa makua.

The Guilt Trip on siinäkin mielessä varsin laimea reissuelokuva, ettei sille oikein voi antaa lisäpisteitä maisemista, vaan jokusta laajempaa näkymää lukuun ottamatta kamera on yleensä osoitettu kasvoja kohti. Eipä se oikeastaan edes tahdo tällaisia kehuja, vaan melko suoraan elokuva töksäyttää Grand Canyonin äärellä, etteivät mahtavat maisemat kiinnosta vajaan minuutin vertaa, vaan ovat enemmän pakkopullaa ja halutaan keskittyä hahmoihin. Kaiken kaikkiaan mikään ihanasti vihastuttava ja hermoille hyökkäävä rasitusreissu ei ole kyseessä, vaan täytyy tylsästi todeta, että ihan menettelevä ja kivuton kyyti ilman suuria yllätyksiä. Myönnän, että kyllä muutamille jutuille vähintään hiljaa mielessään myhäilee, sinänsä kaksikon yhteispeli toimii ja kun kestoakaan ei ole venytetty kohti kahta tuntia, niin olisihan niitä paljon ikävämpiäkin vaihtoehtoja iltaviihteeksi. Kaipa tätä voisi luonnehtia harmittomaksi ja helposti katseltavaksi kertakäyttökomediaksi, eikä juonessa mukana pysyminen vaadi kummoistakaan keskittymiskykyä.

The Guilt Trip (2012)


3 kommenttia:

  1. Moro, viittiitkö laitta doggylle viestiä että hyväksyy uudet jäsenet niin saadaan lootaan lisää elämää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, tiedottelin asiasta eteenpäin hänelle ja katsellaan, löytääkö viesti perille.

      Poista
  2. aiotko arvostella elokuvan nimeltään kuka pelkää puudelia?

    VastaaPoista