Santa Paws 2: The Santa Pups (Joulukoira 2 - suuri jouluhulina)

Vähintään siellä ja täällä suloinenkin The First Snow of Winter ei mielestäni kelpaa talvisesta ystävyydestään huolimatta varsinaiseksi jouluelokuvakauden avaukseksi, mutta joskohan koiramainen touhuilu lahjojen sekä joulumielen parissa käynnistyksessä onnistuisi...? Olisihan tämäkin katselurupeama jo hyvä saada liikkeelle, koska näitä näkemättömiä sekä uusintaa kaipaavia jouluisia tarinoita on kohtalainen kasa tullut vuoden mittaan hamstrailtua ja tietysti pitäisi vähän muutakin puuhastella kuin vain luuhailla elokuvien ihmeellisessä maailmassa ja siitä jaarittelemassa. Toisaalta, eihän sekään hirmuisesti haittaa tai mieltä muutenkaan pahoita, jos jokunen jää odottelemaan vuoroaan ensi vuoteen, ja veikkailenpa, että näin taitaa käydäkin. Parina edellisenä vuonnahan tuli koosteltua ainakin omasta mielestäni melkoisen mittavat jouluelokuvaurakat. Etenkin viime vuonna niitä sen verran tiiviiseen tahtiin tuijottelin, että taisi vähän puisevampaa makuakin päästä syntymään. Siitäkin syystä ajattelin jättää tällä kerralla homman ainakin määrällisesti vähäisemmäksi. Yrityksenä kuitenkin on ollut keräillä monipuolinen nippu ajankohtaan sopivia katseltavia, ja luulenpa, että tämä teos taitaa sinne kepeämmän laidan puolelle kallistua.

Sen verran mainittakoon, että ainakin pari jouluaiheista juttua on jo aiemmin tullut blogiin tänä vuonna, sillä huhtikuussa seurailin, miten saaristossa juhlallisuudet sujuvat tarinassa Saariston lapset: joulu on jo ovella. Siitä jokunen kuukausi eteenpäin, niin Veikko Huovisen lyhyen tarinan pohjalta tehty televisiosovitus Kahden juopon joulu myös liittyi lahjojen vaihtoon ja pyhäpäivien viettoon, tosin pikkuisen koruttomammissa merkeissä parin vanhan kaveruksen ilahduttaessa toisiaan ja vahvistaen uskoaan oman tien kulkemiseen loppuun saakka, olkoonkin se valtavirrasta ja yleisestä hyväksynnästä paljonkin poikkeava malli. No, noista kumpikaan ei välttämättä jouluklassikkojen joukkoon lukeudu, mutta molemmat mukavia omilla tavoillaan. Nyt olisi kuitenkin tarkoituksena vähän monenkirjavampaa menoa alkaa ihmettelemään. Viime vuoden loppupuolella naputtelinkin listauksen jouluelokuvista, jotka olisi tulevaisuudessa aikomuksena katsella. Jokusen noista olen onnistunut sittemmin hankkimaan, ja yksi niistä on tosiaan tämä Santa Paws 2, mutta kaikkia mainittuja en vielä ole järjestelmällisesti lähtenyt keräilemään. Jääpähän sitten sitä ihmeteltävää sekä iloittava tuonnemmaskin...

Ennen kuin uusien koiramaisten kujeiden aika koittaa, niin kenties on syytä palautella mieleen edellisen osan tapahtumia pikkuisen pohjustukseksi. Se ei aivan kirkkaana omassa muistissakaan ole, koska The Search for Santa Paws tuli tosiaan katseltua kaksi vuotta sitten. Pääpiirteiltään kuitenkin vielä kuviot tallella, joten uusintaan en sentään vielä ryhtynyt. Pari vuotta aiemmin ilmestynyt edeltäjä laitettiin liikkeelle iloisen värikkäissä ja laulelevaisissakin tunnelmissa pukin pajalla. Joulupukille itselleenkin kiikuteltiin pakettipostia vanhalta ystävältä, mutta samalla kirje kertoi lopullisista hyvästeistä. Lahjaksi saatu suloinen pehmokoira tahdottiin tonttujen ehdotuksesta ja joulutaikaa välittävän suuren kristallin keinoin tuoda ihka-aidoksi haukahtelevaiseksi hauvaksi. Koko joukko suuren jouluporukan uuteen jäseneen välittömästi ihastui ja tämä sai nimekseen Paws sekä samalla pestin joulupukin luotettuna apurina. Hiukkasen koulutusta se tietysti vaati ennen kuin oli aika varsinaisille komennuksille lähteä reellä liitelemään.

Opiskelut ja harjoittelut olivat vasta alkusoittoa Pawsille, sillä tosipaikan ilmaantumista ei tarvinnut pitkään vartoilla. Nimittäin alkoi näyttää siltä, että New Yorkin jouluhenki lähti ratkaisevasti laskuun joulupukin ystävän poismenon myötä, mikä taas laittoi pukin matkaan sanomaa vahvistelemaan ennen kuin kipinä hiipuisi kokonaan. Mukaan pääsi tietysti myös Paws, mutta homma osoittautui hankalammaksi kuin odotettiin. Suurkaupunki vilskeineen teki tylyn kepposen pukille, joka muistinsa menettäneenä harhaili teilleen. Niinpä sen sydämellisen hengen lisäksi hukattiin hetkellisesti myös pukkiparka, mutta onneksi niitä osaavia apureita lähipiiristä löytyi enemmänkin ja uusiakin saatiin mukaan. Lopputeksteihin mennessä joulu oli saatu pelastettua ties monennettako kertaa elokuvamaailman puolella. Eiköhän niitä uusia uhkia ja pulmia kuitenkin löydy jouluonnenkin tielle ja epäilemättä tämä jatko-osakin jälleen laittaa suuret vaarat vyörymään. Omakohtaisia odotuksia voisi vähän latteiksi väittää, kun kerran vahvasti luulen, että toistoa monessakin mielessä katseltavaksi saa, mutta annetaan kuitenkin tekijöille mahdollisuus yllättää...

Avauskohtaukset muistuttelevat heti edeltäjästä noin näkymien osalta, mutta myös siinä suhteessa, että pohjoinen joulukylä on saamassa lisää uutta väkeä, mihin vauhdikasta tohinaa liittyykin. Kertoja kylläkin mainitsee, että muuten seudulla on vietetty leppoisaa kesäsesonkia rentoine hetkineen, mutta viimein luvassa on jotain jännääkin. Edellisestä osasta tapahtumat ovat edenneet ja Paws on löytänyt itselleen kumppanin. Yhden asian johtaessa toiseen ollaankin pisteessä, jossa tuleva koiraisä kovin hermoilee, miten synnytyksestä selvitään. Elokuvassa ehditään vain pari minuuttia nakertaa ruutuajasta, kun jo kuvia sulostuttaa neljän pienen pennun porukka. Näille onkin jo nimiä mietitty ja apuna uudet vanhemmat ovat käyttäneet joulupukin kilttien lasten listaa. Tyttövoittoinen penturyhmä saakin persoonallisuuksia kuvaavat nimet joutuisasti. Jingle (Kilinä) on laulavainen, Charity (Ilona) herkkuhauva, Hope (Toive) taas seikkailunhaluinen menijä ja Noble (Jalo) jokseenkin jekkuileva johtohahmo laumalle.

Aivan kuin isänsä aikoinaan, laitetaan pennutkin tonttukoulun penkkejä kuluttelemaan. Eli (Danny Woodburn) kera koirakaverinsa Eddyn onkin päävastuussa siitä, että nelikko sisäistää jouluisen maailman tavat ja oppii osaaviksi osasiksi isoon operaatioon. Nelisen kuukautta myöhemmin joukko onkin kasvanut vilkkaiksi vipeltäjiksi, mutta vielä olisi runsaasti oppitunteja edessä, mutta aina joululegendojen kuunteleminen ei vauhtia kaipaaville hauvoille niinkään mieluista puuhaa ole. Sen saa Elikin todeta luennoidessaan kuorsailevalle pentulaumalle. Joulutaikaa eteenpäin kanavoivat kristallit nuorisoa kylläkin kovin kiinnostaisivat, mutta Eli kärsivällisesti selittelee, ettei niitä noin vain jaella, vaan nämä ihmeelliset esineet pitää ansaita, mikä taas ei onnistu ennen kuin joulun syvin olemus on kunnolla sisäistetty ja toiminta sen mukaista. Malttaa siis pitäisi, mutta mitenköhän kärsimättömyyteen taipuvaisilta ystävyksiltä se sitten onnistuukaan...?

Joulupukin (Pat Finn) pajan yhdeltä seinältä löytyvä koko maailman kattava taikamainen kartta auttaa joukkoa tarkkailemaan tilannetta jouluhengen suhteen. Sillä satunnaisella hetkellä näyttää, että juhlakauden mielialat ovat korkeimmillaan Pinevillessa. Mitä suuremmaksi ihmisten yhdessä huokuma jouluhenki kasvaa, niin sitä tehokkaampi on joulukylän luolista löytyvä suuri kristalli, mikä taas auttaa toiveiden toteuttamisessa. Kyseessä siis on itseään vahvistava hyvien voimien kehä, jossa osaa näyttelevät myös erityiset joululähettiläät, jotka omalla panoksellaan vahvistavat yhteisönsä ja sen kautta koko maailman henkeä. Pulmana Pinevillen kohdalla onkin, että kyseinen pikkukaupunki on vähän aikaa sitten menettänyt lähettiläänsä. Vaarana on, että paikkakunnalla tunnelmat lähtevät laskuun ja korvaaja pitäisi löytää nopeasti. Koska aattoon on enää kolmisen viikkoa, ei pukki itse pysty irtautumaan sitoumuksistaan sekä pajansa pyörittämisestä. Rouva Claus (Cheryl Ladd) ehdottaa, että mitäpä jos hän hoitaisikin tämän jutun kuntoon, ja kaikkien mielestä muorin matka onkin vallan hyvä ajatus, eli valmistelut vauhtiin.

Ennen kuin napaseudulta lähetetään apua hönkimään lisää jouluhenkeä, niin saadaan ennakkokurkkaus Pinevillen arkeen. Ainakaan pintapuolinen silmäys ei suurta huolta nostattele siitä, että lähettilään puuttuminen romahduttaisi joulun. Reipas ja riehakaskin yhteislaulu on meneillään ja näyttää siltä, että melkein koko yhteisö osallistuu innoissaan ilotteluun, mutta tarkemmin silmäillessä muiden jakaessa ja levittäessä yhteistä onnea, niin yksi pieni poika polkee pois juhlakansan läheisyydestä kohti kaupungin vähemmän valaistuja osia. Kotia kohti tie vie ja joulumieli on ilmeisesti aikaa sitten kadotettu, sillä Carter (Josh Feldman) kertoo pienelle sisarelleen Sarahille (Kaitlyn Maher), ettei paljoakaan tämä touhuilu kiinnosta. Hänellä ilmeisesti on syynsä nihkeämpään suhtautumiseen, eikä niitä elokuvassa lähdetä liikoja mysteereillä peittelemään, sillä ruokapöydässä viimeistään asia katsojillekin selvitellään, eli Sarahin ja Carterin äiti on kuollut nuorena alle vuosi sitten ja lapset ovat jääneet Thomas-isän (George Newbern) vastuulle.

Tuhansien kilometrien päässä taas on valmisteluja tehty ja seuraavana aamuna pitäisi lähteä kohti Pinevillea porojen kiskomana. Oikeaa joulukokemusta ja seikkailua haikaileva Noble yrittää houkutella sisariaan lähtemään mukaan muorin matkaan, eikä vastalauseista ainakaan mitään tulvaa ole luvassa. Salamatkustajat livahtavatkin tilaisuuden tullen reen takapenkille piileskelemään ja pian se onkin jo menoa kohti kaukaisia ja pennuille täysin tuntemattomia paikkoja. Porojen kiitäessä taivasteitä pitkin, vaihtuvat maisemat nopsaan, eli mukaan saadaan nättiä näkymää talvisista vuoristoista, mutta vähitellen alkaa merkkejä ihmisasutuksestakin näkymään. Rouva Claus löytää oivan laskeutumispaikan tilavan ladon läheltä, jonka sisätiloihin voi kätevästi majoittaa poroporukan lepäilemään ja mutustelemaan. Sitten olisikin syytä lähteä hommiin, koska aikaa ei noin vain tuhrittavaksi riitä.

Jo kadulle saapuessaan Claus kuulee Sarahin laulavan haikeampaa kappaletta, mikä heti saa hänet olettamaan, että uusi joululähettiläs on löytynyt. Askeleet suuntaavatkin seuraavaksi kohti radioasemaa ja parin väärinkäsityksen kautta ollaankin Clausia pyytämässä perheeseen lapsenvahdiksi. Käyhän se tietysti niinkin ja tällainen lähikontakti auttaa vahvistamaan epäilyksiä, onko Sarah lopulta etsitty seuraaja edesmenneelle äidilleen, joka vielä edelliseen vuoteen saakka oli julistanut joulusanomaa yhteisöönsä. Pennutkaan eivät ole täysin tyhjin tassuin reissuun lähteneet, vaan napanneet Eddyltä tämän kristallin lainakäyttöön ja sillä olisi tarkoitus opetella toiveiden toteuttelua. Kristallin ja pentujen puuttuminen on huomattu myös pukin tukikohdassa, mutta katsotaan, että eiköhän sieltä takaisin tulla, joten ei ole syytä paniikkinappuloita painella. Pennut kovasti innostuvatkin päästessään toiveiden kautta jakamaan iloa ympäristöönsä. Nelikko on niinkin tohkeissaan päivän edetessä, ettei malta enää varsinaisesti kuunnella, mitä lapset todella tahtovatkaan. Homma menee hankalaksi siinä vaiheessa, kun Carter jouluun täysin tympiintyneenä tokaisee kaverilleen, että joutaisi tällainen rasittava hömpötys kokonaan pois. Sivusta seuraavat koirat varomattomasti tämänkin pyynnön laittavat kristallinsa tehtäväksi ja siitä lähtee Pinevillen aiemmin upean jouluhengen nopea romahdus raunioita kohti. Vaikeuksia on luvassa lisääkin, koska pennut napataan ja kristallikin korjataan parempaan talteen, mikä tekee virheen korjaamisesta melko pulmallista. Oi-voi sentään...

Ainahan näitä tekee mieli pikkuisen edeltäjiinsä vertailla ja niinpä nytkin tahtoo vähäsen yhtäläisyyksistä sekä eroista höpötellä. Täysin uusi ja omaperäinen teos olisi yleensäkin tässä tilanteessa melkoisen epätodennäköinen vaihtoehto, koska ohjaaja-kirjoittaja-tuottaja Robert Vince on porukkansa kanssa tehnyt komediallisia koiraelokuvia runsaat kymmenen kappaletta ja tuotantolinjat tuntuvat pyörivän yhä. Tekotahdin pysyessä kohtalaisen tiiviinä ja kirjoittajien vaihtuvuuden ollessa vähäistä, niin lähinnä automaattisesti ennakoi, että samoja juttuja saa katseltavakseen kenties vähäsen väänneltyinä. Jos kuitenkin keskitytään enemmän siihen pari vuotta vanhempaan Pawsin tarinaan, eikä niinkään Vincen muihin koiraseikkailuihin, niin ei lähde teksti täysin käsistä karkailemaan. Ihan suoraksi kopioksi jatko-osaa en tahdo syytellä, mutta tosiaan paljon yhtäläisyyksiäkin on havaittavissa ja paikoin muunnelmat lähinnä pintapuoleisia.

Elokuvan avaus Pohjoisnavan suunnalla muistuttelee hyvinkin paljon ensimmäisestä kirkkaine väreineen, joulutouhuineen, tonttukouluineen ja muine puuhineen. Tietenkin pentumäärän kasvaessa mukaan saadaan enemmän menoa ja melskettä kaverusten koheltaessa kiireisessä pajassa synnytellen pienimuotoista koirakaaosta. Joulupukin ja Pawsin hommana oli viimeksi lähteä paikkailemaan rakoilevaa jouluhenkeä New Yorkiin, mutta toinen laittaa vastaavan tehtävän muorille ja pennuille sekä samalla vaihtaa suurkaupungin selvästi pienempään ja tiiviimpään yhteisöön. Kumpainenkin tietysti laittaa koko joulun uhan alle ja seuraajassa on tietenkin pakko yrittää vähän panoksia kohotella. Siinä missä alkuperäisessä pukki meni hukkaan, niin seuraajassa pohjoisen tukikohdan uumenista löytyvä suuri joulukristalli on hajoilemassa ihmisten uskon horjuessa. Muistinsa tilapäisesti hukkaillut joulupukki päätyi ensimmäisessä vahingossa kauppaan esittämään hyvinkin tuttua roolia, kun taas vaimo pestautuu samaan tapaan lastenvahdiksi. Joulutaikaa sisältävistä Clausin ja Sarahin yhteisistä kohtauksista taas tulee Mary Poppins mieleen, mutta kun kyseisen elokuvan katselusta on runsaasti aikaa vierähdellyt, niin tarkemmat vertailut jääköön tekemättä siihen suuntaan. Molemmissa jouluisissa koiraelokuvissa odotetusti loppupuolella avoimin sydämin rohkaistutaan käymään ilkeyttä ja monenmoista kiusantekoa vastaan. Tuossa nyt muutamia samankaltaisuuksia esimerkkeinä ja jos kävisi yksityiskohtien kimppuun päättäväisemmin, niin kaipa listan saisi paljonkin pidemmäksi venäytettyä.

Osaahan tiettyä toistoa jo ennakkoon odotella, joten eivät esimerkiksi aiemmin mainitut seikat sinänsä mitään närästelyä nostattele. Välillä kuitenkin mieleen pilkahtaa se sama tuttu kysymys, eli eivätkö ideat riitä, vai halutaanko tietoisesti pysyttäytyä mahdollisimman lähellä alkuperäistä, mutta kohtalaisen yhdentekevillä muunnoksilla naamioida uudeksi osaksi? Luulisin, että ensimmäisellä vaihtoehdollakin on osuutensa tässä, koska Vince ryhmineen on tehnyt valtavan määrän näitä, joten varmaan alkavat ajatukset väkisinkin toistaa itseään. Isoimmaksi yleiseksi eroksi kahden välillä sanoisin sävyn ja menomelskeen huomattavan kevenemisen toisen osan ansiosta. Alkupuolella pentujen kommelluksia seuraillessa käykin mielessä, että onkohan kokonaan vaihdettu kohellusvoittoisen komedian puolelle, mutta kyllähän niitä haikeampia väreitäkin ilmenee sekä tietysti puolipakollista tylyhköä ilkeilyä. Kaikkiaan ensimmäinen kuitenkin painottelee vahvemmin draamaa ja tahtoo kaivella niitä nurjempia puoliakin runsaammin esitellessään vaikkapa orpokodin hyvinkin häijyä menoa.

Jatko-osassa ei aivan samanlaiseen synkistelyyn lähdetä, vaan tilalle tuupataan ennemmin Vincen Pentujengi-elokuvista tuttua hupailua. Kyseisellä laumalla on tietysti se omakin jouluseikkailunsa, eli joulukoirailuja varhaisempi vuoden 2009 Santa Buddies: The Legend of Santa Paws. Sepä onkin jotakin salaperäistä reittiä pitkin löytänyt tiensä omaan elokuvakokoelmaan, joten varmaan siitäkin pitää pikkuisen puhella jossakin välissä. Vince tosiaan tehtaili vuosina 2006-2013 seitsemän kappaletta pentuviisikon omia seikkailuja ja Pawsin pari elokuvaa osuvat sinne väleihin. Siinä mielessä onkin ymmärrettävää, että piirteitä hiipi vipeltäväisemmästä elokuvasarjasta myös joulujuttujen joukkoon. Etenkin, jos on katsottu, että Buddies-porukan pirteämmistä ja höttöisemmistä karkeloista saisi aikaan isompaa jouluiloa katsomoon. Itse olen noista katsellut vasta ensimmäiset pari kappaletta (Air Buddies ja Snow Buddies), joten kovin kattavaa kokonaisnäkemystä niistä en pysty lausumaan. Kahden katsellun perusteella kuitenkin penturyhmälle annettaan selkeä vetovastuu omassa elokuvasarjassaan. Santa Paws 2 kuitenkin sysää koirat välillä pitkiksi ajoiksikin sivuun ja heittää merkittävämmän roolin ihmisotuksille.

Senkin voisi mainita, että siinä missä alkuperäinen The Search for Santa Paws keskittyy monin paikoin joulupukkiin ja Pawsiin ystävineen, niin jatko-osa tarjoaa tälle kaksikolle käytännössä pienet sivuosat satunnaisine välähdyksineen. Tiedä sitten, häiritseekö tällainen roolien uusi painottaminen paljoakaan, on vähän kyseenalaista. No, jos joku tahtoo juuri Paws-koiran tekemisiä tutkailla, niin luultavasti siinä tapauksessa saattaa hiukkasen ihmetyttää, miksi nimikkikoira vain silloin tällöin kuvissa käväisee. Itse en näistä niinkään alkaisi valittamaan, mutta se pisti silmiin, että elokuvasarjassa voi aiheutua vähän sekaannusta näyttelijöiden vaihtuvista rooleista. Esimerkiksi tässä Sarahia esittävä Maher on edeltäjässäkin pääosassa orpona Quinnina, mutta rooli on tosiaan täysin eri. Pikaisen selailun perusteella näyttää siltä, että Vince tykkää käyttää paljon samoja näyttelijöitä, ja samat tyypit voivat esiintyä yhden elokuvasarjan puitteissa vaikkapa useissa äänirooleissa. Ymmärtäähän sen, että kyseessä on kätevä järjestely, varsinkin, jos muutenkin porukalla on hyvä yhteishenki päällä. Osa samoista naamoista nähdään tietenkin niissä tutuissakin osissa elokuvasta toiseen, kuten vaikkapa Elia esittävä Woodburn.

Pentujengi-elokuviin eroa tulee myös musiikkitarjonnan osalta, koska molemmissa Paws-tarinoissa laulellaan, jos ei nyt aivan tauotta, niin muutamaan otteeseen kuitenkin. Joulupukin pajalla availlaan ääniä ja iloitaan yhdessä ennen kuin viittä minuuttiakaan on ehditty etenemään. Myöhemmin Pinevillen puolelle kurkistellessa esitellään yhteisön hyvää henkeä vielä pikkuisen isommaksi paisuvalla yhteislaululla, mikä tavallaan toistetaan loppupuolellakin. Arvostan kyllä sitä, että on lähdetty hakemaan tiettyihin osioihin musikaalimaisempaa otetta ja tavoiteltu näyttävämpiäkin virityksiä. Vaihteluakin esitysten välillä löytyy, sillä Maherilla on pari herkempää ja haikeampaa hetkeä ilman isompia taustatouhuja. Sitten tietysti mukaan saadaan pirteähkö Laddin ja Maherin yhteinen joulutaian maustama laulelevainen hetki, jossa pohdiskellaan tepsiviä konsteja jouluflunssan parantamiseen. Kyseinen värikäs ja toimelias tuokio muistutteleekin siitä aiemmin mainitusta Disneyn varhaisemmasta näppärästä lastenhoitajasta. Runsas kourallinen näitä kaikkiaan kertyy, eli jos musikaalit aiheuttavat närästelyä, niin eihän Santa Paws 2 missään tapauksessa ole ahdettu musiikkinumeroilla täyteen ja laulua toisen perään väkisin vyöryttelemässä. Lisäksi melkoisen moni kappaleista on kovin lyhyeksi tiivistelty, joten omasta mielestäni sekaan olisi sopinut vaikka pari lisääkin, eikä olisi vielä mitään ähkyä tullut. Jos näitä kappaleita alkaa turhan tarkasti kuuntelemaan, niin osa sanoista ainakin särähtelee korviin, mutta kömpelö hyväntuulisuus vie ainakin tämän katsojan kohdalla voiton, eikä tarvitse muristella musiikin aiheuttamasta mielipahasta. Sanoisinkin, että elokuvassa nämä toimivat ihan kivasti, vaikka samalla luulen, etteivät erikseen ja kuvista irrotettuina saisi aikaan kummoistakaan vaikutusta. Elokuvaa ne kuitenkin ehdottomasti rikastuttavat ja ilahduttavat.

Vähän vastaavalla tavalla pieniä iloja silmille suo kuvapuoli, vaikkei millään aivan uutukaisilla ajatuksilla räiskyttelekään. Pohjoisnavan luomuksia voisi edellisen osan tapaan luonnehtia vähemmän todellisuutta tavoittaviksi tehosteiksi rakennuksineen ja hassuine poroineen. Miten asiaa sitten tahtookin tarkastella, mutta minusta kokonaisvaikutelma livahtaa ihan sympaattisen satumaisuuden puolelle, kun sekaan soppaan heitetään sisätilojen kirjava väripaljous ja ulkopuolella komeilevan talvimaiseman hohtava luminen kirkkaus. Ensimmäinen elokuva heitti pohjoisen joulumaailman loiston vastapainoksi New Yorkin sateiset ja pimeät kadut, mutta jatko-osassa ei ainakaan suoraan lähdetä yhtä räikeää kuilua luomaan, vaan Pineville on saanut päälleen lumisuojan sekä muutenkin kauniin koristelun asukkaiden toimesta. Elokuvan sävyn vaihtuessa, muuttuu myös Pinevillen ystävällinen ja iloinen ilme, ja jos siinä vaiheessa vertailee kuvastoa ensimmäisiin kohtauksiin, niin onkin jo saatu vaihdettua väripaletti vahvasti kohti tummempaa osastoa.

Edeltäjän tapaan jatko-osaankin täytyy toki vähän sitä tylympää ja ilkeämpää juttuakin livautella, jotta pienemmät ja suuremmat sankarit pääsevät parhaansa mukaan puhkumaan jouluhenkeen lisää voimaa. Vaikka myös toisessa koko juhla on isosti uhattuna, niin mielestäni ensimmäinen osa pahistelee ylilyödymmin. Siinähän on jo lähtökohtaisesti mukana pari julmuria kiusaamassa orpolapsia ja kovia kokeineilta pienokaisilta kielletään leikkikalutkin, jotka sen sijaan saavat iloisesti roihahtaa rakennuksen alakerran polttouunissa. Samalla tavalla muut jouluiset jutut pääsevät ensimmäisessä elokuvassa osallistumaan lämmitystyöhön ja muutenkin eräiden inho koko touhua kohtaan on siinä kohtalaisen korkealla. Minusta on selvää, ettei jatko-osan kohdalla ole katsottu tarpeelliseksi piinata lapsia lukitsemalla heitä yksin pimeään kellariin tai muuta vastaavaa tylyä julmistelua, vaan tällaiset yksioikoiset pahishahmot on napsaistu (kerrankin!) kokonaan pois, mistä kiitän ja kumarran. Tuntuu yleensä kovin mielikuvituksettomalta reitiltä laittaa ne pari tyyppiä alusta lähtien keräämään inhokkipisteitä ja odottelemaan lopusta löytyvää tilien tasausta. Ihan virkistävää, että silloin tällöin yritetään pärjätä ilman tällaisia ankeuttajia.

Tokihan Santa Paws 2 myös pikkuisen tilannetta kärjistelee Carterin harkitsemattoman toiveen levitessä ympäristöön. Vielä pari sekuntia aiemmin ihmisten sydämissä hehkunut huomaavaisuus ja ystävällisyys karisee tuosta vain pois ja tilalle tulevat jäätävät kolkot tuulahdukset. Hiukan hymyilyttää, että onkohan se ihan niinkään, että vain sisällä kytevä jouluhenki tekee ihmisepeleistä pikkuisen parempia kuin vain itsekeskeisiä ilkimyksiä, mutta ilmeisesti tämän elokuvan todellisuudessa näillä asetuksilla mennään. Jos joku tämän kipinän onnistuu näpistämään, niin sitten hymyilevät tervehdykset vaihtuvat huutoon ja haukkumiseen, eikä muiden hyvinvointi kiinnosta tuon taivaallista. Lemmikkejä hylätään eläinsuojaan ennätystahtia, välinpitämättömyys vallitsee ja pukin porotkin yritetään laittaa rahoiksi. Sellaista se on, kun jouluflunssa pääsee kunnolla leviämään! Onneksi kuitenkin pieni rohkea joukko säilyttää jouluisen lämmön rintamuksessaan ja käy vastarintaan. Tässä taistossa tosin parhaat aseet ovat ystävälliset teot, kiltteys, halit ja rakkaus, eli sen järkyttävämpää suursotaa maailman pahuutta vastaan ei silmäiltäväkseen saa ja väittäisin, että hyvä niin. Luulisin myös, että tällainen lähestymistapa tekee tarinasta hyvinkin sopivaa ihmeteltävää pienimmillekin katsojille ja meno pysyy läpi elokuvan melkoisen kilttinä.

Santa Paws 2 ei näistä maltillisista kehuista huolimatta mitenkään lukeudu Disneyn loisteliaimpiin tähtihetkiin, vaan ennemmin sillä on tarjottavaa hölmöjä hassutuksia ja hupsua sulostelua haikaileville. Sinänsä ei siis tee mieli ainakaan suositella tätä koirailua, jos toiveena on suuria tunteita herättävä jouluklassikko. Vaikka kyyneleisiin liikuttumiset jäävätkin omalla kohdalla kokematta, niin silti tykkäilen kyllä katsella, miten pienetkin sankarit ovat epäitsekkäässä hengessä kykeneväisiä suurempiinkin tekoihin. Lopulta onneksi päästetään ne häkkiin lukitut vuhistelijatkin vauhtiin ja odotetusti osansa hoitamaan. Eipä se ensimmäinen osakaan tuossa pari vuotta sitten laittanut käsiä vinhasti läpsyttelemään, mutta muistaakseni plussan puolelle tuntemukset jäivät. Suunnilleen samoissa mennään jatkossakin kokonaisuuden kannalta, koska mielestäni tiettyjen juttujen vähän ideaköyhä toistelu heittää pari miinusta mukaan, mutta sitten taas kepeämpi ote tuntuu luontevammalta ja niiden naurettavimpien ilkeilyjen hillitseminen on myös positiivinen seikka. Lopputuloksena syntyvä kevyt höttö jää monessakin suhteessa kauas täydellisyydestä, mutta ihan ilokseen loppuun saakka tutkailee temmellyksiä ja niitä joulun iloja sekä myös huoliakin. Muistaakseni ensimmäisen kohdalla kirjoittelin siihen malliin, että olisihan se melkoisen helppoa lähteä raatelemaan elokuvaa enemmänkin tiettyjen tönkköyksien kautta, mutta kun henki tuntuu miellyttävän hyväntuuliselta ja siihen kylkeen saa muitakin mukavia juttuja, niin eipä ole halua erityisen armottomasti riepotella. Sama pätee jatko-osan suhteen, ja varmaan monen mielestä se on kehnoa tyhjänpäiväisyyttä. Itse kuitenkin olen joulukomedioiden kerhossakin nähnyt paljon kurjempaa huvittelua ja vieläpä monta kertaa rasittavammin esitettynä.

Santa Paws 2: The Santa Pups (2012) (IMDB)

The First Snow of Winter (Ystävyyden talvi)

Tiedä sitten, onkohan tämä kohta kommentoinnin kohteena oleva satutuokioinen vielä mitään varsinaista jouluhömppää, mutta siihen suuntaan vähitellen ollaan kääntymässä. Kannessa kehutaan juttua klassiseksi saduksi ystävyydestä, mutta ainakaan omassa yläkerrassa eivät oikeastaan mitkään kellot kilkattele tuttuuden merkiksi. Voihan olla, että muisti pätkii jälleen kerran, vaan eipä sekään niinkään haittaa, vaikka kokonaan uudeksi tuttavuudeksi paljastuisi. Missään pakollisten joulukatseltavien listalla tämä toivottavasti suloinen ja lämpöinenkin animaatio ei ollut, vaan ennemmin menee heräteostosten joukkoon. Suurimpana vetovoimatekijänä toimivat kotelosta löytyvät vallan söpösteleväiset kuvat, jotka niitä toiveita kohottelivat jo kaupassa. Eipä muuta kuin mainostekstien lupaukset testiin ja kokeilemaan, että syntyykö sitä hyvää värähtelyä ystävyyden ja yhdessäolon kautta vai täytyykö tyytyä valjumpaan tunteiden kirjoon. Jos ei muuta, niin tuleepahan ainakin kaikkien Akun seikkailujen jälkeen vaihteeksi vähän herkempää ankkaista animaatiota...

Syksyistä kuvaa tarjoillaan ja erilaisia lentoja ollaan hyvää vauhtia suunnittelemassa, minkä takia rannalle onkin kerääntynyt valtava lokkilauma. Aivan kaikilla ei kaukomaiden lämpöisempiin säihin matkaaminen ole ihan ensimmäisenä mielessä, vaan esimerkiksi kolttosiin taipuvainen kujeileva ankanpoika Otto tahtoisi joukkoa vähäsen säikäytellä. Kaverina matkassa on Lenni-lunni, joka vaikuttaa vähän rämäpäistä ystäväänsä aremmalta, eikä niinkään ole halukas lokkien muuttopuuhia häiriköimään, koska eihän se sellainen ole lainkaan kilttiä puuhaa. Otto kuitenkin on päättänyt, että näin sitä hauskaa pidetään ja kirmailee parven keskelle kovasti kailottaen ja saa kymmenet sekä sadat linnut siivilleen. Operaatio on ilmeisen onnistunut, mutta pitäisi varmaan pikkuhiljaa käpsytellä kotia kohti.

Nimittäin Otonkin perhe on jo valmistautumassa lähtöön ja äiti kovin ihmetteleekin, että missä se poika mahtaa luuhailla hurjastelemassa. Isällä taas on rennompi ote ja hän rauhallisesti tuumailee, ettei ole isompaa syytä murheeseen. Kotiin ei vieläkään kiire ole, vaan toimelias Otto halajaa lisää vauhdikasta viiletystä ja nyt sitä olisi luvassa mäenlaskun merkeissä, vaikka Lenni jälleen yrittää laittaa jarruja suunnitelmille. Ei Oton ankkaelämä ainakaan tylsältä ja jumittelevalta vaikuta, mutta onpahan loppua ihan kesken kaiken, kun varomattomasti kohkaillessaan sinkoutuu nälkäisen ketun näköpiiriin. Melkeinpä tämä onnistuukin Otosta itselleen välipalan puraisemaan, mutta täpärän pelastuksen myötä joutuu höttöisiin pyrstösulkiin tyytymään. Varsin lähelläkin käväisseestä hengenlähdöstä huolimatta polte seikkailuihin säilyy, mutta sitten ilmestyy lähistölle jo komentaja, joka kertoo, että on aika ajatella vähän muutakin kuin vain vauhdikkaita leikkejä. Kotipesää kohti, mars mars!

Otto onkin ehtinyt unohtamaan, että meneillään on suuri muuttopäivä ja ihmettelee, että miksei voitaisi vain jäädä samoille sijoille. Vastalauseet ja -väitteet menevät kuitenkin muiden korvien ohi ja niinpä tämäkin pieni perhe vähitellen yrittää liittyä hirmuisen suureen muuttajien parveen. Pienokaisten siipienkin pitäisi kantaa kauas muuttomatkan määränpäähän, mutta noinkohan vain sujuu? Asiat saattavat helpostikin lipsahtaa harhateiden kautta täysin pieleen ja niin on Otonkin kohdalla tapahtumassa, koska hän ei vain voi välttää kiusausta kiusia lisää lokkeja. Huomion herpaantuessa muu perhe jatkaa toiseen suuntaan ja samalla pilvipeite tihenee ja viimeinen sinetti reissun lopahtamiselle tulee lentokoneen muodossa, joka syöksee pikkuisen takaisin veteen. Molskis vaan ja sitten ihmetelläänkin yksin surullisena sateisella rannalla, että mitä kävikään ja miten jatkossa menetellään. Äiti kyllä huomaa, että pienokainen puuttuu, mutta etsintäreissulla tapahtuu väärinkäsitys, minkä seurauksena murhemielisenä matkaa jatketaan ilman Ottoa.

Aivan kaikki maailman eläimet eivät sentään ole maisemia vaihtaneet, vaan ennen pitkää Ottoa moikkaamaan tulee myyrä. Yhdessä todetaan, että lentokoneen riepotuksessa siipi on murtunut lentokyvyttömäksi, eikä sillä auta edes yrittää. Myyrä kuitenkin on neuvokas kaveri ja keksii parikin jippoa, joista voisi olla apua. Tuloksena kuitenkin, että parempi alkaa totuttelemaan ajatukseen, että talvi vietetään lumisissa merkeissä ja kaukana perheestä. Ensilumihan taivaalta tipahtelee rauhallisesti ja kovin se Ottoa kiehtoo. Hän ei millään osaa nähdä, miksi nämä valkoiset hippuset niin huono juttu olisivat, mutta useamman talven läpi selvinnyt myyrä taas tietää, että pitää pikaisesti etsiä lämmin talvipesä ja laittaa sekä ruoka- että villavarastot kuntoon ennen kuin jäätävimmät pakkaset ja viimat käyvät kimppuun. Kaksikko tekeekin kovasti töitä, mutta ennen pitkää tulee eteen hetki, jolloin myyrä pohtii talviunien ajan koittaneen. Sitä on vaikea pienelle Otolle selittää, ettei sama kaava toimi lintujen kohdalla. Vähän murheelliselta näyttää jälleen Oton kannalta, koska talvi on vasta alkamassa ja ypöyksin pitäisi sen haasteista selvitä kevääseen. Vaan entäpä jos yllättäen ystävä löytyy iloja sekä suruja jakamaan, niin onkohan se pitkä ja pimeä vuodenaikakaan ihan niin karu koettelemus...?

Ennakkoon en kuvien suhteen yleensäkään mitään piirrosparhautta tältä teokselta odotellut, mutta kansi kuitenkin pikkuisen toiveita nosti ihan siistin ja sympaattisen jäljen suuntaan. Heti alussa nähtävä varsin kökköisesti animoitu lentokone kuitenkin näitä odotuksia tipauttaa heti. Onneksi ne hetket ovat selkeässä vähemmistössä, joina nähdään näin räikeällä tavalla silmiin pistäviä kehnompia kuvia, mutta ei visuaalista puolta mielestäni paljoakaan pysty ylistelemään. Värimaailma kallistuu kohti ruskeaa ja harmaata sävyjen ollessa haaleita, mikä sinänsä sopii nähtäviin vuodenaikoihin ja tavoiteltuihin tunnelmiin. Samalla se kuitenkin tarkoittaa, ettei kohtauksista mieleen taltioidu mitään ikimuistoisia silmäniloja ja kaikkiaan toteutus on ennemmin tuntemuksia latistelevaa kuin elämystä rikastuttavaa värien ja liikkeiden juhlaa.

Tietenkin sopii pitää mielessä, ettei The First Snow of Winter ole mikään miljoonaluokan tuotanto, jossa valtava animaattorien armeija ahertaisi vuorokauden ympäri jokaista yksityiskohtaa huippulaatuiseksi hienosäätäen, mutta toisaalta on tullut televisiolle tehtyjen juttujen joukossakin vastaan ainakin pikkuisen parempaa jälkeä. Onhan niitä kuraisempiakin tekeleitä tullut tuijoteltua, mutta siitä huolimatta omien melkoisen maltillistenkin odotusten jälkeen jää pienoinen pettymys kuvapuolen suhteen. Jos jotakin positiivista siitä lokerosta kaivelisin, niin minusta hahmojen ilmeitä ja liikkeitä on saatu animoitua mukavan eläväisesti. Sitä kautta edes saa hiukan kiinni tarinan tarjoamasta ilosta ja koskettavuudesta sekä sitä haikailtua suloisuuttakin hahmoihin. Otto ja kumppanit vaikuttavat ihan persoonallisilta veitikoilta ja tiettyihin kuviin haetaan ihan hyvin kaivattua herttaisuuttakin. Harmi vain, ettei visuaalinen kokonaisuus kuitenkaan keskinkertaisuudesta ylös ponnista. Future Filmin levyjulkaisulle voisi samansuuntaista palautetta antaa, koska kuvanlaatu ei erityisen hulppealta vaikuta ja olisi ollut ihan kiva, jos mukaan olisi vaihtoehdoksi laitettu alkuperäinen ääniraita kera mahdollisen tekstityksen, eikä ainoastaan suomeksi puhuttua versiota. Omat korvat ainakin tahtovat väittää, ettei ääninäyttely tässä elokuvassa kotoisella kielellä ihan nappiinsa osu...

Jo ennakkoon vähän arvailin, että voipi olla vähemmän jouluinen juttu tämä ja niinhän se onkin. Eihän sitä varsinaisesti jouluanimaationa mainostetakaan, mutta vuodenaika ja teemat huomioiden voisi luulla, että tätäkin juhlaa vähintään sivutaan. Sitä en kiellä, etteikö ystävyydestä ja välittämisestä kertova tarina ajankohtaan sopisi, mutta jos niitä joulujuttuja tahtoo mukaan, niin The First Snow of Winter käytännössä sivuuttaa sellaiset täysin. Melkein tekee mieli ihmetellä, että mitä sille talvellekin oikein tapahtui, koska hiljalleen tipahtelevasta ensilumesta kevääseen ei taida kertyä edes viittä minuuttia ruutuaikaa. Pitää huomioida, että kyseessä kuitenkin on noin 28-minuuttinen lyhytelokuva, mutta siitä huolimatta on pikkuisen pöllämystynyt olo, kun talvinen ystävyys on ohi parissa hujauksessa. Tällainen hitaamman tunnelmoinnin ystävä tuntee olonsa miltei huijatuksi, kun on vasta asettautumassa sopivaan mielentilaan kaverusten saadessa talvista arkeaan rullailemaan ja sitten jo katsellaankin kevätaurinkoa.

Varmaan riippuu paljon siitä, millaiseen menoon on tykästynyt, mutta minusta The First Snow of Winter on hoppuisa ja kiirehtiväinen, eikä etenkään noista talvisista tunnelmista jää paljoakaan käteen. Mitään tiukkaa ja armotonta selviytymiskamppailua pienen ankan kärsittäväksi ei tietenkään olisi tarvinnutkaan sysätä, enkä sellaisen kurimuksen puuttumisesta lähde moittimaan. Onhan mukana vähän sitäkin puolta, kun pelottavat talvimyrskyt riepottavat ja repivät huteraa asumusta ja laittavat toisen etsimään suojaa hylätystä saappaasta, jonne on parempi pujahtaa tuiskuilta turvaan. Kuitenkin sen pakkasten ja pimeiden päivien lujittaman ystävyyden perään haikailisin, koska siinä suhteessa The First Snow of Winter ei mitään erityisen houkuttelevana hehkuvaa kipinää pysty sytyttämään. Oton ja Lennin lyhyt talvinen taival lämmittääkin sydäntä lähinnä ajatuksen tasolla kaksikon näyttäessä, että vanha saapaskin voi olla oikein kotoisa paikka viluista vuodenaikaa vastaan, kunhan on kaveri tukemassa ja lämmittämässä. Sinänsä siis herttaisia ja sydämellisiä tuntemuksia tulee, mutta samaiset koukerot olisi mielestäni ollut mahdollista käsitellä liikuttavammallakin tavalla.

Mitä tunteiden myllerryksiin tulee, niin The First Snow of Winter ei surullisia hetkiä sinänsä ainakaan karttele, mikä toki tällaisessa tarinassa olisikin jokseenkin hassua. Haikeista erohetkistä ja luullusta luopumisestakin huolimatta vaikuttaa tosin vähän siltä, että pikkuisen arastellaan, kun tuntuu paikoin tulevan kiirettä vaihtaa johonkin hiukan hassumpaan heilumiseen. Voihan olla, ettei ole tahdottu tehdä lapsikatsojille liian painostavaa tai synkeähköä juttua ja tästä talvisesta tarinasta pelkkää raskasta raahustamista. Ensimmäisellä puoliskolla ei ypöyksyyden tunnetta tosiaan kovin pitkälle venytellä, vaan myyrä lennokkaine ideoineen löytyy verrattain varhain auttelemaan. Yhdessä yritetään saada talvivalmistelut kepeässä hengessä hoidettua ja sopiihan sinne tärkeämpien töiden lomaan sujauttaa yhteinen villisti viuhtova syystanssi lammaslauman kanssa. Lumisen kauden koittaessa Otto taas toistelee myyrän opettamia juttuja leikkisästi Lennin kanssa.

Mainittujen hauskempien hetkien lisäily ei harmita, koska eihän tästä niinkään mitään kurjuuden ja kyynelten lohdutonta taivalta toivonutkaan, mutta siitä valittelisin, etteivät nämä puolet kovin luontevaksi kokonaisuudeksi suostu sulautumaan. Useampikin töksähdys tuntuu lyhyellä matkalla, kun yritetään hyppiä mielialasta toiseen kiirehdityn kaavan kautta. Koska The First Snow of Winter kuitenkin on ainakin ideatasolla sydämellinen ja herttainenkin tarina ystävyydestä ja vaikeuksien voittamisesta yhdessä, niin eihän sellaista tee mieli lähteä tylysti riepottelemaan, vaan antaa anteeksi paljonkin mitä tulee toteutukseen ja yrittää kaivella seasta niitä pikkuisia pilkahduksia. Vaikka näitä plussapisteitä jokunen löytyykin, niin siltikään ei vain pysty taivuttelemaan teosta oikein missään mielessä loistokkaaksi animaatioelämykseksi. Niin monenlaisia upealla ulkokuorella komeilevia ja hyvällä herkkyydellä värähtelevällä sydämellä koskettavia piirrosviihteen helmiä on tullut nähtyä, että tällainen monessakin suhteessa toisluokkainen kyhäelmä ei niin kummoisesti pääse ihastuttamaan tai liikuttamaan. Ajoittaisesta alakuloisuudestaan huolimatta elokuva sopii mielestäni ihan pienimmillekin katsojille. Eri asia taas on, tahtoisiko sen sujauttaa vaikkapa jonkun jouluiseen lahjapakettiin, mikä taitaisi kyllä jäädä omalla kohdalla tekemättä...

The First Snow of Winter (1998) (IMDB)

Fire Chief (Palopäällikkö) / Timber (Puu kaatuu) / Golden Eggs

Ainakaan vielä ei laiteta täysin jouluelokuvavetoista vaihdetta päälle, sillä sekaan mahtuu toivottavasti hiukkasen ankkailuakin. Vähiin se näiltä levyiltä alkaa kylläkin käydä, mutta jospa jokusen rupeaman ankkamaista äksyilyä saisi sujauteltua jouluisten söpöilyjen lomaan, niin eipä ainakaan hempeilystä yliannosta tulisi nautiskeltua. Voisihan sitä tietysti yrittää näitä elementtejä yhdistelläkin ja etsiä ihmeteltäväksi akumaisen äksyilevää lahjariehaa, mutta ehkei tälle vuodelle enää sellaista tule hommailtua, kun on jo noita teemaan liittyviä katseltavia kohtalainen kasa kertynyt. Muistelenpa menneitä kuitenkin sen verran, että Akun huikea paketointisekoilu räyhäämisineen lyhytelokuvassa The Clock Watcher (Aku pakkaamossa) on jäänyt lapsuusvuosilta varsin pirteänä räpeltämisenä mieleen. Luultavasti se on monelle muullekin tuttu tapaus, koska ainakin aikoinaan se kuului muistaakseni johonkin Disneyn joulukoosteeseen. Tiedä sitten, sisältyykö enää nykyään, mutta kyseinen lahjapuuhastelu on siis vuodelta 1945 ja mukavasti se löytyy vaikkapa The Chronological Donald -julkaisusarjan toiselta kokoelmalta. Vähän aikaa sitten puhelin, että samoilta levyiltä löytyvät sotavuosien Akun armeijatouhut olivat nuorempien vuosien suosikkeja. Kultaisten muistojen suhteen vuodet 1942-1946 kattava julkaisu onkin luultavasti tätä ensimmäistä (1934-1941) antoisampaa, koska näistä vähäsen vanhemmista suurin osa on siinä mielessä vieraampia teoksia, ettei niihin mitään muksukauden mukavia muistoja liity.

Jos vielä menneitä, mutta ei ihan niin kaukaisia muistellaan, niin jokunen päivä sitten kolmen kimarassa oli kaikenlaista kivaa harrastetta menossa. Ensimmäisessä Akun ja Pluton lomailu järvellä kääntyi pienien kiusojen kautta vallan villiin kiitoon ja kaaokseen. Ehkäpä se saikin hauvan jättämään suosiolla seuraavan retken väliin, ja Aku lähtikin yksin etsimään rauhaa metsäluonnosta, vaan tietäähän sen, miten asioilla on tapana tietyn ankan kohdalla kehittyä. Siinä määrin hassusti eräily lähtikin lapasista, että Donald's Vacation kuuluu näiden toistaiseksi katseltujen lyhytelokuvien joukossa parhaimmistoon omalla listalla. Hyvän pienen paketin viimeisteli kova urakka ikkunoita putsaillessa. Ylhäällä hääräilevällä Akulla tietysti hermot kireällä ja hauva-apuri taas yritti keskittyä lepäilypuoleen. Kaikkiaan noissa taso on mielestäni varsin hyvällä mallilla, vaikkei sentään pilviin saakka kiipustelisikaan. Lomapäiviin liittyen Leonard Maltin muistutteli muutamasta tekijöiden kehittelemästä kepposesta, jotka eivät välttämättä nykyisiä korrektin huumorin vaatimuksia täyttele. Tuli myöhemmin mieleen, että aiemmin syksyllä taisi tulla nähtyä jokin uutinen, jonka mukaan vanhoihin tarinoihin liitetään vastaavia varoituksia Disneyn sarjakuvakirjojen kohdalla nykyään. Aivan puutaheinää nämä muistikuvat eivät olleet, vaan nopsalla haulla löytyikin juttu, jossa tiedotellaan, että tosiaan nähdään tarpeelliseksi vähän varoitella etenkin nuoria lukijoita, jos hupaillaan päihteiden ja pyssyjen kanssa:

”Tämän kirjan sarjakuvat ovat peräisin menneiltä vuosikymmeniltä, joten niissä saattaa olla sarjakuvaväkivaltaa ja vitsejä tupakoinnista, juomisesta, pyssyleikeistä tai etnisistä stereotyypeistä. Lienee sanomattakin selvää, että Aku ja kumppanit eivät enää nykypäivänä sotkeutuisi moiseen menoon, mutta tarinat ovat kuitenkin kirjassa mukana heijastuksena menneestä ajasta.”

Aku Ankkoihin ilmestyi varoituslätkä: ”Saattaa olla vitsejä tupakoinnista, juomisesta ja sarjakuvaväkivallasta...”

No, kuten edellisen tekstin yhteydessä tulikin todettua, niin parempi näin kuin lähteä vaikkapa muuttelemaan sekä kaunistelemaan näitä epäsopiviksi katsottuja kohtia tai vielä tylymmin sensuroimaan tällaiset tarinat kokonaan pois puhtoisen piirrosviihteen maailmasta. Uutisessa haastatellaan Aku Ankka -lehden päätoimittajaa Aki Hyyppää, joka tuntuu olevan samoilla linjoilla mainiten, että näiden varoitustekstien lisääminen oli Disneyn puolelta tullut toive. Lisäksi Hyyppä näkee maininnat etenkin nuorten lukijoiden kannalta perusteltuina ja selittää myös, että näitä joudutaan käyttämään lähinnä vanhoista jutuista kootuissa teoksissa, jolloin maailma pyöri vähän eri tavalla. Uutisessa hän kertookin pari esimerkkiä aiheeseen liittyen:

"Disneyltä tätä pyydettiin. Asia nousi pinnalle, kun teimme viime vuonna toisen maailmansodan aikaisen Mikki Hiiri -kirjan, jossa Mikki lensi tappelemaan natseja vastaan Berliiniin. Tarinassa oli paljon propagandaa ja pyssyleikkejä, Hyyppä taustoittaa."

"Julkaisimme viime vuonna Afrikka-seikkailuja. Suunnilleen jokainen tarina päättyy siihen, että Mikki tai Hessu on alkuasukkaiden padassa. Kuva alkuperäiskansoista on vaihtunut tässä vuosikymmenien aikana."

"Hyypän mukaan huomautus epäkorrektista sisällöstä riittää.

– Tyhmempi tie olisi ryhtyä sensuroimaan tarinoita.

Mitään suurta palautevyöryä ei Ankkalinnan toimitukseen ole saapunut.

– Joskus tulee kysymyksiä vanhemmilta, mutta hyvin ymmärtävässä hengessä. He ovat käyneet keskustelua tarinan lukeneen lapsen kanssa ja se onkin ihan järkevää, ettei tehdä tästä väärien asioiden keppihevosta."

Voi olla, että vaikka mentäisiin jatkossakin ilman sisältövaroituksia, niin siitä huolimatta säästyttäisiin isoimmilta mielennyrjähdyksiltä, eli nämä tällaiset silloin tällöin omiin silmiin näyttävät pienoisilta ylireagoinneilta. No, joka tapauksessa siis parempi noin kuin että laitettaisiin vanhat tarinat kokonaan arkistoihin lukkojen taakse. Itse ainakin vierastan sellaista, että ryhdytään virittelemään jostakin vuosikymmeniä vanhoista menneen maailman hassutteluista yliampuvaa paheksumismöykkää. Kritisoida tietysti saa, mutta jos pitää alkaa kieltolistoja kehittelemään tai "korjailemaan" tuhmia tai nykyään loukkaaviksi katsottuja kohtia hyväksyttävään muotoon, niin kyseenalaisella polulla läpsytellään. Voisihan tästä tosin jo viimein hipsaista niiden varsinaisten piirrospätkien pariin, eli vilkaistaanpa, mitä kepposia ja kenties tämän päivän normeihin mahtumattomia kommelluksia Aku kavereineen saa sähläiltyä.

Fire Chief (Palopäällikkö)

Ainakin lähtökohdat naputellaan varsin lupaaviksi, jos katsomon puolella täystuhoa tai vähäsen pienempää surkeiden sattumusten sarjaa toivoillaan, sillä Aku on saanut pestin palopäällikkönä. Kun tietää hänen taipumuksistaan kärsimättömään törttöilyyn ja luontaisesta epäonnestaan, niin tämä operaatio vaikuttaa jo ennen alkuaan siltä, että loppu löytyy nopsasti, eikä sitä erityisen kunniakkaana tai muutenkaan hohdokkaana pääse ylistelemään. No ennen kuin asioiden edelle enempiä kirmaillaan, niin eihän tämä kahdeksanminuuttinen liekkileikki niin lannistavissa tunnelmissa ala, vaan lähinnä otetaan lepoa tulevia tulisia taistoja varten. Akullakin on niin mahtava kuorsaus menossa, että saa sänkykin siivet alleen. Lähistöllä Tupu, Hupu ja Lupu tuskailevat ja kiukkuisina viittoilevat, että kuorsiva kurkku voitaisiin vaikkapa poikki napsautella...

Äreästä mielentilasta huolimatta ei sentään niin julmaan ja radikaaliin ratkaisuun tartuta, kunhan jekkuillaan hälytyksellä häirikkö hereille. Akuhan on jo puolitokkuraisena vilistämässä kipin kapin paloauton rattiin ja pojilla hyvinkin hauskaa, mutta ilo loppuu lyhyeen tilanteen selkiytyessä. Jos kerran on ylimääräistä energiaa, niin sehän on hyvä marssiharjoituksen paikka, jonka melskeessä koko porukka muksahtelee alakertaan, jossa tiukka käskytys jatkuu. Kaikki komennellaan omille paikoilleen, eikä päällikkö ole lainkaan tyytyväinen apuriensa aherrukseen. Jälleen joutuu itse näyttämään, miten ne asiat kärsimättömästi hutiloidaan, eli toisin sanoen pökköä kunnolla pesään ja liekit kohti kattoa. Olisihan se oman asemansa tapaturmainen käräyttäminen palopäällikölle ainakin erikoinen sulka hattuun, mutta ei varmaan urakehityken kannalta niinkään toivottavaa. Alkaa kuitenkin pahasti näyttää siltä, että näinkin rapsakkaan suoritukseen Aku tällä kertaa yltää, sillä rakenteet ottavat jo liekeistä kiinni ankan huristellessa hurmiossa suin päin jonnekin aivan muualle ja vähä järkikin taitaa luuhailla jossakin täysin tavoittamattomissa.

Fire Chief on Akun kiireisen, vauhdikkaan ja monessakin mielessä loistokkaan vuoden 1940 viimeinen vipellys, ja onkin vielä varsin komea päätös sille. Samalla sanoisin, että kuuluupa se samaisen vuoden parhaimmistoon, mitä näitä nyt olen nähnyt, kun kaikkiaan kymmenessä lyhytelokuvassa Aku 1940 näyttäytymään ehti. Tavallaan kyse on varsin katastrofaalisesta viimeistelystä, mutta toisaalta juuri sellainen hallinnasta riistäytyvä rieha, jota toivookin. Akuhan itsekin sanoin summailee kovia koettelemuksiaan animaation lopussa tokaisten, ettei vain onnistu, ei sitten millään. Jonkun muun lausumana samaisessa päätelmässä saattaisi olla liioittelun makua, mutta Akun kohdalla kyse lähinnä on tylyn todellisuuden tunnustamisesta. Siihen ankkasankari ei tietenkään ole lainkaan syytön osapuoli, vaan jälleen pääsee näyttämään, että mitä saadaan aikaan, kun ärhennellen syytellään muita mokailuista, vaikka suuri osa sähellyksestä menisikin omiin nimiin.

Fire Chief ei toki alkupuolellakaan mitään tylsää matelua ole, mutta kunhan sammutusoperaatio laitetaan kunnolla vauhtiin, niin sitten kiidetään ja tykitellään varsin reippaasti loppuun saakka. Siinä ei painovoiman asettamat rajat tai paljon muukaan ole vipinää hillitsemässä. Pilvien joukosta päästään tähystelemään, että mitäköhän seuraavaksi pitäisi kokeilla, kun jo rakennusta haukkaavien liekkien kimppuun pääseminenkin osoittautuu varsin haastavaksi hommaksi. Aikaa tuhriintuu sekoiluun ja säntäilyyn, mutta sillepä ei tee mieli muristella, koska tehtävän suoritus tökkii suorastaan herkullisesti ja jälleen saa havaita, että tuhon levittäminen sujuukin selvästi helpommin. Konkreettinen bensaa liekkeihin kuviokin tulee väistämättä vastaan puolivahingossa, mutta senhän arvaa jo ennakkoon. No, eipä tarvitse enää sen suuremmin aseman kohtalosta stressailla, koska se saattaa seuraavana hetkenä leijailla tuhkana taivaalla. Jotta tuhotyö ja täyshävitys tulisi kunnolla hoidettua loppuun, niin sama käsittely menopelille ja vielä kirsikkana kakun päälle vähintään kiitettävä yritys grillata itsensä siinä samalla. Summaillessa saakin selitellä, että siis kaiken kaikkiaan ihan kelvollinen saldo käsittämätöntä kohellusta ja monenlaista vahingontekoa yhdelle komennukselle. Siispä siis seuraavia hommia kohti!

Fire Chief (1940) (IMDB)

Timber (Puu kaatuu)

Jos vuosi 1940 lopeteltiin komeilla karkeloilla kera tulimyrskyn, niin seuraavaa Aku ja kumppanit melkeinpä yhtä pirteästi lähtevät käynnistelemään. Selvää tietysti on, ettei enää tarvitse palopäällikkönä hääräillä, mutta nuorella ja menevällä ankalla tietenkin ideoita riittää ja varsin riemukkaita älynväläyksiä tähänkin kahdeksanminuuttiseen mittelöön on napsittu. Aku tallustelee kulkurina rautatiellä ja seisahtuu nuuskimaan ilmassa kantautuvaa houkuttelevaa tuoksua. Herkullinen haju on jäljitettävissä tiloihin, jossa pitää majaansa Pierren metsänhakkuu OY. Nälkä taitaa kulkijan vatsaa vaivata ja ilmeisesti kavalana aikeena olisi näpistää paisti pöydästä lupia kyselemättä. Sisäpuolella aterioimaan asettunut Pierre vähän hölmistyneenä alkuun seurailee tilannetta ja varsin tuimin silmin katselee kurkottavaa kättä, joka nappaa herkkupalan toisensa jälkeen. Eihän tällaista pihistelyä pitkään jaksa toljotella, vaan päättääpä illastaja itse antaa pienoisen opetuksen ruokaryövärille sujauttamalla sihisevän dynamiittipötkylän anastavaan kätöseen.

Voisi tietysti kysäistä, että onkohan se omalta kannaltakaan ihan täyspäisintä touhua alkaa posauttelemaan seinän takana, mutta muistaa sopii, ettei näissä sekoiluissa olla sitä järkevintä mahdollista ratkaisua jäljittämässä. Aku saakin kieltämättä kunnon kolauksen, mutta rosvoilun seurauksena saatavasta oppitunnista on annettu vasta hieman alkumakua, sillä seuraavaksi kelvoton kulkuri laitetaankin metsän puolelle kaatohommiin ruokapalkalla. Vihjauksena vieläpä päälle, että elleivät työt maistu, niin kaatokirvestä käytetäänkin aivan toiseen tarkoitukseen ja pöydästä saattaa löytyä ankkapaistia. Akuahan ei aherrus kiinnosta, vaan ensimmäisenä tuhotaan työväline, mutta eipä sekään ole mikään vapaalippu pois työmaalta, vaikka miten murisisi ja nurisisi. Tässä hakkuu-urakassa työturvallisuus lukeutuu täysin joutavien juttujen joukkoon, mistä pitää tietysti kiitellä, sillä huolimattomien hutkausten kautta saadaan tunteita kohtalaisesti kiristeltyä ja toimintaan tulee parikin ripausta tulisempaa temperamenttia.

Vastapuoli tosiaan esiintyy tällä kerralla Pierren nimellä, mutta eiköhän se jälleen ole vanha tuttu äksyilevä Pekka kuitenkin pohjimmiltaan. Marraskuun puolivälin jälkeen tulikin naureskeltua, kun nämä kaksi tuittupäätä toisiaan päätyivät härnäilemään ja höykyttämään. Samaan suuntaan metsätyökin on vievinään, koska Aku on jo puolivahingossa melkein kirvestämässä työnjohdon pois päiviltä. Kun sitten vielä toinen saa koettavakseen omalaatuista sahailua, tulee oksaa otsaan ja tukkiakin kaatuu niskaan, niin kärsivällisyyden viimeisiä rippeitä kaivellaan. Pian Pierrenkin hermo menee ja siinäpä sitä karjutaan, että kelvoton ankka tapetaan kappaleiksi. Mitä tulee kiintokuutioiden kertymiseen, niin eipä tämä työpari siinä suhteessa ole kovinkaan tuottelias, mutta onhan sitä olemassa myös toisenlaista tarmokkuutta. Siihen on jo ehtinyt tottumaan, että loppuun yleensä rakennellaan jonkinlainen kaaosmainen katastrofi, eikä Timber tässä mielessä mikään pettymys ole. Pierre kiehuttelee itselleen höyryveturimaisen raivon, joka johtaa huimaan resiinaralliin ja toistuviin yrityksiin keihästellä ärsyttävä ankka. Tuntuu vähän siltä, etteivät tekijät ole hulluttelua tahtoneet rajoitella, ja ihan hyvä niin, sillä vauhtikyyti muuttuu varsin maistuvaksi mekkalaksi ja jättää vartoilemaan rähistelevän kaksikon seuraavaa kohtaamista.

Timber (1941) (IMDB)

Golden Eggs

Puuhommiin vertaillessa Akun toinen lyhytelokuva vuodelta 1941 ei aivan yhtä pirteää puurtamista valitettavasti ruutuun räiskyttele, mutta onhan se ihan ymmärrettävää, että välillä pikkuisen uupuu ja puhtia puuttuu. Suunnilleen saman verran, eli kahdeksan minuuttia on mittaa tälläkin tarinalla, mutta aivan samanlaiseksi alusta loppuun jatkuvaksi ja tuosta vain ohikiitäväksi hupailuksi sitä en pysty luokittelemaan kuin paria edellistä meneväisempää koitosta. Alkuasetelma on niinkin kihelmöivä, että Aku lueskelee lehdestä kananmunien hintakehityksen syöksyneen suorastaan räjähdysmäisesti pilviin ja tässä tarinassa hänellä sattuukin sopivasti olemaan omistuksessa pihakanala. Sen sisuksissa nököttelee kananen jos toinenkin, mutta Aku itse tuumailee, että munijat pahasti löysäilevät, eikä tuotantotahti ole lainkaan joutuisa. Kultamunia pitäisikin putkautella paljonkin ripeämmin, ja tähän tehostamiseeen pitäisi pikainen ratkaisu keksiä.

Kana-asumuksen musiikkitarjontaa muuttelemalla alkaakin tapahtua ja tulosta tulla, mutta niinpä vain ilmestyy yllättäviä hankaluuksiakin, koska kanasista huolehtiva kukko ei tällaista riistämiseen pyrkivää yrittäjyyttä jaksa kovin suopein silmin ihmetellä. Operaatio tulovirtojen vilkastuttaminen kohtaakin ovella varsin jämäkän esteen, kun Aku on jo valmiina viemään arvokkaan saaliinsa talteen. Neuvottelu osoittautuu lyhyeksi sekä ytimekkääksi ja ei-ei on voittava kanta ainakin ensimmäisessä erässä. Pikarikastumisesta innostunut ankka ei kuitenkaan tahdo noin vain periksi antaa, vaan kehittelee ovelan naamioitumiskikan avukseen. Noinkohan vain topakan kukkovahdin voisi hurmaillen harhauttaa pois kallisarvoista koria kyttäämästä...? Kyllähän se katse alkaakin harhailemaan, kun kanaksi naamioitunut ketku ankka alkaa edessä villitsevästi viekoittelemaan tanssahteluun ja kieltämättä kovaakin kieputusta jälleen saadaan aikaan. Muistissa on kuitenkin melkoisen hyvin tuossa taannoin katseltu Akun ja Iineksen tanssirevittely Mr. Duck Steps Out, ja siinä seurassa Golden Eggs askelkuvioineen väistämättä kalpenee ja jää tahdista jälkeen. Siksikin on pienoinen pettymys, että tätä osuutta jämähdetään toistelemaan käytännössä loppuun saakka, eikä siitä niin isosti osaa intoutua riemuitsemaan.

Golden Eggs (1941) (IMDB)

Golden Eggs nappaakin mielestäni kolmikon viimeisen tilan noin paremmuusjärjestyksen suhteen, vaikka kehnohan sekään ei ole. Pari edeltävää meneväistä viihdepalaa kuitenkin remuavat selvästi pirteämmin ja monipuolisemminkin. Tylsiä ja tympäiseviä hetkiä ei palopäällikköpuuhastelusta tai kirveshommistakaan juuri löydy, vaan väittäisinpä, että ne edustavat miltei tauotonta ja kivan kekseliästäkin animaatiohuvittelua. Veljenpoikien osuutta hurjistuvien liekkien keskellä voisi vielä kehua, koska omiin silmiin näyttää siltä, että koko porukalla on tässä koitoksessa hyvä vauhti päällä ja yhteen hiileen puhkumalla saadaan reipasta roihua aikaiseksi. Antaa palaa vain lisää vastaavia tuhoisan yhteistyön helmiä. Jos tekijätietoja vielä pintapuolisesti listailee, niin kaikissa kolmessa kirjoittajina toimii parivaljakko Carl Barks ja Jack Hannah. Ohjauksesta taas vastaa noissa parissa paremmassa Jack King, kun taas Golden Eggs kirjautuu Wilfred Jacksonin nimiin. Katsomon puolella voidaankin kirjailla listalle jälleen yksi antoisa ankkailtama, josta kaksi kolmannesta kelpaa ainakin vielä tässä vaiheessa parhaiden pätkien porukkaan.