Winnie the Pooh: Springtime with Roo (Nalle Puh: Kevät ja Ruu)

Näemmä on ehtinyt vierähtää jo kuukausi siitä, kun tuli Nasu-pienokaisen suuria tekoja ihmeteltyä. Eipä siis varmaan liene minkäänlainen ihme, että ikävä alkaa kalvamaan näiden sympaattisten seikkailijoiden touhuja tuijottamaan.

Ensilumia odotellessa (vai pelätessä?) on muutenkin mukava heittäytyä viettämään kaunista ja lämpöistä kevätpäivää hyvässä seurassa. Sellaista takakansi ainakin kovasti lupailee. Runsaassa tunnissa selvinnee se, onko kyse vain mainoshöpinästä vai irtoaako sieltä hellyyttäviä hetkiä. Ennakkoon arvelen jälkimmäistä vaihtoehtoa, sillä oikeastaan yksikään aiemmin vilkaistuista Puhin ja ystävien elokuvista ei ole pahemmin pettänyt.

Alku muistuttelee siitä ensimmäisestä Puh-elokuvasta, koska Risto Reippaan huoneesta aloitellaan animaation toiselta puolelta. Kovin pitkään eivät piirroshahmot kirjan sivujen vankeina malta oleilla, vaan sieltä hieman kärsimättömänä Ruu jo pompsii kyselemään, että millaista menoa on luvassa. Vauhtia vipellykseen ja kertojan lönköttelevät lätinät piirrosten puolelle.

Kertoja lupaileekin innokkaalle Ruulle vähän isompaa osaa tarinasta, kuten nimestäkin voinee päätellä. Vuotta myöhemmin ilmestyneestä möhköfanttielokuvastahan Ruulle löytyi myös enemmän ruutuaikaa. Tässä vuotta vanhemmassa kuitenkin kujeillaan vähän toisenlaisissa merkeissä.

Edellisenä vuonna metsän asukkaat ovat Kanin johdolla järjestäneet Ruulle ikimuistoisen kevään avauksen pääsiäismunajahdin muodossa. Sellaista pieni pomppija ja moni muukin odottaa jälleen. Hyvä, että aamiaisen malttaa hotkaista ennen kuin lähdetäänkin jo kavereita etsimään. Kanin koloon matkamme siis vie, ja melkein heti tarpeelliset kimpsut ja kampsut säkkiin pakkaillut Tiikerikin löytyy. Muutenkin porukka saadaan ongelmitta kasaan.

Tunnelmat ovat erinomaiset, kun käynnistyvää kevättä yhdessä ihastellaan ja kukkia nuuskutellaan. No, Ihaa ei tuttuun tapaansa aivan vastaavalla tavalla ilakointiin mukaan heittäydy, mutta lähtee kuitenkin matkatoveriksi. Värikkäiden munien etsintää kovasti odottava porukka tarpoo kohti määränpäätään. Mitähän kivaa se Kani onkaan mahtanut keksiä?

Perillä odotteleekin pääsiäistä juhlistavan juhlalakanan sijaan vähän toisenlaisesta tapahtumasta kertova liehuke. Kanilla on paljon arkisemmat ja tylsemmät suunnitelmat kevätpäivän viettämiseksi. Mitäpä sitä joutavuuksiin aikaa tuhlailemaan, kun voidaan hyötykäyttää sama aika pesän suureen kevätsiivoukseen. Siinä toisten pienten hymyt ovat nopeasti hyytyviä, kun nämä siivoussuunnitelmat esitellään.

Kamala komentelija ankeuttaa muita esitellessään yksityiskohtaista kaavailujaan. Onpahan vielä varaillut itselleen aurinkoisimman osan kasvimaan kunnostajana. Siivouspartio löytää hyllyjen kätköistä sinne sullotut pääsiäistarvikkeet ja pohtii, mahtoiko Kani vain unohtaa tohinoissaan nämä jutut. Eipä ei! Ylin siivouspäällikkö suorastaan hirmustuu pääsiäisyllätyksestä. Kaverit karkoitettakoon, kun eivät ole tottelevaisia ahertajia. Nyt alkaa itsekkyys ottaa jo siinä määrin valtaa, että kertojan on pakko puuttua peliin ja ojentaa hieman harhautunutta Kaniamme...

"What the dickens, and I do mean "Dickens", is goin' on here?"

Monille varmaan vilahtaa mieleen, että kyseessä on varsin tutun tarinan pohjalta mukailtu versiointi. Siihen suuntaan se Tiikerikin vähän tokaisee ihmetellessään tapahtumien kulkua. Kertojahan siis esittelee Kanille menneisyyden iloisempia pääsiäishetkiä, sitten katsellaan nopeasti, mihin nykyhetkessä on päästy ja lopulta loiksitaan vilkaisemaan mahdollisia seurauksia, jotka muista piittaamatonta karmeaa käskyttäjää saattavat odotella. Jossakin ei-niin-kaukana kolkko, karu ja yksinäinen tulevaisuus kopsuttelee. Siinä saadaan sitten seurailla, miten katumuskin vieraaksemme saapuu. Kiirettä vähän pitää kertojalla, koska tunnin puitteissa tosiaan operoidaan, mutta homma kyllä tulee hieman huiskienkin selväksi.

Tuttujen juttujen parissa siis jälleen seikkaillaan, kun ystävyyden merkitystä ihmetellään. Siinäpä sitä paikkaa pohdiskelulle, kun selvitellään, että olisikohan hyvä välillä vähän joustaa ja muiden sähläämistä sietää. Voidaanko vielä muutella niitä sanoja sivaltavia ja kovin lopullisen oloisia...? Jälleen myös sitä opettavaista sävyäkin on helposti havaittavissa, mutta enpä ole ensimmäisenä valittamassa, jos sellaista tällä tavalla halutaan harrastella.

Onhan mukana tosiaan niitä onnistuneita lämpöisempiäkin hetkiä, joita Puh-elokuvilta ensisijaisesti toivon, mutta sanoisin kuitenkin, että kaikki tekstin alkupuolella mainitut muut teokset ovat siinä mielessä ainakin pikkuisen parempia. samoilla linjoilla toki liikutaan, mutta ainakin omaan makuun väännetään paikoin vähän liiankin väkisin. Ei toki siinä määrin, että rasittavaksi kävisi, mutta aivan vastaavaa ihastustakaan ei pääse syntymään.

Osittain syynä tähän viimeisimpään valitukseen on myös pienoinen kiireellisyyden tunne, joka ei oikein mitenkään sovi milloin missäkin kuhnaileviin ja luuhaaviin Puh-elokuviin, jotka usein ovat parhaimmillaan vähän jumitellessaan. Se alkavan kesän juhliminenkin pääsee unohtumaan valitettavasti. Joutuu suuntaamaan katseensa toisaalle, jos tahtoo ihastella erinomaista kevätpäivän ylistystä.

Voisinpa vielä lopuksi purnailla vähän lauluistakin, sillä niiden joukkoon ei ole tällä kerralla päätynyt yhtään sellaista enemmän viehättävää tapausta. Tuleekin ikävä Carly Simonin kivoja kappaleita, kun näitä jokseenkin hutaistuilta vaikuttavia lauluja kuuntelee ja katselee. Tekstittäjäkin on ottanut lomaa niiden suhteen, vaikka tarinaan ne varsin kiinteästi liittyvätkin.

Winnie the Pooh: Springtime with Roo on näistä muutamista heikkouksistaan huolimatta silti mukavaa katseltavaa ja kaukana mistään kehnosta kurjistelusta. Samansuuntaista kohkaamista ja sähellystä kyllä löytyy kuin aiemmin kommentoiduista Puh-elokuvista, mutta tosiaan muutamalla osa-alueella jäädään niistä ripauksen verran jälkeen. Intoa edelleen kuitenkin löytyy näiden kaverusten seikkailuihin heittäytyä mukaan. Hyvä niin, sillä hyllyyn onkin tullut haalittua kolmisen kappaletta katsomattomia tarinoita. Niistä varmaan jossakin vaiheessa enemmän. Toivonpa kuitenkin, että tietyt jutut korjataan pari astetta enemmän hidastelevan herttaisuuden suuntaan.

Winnie the Pooh: Springtime with Roo (2004) (IMDB)

Bandidas

Vähitellen paluuta elokuvakirjoittelunkin pariin. Jotta lasku olisi pehmeä, niin soittimeen pääsi pyörimään Penélope Cruzin ja Salma Hayekin tähdittämä lännenhupailu vajaan vuosikymmenen takaa. Siinä ei paljoakaan tarvitse nuppia rasitella, ellei vanteet sitten ala kiristelemään. Elokuvakerho Yksinäisten susien iltaohjelmistossa siis näinkin kovan luokan viihdepamaus.

Osakseen enemmänkin tylyjä lyttäyksiä saanut Bandidas ei varmaan vastaa läheskään kaikkien käsitystä laadukkaasta elokuvaviihteestä, mutta minulle kelpaa toiseenkin kertaan. Voipi olla, että sitä tavallista suopeammin katsein silmäilen vaikkapa Cruzinkin takia.

Elokuvaa käynnistellään lavastetulla rötöksellä, jonka puitteissa Quentin (Steve Zahn) saa todistella rikosratkojan lahjojaan. Kaveri onkin ilmeisen osaava hommassaan ja tietää mitä tekee, ehkäpä liiankin itsevarmana. Elely ei pelkkää työtä ole, vaan naimisiinkin pitäisi jossakin vaiheessa ehtiä. Mielellään varsin ripeästi, jos toista osapuolta kuullaan.

Toisaalla taas Don Diegon tytär Sara (Hayek) palailee kotiin Euroopassa vietettyjen vuosien jälkeen. Ilmeisesti mielessä polttelee pikainen paluu, mutta oleillaanpa hetki kotitilallakin. Diegon tilalle marssii vähän myrskyn merkkinä Maria (Cruz), joka haluaisi vaihtaa pari valittua sanaa isänsä puolesta.

No, suurempia murheita on kuitenkin luikertelemassa kuvioihin, sillä paikalle saapuu myös suuremman pankkiketjun nimissä asioita hoitava Jackson (Dwight Yoakam). Tämä veijari ei ole mikään lähikonttorin mukava virkailija, vaan mustapukuinen ilkimys, jolle häikäilemättömyys on ilmeisesti hyveistä tavoiteltavimpia. Sara ja Mariakin toisensa lyhyesti ehtivät kohtaamaan, mutta ei niinkään positiivisissa tunnelmissa.

Tylyllä pankkiirilla ja Don Diegolla on tulevaisuudelle suunnitelmia suuria. Harmi vain, että ne ovat nopeasti koitumassa monen heikommassa asemassa olevan pienviljelijän kohtaloksi. Velat laitetaan pikaiseen maksuun ilman suurempia ennakkovaroituksia. Jos käteistä ei löydy, niin tilan hinta asetetaan dollariin. Sellaisessa tapauksessa, ettei tarjous sattuisi miellyttämään, kauppa voidaan viimeistellä verisin allekirjoituksin.

Marian isä on yksi näistä onnettomista, joille Jackson ryökäleryhmineen tulee kauppakirjaa tarjoamaan. Siinähän ei mitenkään hyvin käy, kun näille kavereille tarjotaan tilaisuus koviin otteisiin. Lähiseutujen hautapaikkakysyntään ilmestyykin selkeä piikki, kun Jackson kumppaneineen päätyy alueella kiertelemään.

Maria ei noin vain suostu hyväksymään isänsä ja monien muiden kohtaloa. Sara puolestaan saa todeta, etteivät varakkaammatkaan välttämättä ole turvassa. Kumpikin päättää iskeä sinne, missä kovissa sydämissäkin voisi kirpaista, eli rahapusseihin. Siispä siis kyseisen ketjun pankkeja putsailemaan. Selväähän sekin, ettei Jackson kavereineen tällaista tilien tasausta aio pitkään sivusta seurailla. Soppaa sotkemaan kutsutaan vielä Quentin.

Tästähän saattaa vahingossa saada sellaisen kuvan, että kyseessä olisi katkerakin ja tyly kosto-western, mutta eipä ei. Tietyistä tapahtumista huolimatta sävyä säädetään aktiivisesti kepeämmän hömppäilyn ja hassuttelun suuntaan, mikä kyllä sopii. Onhan noita toisen lajin edustajia tehtailtu ihan riittävästi.

Elokuvan trailerissakin ahkerasti esitelty suukkoharjoituskohtaus lienee helpoimpia esimerkkejä höpsöilyosastosta. Zahnkin on kovin vastahakoisen oloinen harjoituskappaleena toimiessaan. Yeah, right! Yritetäänhän menoa muutenkin pitää samansuuntaisena, kun kaksikko (vai kolmikko?) kunnolla pääsee rosvoilujen parissa koheltamaan. Mitä niihin vitseihin tulee, niin hauskuusasteikolla päästään lähinnä hymähdyksiin, mikä tässä yhteydessä kelpaa.

Kaksikko kaipaa toki myös opastusta ennen kuin kunnolla lähdetään kataluuksia kohkailemaan. Harjoittelupätkät lienee kohtalaisen helppo luokitella samaan huvittelusarjaan. Koulutus on kovaa ja rääkkimäistä, mutta kyllähän siinä vähän väkisinkin kelmin ammattiin pääsee valmistumaan, kun koulutussessiot lopulta päästään päättelemään.

Vauhdikasta seikkailua sekä reipastakin räiskettä räjähdyksillä tehostettuna on myös luvassa tämän noin 90-minuuttisen parissa. Mitään toimintakohtausten klassikoita ei kannata lähteä metsästämään, mutta esimerkiksi lopussa on hyvää yritystä tyylittelyjen suhteen, kun revolverit paukkuvat hidastuksissa liekit leimuten. Musiikkivihjailuista ja taiteiluista huolimatta italialaisten esikuvien väristyksiä ei saada aikaan.

Lopussa hieman intoudutaan vihjailemaan mahdollisen jatko-osankin suhteen, mutta sellaista ei toistaiseksi ainakaan ole tullut. Johtunee pitkälti kehnosta menestyksestä lippuluukuilla ja lisäksi hieman negatiivisista arvioista, joita Bandidas onnistui keräilemään. Löyhien aasinsiltojen kautta voidaan kuitenkin loikata samanhenkiseen seikkailuelokuvaan Sahara, jonka pääosista löytyvät Cruz ja Zahn. Taisihan siinä olla myös paidastaan melko innokkaasti luopuva McConaugheykin... Se olisi tarkoitus jonakin hömpänhakuisena iltana uudelleen katsastaa. Jos hengeltään kevyistä lännenkomedioista jutellaan, niin uusintavuoroa kärkkyvät Jackie Chanin ja Owen Wilsonin elokuvat Shanghai Noon ja Shanghai Knights, joista molemmat omiin silmiin kelvollisilta viihdykkeiltä vaikuttavat. Syystä ja toisesta nuo sattuivat mieleen hiippailemaan.

Ohjaajina toimineet Joachim Rønning ja Espen Sandberg ovat minulle toistaiseksi varsin vieraita tuttavuuksia, mutta tilanteeseen lienee luvassa pienoista korjailua. Samojen tyyppien tekaisema Kon-Tiki on jo hankittu vuoroaan odottelemaan. Toivoa sopii, että siinä heitetään piirua vakavammalle vaihteelle.

Petoksen puolelle puikahtaisi, jos lähtisin tätä enemmän hehkuttelemaan, mutta siinä määrin katsoisin elokuvan onnistuneeksi, ettei se kaikkia murskatuomioitaan ole ansainnut. Pääkaksikon keskinäisiä nahisteluja sekä kaverointeja seuraillessa päätyy helposti siihen, että Cruzilla ja Hayekilla ainakin on ollut kivaa. Eikä se Zahnkaan kovin tuskalloiselta vaikuta... Hyvä tuuli on tarttuvaista tässäkin tapauksessa ja osaltaan takaa sen, että mukavissa merkeissä iltaansa siinä viettää. Kovin merkittäviä juttuja ei välttämättä jää kerrottavaksi, mutta enpä usko, että sellaista on tavoiteltukaan.

Bandidas (2006) (IMDB)

Paluu pohjoisesta

Mitä blogin pääaiheeseen tulee, niin jatkanpa vielä yhden kirjoituksen verran vankasti harhapoluilla Lappi-kierroksen parissa. Ensimmäinen osa löytyy siis tuolta: Pako pohjoiseen.

Nordkapp tuli saavutettua, eikä enää oikein pohjoisemmaksi päässyt ilman vesireiteille siirtymistä, joten vähitellen piti alkaa kääntelemään suuntaa kotia kohti. Ei tietenkään luotisuoraa reittiä pikaisesti takaisin, vaan mutkitellen ylös ja alas vuoristoteitä hirvitellen ja pieniä vuonojen rannoille rakenneltuja kyliä ihastellen.

Näillä teillä saikin olla tarkkana, sillä niiden vieressä ja päällä liikuskeli vähän kaikenlaista menijää. Poroja, "villi"lampaita, heppasia ja muita eläimiä. Tietenkin paikalliset ihmiset, jotka olivat ilmeisesti teihin siinä määrin tottuneet, että uskalsivat riehua kaasujalkojen kanssa huomattavasti allekirjoittanutta rohkeammin.

Muutamista odotteluista ja letkassa köröttelyistä huolimatta osaa kyllä arvostaa aktiivista tiehuoltoa. Etenkin ne jyrkät ja kiemurtelevat vuoristotiet ovat huomattavasti miellyttävämpiä liikkua, kun ei tarvitse heikkokuntoisella pohjalla painella. Muutenkin sydän innostui paikoin takomaan hieman enemmän kuin toiveissa oli, kun sumu ja muut jutut haasteitaan heittelivät. Norjan pohjoisosien E6 tuntui olevan suuremmassakin remontissa. Siellähän näitä "ihminen vastaan iso kivi"-projekteja oli monin paikoin menossa useampien kaivureiden myllertäessä ja maansiirtorekkojen viuhuessa edestakaisin. Ruotsin puolella taas tunnuttiin keskittyvän enemmän isompiin valtaväyliin kuin Lapin pienempiin teihin. Suomen puolelle palaillessa tällaiset hankkeet vähenivät huomattavasti. Heh, ehkä onkin hyvä, ettei kotimaassa juuri vuoristoteitä ole, jos niitä vaikka ylläpidettäisiin hieman hiipuneemmalla innokkuudella...

Norjan puolella yhtenä välipysähdyspaikkana sai toimia pohjoinen pienehkö noin 20000 asukkaan kaupunki Alta. Sen laitamilta löytyvään museoon tuli seikkailtua ja jalkauduttua ulkokierrokselle. Altastahan löytyy suurehko määrä vuosituhansien taakse ajoittuvia kalliopiirroksia. Käsittääkseni nämä piirrokset ovat hajautuneet vähän löyhästi Altan ympäristöön, mutta kyllähän tuolla museopolunkin varrella niitä varsin runsaasti on nähtävissä. Ainakin omiin silmiin nämä näyttäytyivät varsin hirvieläinvoittoisina, mutta toki muitakin aiheita oli havaittavissa.

"Alattion kalliokuvat (myös Altan kalliokuvat) ovat nimitys Norjassa sijaitsevasta varsin laajasta ja monikohteisesta kalliokuvakompleksista. Sekä kalliopiirroksia että kalliomaalauksia löytyy useista piirroskohteista, joita on eri puolella Alattion kuntaa ja sen lähialueilla Tromssan läänissä. Pääosa kuvamateriaalista löytyy Alattionvuonon (norj. Altafjord) alueelta ja sen edustalla olevista saarista, mutta myös Porsangerin- ja Kvænangenin vuonoista tunnetaan useita kuvakenttiä."

"Ensimmäinen kirjallinen maininta Alattion kalliokuvista on vuodelta 1938, kun Leirbuktin maatilalta Kvalsundista löytyi kalliopiirros. Vuonna 1950 löydettiin Isnestoften ja muutama vuoden kuluttua vielä Gåshopen kalliopiirrokset. Vuonna 1966 löydettiin Transfarelvdalen 1 kalliomaalaukset ja Kvalsundin kalliopiirrokset 1970. Laaja alattiolainen kuvakompleksi löydettiin 1973 Storsteinenista, jolloin Alattiosta tuli suurin kuvakeskittymä pohjoisella pallonpuoliskolla. Löytö innosti kalliokuvien etsintään ja se tuotti tulosta. Piirroksia löydettiin Hjemmeluftista samana vuonna. Vanhoista kohteista havaitaan edelleen lisää kuvia, kun taas uusien kuvakenttien etsintä 2000-luvulla tuottaa tasaisesti lisää tuloksia.[1] 

Vuonna 2008 tiedettiin jo yli 6000 piirrosta tai maalausta, mikä tekee Alattiosta Pohjois-Euroopan rikkaimman kuvamateriaalin lukumäärän suhteen. Piirrosten kattava dokumentointi on kesken ja tarkkoja lukumääriä ei tiedetä. Kuvat on viimeisten tutkimusten mukaan tehty lähes yhtäjaksoisesti viimeisen 7000 vuoden aikana, mikä liittää ne ajallisesti suomalaiseen neoliittiseen eli keraamiseen kivikauteen.[1]"

Lisää voinee lueskella:

Alattion kalliokuvat

Rock carvings at Alta

Kun nyt Altassa vielä oleillaan, niin mainittakoon, että ainoa tööttäilyn arvoinen töpeksintäni sattui siellä liikenneympyrässä. Virhe ei suuren suuri ollut, mutta huvitti kuitenkin, sillä olen melkoisen varma, että sähelsin runsaat seitsemän vuotta aiemmin lähes identtisesti samassa liikenneympyrässä. Pitäisiköhän käydä kokeilemassa vielä kolmannen kerran...

Mökkimajoitus löytyi taas hieman viime hetkillä, mutta niinpä vain eräs hyväsydäminen ja kohtalaisen uniselta vaikuttava herra tuli mökin avaimet voipuneille luovuttamaan. Ainakin vaikutti siltä, että olimme mökkikylän ainoat asiakkaat, joten rauhassa sai ainakin olla. Päiden päälle löytyneestä katosta osasi olla kovin kiitollinen, sillä yöstä tuli jälleen sateinen. Siinä heti mökkien takana vuoret nousivat jyrkkinä ja rinteitä lasketteli ilmeisesti useampikin vesiputous, joita oli mukava aamulla heräillessä ihmetellä ja kuunnella ennen kuin oli aika jatkaa eteenpäin.

Vähitellen piti lähteä kohti Ruotsia, sillä Kebnekaise kuului yhtenä osana seikkailusuunnitelmiin. Sanoisin, että maisemien suhteen sinne valittu reitti oli pienoinen pettymys. Teiden varret tarjoilivat enimmäkseen yksipuolista metsämaisemaa soiden ja korkeampien kumpujen toimiessa satunnaisempana vaihteluna. No, varmaan itseään voinee syytellä, kun ei tullut etukäteen perehdyttyä asiaan enempää. Kebnekaisen seudut eivät sen sijaan pettäneet, oikeastaan päinvastoin. Siinä sai tosissaan alkaa harmittelemaan kiristyvää aikataulua, joka ei antanut mahdollisuuksia juuri muuhun kuin hyvin heppoisaan ihmettelyyn ja pikaiseen kiertelyyn. Toisaalta mukaan ei tullut edes otettua sellaisia kamppeita, että olisi voinut kunnolla lähteä vuoripolkuja tarpomaan pidemmäksi ajaksi. Suunnitelmana oli yön lähestyessä ehtiä vielä hivenen lähemmäs kotia, ettei paluupäivästä mitään painajaista muodostuisi.

Mukavuudenhalu ajoi taas kerran epätoivoisesti etsimään kattoa pään päälle yön uhatessa. Viattomia majoituspalvelujen järjestäjiä häiriköimään keskellä yötä ja sitten vinkuvanku sekä itkuparku, kun ei onnistukaan. Pakko kai se on vähitellen myöntää, etteipä taida minusta olla olosuhteista piittaamattomaksi avoimen taivaan alla torkkujaksi, vaan lämpimään sänkyyn pötköttelemään haikaileva vilukissa kuvannee nykytilaa osuvammin. Näin sitä jotakin itsestään oppii jälleen.

Liikaa ei auta valittaa, koska tosiaan vain yhtenä yönä ei saanut järjestettyä majoitusta. Sekin tuli hieman yllättäen, koska Gällivaressa hotelleja sekä motelleja kuitenkin oli enemmänkin, mutta jotakin jännää ja salaperäistä oli selvästikin menossa, sillä kaupungin kaikki hotellihuoneet olivat päässeet täyttymään päivän kuluessa. Vastaanottovirkailijatkaan eivät tuntuneet olevan perillä siitä, mikä tapahtuma yht'äkkiä oli pienehkön pohjoisen kaivoskaupungin niinkin päässyt täyttämään. Jospa jätetään se arvoitukseksi, eikä lähdetä tonkimaan enempiä. Jotakin suhteellisen tylsää luultavasti paljastuisi.

Sään puolesta omiin silmiin paras päivä osui paluumatkalle, mikä tavallaan oli pienoinen harmi. Lähelle 20 astetta nouseva lämpötila selkeine ja aurinkoisine taivaineen olisi kyllä aiemminkin kelvannut. Siitä huolimatta ei oikein voi lähteä säitä enempiä kiroilemaan, koska kuitenkin missään jatkuvissa sateissa ja myrskyissä ei tarvinnut aiempina päivinäkään kärvistellä.

Paluumatkan "helteet" alkoivatkin ahdistaa ja hiostaa siinä määrin, että viilenemään päässyt merikin houkutteli pulahtamaan. Jossakin Kokkolan kohdilla siis kastautumaan. Se viruttautuminen voidaan mitata sekunneissa, mutta tulipahan suoritettua vuoden viimeinen uiminen ulkovesissä. Tai ainakin saunaton sellainen.

Jäämerikin kirkkaine vesineen tavallaan houkutteli varhaisemmassa vaiheessa vaatteista vapautumaan ja sekaan sukeltamaan, mutta ei aivan riittävän voimakkaasti. Niinpä nämä puuhastelut saivat jäädä loppumetrien askareiksi. Jäämerisukellus jääköön vaikka seuraavaan reissuun, jos sattuisi sijoittumaan vaikka kuukauden tai pari lähemmäs kesäisempiä kuukausia.

Tämä vähän pikainen reissailu singahteluineen nostatteli tietynlaista poltetta hieman parempaan perehtymiseen tiettyjen seutujen suhteen. Omilla Lapin reissuilla Kilpisjärvi lähialueiden tuntureineen on saanut toimia pelkkänä pysähdyspaikkana. Tällä kerralla tuli kuitenkin sillä silmällä katseltua, että sinnehän sopisi jonakin tulevana vuotena seikkailla päiväksi tai pariksi. Majoitus olisi kätevästi lähellä ja kiipeiltävää, käveltävää sekä soudeltavaa kyllä riittäisi varmaan ihan tarpeeksi. Jospa jo seuraavan kesän loppupuolella saisi jotakin järjestettyä, mutta tässä vaiheessa sinne on lohduttoman pitkä matka taaperrettavana, joten ei välttämättä aivan vielä ole sopiva hetki heittää haikailuvaihdetta kunnolla päälle.

"Käsivarren perukassa sijaitsevat Suomen ainoat yli kilometrin korkuiset tunturit, nk. suurtunturit, jotka kuuluvat Skandien vuoristoon. Kilpisjärven rannalla kohoaa 1 029 metriä korkea Saana, joka on suhteellisesti korkeimpia Suomen tuntureista: korkeusero Kilpisjärven pintaan on 556 metriä[8]. Saanan kaakkoisseinämä on hyvin jyrkkä mutta luoteisrinne loivempi, jota kautta myös kuljetaan tunturin laelle. Saanan kaakkoiskulmalla jyrkänteen alla on laaja vyörykivirinne, vuosituhansien jyrkänteestä rapautuvien kivien kasvattama. Kilpisjärven retkeilykeskus sijaitsee Saanan juurella."

"Yhteensä 800 kilometrin pituisen Kalottireitin Suomen puoleinen osuus kulkee Kilpisjärven kautta. Reitti kulkee Kolmen valtakunnan rajapyykiltä Mallan luonnonpuiston halki ja Saanan juurta kylän eteläpäässä sijaitsevalle Kilpisjärven luontotalolle. Sieltä reitti jatkuu koilliseen Käsivarren erämaa-alueelle ja edelleen Norjaan. Reitin varrella Suomen puolella ovat Kuohkimajärven, Saarijärven, Kuonjarjoen, Meekonjärven, Pihtsusjärven ja Kopmajoen autiotuvat.[16] Pihtsusjärven tuvalta haarautuu reitti Haltille, jonka rinteellä on Suomen korkein kohta (1 324 m). Halti-tunturin korkein kohta on jonkin matkaa Norjan puolella, jossa tunturi nousee vielä 1 365 metriin. Reitin pituus Kilpisjärveltä kolmen valtakunnan rajalle on noin 11 km ja Kilpisjärveltä Haltille noin 55 km. 

Kilpisjärven retkeilykeskukselta lähtee 5 kilometrin pituinen Saanan luontopolku, joka kulkee Saanan ja viereisen Jiehkkáš-tunturin rinteillä. Polulta haarautuu reitti Saanan huipulle loivaa luoteisrinnettä pitkin, jossa on 747 askelmaiset maastoportaat. Matkaa retkeilykeskukselta Saanan huipulle on noin 4 km. Reittejä kulkee myös Saanan itäpuolella sijaitsevalle Saanajärvelle, jossa on päivätupa sekä kota, ja Tsahkaljärvelle (Cáhkáljávri). 

Kesäaikaan Kilpisjärveltä pääsee kolmen valtakunnan rajalle myös veneellä Kilpisjärven yli."

Kilpisjärvi

Toisena esimerkkinä vähän pikaisesti katsastetuista paikoista voisi mainita Kebnekaisen, jonka polut kyllä houkuttelivat patikoimaan, mutta valitettavasti sovittu aikataulu ei ollut rinkkaretkeilyyn mukautuvainen. Sielläkin varmaan melkoisen mukavissa merkeissä saisi pari päivää kulumaan, mutta ehkä hieman lähempänä kesäisempiä kuukausia. Luettujen juttujen perusteella omilla taidoilla ei kannata aivan vaikeimmista huipuista lähteä haaveilemaan, sillä sellaiset yritykset saattaisivat kopsahtaa vähän ikävämmällä tavalla kallioiselle maalle. Moni paljon kokeneempikin on siellä suunnalla kokenut kohtalon kovanlaisen. No, ehkä jo ensi vuonna, jos vain laiskuriin saa liikettä. Toivoahan tietysti voi aina...

"Kebnekaise (saam. Giebmegáisi tai Giebnegáisi) on Ruotsin korkein vuori tai tunturi. Sillä on kaksi huippua, Nordtoppen ja jäätikön peittämä Sydtoppen. Näistä vielä tällä hetkellä korkeampi on Sydtoppen, mutta sen korkeus on jäätikön sulaessa madaltunut viime vuosikymmeninä. 1920-luvun lopulla Pieni tietosanakirja ilmoitti Kebnekaisen korkeudeksi 2 135 metriä.[1] Korkeus merenpinnasta on viime vuosina vaihdellut jäätikön paksuuden mukaan 2 110 ja 2 118 metrin välillä. Kesällä 2005 se oli Tarfala Vetenskapliga Stationin mukaan vain 2 104 metriä, ja kesällä 2013 korkeudeksi mitattiin enää 2 099 metriä.[2]"

"Merkittyjä reittejä Kebnekaisen tunturiasemalta huipulle on kaksi. Reiteistä toinen, Östra leden, on hengenvaarallinen ilman asianmukaisia varusteita ja reitintuntevaa opasta, sillä reittiin kuuluu jäätikön ylittäminen, missä railoihin putoamisen vaara on todellinen. 

Reiteistä suositumpi Västra leden (eteläinen reitti) on hyvin merkitty, ja eksymisen mahdollisuus on vähäinen. Reitti tunturiasemalta Sydtoppenille kulkee 1 711 metrin korkuisen Vierramvare-tunturin huipun kautta, jonka jälkeen on laskeuduttava muutama satametriä alemmaksi Kaffedalen-solaan, jotta päästään nousemaan Kebnekaiselle. Muutamissa kohdissa joudutaan ylittämään vesistö, mutta muuten maasto on jyrkkä ja irtokivinen. Huiputuksesta selviää peruskunnolla, ja myös lapsiperheitä näkyy reitillä. 

Kolmas vaihtoehto huipulle on tulla lännestä Kaffedalenille, josta noustaan Kebnekaisen huipulle. Merkitsemätön reitti tunturiasemalta kulkee Tuolpagorni-tunturin lounaispuolelta solaa pitkin kiertäen Vierramvaren ja tämän lännen puolella olevan tunturin lännestä tullen Durlings-reittiä pitkin Kaffedalenille. Reitti on loivempi, ja useimmat jatkavat matkaansa huiputuksen jälkeen kiertäen koko Kebnekaisen vuoren myötäpäivään tullen Tarfalajaure-järvelle"

"Kebnekaisen valloituksessa on kuollut ihmisiä vuosien varrella, mutta vuori ei ole samalla tavoin vaarallinen kuin jyrkät vuoret (Mont Blanc tai K2). Vaikka Kebnekaisen eteläiselle huipulle on suhteellisen helppo kiivetä jalan, niin jopa eteläinen reitti on joissain paikoin vaarallinen. Eteläinen korkein 2 100 metrin luminen huippu on kahdelta puolelta jyrkkä, ja sieltä voi pudota sata metriä kohtisuoraan alaspäin. Pohjoinen huippu on paljon vaarallisempi kiivetä kuin eteläinen ja siellä on kuollut enemmän ihmisiä."

Kebnekaise

Sellaisia siis voisi lähteä toteuttelemaan innostuksen iskiessä. Sanoisin, että ainakin Kilpisjärvellä kiertely tulee melko varmasti toteutumaan, ellei ensi vuonna, niin läheisessä tulevaisuudessa kuitenkin. Siihen on melko helppoa lisäillä muutakin aikataulun ja mielenkiinnon salliessa.

Taas sai taivastella sitä, että onkohan Lappiin suuntautuva matkailu kokonaan hiipumassa vai liekö kyseessä tilapäinen notkahdus. Vaelluskauttakin käsittääkseni on vielä jäljellä ja ruska vasta aluillaan. Siitä huolimatta kovin hiljaiselta monin paikoin vaikutti. Useat majoitusta ja muita palveluja tarjoavat yritykset olivat jo laittaneet ovet kiinni tältä kaudelta ja tosiaan niissä mökkikylissä, joissa tuli käytyä, oli kohtalaisen verkkaista asiakkaiden suhteen. Viime vuonna tuli samoja mietittyä, kun vaelluspoluilla ei ainakaan hirveää kanssakävelijöiden paljoutta ollut havaittavissa.

Hieman samaa oli havaittavissa paikallista elämänmenoa tutkaillessa. Erityisesti vuonokylissä valot olivat harvassa, vaikka illat eivät vielä olisi pitkälle ehtineetkään. Päivisinkään ei ihmisiä niin usein pihoillaan nähnyt. Liekö sitten jo menossa jonkinlainen hiljentyminen ja valmistautuminen kulman takana odottelevaan talvikauteen. No, mistään hylätyt talot ja autiot pihat -ilmiöstä ei kuitenkaan ollut kyse, odotettua hiljaisempaa vain.

Aiemmin tuli mainittua, ettei ruska vielä täydessä kirjossaan silmiä riemastuttanut. Punertavat sävyt vielä pitkälti uupuivat, mutta tilanne lienee jo korjautumaan päin senkin suhteen. Ruotsin puolella näytti olevan lehtien värinvaihto parhaassa vauhdissa. No, eipä se kirjavimman ruskaloiston puute maisemaihastelua onnistunut lyttäämään.

Niitä näkymiä tuli kohtalaisen ahkerasti pysähdeltyä tutkailemaan. Kyllä jokin edelleen suuremmassa kiviaineksessa ja vesistöissä vain ihastuttaa. Löytyihän niitä lumisempia huippujakin, mutta olivat sen verran etäämmällä, ettei tullut lähdettyä lumipalloja pyörittelemään, vaikka mieli toki sellaistakin paikoin haikaili.

Sellaista palautetta jo tuli, että kovin autiolta ja tylsältä näyttää. Sinänsä huvittavaa, kun nämä kallioiset seudut esittäytyvät omalle silmäparille kovin kiehtovina. Niin sitä eri tavoin vain maailmaa katsellaan. Oma sydän vetää kohti sellaisia vähemmän kansoitettuja paikkoja, kun taas melskeen ja vilinän täyttämät turistikohteet hivenen ahdistavat.

Sitäkin tuli mietittyä, että miten nopeasti tällaiset maisemat muuttuisivat tavalliseksi tylsyydeksi, jos sattuisi vaikkapa pysyvämmin sellaisille seuduille asustelemaan. Se lienee selvää, että jos syntymästään saakka on siellä vuosiaan kulutellut, niin niitä samoja huippuja ei varmaan jaksa päivästä toiseen seisahtua tutkailemaan. Luulisin kuitenkin, että kyllä siinä useampi tuokio saisi vierähtää ennen kuin ne omassa mielessä alkaisivat arkisiksi muuttumaan.

Jaa'a, olisikohan sitä jo aika laittaa juttua tältä erää pakettiin... Kaiken kaikkiaan miellyttävä matka näinkin järjestyi. Suurin harmituksen aihe tosiaan se vähän päälle painava kiire, joka ajoi vaihtamaan maisemia turhankin vauhdikkaasti. Ehkä siitä olisi jonkin reitiltä enemmän harhautuvan kohteen voinut pois karsia, niin olisi ehtinyt pikkuisen enemmän jalkailemaankin. No, ehkäpä tästä oppii jotakin seuraavaan kertaan...tai sitten ei. Luulen kuitenkin, että pohjoiseen pitää vielä jatkossakin päästä useammankin kerran. Kiinnostavia kohteita kyllä löytyy koluttavaksi.

Elokuvien maailmaan olisi tarkoitus vähitellen palailla. Retkeily innostaa etsimään Lappiin sijoittuvaa katseltavaa lisää etenkin kevääksi, kun taas polttelut alkavat kasvamaan. Näitä on toki blogissa tullut kehuen kommentoitua, joista esimerkkeinä vaikkapa seuraavat elokuvat: Jäniksen vuosi, Valkoinen peura, Kaikella rakkaudella, Umur, Poika ja ilves ja Suden arvoitus. Jos joku osaa antaa suosituksia vastaavista, niin tulemaan vain! Varsinkin verkkaisemmat tunnelmoinnit näissä näkymissä kyllä innostavat kotisohvaltakin nähtyinä.

Lopetellaanpa hieman haikaillen näillä sanoilla:

"Låt fjällvind smeka kinden
Låt regn skölja ansiktet
Låt fjällvind blåsa hjärtat rent
Kom och se lekfulla ljuset
Och lysande himmelstöttan
Kom, lek med fjällvind 

Var inte rädd, Ge dig iväg långt
Var inte rädd, Vind visar väg
Låt fjällvind smeka kinden
Kom!"