Hamsterit 2/3

"-Palatakseni vielä hiukkasen turkisliiveihin, niin sanon, että se on talvivaatetuksen rautaisannos, panssari keuhkoja ja kurkkua uhkaavia vaaroja vastaan. Kävellessä kädet heiluvat, jalat ponnistelevat ja saavat siten lämpönsä, mutta aina on vilu hiipimässä selkään ja rintaan. Ei ole kuitenkaan nähty pakkasia, jotka mahtaisivat mitään turkisliiveille!"

Kuten Hamsteri (Pentti Siimes) tuossa yläpuolella höpöttelee kiihkoisastikin turkisliivien tarpeellisuuden puolesta, niin selväähän se, ettei vielä tämän vuonna 1982 Veikko Huovisen 25 vuotta vanhemman kirjan pohjalta ruuduille päätyneen televisiosarjan ensimmäisessä osassa varastoja valmiiksi saatu. Lähinnä voinee asiaa käännellä siten, että kaksikko pääsi lähinnä hyvään alkuun, mutta varsinainen hamstraus jäikin sitten toiseen jaksoon toteutettavaksi. Hamsteri kylläkin onnistui kaupunkiarkeaan vuodeksi maaseudun rauhaan pakoon lähteneen Rurikin (Aapo Vilhunen) viekoittelemaan notkuvien hyllyjen lumoihin ja haaveilemaan tulevasta hurjasta pakkaskurimuksesta, joka kattavien varastojen turvaamana suorastaan nautiskellaan läpi ja toiveikkaan talvimielen vallitessa suunnataan katse jo pohjoisen eläjän armahtavaan kevätaurinkoon. Voinee siis sanoa, että herralla ovat mainospuheet hallussa ja toisen osan hommana olisi tarttua tuumasta toimeen, eli lähteä niitä suunnitelmia toteuttamaan. Nähtäväksi jää, riistäytyykö touhu täysin käsistä, kun tyhjät hyllyt kannetaan täyteen tarpeelliseksi laskelmoitua tavaraa...

"Keskipäivän aurinko täplittää valolla polun ja kangasvarvikon. Jokin männynrunko ruskottaa kuin vaski tuolla ylhäällä harjun laella. Tuuli on lämmin ja puhdas. Vielä kesä viipyy hetkisen, vielä aurinko lataa voimaansa vehreään sydänmaahan. Enimmät kesän linnuista tirskuvat vielä lehvistössä. Kiireinen on yhäkin muurahaisen askel. Ja tuolla mättäiden takana teeriemo ajelee poikasiaan pois Hamsterin ja Rurikin jaloista."

Töitähän se kellarien ja aittojen täyttäminen vaatii, eikä silkalla tunnelmoinnilla tai levottomilla säilykeunisteluilla pitkälle pötkitä, ja alkava syksy varmistelee, että ainakin ripaus ripeyttä tarvittaisiin myös. Avainkysymyksissä arpominen ja jatkuva jahkailu voisi hyvinkin johtaa kesken kovimpien pakkasten hiipuviin talvivarastoihin, ja siinäpä sitä oltaisiin julman luonnon armoilla vailla eväitä. Rurik voikin kiitellä onneaan, että hänelle on siunaantunut oiva apuri, jolta tietotaitoa löytyy roppakaupalla hamstraukseen. Ostoslistoja on pähkäilty kauan ja hartaasti, mutta alkaapa paketti vähitellen olla kasassa, eli pitäisi ottaa jalat alle ja taskuun riittävästi käteistä hyvien kauppojen takaamiseksi. Hamsterilla sattuukin jo olemaan mielessään muutama hyvä kontakti ja muutenkin mies vaikuttaa pureutuneen täysin asian ytimeen muun maailman hiipuessa taustalle mieltä häiriköimästä, koska pitää tosissaan paneutua vuoden ankarimpien kuukausien selättämiseen. Esimerkiksi se koko kylmän kauden kattava riittävä lämmityskin vaatii kovaa aivotyötä pähkäilyineen sekä laskelmineen, kuten Huovinen kirjan puolella halkopinojen tarpeellista määrää pohtii:

"-Polttopuumäärä kytkeytyy talven ankaruuteen, sanoo Hamsteri. -Mutta jos ennusmerkit eivät petä, on odotettavissa tuikea talvi. Voihan olla, ettei pakkanen kuukausimääriin juuri pistäydy lauhemmalla puolella kolmeakymmentä tai sanotaan nyt kolmeakymmentäviittä astetta. Kylmyys hiipii permantolaudoituksen alle, se menee seiniin, nurkkiin, en tiedä minne. Naulojen päät ovat kuurassa ja lauantaimakkara jäätyy ruokakomerossa. Rurik, en puhu vielä koivuhaloista, vaan hongista. Arvioni häilähtelee tuossa kymmenen, viidentoista metrin seutuvilla."

"-Niin, ainainen tuli palaa yleensä keskuslämmityskattiloiden alla neljän armottomimman talvikuukauden aikana, sanoo Hamsteri. -Kerkeästi nakkelee Rurik halkoja tulipesään, juoksee kuulostelemaan yläkertaan, että onko täällä lämmintä, ja palaa sitten kellariin lisäämään roihua. No, mitä kummaa, jos helmikuun puolessa välissä havaitseekin kauhukseen, että viimeiset halkomurenet on kopisteltu kattilan alle! En voi ilman säälin tunnetta kuvitella sitä. Vältä murhenäytelmä, hyvä Rurik, ja hanki kuusikymmentä metriä helisevää koivupuuta! En muuten sanoisi, mutta lapset, lastesi tähden!"

Pääpiirteisesti tutkittuna marssijärjestys varastoinnin järjestelyssä on sekä kirjan että sarjan puolella sama, eli ensin hoidetaan perusruokapuolta kuntoon kasvisten sekä lihan muodossa, jonka jälkeen lähdetään tekemään kauppoja mittatilaustyönä tehtävistä lämpöisistä talvivaatteista ja pitäähän niistä polttopuistakin tietenkin ajoissa sopia. Aivan noin vain sopuisasti Hamsterin mahtavaa listaa ei lähdetä täyttämään, vaan vääntö Tellun (Kirsti Kemppainen) kanssa on hyvää vauhtia kiihtymässä kimpaantumista kohti, koska näkemykset tarvikemäärien suhteen ovat melkoisen kaukana toisistaan ja Hamsterin ehdottamat kilot vaikuttavat taloutta pyörittävän Tellun mielestä kohtalaisen käsittämättömiltä. Kiistelyistä huolimatta ostohaluinen parivaljakko pääsee lopulta reissuunsa elintarvikehankintojaan tekemään, mutta kun Tellu jää mielipiteineen kotimökkiin, niin Hamsterille näyttäisi olevan hyvinkin helppo homma höpötellen vakuuttaa Rurikia varustautumaan kunnolla kurimukseen. Niinpä hyvät kaupat vain paisuvat ja mukaan saattaa ujuttautua aivan suunnittelemattomiakin hankintoja perustarvikkeiden ulkopuolelta. Toisaalta, kyllähän vaikkapa mukavalle ja maailmankaikkeuden saloja hartaasti mietiskelevälle hauvalle aina paikkansa pirtissä on...

"-Se on viisas ja mietiskelee kaikenlaisia asioita aikansa kuluksi. Opettakaa sille aakkoset, niin jouluna se jo lukee sujuvasti ainakin poikien kirjoja! Antakaa sille shakkilauta eteen ja jo neljännellä siirrolla huomaatte olevanne häviöllä. Näettehän sen otsan?

Sekä Hamsteri että Rurik näkevät selvästi, että tuo koira on paljon mietiskellyt asioita."

Tosiaan tämä keskimmäinen kolmannes tarinasta tuo sekä kirjassa että sarjaversiossa suunnittelun ja haaveilun tilalle touhukkaampaa tekemistä, vaan enpä itse osaa sitä minään automaattisena parannuksena pitää, vaikka toimeliaisuus selvästi lisääntyykin. Samalla sarjan hahmoporukka kasvaa huomattavastikin, koska useammassa paikassa käydään tarvikkeista neuvottelemassa ja kauppoja sopimassa, mutta eipä heistä oikein yksikään mikään ikimuistoinen persoonallisuus ole, ja parhaat höpöttelyt käydään edelleen mielestäni Hamsterin ja Rurikin välillä. No, sen verran voinee joustaa, että erakkomaisempaa elelyä syvemmällä puiden suojassa viettävä metsästäjä vaikuttaa omanlaiseltaan vipeltäjältä, joka ei ainakaan turinoissaan ole vähätteleväisyyteen taipuvainen, vaan jutut paisuvat melkoisiksi sankaroinneiksi. Etenkin kirjan puolella miekkonen pääsee väläyttelemään vilkasta mielikuvitustaan runsaammin kahdeksaan metriin venähtäneine lumikinoksineen, kun taas elävien kuvien osastolla kyseistä vierailua onkin typistettu. Tulipa katsellessa myös mieleen, että näitä puheita olisi voitu lähteä jossakin määrin kenties kuvittamaankin, vaikka voihan olla, ettei villeimpiin ja huuruisimpiin juttuihin tekijöiden rahkeet olisi lopulta riittäneet. Esimerkiksi voisi hyvinkin kaivella kaverin kertoman hurjan ja hurmeisen karhukoitoksen:

"Muistanpa kerran nuoruudessani, kun olin tuolla pohjoisessa, silloin minulla oli hieman onneakin. Eräänä aamuna ajelin hevosella tunturin alla ja pian huomasin, miten kinoksesta nousi sakea hengityshuuru. Ahaa, karhunpesä, tuumailin minä! Mutta kivääri oli jäänyt taloon. No, yhtäkaikki, olihan minulla puukko, enkä tuossa liioin siekaillut, vaan sukelsin pää edellä karhunpesään. Kolme lujaa puukoniskua, ja siinä vuodatti hurmettaan kolme komeaa mesikämmentä. Kuinka lienenkään siinä taistelun tuoksinnassa iskenyt pesän seinään, mutta joka tapauksessa se murtui. En ole ennen kummempaa nähnyt, sillä seinän takana oli toinen karhunpesä. Kas vain, tuumailin, ja loikkasin sisään. Summamutikassa jakelin iskuja puukollani ja sain vielä kolme karhua. Näistä suurin painoi kolmesataa kiloa. No, minä nostelin karhut rekeen ja ajelin pois poikkeensa kotiin tunturin alta. Ajattelin että sattuuhan näitä, kun kerran on sattuakseen."

Sarjassa tosiaan harvakseltaan harrastellaan näihin mielikuvituksen tuotoksiin kurkistelua, mutta sanoisin, ettei niissä hetkosissa pääsääntöisesti ole suurempaa syytä hehkutuksille. Hauskimmat huvitukset ja muut hymyilytykset löytyvätkin siis höpöttelyistä, eikä niinkään niistä lyhyistä ja lennokkaista kuvitelmista, joissa toki oma pieni viihteensä toki on. Kaveruksilla tietenkin on paljon patikoitavaa ja hurja hankintaurakka hommana, mutta kiireistä huolimatta Hamsterin sanainen arkku kyllä säännöllisesti aarteitaan sekä lukijoille että katsojille suo, ja hän pääsee osoittamaan asiantuntemustaan monenkin seikan suhteen. Siinä on Rurik hämmästyneen kunnioituksen hartaassa tilassa, kun reissukaveri kertoo parhaiden polttopuiden salat, innostaa koko perheen syksyiseen marjapuuhasteluun säilöntöineen ja vieläpä tietää kertoa kattavat taustatiedot mitä mahtavimpien pullonhenkien viehätyksistä ja voimista kirpeän kylminä pakkaspäivinä. Unohtamatta tietenkään oikeaoppisen hauvaruokinnan perusteita ja syntyjä syviä niistä näistä ja vähän noistakin, eli tietoa ja tarinaa kyllä tarjoillaan kitsastelematta, mikä osaltaan takaa, ettei hymy vallan hirmuisen pitkiksi pätkiksi pääse katsomossakaan hyytymään...ja siinä samalla ystävyyskin vähitellen syvenee molemminpuoleisen arvostuksen kasvaessa.

"-Rurik, koirasi saa kalsiumia, magnesiumia ja vitamiineja riittävästi. Sen silmät loistavat ilosta, kun kapistelet tätä herkkua koiran kuppiin vanhalla lusikalla tai puutikulla. Olet Luppakorvan epäjumala ensimmäisen purkin loputtua! Toisen purkin puolivälissä Luppakorva tekee sinusta uskottunsa ja kertoo surullisesta ensirakkaudestaan. Mikään ei voi enää horjuttaa keskinäistä luottamustanne. Kuljette käsi kädessä kohti elämän iltaruskoa, sinä ja Luppakorva!

-Me uskomme toisillemme kaikki huolemme, kuiskaa Rurik liikuttuneena. -Ja kun talvimyrskyt käyvät majamme yli, tuntee Luppakorvakin elämänsä turvatuksi.

-Kaunista on elämä, sanoo Hamsteri. -Suurta on toiveikas talvimieli. Neiti, nyt haluaisimme hedelmäsäilykkeitä."

Päähahmoissakin alkaa olla selkeää muutosta havaittavissa, kun haahuillen aikaansa hukaillut Rurik on löytänyt uuden harrastuksen, johon intohimoisesti suhtautuu ja heittäytyy kiiltävien purkkien pauloihin. Siinähän sitä on tekevälle ja toimeliaalle tyypille hommaa, kun pitää kellarin hyllyt täyttää ja luoda tilannetta seuraamaan tarkka kirjanpitojärjestelmä. Jossakin taustalla orasteleva täydellisyyden tavoittelu jo kärkkyy tilaisuuttaan, ja niinpä harrastelusta on huvitus häipymässä ja välitkin vähän kiristyvät, kun hetken verran näyttää siltä, ettei varastoja sovi verotella ennen talvea ja yksi hillopurkki lasten herkuteltavaksi vaikuttaa ihan liikaa pyydetyltä. No, onneksi järki silloin tällöin näitä taistoja vie ja Rurik pääsee taas Hamsterin kanssa ostoskeskuksen lukemattomien hyllyjen väliin himohamstrailua huumaisissa puuskissa toteuttamaan, koska aivan kaikkea hyvää ei voi lähialueen tuottajilta tilailla. Pelkkään paikallistarjontaan turvautumalla jäisivät eksoottiset hedelmätölkit ja toiveikasta talvimieltä nostattelevat väkevät kulauteltavat muiden nautittaviksi. Kysymys viinoista onkin siinä määrin arka, että jää ihan viimeisten ratkottavien joukkoon, ja onhan siinä Rurikin rohkeus pettää pahemman kerran kaupan portilla. Onneksi Hamsteri kuitenkin pelastaa tilanteen kyselemällä, mitä sitten, jos talvella joku onneton eksyy kuoleman kieliin paleltuneena ovelle pyytämään lämmikettä kurkkuunsa. Eihän näitä mahdollisia poloisia voi tietenkään auttamatta jättää, joten hyvin mielin hieman kosteita salakauppoja hierotaan ja kellariin kanniskellaan mahtava rykelmä pulloja, joita tunnelmallisessa lyhtyvalossa myhäillen ihastellaan.

"Hamsteri auttaa Rurikia kantamaan tarvikkeita kellariin. Kahdelle pitkälle hyllylle kertyykin mainio rivistö. Liikuttuneina he ihailevat työnsä tuloksia. Ei tarvita nyt sanoja. Katse vain työtoverin silmiin, ja he ymmärtävät. Suuren hetken tunnelma ympäröi heidät kuin auringon punaama utu. Sen voi tuntea, sitä voi melkein käsin kosketella. Kellarissa on kotoisaa. Lantut ja porkkanat tuoksuvat. Niistä saa lanttu- ja porkkanalaatikkoa! Perunat ovat tallessa laarin sisällä. Marjapurkit ovat kuin vitamiiniakkuja. Ja miten kauniisti loistavatkaan nuo uudet säilykepurkit!"

"On jo sinänsä suuri ilo tuntea omistavansa toistakymmentä pullonhenkeä. Katsohan, iskemällä lopullisesti korkki tällaiseen pulloon sinne on suljettu kokonaisen seutukunnan persoonallinen luonnonlämpö: maaperän muodot, kasvustojen rehevyys, tuulten lento ja auringon lempeys. Joka tipassa on historiaa ja kansatiedettä. On kansannousuja ja kukoistusaikoja. Noihin päilyviin pintoihin kuvastuvat linnat, holvit, vehreät rinteet ja turpeen katkera savu."

Ehkä niitä viimeisiä viilauksia vaille saadaan varastot toisen jakson päätteeksi kuntoon ja onhan niiden eteen niin runsaasti aivotyötä ja aherrusta nähty, että kaverusten sopii toki istahtaa tunnelmoimaan työnsä tuloksia. Kolmas osa sitten näyttää, miten kovaan testiin tuikea ja ankara talvi kellarit ja kaapit herkkuineen lopulta laittaa. Liekö luvassa hyistä värjöttelyä ja vatsaa kurisuttelevaa nälkäkurimusta, vai voiko Rurik perheineen leppoisasti loikoillen nautiskella läpi kylmimpienkin pakkaspäivien runsaiden ruokavarastojen ja polttopuupinojen turvaamina? Epäilen, ettei tarvitse mistään säälimättömästä selviytymiskamppailusta naputella, eli eiköhän sieltä vähän kepeämpää koitosta ole luvassa... Sopii silti muistutella siitäkin, ettei Hamsterit etenkään kirjana ole mitään pelkkää hupiveikkojen höttöistä hassuttelua. Sivuilta löytyy toisenlaisia mielialoja tavoittelevia pätkiä tunnelmoitavaksi, ja näitä osuuksia on ollut hankalaa sovitella mukaan sarjaan, mistä johtuen edelleen miellän Huovisen kirjan antoisammaksi elämykseksi. Mukavaa makusteltavaa onkin jälleen alkuperäisteoksen kappaleista reilusti runsaammin löydettävissä ja paikoin hupaisamman höpöttelyn lomaan on livautettu pidempääkin pätkää haikeaa kauneutta herkisteltäväksi, mihin on mielestäni oiva paikka päätellä turinat tältä kerralta:

"Syksy! Voi sinua, syksy! Jonakin päivänä riemastutat meitä värikkäällä kauneudellasi, ja seuraavana iltana jo teet mielen apeaksi ja peität kaiken hämäräviitallasi. Taistelet aikasi kesän kanssa, leikittelet, annat sille vähän toivoa, kunnes viimein tempaat sen kolkkoon syliisi ja viet sen mennessäsi yli järvien ja sateen piiskaamien hakamaiden, yli kellahtavien lehtimetsien yhä kauemmas tuonne, jossa vuolasta sadetta jo seuraavat lumikuurot ja pilvien matala lento.

Eikö voidakin puhua iloisesta syksystä ja sen vastapainona tuhruisesta lokakuusta. Sillä iloinen ja villi on tuo aika syyskuun alusta ohi kuukauden puolivälin. Taivaan selkeydessä ei ole toivomisen varaa ensimmäisinä pakkasaamuina. Kaikkinaiset reippaat äänet täyttävät ilman: puimakoneet jyskävät, lapset huutavat koulujen pihoilla, meijeri kaiuttaa oman tahdikkaan laulunsa kauas yli tyynien vesien ja tuolla saaren varjossa vie tukkilaiva viimeistä lauttaa. Koivut ja kukkuloiden haapapuut räiskyvät, suorastaan leimuavat taivaan sinessä ja miten komea onkaan lehtikuusen keltainen soihtu iltapäivän auringossa. Iltataivaan ruskot hämmästyttävät, ja vesi on kirkkaampaa kuin milloinkaan. Kurkia suurissa parvissa kylien ja kaupunkien yllä, nuoria kurkia, leveitä siipiä, ylhäistä matkantekoa kohti lempeämpiä seutuja.

Kunnes sitten tulevat hautovat sateet järvien salmista itätuulen tuomina. Kohta lehdet riisutaan, pian kaikki koreus repäistään pois. Viheltävä pyy nousee leppään, vilkuilee usvaan ja häilähtää kiireisin siivin puun alle. Hopeakuplat karhunsammalissa kiiltävät veden alta. Vanha vene kivikkorannalla, vettynyt ajopuu ja lahonnut verkonaina hiekkasärkällä... Tuulee. Pakastaa. Sataa. Harsuja, läpinäkyviä koivunlatvoja vaaran laella, takana harmaa pilvitaivas. Sorsat kaukana järvellä, lähtöpuuhissa nekin.

Ylitse suuren suon kiitää yksinäinen metsälintu, loittonee ja kaartaa tuonne kauas, jonne maat laskeutuvat ja jossa pilviverhon alla, taivaanrannalla nähdään painuvan päivän riutuva keltajuova. Ehkäpä siellä, oudon maiseman länsirinteellä on unohdettu niitty, leppiä, luhistunut lato ja metsään sammuva polku. Sinnekö pakeni syksyn kaunis lintu vai lammen rannalle vaaran katveeseen? Sielläkö kuuntelet ensi lumet, varvun alla, pää siiven suojassa?"

Hamsterit (1982) (IMDB)

Hamsterit 1/3

Pitää kai Suomen juhlavuotta blogissa pikkuisen monipuolisemmin huomioida kuin vain vanhoja kansanperinnedokumentteja katsellen sekä niitä kommentoiden, ja näkisin, että mukaan mahtuu vallan mainiosti ripaus jos toinenkin huovismaista velmuilua. Hyllyssä tosiaan olisi useampikin Veikko Huovisen teoksen pohjalta väännetty elokuva ja televisiosarja odottelemassa, ja aikomuksena onkin niitä ajan sekä mielenkiinnon mukaan napata tutkittaviksi. Alkuun kuitenkin teki mieli tempaista vauhtia antamaan kirjailijan varhaistuotannosta jokin omalla kohdalla vähemmälle huomiolle jäänyt tapaus Huovis-vuotta käynnistelemään. Melko tarkalleen 60 vuotta sitten ilmestynyt Hamsterit oli Huoviselle järjestyksessään neljäs romaani, joka kyllä on tullut lukaistua, mutta vain kertaalleen ja pitkälle yli vuosikymmenen taakse takautuvat muistikuvat ovat senkin suhteen haalistuneet siinä määrin, että tämä omituinen ja hauskakin ylistys hamstrailun autuudelle sekä toiveikkaan talvimielen tavoittelulle tuntuu oikein osuvalta valinnalta tähän väliin.

Eihän Huovisen kirjoihin toistamiseen tarttuminen tietenkään tällaisia tekosyitä edellytä, mutta on kuitenkin kiva silloin tällöin tutkailla rinnakkain enemmän lukijan mielikuvitusta ruokkivaa alkuperäistä näkemystä ja tämän tarinan kohdalla 25 vuotta myöhemmin eläviin kuviin soviteltua juttua. Viime vuoden kesällä ja venähtäneen aikataulun myötä syksylläkin ihmettelemäni kymmenosainen televisiosarja Huovisen lyhyet erikoiset sopi luontevasti jakso kerrallaan käsiteltäväksi, sillä se oli koosteltu kasaan eri kokoelmissa aikoinaan ilmestyneistä lyhyttarinoista. Hamsterit onkin kolmiosaisena ja yhtenäisen tarinan sisältämänä minisarjana pikkuisen pulmallisempi juttu osissa kommentoitavaksi, mutta omat taipumukset tietäen lienee senkin kohdalla parempi edetä jaksojaon mukaan. Jälleen yritän kertaillessani vähäsen vertailla kirjallista teosta televisiolle käsikirjoitettuun versioon ja lainailen höpötykseni lomaan valikoituja otteita kirjan sivulta, eli annetaanpa Huovisen alkuun esitellä pikkuisen tätä omintakeista päähenkilöään:

"Mies on luonnollisesti aivan yhtä hupaisa kuin kuka tahansa samankaltainen. Leikkiä nyt tuolla tavoin hiiren kanssa! Hän on pitkähkö, kohtalaisen tukeva, ehkäpä noin neljänkymmenen ikäinen. Kasvot ovat pulleahkot, huuletkin paksuhkot. Korvalehdetkin ovat sellaiset vankanpuoleiset, miellyttävän lihavat. Hänellä on ruskeat, iloiset, rohkaisevat silmät. Suu on sellainen, ettei siitä ota selvää niin vain. Se on nimittäin hiuksenhienosti hymyn ja vakavuuden rajamailla, että kun hän näyttää hymyilevän, saattaakin hän olla tosissaan.

Hänen nimensä on Hamsteri. Kun ihmisellä on sellainen nimi, ei tarvitse pitää surua etu- ja sukunimestä.

Saatuaan perinnön hän muutti tänne peninkulman päähän kaupungista ja osti mökin, jossa on kaksi huonetta. Hän asuu mökissä jo toista vuotta. Paikkakuntalaiset puhuvat vakaumuksellisesti, ettei herra Hamsteri tee mitään, vaan laiskottelee. Melkeinpä se totta onkin, sillä mies on haaveilija, eikä lainkaan osallistu tuotannolliseen tai hallinnolliseen elämänmenoon. Hänen pientä taloaan ympäröi ihmeen kaunis puutarha. Sinne hän istuttaa puita ja pensaita, milloin ei vaeltele metsissä tai nummimailla."

Siinä missä Huovinen ottaa hiukkasen hiljaisemman alun tarinalleen käyttäen useammankin sivun verran Hamsterin (Pentti Siimes) luonteenpiirteiden ja taipumusten esittelyyn, niin ilmeisesti television puolella on päätetty lähteä toisen kaavan kautta tekemään tyyppejä tutuiksi. Mistään sinänsä räväkästä aloittelusta ei siinäkään ole kyse, mutta Hamsterin kesänaapurit tulevat mukaan menoon huomattavasti nopsemmin, eli käytännössä ihan ensimmäisissä kuvissa ja näinpä saadaan pääporukka jo alkutekstien aikana pintapuoleisesti esiteltyä ja marssitettua kameran eteen. Viisihenkinen perhe on matkalla varmaankin vesiä kohti, sillä sellaiseen kesäiseen touhuiluun varustelu viittaa. Mankka möykkää, onget ovat matkassa ja saarelle pitäisi päästä nuotiota käryttelemään mukavasta päivästä nautiskellen, vaan noinkohan se on sujuakseen...?

"Hamsteri huomaa, että miehen sisällä on jotain särkynyt, jokin levoton riuhtova voima on ollut lopulta liian ankara. Mutta niin kuin hyvässä laivassa on monia vedenpitäviä osastoja, samoin näyttää olevan tuonkin miehen laita. Niin, murtumakohdan vieressä on sentään ehyttäkin: pyrkimys, väkevä näkemys jostakin ihmeellisestä, iloisesta tapahtumasta, jonka täytyisi joskus toteutua. Siis selvästi toivoa, uskoa siihen, että edessä häämöttävässä valoläikässä on se, mitä etsitään."

Ensinnäkin sytyttelyssä melko olennaiset tulentekovälineet ovat jääneet jonnekin, vaan kyseinen puute ajoissa huomataan, mutta seuraava este nouseekin jo suuremmaksi haasteeksi kesähaaveiden tielle, koska vene vuotaa kuin mikäkin seula. Hamsteri tarkkailee etäämmältä, miten perheen Rurik-isä (Aapo Vilhunen) saa vaimoltaan Tellulta (Kirsti Kemppainen) melkoiset läksytykset, eivätkä nämä jälkilöylyt lainkaan hilpeitä tunnelmia tai tuntemuksia ole nostattelemassa. Voipi oletella, ettei kamalan kireä ilmapiiri ole ihan ainoastaan epäonnistuneen veneseikkailun seuraamuksia, vaan kyse taitaa olla laajemmasta tyytymättömyyden kasautumisesta, mikä lähteekin ryminällä purkautumaan. Reissu lopahtaakin sähällellykseen ja vettyneisiin vaatteisiin, eikä pahoittuneita mieliä olla ihan saunomalla parantamassa, sillä ennemmin näyttää ja kuulostaa siltä, ettei juuri mikään ole hyvin.

"Hän on hamsteri mieleltään ja sielultaan, hamsteri viimeistä solua ja luuydintä myöten. Hän haluaisi jonakin kesäkautena ja raikkaana syksynä kerätä ja ostaa sievoiset talvivarastot ruokaa, juomaa, vaatetta ja monenlaisia tarveaineita, saadakseen sitten nauttia lämmöstä ja turvallisuudesta talven ajan. Mutta kaikki on ollut hänelle tähän asti vain haaveilua. Hän on köyhä. Hänellä ei ole koskaan ollut mahdollisuutta toteuttaa kuvitelmiaan. Vaatimaton perintö meni tarkoin hänen mökkiinsä. Toimeentulonsa hän ansaitsee nipin napin kirjoittelemalla lehtiin pieniä kertomuksia eläimistä ja ihmisistä, joilla on talvivarastoja. Merkilliset tarinat ovat alkaneet herättää lukijoissa huomiota. Mutta Hamsterilla itsellään ei ole kellarissa mitään. Kellari on aivan tyhjä. Hän ostaa päivittäin leipää ja sokeria tai jonkin appelsiinin ja aterioi ruokalassa kuten monet muutkin."

Tellu antaakin palaa kunnolla vyörytellessään tyytymättömyyttään Rurikin toimiin ja touhuihin, sillä kolme viikkoa on saatu kulumaan minkään edistymättä ja kohta alkaa olla kesäkin menetetty, eikä olla saatu paljoakaan tehtyä. Kunhan myrskyisä melske pikkuisen leppyy ja laantuu, niin uskaltaa Hamsteri viimein livahtaa varovaisesti vieraisille tekemään lyhyesti tuttavuutta Rurikin kanssa ja perheen yleisiä tunnelmia nuuskimaan. Kenties Rurikin mieliala ei aivan korkeimmissa pilvissä juuri sillä hetkellä liihottele, mutta siinäpä saattaa olla syy, miksi hän lähtee käytännössä ventovieraalle naapurille avautumaan haaveistaan ja ahdistuksistaan. Pääajatuksena on ollut lähteä maaseudun rauhaan kaupunkia karkuun kokemaan uudenlaista elämää. Kun on viettänyt 16 vuotta virkamiehenä, niin vähitellen arki on alkanut kaatua niskaan toivon hiipuessa samalla. Välillä kuitenkin jokin onnellinen sattuma voi kehityksen kulkuun puuttua, ja niin on Rurikillekin käynyt hänen voittaessaan suurehkon summan arpajaisrahaa, mikä taas on mahdollistanut irtioton ja unelmien jahtaamisen, johon kuuluu vuosi maalla ilman huolia tai murheita.

"Hamsteri rakastaa lämpimästi kaikkia kirjoja, joissa puhutaan monenmoisista varastoista. Robinson Crusoe on ollut hänen elämänsä valovoimaisin johtotähti poikavuosista alkaen. Luettuaan kirjan sataan kertaan hän yhä vieläkin elää säteilevin haavesilmin nuo hetket, jolloin Robinson melkein kirjaimellisesti raahaa koko haaksirikkoutuneen laivan autiosaarelleen. Miten kuvaamatonta tyydytystä hän tunteekaan yhdessä Robinsonin kanssa löytäessään erinomaisia liinaisia merimiespaitoja, sokeroituja hedelmiä, musketinluoteja ja kokonaisia ruutitynnöreitä, puhumattakaan jamaikalaisista rommitynnöreistä. Suurenmoisen jännittävää hänestä on, kun hänen sankarinsa ottaa talteen purjelaivan köysistön ja enimmät lankut. Hamsteri kouristelee innoissaan sormiaan ja kotkottaa mielihyvästä, kun kunnon Robinson hakkaa piilukirveellä suurta lyijymöhkälettä ja vie sen pala palalta lautalle. Hänen poskensa punastuvat yhäkin sulasta riemusta, kun Robinson ja Perjantai korjaavat sadokseen ohraa ja riisiä kaksisataakaksikymmentä bushelia. Koska busheli on 36 litraa, tekee sato noin kahdeksantuhatta litraa."

Tieto mittavasta rahavoitosta kohottelee Hamsterin uteliaisuutta entisestään, vaan ei niinkään kateuden kannalta, vaan miekkonen jo mielessään näkee valtavat mahdollisuudet toista autellen myös omien haaveiden toteuttamiseen, ja siksipä siis hän uskaltautuukin Rurikilta kysäisemään, että millainenkohan mahtaa olla perheen talvivarastojen tilanne. Samassa yhteydessä hän jo itsensä ilmoittaa vapaaehtoiseksi asiantuntija-avuksi, joka kyllä niksit ja keinot näissä kiemuroissa tietää ja mielellään kokemattomampia opastelee vaikkapa marjaretkellä. Tarjous tuntuukin houkuttelevan Rurikia ja tässä vaiheessa Hamsteri näkee parhaimmaksi vetäytyä omaan mökkiinsä rauhassa mietiskelemään perheen kulutusta erilaisten elintarvikkeiden ja esineiden suhteen talvikauden aikana. Mielessä kihelmöi ja kuohuu, kun pitää pähkäillä ja pohtia, paljonko vaikkapa sokeria sekä säilykkeitä viisihenkinen perhe suuhunsa syö ennen kuin kesä jälleen koittaa. ...Ja entäpä jos Rurik sattuisi vieläpä suurjuomari olemaan, niin miten isoja tynnyreitä pitäisikään tilailla kellariin? Kaikenlaista ja monenmoista pitää nyt huomioida näitä määriä summaillessa, eivätkä uhkakuvatkaan mitään aiheettomia huolia ole, sillä kyllähän siihen pitää varautua, jos luonto vyörytteleekin valtavat voimansa pohjoisen päälle kuukausien ajaksi, kuten Huovinen hupaisasti kovia kurimuksia kirjassaan kuvailee:

"Kuuletteko pauketta, puut halkeilevat. Ei tuulen henkäystäkään. Heräätte aamulla ja peräännytte kauhistuen ikkunasta. Taivas on kuin tulessa. Se polttaa, polttaa kylmänä tulena! Lämpömittarin sininen spriipatsas karkaa alaspäin nopeammin kuin lattianrakoon pakeneva hiirenhäntä. Kouristelette tuskaisesti käsiänne ja rukoilette: pysähdy jo, elä enää! Mutta ei, tunti tunnilta se painuu järkähtämättömästi. Kaikki jäätyy ja tätä jatkuu viikkokaupalla. Talvi on kerännyt kaikki voimansa, sen jäinen silmä tuijottaa vihamielisesti ja valkoinen käsi nousee armoniskuun. Liikkumaton, uhkaavan rauhaisa on maisema. Kuka voisi täällä elää, miten voisi pysytellä elossa, saatikka sulana?"

"-Eikö luonto ole liian ankara Pohjolan asukkaille, tekee mieli joskus kysyä, sanoo Hamsteri tuskan vääristäessä hänen kasvojaan. -Ympärillä jäiset, mykät metsät, maa jäässä, ilma jäässä! Pieniä mökkejä viluiset savupatsaat hormien päissä horjumassa. Ei helkä laulu. Harvoin kuulee iloista naurua. Viluisia, kalpeita ja voipuneita kasvoja. Kuunnellaan jäykistyneinä pakkasen pauketta ja lumimyrskyjen ulvontaa. Huolta ja pelkoa kasvoilla: mummo katsoo ukkoon, nainen vilkaisee mieheen, pieni tyttö luo aran silmäyksen veljeensä. Sitten, kuin yhteisestä sopimuksesta katseet painuvat alas, ja alakuloinen huokaus puistattaa ihmisruumista."

Sanottakoon tähän väliin, että ainakin ensimmäisen jakson perusteella Hamsterit sarjanakin onnistuu paremmin nappaamaan mukaan juurikin näitä hymyilyttäviä hetkosia sanailun sekä yleisen velmuilun osalta kuin mainittu Huovisen lyhyet erikoiset, vaikka kyllähän siinäkin tietyissä jaksoissa saatiin melko hyvin rupattelut vauhtiin ja olennaisesta kiinni. Paljon on kuitenkin pitänyt karsia esimerkiksi juuri Hamsterin päänsisäisistä mietinnöistä, mikä sinänsä on ihan ymmärrettävää, koska sellainen pyörittely ei tietenkään mitään eläväisintä televisioviihdettä edustaisi ja onneksi edes osa höpöttelyistä ja hajatelmista on saatu ujutettua sekaan, ja lyhennettyinäkin nämä kohtalaisesti hauskuuttavat. Näistä poistoista johtuen kyllä itse kallistun melkoisen helposti kirjan kannalle, koska kuvailut runsaista ja monipuolisista varastoista myönteisine haaveiluineen sekä tunnelmoinnit erämaiden kovista oloista ja suurien saaliiden palkitsevuudesta ovat minusta tarinan parhaita puolia. Kun näitä lähdetään louhimaan pois sekä tiivistämään, niin samalla hahmoa käydään melko rankasti karsimaan, eikä ruudulla heiluva tyyppi tunnukaan lainkaan niin kiehtovalta kaverilta kuin sivuilla seikkaileva vastineensa. Kirjassa Hamsterin tarkoitusperiä ja pyrkimyksiä pohjustellaankin kattavammin, vaan eipä lainkaan pitkästyttävästi. Itse väittäisinkin, että Huovinen onkin näissä yleensä hiukkasen omituisten ukkojen mielenliikahdusten maalailuissaan parhaimmillaan ja välillä villiintyy vallan hersyvästi hehkuttelemaan.

"Mutta palatakseni vielä myöhäissyksyyn, oikeastaan alkavaan talveen, niin taivaanrannassa on jotakin uhkaavaa. Kuin kurtistettu otsa ja synkeät silmät! Talven tulo täällä päin on hirvittävä näytelmä, kauhukuvaelma ankaran luonnon käytettävissä olevista voimista. Hirvittävät myrskyt liikkuvat metsissä, kaatavat puita ja katkovat käsivarrenpaksuisia oksia sirotellen niitä mielivaltaisesti poluille ja metsävainioiden reunamille. Puut huokailevat surumielisesti. Koivujen latvat ovat harsuja, läpinäkyviä, ne ovat märkiä, kurjia haamuja pitkin alakuloisten soiden laitamia. Yhtenä aamuna tuuli jäykistyy lopullisesti pohjoiseen."

"-Ajattele, tuuli vonkuu, puunoksa lyö ikkunaan ja kinokset peittävät melkein koko talon. Mutta, sanon vakaumuksella, kellarisi ja aittasi ovat täynnä, halkopinot nousevat jylhästi takapihalla ja vahvan villapuseron pystykaulus sanalla sanoen nostaa leukasi pystyyn. Hoi, vihellät myrskyille, naurat uhmaavasti pakkaselle! Rasvapitoinen liha ja keltainen voi antaa verellesi ankaran vastustuskyvyn kylmyyttä silmällä pitäen. Marjoissa ja juurikasveissa asustavat vilkkaat, terhakat vitamiinit virkistävät sanomattomasti, eikä elinvoimallasi ole mitään ääriä. Nopsasti nousee jalka, lumilapio ei paina mitään käsissäsi, ja hirmumyrskynä luo luuta tien aitalle, saunalle, jopa portille asti, jos niin haluat. Mutta voitpa päiväkausia levätä sisälläkin pimeänä sydäntalvena, sillä ei mikään pakota sinua ulos! Voit kuten karhu hautautua kinokseen, korvissasi tuiskun mahtava laulu."

"-Tiedäthän nuo talvi-illat: keskuslämmityspatteri hohkaa lämpöä ja takassa räiskää äsken sytyttämäsi honkavalkea. Luet kirjaa, joka kuvailee mursunpyytäjien kamppailuja Frans Josefin maan koillispuolella. Vieressäsi tupakkapöydällä höyryää kuppi tulista, mustaa kahvia. Pojat lojuvat lattialla mahallaan ja katselevat omia kuvakirjojaan. Koira tappaa kirppuja takakäpälästään ja käy aina nuolemassa kättäsi. Ulkona revontulet leimuavat."

Kirjassa Rurikia viekoitellaankin varastointiin ja houkutellaan hamstraukseen vähintään pykälää pontevammin, mistä osa on lievästi muunneltuna onneksi televisioversioonkin käsikirjoiteltu, kuten esimerkkinä juuri syksyn sekä talven armottomilla riepotuksilla säikyttely, mutta toisaalta taas hekumointi riittävien ruokavarastojen tuomalla turvalla ja autuaalla ololla toimii mielekkäänä vastapainona. Vaikka itse ei mikään himohamstraaja olisikaan, niin kyllähän näitä turinoita mielessään makustelee ja näissä jutusteluissa kirja tosiaan vie voiton selkeästi, mutta onhan sarjassakin hyvää yritystä, eikä lainkaan ole haluja lähteä lyttäilemään esimerkiksi Siimeksen ja Vilhusen yhteisiä ajatuksenvaihtoja. Jos versioiden eroista näihin asioihin liittyen vielä mutista tahtoisi, niin mielestäni kirjassa lähdetään jo varhaisessa vaiheessa siihen suuntaan, että kaverusten välille on syntymässä syvempää yhteisymmärrystä tavoitteineen ja jopa ystävyyttä, mikä ei sarjan puolella aivan samaa tahtia ole kehittymässä. Toisaalta lienee kamalan varhaista lähteä jakelemaan lopullisia tuomioita ensimmäisen jakson kohdalla, eli varmaan pitää palailla myöhemmin asiaa tutkimaan. Sen kuitenkin sanon, että oikeastaan jo ensihetkistä lähtien Hamsteri vaikuttaa alkuperäisteoksessa selvästi sydämellisemmältä tyypiltä, jossa on ripaus suloisuutta ja herttaisuuttakin, mikä korostuu ensimmäisillä sivuilla hepun viettäessä aikaa hiiriystäväisensä kanssa ja lupaillessa tälle hiukkasen hassujakin syyspuuhia:

"-Niin, kunhan syksy tulee, teen sinulle pieniä kirjoja ja sanomalehtiä. Ja sitten opetan sinut lukemaan. Katsohan, syysmyrskyjen raivotessa, räntäsateisena iltana, syöt itsesi niin kylläiseksi, että häntä tärisee mielihyvästä. No, sitten menet sänkyyn ja otat sanomalehden. Tuet poskea etukäpälällä ja heität toisen jalan toisen polven päälle. Sanalla sanoen lueskelet rauhallisesti, kun sade rummuttaa ikkunaan ja ulkona on kuvaamattoman synkeää. Kuulehan, kun minä sen näen, niin minä nauran mielissäni, senkin vekkuli! Mitä arvelet tästä?"

Toinen selkeä kirjailijan vahvuus on leikitteleväisen tunnelmoiva luontokuvaus, mikä ei läheskään aina löydä paikkaansa ruudulle tai valkokankaalle sovitelluissa versioissa. Hamsterit ei Huovisen tuotannossa mikään varsinainen luonnon ihmeellisyyksien ihastelu ole, mutta sitä puoltakin kivasti tilaisuuden tullen väläytellään ja tokihan se sekaan sopii, kun kyse kuitenkin on hahmoista, joita omavarainen elely houkuttelee. Sarjassakin toki ämpärit kätösissä marssitaan marjametsälle ja Hamsterilla riittää tietoa sekä tarinaa turistavaksi. Risuleikit saadaan käyntiin ja osiltaan uuvuttavakin luontoelämys suolla seikkaillessa, eikä sen seurailu kotisohvallakaan mitään nihkeää touhua ole. Laittaahan se hykertelemään, kun Siimes pääsee vauhtiin tunnelmoidessaan lakkojen ominaisuuksista ja kaikesta siitä suuresta, mitä pienen marjan sisältä lopulta löytyykään. Kenties haavekuvat ja todellisuus eivät täysin kohtaa toisen hehkutellessa menemään, mutta kaikilla kivaa tuntuu olevan, ja hyvien höpötysten värinät välittyvät katsomoonkin. Mielestäni siis vähintään menetteleväisesti näitä on näyttelijöiden urakoitavaksi sivuilta siirrelty, mutta vähemmän häikäisevissä kuvissa ei pystytä niitä Huovisen tavoittelemia näkymiä loihtimaan ja ruutuversio näyttää väkisinkin vähäsen lattealta, jos samalla muistelee, miten kirjailija sanansa asettelee kaivellessaan suon luonnetta lukijoiden iloksi:

"Sää on kirkas ja lämmin, sellainen armas elokuun aurinkopäivä, jolloin murjotuinkin mieli saa rauhan, jopa riehahtaa iloiseksikin. Suolla on omat salaperäiset keinonsa kiehtoa vaeltajansa; se uhoaa voimakkaita tuoksuja runsaista varvuistaan. Suolla on sadat vuosikertansa kuten hyvällä viinilajilla, sen aikojentakaiset maatuvat kasvustokerrokset tuovat sanoman menneistä kesistä ja auringoista, menneistä sateista ja kukoistuskausista. Kaikki on siihen säilötty: auringonpaiste ja pilvi-illat, jolloin viklo lentää valittaen suon salmesta kohti sateista kaukaisuutta. On siinä syksykin; ensi pakkasen himmeä kuura ja sinivalkoinen teerenpeli keltaisella saravainiolla. Ja entä puronvarren koivuvesakon tuoksu, kun ukkospilvi yön myrskyttyänsä väistyy koillisen avaruuteen, ja lounaasta näkyy selkeän taivaan kuulas äärettömyys.

Kuuluu asiaan, että suo kasvattaa kaksi erikoislaatuista marjaa. Näistä karpalo, tuo kirpeä peijakas, on ottanut itseensä suon happaman mieliharmin; pistävien syyspakkasten, mutaveden ja kiitävän lumituiskun tuottaman ärtyisyyden. Mutta lakka on kesän ja auringon marja. Kun maistelee hartaasti suomuuraimen aromia, niin tulee mieleen helteisen poutapäivän kultaiset kiharat suurien rämemaiden yläpuolella ja värisevä auer tuolla suonsalmessa, jossa vedet juoksevat alaspäin toisille soille. Melkeinpä kuulee kaukaisen kurjen huudon ja aistii vanhat pitkospuut, rytmikkäät vaeltajanaskeleet, hien ja janon."

Oivaa tarinaniskentää kyllä ruudullakin päästään harrastelemaan, vaikka melko paljon maukkaita paloja onkin pitänyt karsia pois, mutta kaikkiaan itse ainakin olin tästä ensimmäisestä 45-minuuttisesta iloisestikin yllättynyt, koska sovituksesta vastaavilla tekijöillä ei selvästikään ollut mitään suurempaa painetta lähteä vääntämään verkkaista ja puhelevaista tarinaa merkittävästi toiminnallisempaan muotoon. Perusidea onkin säilynyt ihan hyvin ja samoin niitä yksityiskohtiakin pystytty säästelemään menettelevästi. Itse tykkään kovin kuunnella, miten Siimes kääntelee pimeän vuodenajan kylmän koitoksen varaston turvaamaksi rauhan onnelaksi, jossa kelpaa harrastella leppoisaa kotoilua pakkasen paukkuessa ja viluisten viimojen vallitessa ulkopuolella. Ehkei se mitään loppuunsa viilailtua käsikirjoittamisen huippua edusta, mutta ne kepeässä hengessä etsityt ja löydetytkin aatokset ihmiselon ihmeellisyydestä ja kummallisuudestakin kyllä mieltä lämmittävät. Siksi onkin hyvä homma, ettei näiden hetkosten ohi aivan täydellä kiireellä pyyhälletä, vaan annetaan aikaa ajatuksillekin ja siinä sivussa hitaalle huumorille.

"Onhan kyllä tarjolla joku rupinen omena tai nahistunut appelsiini sekatavarakaupan nurkassa. Ostat päärynän ja syljet kiviä niin että tapetit ropisevat. Syöt banaanin, ja sen pirulliset kuoret ovat ikuisesti haittanasi, tupakkapöydällä, lattialla, ompelulipastossa, en tiedä missä! Mutta säilykepurkissa tuoksuvat tropiikin ihanimmat hedelmät, siellä humisevat lauhojen merten rantapuut, sinne peltikuoren ja etikettien simpukankuoreen on talletettu sadonkorjaajien eksoottinen laulu ja muu rupattelu. Tellu, mistä otat tuoreen persikan, yhtä mukavan siloisen kuin puolimaailman naisen poski, ja mistä löydät kirsikan tai ananaksen sydäntalvella, mistä aprikoosin tai suolatut pähkinät?"

Keskimmäisessä jaksossa epäilemättä lähdetään tarkkailemaan, miten varastoja aletaan kerryttämään, sillä ensimmäisen osan lopussa Hamsteri onnistuu toisiin tartuttelemaan poltteen notkuvista hyllyistä ja hamstrauksen hartauden. Tellu ei niin helposti ole säilykkeiden viekoiteltavana, joten mainion mainosmiehen pitää vielä viimeisille minuuteille viskaista astetta villimpää tarinaa, miten nämä melkeinpä taikamaiset purkit tuovat terveisensä maailman laidoilta ja päälle tietysti monenkirjavat uhkakuvat, joihin juuri säilykkeet ovat täsmälääkettä ja pelastavat monet poloiset maailman myllerryksiltä. Juuri tällaista rupattelua olisi tuo aiemmin pariin kertaan mainitsemani jokusen vuoden uudempi sarjakin kaipaillut enemmän, sillä aika rullailee rattoisasti hiukkasen käsistä karkailevia höpötyksiä kuulostellessa ja useinpa siinä huomaa hymyilevänsä, vaikkei varsinaisesta vitsi-ilottelusta olisikaan kyse. Siispä siis innokkain mielin tässä jossakin vaiheessa lähden toisen osan vietäväksi ja tarkkailemaan, miten niihin viikkokausien pakkaskurimuksiin ja vihamielisesti päälle vyöryvään talveen lähdetään varautumaan ja valmistautumaan. Epäilemättä luvassa on mielenkiintoista asiantuntemusta, kun kaikki mahdolliset maailman metkut ja luonnon oikut kestävä talvivarasto koostellaan kasaan. Ei pidä antaa pelolle valtaa, vaan  ennakoiden tehdään tarvittavat toimenpiteet ja yritetään suunnata katse kaukana piileskelevään kevätaurinkoon, jota kohti johdattelee se toiveikas talvimieli, kuten Huovinen kauniisti tekstissään tätä olotilaa kuvailee:

"-Elämä ei ole toivotonta, kun ihmisellä on hyvät talvivarastot! Runsaat - ei silti kohtuuttomat - ruoka-ainevarastot, joihin lähinnä sisällytän lihan, kalan, erilaiset juurikasvit, säilykkeet ja marjat, sekä näiden kanssa käsi kädessä kulkevat oivalliset asusteet, luovat yhdessä pohjan kolmiyhteyden viimeiselle jäsenelle, joka on nimeltään toiveikas talvimieli. Näillä seuduin talvi asettaa erinomaiset vaatimukset sille, joka tahtoo kunnialla kestää lumen ja jään paineen ja nähdä hyvissä voimissa kevätauringon."

Hamsterit (1982) (IMDB)

Assassination (Salamurhaaja)

Odotettuun tapaan kevään kuumotellessa lähtee katselu- ja kirjoittelutahtikin siinä samalla laskuun välien venähdellessä, kun päivät sekä vähitellen illatkin kuluvat ulkoilmasta nautiskellen. Syksymmällä taas varmaan elokuvaviihdykkeet vievät isomman palasen vapaa-ajasta, vaan eipä harrastelu täysin tauolle jouda lämpimien aikojen kaudellakaan. Toukokuun lempeämpien lätinöiden lisäksi pitää tietysti pikkuisen tuimempaakin tavaraa katsella, eli Charles Bronson kutsutaan kotikatsomon kevätvieraaksi jälleen kerran. Täytyy tosin todeta, ettei Assassination miestä minnekään kovimmille koston poluille ole marssittamassa, vaan tämä Bronsonin myöhäisempien aikojen vääntö sijoittuu hänen filmografiassaan toiminnallisempien teosten osalta valitettavasti varsin löysien koitosten kerhoon, eli jos kätöset täristen jännityksestä pinkeänä kaipaa rajua rähinää ja hurjaa hutkintaa, niin tämä henkivartijahöttö taitaa Bronsonin tuotannosta olla kohtalaisen kehno valinta sitä tilausta täyttämään. Itsehän päätin ottaa vähän hatarien muistikuvien varassa mielessä välkehtivän tarinan uusintaan aivan liian myöhäiseksi venähtänyttä iltaa viimeistelemään, mutta mahtaakohan Assassination väsähtäneille silmillekään edes keskinkertaista räiskyttelyilottelua toisinnollaan tarjoilla...?

Katujen lakia noudattelevia tylyjä tuomioita ei sentään aivan heti sännätä luodein jakelemaan, vaan odotteleva ilmapiiri vallitsee suurempien väkijoukkojen kerääntyessä todistamaan uuden presidentin virkaanastujaisia. Juuri sopivasti taksi tuo Jay Killianin (Bronson) paikalle ja kenties työn puolesta takaisin tositoimiin, koska hän on viettänyt kuutisen viikkoa poissa näistä kuvioista sairaslomalla. Ilmeisesti kokemusta on korkean profiilin suojeluhommista kertynyt, mutta nyt miekkoselle tiedotellaan, että presidenttiä turvaavat toiset tyypit ja Killian ryhmineen on päävastuullinen uuden mahtimiehen vaimon hengestä ja terveydestä. Jostakin syystä tämä toimenkuva ei laita Killiania riemusta hihkaisemaan ja vastaavissa nihkeissä tunnelmissa vaikuttaa olevan turvatoimien kohde Lara (Jill Ireland), joka melkoisen suorasanaisesti tekee selväksi, ettei paljoakaan Killiania arvosta ja tämä väkinäinen tuttavuus käynnistelläänkin melkein jossakin avoimen halveksunnan rajamailla.

Tähdet tai muutkaan kohtalon enteet eivät siis välttämättä aivan parhaissa asennoissa ole kaksikon kohdatessa, mutta pakko mikä pakko sietämättömyyttä on sietää tässä tapauksessa, koska Killan ei voi hommiaan valita ja Lara taas joutuu katselemaan hänelle osoitettuja suojelijoita, eli näilläpä sitä mennään, vaikka horisontissa selkeästi on jo kiukuttelua kera sekalaisen purnauksen nähtävissä. Jo ensimmäisen autokyydin yhteydessä käy selväksi, ettei Lara suostu käskytettäväksi, vaan päättääpä ottaa kulkupelikseen avoauton, mikä noin turvallisuusnäkökulmasta on vähintään pieni painajainen, ja tahtoopa hän myös uhitellen osoittaa, ettei suostu jakamaan pelkoja mahdollisista murhayrityksistä. Oman pään mukaan siis mennään, mutta jotakin on väkijoukon keskellä kehitteillä, mikä lopulta johtaa räjähdykseen. Pamahduksesta jää siinä määrin varaa tulkinnoille, että sitä voidaan onnettomuudeksi väittää ja kun mitään vakavaa ei lopulta satu, niin innokkuus jälkiselvittelyihin laskee.

No, vaikka osa porukasta tahtoisi unohtaa tämän sattumuksen, niin Killianin epäilykset ovat jo heränneet ja hämärähommien mahdollisuutta lähdetään vaivihkaa selvittelemään. Ilmeisesti hänellä on takana riitaisa avioero, mutta sepä ei vie täysin puhtia pois töiden suhteen ja kyllähän kokenut kaveri nopsaan pääsee kärryille, mikä isompi suunnitelma saattaa taustalla toteutustaan vartoilla. Pitäisi vain saada muut vakuuttuneiksi, että kieroilua on meneillään, ja omat alaiset tuntuvatkin Killianiin luottavan. Aivan eri asia on johtoportaan sekä poliittisten päättäjien päiden kääntely, koska siltä suunnalta on luvassa jahkailua, empimistä, kiistämistä ja muutakin kampittelua. Joskohan jollakin on oma etu mielessä tai muuta kieroilua kiikarissa, mutta Killian ei noin vain suostu luopumaan ajatuksistaan tai aikeistaan. Samoihin aikoihin Laraa ajetaan ahtaammalle lehdistön toimesta, koska painostaen tivaillaan vastauksia liittyen presidenttiparin yksityiselämään ja mahdollisiin railoihin rakkaudessa, eli kovin kivaa ei kellään tunnu olevan.

Liittyneekö sitten näihin, vai tuleeko muuten vain tarve tempaista lyhyt irtiotto, mutta joka tapauksessa Lara päättää sen suuremmin lupia kyselemättä livahtaa veneilypuuhien pariin merellisestä elämästä nauttimaan ja rentoutumaan. Jos Killianilta kysyttäisiin, niin tämä reissu ei hirmuisesti kannatusta keräisi, mutta Lara ei edelleenkään paljoakaan piittaa turvapäällikkönsä näkemyksistä tai tämän mieltämistä vaaranpaikoista. Sattuupa kuitenkin olemaan niin, että pitkän uran tehneen Killianin vainu on viritelty kohdilleen ja sitä vahvistelee paatin pohjaan kiinnitelty ärhäkkä pommimötkäle, joka posauttelee jahdin pirstaleiksi. Edelleen kokeillaan, joskohan menisi onnettomuusselityksellä läpi, mutta touhuun ja temppuiluun jo tympiintynyt Killian lähinnä toteaa, että äärimmäisen harvinaisia näiden veneiden yht'äkkiset paukahdukset ovat. Jos ei miekkosta vieläkään uskota, niin onhan sitä toki luvassa lisää vahvistuksia, eikä enää lainkaan niin piiloteltuja salamurhayrityksiä, vaan pahisporukoissa kaivellaan rohkeammin kivääriä käteen ja lähdetään räiskyttelemään, mutta kyllähän Killianin hyppysissäkin tuliaseet kuolettavaan tapaan luotejaan jakelevat, eli kaipa sitä täytyy lähteä kokeilemaan, kenellä taidot riittävät ja kuka taas joutuu henkikullastaan luopumaan...

Jos elokuva kuulostaa selostuksen perusteella kuivahkolta, niin sitähän se valitettavasti onkin piristävien paikkojen ollessa lyhyitä ja vieläpä varsin vähäisiä lukumäärältään. Suurimmalta osaltaan Assassination keskittyykin esittelemään melkoisen mielikuvituksettomasti ideoitua surmajuonitteluaan, jonka epämääräiset taustatyypit eivät jaksa kiinnostaa juuri lainkaan. Kun vielä toteutus on luokkaa puhditon ja laiska lössähdys, niin jo valmiiksi väsähtäneen katsojan ei tarvitse mitään mahtavaa keskiyön tuntien piristymistä pelätä, koska lyhyistä revolverileikeistä huolimatta vaikutus vastailee ennemmin jotakin Nukkumatin touhuja. Vähänkään enemmän Bronsonin tuotantoa ja etenkin 1980-luvun jälkipuoliskolta eteenpäin katsottuna hiipuvaista remuamista vilkuillut lienee tullut tutuksi sen seikan kanssa, ettei hän keskinkertaisuuksista onnistunut pitäytymään erossa. Itsekin niitä tähän sarjaan mieltämiäni tekeleitä on tullut lukuisia tutkittua ja osaa jopa useampaan kertaan, joten sinänsä tuttua juttua näiden puisevampienkin pätkien ruotiminen on.

Muutamasta tällaisesta vaisummasta kärhämöinnistä olen blogiinkin naputellut, mutta sen sanoisin, että monesti niistä Bronsonin C-kerholaisistakin on löydettävissä viihdyttävää vihoittelua tai suuta hymyyn vääntävää ylilyödyn tylyä touhua. Assassination taas valitettavasti ei omien silmien mukaan kykene juuri mitään mainittavaa millään osa-alueellaan katsojan iloksi kyhäilemään, vaan homman henkenä on joutavanpuoleinen tasapaksuus ilman huippuhetkiä tai oikeastaan edes toisluokkaisen toimintaelokuvan tokkairointeja taikomaan. Eihän runsas kuukausi sitten kommentoitu The Stone Killer sinänsä mikään tiukkojen poliisielokuvien esimerkillinen tylyttely ole, mutta sekin kyllä kohtalaisen rauhallisesta tahdistaan huolimatta pieksee nämä uudemmat salamurhailuyritykset siinä määrin selkeästi, ettei tarvitse arpomisia harrastella. Laadullisesti lähempänä liikkuu vuonna 1988 ilmestynyt Messenger of Death, joka lokakuun uusinnassa vaikutti kovin väsähtäneeltä ja kärsi sekin yleisestä toimintarutistusten puutoksesta, mutta minusta sekin on yleiseltä menoltaan hiukkasen reippaampaa kaunojen selvittelyä ja kuvapuoleltaan selkeästi komeampaa katseltavaa. Tahtoo siis sanoa, että Assassination menee omalla listalla Bronsonin kehnoimpiin kevyesti.

Tokihan näitä heikkojakin elokuvaviritelmiä ehti pitkään yhdessä valkokangaselämän ulkopuolellakin viihtyneelle pariskunnalle kertymään, koska kaikkiaan 16 elokuvassa IMDB:n mukaan Bronson ja Ireland yhdessä esiintyivät. Sinänsä on kuitenkin harmi, että tämä viimeiseksi jäänyt yhteistyö on joukon huonoimpia ellei jopa se kaikista kehnoin. Ireland pääsee jälleen virnistellen kovistelemaan puolisoaan, mutta sen suurempaa sähäkkyyttä sanailuihin ei saada ja mielestäni nämä koukerot on parin aiemmissa yhteistöissä käyty hauskemmin ja reippaammin läpi. Paras puhti ja pilkahdus onkin keskinäisestä keljuilusta ja naljailusta poissa, mutta eipä elokuvan yleistä lässähtäneisyyttä sovi kaksikon niskaan kaataa, vaan suurimmat puutteet pystyy helposti etsimään aivan toisaalta, ja kyllähän kuittailuista kuitenkin vähintään pari hymähdystä irtoaa. Ireland ei IMDB:n triviaosaston perusteella edes ollut erityisen innokas tähän hommaan, vaan alkujaan tahtoi toimia lähinnä tuottajan roolissa, mutta Bronson ja tuotantoyhtiön pomo sitten suostuttelivat kameran eteen. Assassination jäikin Irelandin toiseksi viimeiseksi valkokangasnäyttäytymiseksi ja sen jälkeen ilmestyi enää samana vuonna Caught, jossa ei tosiaan Bronsonia nähdä. Irelandin kohdalla eläkepäivät murheellisesti päättyivät kamalan ennenaikaisesti, koska hän kuoli vain kolmisen vuotta myöhemmin rintasyöpään.

Assassination oli myös ohjaajalleen Peter Huntille viimeisiä teoksia, sillä sittemmin hän toimi enää yhden televisioelokuvan ohjaajana. Myös Huntin kohdalla voinee puhua hiipumisesta, koska varhaisten Bond-elokuvien leikkaajana ja myöhemmin ohjaajanakin mainetta kerännyt kaveri oli kyllä 1980-luvun jälkipuoliskolle tultaessa menettänyt melkoisesti otettaan toimintakohtausten suhteen. Jos muistelisi vaikkapa Huntin ja Bronsonin ensimmäistä yhteistä elokuvaa vuodelta 1981, niin Death Hunt esittelee selkeästi kovempaa sekä vauhdikkaampaa menoa ja muutenkin siinä Bronson kera Lee Marvinin yrmyilee ja äijäilee osissaan paljon pirteämmin, vaikka kumpaisellakin ikää jo oli kertynyt kohtalaisesti. Huntin ja Bronsonin toinen yritys onkin aiempaan tappavaan jahtiin vertailtuna tullut rankkaa alamäkeä ja homma tuntuu olevan pahasti hukassa, ja onhan se tosiaan jokseenkin murheellista katsottavaa, kun kaksi alansa rautaista ammattilaista ei näytä kykenevän edes menetteleväisesti viihdyttelevää jännitysnäytelmää loihtimaan.

Tuskinpa lienee reilua lähteä väittämään, että melko selkeä epäonnistuminen menisi puhtaasti Huntin ja Bronsonin piikkiin, koska taitaapa tuotantoyhtiön päätöksilläkin osansa olla tässä hutiloinnissa ja sähellyksessä, sillä IMDB tietää kertoa, että pikkuisen ennen kuvausten alkua budjettia pudotettiin merkittävästi ja säästösyistä käsikirjoitusta karsittiin. On helppo uskoa, että nämä nipistykset ja säästötalkoot heijastuivat suoraan toiminnan näyttävyyteen, sillä siitähän ei oikeastaan voi edes puhua, kun hyvät ja myös ne kohtalaisetkin räiskyttelyt ja kamppailut uupuvat suunnilleen täysin. Ainakin omasta mielestäni juuri se, että toimintaelokuvaksi tarkoitettu tekele onnistuu esittelemään vain muutaman varsin unohdettavan ja lyhyen paukuttelun parhaimmillaan tusinatavaraa edustavassa laatuluokassa, on pääsyy, miksi Assassination kaikkiaan on melkoisen heikko esitys. Lisäksi jostakin syystä käsittämättömästä lähdettiin vielä laimennetulle linjalle, jolla elokuva saatiin läpi perheystävällisemmällä ikäsuosituksella. Tympäisee jo ajatuskin siitä, että Cannon Group tekaisee Bronsonin kanssa jahkailevan sekä vesitetyn PG13-puuhastelun, ja siihen suuntaan mielipide lopputuloksen suhteenkin voimakkaasti kallistuu.

Näennäisesti vauhtia ja liikettä löytyy, koska matkoja taitellaan ja jahteja viritellään veneillä, autoilla, lentokoneilla, junilla, moottoripyörillä, helikoptereilla ja maastoajoneuvoilla, mutta eipä se menopelien ahkera vaihtelu tai pisteestä toiseen vipellys itsessään vielä varsinaista vauhtiviihdettä takaa, vaan vaikuttaa lähinnä halvalta yritykseltä pitää yllä jonkinlaista toiminnallisuuden illuusiota. Jos lähtisikin räväkämpää sisältöä summailemaan, niin helposti päätyy melkoisen surkuhupaisaan loppulaskelmaan. Esimerkiksi tiivistetysti katsottuna ensimmäinen kolmannes tuo ruudulle pari räjähdystä ja paljon joutavaa jaarittelua. Sittemmin näpistellään järeämpää aseistusta ja päästään pariin otteeseen singoilla posauttelemaan ja luoteja vaihtelemaan sarjatuliasetuksilla, vaan eipä noistakaan montaakaan kehua tee mieli lausahtaa, kun jälki on mitä on. Esimerkiksi tämän yhden onnettoman "ammattilaisen" yöllinen hyökkäys on siinä määrin tolkutonta tulitusta räpellysmäisesti toteutettuna, että katsomossa lähinnä tulee todettua joopati-joo, sellaista hupia sitten... No, kuvakaappausten perusteella joku voisi tulkita, että kyllähän räjäyttelyä ja revittelyä riittää, mutta valitettavasti nämä tuokioiset edustavat vähemmistöä vajaan 90 minuutin kestossa ja kestettäväkseen saa väkinäistä vitsailua plus tyhmää, tökkivää ja turhaa turinaa, mikä tätä nurinaa taas tuottelee.

Näissä tällaisissa tekeleissä yleinen tyhmyys ei todellakaan ole mikään ylitsepääsemätön este viihdyttävyydelle, vaan hölmöilystä voi jopa plussaa keräillä, mutta tylsyyteen yhdistettynä saadaankin helposti aikaan haukotuttava ja turhauttava kokonaisuus, jollaiseksi Assassination jo alkuvaiheissaan seikkailee ja jää tympiviin touhuihinsa valitettavasti jumittelemaan. Ne paremmat toimintakohtaukset ovat miltei nollissa ja unihiekkaa viskotaan rankasti muutenkin väsyneille silmille, eikä salaliitto-osuus jaksa kiinnostaa sitten yhtään. Siinähän niitä syitä, miksei Assassination ole kummoisestikaan kotikatsomon uusintaohjelmistoon päässyt ja taitaapa tämä jäädä viimeiseksi vilkaisuksi sen osalta. Jäkätteleväistä valittelua tämä vähemmän häikäisevä väkivaltaviihde siis kirvoittelee, enkä ainakaan muista, että muidenkaan näppäimistöiltä olisi huikeampia hehkutuksia tullut vastaan. Eihän elokuva ole siinä mielessä uskomattomassa huonoudessa tarpova, että kävisi raivoa nostattelemaan, mutta toisaalta on hyvin hankalaa keksiä oikeastaan mitään myönteistä sanottavaa. Yleensä sentään niistä toisluokkaisemmistakin Bronsonin rymistelyistä niitä pirteämpiä pilkahduksia etsin ja löydän, mutta nämä surmayritykset tympäisevine selvittelyineen ja salailuineen kuitenkin singahtavat unettavan takkuilevaksi tylsäilyksi.

Assassination (1987) (IMDB)