maanantai 6. maaliskuuta 2017

Café

Viime kerran vihannesviljelyoppitunnin tiukan tietopaketin perään voisi taas kevyempää viihdykettä viskaista. Kansi ainakin suoraan lupaa hyviä hetkiä kera yllätyksellisyyden ja romanttisten koukeroiden, mikä tietysti kelpaa mainiosti. Löytyypä sieltä myös luonnehdintaa, ettei kyseessä mikään tavanomaisin tapaus olisi ja sen takia olenkin jättänyt ennakkoselvittelyt minimiin, jotta se yllätysmahdollisuus säilyisi. Luulisin, että jotakin näppärää ja nokkelaa on hakusessa, mikä vaistomaisesti vilunväristyksiä välillä aiheuttaa, koska jos taitoa tähän ei olekaan, niin lopputulos voikin olla katsojan kannalta sujuvasti soljuvan ja kiehtovan elokuvatuokion sijaan pitkitettyä piinaa. Katsonpa, kumpaa tulee, vai jäädäänkö vähän tylsästi jonnekin unholaan tuomitun keskinkertaisuuden joukkoon?

Kaunis kesäpäivä näyttäisi vierittelevän minuutteja eteenpäin, vaan pienoinen pahaenteisyys miltei heti kuviin hiipii, kun joukko poliiseja astelee erääseen liikkeeseen sisään ja melkeinpä siinä samassa kuuluu laukauksia. Katsojalle ei ainakaan heti tahdota tiedotella, mitä tässä oikein on meneillään, koska pian perään tapahtuu aikaloikka, mikä kelailee kalenterin edeltävään sunnuntaihin. Tuolloin ilmeisesti samassa liikkeessä onkin huomattavasti kepeämpi ilmapiiri ja päivän aikaisempaa työvuoroa myyntitiskin takana hoitava Todd (Daniel Eric Gold) yrittää parhaansa mukaan taikoa hymyjä asiakkaiden kasvoille, vaan eipä huulenheitto oikein tunnu toivottuja reaktioita herättelevän. Ensisilmäyksen perusteella vaikuttaa siltä, että paikassa viihtyy vakiintunut ja tuttu asiakaskunta, jota lähdetään katsomon suuntaankin esittelemään.



Nähtävästi huolestunut poliisi (Clayton Prince) käväisee kyselemässä ilmeisesti ongelmiin ajautuneen serkkunsa perään, joka on myös Toddin tuttuja. Muutaman metrin etäisyydellä syrjäisemmässä pöydässä aikaansa tappaa taas porukka, joka juttujen perusteella onkin lain ja järjestyksen täysin toisella puolella. Ryhmän johtohahmo on selkeästi Glenn (Jamie Kennedy), eikä hänen haaveenaan ainakaan ole maailman mukavimman tyypin palkintoa voittaa, koska taipumusta tylyttelyyn tuntuu löytyvän. Seuralainen hänelle tahtookin hiukkasen naljailla, ettei Glenn mikään ilopilleri tai hyvien tuulahdusten tuoja ole ja vastaukseksi tulee kitkerää kuittia, että jos meno ei miellytä, niin voipi vaikka poistua pysyvästi kuvioista.

Jos siirrytään pari metriä toiseen suuntaan, niin yhdestä pöydästä tavataan Craig (Hubbel Palmer), ja hän onkin yleiseltä olemukseltaan huomattavasti säyseämpi heppunen kuin takarivin kireä sekä ilkeä Glenn. Aivan huoletta Craigin taukohetkonen kahvikupposen äärellä ei ole kulumassa, koska kannettavan näytölle ilmestyy salaperäinen tuntematon tyttö, joka esittelee itsensä Ellyksi (Madeline Carroll). Näyttää siltä, että syystä satunnaisesta Craig on valittu eriskummallisen viestin vastaanottajaksi, eikä mikään ihmekään, ettei hän maailmoja mullistavaa ilmoitusta ole noin vain nielemässä, vaan menee lähinnä tämän odottamattoman juttutuokion seurauksena hämilleen. Paikalle polkaisee henkilökuntaan kuuluva ja ilmeisesti paremmin iltavuoroissa viihtyvä Claire (Jennifer Love Hewitt), eikä Todd malttaisi millään omaa vuoroaan lopetella, vaan yrittää suostutella työkaverinsa myöhemmin illalla konserttiinsa. No, Claire on kuitenkin sitä mieltä, ettei tällainen yhteinen vapaa-ajan viettäminen ole ajatuksista parhaita ja Todd saa jäädä nieleskelemään pettymystään.



Tutut ja tuntemattomat pienehkössä kahvilassa törmäilevät ja päivät vaihtuvat vähitellen, mikä tarkoittaa, että hiljalleen elokuvan alussa nähtävä poliisin suorittama väliintulo lähenee. Ihan viimeisten minuuttien täydelliseksi mysteeriksi siihen liittyvien tyyppien arvuuttelua ei tahdota jättää, vaan vahvasti vihjaillaan todennäköisten osallisten suuntaan. No, tämä toiminnallisempi osuus on kuitenkin yksi sivujuonne kokonaisuudessa, joka lähinnä keskittyy seurailemaan erilaisten ihmiskohtaloiden lomittumista, uusien suhteiden syntymisiä sekä vanhempien kumppanuuksien vahvistumisia. Toisin sanoen siis on parasta varautua siihen, että vähäsen vajaat sataminuuttinen vietetään pitkälti aivan muissa merkeissä kuin rankkoja rynnäkköjä jännäillen. Toisenlaisen salaperäisen arvoituksen lätkäyttää ratkaistavaksi Craigin sinnikäs vieras, jonka sanat ja teot kyseenalaistavat käsityksen arkitodellisuudesta, mutta enpä lähtisi tätäkään miksikään mielen pahasti solmuun vääntäväksi kehitelmäksi kehumaan.

Sinänsä siis pureksittavaa ja ainakin ajatuksen tasolla mielenkiintoista rönsyilyä riittäisi, mutta valitettavasti ideat löytävät elokuvallisen muodon mielestäni kohtalaisen valjusti ja heikosti ainakin omalla kohdalla silmät ruutuun nauliutuivat. Sen uskaltaa heti huikkailla, että selkeää ja napakkaa juonenkuljetusta kaipaavalle Café voisi olla jopa pienimuotoinen painajainen, koska tahti on vähintään löysä, eikä johdonmukaisesti pisteestä toiseen paineleminen ole tärkeysjärjestyksen kärjessä. Itse en suostu tunnustamaan, että ainakaan periaatteessa hyvinkin keskusteluvetoisia elokuvia vastustaisin, vaan väittäisin, että kun juttu näissä tällaisissa luistaa, niin kotikatsomossa kyllä nautin sanataiteesta. Tulikin seuraavana iltana napattua hyllystä lukuisia katseluja kestänyt Glengarry Glen Ross osoittamaan, että kunhan pätevät tyypit ovat turisemassa ja käsikirjoituksessa on vetovoimaa, niin eipä siinä tarvitse vetistellä fyysisemmän toiminnan perään, vaikka tapahtumapaikkojen vaihtuvuuskin olisi vähäistä.



Valitettavasti Café ei läheskään samalla tehokkuudella kyytiinsä kaappaa, vaan jo ensimmäisellä puolikkaalla alkaa tulla hohhoijaa-hetkosia, eikä jälkimmäinenkään minusta juuri pirteydessä petraile. Aivan alussa pikkuisen jo säikähtää, että meneekö sittenkin piinajaiseksi, kun se huulenheitto ei vain tunnu sujuvan ja oma naama yrittää etsiä vastaavaa tympiintymisen ilmettä kuin väsähtäneellä asiakkaalla ensimmäisten minuuttien aikana. Varmaan osa keskustelujen takertelusta ja töksähtelystä on ihan haettua arkielämän kangertelua, mutta vaikka loppu pikkuhiljaa lähenee, niin eipä vain tunnu lähtevän edes matalaan liitokiitoon, vaan käypi ennemmin uuvuttelemaan. Mitään ikimuistoisia juttutuokioita ei korville rupatella, sillä ennemmin seurailtavaksi saa joutavanpäiväistä sössötystä. Yleisen laimeuden suuntaan vihjailee sekin, ettei noista oikein edes saa mitään närästystä, mitä tässä pitäisi päästä purkamaan. Sekalaisen porukan kohtaamisia syrjemmältä seurailee kirjailija, jonka tunnelmoivampi ote oikeastaan unohdetaan jo alkuvaiheessa. Eipä sillä, että tarina varsinaista kertojaa kaipaisi, mutta pientä potkua vallitsevaan latteuteen kylläkin.

Mainittakoon sekin, ettei kasvolähikuvien ahkera käyttö ole minulle erityisen ihastuttavaa vilkuiltavaa, ja sitähän riittää. Elokuvan puolustukseksi toki se sanottakoon, että ilmeisesti kuvasuhdetta on muuteltu levyjulkaisuun ja siinä lienee syy, miksi kuvitus näyttää paikoin kamalan ahtaalta ja huonosti rajatultakin. No, joka tapauksessa visuaalinen herkuttelu on vähissä ja jos toivoo viekoittelevia otoksia höyryävistä kahvikupeista tai muuta samankaltaista tunnelmapalaa, niin saalis jäänee laihaksi. Isompi ongelma kuitenkin on, ettei oikeastaan yhdestäkään hahmosta saa siinä määrin kiinni, että sydän näiden iloille tai suruille suuremmin sykähtelisi. Voimakkaammin kallistutaan kohti yhdentekevyyttä, mikä tekee loppulätinöistä kohtalaisen teennäisen tuntuisia, kun tuputetaan ihanaa valoa pilkkopimeyden perään ja muistutellaan vaikeuksien välttämättömyydestä osana kokonaista ihmiseloa. Hurjan kamala kurjuus Café ei mielestäni siltikään ole ja kaipa sieltä paikoin pystyy kaivelemaan kutkuttelevaisempia sekä kiehtovampia kohtia, mutta kaikkiaan ainakin omalla kohdalla aaltopituus jää saavuttamatta, mikä tarkoittaa, että ne onnenhetketkin lipuvat ohi ilman mainittavampia tuntemuksia, eikä sitä lässähdystä pelasta monesti irralliselta tuntuva omituisuuskaan. Tarinan alkupuolella makusteltu kitkeränmakea ja monipuolinen sekoitus jääkin ikävä kyllä ruudun toisella puolella paljonkin lupailtua laimeammaksi. Elokuvataika onkin monessa mielessä kateissa ja teokselle voi ennustella melkoisen pikaista hiipumista unholan harmauteen, ja kun pari vuotta myöhemmin yrittää muistella, mitä tulikaan tuijoteltua, niin tiukkaa saattaa tehdä.



Café (2011) (IMDB)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti