Tuttuun tyyliin turiseva kaveri löydetään tällä kerralla kuviin vakuutusyhtiön palveluksesta ja hänen hommanaan on tutkia arvokkaiden sekä tietysti kalliiseen hintaan vakuutettujen kohteiden katoamisia. CW Briggs (Woody Allen) tuntuukin olevan työssään varsin etevä ja luontaista vainua kataluuksien paljastamiseen löytyy, mikä taas kerran tuo kiitosta ja ylistystä. Menestyksestään ja arvostuksesta huolimatta hän ei onnensa kukkuloilla tunnu oleilevan, vaan tuttujen työkaverien joukkoon on pestattu uusi lisäys, joka sattuu enemmänkin närästelemään, eikä Briggsilla ilmeisesti ole suurempaa tarvetta piilotella inhoaan. Siinä missä hänen päätoimenaan on epäilyttävien tapausten tutkinta, niin Bettyn (Helen Hunt) työnkuvaan taas kuuluu yhtiön toiminnan yleinen tehostaminen, eikä Briggs näitä muutoksen tuulahduksia lainkaan mieluusti ole ottamassa vastaan, vaan tapoihinsa jämähtänyt kaveri kiukkuilee mappien siirtelystä ja uhittelee muksauttavansa, ellei meno muutu ja perinteitä palautella.
Muutenkin Betty tuntuu sukupuolensakin takia ylivoimaisen vaikealta palalta Briggsin sulateltavaksi, vaan eipä kaveri suurista luuloistaan huolimatta ole siinä asemassa, että voisi epämiellyttävän työtoverin kadulle kenkiä. Siispä siis kinastelua ja kärvistelyä seuraa, mutta onneksi katsojan iloksi ainakin osa jutuista tuo sitä hymyäkin huulille, kun rauhallinen yhteiselo ei vain ole vaihtoehto ja pitää jatkuvasti uhitella sekä nokitella. Hienotunteisuutta uupuu, mutta Briggs ei kuitenkaan ole yrityksestä huolimatta saanut samaa myrkyllistä mielialaa levitettyä koko porukan päihin, vaan etenkin paikan pomo Chris Magruder (Dan Aykroyd) on tyytyväinen Bettyn otteisiin. Paha veri ei aivan yksipuolistakaan ole, sillä Betty kuuluu harvalukuiseen joukkoon, jossa Briggsin erityistaidoille ei arvoa anneta, vaan hän ennemmin ihmettelee tyypin suosiota.
Hetkiseksi olisi kuitenkin hyvä kiistat ja kärhämät laittaa tauolle, koska olisi yhteistä iltaohjelmaa tiedossa, eikä työtoverin juhlissa oikein sopisi sotimisia jatkaa. Yhteen pöytään päästäänkin ja jonkinlaiset käytöstavatkin pystytään säilyttämään. Ravintolassa illan erikoisnumerona onkin hypnoosihepun temppuja ja esityksestä vastaava Voltan (David Ogden Stiers) pyytelee yleisöstä vapaaehtoisia avustajia lavalle. Briggs ja Betty pääsevätkin hypnoosin pyörteisiin, kun silmien edessä heilahteleva jadeskorpioni vie tahdonvoimaiset mielet muualle ja tuo tilalle täydellisen tottelevaisuuden syvemmässä transsissa. Tietäähän sen, millaista tilittelyä tulee, kun eripuraiselta työparilta kysellään tuntemuksia toisesta, mutta seuraavana hetkenä Voltan jo näyttää, miten paljon pystyy tahtoon vaikuttamaan, kun suunnilleen sormia napsauttamalla vihamielisyydet kaikkoavat ja ärhäkäs vääntöpari onkin toisiinsa täysin hullaantunut.
"You know, there's a word for people who think everyone is conspiring against them.""I know, perceptive."
Esitys loppuu aikanaan ja joukkio juhlivainen tallustelee kohti kotiaan, mutta Briggs ei ainakaan heti pötköttelemään pääse, kun puhelin piristelee, eikä toisessa päässä tahdota mitään hyviä öitä toivotella, vaan hämärähommia olisi tiedossa. Tämä taitaa olla niitä tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä, koska koodisanan lausuessaan Voltan palauttaa Briggsin transsitilaan. Enää ei huihai-hassuttelut kiinnosta, vaan jadeskorpioni komentaa yöllisiin kataluuksiin kähvellyksineen. Täydellisessä tottelevaisuuden tilassa ei paljoa vastaan sanota ja pimeiden tuntien raadantaan on lähdettävä. Aamulla heräillessään Briggs ei tietenkään muista kyseenalaisista reissuistaan mitään, ja joutuupa vielä itse tuoretta varkautta tutkimaan. Valitettavasti Voltan ei yhteen korusaaliiseen ole tyytymässä, joten ennen pitkää skorpionin käsky käy uudelleen. Taidokkaita varkauksia ilmaantuu poliisin lisäksi selvittelemään pari yksityisetsivää ja vähitellen Briggsin tilanne alkaa käydä tukalaksi. Tyyppi ei edes tiedä olevansa onneton välikäsi ryöstöjen sarjassa ja onhan se kieltämättä kuumottelevaa, kun kertyvien todisteiden myötä voipi vuosikymmenten tuomiokin alkaa tulla ajankohtaiseksi pulmaksi...
Edellisestä vilkaisusta ehti kulua mitä lie pyöristettynä miltei vuosikymmen, mutta sanoisin silti, että käänteet sekalaisine vääntöineen hiukkasen liiankin hyvin vielä muistissa olivat. Tässäkin tapauksessa avauspuolikas kulkee ihan kohtuullisen kivasti ja sujuvasti, vaikka kaukana silloinkin liikutaan Allenin tuotannon paremmasta päästä. Kyllästyminen kuitenkin hiipii kiusimaan, ja vaikka kestoa ei elokuvalla olekaan kuin 98 minuuttia, niin siinäkin tuntuu olevan ainakin reilu kymmenminuuttinen liikaa. Sinänsä The Curse of the Jade Scorpion painottelee enemmän niitä näpistyksiä kuin viimeksi ihmetelty Small Time Crooks, eli sisällöltään se on lähempänä varsinaista rikoskomediaa, jos sillä sattuisi olemaan merkitystä. Jälleen mukana on tietysti muutakin sivupolkua setvittäväksi ja valitettavasti pitää todeta, että jokseenkin hajanainen kokonaisuus näistä kasaillaan. Allenille tietynlainen rönsyily on toki tyypillistä, etenkin jutustelujen suhteen, mutta melkoisen monta kertaa hän on niistä huomattavasti napakamman ja piukemman paketin väsäillyt.
Pari vähän haahuilevaista koruryöstöä ei vielä kovin kummoista rikosviihdykettä takaa ja siihen sotkettu hypnoosiosuuskin jää hiukkasen heppoiseksi mausteeksi. Näiden kautta ei kyetä loihtimaan mitään isompaa huvitusta esitteleviä kohtauksia ja vaikka muutama hymy kähvellyksiä katsellessa sattuisikin syntymään, niin yleisvaikutelma on löysemmän ja lievästi tympäisevänkin puuhastelun suuntaan. Jokunen minuutti suodaan hämyiselle toimistoromantiikalle ja suhdekriiseille, mutta samoja seikkoja on setvitty huomattavasti herkullisemmin lukuisissa Allenin ohjauksissa ja väittäisinkin, että melko vähiin ne kunnolliset osumat jäävät ja valtaosa jutuista liikkuu semihupaisien höpöttelyjen osastolla. Aikakausi kyllä on kameroiden eteen lavastettu nätisti, eli Allen kääntelee kalenteria ihan onnistuneesti vuoteen 1940, eikä paheitakaan ole piiloon siistitty, vaan ennemmin korostetun tarmokkaasti laseja kallistellaan ja savua hengitellään. Vähän vetämätön sisältöpuoli kuitenkin verottelee visuaalista voimaakin ja esimerkiksi kymmenisen vuotta uudempi ohjaus Midnight in Paris kaappaa katsojan aivan toisella tavalla menneiden vuosikymmenten vietäväksi ja niiden ihmeitä ihastelemaan.
"Hide in the bedroom.""Can I sit down in there or will I catch something?""Germs can't live in your blood - it's too cold."
Hyvän pohjan kinastelevalle pääkaksikolle luo asetelma, jossa Huntin esittämä uusi työntekijä aiheuttaa kokeneelle konkarille hirmuista henkistä ahdistusta ja piinaa. Kiukkuilua siis seuraa, vaan kipinöinti jää hyvästä yrityksestä huolimatta vähän vaisuksi. Oman vivahteensa mukanaan tuo Charlize Theronin esittämä varakkaan perheen tytär Laura Kensington, joka kuumottelevasti yrittää laittaa Briggsin pään pyörälle, mutta joutuupa neito toteamaan, että hypnoosin mahti menee suorasukaisista viettelyistäkin ohi. Tiedä sitten, onko kyse osittain kemioiden kohtaamattomuudesta vaiko pikkuisen löysemmästä tahdista, mutta sinänsä runsas vitsitarjonta onnistuu vain paikoin kirvoittelemaan naurahduksia. Mistään ankeasta hutiloivien heittojen koosteesta ei kuitenkaan onneksi ole kyse, sillä kyllähän perusvire huvittavan puolella enimmäkseen pysyy ja siinä määrin viihdyttävää sähellystä syntyy, etteivät minuutit tuskallisesti käy matelemaan.
"It's a match made in heaven...by a retarded angel."
Woody on pitkälti tuttu teräväkielinen itsensä ja kenties pykälää tavanomaista kovempi suustaan, sillä Briggs uhittelee ties millä läiminnöillä ja kovisteluilla, mutta Allenin fyysinen olemus tekee näistä ärhentelyistä tarkoituksellisen surkuhupaisaa pelottelua. Hyviä heittoja tietysti löytyy, sillä kyllä Allen tämän lajin taitaa, eikä mistään täydellisestä mahalaskusta tarvitse puhella. Harmi vain, että joutavampaa jauhantaa löytyy myös runsaasti ja samalla suuri osa sivuhahmoista jää melko unohdettaviksi tyypeiksi. IMDB:n triviaosastolta löytyy maininta, jonka mukaan Allen pitäisi elokuvaa huonoimpanaan, koska ei olisi katsonut itseään sopivaksi Briggsin osaan. Siellä kerrotaan myös, että roolia oltaisiin tarjottu Tom Hanksille ja Jack Nicholsonille, joiden kieltäydyttyä Allen päätti hoitaa homman itse. No, ainakin Nicholson olisikin saattanut olla hyvinkin kotonaan Briggsin kengissä tyypilliseen tapaansa vinoillen ja virnuillen, mutta ehkei hänestä silti olisi aivan Allenin veroiseksi hektiseksi höpöttäjäksi.
No, levyjulkaisulta löytyvässä haastattelussa Allen ei mielipidettään elokuvan laadusta ainakaan noin ehdottomasti ilmaise, vaan ennemmin juttelee, ettei yleensäkään ole omiin osiinsa hitsautunut kiinni. Allen kertookin olevansa usein halukas antamaan oman roolinsa pois, jos joku kyvykäs kaveri ilmaisee mielenkiintoa projektiin. Usein Allenin mukaan kolmoisroolissa toimiminen ohjaajana, kirjoittajana sekä tähtenä yksinkertaistaa sekä helpottaa elämää, koska sekaannukset vähentyvät huomattavasti. Elokuvien tekeminen ei hänellä ainakaan kyseisen haastattelun aikoihin ollut ihan ylimpänä elämän tärkeysjärjestyksessä, vaan perhe ja tietyt elelyn ilot menivät edelle. Tällainen suhtautuminen tekee helpoksi antaa näyttelijöille vapauksia materiaalin suhteen ja onpa Allenilla taipumusta muutenkin laiskaan kuvaustyyliin. Hän ei jaksa aina olla kovin tarkka, että otot menisivät täysin nappiin, vaan pieniä virheitä voi jäädä kuviin, eikä niitä muutenkaan loputtomasti hienosäädetä. Muista näyttelijöistä Allen juttelee pikaisesti, ja Hunt tuntui luontevalta valinnalta nopeaälyisen ja sujuvasanaisen Bettyn rooliin. Theron taas saa ylistystä, koska ohjaajan mielestä näyttelijätär on upea ilmestys ja samaan aikaan loistava esiintyjä. Aykroydin rooli taas tavallaan kysyi hieman ylimielisyyttä ja koppavuutta, mutta tyypin tuli olla myös jossakin määrin pidettävä sekä hauska ja tämä toki Danilta onnistui.
Myös muut päästetään lisukkeiden puolella ääneen ja Hunt selittää, ettei homma vaatinut isompaa valmistautumista. Aikakauden elokuvia hän toki kertaili, mutta ilmeisesti kattavammat taustatyöt jäivät väliin. Hunt myös vahvistelee, että Allen antoi kokeilla omia ajatuksia, mutta tiettyjen osuuksien kohdalla hän oli tarkempi ja piti kiinni kirjoitetusta. Käsikirjoitukseen raapusteltujen sanojen suhteen salamyhkäisyyttäkin oli ilmoilla, koska vain osa näyttelijöistä pääsi tutustumaan tarinaan kokonaisuudessaan. Hunt sai käsikirjoituksen luettavakseen, mutta esimerkiksi Aykroyd vain omaan rooliinsa liittyviä kohtia. Aykroyd puhelee, että luultavasti tällainen tietämättömämpi lähestymistapa vaikutti esiintymiseen selvästi, mutta silti oli innoissaan tarttumassa tilaisuuteen, koska hän henkilökohtaisesti on Allenin suuri ihailija. Hypnoosista ohjaajalla ei ollut omakohtaisia kokemuksia, vaan hän piti aihetta lähinnä hauskana ja useita ihmisiä kiehtovana. Allen myös selvittää, että jutusteluiltaan nopsat ja napakat 1900-luvun alkupuoliskon komediat olivat hänelle nuoruudessa mielekästä katseltavaa. Niinpä hän tahtoi itsekin tehdä tähän aikakauteen sijoittuvan huvittelun, josta nokkelan nälvimisen lisäksi rakkauttakin löytyy. IMDB:n tietojen perusteella The Curse of the Jade Scorpion oli ilmestyessään Allenin kallein elokuva 26 miljoonan dollarin budjetillaan ja sille myös järjestettiin laajempi avausviikonloppu kuin ohjaajan aiemmille töille. Tulos kuitenkin taisi jäädä pettymykseksi ainakin taloudellisessa mielessä, enkä itse vaisumpaa menestystä suurempana mysteerinä näe. Kolmannen katselun jälkeen uskaltaneekin jo todeta, ettei hypnotisoitu hölmöily kertailuilla piristy ja kaipa tämän keskitasoisen komedian osalta uusinnat on nyt suoritettu.
The Curse of the Jade Scorpion (2001) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti