Näin joulupäivien lähestyessä halusin höpötellä hiukkasen herkemmistä elokuvahetkistä ja onneksi siihenkin tarpeeseen Disney-kokoelma tarjoilee tyydyttävän vaihtoehdon. Olisihan noita muitakin kiehtovia sekä teemaan sopivia tapauksia valmiina odottelemassa, mutta pienen aasin ja pojan tarina tuntui juuri oikealta. The Small One on lapsuudesta tuttu, koska se muistaakseni oli osana Disneyn jouluerikoisia, mutta eipä ole tullut vuosikausiin tai paremminkin -kymmeniin sitä silmäiltyä. Lisäksi tämä verkkaisempi ja paikoin alakuloinenkin kertomus saattoi lapsena tuntua pikkuisen tylsältä, mutta jossakin vaiheessa se on alkanut mielessä elämään varsin lämpöisenä ja suloisenakin tapauksena. Olikin iloinen yllätys, kun tuossa vähän aikaa sitten tajusin, että tämä noin 25-minuuttinen jouluinen teos on puolivahingossa eksynyt omaan elokuvahyllyyn erään Disney-kokoelman mukana, mutta siinä käytetty suomennettu nimi Tuuma yhdistettynä huolimattomaan perehtymiseen pääsi tavallaan kätkemään teoksen joksikin ajaksi. Voipi kuitenkin todeta, että kyseessä on melkoisen iloinen jouluyllätys, kun täysin vieraan nimen takaa löytyy ajoittain paljonkin haikailemani tarina!
Ilmapiiri on heti alusta saakka selkeästi hartaampi ja haikeampi kuin noissa viime aikoina katselluissa kommelluksissa, kun tarinaa käynnistellään laulelemalla pienen paikasta suuressa maailmassa ja vähitellen siirrytään kivikkoisen sekä hiekkaisen maiseman ympäröimään syrjäiseen aasitalliin, jossa ollaan uuteen aamuun heräilemässä. Eräs tallin asukki tahtoisi kovin mielellään venyttää ihanat unistelut mahdollisimman pitkiksi, kun taas joidenkin vatsat jo murisevat aamupalaa sisäänsä. Pikkuiseksi nimetty aasi loikoileekin varsin mukavasti pahnaisella pedillään, ja hirmuisesti vielä haukotuttaa ja väsyttää, kun tullaan herättelemään. Poika tuokin kaikille neljälle aasille pikkuisen purtavaa ja onpahan siinä tovi aikaa kaverusten kesken leikkisästi loikkiakin, mutta ennen pitkää isä jo huutelee tallin ulkopuolelta porukkaa pihalle, sillä päivän työt ja uurastukset tekijöitään vartoilevat.
Isän, pojan ja aasilauman hommana on kierrellä päivän ajan läheisiä seutuja etsien polttopuuta ilmeisesti myytäväksi ja pienimmänkin kantajan selkään kasataan melkoinen röykkiöllinen raahattavaa. Kapuloista sekä kepakoista muodostuukin raskas taakka, jota poika yrittää parhaansa mukaan keventää, sillä häntä selvästi huolestuttaa vanhan aasiystävän jaksaminen. Työpäivä saadaan lopulta päätökseen ja saalis kotiin, mutta huolet, murheet sekä surut eivät siihen ole loppumassa, vaan isällä on suorastaan kamalia uutisia kerrottavanaan. Hän on tullut siihen tulokseen, että Pikkuinen syö enemmän kuin työnteollaan ansaitsee, mikä taas vie vaikeiden päätösten äärelle. Maltillisesti hän yrittää pojalleen selittää, että Pikkuinen on jo vanha ja sen voimat ovat vähissä, eikä perheellä ole varaa pitää sitä joutilaana, ja onhan se jo eläintäkin kohtaan väärin, että toinen joutuu vieläkin raatamaan jaksamisensa rajoilla.
Lopulta isä saa suru-uutisensa kerrottua, eli Pikkuinen pitää myydä ja jo heti seuraavana päivänä, eli eipä jää paljoakaan aikaa sulatella tai sopeutua. Poika järkyttyy ymmärrettävästi kyyneliin, mutta saa sen verran sanottua, että haluaa itse lähteä viemään rakasta ystäväänsä jäähyväismatkalle. Näyttää pahasti siltä, että yhteiset mukavat hetket ovat hurjaa vauhtia hupenemassa, mutta poika yrittää surunsa keskelläkin miettiä luopumisen mahdollisia parempia puolia lohdutukseksi. Raskaan päivän ja sitäkin ikävämmän illan päätteeksi ystävykset painautuvat haikean hyvän yön laulun saattelemana kylki kyljessä nukkumaan. Aamulla pitäisi olla jo varhain liikkeellä käpsyttelemässä kohti kauppakaupunkia, eikä matkasta ole oikein missään mielessä luvassa kevyt tai helppo, vaan surun lisäksi olisi useampikin vastoinkäyminen voitettavaksi...
Wikipedia tietää kertoa, että tämä Charles Tazewellin vuonna 1947 ilmestyneeseen samannimiseen novelliin perustuva "keskipitkä" lyhytelokuva ei niinkään Disneyn animaation kultakauteen osunut, vaan ennemmin vihjataan, että piirrososastolla oli isompaakin murrosta meneillään, sillä menestyneistä varhaisista klassikoista vastanneet animaattorit alkoivat olla jo uransa loppupuolella ja osa menehtyneitäkin. Jos katsoo vaikkapa 1970-luvulla ilmestyneitä studion animaatioelokuvia, niin varsinaisia sekä virallisia Disney-klassikkoja ei saatu oikein kourallistakaan kasaan ja edellinenkin vuosikymmen oli mennyt niin hiipuvissa merkeissä, että listaa lukemalla voinee todeta 1960- ja 1970-luvun olleen ainakin määrällisesti klassikkojen osalta studion nihkeintä aikaa. Sittemmin on toki jo toivuttu ja kohottu uuteen kukoistukseen, mutta epäilemättä tuolloin tilanne näytti tulevien tuotantojen osalta paljonkin synkemmältä.
Missään nimessä tuottoisaa animaatio-osastoa ei haluttu ajaa alas ja linkitetty artikkeli selvittää, että The Small One olikin yksi osa yrityksessä nostaa nuorempaa väkeä vastuullisempiin asemiin. Esimerkiksi ohjaajaksi otettiin 1960- ja 1970-lukujen klassikoissa animaattorina ja apulaisohjaajana toiminut Don Bluth, joka tosin lyhytelokuvan ilmestyttyä lähti melko nopeasti Disneyn riveistä muihin hommiin, ja kenties Bluth muistetaankin paremmin näistä, kun ansiolistalta löytyvät vaikkapa monien rakastamat piirroselokuvat An American Tail, The Land Before Time ja The Secret of NIMH. Aivan mutkitta ja murheitta ei sukupolvenvaihdos sujunut, sillä veteraanianimaattori Eric Larsonin vetämä ohjelma tulevaisuuden kyvyille lopulta aiheutti Wikipedian jutun mukaan 25 lupaavan taiteilijan värväämisen lisäksi myös katkeria tuntemuksia, kun valtaa ja vastuuta lähdettiin jakamaan uudelleen. Linkin kautta ja epäilemättä Disney-historiaa käsittelevistä teoksista löytyy tarkempaa tietoa, mutta Wikipedia siis väittää, että Larson joukkoineen olisi halunnut työstää tätä eräänlaista välikauden lyhytelokuvaa valmiiksi saakka, eivätkä päätökset välttämättä olleet aivan loppuun saakka harkittuja ja aiheuttivat pahaa mieltäkin:
"According to Mattinson, the team left on Friday for the weekend, and returned on Monday to have their work tossed out because studio management had decided to give the project to Don Bluth to direct.[1] Then-animator Betsy Baytos claimed Larson, in reaction to the news, "just shook his head and knew that he wasn't being appreciated. He felt the old days were gone."
Jos siis tarinassa poika aasiystävineen joutuu kulkemaan vastoinkäymisestä toiseen, kestämään häijyä kohtelua, pilkkaa sekä kovaakin höykytystä ja lopulta vaeltelemaan päät painuksissa pimeän kaupungin tyhjillä kaduilla, niin eivät tunnelmat kulisseissakaan ilmeisesti hilpeimmät mahdolliset olleet. Eihän tarinasta ole lähdetty luomaan mitään pahistelun juhlaa tai synkeyden huipentumaa, mutta melkein alusta saakka mukana seurailee haikea pohjavire ja paikoin lohtu on lähellä loppumistaan ja toivo himmenemässä hiljaiseen yöhön. Pahaenteistäkin sävyä vihjauksineen ja uhkaavine käänteineen kyllä löytyy, mutta enimmäkseen murheellinen tunnelma luodaan aina vain lähestyvän luopumisen hetken kautta, ja ulkoiset vaaratekijät jätetään lopulta vähemmälle huomiolle, mikä mielestäni on ihan hyvä homma, koska kestoa tosiaan on alle puoli tuntia ja se sydämellisyys löytyy juuri kaverusten yhteisestä raastavastakin taipaleesta, johon ei kannata liikaa lähteä häiriöitä kehittelemään. Töykeiden, tylyjen ja pelottavienkin kohtaamisten lomaan laitetaan komedialliseksi kevennykseksi markkinatorilla ahkerasti hääräilevä kauppiaskolmikko, joka laulellen ylistelee omia myyntikykyjään. Hiukkasen heppujen räikeän riehakas meno pistää muusta sisällöstä silmiin, mutta eipä kyseessä mikään anteeksiantamaton kauneusvirhe lopulta ole, mutta kuitenkin kyseinen jakso tuntuu jostakin toisesta teoksesta tempaistulta.
Ymmärrän helposti, miksi mahdollisesti nuorempana elokuva on käynyt pikkuisen pitkästyttämäänkin, mutta nykysilmin nähtynä verkkaisempi herkkyys haikeuksineen osuu kyllä varsin tarkasti kohdilleen, eikä minulla paljoakaan pahaa sanottavaa tästä liikuttavasta matkasta ole. Kuviltaan The Small One ei missään tapauksessa edusta Disneyn hohdokkainta hehkua, vaan tuskinpa on tarkoituskaan ja sanoisin, että uskonnollinen vivahdekin pidetään kokonaisuuden kannalta siinä määrin hillittynä, ettei siitäkään irtoile inspiraatiota paheksuvalle paasailulle. Katsellessa tuli muutenkin mieleen, että nähtyjen elokuvien perusteella Disney on yleisestikin kohtalaisen harvoin ja hienovaraisesti ottanut näitä suoraan uskontoon liittyviä juttuja käsittelyynsä. No, jos kaikki kristinuskoon viittaava närästelee ja aiheuttaa allergiaa, niin tuskinpa tämän tarinan lopettelu mitään erityisiä hyvän mielen tuntemuksia tai tuulahduksia saa aikaan. Itse kuitenkin tykkään kovastikin ihan vaihtelunkin kannalta ja lisäksi sanoisin, että kaiken kurjemman koettelemuksen jälkeen saadaan aikaiseksi toiveikasta värettä välittelevä oikeutettu onnellinen loppu, jossa erkanemisen tuoma suru ja lupaus jossakin odottavista paremmista päivistä kohtaavat suloisen haikeissa ja lämminhenkisissä tunnelmissa. Siihen onkin vallan mukavaa päätellä lyhyehköä, mutta kovin kaunista, koskettavaa ja sydämellistä elokuvatuokioista teemalaulua herkin korvin kuulostellen:
"Small One, Small One
Don't look so blue
Somewhere a friend
Is waiting for you
Someone still needs you
To brighten his day
There's a place for each Small One
God planned it that way
Time is passing
Days are few
Give what you can
To one smaller than you
All things living
Great and small
Each brings a gift
That is needed by all
Small One, Small One
Don't look so blue
Somewhere a friend
Is waiting for you
Someone still needs you
To brighten his day
There's a place for each Small One
God planned it that way"
The Small One (1978)
Näiden vähän karumpaakin kauneutta huokuvien kuvien ja suloisten sanojen jälkeen toivottelen oikein iloista ja lämpöistä joulua kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti