tiistai 5. joulukuuta 2017

Trivianurkkaus 23: Fred Claus

Tekstailenpa pitkästä aikaa yhden lisäosan näihin kulissikatsauksiinkin, ettei nyt ihan kuivahtamaan sekään puuhastelu pääse. Marraskuun jälkipuoliskolla katsomani Fred Claus oli lähinnä keskiverto joulukomedia, eikä nyt niin kiinnostava, että siitä olisi ollut pakko päästä tällaista kirjoitusta vääntämään. Levylle kuitenkin oli laitettu ohjaaja David Dobkinin kommenttiraita, ja päädyin sen sitten lopulta kuuntelemaan läpi, koska tuli jo elokuvaa ihmetellessä pohdittua, että ei tämä tarina ihan välttämättä hänelle osuvinta materiaalia olisi ollut aiemmin katsomieni ohjausten perusteella ja tahdoin kuulla, millä mielellä Dobkin oli lähtenyt hommaa hoitamaan. Tosiaan aikaisemmin katsomiini lukeutuvat vuoden 2003 toimintakomedia Shanghai Knights, jossa Jackie Chan Owen Wilsonin kanssa mätkii ihan mallikkaasti menemään, 2005 ilmestynyt romanttisempi komedia Wedding Crashers kera samaisen Wilsonin ja Vince Vaughnin sekä uusimpana nähtynä on vuoden 2014 draamaa ja oikeussalijännitystä yhdistelevä The Judge.

Jos näistä lyhyttä kommenttia laittaisi, niin häärevittelystä sähellyksineen tykkäsin kyllä, ja etenkin sen pidennetyn plus pikkuisen siivottomamman version parissa tuli useampaankin kertaan naureskeltua. The Judge taas laittoi Robert Downey Jr.:n ja Robert Duvallin paljonkin vakavampien asioiden eteen isänä ja poikana huonoja välejään korjailemaan sekä vastailemaan kohtalokkaisiin kysymyksiin. Onhan Dobkin toki muutakin puuhaillut, mutta kaikki näistä kolmesta mainitusta tuntuvat huomattavasti onnistuneemmilta teoksilta omissa lajeissaan, kun taas Fred Claus on minusta vähän puolivillainen yritys, jossa on puutteita sekä huumorin, draaman että jouluhömpänkin suhteen. Siksipä siis ajattelin selvitellä, miten hän itse näkee jouluisen veljeskomediansa, ja kyllähän Dobkinilla juttua riitti, joten päätin näpytellä höpöttelyistä pienen koosteen.



Elokuvan alkuun sujautettu satumetsämäinen jakso ansaitsee pari sanaa ja Dobkin juttelee tavoitelleensa leikkisää sävyä sekä lämpöistä tunnelmaa. Tällainen kiepsahdus keskiajalle tuntui muutenkin hyvältä idealta ja siinä samalla tulee mainittua, että varsinainen alkusysäys koko tarinalle tuli, kun toinen kirjoittaja Jessie Nelson kertoi iltasatua tyttärelleen, joka taas alkoi kysellä joulupukin perheestä, mistä saatiin pohjaa elokuvalle. Nelson ei yksin koko tarinaa ideoinut, vaan mukana kehittelyssä oli käsikirjoittamisesta vastannut Dan Fogelman. Dobkin kehuukin, miten Fogelman onnistui ujuttelemaan näppärästi yleistä joulupukkimytologiaa tähän syntytarinaan.




Jo alussa ennen tulevia maailmankiertueita mittavine lahjajakoineen nähdään jännitettä veljesten välillä, eikä näitä taistoja tahdottu vesittää liian komediallisiksi, ettei tunne karkaisi. Siirtymä keskiajan hämäristä nykypäivään aiheutti myös pohdiskelua, että pitäisiköhän tätä jaksoa näyttää tarkemmin ja seurailla Fredin varttumista, mutta lopulta päätettiin jättää näiden vaiheiden kuvitteleminen katsojan hommaksi. Siirtymän jälkeen haluttiin esitellä veljesten erilaiset polut, sillä siinä missä joulupukki antaa loputtomasti, niin Fred on valinnut alakseen tavaroiden lunastamisen takaisin. Vince Vaughn pääseekin ensimmäisessä kohtauksessaan tekemään sitä, minkä osaa, eli höpöttämään vallan vauhdikkaasti. Dobkinin mukaan Vaughn kynäilikin itse suuren osan jutuistaan. Hieman piti kuitenkin rajoittaa, mitä suustaan päästelee, koska esimerkiksi tämä Fredin puheenvuoro tytölle aiheutti jo huolta, onkohan jouluelokuvassa sopivaa paasata lapselle tähän tapaan.

Roolittaminen on Dobkinille tärkeä osa elokuvantekoa ja kommenttiraidan puheiden perusteella Vaughn ja Paul Giamatti olivat melko selkeitä toiveita alusta saakka. Käsikirjoituksia lukiessaan hän yrittää kuvitella hahmojen välistä jännitettä sekä kemiaa, ja tässäkin tapauksessa mieleen tuli nopsasti Rachel Weisz esittämään Fredin kumppania, koska Dobkin aavisteli, että tällä kaksikolla saattaisi juttu luistaa yhdessä hyvinkin mallikkaasti ja muutenkin vuorovaikutus olisi luontevaa, eikä näitä valintoja tarvinnut katua. John Michael Higgins oli ensimmäisenä toiveissa joulupukin pääapuriksi, mutta tekniseltä kannalta järjestely ei mikään helpoin ollut, sillä homman toteutuminen vaati kahden näyttelijän yhteistyötä, kun Higginsin pää yhdistettiin pienikokoisemman esiintyjän kehoon. Vastaavaa haastetta kyllä ilmeni joidenkin muidenkin tonttumaan asukkien kohdalla. Myös Kevin Spacey tarinan manipuloivana riidankylväjänä oli näitä ykköstoiveita. Spaceyn esittämän Northcuttin taustoja tai motiiveja ei kuitenkaan haluttu lähteä liikoja selittelemään. Roolin ja esiintyjän kohtaamisessa taas vaikeutena lähinnä olivat aikataulujen törmäilyt, koska Spacey oli tuohon aikaan kiinni Lontoossa näytelmässä, mutta pulma saatiin kierrettyä siirtämällä kuvauksia siihen suuntaan. Näinpä ainakin päänäyttelijöiden osalta Dobkin pitää itseään erinomaisen onnekkaana, kun melkein kaikki ensisijaiset toivomukset roolitukseen liittyen toteutuivat. Dobkin tahtoi pohtia tarkkaan näyttelijävalintoja myös niihin hieman toissijaisempiin osiin liittyen, sillä vähäisemmästä ruutuajasta huolimatta merkitys voi näissäkin olla kokonaisuuden kannalta suurikin.



Hahmovetoisemmista ja vähäeleisistä kohtauksista veljesten välinen puhelinrupattelu kuuluu ohjaajan omiin suosikkeihin, vaikka kyse onkin lähinnä parista lähikuvissa puhuvasta päästä. Myöhemmin hän juttelee myös, ettei halunnut yleensäkään hukuttaa elokuvassa tunnetta tehosteiden alle. Oli myös tärkeää, että näyttelijät pääsivät mahdollisimman paljon kohtauksia kuvatessaan tekemisiin toistensa kanssa ja aitoon vuorovaikutukseen. Erilaisia seikkoja täytyi tietysti huomioida, kuten vaikkapa, että Giamattin olemusta huomattavasti suurentava pukkipuku oli kantajalleen varsin rasittava kapistus. Siinä pystyi esiintymään kerrallaan noin 25 minuuttia, kun taas pukemiseen meni puolisen tuntia ja riisumiseen noin 20 minuuttia. Näistä syistä tiettyjä kuvauspäiviä piti suunnitella puvun ja sen haasteiden ehdoilla. Fredille järjestetyssä interventiokohtauksessa sivutaan näitä joulupukin painoon liittyviä vaivoja vähän naljailevallakin tavalla, ja Dobkin puhelee, että alkujaan kyseinen osuus oli vielä yksityiskohtaisempi terveyshuolien suhteen, mutta nämä olivat niitä juttuja, jotka katsottiin perhekomediaan jossakin määrin sopimattomiksi.

Teemojen joukossa yhtenä tärkeänä johtoajatuksena oli, ettei niitä tuhmia lapsia ole ja Dobkinille oli merkityksellistä lähteä katsomaan joulua juuri tällaisen tuhmaksi tuomitun lapsen näkökulmasta ja kyseenalaistamaan tätä karkeaa jakoa. Mitä sisältöön muuten tulee, niin miettimistä aiheutti myös, voiko tarinaan tuoda tummempia teemoja, mutta ei tätä puolta lopulta lähdetty liikaa arastelemaan. Dobkin on sitä mieltä, että monet lastenkin rakastamat elokuvat sisältävät synkempiä puolia, joista hyvinä esimerkkeinä ovat vaikkapa lukuisat vanhemmat Disney-klassikot. Joulupukille haluttiin toisen näytöksen loppuun varsinainen pohjakosketus erottamisineen. Myöhemmin seuraavaa juttutuokio joulupukin ja Northcuttin välillä oli myös elokuvan tärkeitä hetkiä, joka kommenttiraidan perusteella pysyi suunnilleen muuttumattomana ensimmäisestä käsikirjoitusversiosta valmiiseen elokuvaan saakka. Joulupukin päätyessä pahaan pinteeseen, joutuu myös Fred vähän pohtimaan valintojaan, ja päätyy tätä kautta veljeskateudesta kärsivien tukiryhmään. Elokuvassa nähdään tässä yhteydessä muutamia oikean elämän esimerkkejä, kun ringissä juttelevat Frank Stallone, Roger Clinton ja Stephen Baldwin. Dobkin tahtoi kehitellä tätä ajatusta vielä eteenpäin ja niinpä mukaan menoon on haalittu kuuluisuuksien kuvitteellisia veljiä kaksoisolennoiksi. Esimerkkeinä heistä mainitaan Morgan Freemanilta ja Johnny Deppiltä ulkoisesti näyttävät kaverit porukan joukossa. Ohjaaja kertoo myös, että Baldwinin raivoaminen oli yksi eniten yleisöä naurattanut kohtaus, ja vaikka lapset eivät välttämättä näiden hahmojen taustoja niin ymmärtäisikään, niin tämä oli siitäkin huolimatta nuorempiakin katsojia huvittanut hetki.



Dobkin juttelee jo heti kommenttiraidan alussa olevansa varsin tyytyväinen elokuvan visuaaliseen ilmeeseen. Menossa ja melskeessä oli ilmeisesti ajatuksena yhdistellä rähinää sekä rauhallisuutta, koska Dobkinin mukaan hän tahtoi esimerkiksi rekikyytiin enemmän hävittäjämäistä kiitoa kuin mitään leppoisaa jolkottelua, kun taas yleisesti ottaen Pohjoisnavan tonttukylästä haluttiin luoda yhteisöllinen ja ihastuttava ilmestys. Tavoitteena olikin luoda samaan aikaan katsojille ennennäkemätöntä ihmeteltävää, mutta samalla paikan haluttiin herättävän nostalgista tuttuuden tunnetta ja muutenkin saamaan aikaan halua poiketa juuri tällaiseen taikamaailmaan. Lavastuksen suhteen jatkuvana pulmana oli pitää mielessä asioiden koot ja mittakaavat. Pohjoista ja satumaista maailmaa ohjaaja tahtoikin esitellä kameralle mahdollisimman paljon ja sen hengessä haluttiin korostaa yhteisön perheyrittäjämäisyyttä asettamalla inhimillisyys vastakkain rahan, tehokkuuden sekä säästöjen kanssa. Kyllähän tonttuporukkaan Fredin mukana vähän muunlaistakin eloa laitettiin, kun uusi tulokas villitsee väen tanssahtelemaan kesken aherruksen. Kyseiseen joukkotanssiaiseen Dobkin tahtoi aluksi Red Hot Chili Peppersin kappaleen Give It Away, mutta musiikkivalinnat ja -toiveet eivät aina olleet ihan ongelmattomia. Myöhemmin nähtävään Fredin ja Willien väliseen harjoitteluhetkeen The Rolling Stonesin Beast of Burden tuntui luontevalta laululta. Kyseinen kömpelösti kompastuva jakso onkin Dobkinin omia suosikkeja senkin takia, että siinä sivussa Fred alkaa kehittyä hahmona hiukan epäitsekkäämpään suuntaan.

Tanssien lisäksi tarvittiin tappelujakin edes vähän, ja elokuvan alkupuolella nähtävä pukkijahti Chicagon keskustassa oli noin järjestelyjen kannalta haasteellista hommaa. Säät olivat viileitä ja piti sulkea useampikin katuja, jolloin kuvauspäiviä kertyi jokunen. Jahtia seuraavaa muksautteluosuutta kuvattiin taas ostoskeskuksessa öisin paikan ollessa kiinni. Pohjoisnavalla epäilyttäviä vieraita kovaotteisesti kopuloiva henkivartijatrio oli Fogelmanin lisäyksiä tarinaan. Tappeluja työstämään päätyi Dion Lam, joka on luonut uraa ja mainetta varsin menestyneidenkin toimintaelokuvien parissa sekä Yhdysvalloissa että Aasiassa. No, tässä tapauksessa päädyttiin kuitenkin nipsaisemaan Fredin ja kovistelevan kolmikon toisesta yhteenotosta nujakointia pois. Ohjaaja ei kuitenkaan ole sitä mieltä, että mättäminen olisi sinänsä kehnoa ollut, mutta tarina toimi paremmin pienemmällä pieksemisellä.



Niitä vähemmän nyrkkivetoiseksi touhuksi meneviä kohtauksia Dobkin kertoo mielellään päättelevänsä pieniin kysymysmerkkeihin, eikä koe tarvetta lähteä laittamaan selkeitä pisteitä paikoilleen ennen elokuvan loppua. Hän katsoo myös, että niihin tunteellisiin hetkiin voi lisätä huumoria, kuten vaikkapa loppupuolella nähtävä maininta tipahtaneesta lompakosta herkän puheen perään. Ennen koko homman onnistunutta paketointia piti tietysti heittää hahmoille vielä viimeinen haaste virtojen katkaisemisen muodossa, mikä teki muutenkin hirmuisen hektisestä lahjakierroksesta entistäkin kovempaa kyytiä. Pienenä pulmana oli Spaceyn hahmon rooli näissä koitoksissa, kun tavallaan haluttiin, että hänen mielenmuutoksensa tulisi merkittävästi esille, muttei tämän panoksen kautta vietäisi Fredin ansioista liikoja pois. Kulisseissakin näiden kohtausten kuvaus oli varsin vauhdikasta touhua, kun saman päivän aikana käytiin läpi useita lavasteita varapukin yöllisten vierailujen puitteissa. Maisemat maailmalta taas jälkikäsiteltiin ja menon yltyessä nämäkin näkymät saivat lisää vilskettä sekaan reen viuhuessa vinhana viivana paikasta toiseen.

Kamalan kiireen ja hurjan hoppuilun jälkeen Dobkin halusi järjestää koko tonttukylän väelle yhteisen koskettavan ja hiljaisemman hetken porukan tarkkaillessa ihastuneina maailman iloa ja onnea. Hieman se ohjaajaa mietitytti, että miten aitona ja liikuttavana tällaiset tuokiot pystyy katsomoon siirtämään, mutta ilmeisesti lopputulokseen oltiin tyytyväisiä. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa ajatuksena oli, että Fred koitoksensa päätteeksi adoptoisi pienen kaverinsa, mutta Dobkinin mielestä tämä oli jo vähän liikaa ja tuntui tyydyttävämmältä ratkaisulta jos Fred olisi osaltaan auttamassa poikaa löytämään itselleen välittävän perheen. Muutenkin pyrkimyksenä oli, ettei lähdettäisi aivan kaikkia kiistoja silottelemaan onnellisen lopun tieltä, ja tästä esimerkkinä mainitaan Fredin ja äidin näkemyserot, eli ei vielä olla samaa mieltä kaikesta, mutta perheen kannalta katsottuna välit ovat kuitenkin huomattavasti paremmat kuin alussa. Viimeisenä ripauksena nähtävä linnun palaaminen tuntui kovin tärkeältä jutulta elokuvan hengen kannalta. Taika taisi tulla mukavassa mielessä takaisin, ja tämä katsoja yrittää keksiä Dobkinin höpöttelyjen perään lisää kivaa jouluista katseltavaa...


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti