Aivan siitä ei kuitenkaan ole tässä rikostarinassa kyse, sillä liikuskellaan jokseenkin sumuisilla rajamailla, eikä missään kirkkaan hyvä/paha-jaon maastossa. Samaisena vuonna, eli 1970 ilmestyi myös tuossa toukokoon puolella kommentoimani Bronson-hurjastelu Cold Sweat ja on näissä muitakin yhtäläisyyksiä kuin sama ilmestymisvuosi. Tosin samaahan voisi mietiskellä useammankin Bronsonin elokuvan suhteen, mutta näissä kumpaisessakin rikollinen menneisyys ei niin vain suostu irrottamaan otettaan ja päästä livahtamaan uutta onnellisempaa elelyä luomaan, vaan perästä kuuluu ikävämpään sävyyn. Lisäksi näissä molemmissa on aikakauden eurooppalaisten toiminnallisten rikoselokuvien tuntua, kun Cold Sweat tosiaan kuvattiinkin eteläisessä Euroopassa ja tämän toisen tylyttelyn ohjaksissa on kiinni häijyjen rötöstelyjen suhteen enemmänkin kunnostautunut Sergio Sollima. Päätähden tai ohjaajankaan kulahtamattomien klassikkojen joukkoon Violent City ei minusta sovi, mutta tämän lajin ystäville kelvollista tihrusteltavaa joka tapauksessa olisi tarjolla.
Edellisen linkitetyn tapauksen tapaan ei tämäkään koitos millään rämäpäisyyksillä lähde ensisekunneillaan rymistelemään, vaan Jeff Heston (Bronson) hymy kasvoillaan veneilee, kun taas taustalla kaunistelee kovinkin sinertäväistä merimaisemaa, eikä huolen häivääkään ole horisontissa nähtävissä. Aivan tapahtumaköyhää iltapäivää ei sinänsä rento ja lötkötteleväinen ilmapiiri tarkoita, vaan pian onkin jo kuumottelevainen toiminta toisenlainen aluillaan, eikä siinäkään niitä ruudinkäryisiä pyssyjä tarvita. Lämpöiset likistelyt kuitenkin saavat lopun, kun alkutekstien taustalla terävästi viiltelevät musiikkiraidan sävelet tahtovat nostatella hiukan jännittyneempää olotilaa ja ilmeisesti jokin salakuvaajakin on Jeffin touhuja taltioimassa. Kutsumattomasta kuvaajasta tietämättömänä pariskunta vielä satamassa hurvittelee. Hiekkakirppu pöristelee hyvinkin meneväisesti rannan aaltoja härnäillessään ja roiskautellessa raikastavia ryöpsähdyksiä auringon kuumottelemia kasvoja kohti. Eteläisemmän Euroopan kesäpäivän ihanuuksista siis nautiskellaan täysin rinnoin, mutta tämä elokuva kuitenkin tahtoo taipua hivenen tuimempaan suuntaan kuin suloiseen ja romanttiseen suvitunnelmointiin.
Asiat ovat vääntymässä vähäsen kireämpään tilaan pienkoneen rullaillessa rantaan ja ilmestyypä Jeffin taustapeiliin seuraaja, jonka tämä toki huomaa. Vauhdin kiihtyessä kyydissä oleva Vanessa (Jill Ireland) huolestuu myös, mutta vaikka renkaat huutavat ja ulvovat tiukoissa kurveissa tuskaansa, niin Jeff pitää päänsä melkoisen viileänä. Ratinvääntelystä näkee helposti, että on näitä kyseenalaisempia hurjasteluja tullut ennenkin touhuiltua, mutta samalla paljastuu jahtaajan sinnikkyys, sillä eipä tämä ole parin harhautusliikkeen jälkeen antamassa periksi. Jeff ilmeisesti katsoo parhaaksi pudottaa Vanessan kyydistä ennen kuin leikki ryöpsähtää liian vaaralliseksi ja kieltämättä arvaus melkoisen hyvin kohdilleen osuu, sillä seuraava kohtaaminen vanhan tutun kanssa sujuu toki tulisissa tunnelmissa, mutta hengeltään vähemmän lämpöisesti. Naureskeleva kaveri kiilailee eteen ja hymyillen lähettelee luodikkaita heippailuja Jeffin suuntaan. Tämä ei kuitenkaan jää suu auki hämmästyneenä väkivaltaista loppua vastaanottamaan, vaan tuskissaankin onnistuu lähettelemään useammankin tyypin tuonen virroille seikkailemaan liekkien juhlistaessa lähtöä. Vaikka Jeff itse ei aivan kuolon kuristuksessa olekaan, niin haavoittuminen on kuitenkin niinkin vakavaa luokkaa, että tajunta hipsaisee hetkiseksi hilpeämmille maille.
Tietoisuus alkaa palailla lyhyinä välähdyksinä, joiden seassa vilkahtelevat pätkät paremmista päivistä, mutta herääminen tylyyn todellisuuteen tapahtuu vankilassa, vieläpä siteisiin paketoituna. Siinäpä sitä olisi nykytilaa purtavaksi ja pähkäiltäväksi, kun aurinkoiset veneilypäivät pikaisesti vaihtuvat vallan harmaampiin sekä ankeampiin arkihetkiin. Asianajaja tulee juttelemaan ja kovin vaitonainen Jeff tahtoo pitää Vanessan tiukasti näiden selvittelyjen ja oikeuskäsittelyjen ulkopuolella. Pääajatuksena on kuitata koko kuolettava episodi itsepuolustukseksi ja katsoa, mihin selitys riittää. No, melkoisen tyynenä Jeff sellissään istuskelee, vaikka vankitovereilla tunteet tahtovat kovinkin kuohahdella. Vielä ei selvästikään ole otollinen hetki kuumapäisyydelle tai ainakaan millekään hätäilevälle hötkyilylle, vaan onkin oivaa aikaa mietiskellä, että miten vapauden koittaessa lähdetään niitä velkoja makselemaan.
Jeffin mietiskellessä monenmoista ja kaikenlaista, availlaan samalla katsojalle menneitä sattumuksia, sillä tiivis takaa-ajo ei oikein takaumille tilaisuutta antanut. Selväähän on, ettei Jeff itsekään mikään putipuhtoinen pulmunen ole, vaan hääräillyt hämärien heppujen palveluksessa, ja eräs taannoinen palkkamurha kovin mieltä edelleen tuntuu askarruttavan. Silloin tuli hetkisen verran harkittua ennen liipaisimen nykäisyä, kun taas sellitoveri neuvoo, että tällaisia pohtivan Jeffin olisi parasta antaa menneiden olla ja vaihtaa kokonaan alaa. Tapahtuneita ja tehtyjä vääryyksiä ei noin vain voi kuitenkaan lakaista olemattomiin, varsinkin, kun samaan aikaan muistoissa vielä toistuvat kauniit kuvat paidattomasta kirmailusta ja uiskentelusta paratiisimaisella rannalla. Eihän niistä ihan helposti tahdo päästää irti ja sehän tarkoittaisi samalla, että tiettyjen tyyppien tekoset jäisivät kunnolla kuittaamatta...
Puhtaalta pöydältä aloittaminen ei ole vapauden päivän koittaessa ensimmäisenä mielessä, vaan eipä hätiköity kostokaan ihan samalla hetkellä käynnisty. On ollut aikaa mietiskellä siirtoja ja toteutustapaakin, niin miksipä hyvää suunnitelmaa räpeltämällä pilaamaan? Tie vie kohti New Orleansia ja sielläkin tuttuja tapaillaan ja töitäkin olisi heti tarjolla, sillä eiväthän maailmasta nitistettävät lopu ja ammattimiehen palveluksille riittäisi kysyntää. Palkkaakin olisi luvassa kohtalaiseti, mutta eipä Jeff enää osaa tarjouksesta innostua, vaan on aika aloittaa henkilökohtaisempien kaunojen sekä seikkojen setviminen. Ensin pitää tietenkin jäljittää kohteet, mikä ei kummoiseltakaan haasteelta vaikuta, koska pian Jeff onkin jo pahat mielessään erästä autokilpailua tarkkailemassa. Sopinee sanoa, että aivan kaikki kuljettajat eivät tule ruutulippua näkemään, vaan leimuavaa loppua olisi näköpiirissä, eikä niinkään teknisestä murheesta johtuvaa keskeytystä. Nämä toimenpiteet ovat vasta ensimmäisiä askelia koston pitkällä polulla, ja niillähän Bronson on tottunut käpsyttelemään, eikä tälläkään kerralla tarvitse juurikaan harkita sitä anteeksiannon vaihtoehtoa, vaan varmoin ottein kuolontöitä toteuttelemaan lampsitaan hetkellisistä mietiskelyistä huolimatta.
Jos näitä elokuvan tarjoamia lähtökohtia, seuraavia käänteitä kujeineen ja käytössä olevine kovakouraisine keinovalikoimineen tahtoisi suoraviivaisemmin yhteen summailla, niin kaipa siitä helposti syntyisi mielikuva tehokkaasti tappavasta kostoretkestä, jossa sanat on sanottu ja on aika kaivella paukkuraudat tassuihin. Siinä mielessä Violent City lähteekin liikkeelle varsin mielekkäästi odotuksia nostatellen, ja muutenkin ensimmäinen puolisko tahtoo vihjailla, että vaikkei sentään mitään timanttisinta toimintaviihdettä saisikaan nähtäväkseen, niin joka tapauksessa ammattimiehet ovat asialla tarjoillen kovia kärhämiä ja tylyjä tuomioita. Siinä käsityksessä olen, että joidenkin mielestä teos onkin sulavaksi viilailtu kylmänviileä tappojahti edustaen onnistuneesti aikakauden eurooppalaista toiminnallista rikoselokuvaa. Sinänsä armottomat sedät välejään setvivät ja paikoin tavoitetaan hyvinkin hyytäviä hetkosia, joissa kyyneliä enemmän veri virtailee, mutta näistä muistettavammista tuokioista huolimatta kokonaisuutta ei lopulta saada sellaiseen muotoon, että tekisi mieli menoa kehaista napakaksi ja harkituksi suoritukseksi.
Mitä olen saman lajityypin teoksiin tutustunut, niin eihän kyse yleisesti ottaen mistään tauottomasta toiminnasta ole, eikä ongelma tässäkään tapauksessa ole siinä, että pitäisi räiskiä kohtauksesta toiseen. Useinhan hahmot juonitteluineen, suunnitelmineen ja henkilökohtaisine huolineen saavat runsaastikin tilaa, mihin suuntaan elokuvan jälkimmäinen puolisko ajautuukin. Voisi olettaa, että tarkoituksena on ollut pitää jonkinlaista salaisuuden verhoa rötöstelykerhon yllä mahdollisimman pitkään, sillä esimerkiksi Telly Savalas pääsee kunnolla kuviin vasta noin tunnin kohdilla. Eihän varmaan tavoitteena ole ollut mikään kutkutteleva kuvaus järjestäytyneen rikollisuuden sisäpiirin koukeroista, mutta melkoisen haahuileva ja hapuileva on lopputulos niiltä osin. Ei vain yksinkertaisesti jaksa kiinnostua näistä hämärähommista juuri lainkaan, vaan lähinnä harmittelee sitä, että Jeffin sinänsä suoraviivainen taival saa seurakseen ikävystyttävämpää joutokäyntiä, josta ei suuremmin jännitystä tai muutakaan viihdettä irtoile.
Elokuvahan julkaistiin ilmestyessään Yhdysvalloissa juuri Violent City nimellä, mikä on mielestäni sopivampi kuin myöhemmin kuvioihin tullut otsikko The Family. IMDB tietää kertoa, että vuonna 1973 teos sai uuden mittavankin kierroksen elokuvateattereissa, ja tuolloin The Godfather oli jo ehtinyt ilmestymään sekä menestymään. Triviaosastolla kerrotaankin, että pyrittiin rahastamaan palkitun mafiaelokuvan suosiolla vaihtamalla nimi samaan aihepiiriin vihjailevaksi ja jopa mukailemalla visuaalista ilmettä otsikoinnissa. Kurkkaamalla tuolloista mainosjulistetta voinee olettaa, että sellaista vaikutelmaa on tosiaan etsitty. Onhan noita kaikenlaisia rahastusyrityksiä elokuvamaailmassa esiintynyt, eikä tämä The Family -kuvio tosiaan ole mistään räikeimmästä päästä, eli eipä käy närästelemään ja ilmeisesti oli lähinnä levittäjän ajatus Yhdysvaltojen puolella vuosia myöhemmin markkinoida teosta hieman toisessa valossa, joten varsinaisten tekijöiden syntilistalle tuskin on syytä rapsauttaa yhtään mitään siihen liittyvää. Enemmän häiritsee se, ettei Violent City tosiaan ole kovin kummoinen noin "mafiatarinana", vaan niiltä osiltaan kohtalaisen puhditon, laimea ja vaisu. Räväkämpi jäljitys- ja kosto-osasto potkii paljon paremmin, ja voin kuvitella monen yllättyneen vähemmän iloisesti, jos on vuonna 1973 teatteriin erehtynyt toiveenaan nähdä kuumottelevaista mafiasaagaa. Eihän sekään elokuvasta huonoa tee, mutta vähän epätoivoista yritystä markkinoida lintua kalana on havaittavissa siinä touhussa.
Jos muuten versioista puhellaan, niin kun Violent City sai teatterikierroksensa Yhdysvalloissa, niin siitä lyhennettiin noin kahdeksan minuuttia. Kyseessä ei ollut mikään esimerkiksi väkivaltaiseen
sisältöön liittyvä sensuuritoimenpide, vaan lähinnä karsittiin keskustelupuolta. Levyjulkaisuissa onkin panostettu enemmän täyspitkään alkuperäiseen italialaiseen versioon ja niinpä Future Filmin kotimainen kiekko onkin kestoltaan (103:58) täysin leikkaamaton, mikä on ihan arvostettavaa. Katsojan on myös kohtalaisen helppo erotella ne kohtaukset, jotka päätyivät poistolistalle aikoinaan Yhdysvalloissa, sillä niitä ei dubattu englanniksi ja omalla levylläkin nämä sananvaihdot käydään italiaksi. Hiukanhan se toki häiritsee, kun yht'äkkiä kieli vaihtuu kesken kohtauksenkin, mutta syyt tosiaan helposti ymmärtää.
Ääh, tässä taitaa päästä jälleen käymään niin, että naputtelu on lipsahtamassa hiukkasen valitteluvoittoiseksi, ja elokuvasta syntyy ihan vääränlainen kuva. Itsehän siis siitä kohtalaisesti tykkäilen ja mielestäni uusintakynnyskin on melko matalalla, jos Bronsonin touhuja on innostunut seurailemaan. Kaipa kyse on siitä, että lopputulos olisi voinut olla tällä tekijäporukalla paljon kovempikin, eikä Violent City minusta kuulu ohjaajansa Sergio Solliman tiukimpien töiden joukkoon. No, sehän ei silti tarkoita, että hyvät hetket kokonaan uupuisivat, mistä todistaa jo varsin pätevä alkujahtikin. Jälkikäteen pohdiskellessa ehkä hieman turhankin tehokas sellainen, sillä vaikutelmaksi jää, että vähän valitettavasti parhaat paukut nähdään jo ensimetreillä, eikä vastaavaa mittavaa ja mallikasta vauhtijaksoa sittemmin enää onnistuta kyhäilemään kasaan. Ahtailla teillä tosiaan näyttävästi kaahaillaan sekä kolistellaan, ja mikäpä siinä, kun löytyy kykyä vääntää rattia ja paikallinen reittituntemuskin on erinomaista luokkaa. Kaasupolkimen kurittelu tiukoissa kurveissa onkin minusta vallan riemastuttavaa sekä nautinnollista seurailtavaa kotisohvan puolella, ja ilmoittaudunkin tällaisen tyylittelyn kannattajaksi. Uudemmissa elokuvissa tuntuu olevan usein valloillaan taipumus leikata takaa-ajot sekavaksi silpuksi, jossa on pikaista välähdystä milloin mistäkin. Itse en niissä pysty samassa mielessä loikkaamaan "kyytiin" kuin tällaisissa hieman maltillisemmin kasatuissa ja hallitummissa kaahausjaksoissa. Nätisti ja napakasti taltioitu kiihdyttely kohotteleekin toiveita ja on lupailevinaan, että tiukkaa taistoa on luvassa lisääkin, mutta niinpä vain vähintään loivaan laskusuuntaan toimintakäyrä siitä kääntyy.
Muutenkin avausminuutit muistuttelevat, että vähäsanaisuuskin voi olla paikoin hyvinkin myönteinen seikka noin toimintapuolen kannalta. Ensimmäisten kymmenen minuutin aikana ei paljoakaan turista, ja saakin keskittyä aivan muihin juttuihin ja heittäytyä kunnolla ärjyvien menopelien vietäväksi. Jos pikkuinen ennen oli kaikki paremmin -paasaus sallitaan, niin melko usein uudempia toimintaelokuvia seuraillessa tuntuu siltä, että niitä kuormitetaan ja rasitetaan kesken vauhtiosuuksienkin aivan turhaan joutavien jaarittelulla tai yleisellä selittämisellä, jota ilman monesti pärjättäisiin. Pahimmillaa puhutaan puhti miltei täysin pois jauhamalla lyhyiden potkupätkien välissä vähän kaikenlaista täyskuivaa höpötystä, josta ei katsomon puolella juurikaan osaa innostua. No, ehkei tätä nyt saa pelkästään uusien elokuvien synniksi väänneltyä ja käänneltyä, koska tavallaan Violent City on itsessään tiiviin ja tuikean alkunsa jälkeen kohtalainen ei näin! -esimerkki, mitä tulee jutustelujen ja toiminnan tasapainotteluun.
Joka tapauksessa katsoisin, että monelle toimintaa painottavalle elokuvalle olisi eduksi, jos niitä vuorosanoja karsittaisiin välillä rankallakin kädellä. Tietenkään ei tarvitse toiseenkaan ääripäähän heittäytyä, eli täysin tuppisuiksi tyyppejä vääntää, mutta esimerkiksi juuri Bronsonin, Clint Eastwoodin, Steve McQueenin ja kumppaneiden esittämien hahmojen juokosta löytyy paljonkin sellaisia kavereita, joita itse tykkään näissä kostoretkissä ja muissa koitoksissa seurailla. Tietynlainen hillintä onkin osa viehätystä näissä, eikä vain monestikaan viitsisi kuunnella jatkuvaa lörpöttelyä milloin mistäkin. Huulenheittoon panostavat toimintakomediat ja muut vastaavat toki erikseen, mutta yleisesti toivoisin enemmän toimintaosuuksia, joissa kuvat ja musiikki saavat vapaasti viedä hurmioon tai vaikka turmioon. Etenkin tässä elokuvassa niitä hetkiä toivoisi lisääkin, sillä musiikista vastaa Ennio Morricone ja kuvauksen hoitaa ammattitaidolla Aldo Toni. Saahan sitä kaikenlaista haikailla ja välillä niitä toiveitakin toteutuu, koska etenkin visuaalisesti Violent City on vähintään antoisaa ihmeteltävää.
Onhan elokuvalla toiminnallisemmassa mielessä toki avauskaahailujen jälkeenkin tarjottavaa, sillä Jeffin pitää muutamia tyyppejä posautella ajasta iäisyyteen, mutta näistäkin olisi mielestäni voinut vähän enemmänkin irrota, mitä tulee jännitykseen ja yleisestikin väkivaltatyylittelyyn. Mukaan saadaan toki myös asiallista askartelua ammattimiehen hääräillessä vaikkapa työkalupakkauksensa parissa, ja kyllähän sitä mieluusti katselee, kun kiväärit naksautellaan kokoon joissakin sekunneissa. Muistutellaanpa myös siitä, että saattaa valokuvauskin olla vaarallinen harrastus ja kohteiden valikoituessa väärin voivat ranteet yllättäen napsahdella kameraa pitelevältä. Näitä pienempiä vääntöjä ja välikohtauksia melko tasaiseen tahtiin matkalle mahtuu, mutta itse jään kaipaamaan muutamaa vähän laajempaa ja kovempaa rutistusta. Ireland toki hieman huvittavasti päivittelee, että miksi Bronsonin seurassa aina joutuu keskelle verta ja väkivaltaa, mutta tämän katsojan mielestä siihen osastoon olisi sopinut enemmänkin panostella. Lopettelussa toki on kalmaista ja tylyä tyylittelyä, joten sinänsä mallikkaasti viimeiset palikat laitetaan kohdilleen. Erityisesti sinne keskivaiheen molemmilla puolilla tapahtuvan herpaantumisen sekaan olisi piristykseksi kelvannut jokunen hurjempikin koitos, niin Violent City päätyisikin omallakin listalla lajityypissään jo astetta tiukempien teosten kerhoon, kun taas näillä osasilla saadaan aikaan perushyvää ja enimmäkseen viihdyttävää menoa ja mellastusta.
Vaikka Violent City onkin omalla kohdalla niitä harvemmin uusittuja teoksia Bronsonilta, niin siitä huolimatta pienoista kulahtamista on päässyt tapahtumaan, eivätkä karvat kohoile huippukohdissakaan enää ensivilkaisun tapaan. Ennen lopettelua voisi vielä yhdeksi plussaksi lätkäistä päälle nätit näkymät, sillä moneenkin otteeseen taustamaisemat ovat ihan kohdillaan. Toisella puoliskollakin veneillään vanhojen ruostuneiden hylkyjen lähistöllä ja saadaan metsäsamoilunkin kautta kaunista kuvaa, mutta hiukan harmittaa se, että niissä kohdissa jo toivoo muiden ruuvien kiristelyä ja saa seurailtavakseen tavallaan vähän löysempää lepsuilua. Läpi elokuvan on löydetty ilahduttavasti vaihtelevia ja upeitakin kuvauspaikkoja, joista silmäniloa riittää uusinnoillekin. Kuviltaan Violent City onkin melkeinpä alusta loppuun visuaalisesti ihanaista ihmeteltävää, vaikka ei mitään huikeita kamerakikkoja esittelekään. Tasaisen varmaa laatutyötä, josta erottuu edukseen vielä kourallinen loistavia otoksia, jotka maistuisivat entistäkin makeammilta, jos tarina rullailisi hiukkasen liukkaammin.
Visuaalisen puolen ansiosta ne tarinan puisevammat hetketkin ovat monesti helpommin sulateltavaa tavaraa, eivätkä vain rutikuivaa jauhamista. Niinpä sitä jäätävien jälleennäkemisten ja muiden kohtaamisten kautta lähdetään juonittelupuolta syventämään kera houkuttelevien tarjousten, jotka toisivat ja soisivat tukea, turvaa ja säännöllisen palkankin. Näitä juttuja kuunnellessa ja katsellessa kiinnostus kovasti karkailee katsomossa ja tahtoisi tokaista, että onhan niitä rikosperheiden vääntöjä paljonkin vetävämmin ruudulla esitelty. Kylkeen vielä tuupataan pieni annos melkoisen vaisua moraalipulmailua, eikä sekään mielestäni kokonaisuutta ole ylöspäin ainakaan merkittävästi kohottelemassa. Ensikatselun aikoihin olin muistaakseni sillä kannalla, että kohtalaisen kova Bronson-tykittely tämäkin on, mutta eipä voi mitään, että uusinnoilla napakan alun jälkeen tapahtuva haahuilu ja herpaantuminen alkaa uuvauttaa. Siitä huolimatta Violent City pysyy edelleen sarjassaan ihan hyvien joukossa, mutta olisihan näistä kuvioista vähän rajummankin repäisyn voinut kehitellä. Kaikkiaan kuitenkin parempi kuin vaikkapa viimeksi kommentoitu Mr. Majestyk tai samankaltaisiakin piirteitä esittelevä Cold Sweat, vaan onpa sitten niitä herkullisempiakin tapauksia melkoinen kasa edelle tunkemassa, mitä Bronsonin saavutuksiin tulee.
Violent City (1970) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti