"Ne kaksi polkua, jotka tulevat sydänmaalta, yhtyvät maatuneen tervahaudan vieressä lähellä Rimpilahden taloa. Toista polunhaaraa pitkin lähestyy mies reppu selässä. Hän on vanhahko mies, naamassa kunnioitettavan paljon ivallisia ryppyjä, koko olemuksessa valtava itsepäisyys, silmien ja suun tienoilla rajattoman itseluottamuksen piirre, kulmakarvojen kaaressa suuren viisauden tärkeä äkkikiveryys. Hän on Konsta Pylkkänen, mies, joka taitaa katsella asioita vähän laajemmasta näkökulmasta..."
Jokuhan voisi ihan syystäkin väittää, että eikös tästä sarjasta ja Veikko Huovisen kynäilemistä tarinoista jo tullut ihan riittävästi turistua, mutta olkoonpa tämä summailu nyt se kuuluisa kerta kiellon päälle. Ideana siis vähän jakaa jaksoja muutamaan laatuluokkaan, mutta ihan tarkkaa paremmuusjärjestystä en pysty tekemään, sillä melko lähekkäin liikuskellaan, mitä huvituksiin ja muihin kepposiin sekä kujeisiin tulee osien välillä. No, sen verran minunkin silmäni ja korvani eroja löytävät, että kolme parasta erottuu muusta massasta kohtalaisen selkeästi. Sitten jokunen tipahtelee luontevasti siihen keskisarjaan, joka ainakin kertakatseluna ihan mukavasti toimii, vaikkei miltään huumorin kultakaivokselta olisikaan louhittu. Pohjalle taas sakkautuu ja pakkautuu jälkijoukko, jonne päätyneet pikkuisen tökkivät jo ensimmäisellä ja todennäköisesti samalla ainokaiseksi jäävällä vilkaisulla. Oikeastaan yhdenkään jakson kohdalla ei ole mielestäni syytä aivan vimmaisiin ylistyksiin yltyä, mutta toisaalta taas saa myös jättää rankimmat lyttäilyt väliin, että siinä mielessä tasaisempaa taaperrusta ilman hienoja huippuja tai kurjimpia rotkoja. Yritän alla jaksojen kohdalla hiukan napakammin selvitellä, että mikä miellytteli ja närästeli, mutta tarkemmat perustelut löytyvät linkkien kautta, jos kiinnostaa jaarittelevaisempi sekä yksityiskohtaisempi pyörittely, jonka lomassa pilkistelee myös valikoituja näytepaloja kirjailijan kynästä.
"Taitavat olla pilkan miehiä, kun näkevät ulkomaailmalla oudon ilmiön. Metsäkö se kehittää sellaisen filosofian, että moni hyväkin asia on turhuus, suuri turhuus, että uudistukset maistuvat kovin kitkerälle, että ne herrat joskus näyttävät hölmöläiskansalta, ne viisaat, lukeneet herrat. Metsästäkö ovat imeneet sellaisen ennakkoluuloisuuden, vanhoillisuuden... Mutta metsäkö on antanut sellaisen terveen vaiston nauraa oikein metsäläisnaurua, tuollaista pihkanhajuista, kun joku aate kohahtaa maailman huhhailijoiden päähän, joku iso ismi, tai "kun lahopökkelöä veistetähän, tänne lastut lentelevät". - Ympäristö muovaa ihmismielen muotteihinsa, ja onhan sitä Suomessa ympäristöä, pimeää puskikkoa, jos valoista vaaranhuippuakin..."
Yleisemmin sanoisin sarjasta vielä, että kaikkien jaksojen kohdalla ohjaajana toimii Pauli Virtanen, joka osallistuu myös käsikirjoitusten muokkailuun. Muuten televisiosovitusten tekijät hiukan vaihtelevat jaksojen välillä. Osaa näyttelijöistä nähdään useammassakin jaksossa eri rooleissa, mutta poikkeuksena kuvioon on Heikki Kinnunen, sillä hän esiintyy kaikissa kymmenessä osassa Huovishenkenä, eli eräänlaisena kertojana, joka pikkuisen arvuuttelee ja kaipa kantaakin silloin tällöin ottaa. Mielestäni Kinnunen on paikoin osassaan varsin riemastuttava Huovisen mietelmiä pyöritellessään ja muutenkin tuntuu saavan homman hengestä helposti kiinni, mikä ei aivan kaikilta esiintyjiltä tunnu yhtä sulavasti sujuvan. Kuten sarjan nimikin kertoo, niin on päädytty poimimaan tarinoita Huovisen lyhyiden erikoisten joukosta, jotka useimmin vaihtelevat tekstimuodossa pituudeltaan viiden ja kymmenen sivun välillä. Näistä käännellyt jaksot taas kellottelevat siten, että lyhykäisin jokusen sekunnin yli 20 minuuttia ja mittavin taas runsaat 26 minuuttia. Loput sitten luontevasti siihen väliin. Kun kaikki kymmenen lasketaan yhteen, niin saadaan summaksi vähäsen vajaat neljä tuntia televisioviihdykettä, tarkemmin lausuttuna 229 minuuttia Huovis-huumoria.
Vaikka lyhyiden juttujen parissa puuhaillaankin, niin mielestäni tuotannon tätä laitaa on kuitenkin sarjan tekijöiden toimesta pöyhitty ihan kiitettävästi, mitä tulee aihevalintoihin, sillä monenmoista jutunjuurta ja erikoista ihmisvipeltäjää kuviin saadaan. Samoin alkuperäistarinat on poimittu melkoisen pitkältä aikaväliltä, sillä varhaisin on kirjailijan vuonna 1950 ilmestyneeltä esikoisteokselta, kun taas tuorein tapaus ilmestyi kirjakauppoihin runsaat kolme vuosikymmentä myöhemmin, eli 1982. Huomautan myös, että silmäilin hiukan mainittua esikoista, josta löytyy sellainen mukava ja muutenkin maistuva juttu kuin Maailman menoa on katseltava vähän laajemmasta näkökulmasta..., jossa monien tykkäilemä Konsta Pylkkänen ottaa käsittääkseni ensiaskeliaan. Muutenkin tämä 18-sivuinen tarina sisältää siinä määrin tyypillistä ja mehukasta, vaikkakin paikoin kirpakan kyynistäkin Huovis-huumoria, että päätinpä siitä sarjasummailun piristykseksi nappailla muutaman näytteen, eli tämän tekstin yhteydessä nähtävät lainailut. Naputellaanpa näistä jaksoista ja teksteistä siis vielä pikkuisen ja aloittelen parhaimmasta päästä.
"Sillä Konsta oli seurannut sanomalehdistä maailman tapahtumia valppain, epäluuloisin silmin. Olihan ollut aikaa, kun 54 vuotta oli vanhana poikana elellyt. Työpäivän päätyttyä hänellä oli ollut tapana myös tutkia kahta kirjaa, jotka hän oli kerran huutokaupasta ostanut. Toinen oli maantieto ja toinen luonnonoppi.Näiden kirjojen avulla hän oli muodostanut omalaatuisen käsityksen maailmanjärjestyksestä ja oppinut seuraamaan ihmisten tohinoita vähän niin kuin kauempaa ja ylempää."
Kärkikolmikko olkoonpa vaikka tällainen:
Viinankätkijä (jakso 4)
Huovinen kirjoitteli tarinan alkujaan vuonna 1969 ilmestyneeseen kokoelmaansa Mikäpä tässä ja tosiaan televisioon se päätyi 1980-luvun puolivälissä, kuten muutkin sarjan jaksot. Alkuminuutit/-sivut tutustuttavat katsojan (ja lukijankin) Vesa-Matti Loirin esittämään nuorehkoon mieheen, joka yllättäen lähtee setänsä (Martti Kainulainen) kanssa automatkalle pohjoista kohti. Ilmari näkee reissussa tilaisuuden tutustua Timppaan, jonka kanssa välit ovat vieraantuneet ja kenties sedän tuleva perintökin on osaltaan motivoimassa Ilmaria mukaan. Ensimmäiset kilometrit vielä tutkitaan hiukan arastellenkin toisen mielipiteitä, kunnes setä vähitellen johdattaa jutustelut kirkkaisiin ja tummempiinkin viinaksiin, mikä hyvinkin nuoremmalle osapuolelle kelpaa. Voisikin sanoa, että yhteinen sävel löytyy sitä kautta ilman minkäänlaisia tuskia. Ilmarin ilo ja mielenkiinto vain kohoaa, kun aletaan tehdä useammassakin kaupassa kosteita ostoksia ja kanniskellaan kiliseviä kasseja takakoppaan. Millainen riehakas ryypiskelyrupeama tien päässä vielä odottaakaan, oivoi sentään! No, Ilmari saa varautua yllätykseen, jos toiseenkin, sillä sedällä on aikomuksena hieman avata ja valotella, että millaisten ajatusten ja periaatteiden mukaan harvalukuinen viinankätkijöiden joukko maallista taivallustaan suorittaa...
Ehkei tätä tarinaa sentään voi miksikään aivan ylivoimaiseksi ja kiistattomaksi ykköseksi kruunailla, mutta jos parhain pitää joukosta poimia, niin Viinankätkijä ainakin ensimmäisen katselukierroksen kärkipaikan lunastelee listaltani. Yhtenä syynä on se, että tässä koitoksessa yhdistyvät ihmisepelien eriskummalliset oikkuilut ja kirjailijan piikitteleväisetkin piruilut hyvinkin huvittavaksi 24-minuuttiseksi. Sinänsä vinkeä reissu pysyy hallussa, eikä pääse karkailemaan miksikään käsittämättömäksi torveloinniksi. No, pohjoisen näkymiä olisi enemmänkin voinut väläytellä ja tietyissä paikoissa revitellä riehakkaamminkin, mutta näinkin kokonaisuus pysyy nautittavana. Sitä helpottaa matkatovereita esittävien Loirin ja Kainulaisen jouhevasti sujuva sanailu sekä muukin yhteistyö. Tietysti Kinnunen käväisee silloin tällöin virnuilemassa väleihin ja tuuppimassa miekkosten matkaa osaltaan eteenpäin. Lisäksi kotimaan hieman ylisuojelevaisia ja hysteerisiäkin piirteitä etenkin kirjoitusaikana sisältänyt alkoholipolitiikka saa osakseen osuvaakin ivaa, mutta ilman, että aivan alkoholin ilosanomaa ylistelemään tarvitsisi lähteä huuruisten ja mielipuolisten ryyppäjäisten kautta. Kuten sanottua, sopivassa suhteessa yhtä sekä toistakin ainesosaa ja paketointikin toimii tämän katsojan mielestä.
"No se on tuo ihminen tavallisen pirteä mekanikko, kun sitä pitää kaikki reistata. Sitä voisi olla soma tarkkailla, minä aika mielelläni naureskelen semmosille touhunmiehille. Ne kieppuu kuin kärppä kivirauniossa, ne vaalipuhujat, massanlietsojat ja lahkolaishumut. Tavallaan minusta on ne mukavampia kuin sirkuspellet. Minä olen aina tykännyt heistä..."
Kahden juopon joulu (jakso 10)
Juopottelevaisista joulujuhlijoista Huovinen kirjoitteli vuonna 1976 kokoelmassa Ronttosaurus ja jos tuossa hetki sitten joutomaita kohti huristeltiin, niin harvaan asutuilla seuduilla tälläkin kerralla viihdytään. Tarinassa ei Huovishengen lisäksi nähdä kuin pari muuta hahmoa, eli hylätyissä mökeissä elelevät ystävykset Iivari (Martti Kainulainen) ja Aatu (Martti Pennanen), jotka ovat vuosia sitten valinneet vähän vaikeamman elämänpolun kuljettavakseen. Talot, tavarat ja läheisetkin on tullut käytännössä alkoholin alttarille tarjottua kurkun siemaillessa kyltymättömänä juomaa humalluttavaa. Siinä missä edellisessä retkeilyssä samaisen Kainulaisen esittämä Timppa aineita arvokkaita säästeli ja piilotteli kaukaisiin korpikätköihin, niin nyt kulautellaan ilman isompaa huolta huomisesta. Kumpikin herroista mökkeröissään valmistautuu viettämään jouluaattoa hoitaen askareet arkiset pois jaloista ennen illanvieton nauruja ja riemua. Paketeista paljastuu raikasta ja ravitsevaa juotavaa sekä myös maukasta makkaraa, eli mikäpä siinä on istuskella ja rupatella maailmanmenosta ja omasta paikasta kaikessa myllerryksessä...
Tämä 24 minuuttiin muokkailtu tarina valikoitui lopulta televisiosarjan päätökseksi, ja sellaiseksi se minusta ihan hyvin sopiikin. Hivenen apeissa merkeissä lähdetään liikkeelle, sillä hautausmaalla Kinnusen esittämä Huovishenki tepastelee syntyjä syviä sanaillen. Voisi taas olla liioittelua väittää jakson tunnelmia ilon sinfonioita tavoitteleviksi, mutta eihän tässä minnekään surkuttelun suohon sännätä tai muutenkaan jutustelua voivotteluvoittoiseksi väännellä. Kaverusten kohtalaisen kovia elämänpolkuja hiukkasen siistitään televisioversion puolella, mutta virheet ja koetut kolhut tuodaan kuitenkin esille. Loppupuolella taas liitellään samasta novellikokoelmasta päänsärkyisen palokärjen saagaa luontevasti mukaan kaverusten pähkäillessä sopeutumisen mielekkyyttä vaiko sen oman tien jääräpäistä taaperrusta vaikeuksia vastaan. Viimeisillä minuuteilla kädet toisten harteilla hyvinkin uhmakkaasti julistetaan, että näillä mennään loppuun saakka ja kyllähän se sellainen sydäntä lämmittää ja hymyäkin kasvoille suo, sillä eihän tässäkään millään tosikkomaisen vakavalla mielenlaadulla olla elämänvalintoja mietiskelemässä. Meneepä siinä kertojakin aivan sanattomaksi ja viimeinen puheenvuoro jää pitämättä. Näyttää siis siltä, että kahden kärki omalla listalla koostuu eniten alkoholin ympärillä pyörivistä tarinoista, mitä sarjalla on tarjottavanaan. Puolustuksekseni sanoisin, ettei se nyt ihan sentään siitä johdu, että viina kiinnostaisi niin pirusti, että huhhuh, vaan näissä molemmissa on mukana minuun vetoavaa oman pikkuisen hullunkurisen ja kivikkoisenkin polun kuljeskelua erikoisten heppusten toimesta. Siinä sivussa esiintyy myös kivaa kaveruutta ja kirjailijan viljelemä pikkuisen mustana tuikahteleva huumorikin pääsee oikeuksiinsa.
"Sitten mies aloittaa puheensa. Hän on taitava työssään, korottaa ääntään asian tärkeyden mukaan jopa karjumiseksi, maalailee kauniita kuvia, vuodattaa kyyneleitä, käyttää vertauksia ja raamatunlauseita taitavasti antaen niille erittäin yksilöllisen tulkinnan omilla aivoillaan. Hän heiluttelee käsiään, voivottelee ja kiihtyy. Eikä hänen julistuksensa ole lohdullista, vaan se on tuhon ennustelua suruttomille ihmisille, jotka mammonassa ja irstaisuudessa piehtaroivat."
Ammattimainen puolueenhaukkuja (jakso 6)
Lähdemateriaali tämän tarinan tarjoamalle tiukkasävyiselle ja hieman äristeleväisen muristelevaiselle ruodinnalle löytyy Huovisen vuonna 1973 ilmestyneestä kokoelmasta Rasvamaksa. Alkuun Kinnunen Huovishenkenä pohjustelee päähenkilön motiiveja kertoilemalla, millainen kurimus vatsaa vääntävä nälkä saattaa olla, mutta niinpä vain neuvokas kaveri keinot keksii, vaikkei työhaluja juuri olisikaan. Kaupungissa valmiita pöytiä kyllä riittää, kunhan vain tietää, miten niihin pääsee oikeaan aikaan livahtamaan ja antimista monine herkkuineen nautiskelemaan. Erkki Saarelan esittämä Väinö Kirsikkala onkin tällaisten koitosten ammattimainen osaaja, ja hänen erikoisalanaan on kiihdytellä tuttaviaan koville kierroksille johdattelemalla keskusteluja kohti Suomen poliittisten puolueiden ongelmia ja maan epäkohdista yleensäkin jutustelemalla. Aina hän onnistuu venäyttämään pikkuisen tulisetkin juttutuokiot niinkin mittaviksi, että kyllähän sinne sekaan saadaan masun kurnimista hyvinkin hillitsevä ateria mahtumaan ja parhaassa tapauksessa kattavat kotiinviemisetkin kainaloon. Tämä näytelmä tarjoaa parikin esimerkkiä Kirsikkalan kyvyistä ja taidoista. Mikä kenenkin mieltä sattuu risomaan ja riepomaan, niin siihen väliin Väinö tahtoo terävän kielensä tunkea.
Hyvinhän siinä 23 minuutin ajan huvitusta hykerreltäväksi saa, kun Kirsikkala velmuilevasti virnuillen ennalta hahmottelemaansa käsikirjoitusta toteuttaa ja hymyillen seurailee, miten juttukaverilla alkaa puheenparsi tuimemmaksi taipua ja sävykin taitaa tulistua, eikä päreiden palaminen välttämättä ole kovin kaukana kulmien takana. Kahden kiihdytettyyn mieleentilaan johdatellun miekkosen osia oivasti hoitelevat Esko Nikkari ja Ismo Kallio, sillä kumpaisenkin kimpaantumista ja palopuheita on kiva katsella sekä kuunnella. Paasauskädet kohoilevat ja juttua riittää mukavasti, vaikkakin välillä pitää sitä vatsaosastoakin ruokkia, että puhtia riittää puhua ongelmakohdat auki ja selviksi. Kiivaiden keskustelujen tuoksinnasta pääsee Huovishenkikin unohtumaan hiukkasen taustalle, mutta eipä se tässä jaksossa juurikaan haittaa, sillä pääkolmikolla on homma pitkälti hanskassa. Kyllähän kertoja toki jakson tyypilliseen tapaansa pienoisesti piruillen paketoi. Väittäisin, että Huovinen oman versionsa puolella hiukkasen ilkeämmin pistelee sanoja paperille, mutta eivät erot erityisen räikeitä ole, eikä kirjassakaan hahmoja minnekään silmittömään raivoon ajeta, vaikka rankemmin lyttäilläänkin poliitikkojen osaamista ja tavoitteita. Näiltähän osin jutut ovat hieman vanhenneita ymmärrettävistä syistä nykysilmin nähtynä, mutta tästä huolimatta hupia tosiaan sopivasti irtoilee.
"Ja se kun on vähän epämukava asento, niin se veri valuu ihmisen aivoihin sillä hetkellä. Vaan kun toiset on luotu kestävämmäksi eri asioita vasten kuin toiset, niin se nyt käy niin kavalasti, että toisilla ei pää kestäkään, vaan siellä ne langanohuet verisuonet ratkeilevat ja paha veri pääsee valtoimena kohisemaan aivo-ontelossa. Ja ne semmoiset alkavat katsella kulmainsa alta ympärilleen ja hypistellä sormiaan ja ryhtyvät salakähmäiseen elontoimintaan. Onhan siitä historiassa esimerkit, monenmoiset suurtiktaattorit ja somat sähisijät. Mikäpä se oli muu se päivällinen hyppelijä."
Kivat keskisarjalaiset kertakatseluun:
Unimuristelun vaivaukset ja salaperäiset seikat aiheekseen nappaava jakso on lähtöisin Huovisen varhaistuotannosta, sillä tämä tarina julkaistiin luettavaksi jo vuonna 1950 kirjailijan esikoisteoksessa Hirri, jolta ei sarjan lähdemateriaaliksi olekaan muita juttuja kelpuutettu. Kalseana ja harmaana loppusyksyisenä iltapäivänä pari miekkosta järveä moottoriveneellä ylittää ja kohta työtoverit ovatkin jo yöpaikkaansa etsiytymässä. Nuorempi tyyppi (Ville Sandqvist) toimii harjoittelijana kokeneemman agronomin (Martti Pennanen) apuna ja ruokapöydän kautta olisi kaksikon tarkoituksena levolle vetäytyä. Sattuupa olemaan niin, että talossa on makuutila rajallinen, joten vierekkäin päädytään pötköttämään, mikä omat pulmansa mukanaan tuo, koska Pennasen esittämä vanhempi mies sattuu olemaan kova kuorsaaja, ja ilmeisesti apulainen on jo ainakin yhden illan pitkälti vailla unia viettänyt samoista syistä johtuen. Sänkykaverin aloittaessa jo varhain tutun häiriöääntelyn, niin alkaa toisella olla vitsit vähissä. Sydänyön tunteina mietitäänkin syntyjä syviä ja kaikenlaiset katalatkin ratkaisut pääsevät väsyneessä päässä vierailemaan.
Jälleen sopii siis sanoa, että vaihtelevasti elelyä ja ihmisten erilaisia oikkuja tiiraillaan näiden tarinatuokioisten puitteissa. Pauli Virtanen ja kumppanit ovat yöllisestä rohinasta tekaisseet 23 minuuttiin venähtävän jakson ja kyllähän se ne hyvätkin hetkensä sisältää, eikä mitään isompia tylsyystiloja tarvitse tuskailla, mutta minusta Huovinen pureutuu asian ytimeen terävämmin tuuppiessaan nuorta heppua pimeiden tuntien unettomuuden hermoraunioisuutta kohti. Kirjan sivuilla sanat sinkoilevatkin sujuvammin, sillä minusta Sandqvist ei ole ihan luontevin osassaan ja koko väsyneisyyden kurimus pääsee sitä kautta jäämään hiukkasen vaisuksi viihteeksi. Jos laimeudesta puhellaan, niin sitä osittain edustaa myös pärisevä päätös television puolella, sillä kohtalaisen lässysti aamuöinen möykkä ja meteli kameroiden eteen lavastellaan. Eihän kirjassakaan mitään maailmanlopun kaaosta maalailla, mutta väittäisin, että hiukan enemmän olisi voinut epäilemättä rajallisella televisiobudjetillakin yrittää. Minusta alkuperäinen versio vie siis selvähkön voiton, mutta ihan mielellään uudemman tulkinnankin tutkiskelee.
"Siinä sitä tosiaan oli rahvasta, oli lättäjalkaa ja pallisilmää, rampaa ja rujoa, leipäsutta ja pesukarhua, useansorttista hunteloa ja turistia.Mutta eikö piru kuitenkin jonkin rinta siinä pörhistynyt koppavaan asentoon ja pääpahanen alkanut suunnitella, että tässä ollaan väkilailla älykkäitä uskonasioissa ja kyvykkäitä johtamaan satamiljoonaisia väkijoukkoja ihanteelliseen olotilaan. Eikä sitten uskottu, vaikka oli koko ajanlaskun halki tapella nahisteltu, ei antanut arvo periksi tunnustaa, että turhat on rimpuilut ja että se on maailman ohjaksissa semmonen pappa, jotta puhumatta paras, kerta kaikkiaan. Se kun on joillakin tuli hännän alla, että jotakin isoa ja mahtavaa tässä...hä-hä-hä! Se kun harvempi malttaa katsella asioita laajemmasta näkökulmasta..."
Rauhanjuna (jakso 5)
Siinä missä yläpuolelta löytyvä sarjan toinen kuorsaileva jaksonen on lähtöisin Huovisen ensimmäiseltä julkaistulta lyhyiden erikoisten kokoelmalta ja siinä samalla vanhin juttu näiden televisiointien joukossa, niin Rauhanjuna taas on mukaan päätyneistä tuorein tapaus, sillä se ilmestyi vuoden 1982 kokoelmalla Ympäristöministeri muutama vuosi ennen jaksojen ensiesityksiä. Veikko Tiitisen esittämä Matti puhelee pirtissään vaimolleen, että pitäisi poiketa kylille puukauppoja viimeistelemään, ilmeisesti aikomuksenaan ottaa hieman ennakkoa hankintakaupasta ja kenties juomavarastojakin täydennellä, josta Liisa huomautteleekin, että taitaa jälkimmäinen se oikea syy reissulle olla. Joka tapauksessa miekkonen matkaan lähtee, mutta vähän yllättäen uudet ja omituisetkin aatokset lähtevät päätä täyttelemään, sillä puufirman konttorilla puheeksi tulee paikkakunnalla pysähtyvä rauhanjuna. Sepä se tahtoo kovin Mattia mietityttää, että mikähän ihme mahtaa pääajatuksena olla, ja pitäähän sitä lauantaina lähteä ihmettelemään, miten taiteilijajoukko yrittää rauhan maan päälle palauttaa ja sotaisat sydämet rauhoittaa...
Joidenkin jaksojen kohdalla ohjaajana ja osittain televisiosovitusten kirjoittajana toiminut Virtanen on lähtenyt rohkeammin erkanemaan Huovisen versioista ja Rauhanjuna on yksi näkyvimmistä poikkeamista omien polkujen suuntaan, mitä en osaa ollenkaan tuomittavana seikkana pitää. Kirjailija tuntuu tässä tarinassa kohdistavan ivailua enemmän jokseenkin ponnettomien rauhanvetoomusten suuntaan, kun taas Huovishenki jo avauspuheenvuorossaan pohdiskellen pyörittelee ihmisotuksen taipumusta toistaa taistelujaan. Huovinen on useinkin ottanut nämä sotaisat aiheet käsiteltäväkseen lyhyemmissä ja mittavammissakin teoksissaan, mutta minusta Rauhanjuna on häneltä vähän lepsu huitaisu siinä joukossa, ja lähinnä jää vähän sellainen maku suuhun, että haihattelevaiset rauhanprojektit kynäilijää närästyttivät, mistä piti pikkuisen piruilla. Samassa novellikokoelmassahan on lisää sävyltään vastaavaa juttua kiinnostuneille. Minusta siis on ihan hyvä ajatus korvata tätä kirjan töksähtelevämpää hassuttelua vähän vakavammillakin sävyillä ja paristakin kohdasta kepeyttä selkeästi karsitaan. Lopettelurupattelussaan Huovishenki taas vallan hirmustuu hekumoimaan ihmissielun synkistä sopukoista löytyvillä kauheuksilla. Onhan siinä pienoista kontrastia toisten torkahdellessa rauhassa, kun kertoja samaan aikaan paasailee raastetusta lihasta, survotuista suolista ja kärvennetyistä silmistä. Ehkei Rauhanjuna ole mitään naurattavinta antia sarjassa sinänsä, sillä tosiaan piikikkäämmin pyrkii pistelemään, mutta parempaa puoliskoa kuitenkin ja tosiaan ihan mielenkiintoisesti kehittelee Huovisen alkuperäistä juttua 23 minuutin mittaisessa ruutuversioinnissa.
"On sanottu, "ettei pidä lyötyä lyödä", ja kohtuuskin sanoi, että miesparka oli saanut rangaistusta kerrakseen, mutta kun se niin rennosti heitti volttia ja oli niin veitikkamaisen näköinen, niin pitihän sille humulle nauraa vieläkin. Sitä paitsi olihan se äsken taivaaseen lähdössä ja seurakuntansa olisi jättänyt tuulen, tulvan ja liekkien sekaan. Eikä sekään ole oikein...ainakaan heikäläisestä."
Potkukelkka ja patiini (jakso 7)
Suuren maailman sodat tuhansine ja miljoonine uhreineen sekä suunnattomine kärsimyksineen vaihtuvat pienimuotoisempaan ja henkilökohtaisempaan parisuhteen sisäiseen vääntöön, kun menneiden vuosisatojen laskiaisriehaa vietetään. Muuten televisiosarjassa pitäydytään kohtalaisen lähellä ilmestymisajan nykypäiviä, mutta vuoden 1967 kokoelmasta Lyhyitä erikoisia napattu kertomus vie 1900-luvun alkuvuosille. Eipä sillä, että tämä kisailu nokitteluineen olisi juuri siihen aikakauteen sidottu, vaan eiköhän se toistu muodossa ja toisessa näinä päivinäkin. Eli eli talvikautta vietetään ja useampikin kyläläinen aikoo suuntailla Haukelan kartanoon juhlimaan ja jutustelemaan. Tähän joukkoon kuuluvat myös Alice (Kristiina Elstelä) ja Hannu (Juha Muje), mutta hepä eivät aio hevoskyydillä perille pinkaista, vaan Hannu luottaa jalkoihinsa, kun taas Alice valitsee menopelikseen raskaan potkukelkan. Mitä siitä sitten seuraakaan, lähtee pikkuhiljaa avautumaan. Toinen tietysti kevyestikin viilettelee kelkkansa avulla alamäissä karkuun, mutta kunhan ylämäki tulee vastaan, niin jalkavoimiinsa luottava onkin voitolla, eikä matkakaveria tietysti auteta, vaan pilkkaillen ja ilkkuen ohi kirmaillaan!
Kovasta kilpailusta ja rankasta riuhtomisesta huolimatta päästään Haukelaan, jossa erilaisia luonteenpiirteitä silmäillään. Siinä missä Hannu viihtyy harmittomamman jutustelun parissa, alkaa Alice innostumaan, kun päästään paasailemaan kamalista sairauksista ja muista visvaisista vitsauksista. Taannoin totesinkin, että onhan noita kaikenlaisia karmeita ilmaisuja tullut kuultua, eli eivät nämä mätäiset jorinat sen suuremmin pääse hätkäyttämään tai järkyttämään. No, eipä toisaalta pääse väkinäisyyskään väsäyttämään, vaan jutuissa säilyy kivasti pilkahteleva virne. Kestokin on sarjan lyhyempää laitaa, eli noin 21 minuuttia, jonka kyllä vilkaisee ilman ikävystymisen ilmaantumista. Mainittakoon kuitenkin, että kyllähän sitä paikoin miettii, että kuuluisikohan juttu kenties siltikin alempaan laatuluokkaan, mutta minusta plussaa puskee, kunhan loppuun ehditään. Kaikkiaan hyväntuulisen arkista myrskyilyä ja myllerrystä Potkukelkka ja patiini väläyttelee ja kaiken käärii sopivan sopuiseen päätökseen, mikä niitä muristelevampia mietteitä pyyhkii osaltaan pois. Etenkin, kun Heikki Kinnunen näitä kiistoja, kinoja ja kisoja lopulta lämpöisen pirullisesti tiivistelee.
"Oikeastaan jotakuinkin säälin ja nolouden vallassa oli seurattu miehen hyppyä, mutta kun se alkoi kömpiä siitä ylös aivan terveen näköisenä, niin todettiin, että sattumalla oli tietty arvonsa huvituksen tuottajana. Eikä riemulle tahtonut määrää löytyä, sillä somasti tähyili avaruusmatkailija ympäristöään, ikään kuin miettien, että eikö täällä tämän kummempaa."
Vähemmän kiinnostusta ja riemua herättelevä jälkijoukko:
Oravanmetsästäjän sihteeri (jakso 1)
Sanottakoon heti alkuun niin, että kyllähän tämä koko sarjan avaus tuntui ensinäkemällä pikkuisen pirteämmältä, mutta kun nyt on runsaat kaksi kuukautta kulahtanut, niin mielikuvat ovat nitkahdelleet hivenen laimeampaan ja tympivämpään suuntaan, koska tosiaan lopulta melko moni jakso meni hauskuudessa miltei heittämällä ohi. Eipä sillä, että Oravanmetsästäjän sihteeri kasan kehnoin olisi, mutta Huovis-huumorin parhaisiin tai edes ihan kivoihin hetkiin ei näillä jutuilla ylletä. Vika ei mielestäni ole ainoastaan televisioversion sovittelijoissa, vaan väittäisin, ettei kirjailija itsekään ollut lainkaan parhaimmillaan kynäillessään vuonna 1963 ilmestynyttä järjestyksessä toista novellikokoelmaansa, eli kyseessä siis Kuikka. Tässä tarinassa vastavalmistunutta nuorta naista pohjoisen korvet kutsuvat, koska hän kiinnostuu kovasti näkemästään lehti-ilmoituksesta, jossa kuulutellaan sihteeriä oravanmetsästäjän erämaamökkeröön kirjanpitohommat hoitamaan. No, Else-Maj Pontoppidan (Anne Nielsen) tarttuu rohkeasti mieltä kutkuttelevaan eriskummalliseen tarjoukseen, ja onkin kohta viilettämässä junalla ja muilla menopeleillä kohti määränpäätä hämärää...
"Kun mies on ulkona, päästellään sisällä täyttä naurua, sillä onhan jo nähty, mikä tämä otus on miehiään. On huomattu, että se on nyt kuin soiva metso, ei kuule eikä näe mitään."
Perillä paikka eikä miekkonenkaan oikein vastaa haavekuvia, mutta kunhan kotvanen ja toinen yhdessä vietetään, niin osoittautuupa Vilho Hunter (Esko Hukkanen) ihan mukavaksi seuramieheksi. Arki kirjanpitotoimineen rullaileekin mukavasti päivien viiletellessä, mutta sitten alkaa Vilholle ilmaantua poltetta lähteä isommalle kylälle tarvikereissuun. Kunhan sieltä matkaan napattuja kiliseviä sekä kosteita tuomisia aletaan kulauttelemaan, niin kaverista paljastuu nopsaan vähän ikävämpi puoli, mikä laittaa Else-Majn mietiskelemään koko pestinsä innostavuutta... Samalla tavalla se into katsomon puolellakin hukkuu Vilhon töpeksiessä ja ehdotellessa vähän mitä sattuu tökeröä, kunhan on roimasti rohkaisujuomaa naukkailtu. Jos taas tahtoisi touhua hulivilimäisen rellestyksen kannalta katsella, niin valitettavasti varsin vaisua tämä sekoileva sössötys siinäkin mielessä sattuu olemaan, joten viihdyttävyyden suhteen ollaan keskinkertaisen taaperruksen teillä. Avaus on samalla sarjan mittavin jakso 26 minuutin kestollaan, eivätkä ne kaikki onneksi kuivaa kurjailua ole, vaan varovaista hymystelyäkin saadaan aikaiseksi, mutta siitä huolimatta en näe syytä huikeisiin hehkutuksiin. Tuntuukin lähinnä siltä, että Huovisen vähän löysää pohjoista hassuttelua on jokseenkin puolihuolimattomasti soviteltu televisioruutuun, mikä ei korvia karmaisevia riemunkiljahduksia herättele.
"Siellä etelämpänä juhlikoot ja hurrailkoot. Onhan se nähty, että aikaihmiset riehaantuvat sakilla käsiään taputtamaan pöljille puheille ja seremoonioille. Hän kun kerran oli Lentuan järvellä rannankeruussa ja yhtenä iltana makaili moniaan talon pihassa, niin alkoipa talon radiosta kuulua kerrallisen tiktaattorin puhe. Ei hän kieltä ymmärtänyt, vaan sen hän kuuli, että ihmiset räpyttivät sille käsiään.
Vaan sattuipa niin mukavasti, että juuri samaan aikaan talon lehmä oli rannassa juomassa ja oli vedessä mahaansa myöten. Lehmäpä kiepasi häntänsä ylös ja rätkäytteli veteen melkoiset rieskat. Niin hän jo arveli että paremminkin somaa lätinää tuo ja että ihmeen ihanasti sointuvat yhteen molemmat läiskytykset."
Erään murhan motiivit (jakso 8)
Edellisen kanssa suunnilleen samalla laatutasolla taiteilee jaksokokoelman ainokainen oikeusjuttu, mikä ei valitettavasti yksinään riitä takaamaan, että samainen sepustus erinomaisen ja poikkeuksellisen pirteä olisi, vaan ennemmin pienimuotoista lässähdystä olisi tarjolla. Omalaatuisuutta silti on havaittavissa, mutta sepä ei vielä tarkoita, että pisteitä parhaita tahtoisi jaella. Kirjallisessa muodossa nämä vähäsen vinksahtaneet tuomaroinnit, murhailut ja perhepiinailut ilmestyivät vuonna 1969 kokoelmassa Mikäpä tässä, jota ei valitettavasti omasta kirjahyllystä toistaiseksi löydy, mutta niinpä vain esimerkiksi vuoden 2005 Bakulainen pahvala sisältää kymmenisen näyteviipaletta senkin sisuksista, esimerkkinä vaikkapa aiemmin kehuskeltu Viinankätkijä. Siispä siis ei sekään täysin vieraaksi sanailuksi ole jäänyt ja oman otoksen perusteella sanoisin opuksen sisältävän sitä pirullista pilkettä herättelevää tummemman huumorin tuiketta. Tavallaan Erään murhan motiivit onkin hyvä esimerkki hiukkasen aroilla asioilla huvittelusta, mutta toisaalta taas ei erityisen onnistunut, jos laatua mittaillaan naurujen määrillä, koska sekä Huovisen versio että uudempi televisiosovitus tahtovat töksähdellä melkein lähdöstä maaliin.
Juttu nytkähtelee liikkeelle, kun aviomiehensä murhasta syytettyä naista kuljetellaan oikeuteen kuultavaksi. Siinä suhteessa homma vaikuttaa selvältä, ettei tämä pyrikään tekostaan peittelemään, mutta nyt tahdotaankin perehtyä ja pureutua niihin motiiveihin. Erityisesti Martti Pennasen esittämä tuomari on erinomaisen innokas kuulemaan toistuvista kaltoinkohteluista, vähättelyistä ja halveksumisista, mitkä tekivät vähitellen yhteisestä perhe-elämästä painajaista, jonka lopussa murha odotteli. Takaumien kautta näitä kummallisia episodeja saa silmäiltäväkseen, ja yrittäähän tollosti toikkaroivaa ja ilkeästi ivailevaa miekkosta esittävä Vesa Vierikko sinänsä energisesti revitellä, mutta näiden touhujen huvittavuus on silti kohtalaisen nihkeää. Vähän tuntuu siltä, että hiukkasen synkeähköstä aiheesta yritetään kovin toistaitoisesti tehdä kepeää hassuttelua, eikä lopputulos oikein missään vaiheessa saa kunnolla vauhtia keräiltyä. Viimeinen pisara löytyy lopulta vaikka sitten liimautuneiden spagettipötkylöiden kautta, vaan silti laihaksi jää anti kaikkiaan, eikä Huovishenkikään toilailuja saa hiipuneen hiilloksensa edessä kovinkaan hymyilyttävään muotoon käänneltyä. Tuomarin karjahtelut sekä sekalaiset riehaantumiset taas ovat väkinäisempää osastoa, mikä ei lainkaan kokonaisuuden viihdyttävyyttä ole nostamassa. No, en usko, että edes tarinan ilmestyessä 1960-luvun lopulla se olisi suuremmin mieliä pahoitellut tai edes iltakupposta saanut väärään kurkkuun hörppäisemään. Jälkeen jää vain vaikutelma, että valittu aihe toteutustapansa kanssa saavat yrityksen näyttämään melko selvältä ohilaukaukselta. Mistään rasittavasta pöllöilystä ei niinkään ole mielestäni kyse, kunhan vähän tympeämpää tyhmistelyä 22 minuutin verran parilla pilkahduksella piristettynä.
"Ja siitä hän on ihan varma, että hänen päänsä kyllä kestää siinä ala-asennossakin ja kestää se Rimpilahden Artunkin nuppi sekä muidenkin vanhan kansan ukkojen, mutta noista nuoremmista ratsinalijoijista ei ole taikaa. Lakkoa lakon perään ja atomia, siitäkö se maailma viisastuu..."
Hyvät ystävykset (jakso 9)
Jos tahtoisi vieläkin laatutasoja mittailla edelliseen kahteen vertailtuna, niin suunnilleen samoissa liikuskellaan ja syytkin ovat jokseenkin samat, koska sinänsä lupaavat lähtökohdat käännellään vähemmän kiinnostaviksi puuhiksi ja huvituksetkin ovat vähän niin ja näin menon lähestyessä ennemmin huihai-hutelointia. Kiristyneisiin väleihin ajautuneiden naapurusten sovittelevainen ja ylisteleväinenkin tapaaminen napattiin televisiosovitusta varten Huovisen toiselta novellikokoelmalta, eli kyseessä siis on samainen vuoden 1963 Kuikka, joka pitää sisällään sarjan avausjaksonkin alkuperäistarinan. Vieläkään en ole kaikkia kirjan sisältämiä juttuja lukaissut, mutta edelleen pidän kiinni käsityksestäni, ettei Huovinen tuolloin ihan terävimmillään tai hauskimmillaan ollut. Sinänsä kiehtovia juttuja kyllä, mutta tahtovat vain jäädä pikkuisen tyhjänpäiväisiksi, ja se onkin melkoisen sopiva sana tätä televisioversiotakin summailemaan. Ilmeisesti eläväisemmän tulkinnan puolella on tahdottu lisäillä pahaenteisyyttä musiikin ja hiukkasen houreisten näkymien kautta tarinan alkuun, mutta kaikkiaan räyhät, rähinät ja riehat jäävät paitsioon, kun kierrokset kohoilevat ystävien ylistellessä toistensa parhaita puolia.
Voihan olla, että moni muu lukija ja miksei katsojakin saa tästä kaverusten kehuskelevaisesta höpöttelystä enemmänkin irti, mutta itse olen sillä kannalla, että tämä 22-minuuttinen edustaa ehdottomasti sarjan vaisuinta ja laimeinta laitaa. Lähtökohtana siis on, että naapuruksina elelee pari kohtalaisen selvästi varallisuuden suhteen poikkeavaa perhettä. Aidan kummallakin puolella pojat tekevät kolttosiaan, ja toisen talon isäntä tuntee melkoisen piston rintamuksessaan, kun nuorukainen on porkkanoita pihistellyt. Siispä siis lakki kourassa pyytelemään tihutöitä anteeksi. Välillä vuoropuhelu yltyy hyvinkin hurmoshenkiseksi, mutta enpä valitettavasti itse siitä onnistu nappaamaan kiinni, vaan nämä jauhamiset eivät suurempia tuntemuksia tai oikeastaan hymähdyksiäkään saa aikaan. Sinänsä onkin pienoinen harmi, että järjestyksessä yhdeksäs jakso valikoitui sattuneesta syystä omalla kohdalla viimeiseksi ja jätti jokseenkin lattean jälkimaun sarjalle, sillä Huovishenkikään ei kohtaamista summaillessaan oikein tunnu intoutuvan jutustellessaan maailman kauneuksista ja ihmisten hyvyydestä. Lämpöisiä ajatuksia, mutta vähäsen viileää toteutusta. No, sarjan varsinainen päätös, eli Kahden juopon joulu, taas tarjoaa kolkompaa ja kylmempää kuvaa, mutta on silti tunteikkaampi ja monessakin mielessä osuvampi lopettelu hommalle. Onhan se tietysti ihan oma valinta, että menee jaksojen paikkoja vaihtelemaan, mutta Hyvät ystävykset kuuluu mielestäni selkeästi kolmen heikoimman porukkaan.
"Hänestä kun tuntui, että se joskus tympääntyi siihen junnailemiseen, nuori mies, ja se rytkäytti tahallaan kampea, ja silloin syöksähtivät miesparvet toistensa niskaan ja syntyi niitä kansannousuja ja mellakoita, eli joku tulivuori sylkäisi maan sisusnesteitä tai syntyi niitä maanjäristyksiä."
Jutta Grahnin mies (jakso 3)
Heikommista hömpötyksistä puhellessa on mielestäni osuvaa tämän sarjan yhteydessä nostaa esille Jutta Grahnin mies, jonka itse nimeäisin kehnoimmaksi viritelmäksi. Se on löydetty vuoden 1973 kokoelmalta Rasvamaksa, joka pitää sisällään mielestäni roimasti riemukkaampaa sanailua, eli eipä kyse ole siitä, että Pauli Virtanen ja kumppanit olisivat jonkin Huovisen huumoritimantin onnistuneet kelvottomaksi keplottelemaan, vaan kummankin version puolella keskinkertaisuuksissa monesti liikutaan. Sen verran kuitenkin merkkailisin kirjailijan eduksi, että tekstimuodossa juttu toimii edes pykälää paremmin, kun taas ruudun puolella melkoisen väsähtäneeltä vitsinväännöltä vaikuttaa. Kaipa tässäkin hiukkasen erilaista ihmismielten hullunkurista kohtaamista ajetaan takaa, mutta jos toteutus ontuu pahasti lattean ja väkinäisenkin vitsailun puolelle, niin eipä minusta sinänsä kiva perusidea paljoakaan pelasta. Tavallaan onkin hyvä, että tämä kestoltaan 20 minuuttiin yltävä jakso on myös sarjan lyhykäisin, sillä tympeähköä turinaa kyllä saa siinäkin ajassa ihan riittävän kerta-annoksen.
Kolme kaverusta siis törmää yhteen ja yksi heistä, eli Jutta Grahn on naimisiin päätynyt, mutta mies on jäänyt mysteeriksi ystäville. No, rempseä Jutta kysäisee kaverinsa yllätyskahville, niin pääsevät miehenkin tapaamaan, ja sehän toisille sopii, sillä uteliaisuus voimakkaana mielessä polttelee. Kunhan päästään asunnolle, niin hiukkasen muita ihmetyttää, kun mies hihitellen livahtaa ovelta teilleen, eikä millään tahdo näyttäytyä. Entistä omituisemmaksi homma menee kaverin huudellessa puolituhmia juttujaan sängyn alta vieraiden pöyristellessä. Toistuessaan tämä rivouksien huutelu on katsojan kannalta kohtalaisen unettavaa seurailtavaa ja alatyylisiä lässytyksiään länkyttävä Rikhard käy lopun lähestyessä hyvinkin tylsistyttäväksi tapaukseksi, vaikka kai sitten on olevinaan hyvinkin hilpeä poikkeus tavalliseen tallaajaan vertaillessa. No, tämäpä ei näin soviteltuna ihan putkeen mene, vaan jutun pääajatuskin vähäsen haalistuu turhuuksia turistessa. Tekstiversio siis hoitaa kuviot napakammin ja kaipa myös huvittavammin. Vähän keskinkertaisen avausjakson ja kehnomman kolmannen osan jälkeen sitä jo tuumailin, että mahtaako vallan surkea sarja olla kyseessä, mutta onneksi niitä paljoltikin parempia pätkiäkin alkoi löytyä.
"Kuinka ollakaan, tuo päivällinen tapaus oli ärsyttänyt ja kiihottanut tavattomasti hänen ajatuksenjuoksuaan. Hän kun tavallaan vihasi noita maailmanrannan sätkyukkoja, joilla oli ainainen polte ja hinku ohjailla maailman menoa mitä suurellisemmin. Se kun on muutamilla sellainen rauhattomuus verissä, että niiden täytyisi vaikuttaa tämän maailman menoon enempi kuin toisten. - Mikä se on se veljeskunta...?
Kohahti nyt Konstalle päähän iso ihmishalveksunta ja pirtin pöydän ääressä juoda hönötellessään hän katseli asioita vähän laajemmasta näkökulmasta, kuten häntä miellytti tällaisissa tilanteissa sanoa. Seuraavasti hän oli asiat ajatellut:
Sillä häntä kun totta vieköön korpesi, että kun rauhan mies puskee töitä, niin sillä aikaa muutamat kiertävät joutilaina ja niillä on mieliteko parannella ja uudistella joka paikkaa ja johtaa kansoja muka suurelliseen hyötyyn. Ja sillä varjolla härnäilevät kansat vihaisiksi toisilleen ja hankkivat suursotia, ne tiplomaatit, tiktaattorit ja paraatinpitäjät. Ja hän on koettanut keksiä järkisyyn niiden vaelluksille ja ajatellut vähän muitakin asioita."
Yleisesti voisin silti sanoa, ettei näiden parhaiden kohdallakaan päästä mihinkään huutonaurua tai muuta hulvattomampaa höröttelyä herättelevään olotilaan, mutta minusta kuitenkin hyvin ja ihan riittävästi huvittavia juttuja kaivellaan esille ihmiselelyn erikoisuuksista ja omituisuuksista. Ainakin ennakko-odotukset ylittyivät urakan edetessä melko nopsasti, sillä jokseenkin nihkeästi näitäkin tuokioisia lähdin kesäkuun toisella puoliskolla ihmettelemään. Saipa siinä samalla hyvän tekosyyn lukaista vähän valikoiden Huovisen tarinoita uudelleen ja pariin minulle tuntemattomaankin juttuun motivaation tutustua, minkä myötä taas piti tietenkin kirjahyllyäkin kasvatella, eli kaipa siinäkin suhteessa voisin projektin ihan onnistuneeksi ja varsin antoisaksikin rupeamaksi ruksitella. Kymmenen lyhykäisen jakson puitteissa on melkoisen mahdotonta antaa kunnolla kattavaa vilkaisua Huovisen runsaaseen novellituotantoon, mutta yritystä kyllä löytyy esitellä toisistaan poikkeavia juttuja.
Samoin voisin huomauttaa, että kirjailijan tuotannosta löytyy myös huomattavasti hurjempia, oudompia ja ennen kaikkea hauskempiakin tapauksia tutkailtavaksi, koska ainakin minusta sarjaan on lähdemateriaaliksi valikoitunut muutamakin keskinkertaisempi huitaisu. No, jälleen on varmaan kyse niistä erilaisista mieltymyksistäkin, eli ehkei siitä enempää paasailua. Paikoitellen valittelevan summauksen aikana on luultavasti selvinnyt, että minusta kokonaisuus on kovin kaukana puhtaasta parhaudesta, mutta siitä huolimatta parin kuukauden jaksolle jaettu rupeama myönteisenä kokemuksena kirjattakoon, mikä myös osaltaan innostaa paneutumaan lisää Huovisen juttuihin. Sitä urakkaa sitten riittääkin sekä kirjahyllyn että levykokoelman puolella, ja luulisin, että moni niistä potkii paremmin kuin tämä sarja, eli toiveita ainakin riittää, kunhan oiva aika ilmenee. Ennen tulevia turinoita annan loppusanat kirjailijalle itselleen, eli vilkaistaanpa, miten Konsta yrittää pähkäillä ja summailla ihmisen osaa maan päällä ja että miltä kaikki ihmeellisyys, kummallisuus ja nurinkurisuus näyttääkään, kun asioita vähän laajemmasta näkökulmasta katsellaan...itkeäkö vai nauraa...?
"Pirtin sänkyyn uupui totuudenetsijä Konsta, ja viinahöyryjen mukana kieppui pois konstantiinilainen maailmanjärjestelmä, jolla oli loppujen lopuksi se vika, että "minä" oli siinä keskipisteenä, kuten niin monesti muulloinkin.Kaikki kiersi, Konstan sänky uhkaavin kääntein, maapallo, levoton veri ihmissuonissa, solulimakin lehtivihreähiukkasineen suoritti rotaatioliikettä hyvän- ja pahantiedon puussa. Miten kiertelivät ja elivät suuria arvoituksia kätkevät, tuntemattomat virukset, geeniyhdistelmät, elektronit tai voimat, joista ei mitään tiedetty...Eikö elämä ollutkin kuin valtavan suuri sanaristikkotehtävä. Kun sai suurella vaivalla vaakasuoran rivin mieleisekseen, niin pystysuora ei ratkennut, ei sukupolvienkaan kovalla työllä. Rivillä 1949 vaakasuoraan oli arvoitus "sopuisa yhteiskuntaelämä" ja vieressä "hyvä kansantalous", mutta pystysuoraan oli "kateus, ahdasmielisyys, epäluuloisuus, suvaitsemattomuus, sodat, pimeys, pimeys...musta arvoitus".Miksi oli keksitty tämä vaikea "lintu vai kala" leikki? Eikä kukaan sanonut, että "nyt polttaa". - Jospa kaiken keksijällä oli käsittämättömän laupeutensa ja selittämättömän armonsa lisäksi annos omalaatuista huumoria ja mieltymys laajamittaiseen tilannekomiikkaan, jolle ihmisjärjellä voi nauraa ainoastaan perin väkinäisesti..."
Huovisen lyhyet erikoiset (1986) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti