Max

Beethovenin kuolaisten kommellusten katselu-urakka tuli viimein valmiiksi vähän aikaa sitten vuoden 2014 aarreseikkailulla Beethoven's Treasure Tail, mutta eipä tässä ole aikomuksena vieroittautua koiraelokuvien maailmasta, vaan uutta vaikkakin toistaiseksi huomattavasti lyhyempää elokuvasarjaa pitäisi käynnistellä. Samantapaisesti ytimekkäästi ja vieläkin lyhyemmin nimetty Max tosin taitaa tarjoilla katsojilleen vähän vakavampaa tarinaa purtavaksi pöräytysten, hermoille käyvien koiruuksien ja kevythenkisten materiaalituhojen sijaan. Tämä tietysti on käytännössä pelkkää plussaa, koska harvemmin nuo täysin harmittomiksi tarkoitetut ja vailla järkeä vouhottavat hauvahassuilut ovat kovinkaan säväyttävää elämystä saaneet syntymään.

Ennen aloittelua tekijät tiedottelevat lyhyesti tekstimuodossa taustaa tarinalleen, eli Yhdysvaltojen armeija on ensimmäisestä maailmansodasta lähtien käyttänyt sotilaiden rinnalla tarkasti koulutettuja sotakoiria, eikä sodankäynnin kehittyminen ole näitä taistelukentiltä kokonaan poistanut, vaan kerrotaan, että Irakissa ja Afganistanissa on ollut mukana yli 3000 koulutettua koiraa. Kamera kuljetteleekin katsojan Kandahariin, Afganistaniin, jossa osana yksikköä toimii Kyle Wincott (Robbie Amell) Max-koiransa kanssa ja kaksikon päätarkoitus on auttaa asekätköjen löytämisessä. Maxin tarkka kuono vainuaakin piilotettuja tappovälineitä niinkin tehokkaasti, että tehtäviä on lisätty. Kaikki eivät kuitenkaan ole tuloksiin täysin tyytyväisiä, sillä löytöpaikoilta otetuissa kuvissa ja myöhemmin kirjoitetuissa raporteissa vaikuttaa olevan eroa napattujen aseiden määrien suhteen. Seuraavalla etsintäreissulla vastassa onkin väijytys, jonka seurauksena Kylen Teksasissa asuvalle perheelle lähdetään viemään surullisia uutisia.

Angelinassa asuvat vanhemmat sekä pikkuveli ovat jo valmiiksi hankalassa tilanteessa, sillä nuorempi Justin (Josh Wiggins) ei juuri halua näyttää kunnioitusta isänsä Rayn (Thomas Haden Church) tai isoveljensä armeijaurille, vaan kyynisesti vitsaillen vähättelee heidän pyrkimyksiään ja saavutuksiaan. Justin onkin kiinnostuneempi peleistä, huveista ja hieman kyseenalaisistakin ansaintakeinoista kuin isän tarjoamasta kesätyöstä, johon suhtautuu lähinnä halveksuen. Onkin melko selvää, että perhe joutuu aiempaakin pahempaan paikkaan, kun tieto Kylen menehtymisestä tulee perille ja suuri suru alkaa ottaa valtaa.

Murheen ja lohduttomuuden kyljessä kaukaisilta mailta tulee muutakin Wincottien elämään, sillä Maxia aikoinaan pentuna kouluttanut upseeri tahtoo tuoda koiran kirkkoon viimeisille hyvästeille ja heti näkee, että side on edelleen vahva ja nelijalkainen ystävä ikävöi ja itkee muiden mukana. Pahasti järkyttynyt Max vaikuttaa rauhoittuvan Justinin rinnalla heti ensikohtaamisella kuin vaistoen jotakin Kylesta muistuttavaa, mutta tarkoitus ei ole jäädä, vaan matka jatkuu kohti sotakoirien koulutuskeskusta. Eipä kuitenkaan mene pitkää aikaa, kun tukikohdasta tulee tietoa, että Max on joutumassa lopetettavaksi, koska on aivan liian stressaantunut, eikä siedä enää yllättäviä kovia ääniä ja lisäksi koira katsotaan vaaralliseksi taustansa takia. Hetken harkinnan jälkeen perhe päättää antaa kovia kokeneelle Maxille uuden mahdollisuuden ja kodin.

Melko nopeasti selviää, ettei kyse ole helpoimmasta adoptiokoirasta ja sopeutuminen vaatii sitoutumista sekä panostusta oman mukavuuden kustannuksella. Alkuun Maxiin hyvinkin nihkeästi suhtautuva Justin alkaa huomaamaan vaivihkaa positiivisiakin puolia koiratouhussa, sillä tutustumisen jälkeen Max vaikuttaa hyvinkin luotettavalta ystävältä ja lisäksi koulutuksessa tahtoisi auttaa kaverin taitava ja sanavalmis serkku Carmen (Mia Xitlali), jonka kanssa Justin alkaakin viettää mielellään kesäisiä päiviä. Maxin kanssa samoilla taistelukentillä tallustellut heppu tekee myös paluuta vanhoihin maisemiin, mutta hänelläpä on mielessään luihumpia juttuja, jotka lopulta saattavat koko Wincottien perheen plus lähipiirin vakavaan vaaraan, sillä laiton asekauppa ei kerää ympärilleen mitään reilujen ja kivojen kaverien kerhoa.

Positiivista on kuitenkin, ettei Afganistanin jälkeen lähdetä kotikulmilla vyöryttämään ja painottamaan heti uutta vaaraa ja toimintaa päälle, vaan haavoittuneet saavat aikaa toipua koettelemuksistaan. Justinin ja Maxin vähän vaikeista lähtökohdista käynnistyvä ystävyys, hylkiön leiman hylkääminen ja rohkeutta kysyvät valinnat tuovat paikoin mieleen kotimaisen vanhemman televisiotuotannon Susikoira Roi ja onhan vastaavia kasvutarinoita toki muitakin. Max kuitenkin esittää tarinansa ja hahmojen hankaluudet sen verran tunteikkaasti ja todentuntuisessti, että kun vapaus ja viihde vastaan vastuu ja velvollisuudet käyvät piinaamaan Justinia, niin kyllä siitä katsomon puolellakin välittää ja on pakko myöntää, ettei tämäkään katselutuokio aivan kuivin silmin edennyt.

Max ei murheellisemmista käänteistään tai ajoittaisesta itkuisuudestaan huolimatta ole mikään raskas pala katsottavaksi, vaan huumoria löytyy myös, vaikka elokuva noin yleisesti olisikin hengeltään draamapainotteinen. Kavereiden kesken väännetään vitsiä ja piruillaan, mutta siitä kiittelisin, ettei tule mitään kiirettä ja hoppua vaihtaa pakolliseen väkinäiseen pelleilyyn heti hiemaan raskaampien kohtausten perään ilmapiirin keventämiseksi. Oikeastaan Max toimii ajoittain päinvastaisesti, kuten vaikkapa tummasävyisen häkkikohtauksen aikana antaen mahdollisuuden murehtia mukana. Aivan täysin ilman hienoisia ylilyöntejä ei selvitä ja silloin tällöin sorrutaan vähemmän luonteviin pönötyksiin tai alleviivattuihin avautumisiin, joita ei ehkä tässäkään elokuvassa olisi tarvinnut niin paljoa käytellä. Kokonaisuutena Max on kuitenkin hyvällä maulla hoidettu hiljaisiakin hetkiä hyödyntäen, eivätkä ne heikommat herkistelytkään sentään mitään yökkäilykohtauksia käynnistele.

Elokuvan viimeinen kolmannes alkaa mennä selkeästi seikkailun ja toiminnan suuntaan, jolloin metsäiset, kallioiset ja jokiset maastot antavat haastetta sekä nättiä taustaa näille touhuille. Esimakua vauhdista ja vaarasta saadaan varhaisemmin pyörätemppujen parissa ja parhaimmillaan pitkin kivikkoisia polkuja kiidetäänkin kiitettävästi. Lopun lähestyessä myös sekalaisen pahisporukan ruutuaika lisääntyy ja jos vanhoja kirjoituksia muistelen, niin monien vastaavaan suuntaan lähtevien perhe-elokuvien kohdalla olen muristellut liiallisesta tai irrallisesta ilkeilystä. Tähän tarinaan kovemmat otteet ja luodit sulautuvat paremmin, koska homma tosiaan laitetaan taistelukentillä liikkeelle ja taustalla on myös Wincottin perheen miespuolisten otusten itselleen ja toisilleen asettamat toiveet ja paineet aseiden sekä armeijan parissa.

Viimeiset välienselvittelyt eivät ole Maxin sooloilua, vaan Justinille ja kavereille löytyy myös vastusta ja vaaraa, ja onhan Ray-isäkin toiminnassa mukana räiskyttelemässä reippaasti revolverillaan. Siinä mielessä työjako menee vähän vanhanaikaisesti, että Carmen lähetetään hakemaan apua ja Pamela-äidin (Lauren Graham) vastuu on muutenkin kotirintaman puolella. Näistäkään en tosin katselun aikana onnistunut kehittelemään mitään suunnatonta närästelyä tai mielipahaa, mutta hieman yllätti Carmenin poistaminen pikkuisen töksähtäen. Pahikset ovat toki pohjimmiltaan melko häikäilemättömiä tyyppejä, mutta pienet plussat merkkaisin siitäkin, että edesmenneen veljen lurjuskaverille on sentään vaivauduttu kirjoittamaan vähän niitä hairahduksia selittäviä taustoja sekä inhimillisiä piirteitä, eikä vain hutkittu kasaan ihmishirviötä helpoksi vihattavaksi.

Koiraelokuvien sarjassa Max onkin omassa hyllyssä ainakin toistaiseksi pienoinen harvinaisuus ja poikkeus hauvahassutusten massasta, eikä ainoastaan vakavampien sävyjensä ansiosta, sillä löytyyhän näitä kyyneltuotantoa kasvattavia tarinoita sieltä varmaan vähintään parin kourallisen verran. Sekään ei aivan ainutlaatuinen seikka ole, että koirakaverin vieressä kulkeminen kannustaa myös nuoret sankarit kasvuun, mutta kun joukkoon lisäillään Maxin erikoisala ja se, että omiin silmiin tökeröimpien tunteilujen ylilyöntejä tietoisesti vältellään, tekee elokuvasta pikkuisen muutakin kuin vain tavallisen ja tympivän tallustelijan lajissaan. Voi olla, että päätekijöiden kirjavat ansioluettelot toimivat teoksen eduksi, kun ei pohjalla entuudestaan ole kymmentä automaattiohjauksella sarjatuotettua koirahömpötystä.

Ohjaaja-kirjoittaja Boaz Yakinin filmografiaan mahtuu lajityyppiä monenmoista, etenkin jos huomioidaan myös teokset, joissa hän on toiminut tuottajan ominaisuudessa. Hän on kirjoittanut tummia sävyjäkin sisältäviä toimintarymistelyjä esimerkiksi Clint Eastwoodille ja Dolph Lundgrenille sekä ollut tuottamassa verta, häijyilyä tai tuskaa arastelemattomia Hostel-elokuvia. Omat ohjaukset taas taitavat kallistua lievästi voimakkaammin draaman, romantiikan ja perheystävällisten juttujen puolelle ja tähän laitaan Max tietysti kuuluu myös, sillä lähtökohdista ja synkemmistä hetkistä huolimatta kuvasto ja tarinan yleinen rankkuus ovat varttuneemmille lapsille sopivia, eikä kotimainen 12 vuoden ikäsuositus ole lainkaan huonosti heitetty. Kantta tutkimalla voi jälleen todeta jännästi hajontaa Pohjoismaiden välillä, kun Norjassa suositus on 9, Ruotsissa 11 ja Tanskassa 15 vuotta. No, kaipa näissä vanhempien harkinnalla on myös merkitystä, mutta ilmeisesti tällainenkin kohtalaisen siistitty perhe-elokuva voi osua luokitteluperusteisiin monella tapaa.

Myös elokuvan toiselta kirjoittajalta Sheldon Lettichilta löytyy taustaa 1980- ja 1990-lukujen kovaotteisimpien juttujen parista ja vielä Yakinia vahvemmin toimintaelokuviin painottuen. Lettichilla onkin ollut pitkään jatkunutta yhteistyötä Jean-Claude Van Dammen kanssa, sillä näitä teoksia löytyy kolmelta eri vuosikymmeneltä, vaikka kokonaismäärä ei mikään hirmuisen suuri olekaan. Lettichin filmografiassa Max näyttääkin ainakin nopealla vilkaisulla eräänlaiselta outolinnulta ja mahdollisesti tulossa olevien projektien perusteella vaikuttaa siltä, että paluu tiukempien tappelujuttujen armottomaan menoon kiinnostaa kaveria enemmän.

Nimikkokoira ansaitsee ehdottomasti kehut ja vaikuttaa varsin pätevältä esiintyjältä moniin kollegoihinsa verrattuna. Levyltä löytyvä lyhyehkö dokumentti tosin kertoo, että Maxin osan eteen teki kaikkiaan kuusi eri hauvaa hommia, mutta joukossa oli kuitenkin yksi pääkoira, jolle annettiin suurin osa roolista muiden tehdessä enimmäkseen tietynlaisia kykyjä vaativia erikoisjuttuja, kuten esimerkiksi nopeita jahteja. Silmissä ei siis ole vikaa, jos Max välillä vaikuttaa vipeltävän hieman vetreämmin tai ilmeissä ja olemuksessa on pienoisia muutoksia. Vaikka näitä "stunthauvoja" sieltä täältä sattuisi huomaamaan, niin väittäisin, etteivät ne häiritsevästi käy rikkomaan elokuvakokemusta.

Sijaisuuksista huolimatta isoin kiitos komeista koiraotoksista kuulunee päävastuussa olleelle Carlos-nimiselle kaverille. Selvästi on pystytty taltioimaan pidempiäkin ottoja, herkkiin hetkiin saatu hyviä ilmeitä ja kaikenlaisia tempputaitoja kieltämättä löytyy. Lisäksi Carlos ja toki myös muut Maxin osassa haukahtelevat koiruudet tuntuvat olevan hyvin mukana menossa, eikä näytä siltä, että jostakin on vain tempaistu eläintähti kameroiden eteen ja siitä sitten yritetään pikaisilla leikkauksilla sekä tehostetaian avulla kyhäillä kasaan jotakin aidonoloista. Onkin erittäin mukava huomata, että tyyppien välillä vaikuttaisi olevan todellista yhteyttä, mikä on noin tarinan ja tunteiden kannalta oleellista, koska Max kuitenkin pyrkii muuhunkin kuin vain huvittamaan katsojaa tassullisella toilauksia.

Elokuvan ilmestymisen aikoihin annetussa haastattelussa ohjaaja Yakin kertookin, että oikean koiran löytämiseen panostettiin, sillä muuten elokuva epäilemättä epäonnistuisi. Lisäksi piti huomioida muitakin ominaisuuksia kuin pelkät taidot suorittaa tiettyjä tehtäviä, ja kuten elokuvastakin voi huomata, niin tunteita ilmaisevat silmät olivat myös tavoitteena. Yakin mainitsee myös, miten Carlos oli hieman kapinallisuuteen taipuva yksilö, joka saattoi harjoituksissa hoitaa hommat niin sanotusti sovitusti, mutta kameroiden käydessä puuhaillakin aivan jotakin muuta. Tällainen on toki eläinelokuvien tekijöille tuttua pulmaa, mutta Yakin kuitenkin kertoo, ettei koiratähden ailahteleva käytös aiheuttanut pelkästään huolta ja murhetta, vaan näitä yllätyksellisiä improvisointeja päätyi valmiiseen teokseen.

"Yakin knew his fictional tale of a military service dog in war-torn Afghanistan, despondent after the death of his Marine handler, would ring true with the highly intelligent Belgian Malinois breed increasingly used by the military and police. When it comes to filmmaking, though, the problem is that the breed often features black eye markings not conducive to the camera.

"The eyes are where the emotions are," Yakin says. "It would be like acting with sunglasses on.""

"Animal coordinator Mark Forbes found Carlos, named after Vietnam War sniper Carlos Hathcock, on a Kentucky farm after a nationwide search. He stood out with his unique light face markings, focused personality and "true charisma," Yakin says.

"The only problem was that Carlos was very temperamental. But (the trainers) felt they could work with him," Yakin says. "We based the character Max on Carlos. When you see Max onscreen, 80% of the time it's Carlos.""

"Four other Belgian Malinois dogs had their facial features carefully dyed to resemble and assist, each one with his own specialty. Jagger served as the main understudy. Dude specialized in jumping, Pilot in knocking people down and play-fighting. Pax was used for running shots and "happens to be good at showing his teeth," says Mathlide de Cagny of Birds & Animals Unlimited, who trained the dogs with O.J. Knighten."

Mikään virheistä vapaa täysosuma Max ei ole, mutta melkoisen mukavasti ja tyydyttävästi palikat kasaillaan. Pahistelukaan ei tosiaan karkaa käsistä ja vie kaikkea huomiota, vaan kaveruksilla on muutakin yhteistä aikaa ystävystymiseen ja se ainakin ajoittain koskettelee katsomon puolellakin. Maxin seikkailut eivät yhteen kertaan jääneet, koska pari vuotta myöhemmin ilmestyi Max 2: White House Hero, jonka itse ostin samalla kuin ensimmäisen. Siihen liittyen on jossakin määrin perusteltuja huolia, että tapahtuu samanlainen laatunotkahdus ja hyvien juttujen tärveleminen kuin elokuvien Marley & Me ja Marley & Me: The Puppy Years kohdalla. Näissä näyttäisi nimittäin olevan yhdenmukaisuuksia tai ainakin kansi viestittelee siihen suuntaan, ettei jatkossa enää niinkään herkistellen eheydytä, vaan kenties tarjoillaan toiminnallisempaa kohkauskomediaa ja aivan kuin Marley-elokuvissa, niin tutut hahmot vaihdetaan käytännössä kokonaan ja samalla myös tilalle tekijät, joilla sattuu olemaan aiempia näyttöjä kohtalaisen kehnoistakin koko perheen pöhköhupailuista. Odotukset eivät siis sen suhteen ole mitenkään mahtavat, mutta tulee katsottua ajallaan ja varmaan kommentoituakin pikkuisen. No, vaikka jatko olisikin sitä pökäleosastoa, niin Max kuitenkin ansaitsee vahvat suositukset ainakin koiraelokuvien ystäville.

Max (2015)