Kivalla koirakuvakoosteella aloitellaan ja kun alkutekstit on saatu jaloista pois, niin ensimmäistä pentukesäänsä viettävä Marley alkaakin heti Grayson Russellin äänellä höpöttelemään itsestään. Uudet tuulet siis puhaltelevat, kun koiramme ihmiskorviinkin ymmärrettävästi lörpöttelee, sillä ensimmäisessä tosiaan kommunikoitiin haukahtelemalla. Itsessään ajatus ei mikään erityisen uusi ole ja usein nämä eläinystävien suihin sullotut sanaset onnistuvat ennemmin rasittamaan kuin huvittamaan. Marleyn ensimmäisten juttutuokioiden perusteella muodostuu sellainen vaikutelma, että valitettavasti siihen suuntaan vauhdikkaasti häntä viuhuen vipelletään.
Kohta pitääkin jo arkkivihollisen kimppuun käydä, eli postinkantaja siellä ovella kopistelee. Eipä ehditä ajoissa ja niinpä tämä erä kirjataan tappioksi. Ensimmäisestä elokuvasta tutut John ja Jenny Grogan ovat kiireisinä töidensä parissa ja ovat päättäneet jättää Marleyn kesäksi Carol Groganin (Chelah Horsdal) sekä tämän pojan Bodin (Travis Turner) hoitoon. Siispä siis ensimmäisessä osassa ihastuttavaa pariskuntaa ei nähdä vilauksen vertaakaan tässä jatko-osassa.
Kiirettä riittää Carolillakin, kun työkomennus pakottaa kotoa hetkeksi poistumaan. Niinpä ajatuksena on viedä poika sekä koira isoisän (Donnelly Rhodes) luo asustelemaan. Siellä Marley alkaa pikaisesti mielihalujaan toteuttamaan, eli toisin sanoen tuhoamaan tavaraa. Isoisä luettelee kummallekin vieraalleen talon säännöt ja tavat, mutta ehkäpä sellainen on ihan ajanhukkaa. Bodi taas on alkanut lämmetä koirakaverille enemmänkin ja alkaa haikailla omaakin hauvaa. Suunnitelmana on kouluttaa Marleysta kesän aikana tottelevainen kaveri ja siten näyttää äidille, että on riittävästi kykyjä sekä vastuuta, jotta omankin lemmikin uskaltaa hankkia.
Koirakaverin koulutus ei parhaalla mahdollisella tavalla nytkähdä liikkeelle, koska sekalaista hävitystä syntyy. Seuraavana päivänä vauhdikkaalla rullalautailuretkellään Bodi kirjaimellisesti törmää postinkantajaan ja samassa yhteydessä onnistuu tutustumaan naapurustossa asuvaan Kayceehen (Sydney Imbeau). Samalla kuviin saadaan lisää puhuvia koiruuksia. Kaycee kertoo harrastuksestaan, joka saattaisi Bodinkin tavoitteisiin sopia.
Koira-agilitya Kaycee siis vapaa-ajallaan puuhailee ja hänellä on oma joukkue, joka olisi tarkoitus viedä piakkoin käytävään kilpailuunkin. Ajatus innostaa Bodia, mutta joukkueeseen vaaditaan kolme alle vuoden vanhaa pentua, eli pari puuttuu. Sepä ei ylittämättömäksi ongelmaksi muodostu, sillä yhdeltä naapurilta pentupari lainaan liikenee. Harjoittelukenttää pikaisesti pihaan väsätäänkin. Hieman huitaistu rakennelma on yhdessä hujauksessa muisto vain, joten isoisän nikkarointitaidoille käyttöä keksitään.
Bodin uusi ystävä koulutusapulaiseksi vierailemaan saapuu, sillä aikaa ei paljoakaan ole jäljellä. Lisäksi mukaan menoon on heittäytymässä kovia kilpailijoita. Ennakkosuosikkina on aiempien vuosien mestarijoukkue, joka ottaa nämä puuhastelut paria pykälää vakavammin. Australiastakin on tulossa lisävastusta. Päivät vähenevät ja suuri koitos lähenee, mutta koirien kehitys rataharjoitusten suhteen ei välttämättä kovinkaan kaksista kisamenestystä lupaile. Miten sitten käy Bodin joukkueen, kun tulee aika jakaa palkintoja?
Ensimmäisen elokuvan hahmot on siis vähemmän sujuvasti kirjoitettu tämän elokuvan ulkopuolelle ja oikean elämän John Grogan on mainittu vain hahmojen suhteen tekijälistauksessa. Voinee siis oletella, että nämä sivuseikkailut ovat puhtaasti Damianien omista päistään keksimiä. Jos ensimmäisen aikajanaa tarkastellaan, niin tämä kesä sijoittuu sen alkupuolelle, koska Marley-pentu tosiaan alle vuoden ikäinen on.
Katsoja saattaa myös kysyä, että onkohan toisessa osassa temmeltävä koira se samainen hauva, sillä käyttäytyminen vaikuttaa muuttuneelta. Tokihan edelleen vipelletään erinäisiä asioita hävittäen ja niin, mutta että edeltäneessä elokuvassa pikapotkut käytöskoulusta saanut maailman huonoin koira ohjeita noudatellen kirmaakin esteradalla...? Voi olla, ettei tällaisia kannattaisi juurikaan pohtia, mutta eipä pysty välttämään sellaista vaikutelmaa, että ensimmäiseen juuri mitenkään liittymätön elokuva on jatkoksi väkinäisesti käännelty. Motiiviksi olettelisin sen aiemman suurta taloudellista menestystä.
Pentusöpöstely kyllä kelpaa, mutta sitäkin tahdotaan vähemmän nautittavaan muotoon vääntää. Etenkin alussa Marley lähes tauotta höpöttelee, eikä juttujen taso ilahduttamaan pääse. Kisojen myötä saadaan mukaan useampikin pentue, mutta koirapaljoudesta huolimatta väittäisin paljon parempia vaihtoehtoja löytyvän, jos tahtoo katsella nelijalkaisten kavereiden toilailuja.
Kohkauskomediaahan on väsäilemään lähdetty, eikä kannata sellaista mennä olettamaan, että ensimmäisen tapaan olisi romanttista hömppää luvassa. Kyllä tässä keskitytään käytännössä siihen kohelluspuoleen. Kirjeet lentelevät, tavarat karkailevat ja isoisä saa useammankin kerran vähemmän miellyttäviä yllätyksiä kasvoilleen. Vaikka hänellä tuntuukin kärsivällisyyttä riittävän keskenkasvuisten tölvimisille, niin katsomon puolella alkaa puhti loppua varhaisessa vaiheessa hupien ollessa halpaa tusinatavaraa.
Välillä tyhmäily alkaa tosissaan kestävyyttä koettelemaan. Esimerkiksi vaikkapa hiiviskelyoperaatio kilpailijan kartanossa on taattua taantumusta pöllöilyn syövereihin. Samansuuntaista menoa elokuvasta löytyy enemmänkin ja jälkimmäinen puolisko ylittää ensimmäisen varsin selvästi tässä mielessä. Jos siis haluaa itselleen kiusallisia tuokioisia tarjoilla runsaan 80 minuutin edestä, niin tässäpä saattaa olla varsin oiva ehdokas sellaiseen tarkoitukseen.
Pakollisena pahiksena saa toimia tämä mestarijoukkueen omistava Hans (Alex Zahara) kätyreineen. Ilkeily päät räjäyttävine sähköpantoineen on tietysti tarkoituksellisen ylilyötyä, ettei varmaan kukaan siitä mene pahemmin järkyttymään. Mitään hauskaa siinä ei kuitenkaan ole ja näitä juonitteluja seuraillessa alkaa mietiskelemään, etteivät tekijät ole vaivautuneet rimaa kovin ylös nostamaan. Kaikki surkeus mikä mieleen tulee, niin katsojien kärvisteltäväksi vain ja taalat taskuun?
Marley & Me: The Puppy Years on huonon ja haukotuttavan hassuttelunsa lisäksi vieläpä kovin töksähtelevä koettelemus. Sujuvuudesta ei oikein voi puhua ja vaikutelma kallistuu sellaiseen suuntaan, että kiirehtien on huiskittu kohtausta toisen perään ja jotakin väkinäistä vitsiä on pitänyt tunkea jokaiseen mukaan. Näiden huvittelujen jättäessä hymyttömäksi kerta toisensa jälkeen juttu menee ennen pitkää rasittavaksi.
Bodia esittävällä Turnerilla on läpi elokuvan erittäin pakotetulta vaikuttava hymy, mikä ei ainakaan harhaa lämpöisestä perhe-elokuvasta onnistu luomaan. Ennemmin sen siten tulkitsee, että epätoivoisen tuskallisesti sitä kohtauksesta toiseen mennään. Muillakin näyttelijöillä vaikuttaa olevan huomattavia vaikeuksia esiintyä kameran edessä innostuneesti. Loppukoitosten aikana yleisön seassa oleva Horsdal on erinomainen esimerkki tästä. Suorastaan kamalan kiusallista katseltavaa kyseiset tuulettelut ja huudahdukset ovat.
Melko usein lämpenen helpostikin höttöisille onnellisille lopuille, mutta Marley & Me: The Puppy Years on paljon lähempänä yökötystä kuin ihastusta. Tyhmäily vain lisääntyy ja epäuskoisen typertyneenä viimeisiä minuutteja tutkailee. Yllättäen homma viedään vielä adoptiodraamaksi ja superkoirakin taivaalla liihottelee sekavia sössötellen. Sen verran voin myöntää, että satunnaista tahatonta huvittavuutta siinä jo alkaa esiintymään, mutta varsin laihaksi kehujen osasto muuten jää.
Jos joku kaikesta huolimatta on halukas elokuvan levyjulkaisuna hankkimaan, niin pari sanaa bonuksista tähän väliin. Kymmenisen minuuttia kestävä dokumentti keskittyy elokuvan lukuisiin pentueisiin ja niiden kouluttamiseen. Marleyn touhuista on koottu parin minuutin pätkä omaksi lisukkeeksi. Kolmantena löytyy vielä neljän minuutin verran koiriin liittyvää muisteloa. Ohjaajakin siinä taitaa kertoilla olleensa kuvauksissa jonkinlaisessa tokkurassa. Sen voisi tavallaan uskoakin, mutta kyseessä ei varmaan mikään hyvä hypnoosi ollut...
Marley & Me: The Puppy Years näyttää vain pimein päin tehdyltä yritykseltä rahastaa ensimmäisen menestyksellä. Siihen tämä tarina ei juuri mitenkään liity ja ensimmäisen viehättävyydet puuttuvat kokonaan. Nuoremmalle yleisölle jatkoa on selvästi lähdetty tekemään, mutta eihän sekään läpikotaista kehnoutta oikeuta. Lisää koiria ja kohkausta ei ole kovinkaan kaksinen resepti, jolla lähdettäisiin laadukasta komediaa kasailemaan. Jos kuningasajatuksena on ollut laittaa eläimet höpöttelemään, niin tekee lähinnä mieli todeta, että hyvää yötä vain.
Tekstin alkupuolella mainitut Damianien hevoselokuvat ovat paljon suositeltavampaa katseltavaa koko perheelle heiltä. Vaikka nekään eivät omaperäisyydellä juhli, vaan toistavat toisiaankin, niin siitä huolimatta ne edustavat kelvollisia kasvutarinoita ja ovat aivan toisella tasolla kuin tämä haukahteleva hirvitys. Uudet hahmot muodostavat kohtalaisen epäonnistuneen kokoelman, sympaattisella tavalla maailman kurjin koira on muuteltu rasittavaksi höpöttäjäksi ja jatko-osan sävykin on täysin edeltäjästään poikkeava. Hyvät haikailut ja hävitykset on korvattu kehnolla kohelluksella. Kissa käy kiusimassa ja ilmavaivaista pöräyttelyä harrastellaan. Itsenäisenä elokuvana tähän saattaisi suopeammin suhtautua, mutta kun sille on tuollainen nimi harkiten laitettu, niin jälkeen jää paha maku. Kevyin eväin on haluttu lähteä ensimmäisestä pitävien ja koiraihmisten kukkaroille. Toivottavasti joku ymmärsi edes hiukkasen hävetä tätä sotkua, joka kovin kurja elokuva on.
Marley & Me: The Puppy Years (2011) (IMDB)
Eipä kovin kummoiselta vaikuta. Minusta puhuvat eläimet sopivat vain lasten elokuviin. Ehkä tämä jatko-osa onkin suunnattu enemmän lapsille kohelluksineen ja superkoirineen.
VastaaPoistaOnhan jatko selvästi nuoremmalle yleisölle suunnattu, mutta mielestäni sekin huomioiden edelleen varsin luokatonta kohellusta.
Poista