Marley & Me

Kertyvien lumikinosten keskellä kaipailee silloin tällöin (siis useinkin) jotakin lämpöistä katseltavaa. Romanttista komediaakaan ei pahalla katsota ja jos mukaan vielä heitetään reilusti herttaista koirasöpöstelyä, niin aina vain parempi tietysti. Jonkin verran on tullut havaittua kehujakin kyseiseen elokuvaan liittyen, ettei aivan nollaodotuksilla tarvitse lähteä parituntista kuluttelemaan, vaan uskaltaa toivoa hyvää, hauskaa ja höttöistäkin ihmeteltävää. Samalla helmikuun alkupuoli jatkunee edelleen kepeämmissä merkeissä vakavampien ja mahdollisesti synkempienkin elokuvailtamien tuuppautuessa tuonnemmas.

John Grogan (Owen Wilson) alkaa höpötellä mietteitä ensimmäisen koiran kasvatteluun liittyvistä pienistä iloista. Tunnelmat väännetäänkin heti lämpöiseen suuntaan, kun rauhasta ja ystävyydestä tarinoidaan. No, tämä varsin lupaava hyväntuulinen alku tölväistään muille raiteille, kun asioiden tila toisenlaiseksi osoittautuu. On hieman aikaista hypätä kyytiin siinä vaiheessa, joten John vie katsojan useammankin vuoden verran menneitä ihmettelemään.

Loikataanpa siis ajassa taaksepäin erääseen kevääseen, tarkemmin Johnin ja Jennyn (Jennifer Aniston) hääpäivän päätöstä tarkkailemaan. Poikkeuksellinen lumimyräkkä ei parin hääiloa lannista, vaikka voikin vähän viluttaa. Aurinkoisemmille seuduille sitä yksi ja toinenkin kaipailee, joten John ja Jenny lähtevät yhteistä elämää toisaalle käynnistelemään. Floridassa lämpöä ja hellettä riittää, joten sinnepä siis.

Kumpikin pankkitililleen täytettä hankkii lehtiin kirjoittelemalla. Jenny löytää nopeasti uuden paikan ja vieläpä hyvän sellaisen. John taas joutuu hieman enemmän hermoilemaan, kun haastattelua odottelee. Haettu paikka on levikiltään huomattavasti suuremmassa lehdessä kuin mihin hän on tottunut. Alan Arkinin esittämä Arnie siellä toiselta tivailee, miksi juuri John kannattaisi ottaa hommiin. Tilanne saadaan hoidettua parhain päin Johnin kannalta ja tehtävää löytyy.

John tuntuu huolettomien heppujen joukkoon kuuluvan, kun taas Jenny on tarkempi sekä suunnitelmallisempi. Välillä ehkä hieman liiaksikin. No, seuraavana tehtävälistalla on sopivan talon hankkiminen. Sellainen löytyykin ja arki lähtee rullailemaan. Työkomennukset eivät Johnia alkuun innosta, koska mitään mahtijuttuja ei tunnu tehtäväksi ilmaantuvan. Samaan aikaan Jenny saa paljon palstatilaa ja hiukkasen merkittävämpiä aiheitakin. Ehkäpä se siitä kuitenkin vähitellen toivottavaan suuntaan kehittyy...

Siinä asioiden kiitäessä eteenpäin, John alkaa jo hiukkasen hirvittyneenä miettimään, mikä mahtaakaan olla seuraavana listalla. Jospa vielä kuitenkin on vähän varhaista vauvalle...? Ystävähän osaa neuvoa, että koira toimii helposti väliaikaisena korvikkeena ja voi parhaassa tapauksessa lykätä vauvahaaveita parillakin vuodella. Jennylle siis suloista pentua katselemaan syntymäpäiväyllätykseksi ja samalla John voisi itselleen tilata hetken hengähdystauon.

Söpö alepentu paikallisesta sijaiskodista Jennylle löytyykin. Lieköhän se edullinen hinta seurausta siitä, ettei Marleyksi nimettävä koiruus mikään helpoin tapaus ole. Onhan se selvää, että pentuvaiheessa omistajien kärsivällisyyttä koetellaan, mutta kun kehitystä ei tunnu tapahtuvan. Oikeastaan menee aivan väärään suuntaan, sillä pikkuinen syöpöttelee kuin mikäkin peto ja nopeasti kasvattaa itsensä tuhovoimaiseksi nelijalkaiseksi, joka jättää hävitystä ja kauhistusta jälkeensä.

Vuodet viuhuvat menemään uudenlaisen arjen rullaillessa satunnaisia kaaoksia tarjoillen. Kaikki ei suunnitellusti suju ja John huomaa, että vahingossa hänestä vähitellen kehittyy suurtakin suosiota nauttiva kolumnisti, jonka huumoripitoisia kirjoituksia Marley valtavasti inspiroi. Samalla haaveet tärkeitä juttuja tekevästä reportterista tuntuvat kauemmas karkailevan. Lopulta tulee se aika harkita vakavammin vauvaakin. Tuumasta päästään toimeenkin ja perhe siitä kasvamaan lähtee, mikä taas omat huolensa tietysti tuo ja koettelee Johnin ja Jennyn välejäkin Marleyn heittäessä kriittisillä hetkillä lisää bensaa liekkeihin tuhotöidensä kautta. Kirvestä ei kaivoon viskata, vaikka murheitakin ilmenee, vaan urheasti arkihuolia vastaan. Välillä tosin hampaita kiristellen...

Marley & Me perustuu John Groganin kolmisen vuotta aiemmin ilmestyneeseen samannimiseen omaelämäkerralliseen menestyskirjaan. Sittemmin Grogan on ilmeisesti muisteloinut yhteisiä hetkiä useammassakin kirjassaan. Elokuvaversio kyllä innostelee kirjaankin tarttumaan, joten voipi olla, että ainakin yhden opuksen verran voisi Groganien elelystä koirakaverinsa kanssa lueskella. Minulle Groganin tekemiset ovat elokuvaa lukuun ottamatta vieraita, joten enpä lähde niitä enempiä arpomaan. Johnin sivustolta löytyy lisää juttua kirjoista, kirjailijasta ja vähän muustakin. Sieltä voinee halutessaan lukaista lisää aiheeseen liittyen:

Marley & Me

Jos kirja oli menestys, niin samaa voinee sanoa elokuvastakin. Lukuja tutkaillessa havaitsee, että dollareita on kilissyt kiitettävissä määrin tekijöiden kassoihin. Noin 60 miljoonaa dollaria maksanut elokuva on tehnyt tulosta yli sadan miljoonan verran ja saikin ilmestyessään useamman kuukauden pätkän elokuvateatterien kankailta. Jouluiseen aikaan ajoitettu avausviikonloppukin tuotti heti ennätysmäisiä summia. Suurempaa ihmettelyä tämä ei aiheuta, sillä Marley & Me sisältää paljon elementtejä, jotka ihastuttavat varmasti muitakin kuin pelkästään koiraihmisiä ja helposti huomaa, miksi se on kiskonut laajempiakin massoja penkkejä kuluttelemaan.

Elokuvan menestyskin varmaan oli innoittamassa kolme vuotta myöhemmin ilmestynyttä jatko-osaa Marley & Me: The Puppy Years. Pikaisella vilkaisulla se on saanut paljon heikomman vastaanoton yleisöltä. Siinä kai olisi ajatuksena kelata kelloa taaksepäin Marleyn varhaisvuosille, mikä kyllä sopii. Pentusöpöstelyä harvemmin liikaa silmille viskotaan... Ajatus Marleyn puhumisesta tuntuu jokseenkin tyhmältä ainakin etukäteen, koska samainen koira myöhemmin ei enää sellaista taitoa omaakaan. Muutenkaan ei tule montaakaan elokuvaa mieleen, missä nämä puhuvat lemmikit erityisen hauskoja olisivat. No, kaikesta huolimatta olen tuonkin jo ehtinyt hankkimaan, joten jossakin vaiheessa siitä varmaan vähän lisää juttua.

Pienoisella varauksella tämän ensimmäisen elokuvankin soittimeen laittoi, sillä vielä mieleen muistui pari kovinkin onnetonta samansuuntaista yritelmää, eli elokuvat Darling Companion ja Must Love Dogs. Kummastakin jäi aikoinaan kovin kitkerä jälkimaku, että nyt on yritetty saada helpot rahat nyhdettyä koirista tykkäileviltä katsojilta. Ensimmäinen tarjoilee kovin hengetöntä draamailua ja jälkimmäinen taas latteaa romanttista komediaa, jota ei koirailukaan henkiin haukahtele. Oikeastaan nämä molemmat teokset unohtavat koiransa melko pitkälti taka-alalle.

Onneksi Marley & Me osoittautuu nopeasti paljonkin pirteämmäksi epeliksi. Vaikka noista kahdesta huomioitaisiin vain ne jotenkin toimivat hetket, niin Marley & Me hoitaa hassuttelut, haikailut ja hauvailut ylivoimaisesti paremmin. Jos koiraelokuvista ja romanttisista komedioista sattuu pitämään, niin Marley & Me on erittäin suositeltava lisäys katselulistalle.

Suuren osan kiitoksista saa osoittaa hyvin keskenään hehkuvan pääparin suuntaan. Muistaakseni olen ennenkin höpötellyt, että Wilsonista pidän ja taas voi todeta, että kaveri hieman harhailevan huithapelin osassaan ilahduttaa ja hymyilyttää. Hahmo on helposti pidettäväksi kirjoiteltu ja sitten Wilson-lisät päälle, niin eipä se ihmekään, jos herkempinä hetkinä koskettamaankin pääsee. Anistoniin taas minulla on hieman viileämpi suhtautuminen, mikä johtuu siitäkin, että olen vähemmän hänen elokuviaan ja sarjojaan seuraillut. Tässä elokuvassa hän Wilsonin tavoin hyvin onnistuu, eikä elokuvaelämystä ainakaan se pilaa, että parin väliltä ei mitään tunnetta löytyisi.

"Tell your dog not to worry, sooner or later we all lose our balls."

Sivuhahmoista tekee mieli nostaa paremmin esille Johnin pomo Arnie ja tietenkin tässä roolissa katsojia taas kerran hymyilyttelevä Arkin. Hieman kuivahkoon tyyliin vitsaillen sieltä tulee hyödyllistä ja vähemmän hyödyllistä neuvoa sekä uran että perheen suhteen. Ilmekirjo ei välttämättä kovinkaan monimuotoiseksi karkaile, mutta jospa kirjataan sekin hahmon eduksi tässä tapauksessa.

Hmmm...jotakin on selvästi unohtumassa, eli ihastuttava, vaikkakin jokseenkin tuhoisa Marley. Jos erään Beethovenin kolttoset ilahduttavat, niin voisi olettaa, että Marleyn tihutyöt huvittavat myös. Tämä koira ei siinä kisassa juurikaan jälkeen jää. Koirakoulussakin koettelee kurittajan itseluottamusta ja lopulta hankkii nopeat potkut väärää jalkaa nylkytettyään. Kannattaisi hieman harkita ennen kuin menee pilliin puhaltamaan, koska eräs saattaa vallan villiintyä. Jätäpä Marley tunniksi yksinään autotalliin, niin sitä virhettä saa hetken ja toisen katua tavaroita keräillessä sekä korjaillessa. Kuolaiset herätykset ja yleinen hulinointi ovat tietysti osa tavallista arkea, kun kynsiä vähän erinäisiin asioihin kokeillaan ja mielenkiintoista pureskeltavaa ympäristöstä etsiskellään. Voi sitä onnetonta, joka erehtyy ottamaan koiravahdin pestin vastaan... Eiköstä niin, vai mitä sanoo Debby?

"A dog has no use for fancy cars, big homes, or designer clothes. A water log stick will do just fine. A dog doesn't care if your rich or poor, clever or dull, smart or dumb. Give him your heart and he'll give you his. How many people can you say that about? How many people can make you feel rare and pure and special? How many people can make you feel extraordinary?"

Aivan pelkkää hävityksen maustamaa painajaista Marleyn omistajien elämä lemmikkinsä kanssa ei tietenkään ole. Kuten elokuvassakin leikkisään sävyyn toitotellaan, niin maailman huonoin koira saattaa samalla olla kovinkin rakastettava tapaus. Kyllähän kohellustakin mielellään seuraa, mutta yksi miellyttävimmistä Marley-hetkistä tapahtuu vähän toisissa merkeissä, kun John päättää kerrankin päästää jo ikääntyneen koirakaverinsa vapaammin tiukasti valvotulla rannalla kirmailemaan. Ilokseenhan sitä huomaa, miten se sydäntä lämmittää, kun koiravanhus hihnasta vapautuu veteen polskimaan. Sitä seuraavaa koirien joukkouintiakin kovin hyvillä mielin tarkkailee. Uutta puhtia saa yksi ja toinenkin, vaikka riemu lyhyeen saattaakin lopahtaa.

Hieman menoa hidastavat vuodet eivät pelkästään Marleyn mittariin kerry, vaan joutuupa se John samaan tapaan toteamaan, ettei tässä enää välttämättä niin nuoria sekä vetreitä gaselleja olla, kun 40 vuotta alkaa olla täynnä. Nuoruus pikkuisen huolettomampine vuosineen lipuu väistämättä ohi mukavien muistojen sivuille. Tällainen haikeampi vire on myös tervetullut lisä pakettiin, enkä usko monenkaan mieltään pahoittavan sellaisesta.

Aivan pelkkää hattaraa tarina ei tietenkään ole, mutta murheellisemmista käänteistä huolimatta onnistutaan mielestäni pitämään elokuvan ilme iloisena ja positiivisena. Lukuisten naurahdusten kaveriksi hieman täytyy tuhistellakin, etenkin loppupuolella. Viimeiset minuutit silmiä varsin onnistuneesti kiusivatkin. Joku voisi todeta, että laskelmoitua yleisön vetisyttämistähän sellainen on. Minusta kaiken koetun jälkeen päätös tuntuu luontevalta, eikä siltä, että katsojat väkinäisesti haluttaisiin kotimatkoilleen kyynelsilmin toivotella.

Romanttinen puolikin hoidetaan mallikkaasti, mikä myös helpotus on, kun olenkin vähän kyllästymiseen asti viime aikoina heikompien tekeleiden kohdalla vaisuutta valitellut, esimerkkeinä vaikkapa ne Harlekiini-iltamat. Marley & Me ei jää jumittamaan yksitoikkoiseen suhdejankkaukseen, vaan ilot, surut sekä kaikki siltä väliltä muodostavat eläväisen kokonaisuuden. Lähemmäs paria tuntia venähtävä pituuskaan ei pääse missään määrin uuvuttamaan tätä ihmetellessä. Varsinaisia romanttisia komedioita olen jostakin syystä taas harvempaan tahtiin vahtaillut. Siksikin on helppo huudella, että Marley & Me edustaa nähtyjen parhaimmistoa ainakin viimeisen puolen vuoden ajalta.

Positiiviset puolet eivät vielä siihenkään lopu, vaan onhan Marley & Me näkymiltäänkin mielekästä katseltavaa. Aurinkoisille vesille ja rannoille sitä lähtemään "joutuu". Uima-altaita ja kesäistä kuvaa löytyy jo alkutekstijaksosta, kun seutuja ilmakuvista ihmetellään. Kovinkin voimakkaasti polskimaan houkuttelevaa kaunista rantaviivaa riittää. Ikkunoiden takana uhittelevat valkoiset massatkin näitä kuvia katsellessa hetkiseksi unohtumaan pääsevät. Lyhyenä lisänä tarjoillaan vielä lomamatkaa Irlantiin. Tässä suhteessa ei ole mitään tarvetta lähteä kitisemään ja napisemaan.

Elokuva viuhtoikin niin viihdyttävästi silmien ohi, että teki mieli laittaa levyltä jatkoa, eli poistettujen kohtausten kimppuun. Niitähän löytyykin 19 kappaletta, joista noin 27-minuuttinen pötkö muodostuu. Kaikki eivät aivan täysin uutta materiaalia ole, vaan onpa mukana elokuvasta löytyvien kohtausten pidennettyjä versioitakin. Melko moni poistetuista on vain lyhyitä välipätkiä, esimerkiksi vaikka saapuminen talolle tai muuta sellaista tavaraa, joissa ei montaa vitsiä menetetä. Leikkaamon lattialle on toki hauskoja pätkiäkin nipsaistu, mutta ei oikein mitään sellaista, minkä ehdottomasti haluaisi varsinaisessa elokuvassakin nähdä. Luultavasti elokuvan sujuvuuden kannalta ihan hyvä, että tällaisiin ratkaisuihin on päädytty.

Haukahtelevia bonuksia löytyy enemmänkin sellaisista kiinnostuneille. Pariminuuttisessa pätkässä jutellaan tähtikoirien poikkeuksellisen sisäsiististä käytöksestä. Mokakelassa hassutellaan kuutisen minuuttia. Marleykin saa kolmen minuutin ajaksi puheenvuoron, jossa tämä koirien Mel Gibson kertoo aikeistaan ja jakelee vinkkejä työkavereille. Breaking the Golden Rule taas on kahdeksan minuutin pikkudokumentti, jossa kuvausten mutkikkuutta mietiskellään. Lasten ja eläinten kanssa työskentely ei aina helppoa ole, mutta todetaanhan samassa pätkässä, ettei todellakaan pelkkää kamaluuttakaan. Samanpituinen karvaiseen päähahmoon keskittyvä minidokumentti kertoilee, että yli kymmenen vuotta kattavaa elokuvaa varten tarvittiin ymmärrettävistä syistä enemmänkin koiratähtiä. Niitä piti etsiä 22 kappaletta, vaikka suuri osa kuvausvastuusta lopulta yhdelle lankesikin. Erilaisia luonteenpiirteitä omaavien hauveleiden kanssa työskentely oli ilmeisesti ennustamattomuudessaankin inspiroivaa tekijäporukalle. Viimeisimpänä mainittakoon viisiminuuttinen tuokio, jossa jutellaan hylättyjen lemmikkien jatkuvasti paisuvasta ongelmasta. Yritetään muistutella, että eläinsuojissakin kannattaa vierailla, sillä niissä uutta kotia ja toista mahdollisuutta odottelee paljon parhaaksi ystäväksi tahtovia eläimiä.

Marley & Me olikin ensimmäinen näkemäni David Frankelin ohjaus. Hyllyssä odottelee valmiina The Devil Wears Prada, joten se ainakin tulee katseltua. Lisäksi laitetaan mahdollisten hankintojen listalle lintutiirailun maailmaan sijoittuva komedia The Big Year. Pääosista löytyy Owen Wilson, Jack Black ja Steve Martin, eli eiköhän hyvää huvittelua siellä ole luvassa. Toisena voisi merkkailla romanttisen komedian Hope Springs, jossa parina Meryl Streep ja Tommy Lee Jones. Ääh, kun yhden katsoo, niin pikavilkaisullakin tuntuu löytyvän pari lisää. Loppumaton urakka edessä, mutta ehkä hyvä niin...

Onhan niitä hyväntuulisia ja monessakin mielessä mukavia elokuvatuokioita jo tällekin vuodelle kertynyt, ja Marley & Me niiden joukkoon ehdottomasti jolkottelee. Joiltakin käänteiltään se toki arvattava on, mutta eipä sellainen suuremmin haittaa, koska sujuvasti näitä katsojalle syötetään. Sanoisin, että hyvä henki menee vähän tuttuja juttujakin toistelevan tarinan edelle. Varmasti laskelmoitua lässyä joidenkin mielestä, mutta itse näkisin, että palasia loksautellaan erinomaisen osaavasti paikoilleen, eli muodostuva elokuvaelämys on varsin nautittava ja herttainenkin. Koiraihmiseksi ei tarvitse julistautua siitä pitääkseen, vaan kelvannee muillekin. Eri juttu tietysti, jos vaikka inhoaa nelijalkaisia ihmisen parhaita ystäviä ja/tai romanttisia komedioita. Omia silmiä Marley & Me ihastutteli ja kostuttelikin niinkin paljon, että mielellään sen ohjelmistoon ainakin toistamiseen ottaa.

Marley & Me (2008) (IMDB)