The Stone Killer (Teilaaja)

Vapauden tuulahduksiakin tavoittelevien reissujen ja kovapäisten kaahailujen jälkeen voisi vaihteeksi tempaista kotiteatterin ohjelmistoon kyynistä ja kovaotteistakin äijäilyä viileältä 1970-luvulta. Hempeät sanat ja kauniit teot eivät näissä koettelemuksissa nouse erityisen korkeaan arvoon, vaan vähän toisenlaisia toimintatapoja suositaan, eli nyrkkejä nostellaan pystyyn ja hankalammat tapaukset paukutellaan heti hengiltä. Tarkoittanee siis sitä, että Charles Bronsonia jälleen kotikäynnille kutsutaan, koska heppu erikoistui 1970- ja 1980-luvulla esittämään vähäsanaisia tylyjäkin tyyppejä, jotka eivät pehmeistä arvoista paljoakaan perusta ja lähimmäisenrakkautta varsin rajallisesti osoittavat. The Stone Killer ei kuitenkaan Bronsonin teosten joukossa mikään hurjista hirmuisin hurmejuhla tai ylistyslaulu oman käden oikeudelle ole, vaan ennemmin ilmestymisajalleen tyypillinen poliisielokuva, jossa kyyninen maailmankatsomus on valloillaan ja rikosta, jännitystä sekä toimintaa olisi katsojille tarjolla. Tämäkin tarina on toki aiemminkin vilkaistu, mutta ei aivan niin runsaissa uusinnoissa kiertänyt kuin kaverin klassikko-osasto, ja kun edellisestä kerrastakin on jo aikaa, niin käpsyttelenpä kovia katuja kohti...

Sävelet ja säännöt tehdään harvinaisen selviksi jo ensimmäisten minuuttien aikana, niin eipä tarvitse katsomossa suuremmin arvailla, millaista asennetta ja tekemistä seuraavat 90 minuuttia elokuvaviihteen muotoon kääntelevät ja vääntelevät. Eräällä kadulla käydään ryöstön jälkiselvittelyä jahteineen ja poliiseja porhaltaa paikalle niinkin runsaasti, että ryövärin karkumatkan mahdollisuudet nipistyvät jatkuvasti ja umpikujaa näyttäisi olevan edessä. Virkavalta ei kuitenkaan ole aseet räiskyen ryntäämässä tyypin perään, vaan kaipa jonkinlaista neuvotteluasetelmaa tai tilanteen rauhoittumista haetaan. No, kaikkia ei tällainen touhu kiinnosta, sillä Lou Torrey (Charles Bronson) ei juurikaan jaksa vitkutella ja seurailla tilanteen kehittymistä, vaan tuumailee, että parasta kaivella revolveri kätöseen ja muiden ohjeistuksista piittaamatta hipsaista miesjahtiin. Torrey tietysti tappavan leikin taitaa, ja jos vastapuoli on valmis liipasinsormea verryttelemään, niin eipä Torrey ala jänistämään, vaan kokenut ja kylmähermoinen poliisi kyllä omalta osaltaan pelaa loppuun saakka. Pian tulos jo roikkuukin lohduttomana kaiken kansan nähtävillä kerrostalon paloportaissa, eikä tosiaan tarvitse enää niitä neuvotteluja mietiskellä.

Tosin aivan noin vain juttua ei saada lakaistua selvitettyjen kansioon, koska kaikkien mielestä poliisien harjoittama tappava väkivalta ei ehkä ihan a-okay olekaan, joten sanomista tulee. Torreylle tehdään selväksi, että esimiesten sietokyky tällaisen revolverisankaroinnin suhteen alkaa olla pikkuhiljaa täynnä, ja selkään taputtelevat ovat vähissä, eikä kehuja oikein ole luvassa 17-vuotiaan ryöstäjän räiskäyttelystä ruumishuoneelle. Torrey itse puolustautuu puhellen, ettei kansa lainkaan tiedä, mitä tahtoo, koska säädettyjä lakeja tulisi noudattaa, eikä siinä ole oikein aikaa miettiä ikävuosia, kun aseet kädessä tehdään tilejä selväksi. No, joka tapauksessa miekkonen alkaa olla sitä mieltä itsekin, että ura New Yorkin poliisivoimissa on jo loppuunsa taputeltu ja länsirannikolta tarjottu komisarion paikka kiinnostaa kovastikin. Läheiset perhevälit eivät ainakaan tunnu miestä pidättelevän, koska tytärtään hän tapaa hyvin harvakseltaan ja entinen puoliso maalaa Lousta melkoisen synkeähkön luonnehdinnan eräänlaisena ikuisen ikävän ja kaiken kuihduttavan marraskuun ruumiillistumana, eli toisin sanoen eipä taida tulla ikävä, vaikka Lou kauemmaksi lähtisikin.

Aurinkoinen Los Angeles siis kutsuu, eikä kovia nyrkkejäkään tarvitse hyvästellä, vaan vaikuttaa jopa siltä, että osa uusista työkavereista edustaa häikäilemättömämpää linjaa vaikkapa epäiltyjen kuulustelussa. Hyvinkin hanakasti löytyy taipumusta peittelemättömään pieksemiseen keskellä kirkasta päivää, eikä mahdollinen valittelu poliisiväkivallasta kaikkia sen suuremmin huoleta. Ilmeisesti uusi arki länsirannikon poliisivoimissa lähtee rullailemaan hyvin, sillä yht'äkkiä on sujahtanut jo melkeinpä parin vuoden verran maisemien vaihdosta, ja silloin menneisyys tulee yllättävällä tavalla koputtelemaan olkapäätä. Eräästä kolkosta asunnosta löytyy nimittäin vihjeiden perusteella eräs Armitage (Eddie Firestone), jonka kanssa Torrey on jo edellisessä kaupungissa joutunut tekemisiin. Hepusta onkin laitettu liikkeelle koko maan kattava etsintäkuulutus ja kaveria kovin kaipaillaan New Yorkissa.

Saattokeikka kohti New Yorkia määräytyy Torreyn hommiksi, mutta tämä reissu ei sitten ihan putkeen menekään, koska pidätetty ammutaan kalman maille jo ennen kuin hänet saadaan kuulusteluihin saakka toimitettua. Torrey ei kuitenkaan aio noin vain hipsaista takaisin, vaan tahtoo selvitellä, millaisia kuvioita taustalta mahtaakaan löytyä, ja pääseepä siinä samalla vanhoja tuttujakin moikkaamaan. Onhan se selvää, että epäilykset heräävät, kun tällainen uskalias palkkamurha toteutetaan aivan poliisien valvonnassa ja etenkin, kun kohde on aikoinaan tehnyt vastaavia hommia hyvinkin vaikutusvaltaisille tahoille järjestäytyneen rikollisuuden maailmassa. Näistä piireistä ei välttämättä arkaluonteisten tietojen lörpöttelijöitä noin vain löydy, eli pitää kärsivällisesti lähteä pienempien tekijöiden perään ja kovin käsin kaivelemaan uusia johtolankoja esille.

Torrey ja kumppanit eivät niinkään luota lupausten voimaan, vaan ovat ensisijaisesti tarjoamassa kepillä kopsauttelua, jos yhteistyö ei sattuisi sujumaan ja hakkaamalla jälleen tulostakin tulee. Pieksevä ja uhitteleva poliisijoukko pääseekin vähitellen jäljille, vaan jokseenkin epämääräiseltä suurempi kokonaisuus kuitenkin näyttää ja sitä sotkevat vastapuolen palkkatappajat, jotka parhaansa mukaan siivoilevat heikkoja lenkkejä lopulliseen hiljaisuuteen. Armitagen vanhat tutut korkeilla paikoilla ovat käytännössä koskemattomia, eli ensin pitää käväistä kauempanakin kyselemässä. Vaikka suurten salaisuuksien selvittely takkuilisikin, niin keskiportaan pahiksia saadaan napsittua talteen tai toimitettua hautausmaan puolelle pysyvämmin. Ilman isompaa rymistystä juttu ei kuitenkaan ole ratkeamassa, vaan vaaditaan vähän rajumpaakin rykäisyä kuin vain kovistelua kuulusteluhuoneessa, sillä löytyy niitä tylyjä tyyppejä toiselta puoleltakin. Suuri yhteenotto onkin hyvää vauhtia rakenteilla, vaan miten on, mahtaako poliisi jäädä niissä räiskyttelyissä lähinnä sivuosaan, kun vuosikymmenten ajan muhineet katkeruudet ja vaietut vääryydet päätetään selvitellä kerralla kuntoon...?

Kyllähän The Stone Killer tavallaan toimittaa sitä, mitä Bronsonin ja Michael Winnerin yhteistyön hedelmää soittimeen sujautteleva katsoja tulee tilanneeksi, mutta viskaisee silmille lähinnä perusannoksen kakkoskorin tavaraa, eikä suinkaan mitään hekumallisinta herkkua jännitysviihteen huipuilta. Tokihan keskitasoisuus oli tiedossa aiemmalta katselulta, mutta sopiihan sitä silti testailla, josko mieli olisi suopeampaan suuntaan muuttunut tai toisinnolla löytyisikin niitä kiehtovampia piirteitä. Näin ei valitettavasti päässyt käymään, vaan ensinäkemänkin jäljiltä jäänyt vähäsen vaisuhko vaikutelma toistui. Mistään hermoja raastelevasta pettymyksestä en silti puhelisi, koska onhan tässä vuosien varrella tottunut Bronsonilta paljon sitä B-luokkaisempaakin puurtamista tuijottelemaan, ja harvemmin ne kertyvillä katseluilla lähtevät huimaan nousukiitoon arvoasteikossa. Niinhän se suunnilleen tämänkin tekeleen kohdalla menee, kun ei maku ole merkittävästi muuttunut tai mitään edellisellä yrityksellä piiloon jääneitä puoliakaan oikein paljastu. Kirjattakoon kuitenkin plussien puolelle, ettei The Stone Killer sentään kertakatselulla puhki kulahda, vaan kohtalaisen viihdyttävästi kyseenalaisempaa poliisitoimintaa esittelee elokuvallisin keinoin.

"What hit him?"

"A complete state of death."

Niitä mainittuja toisia tilaisuuksia vanhalle kivikasvolle mielellään suo, ja vaikka tämä laiskempi osasto tuotannosta ei niin hirmuisen kovaa uusinnoilla potkisikaan, niin usein niistäkin jotakin omituista nuhjuista viehätystä löytyy. Vaikka on helppoa lipsauttaa jutut sellaisen huutelun puolelle, että tylyjä tekoja vailla tunteita oltaisiin suorittamassa, niin sopinee myös muistutella, ettei Bronson tässäkään teoksessa sentään mikään täysin epäinhimillinen tappokone ole, vaan kuolontöiden toistuva toteuttaminen alkaa syödä ja painaa sisältä. Bronsonin luontaisesti vähäeleinen tyyli vahvistelee vaikutelmaa synkän maailman vaivaamasta miehestä, ja luulisin, että hiljaisempi tapa on herran kohdalla se uskottavampi vaihtoehto kuin lähteä vaikkapa tuntojaan avoimemmin tilittelemään. Miekkosen suu yleensä pysyykin supussa, niin silti sitä sanaistakin arkkua paikoin raotellaan, eikä Lou osaa erityisen kaunopuheinen olla ylemmilleenkään, ja kyllähän se koruton sekä kaunistelematon suorasanaisuus myös hyvin sekaan sopii.

Kova ja kumartelematon poliisi ei tietenkään pelkillä puheilla ole valmis paketti, joten otteet pitää säätää samaan sävyyn, eikä kieroja keinoja tai kiristystäkään hirmuisesti olla säikkymässä. Voisikin veikkailla, ettei elokuvan maalaama muotokuva sääntöjä omien tarkoitusperiensä mukaan venyttelevästä ja taivuttelevasta poliisista välttämättä ollut erityisen mielekäs aikakautensa lainvalvojien silmissä. Elokuvassa ei todellakaan pyritä esittämään näitä lain ja järjestyksen puolella työskenteleviä tyyppejä rehteinä, reiluina tai puhtoisina. Selkeästi hyvät heput heiluvat lähinnä muissa elokuvissa, sillä The Stone Killer sijoittuu maailmaan, jossa rajalinja kahden maailman välillä on hyvinkin häilyvä, ellei paikoin jopa olematon. Ehkei olekaan aivan perusteetonta vihjailla, että parisen vuotta varhaisemmin ilmestynyt Clint Eastwoodin tähdittämä Dirty Harry oli osaltaan innoittamassa poliisin otteiden esittämistä tähän tapaan ja niiden varsin suoraakin kyseenalaistamista. No, joka tapauksessa Dirty Harry on selkeästi eri laatuluokkaa kaikilta osiltaan noin poliisielokuvana yleisesti ja virkavallan valtuuksia sekä keinoja tarkastellessaan kohtalaisesti terävämpi tapaus.

Edelleen olenkin sillä kannalla, että The Stone Killer on kuudesta Michael Winnerin ohjaamasta Bronson-elokuvasta se heikoin, vaikkakaan ei huono. Kaikki nämä liikuskelevat tylyn väkivaltaisessa maailmassa ja kaksikon ensimmäinen yhteistyö Chato's Land onkin mielestäni kuumotteleva kurkistus käsistä karkaaviin kostopuuhiin ja kohti lohdutonta loppua vievään katkeruuteen. Saman vuoden lopulla elokuvateattereihin tupsahtanut The Mechanic on minusta selkeästi kiehtovampi ja tiukempikin silmäys palkkatappajien armottomaan maailmaan kuin The Stone Killer. Loput kolme herrojen yhteisistä elokuvaseikkailuista sitten keskittyvätkin Paul Kerseyn jakaman omavaltaisen oikeuden ihmettelyyn. Vuoden 1974 Death Wish esitteleekin vielä varsin vakavasti otettavaa toimintaa yhdistellen rikosta ja draamaa tarinaksi kovia kokeneesta kaverista, joka näkee, ettei oikeusjärjestelmä ole riittävä kansan turvallisuuden takaamiseksi tai kunnollisia tuomioita langettamaan. 1980-luvulla ei ainakaan pehmeämpään suuntaan menty, sillä Death Wish II painottelee enemmän toimintaa ja on hengeltäänkin edeltäjäänsä raaempi. Vuoden 1985 Death Wish 3 on taas varsin railakas irtautuminen ensimmäisen jossakin määrin todellisuuden liepeillä liikuskelevasta maailmasta, kun Kersey kehittyy melkoiseksi pyöveliksi ja kohti kahjoutta kohoileva reipas räiskyttely on hurlumhei-hengessä harrasteltua tappotouhua.

Kaikkiaan siis Bronson ja Winner saivat runsaassa vuosikymmenessä aikaiseksi reilun kourallisen tasoltaan vähintään kohtalaisia teoksia, mutta itse näkisin, että ainakin puolet noista on omissa lajityypeissään hyvinkin muistettavia ja merkittäviä teoksia. The Stone Killer ei tosiaan tähän puolikkaaseen valitettavasti kuulu, vaikka kyllä sekin samoja piirteitä sekä ominaisuuksia väläyttelee. Jälleen ajankohtaisiksi nousevat vanhat valitukset ja itkut, eli toimintaa voisi olla ripaus enemmänkin, eikä siitäkään surua syntyisi, jos osa väännöistä murtautuisi ulos lyhyestä sekä ytimekkäästä kohti näyttävämpää rähistelyä. Pääosin The Stone Killer viskeleekin näitä pikaisempia purkauksia, eikä niistä mitään hengästyttävää väkivaltavyörytystä pääse muodostumaan. Kuulustelut ja muut hoidetaan asiallisen kovanyrkkisesti, kuten on tullut turistua tässä, mutta jotta kärhämät kunnolla muistiin taltioituisivat, niin kaivattaisiin jokunen edukseen erottuva toimintakohtaus. Kyllähän loppuun rakennellaan pari mittavampaa räiskyttelyä ja toisen kolmanneksen päättelee vauhdikkaampi takaa-ajo, mutta lähinnä perusmenoa nämä sarjassaan ovat, eivätkä mitään loistokkaita saavutuksia. Esimerkiksi sinänsä vauhdikas kaahailu käy kirjaimellisestikin ahtaaksi, mutta onneksi paranee edetessään ja on ihan hyvä piristys siihen paikkaan. Näistä kovisteluista nautiskeleville The Stone Killer on ihan suositeltavaa vilkaistavaa, mutta eipä tekisi mieli lähteä tuputtamaan, jos ensisijaisena toiveena sattuisi olemaan tiivistahtinen ja näyttävä tykittely.

"You remember that cartoon of an old Roman Circus, where all the lions are roaring, and the page boy yells down the corridor... You've got five minutes, Christians."

Jossakin määrin syyttävä sormi tahtoo hiukan hajanaisesta kokonaisuudesta osoitella paikoin ontuvaa yritystä yhdistellä kovien katujen poliisielokuvaa ja mafiamaailmaa. Dirty Harry ja The Godfather kohtaavat voisi olla hiukkasen hutiloiva luonnehdinta, mutta siis selkeästi vuosikymmenten taakse takautuvaa kostoa väläytellään, kun järjestäytyneen rikollisuuden piirissä laitetaan luodein välejä selviksi. Periaatteessa ei minulla mitään tällaista touhuilua vastaan ole, mutta toteutus tässä tapauksessa laittaa mielenkiinnon harhailemaan toisaalle ja tulee mieleen viime syksyllä kommentoitu Bronson-elokuva Violent City, jossa vastaavat kuviot jäivät myös irrallisen tuntuisiksi. Lopputulos onkin vähän niin ja näin, kun toivottu tiukkuus jää saavuttamatta ja toimintafinaalikin on kaikkineen lievästi laimea. Varsinainen päätös kuitenkin on osuvan kyyninen, mutta ei todellakaan kuulu vuosikymmenensä lohduttomimpiin lopetteluihin. Hassua ja hauskaa vauhtihupailua ei siinä mielessä kannata odottaakaan, koska se on totista touhua, kun totaalisen tappava kuolema käy päälle. Hämäriä heppuja hääräilee liepeillä ja Bronsonilla on tuttu itsevarma tyylinsä päällä alusta lähtien, eli eipä aika käy tuskastuttavan pitkäksi ja tylyjen tyyppien tempauksista tykkäilevät varmaan osaavat näitä vääntöjä arvostaa. Itsekään en lähtisi elokuvaa väsähtäneeksi väittämään, mutta kieltämättä sitä sähäkkyyttä olisi voinut enemmänkin olla, eli lähinnä lajissaan menetteleväksi kovisteluksi The Stone Killer näin useampaankin kertaan tiirailtuna kirjautuu.

The Stone Killer (1973) (IMDB)